Myrskyn Sola 4 - Se siitä sitten

[Datsi]

Joo alottakaa vaan ilman mua, emmä sitä hahmoa jaksa kuitenkaan rustata kasaan, laiska kun olen. :P

[El Capitan]

Tarviiko niitä tosiaan laittaa siihen ekaan viestiin? Tuossahan ne löytää ihan nätisti ekoilta sivuilta kun ei ole tullut paskaa jauhettua sitä 6:tta sivua. Onko tarvetta pidentää ekaa sivua ihan himoisoksi laittamalla jokaisen fluffin siihen?

[Terminator Sergeant]

Njäh, varsinkin jos porukka alkaa laitella yhtään isompia kuvia sinne niin on tuskaisan pitkä sivu tulossa. Olkoot minun puolestani ihan omilla paikoillaan.

[Dark Elf69]

samaa mieltä kun ei siellä nyt niitä muita viestejä liikaa ole ja luulisi kaikilta sivun vaihtaminen onnistua...

[El Capitan]

Ai, että kun oli kivaa Tampereella. Nyt kuitenkin ollaan taas Porissa viikonlopun netin ääressä, että päästään ainakin hetkeksi pelailemaan jälleen.

El edit: Krhm.... Ähkyn ja mänkyn. Tietenkin unohdin. Achit perhana.


- Kaikille, jotka antoivat hahmostaan jonkun kuvan


- Kaikille, jotka tulivat peliin ilman sidekikkejä

Tyyntä ennen myrskyä

”Miksi Heimir antoi kovia kokeneen matkaajan kuolla?” poika kysyi innostuneena.

Markus katsoi piippuaan pitääkseen hetken aikaa hiljaisuutta huoneessa. Poika katsoi silmät pyöreinä, miten miehen posket painuivat suun sisäpuolelle ja muuttuivat samalla hetkellä pyöreiksi savun kohotessa kohti huoneen kattoa.

”Koska mies oli vääräuskoinen.”, hän lopulta sanoi, ”Hän uskoi väärään Jumalaan, johon Heimir itse ei uskonut.”, hän jatkoi.

”Toisin kuin muut Jumalat, Heimir on omistautunut täysiin Cernunoss nimisen Jumalan valtaan ja palvoi tätä, koska oli omin silmin nähnyt hänen voimansa, kykynsä, seuraajansa, jotka ovat valmiita kuolemaan hänen puolestaan ja halunsa vaikuttaa maan päällisiin tapahtumiin. Toisin kuin vaikkapa Gork tai Mork, mitä örkit ja hiidet palvovat jumalinaan, saakuli on valmis jakamaan voimansa kaikkien hänen uskoviensa henkilöiden kanssa ja on halukas auttamaan kaikkia, hänen lahjansa vastaanottavien kanssa. Ei vain pelkästään niiden muutamien harvojen, joilla on mystisiä voimia vaan kaikkien ja tämä asia saa hänet näyttämään hyvin varteen otettavalta Jumalalta monien silmissä. Heimirille Cernunoss on se ainoa oikea Jumala, jonka palvomisesta hyötyy jokainen, kuten hän joskus itse oli hyötynyt otettuaan vastaan tämän antaman lahjan. Hän ei kestä katsoa miten eksyneet ihmiset vaapuilevat kaduilla etsien tapaansa päättä surkean elämänsä vailla tarkoitusta. Cernunossin rakkaus on se, minkä jokaisen pitäisi itselleensä sisäistää ja tämän vuoksi Heimir elää ja on johtamassa kylää siihen rakkauteen.

Heimir katsoi pelokasta kansaa heitä halveksuen. Häntä inhotti syvästi, että kylän kansa, koko Sola, ei ole vieläkään ottanut vastaan Cernunoss kuten hänen olisi pitänyt ottaa jo ajat sitten. ”Eivätkö he ymmärrä Cernunossin mahtia ja tarkoituksia? Heimir voisi hyvinkin ajatella katsoen tätä eksynyttä laumaa, joka kaipasi pikaista johdattelua kohti sitä hyvyyttä, minkä he ansaitsevat ja ennen kaikkea tarvitsevat.

”Olkoon tämä viimeinen opetus teille kaikille, jotka eivät ota Cernunossia sydämiinsä!” Heimir huusi hyvin vihaisesta ja päätti puheensa sanomalla: ”Pyhitetty olkoon Cernunoss.”, jonka itse kansa hänen edessään toisti. Osa enemmän sitä tarkoittaen kuin toiset, jotka vain määkivät muiden seassa.

Jaloilleen päässet matkaajat katsoivat rakennusten ikkunoista Heimirin pientä, julmaa teurastusta ja puhetta, tajuamatta vieläkään yhtään mitään. Jokainen oli päästään pyörällä vielä pitkästä matkasta, jonka he olivat joutuneet kokemaan ja vaikka he olisivatkin perillä edes jotenkuten kylän tapahtumista, heidän oman valtakuntansa tapoihin nämä toimenpiteet, mitä Heimir täällä piti yllä, eivät olleet osana jokapäiväisissä askareissa. Julkisia mestauksia toki oli joidenkin kotikaupungeissa, mutta niillä kerroilla vain todella pahat miehet, naiset, murhaajat, varkaat ja vihollisten vangiksi jääneet komentajat saivat surmansa. Koskaan ennen ei oltu nähty jonkun menettävän henkeään, koska tämä kiitti Jumalaansa, jota mestaaja ei itse tunnustanut Jumalakseen.

Oli asiat miten olivatkaan, osa matkaajista oli kokeneita erämiehiä ja olivat matkoillaan nähneet kaiken laista. Tappamista muutaman kolikon vuoksi, tappamista huvikseen, pelokkaita kansalaisia ja loistavia, arvostettuja johtajia. Jälkimmäistä ei ainakaan voisi käyttää tämän kylän tapahtumien kuvailuun, mutta Heimirissä oli jotain tuttua, minkä moni oli aikaisemmin nähnyt. Ehkä useammankin kerran. Hyvin ihmisiltä piilotettu tunne, mutta silti niin läpinäkyvästi aina esillä, hänen muistaessaan sen. Tunne, joka saa loistavimmankin johtajan tekemään virheitä niin johtaessaan joukkojaan tai käsitellessään vaikka miekkaa. Heimir teki oikein piilottaessaan sen, tai ainakin yrittäessään, koska se tekisi hänet heikoksi, jos mahdollinen vihollinen saisi sen selville.

Kadulla kävellessä kuuli kaiken laisia juoruja ja huhuja. Miten ihanaa olisikaan ollut elää joskus muinoin kauan aikaa sitten, kuinka ihanaa olisi elää normaalia elämään jossain muualla ja miten täällä joskus nähtiin muka suur demonia muistuttavia olentoja, kahdella jalalla kulkevia susia ja ihmisiä siipien kanssa. ”Hulluja on monenlaisia”, moni ajatteli kun kuuli nämä tarinat. Yllättävän moni ihminen kuitenkin muistaa ja tietää nämä tarinat demoneista ja susista, mutta hyvin harva heistä on valmis kertomaan niistä tarkemmin. Etenkin silloin, kun joku näistä Heimirin sotilaista on paikan päällä, ei tarinoita paljoa kuule.

Vartijat ovat selvästi kansaa pelottelemassa kaduilla. Aina heidän läsnä ollessa, kadun ilmassa on havaittavissa muutosta. Joka askel tuo tullessaan sellaisen kylmän syystuulen mukanaan, jonka jokainen voi tuntea luuytimiään myöten. Etenkin askeleet ohituksen tapahtuessa saa hengen salpaantumaan ja höyrystymään samaan tapaan kuin talvella. Tunnet kylmän ja pelokkaan olon. Kuin seisoisit talvella vartioimassa leiriäsi lähellä vihollista. Koskaan ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Rauhallinen yö vai vaanisiko joku hiisilauma aluskasvillisuuden keskellä odottaen hetkeä tehdä väijytys ja riistää niin monen toverisi elämän kuin vain ikinä pystyivätkään. Moni kyläläinen seisoi paikoillaan kuin magian kivettämä, hengittäen syvään ja toivoen, että mustaritari kulkisi hänen ohitseen ilman mitään välikohtausta.

Itse mustat ritarit eivät olleet ainoita henkilöitä, jotka pistivät monien matkaajien silmiin. Aina siellä ja täällä näkyi henkilöitä, jotka olivat pukeutuneet kaapuihin ja pitivät huolta, että heidän ihoaan näkyisi mahdollisimman vähän. Kädet olivat aina hihojen sisällä ja liian suuri huppu peitti maata katsovat kasvot liiankin hyvin, että tunnistaminen oli hyvin vaikeaa. Kukaan ei näyttänyt juttelevan heidän kanssaan tai tietävän heistä ylipäätänsä lainkaan mitään. Kaapumiehet kävelivät kylässä keskenään tekemättä mitään ja sanomatta mitään kenellekään. Kun heistä kysyi jotain, kukaan ei halunnut puhua vaikka olisimme olleet paikan päällä vain keskenään. Aivan kuin heitä ei olisikaan ollut olemassa ja matkaaja olisi nähnyt pelkkiä harhoja. Vai oliko kyseessä toinen pelottava ryhmä, jonka kanssa kylän väki ei halua olla tekemisissä mistään hinnasta hyvänsä. Toisin kuin ritareita, kaapumiehiä näki vain harvoin ja aina illasta. Heidän tumman ruskeiden kaapujen vuoksi he sulautuivat yönpimeyteen loistavasti ja aina heidän tullessaan kylän kaduille liikkumaan, jokainen pystyi kuulemaan kaukaisen metsän susien ulvontaa hiljaisena yönä.

Päiväauringon laskeuduttua horisontin taakse, täysikuu nousi ylös korkealle taivaalle. Kuun heikko valo valaisi yhdessä tähtien loisteen avulla alapuolella lepäävää solaa ja sen pientä kylää, joka oli alkanut menemään yölevolle pitkän ja raskaan päivän jälkeen. Matkaajille yö oli ensimmäinen rauhallinen ja levollinen yö pitkään aikaan. Monta päivää oli matkassa tänne saakka kestänyt ja monta yötä kovalla maalla olivat saaneet nukkua ja nyt vihdoin jo viimein, he makasivat lämpimässä ja pehmeässä pedissä odottaen unen tuloa ja uutta päivää, jonka askareista kellään ei ollut tietoa.

Oveen koputettiin kolme kertaa. Hämmentynyt nainen siirsi kädellään ulko-oven viereisen ikkunan verhoa edestään pois miettien, kuka ihme siellä voisikaan olla, ja huomatessaan, kuka siellä olikaan, hän vaikutti huolestuneelta ja meni avaamaan oven hitaasti tulleelle vieraalle. Matkaaja nousi sängystään ylös ja raotti oveaan, nähdäkseen, kenen kanssa hänet ystävällisesti majoittaneen naisen kanssa juttelikaan. Valitettavasti vieras ei puhunut kovin lujalla äänellä, mutta tarpeeksi hyvät korvat pystyivät erottamaan muutaman sanan, joka sanottiin hyvin möreällä ja pelottavan kuuloisella, murhaajanäänellä. ”Matkaaja, 2 päivää, Heimir.”. Nämä kolme sanaa erottui muiden sanojen luota erittäin hyvin ja vieras alkoi tekemään lähtöään.

