Myrskyn Sola 4 - Se siitä sitten

[Arkki]

Sankarit ja toinen päivä solassa
Ukkonen oli jyrähtänyt yhtäkkiä pilvien täyttämällä taivaalla ja sankari kaksikkomme Rice ja Greentea katsoivat hämillään moista esitystä, sillä se kuului kuin heidän yllään olisi iskenyt, muta mitään välähdystä ei vain näkynyt. Viimein kun he saivat vedettyä katseensa takaisin maan tasolle, Greentea sanoi ”Rice, epäilen että sade saattaisi yllättää pian.” ja sai äkkiä nyökkäävän vastauksen toveriltaan. Juuri kun he olivat katsomassa taas eteenpäin, he näkivät edessään kaksi ihmisen kokoista hahmoa jotka pysähtyivät noin viidenmetrin päähän heistä. Ensimmäinen kahdesta hahmosta oli rotevan puoleinen miekan käyttäjä, jonka varustus muistutti suuresti ristiretken ritaria ja vyötäröä koristi kaksi miekkaa, rauhallisesti lepäillen huotrissaan. Tämän toveri teki asiassa poikkeuksen, hän oli ikään kuin munkki, ruskeine kaapuineen ja huppuineen, vaikkakin kantoi kirjaa käsissään joka Ricen arvion mukaan sisälsi loitsuja.

He katselivat toisiansa ajan mittaa, vanhan kirkon seistessä heidän vierellään aivan hiljaa eikä päästänyt narahdustakaan. Kunnes Rice heilauttaa tervehtivästi kättänsä ja sanoo pari valittua sanaa, jotka yleensä mainitaan vieraita tervehtiessä. Hänen harmikseen ritari antoi hänelle vastaukseksi vain sen, että miekat olivat siirtyneet ihanista huotrista tämän kätösiin. Kaksikon onneksi munkki oli toista maata ja yritti rauhoittaa metallista toveriansa, pian kääntäen taas katseensa inkvisiittoriin ja tämän alamaiseen. ”Siitä on pitkä aika kun viimeksi täällä nähtiin joku.”, hän sanoi kaksikolle. Greentea oli helpottuneena alkamattomasta taistelusta ja mutisi itsekseen Sigmarista. Ricen puolestaan ei irrottanut katsettaan kummastakaan, puhumattakaan pienestä hymystään joka paistatti hänen kasvoilla ”Ymmärrän hyvin. Jos oma kotini vain jätettäisiin keräämään pölyä ja hometta, kunnes se romahtaisi.”, eikä aikaakaan kun munkki esitti hänelle kysymyksen ”Miksikäs olette tänne tulleet?”, jota Rice oli yrittänyt muovata sopivaksi pienessä päässään.

Rice huokaisi pienesti ja kohteliaasti vastasi esitettyyn kysymykseen ”Olemme kirjailijoita.”, pitäen samalla pienen tauon. Kunnes jatkoi ”Vaikka eihän se päällepäin ole kovin nähtävissä.” ja samalla hieman naurahti ”Mutta, toki ymmärrätte, ettei ole kovin turvallista liikkua aseettomana tai suojattomana pitkin maailmoja. Olimme sukulaiseni kanssa kuulleet huhuja tästä solan takana olevasta kylästä, joka hädin tuskin on saanut kosketusta muualle maailmaan, joten otimme tehtäväksi tulla tänne ja kirjata ylös kaikkea mahdollista, mitä täällä on tarjolla.”, pian munkki oli pienen ”aaah” elämyksen jälkeen jatkanut keskustelua ”Olette kirjailijoita siis. Oletteko saaneet paljoakin selville asioita?”, samoihin aikoihin tämän toveri oli asettamassa miekkoja takaisin sinne, mistä oli ne ottanutkin. Rice hieman raapi poskeansa ja pienen nolostuksen vallassa vastasi ”Saavuimme vasta eilen, kovin myöhään solaan. Joten tämä on vasta toinen paikka solassa jossa olemme käyneet. Ja kysyessämme mistä olisi syytä aloittaa, tutkimaan solan historiaa. Saimme vinkiksi että vanha kylä olisi oiva paikka siihen. Munkki nyökkäsi ymmärtäväisesti Ricen sanoille, alkaen pian kertomaan tarinaa siitä miten Cernuoss antoi ihmisille tarkoituksen ja näytti, kuinka elämä tulisi elää. Samalla tämä myös kertoi haltiasta, Elenyasta joka oli auttanut Cernuossksen vankilastaan ja auttoi myös häntä, auttamaan heitä. Elenya auttoi Cernuossia tulemaan ulos vankilastaan ja ulos päästyöön, Cernuoss alkoi vaikuttamaan täällä Solassa ja pian antoi ihmiselle merkityksen.” ja veti hieman taukoa, luultavasti muistellakseen tarinan kulkua” Haltia oli kuitenkin kävelevä kysymysmerkki. Kukaan ei tiennyt, mitä hänen päässään pyöri ja lopulta hän petti auttajamme ja telkesi hänet takaisin siihen samaan vankilaan, josta hän oli auttanut hänet pois.”, juuri tarinan päätteeksi soturi aukaisi suunsa ”Olettehan te uskollisia pelastajallenne, Jumalallenne?” ja katsoi tuimasti kaksikkoa.

Rice katsoi hetken tuota ritaria, kuin ystävä epäilisi tämän sanoja. Mutta pian hän sai sanottua ylpeästi "Me ennemmin kuolemme jumalamme, Sigmarin puolesta. Tulkoot vaikka neljä kaaoksen jumalaa eteemme, emme hänelle selkää käännä." mutta tuolla hetkellä Greentea kuiskasi tuimasti serkulleen, mikä suuri idiootti hän oikein on. Vaikka, puolitoista metriä oli vähän liian pitkä matka kuiskaukselle.
Sigmarin kuultua, soturi näyttäisi suuttuneen aivan totaalisesti, vetäisten molemmat miekkansa esille ja alkoi puhua heille jumalan pilkasta. Munkkikin näytti suuttuneen, muttei lainkaan yhtä paljon, kuin itse soturi. Greentea vastasi soturin uhitteluun, ottaen esille ratsuväkivasaransa ja puristi sen vartta käsissään. Rice taas katsoi pahoittelevana kaksikkoa ja yritti lisätä ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus herjata jumalaanne jota palvotte.”, saaden vain huutavan vastauksen soturilta ”Cernunoss on ainoa Jumala ja muiden Jumalien palvonta on Jumalanpilkkausta, josta rangaistaan kuolemalla!” ja lähti käymään kaksikon kimppuun hurjan näköisenä. Ricen hevonen vain hirnahtaa kevyesti ja ottaa pari kavion mittaa taaksepäin. Kun Greentea näyttäisi vain lujentavan otetta vasarastaan. Rice yritti rauhoittaa serkkuansa ja muistutti, etteivät tulleet tänne, aikeinaan taistella. Mutta liian myöhään, soturi oli jo iskenyt miekkansa kohti Greenteaa joka yritti puolustautua asettamalla ratsuväkivasaransa varren vaakatasossa eteen. Ikävästi Sigmarin nopat olivat häntä vastaan ja pian hän tipahti maahan hevosensa selästä, huomaten nopeasti miten rinnankohdalta hänen haarniskansa värjäytyi veren punaiseksi. Pian hänen päälleen lensi kankaanpalanen ja kuuli lyhyessä pimeydessä soturin puhuneen jotakin haavan painamisesta.

Rice oli tällä hetkellä yrittänyt katsoa tyynesti tapahtumaa, mutta se, että hänen serkkunsa tippuu miekan ansiosta maahan, oli hänelle liikaa ja äkkiäkös hän oli laskeutunut hevosensa selästä ja kiiruhtanut katsomaan serkkunsa tilaa. Pieneksi helpotuksekseen tämä oli vain lievästi vahingoittunut ja auttoi tuota painamaan kankaan palasta vasten haavaa. Samassa Rice kuuli soturin äänen, joka toisin kuulosti menevän aina kauemmaksi päin ”Kiitä onneasi, että haavoitin vain ystävääsi poju. Jumalanpilkka on jotain, jota kukaan täällä ei suvaitse. Etenkään minä. Olen tappanut vähemmästäkin. Jos et tykkää, käy päälle.” ja sai huomata miten kaksikko alkoi lähteä vastakkaiseen suuntaan, pian kadoten kirkon nurkan taakse. Rice huokaisi tilanteen johdosta ja valitti mielessään miten huonosti tilanteen oli käynyt, eikä osannut ajatella sitä että oli yhä hengissä. Autettuaan pian alkeellisilla tohtorin taidoillaan serkkunsa sopivaan kuntoon, he alkoivat etsiä läheltä sopivaa kattoa päittensä päälle, sillä sade alkoi uhata taivaalta kohti. Heidän onnekseen kirkon viereinen hökkeli tarjosi sopivan katoksen yöksi ja alkoivat parin kuivatun omenan jälkeen unten maille. Hevoset taas laskeutuivat maan tasolle ja alkoivat uneksia sokeripaloista ja porkkanoista, kenties jopa hyvänäköisistä tammoista.

________________________
Vähän tuli muokattua alkuperäisesti mennyttä keskustelua. Mutta suurimmaksi osaksi omien tekojen ohella. Ja taatusti on parempi kuin äskönen fluffi.

[Rotten sound]

Päivien päästä Skirv ja hänen palveliat olivat saaneet asuinpaikan keskellä kylää, jossa talon isäntä antoi heille ruokaa ja yöpaikan. Isäntä oli kertonut heille heidän pitäisi olla kahden päivän päästä tapamaassa Heimiriä tai heille kävisi huonosti.

Aamun sarastus iski salamurhaajan silmiin ikkunasta heräten hitaasti samalla, kun piennet käpälät ottivat taskusta warppikiven, jonka tunki suuhun. Nousten sängystä ylös etsien isäntää talosta löytäen hänet ulkoa pilkkomassa puita. Nojaten lähellä olevaan puhuun hän alkoi kyselemään kylästä enemän. Isäntä kertoi kylän tulleista sotureista ja Heimirstä tarkasti hänen mukaan jokaisen kyläisen pojan unelma olisi päästä eliitti vartiostoon. Kysellen myöskin mitä on tapahtunut entisille jumalille mies kertoi, että nämä oltiin saatu lähes kokonaan kitkettyä kylästä lukuunottamatta pientä kapinallista ryhmää temppelin luonna.

Lähtien nopeasti talosta pois hänen apureitensa kanssa kohti tempelliä Skirv otti taskuissa jo valmiksii tikarin käden ulottuville. Kävellen soraista pientä tietä eteenpäin kiroten pistävää aurinkoa, joka poltti pimeään tottuneita silmiä. Temppelin ympärillä kasvoi ympyrän muotoinen metsä, johon pääsi vain pientä polkua kautta. Päästen lähemäksi pienet varjot liikkuivat metsän suunassa, joka sai heti rotat varovaiseksi. Käskien apureitten mennä edeltä metsään piiloon, Skirv laski hupun pois päästä ja alkoi lähestymään kohti varjoja.

