Skinkki
Osa I
Oli aikainen aamu, ja auringon ensimmäiset säteet valaisivat Huatlin temppelikaupunkia, joka oli jo herännyt tähän uuteen päivään. Huini-Tlaxa puikkelehti pitkin temppelikaupungin ruuhkaista pääkatua. Hän pysytteli tiukasti kadun laidassa väistääkseen keskitietä käyttävät valtavat stegadonit, jotka kantoivat ja vetivät massiivisia lasteja puuta ja kiveä. Hirmuliskojen selissä ratsastavat skinkit ohjastivat mahtavia liskopetojaan tottuneesti. Yksi stegadon aivan Huinin vieressä mylväisi kovaan ääneen, ja hänen silmänsä rävähtivät säikähdyksestä, vaikka hän olikin kuullut saman äänen lukemattomia kertoja aiemmin.
Huini-Tlaxa oli skinkkityöläinen Huatlin temppelikaupungissa. Valtavan kaupungin uudelleenrakennustyöt olivat käynnissä, ja Huini oli melko varma että kaupunki oli elävämpi kuin yksikään toinen liskojen mahtavista kaupungeista. Mutta Huini ei varsinaisesti pitänyt tästä seikasta.
Skinkkityöläinen väisti häntä vastaan tulevan yhtenäisen joukon vikkeliä skinkkejä, ja ohitti mahdollisimman kaukaa suurikokoisen saurussoturin, joka marssi hänen edellään määrätietoisesti mutta hitaasti. Huini ei todellakaan voinut sanoa nauttivansa tästä vilinästä. Suuressa kaupungissa oli liikaa kaikkea. Liikaa valtavia työliskoja, liikaa vaarallisia rakennusalueita, liikaa pelottavia saurussotureita, ja ennen kaikkea aivan liikaa muita skinkkejä.
Kaupungissa työskenteli tuhansia muita skinkkityöläisiä. Se oli aivan liian suuri määrä Huinin aivojen käsiteltäväksi, mutta hän kykeni kyllä ymmärtämään että muita oli paljon. Todella paljon. Liian paljon.
Tai no, määrä ei ehkä ollut suurin ongelma, vaan laatu.
Kaikki muut skinkit vain tuntuivat olevat niin paljon taitavampia työssään kuin hän. Hän oli aina ollut sukupolvensa heikoin työläinen. Heidän 21-henkinen joukkonsa oli kivenveistäjiä, jotka valmistivat erilaisiin seiniin ja pylväisiin suuria hieroglyfi-merkkejä. Se oli yllättävän raskasta työtä. Ainakin Huinille, muut tuntuivat olevan omalla alallaan kivipaasia veistäessään. Hän oli liian heikko siihen työhön.
Kolme vuotta sitten, olessaan yhdeksänvuotias, Huini oli päässyt kokeilemaan kuparintyöstämistä tutustuessaan erääseen vanhaan kupariseppään. Se oli tuntunut paljon mukavammalta kuin raskas kivenveistotyö. Mutta työstä toiseen ei noin vain päässyt. Huini oli yrittänyt hakea kuparisepäksi, mutta hänen olisi pitänyt olla paljon taitavampi sillä alalla. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa harjoitella, ja niinpä hänen oli myönnettävä itselleen, että hän tulisi viettämään koko lopun ikänsä raskaassa ja vaikeassa työssään. Kaiken lisäksi vanha kupariseppä, joka oli ollut hänen läheisin ystävänsä kaupungissa, oli kutsuttu vuoden päästä asepalvelukseen, ja sen jälkeen Huini ei ollut tätä nähnyt.
Huini havahtui mietteistään huomatessaan miltei ohittaneensa pienen kujan, jolle hänen olisi kuulunut kääntyä. Hän vilahti pimeälle kujalle skinkkimäisen liukkaasti, ja syöksyi sen läpi saapuakseen pienelle aukiolle, jonka keskellä hänen joukkonsa uusin työnkohde odotti.
Se oli pieni pyörä temppeli, tai oikeastaan vain katettu alttari. Alttarin kattoa kannattelevat pylväät olivat paljaita, ja ne tulisivat tänään saamaan tarkat kaiverrukset päällensä. Alttarin luona odotti työläisjoukon johtaja, mutta kukaan muu ei ollut vielä saapunut. Huini oli saapunut paikalle etuajassa, jotta ei joutuisi lopettamaan kovin paljon myöhemmin kuin muut.
”Tervehdys Huini-Tlaxa!” johtaja sihisi. Tällä oli vieressään pino kääröjä, joita hän valikoi hetken, ja ojensi sitten yhden Huinille. ”Päivän työsi”, johtaja totesi, ja osoitti yhtä pylväistä. Skinkkityöläinen avasi käärön ja ryhtyi töihin. Hän otti olkahihnastaan talttansa ja vasaransa, ja alkoi napsutella pylvääseen A-kirjainta merkitsevää liskonpäätä. Johtaja valitsi hänelle tarkoituksellaan melko helppoja kuvioita. Se oli jollain tapaa nöyryyttävää, mutta Huinin oli hyväksyttävä että se oli kaikkien kannalta paras vaihtoehto.
Muut työläiset kuuluivat jo saapuvan työpaikalle, mutta Huini ei vaivaantunut tervehtimään heitä, vaan keskittyi työhönsä. Hänen vesiveljensä eivät olleet hänelle kovin läheisiä. Huini hakkasi liskonpäälle hampaita. Sitten, yhtäkkiä, hän löi taltallaan hieman harhaan, ja etummaiseen hampaaseen jäi näkyvä kolo. Huini sihahti kirouksen.
Yllättäen Huini tunsi olallaan taputuksen. Hän värähti inhosta. ”Hyvä yritys, Huini”, yliystävällinen ääni hänen takanaan sanoi. Huini vilkaisi taakseen, vaikka tiesikin hyvin kuka siellä oli. Hän näki Xiliqua Tlaqtotlin hymyilevän hänelle niin maireasti, että tämän alaluomet muuttivat skinkin silmät pelkiksi viivoiksi. Xiliquan harjassa käväisi sekunnin ajan vihamielinen punaisen häivähdys, joka kuitenkin hävisi ennen kuin kukaan muu kuin Huini ennätti sen huomata, ja Xiliqua poistui työstämään omaa kivipylvästään.
Tlaqtotl oli saanut eräissä sotilasharjoituksissa nimen Xiliqua, Tuliveri. Silloin hän oli osoittanut äärimmäistä tehokkuutta niin ammunnoissa kuin taisteluharjoituksissa, ja hänet oli valittu heidän joukkonsa urhoksi. Käytännössä se oli vain arvonimi, mutta jos sotatila sattuisi heidän elinajalleen, Xiliquasta tulisi joukon johtaja. Hän toimisi siis myös heidän rauhanajan johtajansa yläpuolella. Tietysti kaukopartiot kävivät jatkuvasti kahakoita rannikoilla epämääräisiä aarteenetsijöitä vastaan, mutta sellaiset mitättömät vihollislaumat eivät herättäneet pelkoa Huatlissa.