Nainen vaikutti hyvin huolestuneelta, sulki oven ja huokaisi nojatessaan sitä vasten. Lopulta nainen seisoi taas omilla jaloillaan ja lähti talsimaan kohti matkaajan huonetta ja huomasi hänen olevan jaloillaan ja kuunnelleen hänen ja vieraan keskustelua. Matkaaja ei kuitenkaan tiennyt, mistä oli kyse, mutta nainen ystävällisesti selitti asian hyvin perusteellisesti.

Heimir ei itse ole tästä solasta kotoisin ja hän itse tullessaan tänne näki, mitä kaikkea pahaa muualta tulleet, ulkomaalaiset, pystyvätkään tekemään. Siksi hän itse haluaa katsoa, mitä te olette oikeasti ja miksi tänne olette tulleet. Jokaisen matkaajan olisi syytä saapua hänen temppelinsä eteen tasan kahden päivän päästä kukonlaulun aikaan ja ottamaan vastaan Heimirin siunauksen ja mahdollisesti paikan tämän kylän asukkaana tai jonain suurempana henkilönä, jota Heimir itse voisi kutsua alaisekseen.

Jokainen, joka ei saavu ennen kuin kukko on viimeisetkin kiekumisensa tehnyt siltä aamulta, tullaan pitämään kerettiläisinä ja armollisen Jumalamme, Cernunossin vihollisena, joka/jotka tullaan etsimään ja polttamaan roviolla keskellä kylää ikuisessa kiirastulessa.

-------------------------------------------------------

Kaksi päivää aikaa tehä mitä lystää. Ottakaa minuun yhteyttä mesessä joku päivä ennen fluffien kirjoittelua.

[Dark Elf69]

Duriath lähtee matkaan kohti tuntematonta... Tässä Duriathin ekasta päivästä hiukan fluffia...

Duriath herää aamulla kukon laulun aikaan majatalon vieras huoneesta jonne majatalon isäntä oli vastahakoisesti hänet majoittanut. Suojukset ja kaavut ylleen puettuaan hän istuu sängylle kiillottamaan aseitaan. Hän nousee laittaa kiillotetun miekan ja varsijousen vyölleen. Hän kävelee huoneen nurkkaan ja laittaa hilparin selkäänsä.

Hän avaa oven ja kävelee käytävän toiseen päähän ja sieltä portaat alas. Majatalon asiakkaat havahtuvat kun he näkevät Duriathin kaapuihin pukeutuneena. Hupun alta saattoi nähdä hänen kylmän ja halveksuvan ilmeensä, kun hän käveli majatalon ulko-ovelle. Ulos astuttuaan hän näkee soturinsa odottamassa häntä. Hän lähtee kulkemaan kivistä katua eteenpäin soturien kanssa.
Hetken kulutta he saapuvat kylästä pois johtavalle tielle ja jatkavat sitä eteenpäin. Kylä jää askel askeleelta kauemmas ja kauempana oleva risteys lähenee. Risteyksen kohdassa tie jakautuu kahteen. Vasemmalle lähtevä tie vie hautuumaalle ja oikealle lähtevä tie puiselle sillalle. He lähtevät kulkemaan oikealle kohti puista siltaa.

Sillan ylitettyä he kääntyivät vasemmalle korkeampaan maastoon. Askel askeleelta rinne jyrkkeni jyrkkenemistään. Askel askeleelta tuntui raskaammalta. Miekka tuntui kuumottavan hänen vyöllään kun he taivalsivat yhä ylemmäs. Hän oli tottunut päivittäiseen taisteluun ja veren vuodatukseen, mutta ei ollut taistellut kahteen päivään. Tarve taistella ja vuodattaa verta kasvoi tunti tunnilta enemmän. Kauempana näkyi hylätty kaivos ja he lähtivät kulkemaan sitä kohti…

[El Capitan]

Oli muuten hienoa kun joku kertoi tietävänsä tuon smurffikappaleen oikean nimen mesessä. Tiedä sitten kattoiko sen kommenteista vai ihan tunnisti...

Mutta mutta, perhana jätkät. Missä teidän into on? Hemmetti, 20 päivää hiljaisuutta? Mitä tää tällänen on? Kyllähän sitä on aina hauska pausella pelata hetken aikaa, mutta jotain rajaa siinäkin hommassa.

[Da Big Boss]

Sumuinen sola tien päässä


Ohjasin askeleeni vuoren jyrkälle reunalle. Märän, tuoreen sammaleen tuoksu tunkeutui hajuuni. Katseeni ohjautui alhaalla olevaan sumuiseen solaan. Harmaan sumuverhon läpi heijastui kylän himmeät, vääristyneet katulamppujen valot. Olkoot se seuraava määränpääni, sanoin ajatuksissani. Ehkä sieltä löytyisi paikka. Paikka missä elää rauhassa. Ja vastaus kysymykseen, mitä olen pitkällä retkelläni yrittänyt etsiä.

Jätän vuoret taakseni ja laskeudun solaan. Siinä missä metsät kukoistivat, suurten puiden noustessa jylhien vuorten kohotessa taustalla, ei täällä niin ollut. Satoi. Aroa näkyi kauas, pienten valojen loistaessa kaukana horisontissa. Ratsuni avulla voisin ehtiä sinne ennen yötä, jolloin taivas täyttyi tähdistä ja kuusta, joka seisoi hiljaisena yön aurinkona.

Siinä se oli. Pieni kylä nousi keskeltä suurta heinän metsää. Kadut loistavat tyhjyyttään ja harvasta ikkunasta loistaa valo. Kaiken keskeltä löytyy kuitenkin jotain mitä tarvitsen. Majatalo. Pelkkä mitätön katse riitti hajottamaan ratsuni savuksi. Tallit olivat kömpelöille ja yksinkertaisille, aineen hajottaminen oli toimivampaa. Liha ja luu ovat heikkoja verrattuna taian karuihin tuuliin.

Ovi on pieni ja nariseva. Sen avaaminen on vaivalloista ruosteen rikkoessa saranoiden liikkuvuuden. Lopulta sain kitisevän oven auki, joka rysähti puista seinää vasten kovalla äänellä. Aulan taakse ilmestyi majatalon pitäjä, joka katsahti ensin arvostelevalla katseella, jonka jälkeen hyväksyi minut asiakkaakseen.

Avain kädessäni nousin yläkertaan. Ovi oli paremmassa kunnossa kuin luonnon uuvuttama ulko-ovi. Huone oli yksinkertainen. Tuoli pöydän vieressä, ikkuna reunalla ja sänky pienen huoneen päädyssä. Sai kelvata.

[Arkki]

El kapu: http://www.youtube.com/watch?v=Jwup4Itq ... re=related

Sankarit solassa

Sade paiskasi matkaavia sankareitamme vasten kasvoja. Raju tuuli ja saavista kaadettu kylmä sade ei tehnyt hyvää heidän matkansa alulle. Jonkin aikaa illansuun tultua he onnekseen saapuivat metsään. Metsä oli lähimmäkseen tumma kuin vihreä ja valoisa. Sen lukuisat puut muodostivat kuin jättimäisen sateenvarjojen rykelmän eikä kuin pari harvinaisen onnekasta pisaraa päässyt oksien ja lehtien lävitse. Greentea oli metsän läpi ratsastaessaan kuvannut sitä näin:

”Metsä johon astuimme jo kauan auringon laskettua, oli hyvin synkän näköinen. Ketään tai mitään ei kuulunut, paitsi hevosiemme hengitys ja serkkuni siunaaminen, tietenkin jos emme ota mukaan tuulta ja sadetta. Katselimme pitkään sen siimeksessä, miten puut huojuivat puolelta toiselle ja näyttivät melkein kuiskailevan toisilleen, kuin ilmoittaakseen että he ovat saaneet vieraita. Puut olivat korkeita, vihreitä ja erittäin… puisia.”

Ropina oli lopen lakannut heidän yläpuolellaan ja ilma alkoi tuntua hieman kostealta. Tuuli oli tyyntynyt (Tai sitten, metsä oli liian suuri.) ja satunnaisten heinäsirkkojen sirinä kuului sieltä sun täältä. He ratsastivat pitkän aikaa, välillä pysähtyen, sitten taas jatkoivat matkaansa, jälleen pysähtyen, jatkettuaan tätä rataa muutaman kerran. He pääsivät viimeinkin (lukuisten ympäripyörimisien ja kiertojen jälkeen) metsän toiselle reunalle. Heidän edessään aukeni suuri, vihreä ja korkearuohoinen kenttä. Sitä koristi lukuisat keltaiset kukkaset ja täsmälleen sen toisella puolella olivat suuret portit. Portit olivat järisyttävän suuret ja aivan mustat. Sen päissä kohosi pitkät, metalli päällysteiset tornit jotka lähestulkoon hyökkäsivät uhkaavuudellaan jo tänne asti. Merkittävintä oli, että sen edessä hyppivät selkeästi örkin näköiset hahmot jotka heiluttivat kädessään tekijänoikeus papereita ja huutelivat oikeuteen haasteita. ”Onneksi tiemme menee tuohon suuntaan.” Rice sanoi serkulleen, osoittaen laajalti vasemmalle vuorijonoon, vaikkakin siinä ei näyttänyt kulkeneen minkäänlaista reittiä, he vain tiesivät (todellisuudessa, se oli kartalla joka rajoittui sisäänpääsyreitin puoleen väliin) että se oli siellä, jossain heitä odottamassa. Kuitenkin, taas jälleen urhea kaksikkomme lähti ratsastamaan yön varjostamana kohti solaan vievää reittiä, joka jyrkästi nousi ja kiemurteli lähes pystysuoraan seinämää pitkin, tästäkin Mordorin örkit nostaisivat kanteen, ellei pari kuollutta puskaa ja pirunpensasta kasvaisi sen varrella. Rice ja Greentean katseet kohosivat heidän joutuessa taittumaan taaksepäin, nähdäkseen palasen sen huipusta. Rice kääntyi serkkuaan kohti ja totesi hänelle ankeasti ”Joudumme valitettavasti jättämään hevoset tähän, ne eivät tätä jyrkkää porrasta pääsisi ylös. Hyvällä tuurilla pääsemme me nipin napin.” Katsoi taas ylös, kunnes kaksi vihreää lehteä, jotka olivat päällekkäin sidotut, lennähti hänen naamalleen, kuin sanomalehti Amerikan 80-luvun elokuvissa. Pian tuuli heitti sen hänen naamaltaan, Ricen jääden naamaansa kämmenellään pyörittäen mutisemaan ”Kaikkea sitä ilmassa lenteleekin.”