Lähellä varjoja nämä paljastuivat kyläisiksi, mutta heistä oli vaikea sanoa olivatko he Jumalan palveliota vai Heimirin alaisia. Yrittäen rauhoittaa heitä puheella ihmiset alkoivat vetämään aseitaan esille ja valmistautumaan taisteluun, mutta Skirv yritti silti päästä helpolla tästä valehtamalle miehille. "Älkää lyökö minua olen jumalan palvelia." Tämä oli viimeinen naula arkkuun, koska he alkoivat käydä päälle. Nopeasti vetäen aseensa esille Skirv alkoi huutamaan "Nyt-nyt tappakkaa heidät!"

Pyyhkien verta tikaristaan Skirv hymyilli ja katsoi viimeistä talonpoikaa, joka vikisi maassa armoa. Mies katsoi ympärilleen kauhussa ystäviään silvottuina maahan heittotähdeistä, jotka olivat kaatuneet suoraan maahan ilman, edes he pystyivät lyödä takaisin. Yrittäen anella armoa noilta, mutta heidän johtaja kysyi häneltä jotakin outoa mistä ei saannut selvää. Alkaen itkeä pelosta maassa, hän tunsi kuinka nyrkit alkoivat takoa naamaa. Lopulta nyrkin iskut lakkasivat, kunnes maassa oli verinen ihmisraunio. ”Katsotaan mitä pa-pa-ppi tykkää sinusta” Skriv murahti hymyillen raahaten ihmistä lähelle tempelliä, joka rimpuilli viimeisillä voimilla vastaan. Temppelin pihalla vastaan tuli pappi valkoisessa kaavussa sanomaan ”Päästä hänet hänestä ei ole vaaraa”
”Mi-mi-ksi päästäisin hänet, jos päästän hänet vapaaksi hän kertoo kylässä minusta?” Skriv vikisi ja tiukensi otetta miehestä.
”Hän ei tee sinulle mitään kylässä kaikki, jotka tulevat taistelusta karkurina tapetaan. Emme tarvitse sinun kaltaisia tappajia täällä. ” Pappi vastasi lievä vihan ääni puheessa. Lähtien kääntyen pois takaisin temppelille päin, kun vanki oli vapautettu. Yrittäen huudella papin perään päästä tempilille vastausta ei kuullunut, kunnes lopuksi kuullui ontto pamahdus paksuista tammiovista.

Palaten takaisin kylään lepäämään ennen, kun hänen olisi mentävä tempelille. Talossa Skriv söi miettien pitkään syöden samalla ruokaa ja metsästäjien kohtaamista metsässä. Vanhin metsästäjistä oli kertonut tarkasti kylän verisestä historiasta, kuinka jumalat olivat repinneet kylän monta kertaa tuhoon ja sankarit olivat tulleet pelastamaan heidät vain tuodakseen uuden tuhon heidän päälle. Nukkuen yön ylitse lähtien aamulla Heimirin tempelille päin, Skriv lupasi itsellensä ettei polvistuisi kenenkään eteen. Ainoa tapa miten kylä voisi kokea rauhan ilman mitään ulkopuolisia jumalia.

[Terminator Sergeant]

Second day, nyt on oikeasti persaukinen rutistus lukiossa, ei kuvia ennen ensi viikkoa -_-'

Skritta heräsi kalpeaan aamunkoittoon. Harmaa koleus tunkeutui huoneeseen ikkunan läpi. Teknomaagi sysäsi syrjään pehmeät lakanat ja venytteli. Näin pehmeässä ihmiskolossa oli puolensa, ehkä pitäisi rakentaa oma tällainen Skavenblighttiin, hän ajatteli. Äkillinen koputus ovelta sai hänet pudottautumaan kyyryyn ja napsauttamaan selkäreppunsa pikalukot kiinni. Pieni tuuletin alkoi humista hänen rinnassaan. "Kukakuka siellä?" hän vikisi parhaalla ihmiskielellään. "Isäntä vain. Aamiainen on valmis!" kuului syvä ja iloinen ääni oven takaa. Skritta rentoutui ja potkaisi petomestaria kipeästi kylkiluihin. "Ylösylös torvi, olet taas nukkunut vahdissa!" Hoitaja kirkaisi ja lennähti kasvoilleen lattialle. Jätti käänsi kylkeä vieressä, sen matala muriseva kuorsaus yhä kaikuen. Insinööri läimäytti sitä kevyesti kämmenselällä poskeen ja peto avasi ihmeissään silmänsä. "Ylös molemmat lorvailijat! Kiire!" hän karjui.
Alakerrassa rotat istuutuivat pöydän ääreen, ja isäntä toi pedolle ison kimpaleen edellisen päivän jätteitä. "Se ei varmaankaan syö puuroa, hum." hän puheli itsekseen ja vilkaisi toisia. Skritta huomasi tämän ja mulkaisi ilkeästi takaisin. "Ei varmaan kukaan muukaan..." mutisi Skrat. Vanha mies nosti ihmeissään kulmakarvaansa ja kysäisi ohimennen matkaajien kotipaikkaa. "Ei kuulu sinulle, pappa. Hoida omat asiasi ettei käy huonosti." Skritta töksäytti takaisin. Ukko hymähti ja lähti jatkamaan päivän askareitaan. " Pomo hei, mitä me oikein tehdään nyt?" kuului hoitajan tylsistynyt ääni. "Etsimme tietoja, sinä aivokuollut mato" kajahti vastaus ja kolahdus, kun insinööri viskasi karsastamansa puurolautasen lattialle.

Ilma oli kostea, yöllä oli selvästi satanut. Kaduilla ei liikkunut paljoa ihmisiä, johtuen rottajoukon aikaisesta liikkeellelähdöstä. Pikkuhiljaa muutamia ihmisiä alkoi kuitenkin näkyä. Vanha äijä istuskelemassa portailla, eukko kaivolla, pieni lapsi purkamassa aamuenergiaansa ja nuoripari kävelyllä. Noh, jostain piti aloittaa, tuumi insinööri ja kulki kohti nuortaparia. Tarpeeksi helppoja hoidella hätätilassa. Hän kohotti kätensä tyypilliseen ihmistervehdykseen ja solkkasi reikspieliä kuten parhaiten taisi. "Hyvä päivä, ystävät. Ilmoja pidellyt, vai mitä?" Nuorukainen näytti hetken hyvin hämmästyneeltä kunnes vastasi. "Hyvää huomenta, matkaajat! Oletteko te saapuneet kaukaakin kyläämme, en muista nähneeni teitä aiemmin täällä." "Vuorten takaa, monien päivien päästä. Kertokaapa, onko nähnyt tällainen kivi täällä?" rottien johtaja vastasi ja kaivoi pienen saastakiven sirpaleen taskustaan. Se kimmelsi tummanvihreää valoaan harmaassa aamussa, kuin pienoiskokoinen tähti joka oli pudonnut taivaalta tuohon aamuhetkeen. " Oi miten kaunis!" huudahti kaunis nuori nainen, joka oli Skritan mielestä erittäin viehättävän näköinen, ehkä jopa orjuuttamisen arvoinen. Pitipä pistää mieleen. " Edwin, osta minulle tuollainen!" Nuori mies katseli kivenpalaa tutkiskellen. "Mmh, enpä ole koskaan moista nähnyt, ei taida meidän solassamme olla, ellei sitten jossain kirotuissa kaivoksissa... en usko että tulet täältä tuollaista löytämään. Anteeksi nyt, mutta meidän on jatkettava matkaamme, ettemme myöhästy jumalanpalveluksesta." Skritan korvat värähtivät. Jos jostain, sellaisista väenpaljouksista löytyisi takuulla joku joka tietäisi jotain. "Kiintoisaa, saako liittyä seuraanne, tämä, öh.. humalanpalvaus, eikun, jumalanpulv... mikä lie alkoi kiinnostaa minua."
Nuorten kasvoille kohosi hymy, ja he toivottivat hänet lämpimästi tervetulleeksi. Ihme hihhuleita, totesi Skritta.

Kirkolla oli tunkua. Rotat astelivat jätin jykevien hartioitten avulla tungoksen läpi ovelle ja koettivat astua sisään. Yksi pappien avustajista kuitenkin pudisti päätään ja höpisi jotain joka meni Skritan kielipään yli, jonka jälkeen tämä osoitti kylttiä seinällä ja sitten rottajättiä. Hetken ajateltuaan teknomaagi tajusi missä mennään. "Mikä helvetin ei-lemmikkejä?! Se on minun henkivartijani eikä mikään lemmikki, te lahopäät!" hän vikisi sangen korkeaan äänen ja polkaisi vahingossa hännälleen. Pieni vinkaisu purkautui hänen huuliltaan, mutta mies ei edelleenkään hellittänyt. Hienoa, hän puuskahti. "Okei, torvet. Te menette nyt keräämään tietoinfoa kylästä EI RUUMIITA! Minä painun tuonne ja katson onko siellä jotain kiintoisaa. Naputa kaukovikisimeen jos tulee tietoa!" Näillä sanoilla hän puski kirkkoon kasautuneeseen väkijoukkoon. Hölmistyneet jätti ja hoitaja seisoivat paikoillaan. "Okei juusto, mennääs nokosille." Skrat tokaisi iloisesti.