Mutta Xiliquan arvonsaanti kismitti silti Huinia. Skinkki oli aina ollut varsin etevä kaikessa, ja kaiken lisäksi täysi idiootti. Sotilasharjoituksissa hänellä oli ollut tapana tulla aina taputtamaan Huinia selkään, ja sanomaan: ”Hyvä yritys”, kun Huini oli epäonnistunut jossakin. Ja sittemmin tästä typerästä lausahduksesta oli tullut Xiliquan suosikkilause. Tilanteesta riippumatta Huini sai aina kuulla nuo kaksi sanaa, ja joka kerta ne aiheuttivat hänessä enemmän ja enemmän raivoa.
Mutta mitäpä hän olisi voinut ärsyttävälle skinkille tehdä. Hänen suurin unelmansa oli piestä se idiootti hengiltä. Se oli tietenkin naurettava ajatus, olihan Xiliqua paljon vahvempi kuin hän. Sitä paitsi sellaisen teon jälkeen hän olisi luultavasti päässyt vierailemaan Sotekin valtakuntaan skavenien seurassa.
”Huomio 41. kaiverrusjoukkue!” johtajaskinkin ääni havahdutti Huinin, ja hän kääntyi katsomaan mitä asiaa tällä oli, kuten kaikki muutkin. Johtajan viereen oli saapunut piikikästä miekkaa kupeellaan kantava suurikokoinen skinkki.
”Minä olen päällikkö Qatlgar”, soturiskinkki esitteli itsensä. ”Koillisella Vampyyrirannikolla on tällä hetkellä levottomuuksia, joita alueelle asetetut kaukopartiot eivät kykene hillitsemään. Siksi maagipapit ovat päättäneet, että temppelikaupungistamme kerätään lisäjoukkoja, jotka lähetetään torjumaan valtakuntaamme uhkaava vaara. Teidän joukkueenne on valittu siirtymään rintamalle, ja luotamme siihen, että kunnioitettu päällikkö Xiliqua tulee johtamaan soturinsa suuriin tekoihin. Joukkueenne saapuu huomenaamulla keskusaukiolle, josta sille jaetaan aseet ja se siirtyy kuuden muun joukkueen tavoin ulos kaupungin alueelta minun johdossani.”
Päällikkö silmäili lopetettuaan skinkkejä, jotka kaikki näyttivät hyvin yllättyneiltä. Xiliquan silmäkulmassa saattoi tosin nähdä tyytyväisen hymynkareen. ”Ilmeisesti asia on selvä? Voitte jatkaa työtänne”, soturiskinkki totesi.
Huini alkoi naputella kivipylvästä järkyttyneenä. Miten näin saattoi käydä?
Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän puolustaisi liskomiesten mahtavaa rotua. Mutta miksi sen piti tapahtua idiootin Xiliquan komennossa?
Iski yhtäkkiä ispiraatio kirjoittaa tarina liskomiehistä niin, että se kuvaisi niiden elämää muutenkin kuin taistelun tasolla. Aluksi aioin kirjoittaa skinkkitarinan jossa ei taisteltaisi ollenkaan, mutta päätin kuitenkin, etten tee tätä ihan niin vaikeaksi (warhammerin maailma ei ole mikään helppo ympäristö arkitarinoille). Tavoitteena on kirjoittaa tässä samalla vähän taustafluffia omalle liskoarmeijalleni, joskaan en vielä aivan itsekkään tiedä, mihin skinkkipäähenkilöni tie lopulta johtaa.
PS. syvimmät pahoittelut tarinan nimen äärimmäisestä kekseliäisyydestä
Skinkki (osat I-III)
Skinkki (osat I-III)
Viimeksi muokannut Wisva, Pe 16.10.2009 18:56. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Re: Skinkki
Hei, liskotarina jonka jaksoin lukea loppuun.
Mutta, skinkki skinkki skinkki. Tarinan alussa sanotaan aivan liian monta kertaa skinkki.
Niin, ja vielä. "Hänen vesiveljensä..." Kirjoitusvirhe kenties? Jos ei niin suokaa anteeksi vajaat tietoni liskoista.
Mutta, skinkki skinkki skinkki. Tarinan alussa sanotaan aivan liian monta kertaa skinkki.
Niin, ja vielä. "Hänen vesiveljensä..." Kirjoitusvirhe kenties? Jos ei niin suokaa anteeksi vajaat tietoni liskoista.
Re: Skinkki
Viittaa siihen että ovat syntyneet samasta altaasta(spawning pool)? Niin ainakin itse tuon ymmärsin. Mutta hyvä tarina, mukava lukea liskojen arjesta vähän tarkemmin.Skidi kirjoitti:Niin, ja vielä. "Hänen vesiveljensä..." Kirjoitusvirhe kenties? Jos ei niin suokaa anteeksi vajaat tietoni liskoista
Viimeksi muokannut Pazake, Pe 21.08.2009 19:03. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
"Kahvi juodaan useimmiten kahvikupeista." -Wikipedia
Re: Skinkki
Harvoja FaBa-tarinoita tällä alueella jota voisi jaksaa seurata. Kirjoittele lisää, mukavan persoonallinen ja henkilöläheinen tyyli verrattuna useimpiin eeppisiin taistelutarinoihin mitä täällä näkee.
-
Trugon Gamriel
- Viestit: 85
- Liittynyt: Ke 28.03.2007 15:57
- Paikkakunta: Espoo
Re: Skinkki
Lisää lisää! Mukavan oloinen tarina, vaikka ei päähenkilön elämä näytä valoisalta. :) Ehkä turhan tavanomainen tarinankerronta, mutta tarina on itsessään oikein hyvä.
Skinkki II
Osa II
Satoi. Pitkä jono vaitonaisia skinkkejä vaelsi pitkin sademetsän vetistä pohjaa.
Liskomiehiä oli yhteensä satakaksi. Kuusi joukkuetta oli lähtenyt aamuvarhaisella liikkeelle Huatlin keskusaukiolta. Joukkoa johti skinkkipäällikkö Qatlgar. Hänen johdollaan tämä liskomiesten armeija eteni Huatlia ympäröivien soiden poluilla, väistäen kaikki vaaralliset suonsilmäkkeet ja piraijoita kuhisevat lammet.
Huini puristi toisessa kädessään keihästä ja toisessa kilpeä. Hän kulki oman skinkkijoukkueensa viimeisenä, ja hänen silmänsä seurasivat tylsistyneinä edessä kulkevan skinkin sininahkaista häntää, joka keinui puolelta toiselle skinkin vaeltaessa eteenpäin.
Sadetta oli jatkunut koko aamupäivän, ja vaikkei märkyydessä ollutkaan skinkeille mitään epämukavaa, ei Huini itse pitänyt kyseisestä säätilasta. Huinista todellinen myrsky olisi ollut voimakkuudessaan miellyttävä, mutta tavallisen harmaa sademetsän piiskasade oli yksinkertaisesti masentava.
Yhtäkkiä Huini tunsi jonkin hipaisevan häntäänsä, ja tajusi seuraavan joukkueen etummaisen liskon kohta työntävän häntä eteenpäin. Huini kiristi tahtia pysyäkseen oman joukkueensa perässä.
Huini oli tottunut siihen että oli hitain, mutta sen tajuaminen sattui silti. Hän oli aina huonoin taisteluharjoitusten juoksuissa. Hän oli aina viimeisenä valmis kaivertamisessa. Hän kulki viimeisenä heidän joukkueestaan tässä jonossa. Hän oli jopa ollut viimeinen hänen sukupolvensa skinkki, joka oli noussut syntymäaltaasta. Itse asiassa altaanhoitajat olivat olleet jo lähdössä, kun vedenpinta oli rikkoutunut vielä kerran ja altaan syvyyksistä oli noussut vielä yksi skinkki, tosin jo silloin edellisiä pienemmän ja heikomman oloinen.