Pian he alkoivat kavuta kohoavia kiviportaita, hevosten kantamukset selässään. Rice oli ottanut oman hevosensa ja Greentea omansa (Rice pääsi helpolla, sillä itsensä lisäksi hänellä oli vain nippu papereita ja kirjoja). Aikansa kavuttiin ja käännyttiin tasanteella, kavuttiin ja kavuttiin. Ohitettiin pari pirunpensasta ja janoon kuolleita puskiakin lipui ohitse, kuin tyynen tuulen purjelaiva (vaikka korkealla tuuli sarkasmisen tyynesti). Kapuaminen loppui monen, monen kääntymisen jälkeen äkilliseen loppumiseen. Reitti jatkui aivan yllättäen vuorien välistä, aivan kuin vuori olisi tuhansia vuosia sitten kohonnutta maata ja leikannut suoran tien ja jatkunut taas sen huipun lähettyvillä. Rice kiskaisi Greentean päästyään itse ensin ylös ja molemmat kääntyivät yhtä aikaa katsomaan reittiä joka näytti vain jatkuvan suoraan vuoren välissä. Rice nielaisi hieman ja totesi ”Ainakaan ei pidä kiivetä ylös”, vaikka sanat eivät rohkaisseet sitä, että aina pian heidän edessään ja takanaan paistatti absoluuttista pimeyttä havitteleva tummuus. Ylläkään ei paljoa valo paistanut, sillä pilvet olivat aavistuksen verran kattona heidän yllään. Välillä he joutuivat monen tunnin tahkoamisen jälkeen pysähtymään, sillä jalat eivät kantaneet heitä enää ilman ruoasta saatavaa energiaa. Onneksi Greentea oli urheasti kantanut muonavaraston. Pienen levon jälkeen he taas jatkoivat uusin ruumiinvoimin matkaansa (taas jälleen todellisuudessa, ilma alkoi loppua lepopisteessä) kohti vuoren toista päätä. Kaksikko kulki lähes ääneti yhden ja puolen miehen levyistä väylää vuorten läpi. Ainoa ääni oli metallisten haarniskojen yhteen lyönti ja raskas hengitys, joten voimme sittenkin sanoa että ainoa ääni olivat heidän aiheuttamia luonnollisista syistä. Pitkään he vielä tallustivat eteenpäin, kunnes Greentean huohottava ääni hänen takanaan sanoi ”Luuletko, että vielä on pitkäkin matka?” ja yritti samalla kurkata serkkunsa ohitse, jos jotakin. Rice asteli hetken eteenpäin ääneti, kääntyi ja vastasi ”En usko että kovin pitkäääääääääään!” (Tässä kohtaa, kuuluu se samanlainen aaltoileva ääni kuin tippuessa alas) ja pian Greentea näki valoisan taivaan edessään ja Ricen kadonneen jäljettömiin.

Rice vyöryi kivistä ja soraista alamäkeä pikaista vauhtia alas, kuiva pölypilvi kohosi hänen takanaan ja inkvisiittorimme lähestyi uhkaavasti tasaista maata. Pian saamme kuulla ison THUMPS äänen ja Rice on mätkähtänyt mahapuolelleen kauniin vihreälle, kukkaiselle nurmelle. Seuraava asia minkä Rice näki sylkäistyään joukon hiekkaa ja ruohon korsia suustaan, oli musta, kavio, musta kavio. Katseen kohotessa aina ylöspäin, hän näki enemmän hevosta muistuttavan hahmon ja vielä kummempaa, aina vain hänen omaa hevostansa muistuttavan olennon. Pian aivan hänen eteensä ilmestyi hevosen turpa, mutta sitä ennemmin sen silmät. Jotka peilasivat hänelle sanat ”Noniin herra. Nouskaahan niin voidaan jatkaa matkaa, ai joo. Täällä on hyvää ruohoa, maistakaa.”, mutta Riceä ennemmin kiinnosti se, mistä ja miten hän oli alun perin edes pudonnut ja oli äkkiä pystyssä. Kääntyessään katsomaan taakseen, hän näki miten soraista kourua laski alas metallipurkkiin pukeutunut ihmishahmo, joka kääntyili ja välillä huusi ”Jiiihaa!” vauhdin hurmiossa. Pian tuokin hahmo oli päässyt alas ja laskeutui hieman huterasti syvälle möykylle (joka vielä pysyisi samana möykkynä monta vuotta). Vaikkakin, pian pomppi kitkan kuumentamien metallisaappaittensa takia.

Greentea tervehti pienen adrenaliini määrän alaisena ensin alas tullutta toveriaan, katsoen sitten kiemurtelevaa, välillä katkeavaa (koska kourun reunaa sinkoaminen vei hänet ilmaan) viivaa pienessä urassa. Seurattuaan katseella juovittelevaa viivaa ylemmäs, he näkevät erityisen kutistuneen raon vuoren välissä jonka alapuolelta oli alkanutkin Ricen uljas vyöryminen ja ensinmäinen kosketus solaan. Pian heidän katsottuaan ihmeissään tapahtunutta, Greenteankin oma hevonen kopsutteli paikalle hyvin syöneen näköisenä. Iloisena he rapsuttelivat ja kehuivat uljaita seuraajiaan, vasta sitten miettien samaan kuplaan ”Mistä nämä pääsivät tänne ennen meitä?”, pian Ricen hevonen heilautti turpaansa yhteen suuntaan, jonka he vasta tajusivat parin minuutin kuluttua. He näkivät jotenkin käytetyn, siltikin sen näköisen tien joka kertoi, ettei siitä ole paljoa ihmisiä kulkenut. Tie kulki tasaisesti, parin käännöksen ja mutkan kera eteenpäin, toinen taas johti vuoria kohti ja he näkivät jonkinlaisen syventymän, eikä niin halkeaman vuoressa joka vei soraista, suorahkoa tietä toiselle puolelle vuorta. Pitkä hiljaisuus lankesi kahden ylle ja molemmat olisivat varmasti kironneet jumalia jos olisivat nähneet ikivanhan ”Tervetuloa Solaa!” kyltin, joka oli ajan mittaa lahonnut ja kaatunut pusikkoon.

Pian he olivat taas hypänneet ratsujensa selkään ja käyttäneet varhain löytämäänsä tietä, jota pitkin he seurasivat iltaan asti, kunnes kummun takaa hohti valoa ja pian sen laelta saattoi nähdä lukuisia rakennuksia, noin yhden tai kahden kerroksisia joiden ikkunoista paloi valo, samalla muutama ihminen näkyi tummana hahmona ylittävän katua sieltä ja täältä. He olivat viimein perillä. Sen kummempia jäämättä ihastelemaan lähes jokapäiväistä näkyä (vaikka kotikaupunki oli erinäköinen). Pian muutamat kadulla liikkuvat hahmot siirtyivät lähinnä kivetyksen reunalle kun kaksi muukalaista ratsasti hitaasti, etsien majataloa johon voisivat kenties asettua. Sellainen pian löytyikin (jahka Greentea oli ehtinyt lyödä päänsä kyseiseen kylttiin) ja äkkiäkös apupoika oli hakenut heidän hevosensa talliin, tämän tiedon turvin kaksikon astuessa (Greentea edellä, Rice luulee että joku haluaa tappaa hänet jos heistä ei pidettäisikään). Majatalon puoliksi juopunut väki katseli pitkään uutta näykä kylässä. Mutta kaksikko asteli lähes viivana (pitihän pari pöytää väistää ja tarjoilijatarta) tiskin äärelle ja pyysivät huoneen yöksi. Kiitoksen turvin he kävivät kohti yläkertaa ja pian hiljainen kuorsaus kuului kahdesta, juuri varatusta huoneesta (Toisin Rice puhui unessaan siitä, mitä urotekoja inkvisiittorina tekisi).


Elenya Tiwele; Naisen kertoma tarina.

Neito kaunis kuin aamurusko, salaperäinen kuin Jumalan tahto. Ammatiltaan salamurhaaja, mutta sydämeltään suuri ja lämmin haltia. Hänellä oli tapana taistella pienten ihmisten vuoksi ja urheasti hän kohtasi vastustajansa, joiden käsivarret olivat puuhirsien paksuiset ja lihakset kuin kalliot. Hänen tiedetään hävinneen vain kerran taistelussa ja sekin oli vastustajaa vastaan, joka voitti hänet kierosti ja kuoleman portteja kolkuttaessaan. Häviö teki kuitenkin haltiasta voimakkaamman, sillä kun hän palasi takaisin elävien joukkoon tavalla, jota kukaan ei tiedä, hänellä oli mahti siirtää vaikka vuorijono tieltänsä pois. Hän keksi tavan huijata kuolemaa eikä koskaan ole paljastanut sen salaisuuksia tai mitä toisella puolella onkaan vastassa., kun elämänkaaren on aika umpeutua.

Kukaan aluksi ei oikein huomannut häntä täällä kylässä. Hän oli hiljainen ja vaiti. Ei puhunut paljoa kenellekään ja kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Neitokainen seisoi suorana omilla jaloillaan ryhdikkäästi hiljaa, kuunnellen mitä muilla oli sanottavaa. Hyvin harvoin hän avasi suunsa ja näillä hetkillä, hän sai kaikkien huomion itsellensä.

Hyvin pian hän kuitenkin tuli niin kyläläisten kuin muidenkin ulkomaalaisten keskuudessa tunnetuksi. Hän oli neuvokas ja taitava erämaankulkija ja aina matkansa jälkeen, hänellä oli enemmän tavaraa taskuissaan kuin tullessaan. Meni hän minne tahansa, hän löysi aina jotain arvokasta ja hyödyllistä hänelle. Jopa niinkin arvokasta, että hän ei koskaan myynyt halukkaalle ostajalle yhtään mitään vaan piti kaiken itsellään. Moni kyläläinen oli halukas aina auttamaan neitokaista reissuillaan, mutta hän työskenteli yksin. Kukaan ei koskaan saanut tulla hänen mukaansa ja aina silloin, kun joku yritti häntä varjostaa, oli haltia kadonnut varjoihin tai joskus jopa suoralla niittypolulla. Jos Elenya ei halunnut, että häntä seurattaisiin, ei häntä myöskään seurattaisi.

Ulkomaalaiset puolestaan tulivat hänelle tutuksi taisteluissa ja haasteiden parissa. Koskaan itse Elenya ei nostanut miekkaansa taistelun aloittamiseksi, mutta hän oli valmis puolustamaan itseään, jos joku hyökkäisi hänen kimppuunsa. Oli se mikä vaan. Ulkomaalaiset olivat hänelle pieni vastus ja huhu kertoo, että hän jopa joskus tappoi ilman miekkansa apua Zedoniuksen demonin ja onnistui pelastamaan tämän vankina olleen oman kylän maagimme, Olorinin.

(Zedonius: Kylän uskontoon liittyvä kaveri. Vapaa käännös = Paha henki.)

Vaikka neito oli vaiti ja pysyi monesti vain sivussa, lähellä varjoissa, joihin hän piiloutui varsin tehokkaasti, pystyi hänet kuitenkin näkemään aina siellä ja täällä. Milloin hänet näki kauimmaisessa baarin pöydässä istumassa, oli hän myös majatalon pitäjän mukaan hyvin aktiivinen kävijä. Koskaan hän ei kuitenkaan siellä viettänyt liiemmin aikaansa, tuli ja poistui yhtä nopeasti.

Aamun aurinko oli noussut tuntien vierähdettyä taivaalle, muutaman juopon oksennettua lattialle ja muutaman henkilön sammuttua kadulle. Erikoista tässä aamussa toisin oli, että Rice ja Greentea ryntäsivät yhtä aikaa ulos huoneistaan, täysissä varusteissa ja pirteinä kuin.. pirteä ihminen. Pienen aamupalan jälkeen he olivat selittäneet kyypparille, että olivat tulleet solaan koska ovat kiinnostumaan kirjoittamaan sen alkuperästä ja historiasta, mutta halusivat ensin katsoa kaikenlaiset historialliset paikat. Mies tiskin takana haroi hieman pitkiä viiksiään, neuvoen sitten kaksikon aloittamaan vanhasta kylästä. Tämä olisi hyvä paikka aloittaa. Eikä aikaakaan kun Rice ja Greentea olivat toisen kiitoksen (ja kyypparin vaatiman pienen kolikkomäärän) jälkeen lähteneet majatalosta ja lähtivät kohti vanhaa kylää, kysyttyään ensin vartin ajan asukkailta missä se sijaitsi, sillä kyyppari olisi vaatinut lisämaksua asiasta. Vanha rouva oli neuvonut heille reitin vanhaan kylään, kunhan olivat kuunnelleet niin pitkästyttävän lapsuuden tarinan, ettei edes kirjoittaja (minä) halunnut ajatella sitä. Tämän tiedon turvin he olivat pian taas poistuneet kylästä ja seuranneet ruohottunutta tietä, pian nähden toisia rakennuksia mailin tai kahden päästä kylästä. Pilvet alkoivat kerääntyä heidän ylleen ja mystinen jyrinä kaikui keskellä päivää.
_______________________________________
Haahaah, tässä olis poikaset sitten se mun fluffi (joka jostain hiton syystä vaadittiin tiivistettyyn versioon, joka on ironisesti sama sivumäärä kuin alkuperäisen fluffiin jäänyt kohta). Osa tästä toki puuttuu mutta se on sen takia että saisin joskus fluffin (eli nyt) valmiiksi ja Capu osaa varmaan paremmin hahmottaa ja kertoa tilanteen.