Skritta tunsi olonsa ikäväksi. Saarnamies hölisi jotain täysin käsittämätöntä jostain Cernunosseista ja mistä lie, eivätkä monet muutkaan paikallaolijat vaikuttaneet kiinnostuneilta. Skritta huomasi erään sangen erottuvan hahmon, joka oli kaunis valkotukkainen haltianeito. Hän oli pukeutunut maalaistyyppisiin kaapuihin, mutta se ei voinut peittää hänestä paistavaa soturia. Kiintoisaa, ehkäpä pitää seurata tuota otusta. Insinörtti painoi nopeasti kynnellään oikeaa silmäänsä peittävää linssijärjestelmää, joka surahti ja jokin siinä pyörähti. Skritta näki hetkessä paljon kauemmas, kuin kaukoputkella. Tämä oli hänen oma keksintönsä, josta hän oli erittäin ylpeä. Pienoiskokoinen, säädettävä näköputki. Surina kummastutti viereisiä ihmisiä, jotka kääntyivät ihmetellen katsomaan pientä laitetta, jota heitä päätä lyhempi olento käsitteli. Selvästikin lyötyjä ylivertaisen älykkyyteni edessä, Skritta ajatteli täynnä itseluottamusta. Silloin hän kuuli kovaäänistä mylvintää kirkon ulkopuolelta, minne rynnättyään hän löysi rottajätin ja Skratin jonkin ihmisjoukon keskeltä. Muutama kookas ja parrakas äijä oli nauramassa ringissä heidän ympärillään. Skritta läimäisi itseään otsaan kämmenellään ja huokaisi syvään. "Miksi minä saan aina idiootit alaiset? Miksi, oi Suuri Sarvirotta, miksi minä?" Sitten hän marssi alaistensa luokse. "Kato nyt tuota onnetonta, mikä äiti on synnyttänyt tuollaisen rumahisen? Eihän se osaa edes vaatteita käyttää!" "Ei sen tarvitse, sillä on nuo karvat!" "Entäs tämä tappi, sillä on kaavut kuin munkilla!" "Joo, hillomunkilla!" Miehet revähtivät nauramaan ja löivät polviinsa. He hiljenivät hetkeksi kun Skritta asteli heidän eteensä. " Herrat, teillä on viisi sydämenlyöntiä aikaa häipyä ennen kuin teille käy huonosti." hän sanoi ääni täynnä vihaa. "Oo, nyt niillä on kävelevä koristekuusi! Kato miten soma! Siinähän on peltiä vaikka kahteen auraan!" Joku miehistä otti uuden naukun pullostaan ja osoitti sormellaan insinööriä. "Sinä pentu hei, painus kuusees siitä imeen äitis povea ennen kuin mä pistän sut itkemään!" Joku miehistä koetti rauhoitella muita. "Nyt jätkät hei, aletaas mennä ennen kuin teette jotain mitä kadutte seuraavana päivänä." Joku raavaampi karpaasi läimäisi häntä rajusti rintaan. "Elä ny Aamos perkele vetistele siinä. Katos kun annetaan niille löylytys!" Äskeinen mies heilautti kätensä kohti Skrittaa, aikeinaan sulkea tämä murskaavaan karhunhalaukseen. Skritta kumartui helposti humalaisen miehen kourien alitse ja iski tätä kyynärpäällä haarusväliin. Mies vinkaisi ja kaatui maahan. "Joku muu?" Insinööri kysäisi. Kaksi miestä karjaisi ja ryntäsi häntä kohti. Psh. Skritta kamppasi toisen miehen, hyppäsi tämän päälle väistäen samalla kauemmaksi toisesta ja mottasi tainnuttavan osuman makaavan niskaan. Hän alkoi samalla kasata vihreähehkuista energiaa toiseen käteensä viimeisen miehen käydessä yhä lähemmäs. "Kuole sinä kirottu rottademoni!" se karjui rynnätessään suinpäin päälle. Skritta survaisi metallivahvisteisen nyrkkinsä eteenpäin ja se tömähti miehen leukapieliin rusahtaen niin, että hampaat irtosivat paikoiltaan. Vihreä valo välähti ja räsähteli törmäyskohdassa ja pamahtava lataus lennätti miehen maahan sätkimään. Kuola lenteli miehen suusta tämän kouristellessa tuskaisesti maassa, vihreitten salamien tanssiessa hänen ihollaan. "Ei huoli, ei tapa. Pidä huoli etteivät enää häiritse." teknomaagi sanoi Aamos-nimisen suuntaan. Tuo pelokas mies katseli kammoksuen Skrittaa, jonka silmän peittävä linssi heijasti pelottavasti hänen käteensä kiinnisulatetun terän päälle leikkiviä vihreitä sähköpurkauksia. Otsoni tuoksui ilmassa voimakkaana hetken aikaa.
Se haltianeito! Skritta näki liikettä silmäkulmassaan. Hän oli menossa kohti haastekehää. Tämä piti nähdä. "Hei tollot! Menkää nyt sinne tietotietoa keräämään!" hän huusi ja syöksyi kohti kehää. Skrat tarttui pedon ketjusta ja johdatti tämän erään viereisen ladon luokse. "Nyt turpa kiinni ja unta kaaliin, tajusitko?" hän sähähti ja asettui heinäkasaan. Jätti tuijotti hetken tyhmännäköisenä kunnes käsitti, ja ynähtäen asettui loikomaan heinille.

Skritta katseli ottelua, kuinka haltia otti yhteen mustapukuisen ritarin kanssa. Säälittävä tappio, ei hän ollutkaan mitään erityistä. Pah, minä kun olin jo ajatellut. Nyt pitää taas löytää ne tomppelit, hän manaili. Hän taputti kynnellään pientä kiiluvaa laitetta käsivarressaan. Se hurahti elämään ja pienet numerot tanssivat sen kivisellä näytöllä, joka hohti vihreänä. "Etsi torvi kolmonen, toistan, torvi kolmonen." insinööri höpisi laitteeseen. "Tervetuloa. Palvelin on väliaikaisesti täynnä, paina 2 jos haluat..." kuului viehättävä naarasrotan ääni. Skritta ei ollut liehakoivalla tuulella. "Etsi nyt saakuli se helvetin torvi kolmonen tai tungen sen kurkkuusi poikittain, Tser! Saat kolme sydämenlyöntiä!" hän karjui käsivarteensa. "No joo joo, pomo, älä nyt hermoa, kyllä minä... no löytyi, venaas, soitan..." kuului pienen otuksen ääni koneesta. "Pomo hei, se nukkuu..." Skritasta tuntui että hän haluaisi vain kuristaa sen onnettoman tomppelin. Hän katsoi pientä liikkuvaa nuolta näytöllä, joka ohjaisi hänet toisen vastaanottimen luokse. Hän löysi vanhan ladon, josta kuului matalaa kuorsausta, jota säesti kimeämpi ääni. Hetkeä myöhemmin sarjat vihreitä välähdyksiä rätisivät ladossa kimeän kirkunan säestäminä.

Loppupäivä kului merkityksettömissä asioissa, turhien tietojen perässä juoksemisesta ja muusta hyödyttömästä, kunnes Skritta päätti että olisi aika luovuttaa. Kyläläiset eivät todellakaan tienneet mistään mitään.

[El Capitan]

Mie oon pettynyt teihin jätkät. Vain DE69 ja BDD on fluffannut kunnolla. Yhdeltäkin on tullut vain kunnon selitys fluffin puutteelle. Ryhdistäytykääs pojat.



Tappelu! Verta!

Heimir katsoi ulkomaalaisia hieman pettyneenä. Kovin moni ei näyttänyt olevan halukas edes taistelemaan, mutta vielä vähemmän he tahtoivat kulkea tuosta ovesta ulos. He eivät näyttäneet osaavan päättää, taistelevatko vai juoksisivatko karkuun sitä. Osa kuitenkin oli ilahduttavan päättäväisiä ja Heimir piti siitä. Baradalle hävinnyt haltia ei ollut kummoisempi taistelija, mutta tuo into siihen oli jotain, mitä Heimir arvosti suuresti. Myös erään velhon kiinnostus taistelua kohtaan oli ihailtavaa. Mitä voimia hän pitikään sisällään kun oli valmis kaksintaisteluun jonkun soturin kanssa? Joko hän uskomaton velho tai sitten hän on uskomattoman tyhmä.

Heimir katseli päättämättömiä seisten paikoillaan vielä hetken aikaa. Sen jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että he näköjään jäävät tänne taistelemaan, koska eivät olleet lähteneet ulos ovesta. Ja hyvä niin. Heimir olisi uskonut, että ainakin yksi noista heikoista kävelee ovesta ulos, mutta hän oli ilahduttavasti erehtynyt.

Ilman mitään kummempia pohtimisia Heimir pyöritti päässään ottelupareja. Kenet hän laittaisi tuota maagia vastaan, kenet tuota haltiaa. Otteluista pitäisi tulla tasaiset eikä heikkoja saisi sorsia. Heistäkin voisi ajan kanssa tulla jotain. Baradat kuitenkin ulkomaalaisten takana näyttivät aivan siltä, että he tietäisivät, keiden tulisi taistella keiden kanssa. Olivathan he sentään nähneet heitä enemmän kuin Heimir, joka näki arvon ulkomaalaiset nyt ensi kertaa kunnolla. Heimir käveli alamaistensa luokse ja he kuiskivat hiljaa keskenään. Lopulta Heimir kääntyi ympäri tyytyväisen näköisenä. Baradat olivat osanneet parittaa ulkomaalaiset hyvin keskenään. Otteluista tulisi mielenkiintoiset.

Gila (Faen) vs Rotten (Skirv)
BDD (Endlor) vs Termis (Skritta)
Arkki (Rice) vs DE69 (Duriath)

Tämä kokoonpano näytti olevan kaikista parhain tosiaan. Velho vastaan velho, parempi voittakoon. Pysyykö salamurhaaja haltian vauhdissa ja voittaako Inkvisiittori heikossa kunnossa olevan haltian. Heimir ei osannut vastata yhteenkään näistä kysymyksistä ja hän oli siihen hyvin tyytyväinen. Otteluista tulisi tiukkoja. Juuri sellaisia kuin hän tahtoi. Hän kuitenkin huomautti vielä ennen ottelujen alkua, että tulisitte taistelemaan yksinään. Yksi yhtä vastaan. Moni näytti tähän olevan hyvin pettynyt, koska he olisivat tahtoneet taistella yhdessä, parina tai joukkueena, niin miten he olivat tähänkin asti taistelleet.

--------------------------------------------------------------------

Jännäksi menee. Maageja en olisi halunnut laittaa toisiaan vastaan mittelemään, mutta muita vastaan he tuntuivat niin heikoilta, etten voinut muuta. En myöskään voinut vastustaa revanssia Seban ja Antin kanssa. Ihan pakko parittaa heidät yhteen.

Pareista voitte vapaasti valittaa, mutta herran jestas sentään, fluffia hyvät ihmiset. Se ois kiva tietää, että tiedän, kirjoitanko hirveitä veren vuotoja vai luiden katkeamisia.

Halko ja Noch tippuvat pois. Katoavat mystisesti.

[Terminator Sergeant]

Skritta katseli ympärilleen. Papit hoilasivat jotain täysin käsittämätöntä ja Heimir seisoi viehättävien synnyttäjien välissä. Onpas täällä hyvää tavaraa orjamarkkinoille, hän tuumasi. Temppelin eteen oli kokoontunut selvästi normaalista poikkeava joukko. Monta pelottavaa haltiaa ja muuta isompaa otusta. Erityisesti hänen silmäänsä pisti harmaisiin kaapuihin pukeutunut vanhus, jonka ympärillä pyöri hitaasti soikeita ratojaan heikosti kiiluvia riimuja, ja hänen sauvansa luut ratisivat pahaenteisesti. Insinöörin silmälaitteessa välähti numeroita ja pieni valo syttyi hänen oikean kätensä laitteistoon. Selvä magiakeskittymä havaittu, se ilmoitti. Perhana, velho. Skritta alkoi tuntea tarvetta erittää pelosta kertovaa tuoksua ilmaan, mutta painoi tunteen pois mielestään. Ei nyt, varsinkaan, kun toinenkin mestarirodun edustaja oli paikalla, selvästi Eshinin salamurhaaja. Hän tuhahti. Oliko joku säälittävä, kateellinen otus lähettänyt salamurhaajan hänen peräänsä? Noh, hän huolehtisi asiasta jos tarve vaatisi. Olihan häntä ennekin koetettu tappaa, mutta kukaan ei vielä ollut onnistunut siinä, ja hän pitäisi huolen ettei tulisi onnistumaankaan, ei kunnes hän olisi syössyt vallasta Kolmetoista ja noussut itse koko maailman valtiaaksi! Ahneus pilkahti hänen vielä toimivassa vasemmassa silmässään, mutta katosi kuin lehti tuuleen kun Heimir alkoi puhua.

Insinööri kuunteli sivukorvalla, Cernujen ja muitten mennessä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hänestä tuntui että tuo olento jorisisi ikuisuuteen. Lopulta Heimir kuitenkin viittasi heitä seuraamaan. He kulkivat läpi temppelin, jossa monet kauniisti tehdyt patsaat ja freskot katsoivat alas heihin. Skritta tunsi olonsa kotoisaksi temppelin tummassa sisäosassa, mutta pian he taas saapuivat päivänvaloon. He olivat saapuneet temppelin takapihalle, jossa oli paaluaitaus, joka näytti suorastaan areenalta. Sille johti portaat, ja ylempänä oli pieni terassimainen kieleke. Se oli areena. Skritta alkoi hätääntyä. Tarkoittaisiko tämä sitä että hän joutuisi taistelemaan? Teknomaagin silmät poukkoilivat eri suuntiin, etsien ulospääsyä. Hän kuuli kumean jysähdyksen ovien sulkeutuessa takanaan. Helkkari, olen ansassa, hän kirosi ja puraisi huuleensa.