Yhtäkkiä skinkkien jono pysähtyi. Huini miltei törmäsi edellään kulkeneeseen liskomieheen. Joku tönäisi häntä takaapäin. ”Liikettä!” toisen joukkueen ensimmäisenä kulkeva skinkki sihahti. ”Koko jono pysähtyi!” kuului tuohtunut vastaus jostain Huinin oman joukkueen keskivaiheilta.
Huini katseli epävarmana ympärilleen. Kun jono oli seisonut hetken, joukkueet alkoivat kerääntyä skinkkiryppäisiksi, jotka kaikki miettivät syytä yllättävään pysähdykseen. ”Minä lähden jonon kärkeen. Qatlgar saa selittää miksi pysähdyimme!” Xiliquan ääni ilmoitti, ja Huini näki äkkipikaisen skinkin lähtevän ohittelemaan muita joukkueita päästäkseen tapaamaan tämän pienen armeijan johtajaa.
Muut skinkit kerääntyivät piiriin odottelemaan, ja Huini jäi ulkopuoliseksi. Kului miltei puoli tuntia, ennen kuin Xiliqua palasi. Tullessaan takaisin skinkki alkoi selittää tilannetta tovereilleen: ”Qatlgarin luo oli tullut viestinviejä rintamalta. Hän sanoi, että meidän olisi jo tänään pitänyt liittyä ikiveri Xagar-Huan joukkoihin, mutta kenraali on jumissa taisteluissa eikä hän ole päässyt hakemaan meitä. Meidän on selvittävä rintamalle omin neuvoin. Leiriydymme vähän matkan päässä olevalle pienelle kukkulalle, ja jatkamme matkaa huomenna. Tällä alueella saattaa jo liikkua yksittäisiä vihollisen partioita, joten meidän on pidettävä varamme.”
Skinkkijoukkue nyökkäsi vaitonaisena Xiliquan raportille. Pian jono lähti jälleen liikkeelle, ja Huini otti paikkansa joukkueensa häntäpäässä.
Xiliquan mainitseman lyhyen matkan kulkemiseen kului yli tunti mutta lopulta skinkit saapuivat sademetsän peittämälle kukkulalle, ja joukkueille alettiin jakaa tehtäviä. Huinin ryhmä määrättiin kaivamaan juoksuhautaa kukkulan ympärille. Märässä maassa ja sateessa joka ei ollut vieläkään loppunut juoksuhauta täyttyi tietysti vedellä, mutta se oli tarkoituskin. Mille tahansa viholliselle, paitsi ehkä myyttien kalamiehille, sellainen vallihauta olisi este, mutta skinkit olisivat vetisessä ympäristössä kuin kotonaan, ja voisivat puolustaa sitä tarvittaessa ilman ongelmia.
Auringon laskiessa ja useimpien skinkkien painuessa nukkumaan lehtikatoksiin, joita muutamat joukkueet olivat rakentaneet, Qatlgar valikoi joukkueita partioimaan leirin ympärillä yön aikana. ”Xiliqua, sinä saat ottaa iltayön”, päällikkö ilmoitti Huinin joukkueen urholle. Hän selitti joukkueenjohtajalle reitin, joka kiersi helposti havaittavia maamerkkejä pitkin leirin ympäri. Xiliqua nyökkäsi päällikölle, ja viittasi joukkojaan seuraamaan suunnatessaan öiseen sademetsään.
Joukkue kulki metsässä hajallaan liikkuvana ryppäänä. Jokainen liikkui niin hiljaa kuin osasi, ja kuunteli tarkasti ympäristöään. Xiliqua johti joukkoa, ja hän piti tarkasti huolen siitä että joukkue liikkui aina suoraan kohti seuraavaa kiintopistettä partioreitillään.
Kun joukkue saapui näkyvimmän maamerkin, puoliksi romahtaneen obeliskin luokse, Xiliqua pysäytti heidät. ”Tässä lähellä virtaa joki, jota pitkin viholliset luultavasti liikkuvat jos niitä on täällä. Käymme tarkistamassa paikan. Olkaa tarkkoina, ja ilmoittakaa minulle kaikista maassa näkyvistä jäljistä tai muista asioista jotka voisivat viitata viholliseemme.”
Xiliqua suuntasi poispäin obeliskilta. Huini nosti katseensa obeliskin katkenneeseen huippuun, ja näki että sen yllä oli aukko sademetsän lehväkatossa. Huinin alasilmäluomet nousivat hieman hänen nähdessään aukosta tähtitaivaan. Hän piti yötaivaasta ja sen kaikista tähdistä.
Ja sitten yhtäkkiä hän huomasi, että taivaalla tuikki kirkas punainen tähti. Veri pakeni hänen harjastaan, ja häntä alkoi kylmätä ahdistavasti.
Hän oli nähnyt tähden ennenkin. Kerran hän oli havainnut sen yötaivaalla olleessaan matkalla Huatlin kaupungin pääkadulla. Hän oli silloin tuntenut samoin kuin nytkin. Jokin oli ollut vialla. Tunne oli pahentunut pahentumistaan, ja Huini oli lopulta joutunut hoipertelemaan sivukadulle oksentamaan, kun pahoinvointi oli saanut hänestä vallan.
Ja juuri silloin suuri pillastunut stegadon oli päässyt irti pääkadulla. Moni oli kuollut sinä yönä. Mutta Huini oli pelastunut.
Hän ei kyennyt pysymään hiljaa. ”Me emme voi mennä sinne!” Huini ilmoitti Xiliqualle. Kaikki kääntyivät katsomaan skinkkiä.
”Ja miksi?” Xiliqua kysyi.
Huini epäröi. Hän katseli muiden kysyviä silmiä, eikä tiennyt mitä hän voisi sanoa. ”Minä vain tiedän”, Huini totesi ”että jos menemme sinne… me kuolemme.”
Kaikki olivat hiljaa.
Sitten Xiliqua vastasi: ”Hyvä yritys. Pelkuri.”
Ja sitten urho jatkoi matkaa. Ja muut liskomiehet lähtivät yksi kerrallaan hänen peräänsä. Huini ei voinut tehdä muuta kuin seurata. Hän koetti keskittyä edessä kulkevan skinkin häntään, mutta tuntui kuin kuva punaisesta tähdestä olisi palanut hänen verkkokalvoilleen. Hän tiesi että heille kävisi huonosti.
Skinkkipartio saapui joen rantaan. Huini ymmärsi joen virtaavan hitaasti, vaikkei voinutkaan pimeässä tarkoin sen nopeutta määrittää. Virta oli myös melko kapea, sillä oli leveyttä ehkä hieman yli parikymmentä metriä. Sademetsä ei ulottunut aivan joen reunalle, vaan vesistöä reunusti kummallakin puolella miltei kymmenen metriä puutonta luhtaa.
Xiliqua käski hiljaa skinkkejä laskeutumaan mataliksi. Sitten hän viittasi kädellään joen virtaussuuntaan. Ja kaikki skinkit tajusivat että jokin oli liikkeellä.