Btw. Can u beat mah 1737-kirjaimisen fluffin pituudesta?

El Kapu: I'm little disapointed to you Arkki.

[Da Big Boss]

Luonto ei vastaa kun sille esittää kysymyksen

Koputus levisi mustan uneni läpi, ja ympäröivä huone ilmestyi epäselvänä muodottomana kasana puuta näkökenttääni. Sitten selveni. Ikkunasta näkyi harmaa taivas, jossa ei näkynyt valkoisia pilviä, keltaista aurinkoa tai sinistä taivasta. Ulkona tuuli, sen pystyi huomata hiljaisesta pauhauksesta joka leikitteli ulkona luonnon kanssa.

Kaiken keskelle ilmestyi huuto. ’’ On aamupalan aika! Nyt se on valmista, tulkaa ennen kuin se jäähtyy!’’, huudahti majatalon pitäjä oven takaa. Ääni oli ystävällinen.

Nappasin valkoisen sävyisen kalpeasta puusta hiotun sauvani kouraani. Tällä kertaa ovea ei tarvinnut työntää. Se aukeni itsestään helposti kuin mikä tahansa muukin. Ahtaan käytävän päässä hälyttelijä oli jo suunnistamassa alakertaan päin. Samoin tein minäkin.
Portaiden jokaisella askeleella kuului narahdus. Talo ei tainnut olla kovin uusi sen kuntoon ja kokoon nähden. Alakerrassa oli hiljaista. Pöytään ei ollut istuutunut vielä kukaan. Paikan henkilökunta oli tainnut jo syödä aikoja sitten ennen heräämistäni. Kello seinällä oli rikki.

Istuuduin puiselle tuolille. Edessäni seisoi kulhollinen lämmöstä höyryävää puuroa ja lasi maitoa. Juuri nyt ei ollut nälkä, mutta katsoin kohteliaaksi syödä aamiaiseni. Puuro oli mautonta ja tuntui turhalta jauhaa sitä suussa. Ei se ravinnut kumminkaan. Maidon nielin myös samalla asenteella.

Ovi aukeni jälleen uskomattoman vaivalloisesti. Ruosteen kyllästämä metalli narisi epämiellyttävästi kosteassa aamun ilmassa. Sulkeutuessaan se kirkui kovempaa. Raskaammin. Kohta se kuolisi pois.
Teitä kaunisti niiden olematon tyhjyys. Ei askelia, lasten nauramista tai vanhojen viisaiden keskustelua. Ei torikauppiaiden mainostamista, vain tuulen tuiverrus täytti äänillään kadut.

Askeleeni kaikuivat kaduilla aamun ollessa jos lopuillaan. Kylän kadut hohtivat ihmisten poissaololla. Vain minun kalpeat ihonosat hohtivat pimeällä ja harmaalla kelillä. Kaukana kuului kummiskin askeleiden kaiku.

Kaukana näkyi ihmisen siluetti. Epäselvänä, mutta se riitti minulle. Se olkoon hetkellinen päämääräni.
Kun silmäni erottivat hänet, edessäni seisoi nuori kaunis nainen, joka heitti jyviä linnuille. Lintuja oli vain pari kolme, eikä niitä muuallakaan täällä näkynyt. Yksi niistä oli musta, ja rääkyi kovalla äänellä.

Nainen veti nopeasti kulhon josta hän ruokki lintuja takkinsa sisätaskuun. Hän käänsi katseensa pois linnuista minuun. Katse oli hämmentynyt. Silmistä heijastui varovaisuus.

’’ Päivää. Pystyttekö te kertomaan matkamiehelle minkälainen historia Solalla on ollut? Minua kiinnostaisi tietää mitä kaikkea täällä voisi saavuttaa, löytää ja oppia. ’’ kysyin häneltä. Nainen oli hiljaa hetken.

’’ En minä tiedä mistä puhut. En minä tiedä niin kauan tapahtuneista asioista.’’ hän sanoi. ’’ Ehkä muut kyläläiset voivat auttaa kunhan heitä ilmestyy kaduille.’’ Nainen jatkoi. Jätin hänet jatkamaan ajanviettoaan lintujen parissa ja etsin kylän vanhempia asukkaita.

Kello tikitti kuten aina. Viisarit jatkoivat kiertämistään ikuisesti kiertoradallaan. Tik-tak ne sanoivat. Kohta oli jo iltapäivä.

Kellon tikittäessä eteenpäin väkeä alkaa ilmestymään kaduille. Ovi kerrallaan aukeaa ja ihmisiä virtaa ulos kodeistaan. Kaikki etenevät jotenkin samaan suuntaan. Kansaa on helppo seurata ja katsoa mihin he menevät. Mieleni on kuin lapsi. Se tahtoo tietää mitä edessä on, mitä se tekee ja mitä se ajattelee. Miten se käyttäytyy. Mitä siellä on?

Tie eteni pois kylästä. Tie oli kostea, ja samoin ilma ympärillä. Silta koristi matkaa eteenpäin. Sitten se tuli. Suurin osa etenee temppeliä kohti joka kohoaa ja piirtää varjonsa tielle.

’’Paikka ei ole turvallinen…’’ Kuiskasin hiljaa, ettei väkijoukko kuulisi sitä. Osa voisi olla fanaatikkoja jotka voisivat olla harmiksi. Kukaan ei nähtävästi huomannut, koska kaikki jatkoivat matkaansa. Tie nousi hetkellisesti, ja loppui temppelin suuaukolla.
Joku ei kuulunut joukkoon. Sen erotti vaivatta kun seurasi väkijoukon siirtymistä temppeliin. Hän oli pitkä, vaaleahiuksinen, sanoinkuvaamattoman kaunis haltia. Sen pystyi huomata pitkistä korvista.

Jokin kuudes aisti tai erityinen vaisto vei minua häntä päin. Mutta kohtalo päätti sanoa eri tavalla. Väkijoukko löi minut sivuun tiestä, jonka toisessa päässä neito seisoi. Sitten hän katosi.

Menetinkö mitään?

Ilman määränpäätä pystyn antamaan kohtalolle valinnat. Edessäni seisoi aroa. Loppumatonta aroa. Taioin ratsuni eteeni. Jos tuolta löytäisi jotain, joka voisi auttaa minua kysymykseeni.

Kaakosta lensi Luoteeseen varisparvi, rääkkyen kovasti. Meteli kaikui kaukana kun ne olivat jo kiivenneet taivaalle.

Edessäni nousi kuollutta metsää. Puiden rungot olivat kuivia ja halkeilleita. Sola oli antanut niille oman kuvan. Se oli kovettanut niitä, kuluttanut. Ne nousivat taivaalle piirtäen suuria pelon merkkejä harmaalle paperilleen. Kuolleitten eläinten henget vainosivat sitä. Täällä ei mikään levännyt. Matkaa en jatkaisi.

Heikko tuuli pyyhki kasvojani hennolla otteellaan. Vuoret, jotka näkyivät kylästä olivat kasvaneet jättiläisten kokoisiksi. Ne olivat kasvaneet, ja sola oli muokannut niitä karussa elämässään. Harvassa paikassa olin nähnyt vaellukseni aikana nähnyt.

Pilvetkin rumensivat paikkaansa olemassaolollaan. Hitaasti ne levisivät ympärille kuin piirittäen minua. Kohta sataisi. ’’ Ei täältäkään löydä mitään…’’ Murahdin äänekkäästi. Otin maasta vauhtia, ja lennokkaasti nopealla ponnahduksella hyppäsin vanhan poroni selkään. Takaisin kylään.

Sen valot himmeästi jo valaisivat pimenevää horisonttia kaukana. Tuli yö.

Tähdet heräsivät taivaalle. Kuu syttyi pimeyteen.

[El Capitan]

Btw jätkät. Mie haluaisin aloittaa sen ekan kierroksen mahdollisesti vielä tämän kuun puolella. Mie olen yrittänyt potkia joihinkin teistä vauhtia ja mesessäkin on tullut istuttua joinainen iltoina pitkiäkin aikoja ilman, että Matti Myöhäisten kanssa on saatu vedettyä peliä eteenpäin.

Ois kivaa, jos väki olisi saanut kirjoitettua näiden kahden päivän tapahtumisista 15.11:ttä mennessä. Tai lasketaan sekin päivä ihan omaa hyvyyttäni mukkaa. 16 päivä aamusta lähden sitten katsomaan, pitääkö onnetar hahmoisanne yhtä paljon kuin minä ja lyheneekö hahmonne pään verran yllättäen saapumisiltana.

Aikaa minusta teillä on ollut ihan yllinkyllin tehä näitä juttuja. Deadline on asetettu pojat ja siitä ei tuttuun tapaan jousteta.

[Dark Elf69]

No niin tässä olis nyt parin päivän fluffia monen ongelman jälkeen. Anteeksi viivästyminen.

Day 1(loppu osa)

Duriath joukkoineen on saapunut kaivokselle jonka suu aukkoa peittää valtava hämähäkin verkko. Sen takaa näkyy kaatunut kaivos vaunu, joka on hajalla. He leikkaavat hämähäkin verkot pois ja Duriath huomaa vaunun vieressä jonkin riekaleisen kankaan. Hän poimii sen ja tutkailee sitä. Se on vihreää kangasta, muttei tunnista mihin vaatekappaleeseen se voisi kuulua. Hän tunkee se taskuun ja rupeaa etsimään jotain puista, joka toimisi soihtuna. Hän huomaa edempänä seinässä vanhoja soihtuja. Varjo soturi ottaa laukustaan kaksi sileää kiveä ja ojentaa ne Duriathille. Duriath ottaa taskustaan riekaleisen kankaan jonka hän käärii soihdun ympärille. Hän lyö kiviä yhteen useita kertoja kunnes soihtu syttyy komeasti. Hän sytyttää kolme muuta soihtua ja kukin varjo soturi ottaa oman. He lähtevät kulkemaan syvemmälle kaivokseen. Kuljettuaan hetken matkaa he pysähtyvät risteykseen jossa luola jakautuu kolmeen osaan. Kaksi varjo soturia lähtee vasemmalle, Duriath keskelle ja epäonninen varjo soturi yksin oikealle.

Duriath kulkee eteenpäin yhä syvemmälle kaivokseen eikä kuule mitään erityistä. Jo tovin matkattuan alkaa kuulu etäisi askeleita. Ne eivät voi olla ihmisen, koska ääni on liian suuri. Askel askeleelta ääni voimmistuu kunnes se lakkaa. Duriath meinaa jo jatkaa matkaansa, mutta hän kuulee varjo soturin huutoa josta hän ei saa selvää. Raskaat askelten äänet voimmistuvat ja nopeutuvat. Seinämä murskautuu edempänä ja verinen haltia ruumis lentää keskelle käytävää kivi massan mukana. Reistä ilmestyy musta karhu joka kääntää veren himoisen katseensa Duriathiin.