Heimir kääntyi heitä kohti ja selitti miten heidän tulisi keskenään taistella ja karsia heikoimmat. Hän heitti ilmaan kysymyksen, jota selvästikään kukaan paikalla olevista muukalaisista ei ymmärtänyt täysin. "Kuka teistä haluaa päästä Niktoksi?"

Skritta nojasi muuriin rottajätin toimiessa suojana katseilta. Hän kiinnitti pieniä osia paikoilleen, mistä ne olivat irronneet äskettäin. Hän kuunteli sivumennen muitten jorinoita, mutta mitään sen kiintoisampaa ei irronnut. Yhtäkkiä Heimirin ääni kajahti jälleen ja hätkähdyksissään Skritta suuntasi hetkeksi salaman väärään kohtaan ja käräytti käsikarvojaan. "Ai prkk...!" hän sihahti ja heilautti kättään, osuen sillä petonsa hoitajaa suoraan kuonoon. Skrat kirkaisi ja vetäytyi taaemmas. "Oikein sinulle, senkin hyödytön nuljake!" insinööri karjui ja käänsi taas huomionsa Heimiriin. Tämä julisti ottelupareja, ja kauhukseen Skritta huomasi joutuvansa aiemmin näkemäänsä harmaakaapua vastaan. Miksi juuri minä?! Miksei se voinut olla joku niistä ihanasti kärventyvistä haltioista!? Hän vetäisi syvään henkeä ja totesi itselleen että onneksi hän voisi käyttää apureitaan kilpinä kun taiat alkavat lentää. "Ja jokainen teistä taistelee yksin" kuului Heimirin ääni. Skritta läpsäisi itseään otsaan.

Pian yksi Heimirin palvelija tuli hänen luokseen. "Tahdotteko taistella oikein asein vai otatteko mieluummin vähemmän vaaralliset?" se kysyi kohteliaasti. Skritta napsautti terän kiinni käteensä ja pyöräytti tuulettimen käyntiin. Se hurisi lempeästi. "Näytänkö siltä että tulin tänne pelileikkimään?"

[Da Big Boss]

Ensimmäisen taistelun aamuunkoitto

Heimir kailotti kovalla äänellä nimiä ilmaan. Muusta Endlor ei jaksanut välittää, tai edes yrittää kuunnella, kunhan hän saisi oman nimensä ja vastustajan. Muulla ei ollut nyt väliä. Nimien välissä hän sanoi sitä sun tätä, jotka eivät liittyneet taisteluun oikein mitenkään, vaan pidentääkseen tapahtumaa ja saaden sen tuntumaan tärkeämmältä. Ainakin niin hänestä tuntui.

Jossain vaiheessa Peikko lausui hänen odottamat sanat. ’’ Endlor, vastaan Skritta, olkoot parit. Kummatkin ovat osoittaneet mielenkiintoisia kykyjä muihin verrattuna, joten olen varma että heidän ottelusta tulee kiinnostava ja viihdyttävä!’’.

Parrakas mies hymähti ja vaihtoi keppinsä asentoa aggressiivisemmaksi. Hän tiesi, ettei taistelusta tulisi helppo ja tarvitsi taitojaan siinä. Kohta hän katsoi vastustajaansa, joka oli Rottamiehiä, Skaven. Hän katsoi ilkeillä silmillä päin ja tuntui nauttivan teräaseensa rennosta tuulettimen kehräyksestä.

Vaeltaja oli valmis kohtaamaan haasteensa.

[Arkki]

Ensimmäinen taistelu, lieneekö viimeinen?

Rice nukkui levollisesti, nojautuneena vanhan ja pölyyntyneen rakennuksen seinään, hän näki kaiken laisia takautumia elämästään. Merkittävintä mistä hän näki unta, oli se, että hän näki edessään pitkän tunnelin jonka päässä hohti kirkas valo, reitin varrella hän näki monirotuisia hahmoja. Oli rottamiehiä, haltioita ja muutamia muitakin. Ricellä ei ollut hajuakaan keitä nuo olivat tai missä olisi nuo voinut edes nähdä, mutta jotenkin hän tiesi että hän vielä törmäisi noihin, jotka olivat puoliksi hänen ja kirkkaan valon välissä.

Yllättäen tämä uni alkoi sumentua kuin yllättäen iskenyt paksu sumu. Pian Rice sai huomata että häntä ravisteltiin hereille ja saatuaan silmänsä kunnolla auki, hän näki tuntemattoman ihmismiehen hahmon edessään joka ravisteli tätä olkapäästä. Lähes salamana hän vei kätensä Wellhungin kahvalle ja oli melkein vetämässä sen esille, silpomaan uhkaavan näköinen hahmo. Ellei, se olisi heti perääntynyt kauemmaksi. Tuo hahmo heilutti kämmeniänsä Riceä kohti, sanoen hieman änkyttävästi ja lievästi pelästyneenä, olihan tuo melkein saamassa miekan vatsaansa ”Hei, hei, älä nyt hätiköi!”, sitten tuo nielaisi ja jatkoi taas hieman rauhoittuneella äänellä ”Olen suuren ja mahtavan Heimirin palvelija ja minut määrättiin viemään sinut temppelille, jossa kohtaan ensimmäisen haastajasi.”. Rice mietti lyhyen ajan palvelijan sanoja. Pian koukisti jalkaansa ja potkaisi serkkuansa haarniskaa kylkeen, varmasti haluten tämän hereille. Potku näytti hyvin riittäneen saamaan Greentean hereille ja pian tuo oli käsiensä tukemana istumassa paikallaan, katsoen oudoksuen mystistä henkilöä edessään ja tarttui ratsuväkivasaraansa varteen kiinni. Rice kuitenkin rauhoitti häntä ja selitti lyhyesti kuka tuo oli ja mitä varten se oli tänne tullut.

Lyhyeksi suodun ”aamupalan” jälkeen kaksikko oli pian nousemassa ratsunsa selkään ja alkoivat hitaalla käynnillä seurata tuon kaljupäisen henkilön seuraamista. He kulkivat pitkin vanhan kylän katuja, pian tullen viimeisten rakennuksen ohitse ja näkivät edessään laajan, vihreän niityn joka loppui joen rantaan, toisen pään loppuen kuolleen näköiseen metsään. Tässä paikassa ei ollut mitään mielenkiintoista, kuin vanhaksi todettu Elenyan patsas joka oli vuosien kuluttua kerännyt kasvillisuutta ylleen. He kiersivät patsaan parinkymmenen kyynärän päästä ja seurasivat ruohotupsujen koristelemaa soratietä pitkin, juuri samaa reittiä takaisin kylään mistä kaksikkomme oli juuri tullutkin. Kylän kadut näyttivät tänä yönä olevan lähes autioituneet ja vain harvoista ikkunoista paistoi lampun tai pienen kynttilän valo. Heitä johdatettiin aluksi pääkadun tapaista reittiä eteenpäin, kunnes he kääntyivät majatalon ohitse tultuaan pienemmälle kadulle ja jatkoivat reittiä etelään.

He tekivät vielä muutamia käännöksiä, talojen tultua vastaan ja pian he olivat tulleet kylän lävitse. Heidän edessään alkoi nousta kukkula ja sen huipulla kohosi temppeli, jonka oven vieressä kasvoi vanhan näköinen puu ja sen alla loisti kaksi soihtua, jotka oli aseteltu oviaukon vierelle. Rice ja Greentea eivät kauaa ehtineet katsoa temppelin arkkitehtuuria, sillä molempien huomio kiintyi erikokoisiin hahmoihin jotka olivat jollain tapaa pakkautuneet suljettujen ovien eteen. Heimirin palvelija vei heitä kivitettyä tietä pitkin kohti temppeliä ja ratsastettuaan tuon puun alle, hän oli pyytänyt Riceä ja Greenteaa poistumaan ratsailta ja sanoi että he saisivat ne temppelin toiselta puolelta takaisin. Pienen epäröinnin jälkeen, he tekivät kuten palvelija oli käskenyt ja antoivat ratsujensa ohjakset tuolle. Ne otettiin mieluusti vastaan ja viimeisenä asiana jonka he vähään aikaan näkivät ratsuistaan, oli näiden öisiä sittiäisiä huiskivat hännät.

Katsottuaan hetken rakkaiden hevostensa perään, he astelivat monirotuisen väen joukkoon joista osa mulkoili heitä murhaavan haluisina, toiset taas tutkailevasti uusia näkyjä. Rice haukoi hieman henkeään sillä lähes kaikki hänen unessaan näkemistä henkilöistä olivat paikalla, mikä oli paljon suurempi asia kuin sattuma. Joillakin näytti olevan tovereita mukanansa ja vain muutama vaikutti olleen yksin, nämä jotka olivat ottaneet seuralaisen mukaan, kuiskuttelivat välillä toisilleen tai kirosivat satunnaisesti. Rice ja Greentea pysyivät hiljaa, mutta molemmat olivat jo yhtä mieltä siitä, että rottamiehistä pitää pysyä sopivan kaukana, muttei niin että vaikuttaisivat välttävän moisia kuin ruttoa.

Minuutti tai pari ehti vierähtää heidän katsellessa kaiken näköistä ja kokoista väkeä, Greentean kirjoittaen pieniä seikkoja näistä erikseen muistiin. Kuten keitä maailman rodun edustajia oli paikalla ja ketkä vaikuttivat olevan kenenkin kanssa, vai olivatko yksin ja minkälaiset varusteet nämä näyttivät omaavan. Kirjoittaminen olisi ollut pimeässä vaikeaa, mutta heidän onneksi he olivat hakeutuneet turvallisen soihdun valon alle, välttäessään rottamiehiä.

Sitten. He kuulivat miehen äänen edessään, joka pienen päättelyn jälkeen osoittautui täksi ”mahtavaksi ja ylistetyksi” Heimiriksi, josta palvelija oli puhunut. Heimir katseli paikalla olevia kunnes tämän takana kaksi suurta, aikalailla portin kaltaiset ovet aukenivat naristen auki. Rice ja Greentea ylsivät näkemään vielä heikosti temppelin sisään, mutta he huomasivat jo alussa että ainoa valo sisällä olisi tullut kuusta ja tähdistä. Pian kaikki seurasivat sekalaisessa järjestyksessä tuota henkilöä sisään. Kaksikko oli tullut nähtävästi viimeisenä temppelin luokse, mutta olivat toiset solaan tulleista jotka menivät temppelin ovista.

Inkvisiittorimme ja tämän pikkuserkku erotti hyvin huonosti temppelin koristeita ja patsaita jotka seisoivat paikallaan seinän vierustalla, mutta pian he saivat laihan lohdun tälle asialle, kun temppelin toisella puolella ollut, hieman pienempi ovi, aukesi ja paaluaidatun ringin vierelle isketyt, sauvan mittaiset soihdut tunkivat heikkoa valoa. He ehtivät vain hetken katsoa uuden valon turvin näitä komeita patsaita ja freskoja jotka katselivat alaspäin, heihin.