Jokea pitkin liikkui useita valoja. Huini tajusi niiden olevan kaukana häämöttäviä lyhtyjä, jotka liikkuivat pienissä jokea pitkin kulkevissa veneissä.
Ja ne tulivat kohti.
Satoi. Pitkä jono vaitonaisia skinkkejä vaelsi pitkin sademetsän vetistä pohjaa.
Liskomiehiä oli yhteensä satakaksi. Kuusi joukkuetta oli lähtenyt aamuvarhaisella liikkeelle Huatlin keskusaukiolta. Joukkoa johti skinkkipäällikkö Qatlgar. Hänen johdollaan tämä liskomiesten armeija eteni Huatlia ympäröivien soiden poluilla, väistäen kaikki vaaralliset suonsilmäkkeet ja piraijoita kuhisevat lammet.
Huini puristi toisessa kädessään keihästä ja toisessa kilpeä. Hän kulki oman skinkkijoukkueensa viimeisenä, ja hänen silmänsä seurasivat tylsistyneinä edessä kulkevan skinkin sininahkaista häntää, joka keinui puolelta toiselle skinkin vaeltaessa eteenpäin.
Sadetta oli jatkunut koko aamupäivän, ja vaikkei märkyydessä ollutkaan skinkeille mitään epämukavaa, ei Huini itse pitänyt kyseisestä säätilasta. Huinista todellinen myrsky olisi ollut voimakkuudessaan miellyttävä, mutta tavallisen harmaa sademetsän piiskasade oli yksinkertaisesti masentava.
Yhtäkkiä Huini tunsi jonkin hipaisevan häntäänsä, ja tajusi seuraavan joukkueen etummaisen liskon kohta työntävän häntä eteenpäin. Huini kiristi tahtia pysyäkseen oman joukkueensa perässä.
Huini oli tottunut siihen että oli hitain, mutta sen tajuaminen sattui silti. Hän oli aina huonoin taisteluharjoitusten juoksuissa. Hän oli aina viimeisenä valmis kaivertamisessa. Hän kulki viimeisenä heidän joukkueestaan tässä jonossa. Hän oli jopa ollut viimeinen hänen sukupolvensa skinkki, joka oli noussut syntymäaltaasta. Itse asiassa altaanhoitajat olivat olleet jo lähdössä, kun vedenpinta oli rikkoutunut vielä kerran ja altaan syvyyksistä oli noussut vielä yksi skinkki, tosin jo silloin edellisiä pienemmän ja heikomman oloinen.
Yhtäkkiä skinkkien jono pysähtyi. Huini miltei törmäsi edellään kulkeneeseen liskomieheen. Joku tönäisi häntä takaapäin. ”Liikettä!” toisen joukkueen ensimmäisenä kulkeva skinkki sihahti. ”Koko jono pysähtyi!” kuului tuohtunut vastaus jostain Huinin oman joukkueen keskivaiheilta.
Huini katseli epävarmana ympärilleen. Kun jono oli seisonut hetken, joukkueet alkoivat kerääntyä skinkkiryppäisiksi, jotka kaikki miettivät syytä yllättävään pysähdykseen. ”Minä lähden jonon kärkeen. Qatlgar saa selittää miksi pysähdyimme!” Xiliquan ääni ilmoitti, ja Huini näki äkkipikaisen skinkin lähtevän ohittelemaan muita joukkueita päästäkseen tapaamaan tämän pienen armeijan johtajaa.
Muut skinkit kerääntyivät piiriin odottelemaan, ja Huini jäi ulkopuoliseksi. Kului miltei puoli tuntia, ennen kuin Xiliqua palasi. Tullessaan takaisin skinkki alkoi selittää tilannetta tovereilleen: ”Qatlgarin luo oli tullut viestinviejä rintamalta. Hän sanoi, että meidän olisi jo tänään pitänyt liittyä ikiveri Xagar-Huan joukkoihin, mutta kenraali on jumissa taisteluissa eikä hän ole päässyt hakemaan meitä. Meidän on selvittävä rintamalle omin neuvoin. Leiriydymme vähän matkan päässä olevalle pienelle kukkulalle, ja jatkamme matkaa huomenna. Tällä alueella saattaa jo liikkua yksittäisiä vihollisen partioita, joten meidän on pidettävä varamme.”
Skinkkijoukkue nyökkäsi vaitonaisena Xiliquan raportille. Pian jono lähti jälleen liikkeelle, ja Huini otti paikkansa joukkueensa häntäpäässä.
Xiliquan mainitseman lyhyen matkan kulkemiseen kului yli tunti mutta lopulta skinkit saapuivat sademetsän peittämälle kukkulalle, ja joukkueille alettiin jakaa tehtäviä. Huinin ryhmä määrättiin kaivamaan juoksuhautaa kukkulan ympärille. Märässä maassa ja sateessa joka ei ollut vieläkään loppunut juoksuhauta täyttyi tietysti vedellä, mutta se oli tarkoituskin. Mille tahansa viholliselle, paitsi ehkä myyttien kalamiehille, sellainen vallihauta olisi este, mutta skinkit olisivat vetisessä ympäristössä kuin kotonaan, ja voisivat puolustaa sitä tarvittaessa ilman ongelmia.
Auringon laskiessa ja useimpien skinkkien painuessa nukkumaan lehtikatoksiin, joita muutamat joukkueet olivat rakentaneet, Qatlgar valikoi joukkueita partioimaan leirin ympärillä yön aikana. ”Xiliqua, sinä saat ottaa iltayön”, päällikkö ilmoitti Huinin joukkueen urholle. Hän selitti joukkueenjohtajalle reitin, joka kiersi helposti havaittavia maamerkkejä pitkin leirin ympäri. Xiliqua nyökkäsi päällikölle, ja viittasi joukkojaan seuraamaan suunnatessaan öiseen sademetsään.
Joukkue kulki metsässä hajallaan liikkuvana ryppäänä. Jokainen liikkui niin hiljaa kuin osasi, ja kuunteli tarkasti ympäristöään. Xiliqua johti joukkoa, ja hän piti tarkasti huolen siitä että joukkue liikkui aina suoraan kohti seuraavaa kiintopistettä partioreitillään.
Kun joukkue saapui näkyvimmän maamerkin, puoliksi romahtaneen obeliskin luokse, Xiliqua pysäytti heidät. ”Tässä lähellä virtaa joki, jota pitkin viholliset luultavasti liikkuvat jos niitä on täällä. Käymme tarkistamassa paikan. Olkaa tarkkoina, ja ilmoittakaa minulle kaikista maassa näkyvistä jäljistä tai muista asioista jotka voisivat viitata viholliseemme.”
Xiliqua suuntasi poispäin obeliskilta. Huini nosti katseensa obeliskin katkenneeseen huippuun, ja näki että sen yllä oli aukko sademetsän lehväkatossa. Huinin alasilmäluomet nousivat hieman hänen nähdessään aukosta tähtitaivaan. Hän piti yötaivaasta ja sen kaikista tähdistä.
Ja sitten yhtäkkiä hän huomasi, että taivaalla tuikki kirkas punainen tähti. Veri pakeni hänen harjastaan, ja häntä alkoi kylmätä ahdistavasti.