Duriath heittää soihdun syrjään ja ottaa jousensa. Pian kolme vasamaa viistävät ilman halki. Yksi osuu karhun jalkaan toinen kylkeen ja viimmeinen karhun päähän. Ne vain haavoittavat karhua hiukan ja se lähtee juoksemaan Duriathia kohti. Duriath ampuu vielä toiset kolme vasamaa jotaka osuvat karhuun, mutta se ei näytä auttavan. Hän otta hilparinsa ja karhun syöksyessä häntä kohti hän huitaisee hilparin suoraa karhun päähän. Veri tirskuu karhun päästä, mutta se ei kuollut. Karhu yrittää huitaista Duriathia, mutta hän onnistuu väistämään sen. Hänen hilparinsa halkoo jälleen ilmaa suurella nopeudella ja uppoaa karhun jalkaan. Karhu huitaisee Duriathin kolme metriä taakse päin. Hilpari jäi karhun jalkaan kiinni ja karhu raapii sitä irti. Duriath nousee pystyy ja ottaa varsijousensa. Vasamat halkovat ilmaa ja lävistävät karhun nahan. Veri valuu vasamien tekemistä rei`stä ja karhu karjaisee. Karhu saa hilparin irti ja ryntää Duriathia kohti nilkuttaen.

Duriath ottaa miekkansa ja huitaisee karhua kasvoihin. Miekka tekee viillon karhun kasvoihin ja siitä alkaa pursuamaan verta. Karhu karjuu jälleen ja huitaisee Duriathin toista kättä. Maaginen varsijousi lentää seinään muttei rikkoudu. Varjo soturit ilmestyvät Duriathin taakse ja alkavat ammuskella karhua varsijousillaan. Karhu yrittää huitaista heitä, mutta Duriath syöksyy maahan. Varjo soturit lentävät seinään ja karhu osuu tassulla puiseen tuki palkkiin joka estää luolaa sortumasta. Duriath työn miekkansa karhun pään lävitse ja lähtee juoksemaan ulo käynnin suuntaan. Varjo soturit juoksevat Duriathin perässä eivätkä kerinneet ottaa varsijousiaan. Tunneli sortuu jonkin matkaa ja sitten tukipalkit estävät enemmän sortumisen. He juoksevat ulos sankaan kivipölyn saattelemana. Yskittyään hetken Duriath rupea kiroamaan, koska hänen hilparinsa ja arvokas varsijousi jäivät sortuman alle kuten myös varjo soturien varsijouset. He lepäävät siellä muutaman tunnin ja lähtevät kuun valossa takaisin kylään.

Day 2

Duriath heräsi aikaisin ja istuu nyt majatalon pitkässä aamiaispöydässä. Pöytä on täynnä ihmisten herkku ruokia ja juomia. Duriath tutkailee epäilevästi noita ihmisten ruokia, mutta lopulta hän uskaltautuu maistamaan palan leipää ja mukillisen lämmintä maitoa. Leipä oli kohtuullisen hyvää, mutta lämpimän maidon maku ei sopinut haltian makunystyröille. Sitkeästi hän kuitenkin joi maidon viimmeiseen pisaraan asti. Hän maistoi myös palan omena piirakkaa ja tykästyi siihen niin paljon, että otti sitä vielä toisenkin palan. Hän keskusteli pöydässä vanhan miehen kanssa mitä kaivoksella oli tapahtunut ja millainen riesa karhut voivat olla. Duriath kertoi uteliaalle vanhukselle myös hivenen itsestään ja korkea ja pimeä haltioiden välisestä sotimisesta omahyväiseen sävyyn. He juttelivat myös arkisista asioista kuten säästä.

Juteltuaan vanhuksen kanssa hän söi ja joi vielä hiukan. Hän nousi ja kiitti majatalon isäntää ruuasta. Duriath laittoi hupun päähänsä ja käveli ulos. Sulkiessa ovea ruosteiset saranat pitivät kauheaa meteliä. Hän lähti kävelemään katua eteen päin ja kääntyi vasemmalle kohti vasaran pauketta. Hetken käveltyään hän huomaa sepän takomassa tulikuumaa raudan kappaletta. Hän kysyy sepältä olisiko hänellä hilparia myytäväksi tai edes miekkaa. Seppä kertoo ettei hilpareita ole, mutta miekkoja kyllä löytyy. Haluatko hyvä vai vähän huonompi laatuisen. Hyvän Duriath vastaa. Se tekisi 10 kultaa. Duriath toistaa hinnan loukkaantuneena ja armoton tinkiminen alkaa. Lopulta hän sai hinnan viilattua 8 kultaan ja ostaa miekan. Hän pyörittelee sitä hiukan ja toteaa itsekseen sen olevan hyvin tasapainotettu.

Hän kääntyy katsomaan Heimirin palatsia ja patsasta. Ne erottuvat kylän muusta arkkitehtuurista laadukkaiden materiaalien ja viimmeistelyjen vuoksi. Katseltuaan tovin tuota laadukasta viimmeistelyn jälkeä hän lähtee SeKalaisten tavaroiden kauppaan. Hetken käveltyään hän löytää sen ja astuu puisesta ovesta sisään. Kauppa on täynnä sekavia hyllyjä täynnä lähinnä roinaa. Hän etsii hilparia tai jousta, mutta tuloksetta. Hän meinaa poistua kaupasta, mutta hyllyn takaa ilmestyy mies. Mies kysyy osaatko taistella ja Duriath vastaa osaavansa. Miekkonen tarjoaa hommia hänellä ja Duriath tokaisee jos palkka on kohdallaan. Miekkonen tokaisee tietenkin ja kertoo Duriathille tapaamis paikan ja ajan. Myyjä kehottaa Duriathia taistelemaan musta haarniskaisen tyypin kanssa nimeltä Nikto. Duriath poistuu Kaupasta eikä hänen kauakaan tarvitse kävellä, kun hän törmää musta haarniskaiseen tyyppiin. Hän kysyy tyypiltä onko hän Nikto. Tyyppi vastaa möreällä äänellä kielteisesti, mutta sanoo käyneensä saman koulutuksen ja sanoo olevansa Barada. Duriath sanoo haluavansa haastaa hänet. Barada Naurahtaa ja kysyy oletko varma. Duriath vastaa kyllä ja he lähtevät kohti haastekehää.

[El Capitan]

Duriath vs Barada

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi kukaan on taistellut toista vastaan muuten kuin harjoitustilanteissa. Sama vanha ihana viihde oli palannut takaisin kuukausien odotusten jälkeen Myrskyn Solaan ja väki näytti suurta innostumistaan täyttämällä haastekehä uteliaista silmäpareista. Yksi ottelu on nähty jo ja väki toivoi hartaasti, että tämä olisi viihdyttävämpi edellisen lyhyyden ja luovutuksen vuoksi. Haltia jälleen kerran oli halukas katsomaan, miten hyviä taistelioita kylän kaduilla kulkeekaan ja tällä kertaa haasteen sai kaikkien arvostama Barada. Kukaan koskaan ennen ei ole ollut tarpeeksi taitava tai rohkea haastaaksen Baradan. Niktossakin oli monille jo yllin kyllin haastetta, mutta pimentohaltia näytti suurta itsevarmuutta ja hänen silmissään näkyi halu nöyryyttää tämä ”muka” taitava soturi.

Haltian toverit, varjosoturit yrittivät auttaa mestariaansa parhaansa mukaan. Yksi katseli Baradaa, yritti analysoida häntä kun toinen muistutti taistelun saloista. Duriath ei kuitenkaan tarvinnut tovereidensa apua. Hän ei ole mikään keltanokka maailmalla ja hän on kohdannut aikaisemminkin sotureita, joilla on kovat luulot itsestään. Hilparinsa menettäminen oli kuitenkin kova takaisku tälle ja tuleville otteluille, koska sillä hän oli kaikista parhain ja iskut kuolettavan voimakkaita. Nyt hänen piti tyytyä vanhaan uskolliseen miekkansa ja otti sen rinnaksi kaupasta ostamansa miekan. ”On aika katsoa, oliko rahat hyvin käytetty.”, hän tuumi ja asteli taistelurinkiin.

Barada katsoi haltiaa ja tämän innokkuutta. Kaksi miekkaa käsissään, hän olisi valmis taistelemaan kovilla. Taistelemaan kuin miehet. Baradalla ei ole kuitenkaan mitään aikomuksia satuttaa haastajaansa, joten hän tarjosi puumiekkoja taisteluvälineiksi, jotta kumpikaan ei loukkaantuisi. Vastaukseksi hän sai tylyjä sanoja, jotka loukkasivat ketä tahansa. Tuijottaen tuota nuorta innokasta vastustajaansa, Barada heitti puumiekat sivuun ja haki itselleen hilparinsa. Puristaen molemmilla käsillään sen vartta, hänkin astui rinkiin sanomatta mitään, seisten paikoillaan aluksi. Joku kyläläinen huusi: ”Tappelu!”

Duriath liikutti jalkojaan ahkerasti. Pomppien hieman eteen ja heti perään takaisin, hän yritti saada peltikasaan liikettä, mutta hämmästyikin, miten paikoillaan hän olikin. Lihastakaan liikuttamatta Barada seisoi paikoillaan ja katsoi kypäränsä tummista aukoista, miten haltia pomppi hänen edessään. Itsevarmuuden noustessa haltian päähän, hän alkoi ajattelemaan, että nopeus olisi hänen suuri valttinsa. Barada ei millään pysyisi hänen perässään ja nopealla iskusarjalla tämä ottelu olisi ohitse ennen kuin se kerkesi edes alkamaan. Ajatukset kulkivat haltian päässä yhtä nopeasti, kuin hänen jalkansa veivät häntä ringissä oikealle ja vasemmalle, aina välillä kiertäen edelleen paikoillaan pysyvää Baradaa. Haltia päätti toimia.

Rohkea, suora hyökkäys edestäpäin oli kuitenkin typerä temppu. Vaikka Barada ei näyttänyt alkuunkaan siltä, että hän kykenisi nopeisiin liikkeisiin, oli hänen reaktionsa nopeat. Duriathinin iskut eivät alkuunkaan osuneet suureen kohteeseensa, joka sai haltian suutuksiinsa.

Barada näytti aloittavan taistelun puolustuskannalla, joka sai varjosoturit taustalla huolestumaan mestaristaan. He eivät pelänneet, että hän väsyisi jatkuvasti iskemiseen vaan siihen, että kohta Barada näyttäisi oman iskunsa voiman. Tällä hetkellä näytti täysin siltä, että Barada käyttäisi hetken aikaa Duriathinin taistelutyylin seuraamiseen. Itsevarmana hän ei myöskään paljoa edes käyttänyt hilpariansa torjumiseen vain luotti täysin sataprosenttisesti haarniskansa lujuuteen ja omaan väistönopeuteensa. Vaikka haltialla oli yllään vähemmän rautaa, oli hänellä kuitenkin hankala saada osumia Baradaan.

Lopulta hilparikin alkoi saada itseensä liikettä ja yleisö riemastui. Duriathinin pitkä iskusarja sai tylyn lopun kun miekat kolahtivat kovaa rautaa vasten. Aikaisemmin hyökkäämässä oleva haltia sai tuta itse tuhoisan iskusarjan ja hänen epäonnekseen oma nopeus ja haarniska eivät kyenneet estämään kylmän teräksen tunkeutumista häneen. Nopea hyppy taaksepäin, Duriath hengähti ja piteli kylkeään, jossa oli paha viiltohaava. Hän katsoi kämmentään, joka oli veren punainen.