Pian he olivat jo tulleet temppelin toisesta päästä ulos, aikaisemmin mainitun paaluaitaisen ringin reunalle ja heidän edessään vielä kohosivat jonkin näköiset portaat, jotka loppuivat eräänlaiselle parvekkeelle. Rice ja Greentea katsoivat hiljaa toisiaan ja telepaattisesti sanoivat toisilleen että olivat tulleet areenalle. Heidän olonsa helpottui vasta siinä vaiheessa, kun he näkivät paaluaidan vieressä heidän ikiomat hevosena jotka katsoivat yhtä kummastuneesti moista näkyä. Väki alkoi taas hajaantua omiin ryhmiinsä ringin ympärille. Rice ja Greentea tekivät tässä osansa ja siirtyivät hevostensa vierelle ja taputtivat niitä kaulasta.

Heimir oli kavunnut tälle parvekkeelle, jonka tehtävä oli pian valjennut kaksikolle. Heimir piti heille tylsää puhetta jossa tämä kertoi, miten he tulivat aina haastamaan toisiaan ja vain vahvimmat tulisivat selviytymään. Ricen ja Greentean mielenkiinto alkoi taas herätä, kun he alkoivat kuulla tuntemattomien henkilöiden nimiä ja keitä vastaan nuo tulisivat taistelemaan tänään. Erityisesti Rice kiinnitti huomiota, kun hän kuuli oman nimensä ja jonkin haltiamaisen Duriathin nimen. Pian hän yritti katseellaan etsiä kyseistä vastustajaa. Näiltä näkymin hän ei saanut ketään tiettyä epäiltyä haltioiden joukosta jonka hän joutuisi haastamaan. Mutta se selviäisi hänelle siinä vaiheessa, kun viimeinen, heidän taistelu käytäisiin.

Kaikki näyttivät kuiskivan tovereilleen joitakin suunnitelmia ja kehuivat itsevarmasti miten taistelu tulisi käymään, kunnes monien yllätykseksi, Heimir oli lisännyt. Että he tulisivat taistelemaan yksinänsä. Rice katsoi hermostuneena toveriansa joka alkoi leiskuvan soihdun valaisemana keskittyä raapustelujen tekemiseen. Poika parka varmasti puri pettymystä kirjoittamiseen siitä, ettei päässytkään taistelemaan. Viileä tuuli pyyhkäisi kaikkien paikalla olevien lävitse kunnes ensimmäiset astuivat areenalle.


Toivottavasti voitte nauttia edes hieman fluffista. Jonka ajattelin muutamissa tunneissa kyhätä.

[Rotten sound]

Tuijottaen suurta haisevaa rottaa edessään, joka kuolasi hänen tassuillensa. Suuri naama rupesi lähenemään, jolloin Skirv nappasi taskustaan helmen heittäen tämän maahan vierimään. Temppelin lattialla vieri vilkkuva helmi ja jättiläinen rupesi seuramaan tätä, kunnes hänen isäntänsä alkoi huutamaan hänelle. Istuen yksin temppelin sisällä nurkassa kuunellen Heimirin puhetta, hän alkoi katsoa muita sankareita. Jättiläisen omistaja ”paranteli” vähän väliä varusteitansa hakkaamalla näitä ja kiroilemalla, mikä yllättävä kyllä korjasi vian. Teknomaagi katsoi häntä, mutta naamasta ei näkynnyt oliko se pelkoa vai vihaa. Katse kontaktin rikkoi Heimirin puhe.

Pitkän puheen jälkeen otteluparit jaettiin kahden pareihin. Parikseen hän sai oudon näköisen olennon, joka oli hiljaa seisonut myrkynvihreässä kaavussa. Alkaen miettimään taktiikkaa olentoa vastaan, Skirv tajusi työnettävän jo kohti areenaa, jossa katsojat hurrasivat jo tulevalle taistelulle. Arenaan keskellä hän katsoi vihollistaan, joka oli ratsun kanssa tullut taistelemaan. Vetäen nopeasti tikarinsa esiinsä näyttäen nopeita iskusarjoja ilmaan ja samalla kirkuen ”Katsotaan miten kestät te-te-terästä!”

[El Capitan]

Viimeiset villahousut saisivat fluffata. Ei miulla ole tarkoitus antaa viimeisestä fluffaajasta achiä. Jotkut saisivat kanssa kirjoitella vähän aikaisemmin tuon vähäisen tekstinsä. Jos kestää kauan niin sitten sitä fluffia saisi ollakin enemmän.

Skritta vs Endlor

Heimir katseli velhojaan. Heidän molempien kasvoillaan oli ilme, että he eivät antaisi toisilleen tuumaakaan periksi ja tulisivat ratkaisemaan tämän ottelun mystisillä voimillaan. Kumpikaan heistä ei näyttänyt olevan lainkaan kiinnostunut menemään toisen viereen ja hoitamaan homman henkilökohtaisesti vanhanaikaiseen tapaan. Vaikka rotta olikin laittanut käteensä terähanskansa, se vaikutti vain olevan siinä pelottavuuden vuoksi. Rotta käveli alas rappusia rauhallisesti purren hampaitaan ja etsien käsillään jotain vaatteidensa alta. Sen löydettyä, hän taputti sitä muutaman kerran melkein huomaamattomasti ja alkoi synnyttelemään pieniä salamoita käteensä. Jotkut iskevät muutaman treeni-iskun ennen ottelua, rotta käristeli karvojaan.

Vanha mies puolestaan oli paljon tyynempi. Hän oli jo kerinnyt astelemaan rinkiin ja seisoi siellä odottavaisesti, että kohta aloittaisi taistelun kuolemaan saakka. Kepistä tukea ottamalla, vanhus laski toisen polvensa hiekkaan ja tunnusteli sitä kädellään. Hiekka tiesi jotain, mitä kukaan muu ei tiennyt. Sillä oli paljon tarinoita kerrottavaksi ja nyt se sai luvan aikaista suunsa vanhukselle. Monia taisteluita oli käyty tällä hiekkaringissä. Monia iskuja isketty sen yllä. Jokainen ottelu oli ollut toistaan tiukempi ja niiden kulku auttaisi häntä tässä taistelussa. Tekemällä oppii kaikenlaista, mutta myös seuraamalla ja kuulemalla on hyvin suuri vaikutus, jota moni nuori kloppi ei osaa arvostaa.

Rotta näytti hyvin tylsistyneeltä. Vanhus näytti saavan jotain omituista mielihyvää hiekan koskettelusta. Aivan kuin jokin vaikuttaisi häneen jollain tapaan. ”Huumettako hiekka on hänelle?” se tuumi ja huusi kovaan ääneen jotakuta aloittamaan ottelun. Heimir naurahti innostuneen rotan huudolle. Pitemmittä alkupuheita puhumatta Heimir ampui Baradan tuomalla pistoolilla ilmaan ja antoi luvan aloittaa ottelun kun vanhus oli ensin noussut takaisin seisomaan omilla jaloillaan. PAM.

Vanhuksen levittäessä kätensä sivuille kohottaen ne ilmaan, hän kutsui tuulen voimaa avukseen. Ilma alkoi liikkua hyvin nopealla vauhdilla kaikkialla ringissä. Hiekka nousi ilmaan ja liikkui ringin sisällä hyvin nopealla vauhdilla. Vanhuksen kaapu läpätti tuulessa minkä kerkesi ja parta nousi ilmaan. Skritta oli jäänyt paikoilleen ja laittoi kaiken keskittymisvoimansa pysyäkseen paikoillaan ja silmiään siristellen. Se ei tahtonut tuntea vielä sitä iloa, minkä jokainen kokee päästessään taivaalle lentämään vapaana kuin lintu, mutta vielä vähemmän hän halusi hiekkaa silmiinsä. Nenässä se haittoi ja aivastutti ihan tarpeeksi, mutta silmissä se haittaisi sitä tärkeämpää aistia taistelussa. Näköä.

Tuuli kuitenkin alkoi heiketä kun vanhus yritti hallita tuulta paremmin. Sinne tänne sinkoilevan ilman sijaan hän yritti komentaa kaikkea sitä taaksensa ja suuntaamaan sen sitten kerralla kaikella voimallaan suoraan eteensä. Kohti rottaa. Voimakas tuuli repisi sen kappaleiksi kuten myrskytuuli repii puut juuriltaan maasta. Rotta kuitenkin oli odottanut juuri tätä hetkeä. Tilaisuutta näyttää itsekin osaamisensa. Hiekan laskeutuessa hänen rintansa tasolle lentämään, hän avasi molemmat silmänsä ja lähti tunnustelemaan taas vaatteitansa. Se veti niiden alta pistoolinsa ja avasi suunsa. Huutaen korkealta, se painoi liipaisinta ja lyijyinen panos lähti liikkeelle. Se lensi ilman halki vastatuulesta huolimatta ja kaikki olivat hämmästyneitä nähdessään rotan jopa osuvan vanhukseen vaikka oli vain ampunut puoli sokkona tähtäämättä. Rotta kuitenkin oli hyvin tyytyväinen nähdessään vanhuksen tasapainon kadotessa ja miehen horjuessa holtittomasti.

Tuulen suuri voima ei ollut enää vanhuksen hallinnassa. Panoksen voima oli haitannut voiman hallintaa ja nyt hän ei enää kyennyt vahingoittuneena pitämään sitä hallussaan. Huutaen tuskasta, tuuli irtautui vapaaksi ja sinkoutui kaikkialle ympärilleen. Vanhus kaatui selälleen loukaten itsensä kun rotta lensi ringistä ulos kuperkeikoin. Katsojat parvekkeilla pitivät hatuistaan kiinni ja kumartuivat alas kaiteiden taakse suojaan. Tuulen kadotessa pois, väkijoukko nousi ylös takaisin katsomaan, oliko kukaan tuolla alhaalla selvinnyt hengissä.

Vanhus makasi edelleen ringissä omalla puolellaan. Hän hengitti selvästi, hyvin tiheään ja oli selvästi tuskissaan. Hiekka hänen allaan oli värjäytynyt haavastaan hyvin punaiseksi ja väri sen kuin koko ajan levisi. Se ei kuitenkaan ollut hänen ainoa vammansa. Selvästi hänen oma taikansa oli satuttanut häntäkin jollain toisella tavalla. Muutoin hän olisi tietenkin noussut viimeistelemään sen, mitä rotasta oli enää jäljellä. Mutta ei, hän vain makasi siinä, odottaen hoitajaa ja rukoillen, että rotasta ei olisi jäänyt jäljelle muuta kuin palasia.

Kimeää ääntä kuitenkin alkoi kuulumaan ringin ulkopuolelta. Valittaen ja purren hampaitaan Skritta astui vaivoin takaisin rinkiin. Hän oli myös hyvin loukkaantunut. Kaikki neljä raajaa hänellä oli vielä tallessa, mutta vaatteet riekalein, häntä selvästi poikki ja verta vuoti melkein jokaisesta mahdollisesti suonesta. Hänessä kuitenkin oli vielä voimaa seisoi molemmilla, kahdella, jalallaan
toisin kuin vanhus, joka oli parhaimmillaan päässyt melkein istumaan jo.