Hän oli nähnyt tähden ennenkin. Kerran hän oli havainnut sen yötaivaalla olleessaan matkalla Huatlin kaupungin pääkadulla. Hän oli silloin tuntenut samoin kuin nytkin. Jokin oli ollut vialla. Tunne oli pahentunut pahentumistaan, ja Huini oli lopulta joutunut hoipertelemaan sivukadulle oksentamaan, kun pahoinvointi oli saanut hänestä vallan.
Ja juuri silloin suuri pillastunut stegadon oli päässyt irti pääkadulla. Moni oli kuollut sinä yönä. Mutta Huini oli pelastunut.
Hän ei kyennyt pysymään hiljaa. ”Me emme voi mennä sinne!” Huini ilmoitti Xiliqualle. Kaikki kääntyivät katsomaan skinkkiä.
”Ja miksi?” Xiliqua kysyi.
Huini epäröi. Hän katseli muiden kysyviä silmiä, eikä tiennyt mitä hän voisi sanoa. ”Minä vain tiedän”, Huini totesi ”että jos menemme sinne… me kuolemme.”
Kaikki olivat hiljaa.
Sitten Xiliqua vastasi: ”Hyvä yritys. Pelkuri.”
Ja sitten urho jatkoi matkaa. Ja muut liskomiehet lähtivät yksi kerrallaan hänen peräänsä. Huini ei voinut tehdä muuta kuin seurata. Hän koetti keskittyä edessä kulkevan skinkin häntään, mutta tuntui kuin kuva punaisesta tähdestä olisi palanut hänen verkkokalvoilleen. Hän tiesi että heille kävisi huonosti.
Skinkkipartio saapui joen rantaan. Huini ymmärsi joen virtaavan hitaasti, vaikkei voinutkaan pimeässä tarkoin sen nopeutta määrittää. Virta oli myös melko kapea, sillä oli leveyttä ehkä hieman yli parikymmentä metriä. Sademetsä ei ulottunut aivan joen reunalle, vaan vesistöä reunusti kummallakin puolella miltei kymmenen metriä puutonta luhtaa.
Xiliqua käski hiljaa skinkkejä laskeutumaan mataliksi. Sitten hän viittasi kädellään joen virtaussuuntaan. Ja kaikki skinkit tajusivat että jokin oli liikkeellä.
Jokea pitkin liikkui useita valoja. Huini tajusi niiden olevan kaukana häämöttäviä lyhtyjä, jotka liikkuivat pienissä jokea pitkin kulkevissa veneissä.
Ja ne tulivat kohti.
Re: Skinkki (osat I ja II)
Sai odottaa kauan, mutta kyllä kannatti odottaa. Nousit juuri tämän alueen seuratuimmaksi ketjuksi minun silmissäni.
Re: Skinkki (osat I ja II)
Komppaan Drakojania, hienoa tekstiä. Nyt äkkiä lisää, ei tarinaa saa lopettaa noin kiinnostavaan kohtaan.
-
Kolmastoista
- Peliporukkavalvoja
- Viestit: 817
- Liittynyt: To 15.05.2003 13:14
- Paikkakunta: Helsinki
Re: Skinkki (osat I ja II)
Tykkään myös, kuten edellä kommentoineet. Paikoitellen kerronta voisi olla hieman sulavampaa, loppupuolella mm. "sitten"-alkuisia lauseita oli aivan liikaa, ja edelleen samoja sanoja, esimerkiksi aiemmin jo kommentoitu skinkki, toistuu hieman turhan usein. Toisaalta tempo on melko sopiva ja mielenkiinto pysyy lukiessa yllä. Kuljetat juonta hyvin eteenpäin, ja kuvailun määräkin on ihan kiva. Itse pidän enemmän hieman kuvailevammasta, tunnelmoivasta tekstistä, mutta toisaalta tällainen lukijan mielikuvituksen varaan paljon jättävä tekstikin toimii kyllä hyvin.
Päivittelehän vain.
Päivittelehän vain.
Re: Skinkki (osat I ja II)
Ei noin jännään paikkaan voi jättää lisää!
Skinkki III
Sainpahan viimeinkin valmiiksi kolmannen osan. Olkaa hyvät:
Osa III
Huini nosti hieman päätään nähdäkseen öistä jokea pitkin lähestyvät veneet paremmin. Vaikka hänen vatsaansa väänsi ymmärrys siitä, että juuri noista punainen tähti oli häntä varoittanut, hän ei voinut pysäyttää kiinnostusta itsessään. Hänhän oli, niin kuin koko muukin joukkue, täysin epätietoinen siitä mitä heidän vihollisensa olivat.
Huini oli ajatellut niiden luultavasti olevan kaaosta palvelevia ihmisiä. Nehän olivat todella pahoja olentoja, ja niitä vastaan oli sodittu iät ja ajat. Itse asiassa kaaoksen voimat olivat niin vahvasti Lustrian vihollisia, että välillä tuntui että sanat vihollinen ja kaaos tarkoittivat samaa.
Veneet lähestyivät. Huini laski että niitä oli ainakin viisi. Veneet olivat kapeita ja mustia, ja näyttivät uivan melko syvällä. Jokaisen kokkaan ja perään oli ripustettu lyhty, jonka valossa saattoi nähdä veneiden miehistöt. Kuhunkin veneeseen oli saatu mahtumaan kymmenen henkilöä, jotka ainakin kauempaa katsoen vaikuttivat ihmisiltä. Useimmat veneissä olijoista meloivat paattiaan eteenpäin jonkinlaisella pienellä melalla.
Huini katsoi veneissä matkustavia olentoja tarkasti. Hänestä tuntui että niissä oli jokin vialla. Jokainen matkalainen istui paikallaan äänettömänä, ja mikäli sattui pitämään melaa käsissään, meloi sillä eteenpäin konemaisesti toistuvin liikkein. Mutta ihmisten jäykkyys ei ollut tärkein outo asia. Huini lipoi ilmaa kielellään. Nuo olennot haisivat. Ne haisivat kuolleelle.
Veneiden lähestyessä Huini alkoi erottaa niissä matkustavien kasvonpiirteitä. Hän näki tyhjinä ammottavia silmäkuoppia, kalpeaa ihoa jonka repeämistä näkyi valkoista luuta, ja jopa luurangonkasvoja, jotka näyttivät virnistävän irvokkaasti katsoessaan mitään näkemättömin silmin (tai ainakaan niiden silmien ei olisi pitänyt nähdä mitään) eteenpäin.
Eläviä kuolleita. Huini oli kuullut niistä. Ne olivat vampyyrien hallitsemia ruumiita, jotka jokin karmea taika oli elävöittänyt. Niitä oli täällä jonkin verran, ja tämä alue olikin saanut niitä komentavien olentojen mukaan nimen Vampyyrirannikko.
Skinkki Huinin vierellä kuiskasi yhtäkkiä: ”Pysytään piilossa. Antaa niiden meloa ohi, ja mennään sitten ilmoittamaan leiriin. Huini ymmärsi Xiliquan laittaneen viestin kiertämään.
Huini hengitti syvään mahdollisimman äänettömästi. Kyllä he tästä selviäisivät. Viholliset eivät mitenkään voisi havaita heitä tässä pimeydessä.
Mustat veneet tulivat skinkkien kohdalle. Huini pidätti hengitystään. Ne olivat kohdalla… loittonivat… loittanivat…
Yhtäkkiä pitkä ja kovaääninen torvensoitto halkoi ilmaa. Huini miltei hyppäsi säikähdyksestä.