Duriathinin päässä pyöri monta ajatusta. Yleisö ympärillä oli innostunut ottelusta, jossa saatiin nähdä ensimmäiset veripisarat, väärässä henkilössä. Barada oli osoittanut kovan puolustuksensa ja kestävyytensä, kun hän oli yrittänyt saada miekkojaan tuon haarniskan toiselle puolelle siinä onnistumatta. Ensimmäiset iskut Baradalta olivat jokainen toistaan vaarallisempia ja hänen ei tehnyt enää mieli jäädä yhdenkään iskun tielle. Liian riskialtista ja terveydelle haitallista sellainen touhu.

Oma ylpeys ja kunnia kuitenkin yritti saada haltiaa jatkamaan, mutta huolestuneet toverit sivussa saivat ajatukset tärkeys järjestykseen. Ensimmäinen ottelu ei saisi olla se viimeinen ja haavoittuneena taistelusta tulisi paljon hankalempi. Duriathinilla oli tärkeämpiäkin suunnitelmia itselleen, kuin taistella itsensä henkihieveriin tänään täällä jotain näinkin arvotonta vastustajaa vastaan. Huono päivä. Se selittäisiköön kaiken. ”Onnekas paska”, Duriath sanoi hiljaa ja heitti miekkansa maahan. Hän luovutti taistelun.

Barada päästi otteen hilparistaan toisella kädellään. Pidellen sitä vieressään toisella kädellään, hän kääntyi ja käveli pois sanomatta mitään. Yleisö buuasi haltialle, joka pelkurimaisesti oli tullut haastamaan ja verta nähdessään lopettanut leikkinsä. Duriath ja hänen varjosoturinsa poistuivat haastekehästä ihmisten heitellessä ruokiansa heidän päälle. Toinen ottelu, toinen pettymys Solan kansalle.

-------------------------------------------

Hohhoo, kun on huonoa tekstiä. Toivottavasti taito palaa ennen ekaa kierrosta.

Mutta jooh, Barada voitti ylivoimaisesti. Ei poloisesta haltiasta ollut vastusta kun ei pääsyt haarniskan toiselle puolelle edes. Suosiosi laskee Jere.

[Terminator Sergeant]

Kajahtanut ideani piirrellä esiintyy ( seriously, miksi **tussa ikinä rupesin siihen... :D )
Älkää välittäkö "taiteen" vaihtelevasta laadusta. Osa on vähän leveähköjä, käyttäkää "näytä kuva" nappia jos ei muuten toimi...









Stoori jatkuu kun ehdin kiireitten keskellä...

[Gilaelin]

Tässä ensimmäinen osa Faen Ohdakkeen seikkailuista. Toinen tulee illalla/yöllä =).

Olet kärsimätön. Varo, ettei se koidu kohtaloksesi.

Puu teki kuolemaa. Se oli pudottanut lehtensä jo aikaa sitten. Ne makasivat nyt ruskeina maassa ja rasahtelivat keijukaissoturin askelten alla. Tammen tumma, vanha runko nousi kohti harmaata taivasta, kohti myrskyn silmää, joka tanssi luonnottomasti taivaalla, peittäen tähdet ja kuun taakseen.

Satoi. Oli kylmä vesi tihkui kyynelten tavoin pilvistä. Ei se ollut kunnon sadetta, oli kuin pilvet olisivat tiputelleet pieniä, kylmiä neuloja kuolevan maan päälle. Vastenmielistä oli kuitenkin se, että Solassa ei ollut lakannut satamasta koko sinä aikana, kun Faen oli ratsastanut sen maille Usvien lävitse.

Syksyllä luonto teki kuolemaa, se oli luonnollista ja Faen itsekin tunsi vuodenajan painavan väsymyksen päällään. Voimat olivat jättämässä hänet ja hän oli tulossa hitaaksi, raukeaksi ja melankoliseksi. Se ei kuitenkaan haitannut häntä. Tämä paikka kuitenkin - tämänkin tammen kohtalo - siinä oli jotain väärin. Syksy ei tehnyt täällä töitään, eikä luonto valmistautunut käymään levolle. Se kitui ja värisi tuskasta, aivan kuten tammikin hänen herkkien sormiensa kosketuksen alla. Jokin voima vääristi ja kidutti itse maata, jonka päällä hän seisoi.

Puu kuiski hänelle. Hän tunsi sen kielen ja kuuli siinä katkeruuden värin. Se oli mahlan valumista kaarnaa vasten, viimeisten lehtien havinaa ja tuulen leikkiä vanhan puun onkaloissa. Se kuiski hänelle kuolemasta ja pelosta, se pyysi keijukaisritaria auttamaan.

Faen tunsi kyynelten valuvan poskiaan pitkin. Myrskyn Solan kärsimykset kulkeutuivat hänen sieluunsa ja koskettivat sitä mikä kerran oli ollut haltia, mutta minkä Athel Loren oli muuttanut metsän hengeksi.

Jos tämä oli se, mitä Kohtalo oli hänen varalleen suunitellut, niin hän suorittaisi tehtävänsä enemmän kuin mielellään. Tämä ei ollut vain mon-keigh tekosia, tai kääpiöiden, tai Kaaoksen aikaansaannoksia. Jokin korruptoi luontoa ja Faen aikoi ottaa selvää, mikä.

Kinain korskui hänen vierellään ja sai Faenin avaamaan silmänsä ja noustamaan katseensa tammen latvustoon. Joukko korppeja oli istahtanut levähtämään puun oksille. Lintujen tummat silmät kohtasivat keijun mustat iirikset hetkeksi, kunnes korppien tummat siivet alkoivat hakata ilmaa ja kantaa niitä kohti pohjoista. Faen ymmärsi eläinten merkin ja hyppäsi Kinain selkään.

Keijukaisritari oli tehnyt leirinsä kauas ihmisten asutuksista, lammen rannalle, metsän reunaan, jossa hän tunsi olonsa edes auttavasti kotoisaksi. Hän oli tarkoituksella tahtonut pysyä poissa elävien olentojen silmistä, eläimiä lukuun ottamatta. Hän ei tahtonut herättää huomiota yhtään enempää, kuin oli tarpeellista. Nyt kuitenkin hän aavisti olevansa matkalla ihmisten asutuksia päin. Hän haistoi savun ja ruoan tuoksut jo kaukaa.

Faen ratsasti läpi kuolevan maan ja tunsi sydämensä synkenevän hetki hetkeltä. Tunne ei ollut minkään kuolevaisen olennon tuntemaa henkilökohtaista vihaa, surua, tai pelkoa vaan jotain, minkä vain elävän luonnon avatar kykeni tuntemaan ja ymmärtämään. Oli kuin joku olisi puristanut hänen hengitysteitään ja yrittäen tukehduttaa hänet, tehdä hänet olemattomaksi. Todistaa, ettei hän kosaan ollutkaan edes olemassa. Sillä Faen ohdake oli yhtä luonnon kanssa ja mikäli luontoa ei ollut, ei ollut keijukaisritariakaan.

Faen saapui vanhalle metsästysleirille. Majat olivat ränsistyneitä ja niissä oltiin tuskin asuttu aikoihin. Leiri oli vain joukko haoavia telttoja ja rakennuksia pienellä metsäaukealla. Kaikenkaikkiaan näytti siltä, että paikka oli paitsi hyödytön, myös tyhjä.

Mutta vain näytti. Faenin korvat olivat tarkemmat, kuin kuolevaisen korvat ja ne kuulivat paljon enemmän. Murina, tai ehkä kuorsaus, joka kuului raastavana, mutta hiljaisena eräästä majasta, kiinnitti keijukaisritarin huomion.

Kannustaen Kinain laukkaan Faen porhalsi ratsullaan kohti hapantunutta majan ovea ja ratsasti sen maahan, kirjaimellisesti syöksyen oksaratsullaan sisään majaan. Pieni, tanakka ja pitkän parran omistava olento heräsi säpsähtäen ja kiroillen malalalta, olkipatjaiselta sängyltä.

Kääpiö, Faenin sylki sanan ulos mielessään ja harkitsi hetken olennon tappamista aivan vain siksi, että kääpiön näkeminen sai keijun tunteet kiehumaan entistäkin kovemmin. Normaalisti hän olisikin tehnyt niin, sillä metsän henget olivat arvaamatonta ja lyhytpinnaista väkeä, mutta tänään hän päätti pitää kiinni itsehillinnästään. Korpit olivat neuvoneet hänen tiensä tänne, eivätkä ne olleet tehneet sitä turhaan, joten epäilemättä kääpiö tiesi jotain.

"Mikä korruptoi tätä kirottua maata kääpiö", Faen kysyi. Hän ei ollut erityisen kunnostautunut ihmisten tai kääpiöiden käytöstapojen kanssa, joten hän päätti mennä suoraan asiaan.

Kääpiö näytti kaikin puolin hämmentyneeltä ja hetken kääpiöille ominainen viha, jota he tunsivat kohdatessaan asrain näytti ottavan kääpiöstä vallan, tämän pyöreiden kasvojen punehtuessa. Säihke kääpiön simissä kuitenkin haihtui nopeasti Faenin suureksi ihmetykseksi ja hengittäen syvään kääpiö rauhoittui. Tässä olennossa oli jotain hyvin kummallista ja epäkääpiömäistä. Jotain sellaista, mitä Faen ei ollut kohdannut koskaan ennen.

"Siitä on jo aikaa kun sinunlaisiasi on nähty täällä", kääpiövanhus sanoi kumealla äänellä, jossa Faen oli kuulevinaan aavistuksen surua. Ei sillä, että hän todella olisi siitä välittänyt.

"Vastaa kysymykseeni. Korpit eivät tuoneet minua luoksesi turhaan, tai ainakin toivon niin - sinun hyvinvointisi puolesta", keiju sähähti. Kääpiö nosti lähes huvittuneesti toista kulmaansa. "Toinenkin yritti pelastaa Solaa. Mutta ei sen väliä. Lähdin kylästä pois jo kauan sitten. Siihen on syynsä, enkä tahdo olla enää osa sitä, mikä pitää Solassa nykyään valtaa", kääpiö sanoi ja näki Faenin silmien tumman tuikkeen. Vanhus hymähti: "Olet kärsimätön. Varo, ettei se koidu kohtaloksesi. Jos korpit ovat näyttäneet tien luokseni, ne kirotut linnut olivat varmaankin vain liian laiskoja lentämään pidemmälle. Etsi käsiisi Vladimir. Hän asuu yhä kylässä ja tietää asioista enemmän kuin moni muu. Hän osaa kertoa sinulle kirouksesta, joka on roikkuu yllämme ja pahuudesta, joka täällä asuu. Hän kertoo sinulle Solan tarinan".

Hetken Faen ja kääpiö vain tuijottivat toisiaan hiljaa, kunnes kääpiö avasi jälleen suunsa. "Ja nyt, jos suot, käyn uudelleen nukkumaan. Olen väsynyt ja unen valtakunnat tarjoavat minulle sen mitä, elämä ympärilläni ei enää. Mene nyt, jollet sitten aio katkaista kaulaani", hän sanoi.

Jos Faenin ylpeys olisi antanut periksi, hän olisi nyökännyt. Keijukaisritari käänsi Kinain ympäri ja sanomatta enempää lähti ratsastamaan kohti kylää.