Rotta ei tuntenut yhtään sääliä vanhusta kohtaan. Hän irvisti verisillä hampaillaan luoden käsiinsä sähköisiä palloja ja pysähtyi katsomaan niitä. Endlor katseli epätoivoisesti mihin hänen keppinsä oli löytänyt. Maaten hän ei mitenkään voisi tehdä mitään ja keppi olisi ainoa keino hänelle päästä ylös. Skritta kuitenkin näki kepin ensin ja heitti siihen toisen sähköpalloistaan kirkuen. Vain savuava ohut tikku jäi jäljelle.

”Sinun vuorosi.”, se sanoi ja työnsi molemmat kätensä eteensä ja jokaisesta sormestaan johdatti sähköä suoraan kohti epätoivoista vanhusta. Endlor sätki sähkön kulkiessa selkärankaa pitkin kaikkialle hänen ruumistaan. Irvistellessään kaikki näkivät sinisten viivojen kulkevan ikenissä ja hiuksien ja parran noustessa kohti suoraan ylös. Osa karvoista kärähti lyhyemmäksi. Hyvin lyhyeksi. Rotta nauroi. Se nauroi siitä mielihyvästä mitä hän sai nähdessään vastustajansa sätkivät edessään kuin kala kuivalla maalla. Se kuitenkin jäi kaipaamaan enempää. Se halusi kuulla huutoa, armoa pyydettävän.

Skritta lopetti hetkeksi. Vanhus oli makasi selällään kuoleman portteja kolkutellen. Jokin outo voima piti hänet vielä hengissä. Tavallinen kuolevainen, huonossa kunnossa oleva vanhus etenkin, ei olisi voinut mitenkään säästyä noilta salamoilta. Purren alahuulensa vuotamaan verta, Skritta jatkoi vanhuksen sähköistämistä entistä voimakkaammin. Se sai kuulla huutonsa viimeinkin, mutta ei armoa. Endlor ei antanut sitä mielihyvää rotalle. Skrtian lopetettua, se kaatui hiekkaan mahallensa väsymyksestä. Vanhuksen savuava ruumis jäi makaamaan hiekkaan kun Barada nosti heikon Skritan olkapäällensä ja vei hoitajien luokse toipumaan.

Skritan poistuttua sisätiloihin, valon kaje syttyi Endlorin rinnan sisällä. Kirkkaana loistaen se poisti palovammat ja kaikki tummuneet kohdat. Kaikki katsoivat parvekkeelta hämmästyneenä, mistä ihmeestä tuo valo oli kotoisin ja mitä se teki. Endlorin avatessa silmänsä ja suunsa hengittääkseen jälleen kerran, kaikki hämmästyivät vanhuksen voimista. Tuulen hallitseminen ja sähkön tuottaminen oli velhon, kenties mahtavan, merkki, mutta harva pystyi herättämään jonkun kuolleista. Etenkään itsensä. Vai saiko hän joltain apua? Vastausta tähän kysymykseen kukaan ei osannut antaa, koska täällä oli paikan päällä vain Heimir, ulkomaalaiset ja Baradat. Heimir ei kuitenkaan halunnut jättää vanhusta noille sijoilleen kitumaan. Pyytäen Baradaa viemään Endlorin myös hoitajien luokse, ottelut jatkuisivat normaalisti tämän hämmästyneen magiannäytöksen jälkeen.

----------------------------------------------------------------------

Siinäpä sitten menikin eka ottelu.

Nopat pyörivät uskomattoman hyvin. Rotan I4 antoi hänelle aloituksen, mutta kun molemmat omistivat rangeaseen, niin tapahtui voitokas Stand&shoot. Halusin kuitenkin ampua aluksi pistoolilla ja hämmästyin ihan itsekin kun rotta jopa osui. 5 ja 6. Oho. Ei Endlorin T3 siinä paljoa auttanut.

Magiaan sitten. Kokeillaan kunnon nöyryytystä. Kovempaa salamaa. 13. Tatadatadda tatta taa. 9 osumaa. S5 vs T3 suojana. Outs.

Eipä siinä mittää, osaa Endlorkin taikoa. 2d6 S2 hittiä. Oho, onnistuin ylittämään cating valuen. Aih, dispelli jäi yhden päähän. 12 osumaa. Oho. 5 haavaa. Noni. Tästähän tulee vielä tasuri. Rege kuitenkin hoiti homman kotiin. 2 haavaa sissään vaan.

Jos tää olis ollut Exe vs Tez, niin sitten varmaan ois vielä yksi epäonnistunut rege tullut.

Mutta jooh, Termis voitti. Omituinen valo pitää kuitenkin BDD:n pelissä mukana. Hän saa jatkaa NPC:n muodossa.

[Dark Elf69]

Äääk vai pitää vielä pieni pätkä heittää ennen matsia noh täältä pesee.

Duriath tajusi vastustajansa olevan ihminen ja pieni itsevarma hymyn pilkahdus näkyi hänen kasvoillaan, mutta kukaan ei nähnyt sitä hupun alta. Muiden katsoessa maagien ottelua Duriath yritti saada mahdollisimman paljon tietoa muista paikalla olijoista analysoimalla heitä. Eritoten hän tutki ihmisiä ja hänen huomionsa kiinnittyi yhteen hyvin panssaroituun ja heikon näköiseen. Tutkien kauempaa tuon vahvan panssarin heikkouksia. Yhtäkkiä hänen huomionsa siirtyi maagien taisteluun kun sinne oli syntynyt tuuli pyörre täynnä hiekkaa. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin. Taas keskittyi tutkailemaan tuota hyvin panssaroitua ihmistä. Panssarin läpäiseminen tulisi olemaan hankalaa mikäli Duriath joutuisi tuota alempiarvoista houkka vastaan ja leka vaikuttanut kovin anteeksi antavalta aseelta joten sitä täytyisi varoa. Lopulta Maagien taistelu oli saatu päätökseen ja Duriath mulkaisi halveksuvasti rotan päälle huomattuaan ettei tämä pystynyt tappamaan toista velhoa. Duriath suostu luovuttamaan vaikka häntä vastassa olisi 100 lohikäärmettä. Hän hivelöi miekkojaan ja toivoi parasta sillä näillä päätettäisiin ottelun lopputulos tavalla tai toisella. Hilparin kaipuu jousesta puhumattakaan riipaisi hänen sisintään nyt hänen täytyi vain tyytyä siihen mitä hänellä oli. Hän jäi innolla odottamaan kuka tuo Rice tyyppi oikein onkaan.

Kauheaa tekstiä mutta koittakaa selvitä tuosta...

[El Capitan]

Ja mie kun luulin, että kirjoittaisin tämän viikonlopun aikana. Noh, 12h myöhässä. Ei paha. Hyvin käytetty tunti + muutama minuutti kuitenkin.

Duriath vs Rice

Greentea toivotti onnea parvekkeelta toverilleen, kun tämä astui ringin sisään kohtaamaan vihollisensa. Rice vilkutti alhaalta ja lupasi itselleen, että täältä hän poistuisi omin jaloin. Hän ei voisi antaa sitä pettymystä toverilleen surusta puhumattakaan, kun hänet kannettaisiin paareilla noita rappusia ylös, mistä hän itse oli tullut alas kohti surman suuta. Hän laittoi kätensä kaulassa roikkuvalle riipukselle ja suuteli sitä. Hän rukoili hiljaa mielessään Sigmarilta voimaa tähän otteluun ja Shallyalta suojelusta. Katsekontakti edessä olevaan haltiaan ja puristus miekastaan. Hän seisoi paikoillaan odottaen Heimirin laukausta.

”Elävänä tai kuolleena”, mitään muita sanoja Duriath ei kuullut päänsä sisällä. Hän nukkuisi tämän yön joko elävänä tai kuolleena. Mikään muu ei kelpaa hänelle. Ei enää. Kerran elämässään hän luovuttanut kesken kaiken peläten henkensä puolesta, mutta koskaan enää hän ei tekisi samoin. Se häpeä, minkä hän saa yllensä luovutuksesta on kuolemaakin pahempi. Se on vastoin kaikkea, mihin hän uskoo ja kaikkea, minkä vuoksi hän on taistellut kaikki nämä vuodet. Hän periaatteessa oli jo kuollut, toveriensa silmissä. Duriath ei välittänyt mitään eilen saamistaan vammoistaan, jotka pyysivät häntä olemaan tänään rauhallinen taistelun aikana, mutta Duriath ei tuntenut mitään kipua. Hän ei halunnut antaa kivulle valtaa vaan halusi itse määrätä, kuinka paljon kipua hän tuntisi kun miekka tunkeutuu voimalla sisäänsä. Tänään ja tulevaisuudessa, hän ei tuntisi lainkaan kipua.

Laukaus.

Ricen ottaessa ensimmäisen askeleen eteensä, Duriath oli jo täydessä vauhdissaan. Hän tuli lujaa päälle mitään säästämättä. Isku, toinen ja kolmas. Rice ei osannut odottaa tälläistä alkua ja hikipisara laski ohimoa pitkin posken päälle tämän yrittäessä laittaa miekkaansa haltian miekkojen tielle. Duriath ei säästellyt lainkaan voimiaan. Hän halusi päättää ottelun nopeasti ja selvästi. Jokainen torjunta, miekasta tai haarniskasta, antoi hänelle lisää halua iskeä uudelleen heti perään. Miekat kilisivät toisiaan vasten, hampaita purtiin yhteen ja haltia huusi raivosta. Veripisara lensi ilmassa. Sitä seurasi toinen ja kolmaskin. Kaksi laskeutui Duriathin poskelle, jolloin tämä loikkasi haltiamaisen ketterästä taakse haukkaamaan happea ja katsomaan raskaan työnsä hedelmää.

Rice seisoi paikoillaan. Jalat leveänä, lihakset jännittyneinä ja miekka hänen edessään. Kuin aika olisi pysähtynyt niille sijoilleen kun hän oli torjumassa iskuaan. Silmä liikkui. Huuli väpätti. Selkärangassa hän tunsi kylmät väreet ja kylmä ilma palellutti haavoittunutta reittä. Rice katsoi haavaansa. Se vuoti verta. Pahasti. Hetkessä hänen jalkapanssarinsa oli muuttunut kauniista hopean väristään punaiseksi verestä. Haltia selvästi oli ottanut opiksi edellisestä ottelustaan ja se sai Ricen pelokkaaksi, mutta entistä päättäväisemmäksi. Samallaista iskusarjaa ei saisi antaa hänelle enää.

Duriath haukkoi happea kuin juokseva hevonen. Hänen lihaksiaan särki. Jalat pyysivät häntä istuutumaan hetkeksi ja lepäämään. Ne eivät jaksaneet pitää enää haltiaa pystyssä saatika juoksemaan tai hyppimään. Käsiä särki. Miekat molemmissa käsissä tuntuivat raskailta ja sormet olivat väsyneet puristamaan miekkoja. Duriath kuitenkin käski raajojaan pysymään vielä hetken aikaa voimissaan sillä ottelu ei ollut vielä ratkennut. Hänen tulisi jatkaa vielä hetken aikaa. Nyt ei ollut aika kaatua maahan lepäämään. Se ei kävisi päinsä.