Ääni oli kuulunut vihollisten veneistä. Kaikki viisi mustaa venettä olivat pysähtyneet. Niiden miehistöt näkyivät melovan vain juuri ja juuri sen verran, etteivät heidän paattinsa kulkeutuneet takaisin virran mukana.
Mutta miksi ne oikein olivat pysähtyneet? Ja mitä tuo torvensoitto oli merkinnyt? Huinin katse harhautui öiselle taivaalle. Punainen tähti varoitti siellä häntä edelleen, ja hän pahoinvoinnin palaavan.
Huinin vatsaa alkoi taas vääntää helvetillisesti. Tuntui kuin kymmentä puukkoa olisi käännetty hänen vatsassaan. Hänen silmissään alkoi sumentua, ja hän tajusi hämärästi oksentavansa eteensä.
Viisi hahmoa ratsasti tiheässä viidakossa. Tummiin ja eriparisiin panssareihin sonnustautuneiden ratsumiesten tyhjät silmäkuopat katsoivat suoraan eteenpäin heidän luunvalkeilla kasvoillaan. Ratsastajien mädäntyneet ratsut kulkivat melko hitaasti viidakon aluskasvillisuudessa. Koko karmea ratsuväen osasto suuntasi siitä huolimatta määrätietoisesti suoraan eteenpäin. Heidän herransa oli kutsunut heitä, tiedustelujoukkoaan.
Joenranta oli jo lähellä. Pian he saisivat kohdata veneissä matkustavan pääjoukkonsa.
Huinin näkö alkoi hitaasti palautua. Hänen ruumiinsa tuntui turralta hänen nostaessaan hitaasti päätään. Hänen vieressään oleva skinkki katsoi häntä silmät viiruina ja harja punaisena. Tuima skinkki muodosti huulillaan sanat: ”pysy hiljaa”.
Huini ihmetteli hetken, ollessaan vielä vähän puoli-tajuisessa mielentilassa. Sitten hän tajusi oksentaneensa hetki sitten vähintäänkin äänekkäästi, ja otti kasvoilleen pahoittelevan ilmeen.
Ja sitten jokin epämääräinen mielikuva alkoi hiipiä Huinin mieleen. Hänestä tuntui että hän oli juuri nähnyt jotakin. Jotakin jonka muistaminen olisi tärkeää.
Jokin vaarallinen liikkui jossakin. Huini muisti hämärästi jonkinlaisten outojen olentojen kompastelun tiheässä viidakossa, ja tyhjien silmäkuoppien määrätietoisen katseen. Mutta muistikuvat tuntuivat liukuvan Huinin ulottumattomiin sitä mukaa kun hän yritti niitä tavoittaa.
Yhtäkkiä hän säpsähti. Oliko hän kuullut jotakin? Huini käänsi päänsä sivuttain niin että hänen toinen korvansa osoitti hänen taakseen.
Kyllä. Jokin liikkui heidän takanaan.
Ja yhtäkkiä Huini tajusi silmissään sumenevan jälleen.
Ratsastajat olivat jo lähellä rantaa. Heidän etummaisena kulkeva johtajansa saattoi jo havaita viidakon loppumisen parinkymmenen metrin päässä edessään. Siellä heidän johtajansa odotti.
Ja yhtäkkiä hän näki jonkin liikahtavan sademetsän reunassa. Aivan kuin hän olisi nähnyt siellä jotakin sinistä.
Liskopartio väijymässä heidän joukkojaan! Mutta hepä yllättäisivät viholliset takaapäin.
Johtaja innosti kauan sitten kuolleen ratsunsa nopeaan laukkaan.
Huinin tajunta palasi hitaasti. Hän oli nähnyt jotakin. Se oli ollut jotakin vaarallista, mutta hän ei saanut millään päähänsä mitä se oli.
Yhtäkkiä hän havahtui. Jokin rymisteli viidakossa heidän takanaan!
Nyt Huini muisti. ”Paetkaa! Epäkuolleet ratsumiehet ovat takanamme! PAETKAA!” Huini rääkyi paniikissa joukkueensa jäsenille samalla kun syöksyi kohti edessään olevaa jokea päästäkseen kauemmas lähestyvästä vihollisesta.
Muutkin pomppasivat seisaalleen aseet valmiina tajutessaan, että he olivat juuri paljastuneet vihollisilleen. Xiliquan harja punertui raivosta ja tämä katsoi silmät tulta lyöden avoimella luhdalla seisovaa Huini. ”Me kuolemme sinun takiasi…” skinkkiurho sihisi.
Huini ei kuitenkaan edes huomannut Xiliquaa, sillä samalla hetkellä viidakosta heidän takaansa rymisteli viisi mustiin panssareihin sonnustautunutta ratsumiestä, joiden pääkallonkasvot tuijottivat irvokkaina pieniä liskomiehiä heidän edessään. Ja ratsumiesten julmannäköiset keihäät suuntautuivat kohti lähimpiä skinkkejä.
Keihäiden lävistäessä ensimmäiset skinkit jäljellejääneet tajusivat olevansa hyökkäyksen kohteena. Osa skinkeistä ryntäsi suin päin pakoon joko kohti jokea, kun taas toiset kääntyivät kohtaamaan uhkaavan vihollisen.
Myös Xiliqua käänsi kasvonsa kohti hirvittäviä ratsumiehiä. Hänen silmänsä puristuivat viiruiksi kun hän veti nopeasti keihäänsä heittovalmiuteen suojaten samalla itseään kilvellään.
Ja sitten Xiliquan kilpi pirstoutui, kun sen läpi syöksyi epäkuolleiden ratsumiesten johtajan suuri rautainen keihäs, joka lävisti myös Xiliquan itsensä.
Urho kaatui korahtaen maahan ja luuhevosen kaviot ratsastivat ruumiin yli talloen sen pehmeään maahan.
Huini juoksi kauhuissaan kohti jokea. Ne olivat hänen perässään… ne lähestyivät… Skinkkejä kaatui hänen takanaan. Ne kähisivät kuollessaan tuskaisina. Huini juoksi. Joki oli jo aivan lähellä. Hän syöksyisi veden syvyyksiin ja pelastuisi.
Toinen skinkki juoksi Huinin rinnalla. Huini tunnisti tämän etäisesti juokkueen rauhanajan johtajaksi.
Yhtäkkiä johtaja lysähti kuolleena maahan, ja hänen tilalleen ilmaantui epäkuollut ratsumies, jonka kantama keihäs oli liskoverestä punainen.
Rantaan oli enää viisi askelta, mutta Huini pelkäsi ettei hän ennättäisi sittenkään pakoon…
Epäkuollut lähestyi uhkaavasti…
Neljä askelta…
Ratsumies oli jo aivan Huinin vieressä ja valmistautui iskemään…
Kolme askelta…
Huini tunsi ratsumiehen keihään raapivan kylkeään, ja uppoavan hitaasti syvemmälle…
Hän puristi silmänsä kiinni ja syöksyi matalana kohti jokea.
Keihäs irtosi Huinin kyljestä raapien tekemäänsä haavaa syvemmäksi. Pieni liskomies syöksyi kylmän joen mustaan veteen.