******

[Datsi]

Kajahtanut ideani piirrellä esiintyy ( seriously, miksi **tussa ikinä rupesin siihen... :D

Ei hemmetti, jos oikeesti teet kaiken piirtämällä nostan sulle hattua, etenkin tollasella laadulla.

Pidä hauskaa.

[El Capitan]

Pakko sanoa jätkät, mää on ihan helvetin pettynyt teihin. Perhanan Sebakin, livahti just mun ohi.

Heimirin kutsu

Aamu aurinko oli keskellä taivasta, suoraan kylän yllä. Sen kirkas valo ei pystynyt läpäisemään pilvimassoja, jotka olivat peittäneet koko taivaan, mutta kirkas valo kuitenkin näkyi heikosti pilvissä. Auringon säteet kirkastivat allansa olevaa pilvimuodostelmaa. Kaksi päivää oli kulunut ja kyläläiset katselivat ulkomaalaisia, jotka odottivat temppelin ovien aukenemista. Ilma oli täynnä jännitystä ja odotusta. Kukaan ei tiennyt, mitä olisi kohta tapahtumassa. Pelkkiä arvauksia ja luuloja. Vesipisara tippui taivaalta. Pieni sade ei kuitenkaan ketään haitannut. Oli ihme, että täällä oli ollut muutaman päivän hyvin poutainen päivä, mutta taivaalla liikkuneet tummat pilvet kertoivat tulevasta myrskystä.

Temppelin ovet lähtivät aukeamaan. Naristen aluksi, ne avautuivat tasaisesti ja esiin astui muutama pappi kädet kaapujensa sisällä ja katse maassa. He sanoivat sanoja mumisten. Kukaan ei saanut selvää, mitä he sanoivat tarkalleen ottaen. Edes haltioiden korvat eivät kykeneet kuulemaan sanoja tarpeeksi tarkasti, että olisivat ymmärtäneet. Kaikki kuitenkin pystyivät tunnistamaan, että papit lauloivat heidän tavastaan lausua nuo mumisten lausutut sanaset. Lopulta pappien pysähdyttyä temppelin sisältä tuli esiin Heimir ja hänen kaksi kaunista neitokaista vierellään.

Kansalaisten taputtaessa heidän johtajansa tullessa esiin kansan nähtäväksi, ulkomaalaiset katsoivat noita kahta nuorta naista hänen vierellään. Heissä oli jotain outoa, mikä kiinnitti joissain huomiota. Heidän kauneus ja vähäpukeisuus eivät kuitenkaan vetäneet sitä huomiota vaan jokin muu. Jokin muu heidän piirteissään ja heidän tavassaan liikkua oli jotain, mitä jotkut yrittivät tunnistaa. He eivät kuitenkaan osanneet sanoa, mikä heissä oli vikana, mutta etenkin haltiat näyttivät hyvin mietteliäiltä. Ehkä jopa hieman varovaisiltakin tyttöjen läsnä ollessa.

Heimir pysähtyi paikoilleen ja katsoi ulkomaalaisia. Viimeinkin hänellä on aikaa tavata viimeinkin heidät. Heitä oli moneksi, oli haisevia, likaisia rottia, oli heikkoja haltioita ja mitään sanomattomia ihmisiä. Yhtään kovaa kaveria ei heidän joukostaan ainakaan ulkomuotonsa perusteella. Heimir ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan pettyneeltä, hän iloitsi ja näytti sen kaikille. Hän avasi suunsa ja pyysi ulkomaalaisia tulemaan temppelin sisään. Kukaan ei kieltäytynyt.

Sisälle päästyään, Heimir kertoi hieman Solan historiasta. Miten Zedonius tuli kuin tyhjästä ja toi tähän osaan maailmaa kurjuutta ja muuta. Kuinka Cernunoss antoi hänelle voimaa ja päättäväisyytensä voimin oli onnistunut tuomaan rauhan tähän solaan jälleen kerran, monien vuosien jälkeen. Heimirin puheet menivät suurimmilta osin ulkomaalaisten ohi kun heidän huomionsa vedettiin aina välissä aivan muualle. Milloin jokin kaunis taideteos, maalaus tai patsas sai jonkun huomion hetkeksi aikaa, Heimirin haaremin kauniiden naisten povet, sääret ja pitkät, kauniit hiukset olivat kuin lumoava katseen kahlitsija.

Lopulta Heimir johti väkijoukon temppelin takapihalle, jossa oli keskellä hiekkainen ympyrä ympäröitynä kauniilla marmorisilla paaluilla. Paalujen välissä oli vuorotellen rappuset alas ympyrän luokse ja terassin omainen paikka, jossa pysähtyä nojaamaan kaiteeseen ja ihastelemaan näköalaa. Heimir pyysi kaikkia menemään tasanteelle kun itse asteli rappusia alas ja pysähtyi keskelle hiekkaista aluetta. Hän kyykistyi alas polvilleen ja kosketti kädellään hiekkaa. Hän liikutti sitä vasemmalta oikealle, jättäen hiekkaan kätensä liikkeen jäljen. Hän nousi ylös ja alkoi jälleen kerran puhumaan:

”Teitä kaikkia varmaan kiinnostaa, mikä teitä täällä odottaakaan? Minä olen kutsunut teidät kaikki uudet solan asukkaamme tänne, tutustumaan teihin paremmin. Jumalamme, Cernunoss on antanut meille muutaman poutaisen päivän, jonka aikana olette tehneet kukin mitä olettekaan. Korviini ei ole kantautunut vielä yhtään huonoa puhetta teistä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta yksi asia on jäänyt hyvin pimentoon.

Me olemme täällä solassa sodassa. Sodassa pahuutta vastaan ja tarvitsemme riveihimme niin sotilaita kuin johtajiakin johtamaan massamme kohti vihollisen linjoja. Eräillä teillä on täällä nähty myös olevan mystisiä, lumottuja voimia, joita oma vanha taikurimme on seurannut vierestänne teidän tietämättänne. Olen hyvin tyytyväinen jokaiseen teistä, mutta haluamme teistä vain parhaimmat.

He, joita taistelut eivät kiinnosta, Baradamme näyttävät teille tien ulos. Kaikki halukkaat ottakaa tuolta sivusta itsellenne sellaisen puuaseen, jos sellaisen haluatte ottaa. Emme halua, että satuttaisitte vielä toinen toistaan, mutta jos joku haluaa taistella kuin mies, oikein, metallisin asein, olkaa hyvä vaan. Taisteluparit päätän kun näen ensiksi, ketkä kaikki ovat halukkaita näyttämään taitonsa.

Kuka teistä haluaa päästä Niktoksi?”

----------------------------------------------------

Ei pitäisi jatkossa fluffata kun vieressä katotaan Sweeney Toddia... Ei oikein voi keskittyä kunnolla.

Niih, vähän on huteralla pohjalla tää areenointi. Kaikille ei ole ehkä oikein innostusta mittelemään, mutta koittakaa nyt vaan kestää. Kaikki, jotka kävelevät ovesta poies, muuttuvat NPC:ksi. He eivät ole menossa mukana, mutta voivat tulla mukaan seikkailuun, jos joku heidät kutsuu mukaansa. Puumiekka tappelussa kuolleille tapahtuu sama homma. Osallistukaa kuitenkin tappeluun, mielellään.

Viikon päästä lähen taas katsomaan, osaanko parittaa ihmisiä enää laisinkaan. Hän, joka ei ole kertonut mitään 2:n päivän teoistaan JA fluffannut jotain tästä temppeli kiertueesta jne, tulee kokemaan autolosen ja saa porttikiellon seuraavaan/seuraaviin areenoihini. Juosten kustuakaan fluffia en katso hyvällä. Mesessä sitten voitte pistää selityksiä, miksi ei ole kykenyt fluffaamaan.

Fluffatkaa jätkät nyt perkele.

[Da Big Boss]

Temppeli

Näkökenttäni keskittyi harmaalle taivaalle, jossa erottui jotain erityistä verrattuna entisiin päiviin. Valo. Se leijaili ilman halki, piirtäen kauniita juovia taivaan läpi, saaden vanhat, lämpimät ja ikuisesti tuoreet muistot mieleen, joita hän ei ollut nähnyt vuosisatoihin. Riimujen oppikirjan muodot, sivujen tutut kuvat ja tekstit ilmestyivät tyhjästä sumusta eteeni. Kaikki tämä katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, leviten savupisaroiksi kiviselle maalle, ja imeytyen hiekan rakoihin.

Unenkaltaisen näyn keskeytti pitkä, narisevan metelin aiheuttama kirkuminen, joka jäi kaikumaan kylmään ilmaan, lopulta kadoten kauas, kauas taivaan tyhjyyteen. Seisoin temppelin luona, jonka olin nähnyt eilisenä. Korkeat pylväät sinkoutuivat kattoon kiinni, saaden sen näyttämään vuorelta, vaikkei se ollut sitä. Pelkkää illuusiota, sähähdin mielessäni.

Ympärillä seisoi monta muuta. Satoi, tälläkin kertaa pieni tihkuminen peitti luonnon äänet alleen, saaden rumpumaisen metelin nousemaan hohkaavasta maasta, jota tuskin oli hoidettu vuosiin.

Haltioita, Rottamiehiä ja muita ihmisiä. Ihmiset näyttivät olevan sotilaita, tai ainakin sotilaallisella retkellä. Suippokorvaiset ja keholtaan täydelliset haltiat eivät tuntuneet olevan kenenkään ystäviä, ja vähät väliä mulkoilivat epäkunnioittavasti muita. Etenkin toisia lajinsa edustajia. Osa oli heidän pimeää osapuolta, joita olin nähnyt vain harvoin. Eniten heitä oli näkynyt ryöstämässä kyliä ja tärkeitä paikkoja.

Rottamiehet tallustelivat toisten jaloissa. Vaikka he olivat päätä toisia lyhyempiä, oli yksi mylvivä sellainen oli jokaista osallistujaa isompi. Iho oli outo , palohaavan kaltaisia punertavia jälkiä oli kaikkialla ja turvonnut ja täynnä mätäneviä paiseita. Kaiken lisäksi se haisi. Kauas, koska lemu oli leijunut ilmassa vielä silloinkin kun en ollut saapunut tänne. Rottien joukkoja vaikutti olevan kaksi, sillä salamurhaajan kaltaiset yksilöt rähisivät uhkauksia ja solvauksia kuin viimeistä päivää.

Yksi herätti kiinnostuneisuuden minussa, sillä hänenkaltaisiaan en ollut koskaan ennen nähnyt. Metsän haltia Athel Lorenista. Joskus olin kuullut matkamiesten kertovan tarinoita keijukaisista, jotka johdattelivat suureen, syrjäiseen metsään Bretonnian rajamailla. Metsä oli kieroutunut ja kirottu, saaden sen eloon. Keijujen lupauksiin langenneet eivät palanneet koskaan puuverhon takaa. Tarinat olivat puoliksi totta, sillä tarkemmilta tahoilta oli tullut selväksi että harva sai itsensä kotiin matkaltaan villeihin, kesyttömiin metsiin joihin ei ihminen ollut vuosisatoihin päässyt syvempiin onkaloihin. Näiden luonne oli kuitenkin arvaamaton ja röyhkeä, eikä heidän kunnia kestänyt lähes mitään. Päätin olla hiljaa, ettei vihamiehiä syntyisi. Aavistin ettei varsinkaan rottamiesten tai haltioiden kanssa kannattanut olla väleissä ellei ollut pakko.