Ricen koottua itsensä takaisin taistelukuntoon, Duriathkin oli saanut hetkeksi taas energiaa käydä päälle. Ensimmäisen askeleen jälkeen hän kuitenkin pysyi kävelyvauhdissa Ogremaisen voimakkaan rynnäkön sijaan. Rice ei ollut mikään eilisen päivän keltanokka. Hän osasi lukea haltiaa kuin kirjaa. Hän selvästi oli pannut kaikkensa peliin heti aluksi voimiaan säästämättä uskoen, että kohtaisin Morrin ennen kuin saan itse edes iskeä. Nyt hän maksoi itsevarmuudestaan. Hän on selvästi väsynyt ja eilisen ottelun vammat heikensivät häntä huomattavasti. Rice ei näyttänyt kuitenkaan kasvoillaan lainkaan tätä iloisuuttaan vaan piti kasvonsa järkyttyneinä ja haavoittuvaisina. Askel kohti haltiaa he olivat kohta iskuetäisyydellä toisistaan.

Haltia oli kuitenkin iskuissaan edelleen Ricea nopeammin. Hän jäi edelleen torjumaan kun haltia vain väsytti itseään iskiessään koko ajan. Rice kuitenkin hämmästyi haltian iskuista. Selvästi haltia oli raivoissaan edelleen, mutta hänen iskunsa eivät olleet enää samallaisia kuin hetki sitten. Ne tulivat tarkasti, mutta niin hitaasti. Hänellä ei ollut mitään vaivoja torjua niitä. Joskus hänet valtavasi halu näytellä kykyjään ja hän väisti sen vaivatta. Pelleily kuitenkin sai riittää ja haltian ollessa juuri sopivassa asennossa, hänen parempaan miekkakäteensä ilmestyi pitkä viiltohaava.

Duriath tiputti miekkansa kädestään ja yritti juosta taakse jälleen kerran suojaa pidellen haavastaan, mutta Rice ei antanut sitä mahdollisuutta ja iski seuraavaksi haltiaa jalkoihin saaden hänet kaatumaan hiekkaan mahalleen. Duriath ei kuitenkaan jäänyt noin vain ottamaan aurinkoa hiekkaan vaan kääntyi ympäri ja jatkoi taisteluaan. Mielipuolisen lailla haltia huitoi miekallaan yllänsä torjuen jokaisen iskun, minkä Rice teki. Miekat kolisivat toisiaan vasten jatkuvasti ja Ricen pysähdyttyä miettimään hetkeksi, mitä tekisikään seuraavaksi, Duriathin jalka ylsi kamppaamaan Ricenkin maahan. Ricen kumahduttua maahan makaamaan selälleen, Duriath konttasi hänen päällensä miekka kädessään, silmissään kuolema.

Ricen nähdessä Duriath päällään kädet ylhäällä ja miekka kädessään, valmiina viemään hänet luojansa luokse, hän tarttui nopeasti haltiaa käsistä. Rice katsoi jalkojaan kohti ja kiitti Sigmaria, että hänellä oli voimia pysäyttää haltian miekka juuri ennen kuin se sai kosketettua hänen haarniskaansa. Hän ei kuitenkaan pystynyt hurraamaan ihan vielä, sillä haltia puri ylähampaillaan alahuultansa ja käytti kaikki jäljellä olevat voimansa työntääkseen miekkansa Ricen rintalastan lävitse. Molempien irvistäessä, miekka ei liikkunut senttiäkään alas tai ylös. Se pysyi paikoillaan kun nuo kaksi mittelivät voimistaan kunnes lopulta kuului jousen ääni. Nuoli lävisti Ricen haarniskan kyljen kohdalta. Se tunkeutui syvälle lihaan ja ulkopuolisen häirinnän vuoksi Duriathin miekka rikkoi rintapanssarin ja suloisen punainen veri ilmestyi esiin sankoin joukoin. Ricen suu ammotti avoinna Duriathin työntäessä miekkansa aina hänen lävitseen. Huutaen, möristen ja mölyten haltia työnsi, työnsi ja työnsi miekkaansa yhä syvemmälle kunnes se lopulta kosketti hiekkaa toisella puolella.

Duriath kierähti vasemmalle ja makasi selällään hiekassa kuollut Rice vieressään. Hän haukkoi happea ja katsoi tummia pilviä ylhäällä. Hänen näki kaiken sumeana. Hän oli uupunut ja levon tarpeessa. Hänellä ei ollut energiaa nousta tästä makaamasta vielä hetkeen eikä hänellä ollut aikomustakaan. Hän halusi maata tässä paikoillaan, tuntea kylmän tuulen kasvoillaan, tuntea. Jälleen kerran. Hän oli elossa, vastustajansa ei. Hänen kunniansa oli palautunut. Hän kykeni jälleen tuntea itsensä eläväksi olennoksi muiden joukossa.

Heimirin komentaessa Baradojaan etsimään tämä nuolen ampujan, Duriathin toverit, varjosotilaat, kaikki kolme, auttoivat mestarinsa pois ringistä ja veivät hänet lepäämään jonnekin lämpimään vällyjen alle.

-------------------------------------------------------------------------

Olipas jännä.

Duriath, väsynyt Duriath, todellakin pisti ekalla kierroksella kaiken peliin. Ricen haarniska kävi kuumalla, mutta pysyi kasassa kuitenkin. Sen jälkeen se sai kokea vain jotain 1-2 haavaa vuorossa päästäen tasaisesti yhden aina sissään. Siinä missä Ricen haarniska feilas, Duriathin oma oli liekeissä. Vaikka suojanaan oli vain 4+, ei oikein riisillä ollut voimaa tarpeeksi tekemään siitä seiskaa. 6:n on hyvä luku heittää seivin kohdalla. Magiapuollustuskin oli kohdallaan. Ihan hämmästyin, että onnistuukohan yksikään boundi?

But delfs don't play fair so. Duriath jatkoon likaisella pelillään. Arkki, ota minnuu yhteyttä mesessä kun siul o aikaa.

Seba, fluffaas sitten kun koulujutuiltasi kerkiät. Emmie sitä ottelua kirjoota ennen kuin se on esillä. Sinnuu odotellessa...

[Arkki]

Täytyy näin valmiiks varmaan ilmoitella, että mun nettiin pääsy on äärimäisen rajoittunutta, kun joku virus/ohjelma estää netin käytön ja uudelleenohjaa selaimen sivut jollekkin "keskiviikosta alkaen blaa, blaa.. haittaohjelma voi estää nettiin pääsyn."

Mutta eiköhän viikonlopun aikana korjaannu. :3

[Gilaelin]

Behold! Pörröä!

******
Metsästys oli alkanut

Keijukaisritari kuunteli, mutta vain toisella korvalla. Hän istui salin takaosassa, aivan oven vieressä. Hän ei missään nimessä yrittänyt tehdä itsestään näkymätöntä, tai huomaamatonta, vaan antoi silmiensä hohtaa vihreää valoa. Hänen ei tarvinnut pelätä mitään täällä. Hän istui lähellä ovea, koska hän ei pitänyt paikasta. Ei rakennuksesta, ei vastenmielisestä likaisen tunkasta aurasta, joka roikkui sen päällä, ei olennoista, jotka jakoivat salin hänen kanssaan, eikä varsinkaan peikosta, joka puhui salin edessä.

Faen puristi käsissään miekkansa kahvalle ja sulki silmänsä. Hänen oli käytettävä hetken kaikki voimansa hiljentääkseen metsästäjä sisällään. Hän oli kuin susi vangittuna samaan häkkiin lampaiden kanssa. Hän maistoi veren suussaan, mutta tiesi, ettei voinut päästää metsästäjää vapaaksi. Sen terävät sarvet kalvoivat keijukaisritarin roihuavaa sydäntä, mutta vaivalloisesti hän hiljensi verenhimonsa.

Faen tiesi, että mikäli hän nyt antaisi luonnolleen vallan, hän paitsi kuolisi taistellessaan turhaa taistelua, jonka lisäksi hän ei koskaan enää pääsisi Haltiamaahan. Keijukaisritari oli yhä ärtynyt viimeaikojan tapahtumista. Hän oli antanut kuumapäiselle ja oikukkaalle luonteelleen vallan ja päätynyt melkein menettämään henkensä täysin turhassa taistelussa. Hän ei ollut löytänyt Vladimiria, mutta oli sen sijaan päätynyt pakenemaan kylän mustia ritareita, jotka selvästikin olivat peikon palveluksessa, sekä tappamaan tuntemattoman mon-keigh vanhuksen. Hänellä ei ollut varaa tehdä lisää virheitä.

Ja niinpä keiju, joka oli koko pitkän elämänsä ajan elänyt valtakunnassa, jossa Kaaoksen olennot tapettiin vailla kysymyskiä, joutui istumaan hiljaa samassa huoneessa skavenien, peikon, pimentohaltioiden ja pahempien olentojen kanssa. Kyyneleet valuivat kirkkaina keijukaisritarin poskilla, mutta hän istui aloillaan. Hän ei antaisi näille saastuneille sioille sitä iloa, että ne saisivat tappaa hänet tähän paikkaan vain sen takia, ettei hän osannut odottaa.

Ei, hän osasi odottaa. Hän oli jo saavuttanut paljon. Kutsumalla keijukaisritarin tähän paikkaan peikko oli paljastanut itsensä, näyttänyt hänelle korruption kehdon. Nyt hän tarvitsi enää avaimet sen tuhoamiseen. Hän oli käyttänyt ikuisuuden löytääkseen Usvat, joiden lävitse Solaan käytiin, eikä sen jälkeen Pimeyden tuhoaminen täällä, tai kenenkään tappaminen ollut hänelle ylitsepääsemätön este.

Faen kuunteli peikon sanoja tarkkaan. Heidän tulisi kilpailla, tappaa toisiaan. Se sopi Faenille hyvin. Hän ei tuntenut sääliä, eikä empatiaa näitä kuolevaisia kohtaan. Kuolemattomuus ja keijun mieli, sekä tämä pitkä, kiduttava matka olivat vieneet hänet kauas noiden tunteiden luota. Hän tiesi mikä hänen tehtävänsä oli ja hän suorittaisi sen. Ei väliä kenet hänen pitäisi tappaaa, hän suorittaisi sen.

Peikko lausui ääneen keijukaisen vastustajan. Skaven.

Faen päästi osan metästäjästä sisällään vapaaksi ja hymyili kylmää, tietäväistä saalistajan hymyä. Mon-keigh:n veri ei ollut tyydyttänyt hänen sielunsa paloa, mutta Kaaoksen olento oli jotain, mikä olisi metsästämisen arvoista. Ote miekan kahvan ympärillä puristui. Faen kuuli kaukana mielensä sopukoissa saalistuskoirien haukun. Hän oli valmis. Metsästys oli alkanut.

[Da Big Boss]

Aika kultaa muistot


Kipu pureutui lihaani ja murskasi luut sanoinkuvaamattomalla voimalla. Suustani valui verta. Lähiympäristö alkoi hämärtää ja sumeni näkökentälle mahdottomaksi havaita. Tunsin kuinka jalat eivät enää pitäneet, ja kaatuivat polvilleen. Kuolisinko?