Huini ui syvemmälle. Hän katsoi ylöspäin, ja erotti epäkuolleiden veneet tähtien valoa vasten. Veneet olivat suunnanneet kohti rantaa. Huini ui suoraan veneiden ali, ja tuli lopulta vastarannalle. Siellä hän ryömi mahdollisimman huomaamattomana maan pinnalle, ja suuntasi syvemmälle viidakkoon.
Raahauduttuaan useiden tuntien ajan kauemmas joesta ja epäkuolleista Huini istuutui lopulta pienelle mättäälle lepäämään. Hänen haavoittunut kylkensä oli kuin tulessa, ja hän oli yksin eksyksissä sota-alueella.
Silti hän ei voinut mitään väsymykselleen, vaan vaipui rauhattomiin uniin.
Osa III
Huini nosti hieman päätään nähdäkseen öistä jokea pitkin lähestyvät veneet paremmin. Vaikka hänen vatsaansa väänsi ymmärrys siitä, että juuri noista punainen tähti oli häntä varoittanut, hän ei voinut pysäyttää kiinnostusta itsessään. Hänhän oli, niin kuin koko muukin joukkue, täysin epätietoinen siitä mitä heidän vihollisensa olivat.
Huini oli ajatellut niiden luultavasti olevan kaaosta palvelevia ihmisiä. Nehän olivat todella pahoja olentoja, ja niitä vastaan oli sodittu iät ja ajat. Itse asiassa kaaoksen voimat olivat niin vahvasti Lustrian vihollisia, että välillä tuntui että sanat vihollinen ja kaaos tarkoittivat samaa.
Veneet lähestyivät. Huini laski että niitä oli ainakin viisi. Veneet olivat kapeita ja mustia, ja näyttivät uivan melko syvällä. Jokaisen kokkaan ja perään oli ripustettu lyhty, jonka valossa saattoi nähdä veneiden miehistöt. Kuhunkin veneeseen oli saatu mahtumaan kymmenen henkilöä, jotka ainakin kauempaa katsoen vaikuttivat ihmisiltä. Useimmat veneissä olijoista meloivat paattiaan eteenpäin jonkinlaisella pienellä melalla.
Huini katsoi veneissä matkustavia olentoja tarkasti. Hänestä tuntui että niissä oli jokin vialla. Jokainen matkalainen istui paikallaan äänettömänä, ja mikäli sattui pitämään melaa käsissään, meloi sillä eteenpäin konemaisesti toistuvin liikkein. Mutta ihmisten jäykkyys ei ollut tärkein outo asia. Huini lipoi ilmaa kielellään. Nuo olennot haisivat. Ne haisivat kuolleelle.
Veneiden lähestyessä Huini alkoi erottaa niissä matkustavien kasvonpiirteitä. Hän näki tyhjinä ammottavia silmäkuoppia, kalpeaa ihoa jonka repeämistä näkyi valkoista luuta, ja jopa luurangonkasvoja, jotka näyttivät virnistävän irvokkaasti katsoessaan mitään näkemättömin silmin (tai ainakaan niiden silmien ei olisi pitänyt nähdä mitään) eteenpäin.
Eläviä kuolleita. Huini oli kuullut niistä. Ne olivat vampyyrien hallitsemia ruumiita, jotka jokin karmea taika oli elävöittänyt. Niitä oli täällä jonkin verran, ja tämä alue olikin saanut niitä komentavien olentojen mukaan nimen Vampyyrirannikko.
Skinkki Huinin vierellä kuiskasi yhtäkkiä: ”Pysytään piilossa. Antaa niiden meloa ohi, ja mennään sitten ilmoittamaan leiriin. Huini ymmärsi Xiliquan laittaneen viestin kiertämään.
Huini hengitti syvään mahdollisimman äänettömästi. Kyllä he tästä selviäisivät. Viholliset eivät mitenkään voisi havaita heitä tässä pimeydessä.
Mustat veneet tulivat skinkkien kohdalle. Huini pidätti hengitystään. Ne olivat kohdalla… loittonivat… loittanivat…
Yhtäkkiä pitkä ja kovaääninen torvensoitto halkoi ilmaa. Huini miltei hyppäsi säikähdyksestä.
Ääni oli kuulunut vihollisten veneistä. Kaikki viisi mustaa venettä olivat pysähtyneet. Niiden miehistöt näkyivät melovan vain juuri ja juuri sen verran, etteivät heidän paattinsa kulkeutuneet takaisin virran mukana.
Mutta miksi ne oikein olivat pysähtyneet? Ja mitä tuo torvensoitto oli merkinnyt? Huinin katse harhautui öiselle taivaalle. Punainen tähti varoitti siellä häntä edelleen, ja hän pahoinvoinnin palaavan.
Huinin vatsaa alkoi taas vääntää helvetillisesti. Tuntui kuin kymmentä puukkoa olisi käännetty hänen vatsassaan. Hänen silmissään alkoi sumentua, ja hän tajusi hämärästi oksentavansa eteensä.
Viisi hahmoa ratsasti tiheässä viidakossa. Tummiin ja eriparisiin panssareihin sonnustautuneiden ratsumiesten tyhjät silmäkuopat katsoivat suoraan eteenpäin heidän luunvalkeilla kasvoillaan. Ratsastajien mädäntyneet ratsut kulkivat melko hitaasti viidakon aluskasvillisuudessa. Koko karmea ratsuväen osasto suuntasi siitä huolimatta määrätietoisesti suoraan eteenpäin. Heidän herransa oli kutsunut heitä, tiedustelujoukkoaan.
Joenranta oli jo lähellä. Pian he saisivat kohdata veneissä matkustavan pääjoukkonsa.
Huinin näkö alkoi hitaasti palautua. Hänen ruumiinsa tuntui turralta hänen nostaessaan hitaasti päätään. Hänen vieressään oleva skinkki katsoi häntä silmät viiruina ja harja punaisena. Tuima skinkki muodosti huulillaan sanat: ”pysy hiljaa”.
Huini ihmetteli hetken, ollessaan vielä vähän puoli-tajuisessa mielentilassa. Sitten hän tajusi oksentaneensa hetki sitten vähintäänkin äänekkäästi, ja otti kasvoilleen pahoittelevan ilmeen.
Ja sitten jokin epämääräinen mielikuva alkoi hiipiä Huinin mieleen. Hänestä tuntui että hän oli juuri nähnyt jotakin. Jotakin jonka muistaminen olisi tärkeää.
Jokin vaarallinen liikkui jossakin. Huini muisti hämärästi jonkinlaisten outojen olentojen kompastelun tiheässä viidakossa, ja tyhjien silmäkuoppien määrätietoisen katseen. Mutta muistikuvat tuntuivat liukuvan Huinin ulottumattomiin sitä mukaa kun hän yritti niitä tavoittaa.
Yhtäkkiä hän säpsähti. Oliko hän kuullut jotakin? Huini käänsi päänsä sivuttain niin että hänen toinen korvansa osoitti hänen taakseen.
Kyllä. Jokin liikkui heidän takanaan.
Ja yhtäkkiä Huini tajusi silmissään sumenevan jälleen.
Ratsastajat olivat jo lähellä rantaa. Heidän etummaisena kulkeva johtajansa saattoi jo havaita viidakon loppumisen parinkymmenen metrin päässä edessään. Siellä heidän johtajansa odotti.