Viimein astui ulos suuresta ovesta vastaanottajat, tai mitä he ikinä olivatkaan, vastaan he olivat tulleet. Kaiken huomion varasti heidän keskellä seisova, suurikokoinen peikko. Se tarkkaili saapuneita ensiksi kunnes aloitti puheensa.

Peikon kita aukeni ja se lausui sanat. Ne kertoivat Solan historiasta, Zedoniuksesta ja hänen tarinansa, jumala Cernurossista ja sodasta, joka pauhasi . Viimeisin sanoin hän kertoi, että Sola tarvitsisi sotilaita tätä varten.

Viimein, kun tarina Solasta oli loppu, naiset opastivat heidät temppelin takapihalle, johon oli kätketty keskelle sotkettu, epäselvä hiekkainen ympyrä. Tämä peikko, joita palvelijat kutsuivat Heimiriksi, pyysi astumaan alas kehän viereen. Saapuessamme paikalle, Heimir laskeutui hiekan eteen, asettaen kätensä siihen. Hän liikutti sitä vasemmalta oikealle, jättäen hiekkaan kätensä liikkeen jäljen. Hän nousi ylös ja alkoi jatkamaan puhettaan. Hän kertoi miksi meidät oli tuotu tänne.

Jatkaen puheitaan, hän kertoi kylän taikurista, siitä miten hän oli saanut tietää meidän kyvyistämme, mainiten osan meistä osaavan taikuutta ja toinen toistaan erikoisempia taitoja. Olin tavallaan mielissäni, kun hän mainitsi sen. ’’ Haluan teistä parhaat, vaikka olenkin teihin jokaiseen tyytyväinen.’’

’’ Heitä, joita ei kiinnosta taistella, kunnioitettu ja taitava soturimme, Barada saa luvan saattaa teidät ulos temppelistäni.’’ hän sanoi, hieman toivovalla äänellä, ettei kukaan lähtisi. Baradan ilmaantuminen sai yhden pimeähaltian aggressiivisesti käyttäytyväksi, vaikkei sitä näyttänytkään selkeästi, sen pystyi vain aistimaan ilmassa.

’’ Taisteluparit päätän itse, kunhan pääsen näkemään ketkä ovat innokkaita näyttämään lahjansa piirissä.’’

’’ Emme kuitenkaan halua kenenkään satuttavan itseään liian vakavasti, joten jos haluatte, saatte ostaa puuaseen. Mutta jos tahdotte taistella kunniallisesti kuin mies, metallisin terin, on se yhtä hyväksyttävää. ’’ jatkoi Heimir.

Nostin valkoisen sauvani selvemmin esiin, kuin näyttääkseni että olisin valmis mittelöön. Heimir näytti ymmärtävän mitä tarkoitin.
Viimeiseksi Heimir päästi ulos arvoitukselliset sanat: ’’ Kuka teistä haluaa päästä Niktoksi?”


-------------------------

Jooh, otin hieman tekijänoikeuksia puolelleni, mutta sanokaa rohkeasti vain YV:llä jos olen kuvaillut hahmojanne ja käyttäytymistänne väärin. Puheetkin hoidin hieman uusiksi ettei olisi pelkkää copy pastea puolet.

[Dark Elf69]

Varhain aamulla ennen kuin aurinko edes näkyi synkän pilvi massan seasta seisoi Duriath yksin kadulla. Vihan täyttämät silmät katsoivat kauas synkkään taivaaseen. Satoi heikosti ja vesi pisarat virtasivat hänen kasvoillaan. Hänen huulilleen muodostui sanat Khaela Mensha Khaine. Samassa pilviin muodostui pieni reikä josta tulvi valoa, joka sokaisi Duriathin. Hänen sydän jyskytti yhä kovempaa ja kovempaa. Viha täyttämässä mielessä alkoivat ajatukset jyllätä. Hänen mieleensä palautui hänen tappamamien alempien arvoisten kasvot ja heidän viimmeiset tuskan huutonsa ja sydämmen lyönnit.Ajatukset harhailevat koko ajan kohti nyky hetkeä, mutta pysähtyvät eiliseen taisteluun Baradaa vastaan jolle hän hävisi totaalisen tappion. Pitkät ja nopeat iskusarjat eivät kyennet lämistämään Baradan panssaria. Iskujen määrällä ei ollt väliä koska ne eivät läpäisseet paksua panssaria. Pian alkoi Baradan hilpari heilua ja hetken hutkimisen jälkeen kriittinen osuma kylkeen teki syvän haavan haltian vartaloon. Siinä vaiheessa mieli kävi taistelua järjen kanssa. Jonkin ääni hänen sisällään sanoi ettei ollut aika... Hän tiputti aseensa hiekkaan luovuttamisen merkiksi. Hän oli juuri tehnyt teon joka oli kaikin tavoin vastoin hänen uskontoaan, periaatteitaan ja oppejaan. Iso haava kyljessä ei tuntunut miltään polttavan häpeän rinnalla. Luovuttamista voisi verrata elävältä polttamiseen, mutta jälkimmäinen vaihtoehto olisi vähemmän tuskallinen. Häpeä ja tuska luovuttamisesta seuraisi häntä koko loppuelämän ja haavasta jäävä arpi muistuttaisi häntä jok´ikinen päivä.

Hän avasi silmänsä ja ajatukset palasivat nyky hetkeen. Hullut, epätoivoiset ja kunnianhimoiset ajatukset valtasivat Duriathin mielen. Hänen huulillen muodostui sanat: palauttaa... kunnia... barada... kuolema... Hetken kuluttua hän havahtui, kun huomasi auringon olevan jo korkealla. Hän kiiruhti temppelille ja näki siellä joukon odottamassa ja jäi hiukan etäämmälle odottamaan. Hetken tutkailtuaan joukkoa temppelin narisevat avautuivat ja muutama munkki mumisi jotain laulun tapaista. Pian heidän jälkeen tuli heimir parin neidon kanssa ja kutsui joukon sisään. Kukaan ei kieltäytynyt ja kaikki menivät sisään. Sisällä Heimir alkoi selittää jotain solan historiaa, joka ei kiinnostanut Duriathia pätkän vertaakaan. Hän keskittyi enemmänkin tutkailemaan joukkoa, heimiriä ja varsinkin neitokaisia. Neidoissa oli jotain erikoista, mutta hän ei kyennyt huomaamaan mitä. Hän rupesi kuuntelemaan Heimirin puhetta vasta kun siihen liittyi taistelu. Hänen siteillä sidottua haavaa ei särkenyt yhtään enemmänkin häpeä kärvensi häntä. Heimirin lopetettua hän otti miekkansa ja oli valmiina taistelemaan. Hän kuitenkin tajusi, että taistelun tulee päättyä nopeasti ja tällä kertaa ei luovuteta. Ja mikäli hän häviäisi ja vihollinen ei olisi valmis häntä tappamaan hän tappaisi vihollisen tai ainakin yrittäisi parhaansa mukaan, koska toista kertaa hän ei tekisi vastoin uskontoaan, oppejaan ja periaatteita. Mutta vihollisen hän säästäisi jos Heimir sitä vaatii, koska sen hän voisi tehdä säälittävälle alempi arvoiselle houkalle.

Okei tässä nyt tälläinen jatko verenhimoisen ja tuskan partaalla olevalle Duriathille. Jossain menee raja ja se on nyt vedetty. Toivottavasti pidätte tätä edes ihan luettavana ettei oo mikään hirvittävä kidutus tuokio. Ja loppuun vielä tollanen... http://www.youtube.com/watch?v=eZCoTTV40qM

[Terminator Sergeant]

Kirjoitellaas eka päivä loppuunsa.



Skritta potkaisi petohoitajan naamalleen. "Onneton tunari-idioottiääliö!! Mieti jos olisit onnistunut vaikka vahingoittamaan minua tuolla kivipaadella! Kuka helkkarin torspo sinutkin minulle antoi, rgh!" Insinööri katseli ympärilleen ja tutki kädessään piipittävää sylinterimäistä laitetta. " Lähdetään tuohon suuntaan, kiirekiire!" hän huusi. Skrat kasasi itsensä lattialta ja kiskaisi rottajättiä ketjusta. "Tules juusto, mentiin. Herra iso-herra-tärkeällä kääpiönsonnalla on kiire..." hän mutisi hiljaa. "Minä kuulin tuon." kuului tyly vastaus ja rätinä kertoi Skratille ettei hänen pomonsa ollut parhaalla tuulellaan. "Sanoin vain että tärkeällä herralla on kiire!" hän korjasi nopeasti ja kumartui tottuneesti kun pienikokoinen vihreä räiskäys kulki hänen päänsä yli valaisten luolaa. Se tärähti jättirotan rintaan ja sai tämän hätkähtämään. Se murahteli hämmentyneesti ja jatkoi matkaansa. Kolme kulkijaa jatkoivat eteenpäin läpi taas laskeutuneen pimeyden.
He tulivat risteykseen, joka jakautui kahteen suuntaan ja keskellä seisoi ovi. "Skrat, avaa se." komensi teknomaagi kuivasti. Hoitaja huokaisi ja huusi olkansa yli. "Juusto!"

Rottajätti rysähti puisen oven läpi niin että puunkappaleet lentelivät. Rautaiset kiinnittimet kirskuivat ja napsahtelivat poikki armottoman voiman alla. Insinööri käveli huoneeseen tutkiskellen ympäristöään. " Tuoksuu ruualta. Skrat, avaa ne!" Hoitaja tönäisi jätin taas liikkeelle, ja tämä huitoi seinillä olevia hyllyjä hajalle tiputellen laatikoita, jotka hajosivat singoten jyviä ympäriinsä. Home tuoksui voimakkaasti huoneessa. Skritan huomion kiinnittyessä muualle petomestari hipsi kohti nurkassa olevaa tynnyriä ja nirskautti siitä korkin auki. Ummehtuneen käymistuotteen haju kohosi hänen sieraimiinsa ja ahnaasti hän tunki kuononsa sisään. Insinöörin korkea ääni kuului toisesta päästä huonetta: "Ala tulla sinä onneton mato, tai tunken häntäsi korvastasi sisään ja vedän sitä kunnes voit syödä sen!" Hoitaja kiskaisi itsensä ulos kaljatynnyristä ja maiskautti hiljaa. " Kyllä pomo!"

Kuljeskeltuaan pitkän aikaa pimeissä käytävissä, he saapuivat pieneen halliin jonka takaosan katto oli ilmeisesti romahtanut. Pieni ilmavirta tuntui viiksissä. Pieni joukko eteni kohti sen lähdettä, ja he huomasivat että romahtaneen katon seassa kulki kapea reitti ylös. Skritta kahmaisi taaemmas hipsivää hoitajaa kurkusta ja viskasi ylös. "Tutkitutki! Onko reikä maanpinnalle?" Vastahakoisesti vikuen Skrat kipitti ylemmäs, kunnes tunsi pisaroita putoavan katosta. Ohut valonsäilä pilkisti raosta alas. Hän haistoi kostean ilman ja kuuli sateen ropinaa. "Ei ole kulkureittiä! Ulkona märkäämärkää!" hän huusi alas pimeyteen. "Tule alas vauhtia vauhtia! Toinen reitti löytyi jo!" Skritan ääni vastasi.

He kulkivat uutta tunnelia hitusen matkaa kunnes tulivat pieneen, selvästi piilotettuun huoneeseen joka oli avautunut romahdusten seurauksena. Siinä oli pieni kiviovi. Skritta ei enää edes vaivautunut komentamaan vaan osoitti sitä vain sormellaan. Rottajätti työnti oven kumoon ja he nousivat pimeään öiseen sateeseen.