Ja yhtäkkiä hän näki jonkin liikahtavan sademetsän reunassa. Aivan kuin hän olisi nähnyt siellä jotakin sinistä.
Liskopartio väijymässä heidän joukkojaan! Mutta hepä yllättäisivät viholliset takaapäin.
Johtaja innosti kauan sitten kuolleen ratsunsa nopeaan laukkaan.
Huinin tajunta palasi hitaasti. Hän oli nähnyt jotakin. Se oli ollut jotakin vaarallista, mutta hän ei saanut millään päähänsä mitä se oli.
Yhtäkkiä hän havahtui. Jokin rymisteli viidakossa heidän takanaan!
Nyt Huini muisti. ”Paetkaa! Epäkuolleet ratsumiehet ovat takanamme! PAETKAA!” Huini rääkyi paniikissa joukkueensa jäsenille samalla kun syöksyi kohti edessään olevaa jokea päästäkseen kauemmas lähestyvästä vihollisesta.
Muutkin pomppasivat seisaalleen aseet valmiina tajutessaan, että he olivat juuri paljastuneet vihollisilleen. Xiliquan harja punertui raivosta ja tämä katsoi silmät tulta lyöden avoimella luhdalla seisovaa Huini. ”Me kuolemme sinun takiasi…” skinkkiurho sihisi.
Huini ei kuitenkaan edes huomannut Xiliquaa, sillä samalla hetkellä viidakosta heidän takaansa rymisteli viisi mustiin panssareihin sonnustautunutta ratsumiestä, joiden pääkallonkasvot tuijottivat irvokkaina pieniä liskomiehiä heidän edessään. Ja ratsumiesten julmannäköiset keihäät suuntautuivat kohti lähimpiä skinkkejä.
Keihäiden lävistäessä ensimmäiset skinkit jäljellejääneet tajusivat olevansa hyökkäyksen kohteena. Osa skinkeistä ryntäsi suin päin pakoon joko kohti jokea, kun taas toiset kääntyivät kohtaamaan uhkaavan vihollisen.
Myös Xiliqua käänsi kasvonsa kohti hirvittäviä ratsumiehiä. Hänen silmänsä puristuivat viiruiksi kun hän veti nopeasti keihäänsä heittovalmiuteen suojaten samalla itseään kilvellään.
Ja sitten Xiliquan kilpi pirstoutui, kun sen läpi syöksyi epäkuolleiden ratsumiesten johtajan suuri rautainen keihäs, joka lävisti myös Xiliquan itsensä.
Urho kaatui korahtaen maahan ja luuhevosen kaviot ratsastivat ruumiin yli talloen sen pehmeään maahan.
Huini juoksi kauhuissaan kohti jokea. Ne olivat hänen perässään… ne lähestyivät… Skinkkejä kaatui hänen takanaan. Ne kähisivät kuollessaan tuskaisina. Huini juoksi. Joki oli jo aivan lähellä. Hän syöksyisi veden syvyyksiin ja pelastuisi.
Toinen skinkki juoksi Huinin rinnalla. Huini tunnisti tämän etäisesti juokkueen rauhanajan johtajaksi.
Yhtäkkiä johtaja lysähti kuolleena maahan, ja hänen tilalleen ilmaantui epäkuollut ratsumies, jonka kantama keihäs oli liskoverestä punainen.
Rantaan oli enää viisi askelta, mutta Huini pelkäsi ettei hän ennättäisi sittenkään pakoon…
Epäkuollut lähestyi uhkaavasti…
Neljä askelta…
Ratsumies oli jo aivan Huinin vieressä ja valmistautui iskemään…
Kolme askelta…
Huini tunsi ratsumiehen keihään raapivan kylkeään, ja uppoavan hitaasti syvemmälle…
Hän puristi silmänsä kiinni ja syöksyi matalana kohti jokea.
Keihäs irtosi Huinin kyljestä raapien tekemäänsä haavaa syvemmäksi. Pieni liskomies syöksyi kylmän joen mustaan veteen.
Huini ui syvemmälle. Hän katsoi ylöspäin, ja erotti epäkuolleiden veneet tähtien valoa vasten. Veneet olivat suunnanneet kohti rantaa. Huini ui suoraan veneiden ali, ja tuli lopulta vastarannalle. Siellä hän ryömi mahdollisimman huomaamattomana maan pinnalle, ja suuntasi syvemmälle viidakkoon.
Raahauduttuaan useiden tuntien ajan kauemmas joesta ja epäkuolleista Huini istuutui lopulta pienelle mättäälle lepäämään. Hänen haavoittunut kylkensä oli kuin tulessa, ja hän oli yksin eksyksissä sota-alueella.
Silti hän ei voinut mitään väsymykselleen, vaan vaipui rauhattomiin uniin.
Re: Skinkki (osat I-III)
Pahis. Tyylisi pakottaa odottamaan tarinen jatkoa jännittyneenä. Lisää, lisää!
Re: Skinkki (osat I-III)
Ei aivan yhtä hyvä kuin edelliset osat, kuvailua ehkä hieman liian vähän. Ja sanavalinnat hmm.. jänniä. Tosin "epäkuoleelle" ei olöydä minun muisistista ainakaan mitään hyvää korviketta. Hyvä tarina silti!
We demand MORE!
We demand MORE!
Re: Skinkki (osat I-III)
Kyllähän ne epäkuollutta nuissa Tolkienin käännöksissäkin käyttävät, ihan pätevä sana se on.
Re: Skinkki (osat I-III)
Joo no itsekkään en kyllä sanasta epäkuollut oikein tykkää, mutta kun todellakaan sille ei tunnu löytyvän oikein mitään hyvää korviketta.
Re: Skinkki (osat I-III)
Onko tulossa jatkoa?
Mistä koko sota johtuu?
Kaapelikala kirjoitti: Tyranidit: Syö kaikki, koska om nom nom nom.
Re: Skinkki (osat I-III)
mä tykkäsin palion jäi jännään kohtaan
-
Karl Van Dieter
- Viestit: 342
- Liittynyt: Su 15.01.2006 17:45
- Paikkakunta: Lappeenranta
Re: Skinkki (osat I-III)
Tervehdys!
Olipa piristävää vaihtelua lukea tätä tekstiä. Mielestäni se on ollut tarpeeksi sujuvaa ja viimeisessä osassa oli aika lailla jännitystäkin mukana, selviääkö hengissä, vai ei... täpärä pelastus! :)
Ja liskomiehistä ei ole montaa tarinaa tehty aikaisemmin, ottaen huomioon, että ovat aika vaikea rotu tehdä tarinaa, mutta sinä onnistuit siinä vallan mainiosti!
Jatkoa odotellessa...
Olipa piristävää vaihtelua lukea tätä tekstiä. Mielestäni se on ollut tarpeeksi sujuvaa ja viimeisessä osassa oli aika lailla jännitystäkin mukana, selviääkö hengissä, vai ei... täpärä pelastus! :)
Ja liskomiehistä ei ole montaa tarinaa tehty aikaisemmin, ottaen huomioon, että ovat aika vaikea rotu tehdä tarinaa, mutta sinä onnistuit siinä vallan mainiosti!
Jatkoa odotellessa...
"Your prayers shall not reach into my heart!" - Amorphis
Re: Skinkki (osat I-III)
vau kun ton lukee ei jaksa odotaa seuraavaa