Sekunnin murto-osassa se ei enää tuntunut siltä. Mikä oli kuolema? Sekö, että hauras ruumiisi revitään pirstaleiksi maahan? Siihen vastaaminen tuntui harvinaisen yllättävän helppoa. Ei.

Siinä vaiheessa kaaduin lopultakin maahan makaamaan, tömähdyksen saatellessa laskeutumista. Siinä vaiheessa vanhat laulut, runot ja äänet pohjolasta muistuivat mieleeni. Häämöttäen kaukana taivaalla, ne muistuttivat siitä mitä hän oli etsimässä. Se pyöri selvästi kaiken ympärillä, eikä sen tuttu sana lentänyt suusta ulos.

Yllätyksekseni jokin tuntui repivän jaloista. Ei niin, että se veisi uhrinsa manalan porteille, mutta veti sieltä kummiskin. Tunto alkoi palata ympäri kehoani. Elämän siemen tuntui heräävän minussa.

Lopulta voimakas tuuli heitti ruumiini pystyyn. Luonnon aiheuttama se ei ollut, siitä olin varma. Sen kosketus poltti, mutta vain hetken. Aivan kuin olisi syntynyt uudelleen. Nostalginen, jonkin unohdetun tunne paloi kirkkaana hänen sydämessään.

Välittämättä häviöstään, hän ei tuntenut tuskaa. Taistelu on heikon ja kuolevan ele, jolla hän luulee pärjäävänsä. Sen takia sillä ei ollut merkitystä. Tarkkaillen rottamiehen juhlimista, tiesin ettei tuollaisilla olisi tulevaisuutta.

Endlor asteli pois areenalta, jättäen jalanjäljet hiekkaan piirrettynä. Kylmässä syysilmassa hän lausui hiljaa ’’ Kiitos’’, ja tuijotti taivaalle. Muistot tanssivat iloisina yläpuolella. Ehkä ne kantaisivat hänet korkeammalle lopussa.


------------

Jännää, enpäs kuollutkaan. Kekekeke. Noh, jos joku jossain raidaamisessa tai vastaavassa haluaa apua, lähettäkää YV, tai ottakaa mesessä yhteyttä, niin keskustellaan asiasta.

[El Capitan]

BDD kerkesi justiinsa ennen kuin itse kerkesin tulla muistuttamaan kaikki fluffauksesta. Hianoa. Mutta te muut. Vauhtia! Eka kierros sitten huipentuukin revanssiin.

Faen Ohdake vs Skirv Hylkiö

Kahden ottelun jälkeen oli enää yksi ottelu jäljellä. Keiju ja rotan välien selvittely. Heimir oli ollut hyvin tyytyväinen edellisiin otteluihin. Jokainen ottelu oli ollut todella tiukka ja kukaan vielä ei ole päässyt kävelemään tuolta alhaalta omin jaloin pois. Jokainen ottelija oli painonsa arvoinen kullassa taitojensa perusteella, jopa heikoiksi luulemansa, ja hän oli hyvin mielissään jokaisen ottelun jälkeen. Hän oli kuitenkin huolissaan haltian puolesta. Edellisessä ottelussa ratkaisun toi ulkopuolinen jousiampuja. Ilman sitä nuolta kyljessä, ottelun lopputulos olisi voinut olla eri. Vaikka paikan päällä ei ollutkaan ketään ulkopuolisia, Heimir halusi varmistaa ottelun rehtiyden pyytämällä lisää väkeä katsomaan sekaantujien perään. Muutamalla Baradalla oli aseistautunut samallaisella kepillä kuin Endlor. Ainoa ero kepissä oli päässä oleva pässin pääkallo.

Faeniin päin katsoessa Heimir kuitenkin näki vaisun olennon. Keiju seisoi paikoillaan ilmeenkään värähtämättä. Keihäs selässä vielä odottamassa esiin tuloa ja jousi harteillaan hän katsoi rottaa samaan tapaan kuin ötökkää maassa. Keiju ei tulisi tuntemaan minkäänlaista armoa vaan ammuttuaan ensimmäisen nuolen rotan lihaan, hän juoksi ja hoitaisi loppuun sen, minkä nuoli oli aloittanut. Päättäväinen, itsevarma ja taitava soturi. Kun Faenia katsoi, nuo sanat tulivat mieleen jokaisella.

Skirv puolestaan oli täysin Faenin vastakohta. Hän näytti hyvin haavoittuvaiselta. Tikareitaan hän piteli käsissään milloin mitenkin. Puristaen kaikella voimallaan niiden kahvoista tai löysästi muutamalla sormellaan. Haarniskaa hänellä ei näkynyt lainkaan päällään ja rappuset alas hän meni varovaisesti ottaen tukea kaiteesta kuin hänen elämänsä olisi siitä kiinni. Rotta ei kuitenkaan huijannut näillä teoillaan ketään. Ei Baradoja, ei Heimiriä eikä sitä, ketä hän yritti huijata, Faenia. Faenin ja Skirvin ollessa ringissä toisiaan vastakkain, Skirv ymmärsi, että pieni esityksensä ei ollut tuottanut haluttua tulosta. Faen ei tulisi olemaan liian itsevarma alussa. Se näkyi hänessä. Skirv etsi kätensä lähettyville mahdollisimman paljon heittotähtiä heitettäväksi heti alkuun.

Laukauksen kuultua Skirv otti molempiin käsiinsä kahdet heittotähdet kun Faen otti käsiinsä uskomattoman nopeasti jousensa harteiltaan. Hyppy sivulle ja kyykistyksen avulla heittotähdet lensivät hänen ohitseen raapaisten vain reikiä hänen vaatteisiinsa. Hetkeäkään aikailematta, haltia jännitti jousensa, tähtäsi päälle juoksevaa rottaa ja vapautti nuolensa. Urgh.

Rotta seisoi paikoillaan purren hampaitaan. Hänen teki mieli kirkua kivusta, mutta taisteli kaiken voimin sitä vastaan. Haltian noustessa maasta takaisin jaloilleen, laittaen jousensa takaisin harteilleen ja astelevan eteenpäin keihäs käsissään, Skirv katsoi huuli väpättäen jalkaansa, jonka nuoli oli läpäissyt. Se roikkui siinä. Jos se olisi tullut yhtään voimakkaampana, se olisi mennyt reidestä lävitse. Veren vuotaessa jalan molemmilta puolin, Skirv vuodatti kyyneleen ja yritti kiskoa nuolta irti joutuen paniikin valtaan. Se ei irronut. Vaikka kuinka kiskoi. Mitä lujempaa rotta kiskoi, sitä enemmän häntä koski ja verta vuoti. Lopulta hän ei enää kestänyt ja alkoi vikisemään rotunsa tapaan. Pahan haju alkoi haisemaan.

Veriset kädet tarttuivat tikareihin ja huutaen se puolusti itseään haltian keihään iskuilta. Huitoen niillä edessään mielipuolen lailla, keiuju odotti kärsivällisesti vaiti oikeaa hetkeä työntää keihäänsä käsien ohitse kohti keskiruumista, joka pian alkoi vuotamaan verta useasta kohtaa. Skirv kaatui maahan selälleen tuskissaan.

Keiju ei pysähtynyt paikoilleen säälimään tuota otusta hänen jaloissaan. Jalassa nuoli, rinta verillä se hengitti raskaasti ja hyvin tiheästi. Skriv nosti päänsä hiekastaan ja katsoi haltiaa vieressään. Keihäs kääntyi ympäri, terä liikkui hänen vatsansa päälle. Rotta yritti taistella vastaan, mutta ei kyennyt liikuttamaan raajaansakaan Faenin astuttua hänen kätensä päälle. Väsyneenä ja haavoittuneena Skirv ei kyennyt tekemään mitään. Hän oli avuton. Hän tarvitsisi apua.

”Salamurhaaja!” joku huusi taustalla. Kolme heittotähteä lensi kohti Faenia, joka kerkesi näkemään ne liian myöhään kääntyessään hämmästyneenä katsomaan huutoa kohti. Hänen onnekseen ne kuitenkin tulivat hyvin hätäisen epätarkasti häntä kohti. Ensimmäinen lensi vierestä, toinen ylitse ja kolmas raapaisi häntä kädestä. Lihaan se ei kuitenkaan koskenut, mutta sai haltian laittamaan kätensä paidassaan olevan viillon kohdalle.

Nähdessään toveriensa kuolevan ja juostessa Baradoja karkuun, Skirvissä heräsi jälleen taistelun into. Keiju oli kääntyessään nostanut jalkansa pois sen käden päältä, mutta siitä huolimatta se tunsi olonsa heikoksi. Jokainen raajan liikutus koski, mutta se ei halunnut hävitä panematta kaikkeansa peliin. Jos nyt olisi sen aika kuolla, kuolisi se viemällä tappajansakin mukanaan. Keijun ollessa vielä selkä sitä kohti, rotta kääntyi ympäri vatsalleen ja nousi polviensa ja käsiensä varaan. Taistellen se nosti päänsä veren valuessa hampaiden välistä hiekkaan. Yksi hyppy ja se oli tarttunut haltiaa jaloista kiinni.

Faen alkoi heilua holtittomasti rotan roikkuessa hänen jaloistaan. Se oli hypännyt kiinni sellaisella voimalla, että hän oli melkein kaatunut maahan, mutta onnistui kuitenkin palauttamaan tasapainonsa monen askeleen jälkeen. Kylmä katse jaloissa roikkuvaan rottaan, Faen alkoi iskemään sitä keihäällään.

Ennen kuin keihäs ehti koskeakkaan Skirviin, oli tämä jo päättänyt itse antaa haltian maistaa kivun iloista tunnetta. Aikaisten suunsa ammolleen, kirkuen korkealta, se upotti hampaansa keijun jalkaan. Veri maistui hänen suussaan. Omansa ja haltian. Haltia ei kuitenkaan kirkunut kivusta. Se ei tuntenut mitään kipua.

Faen iski keihäällään rottaa usean kerran, mutta se ei hellittänyt otettaan. Se jatkoi puremista ja puri kovempaa ja uuteen kohtaan jokaista iskua kohti, mitä keiju iski. Heimir oli ihan ihmeissään molempien kestoista. Rotta ottaa vastaan useita iskuja tuosta keihäästä vaikka sen pitäisi kuolla. Keijukaan ei edes huuda tai menetä tasapainoaan, kun tämän jalkaa syödään. Ihmeellistä. Kerrassaan ihmeellistä.

Pieni kipu jalassa kuitenkin alkoi kadota. Faen ei tuntenut laisinkaan enää mitään muuta jalassaan kuin pienen tuulen. Se oli kylmä ja tuntui ikävältä. Rotta ei kuitenkaan tuntunut enää purevan lainkaan. Se vain oli siinä. Jalkaan tarrautuneena, leuat jalan ympärillä. Faen iski sitä keihäällään. Ei mitään. Hän otti askeleen ja rotta pysyi kiinni. Se ei tehnyt mitään muuta kuin roikkui siinä. Faen kummasti ja yritti saada keihäänsä avulla sen irti itsestään.

Rotta tosiaan oli tarttunut hänestä kunnolla kiinni. Jopa kuolleena. Lopulta Faen kuitenkin sai rotan otteen heikkenemään ja lähti kävelemään rappusia ylös kuin ei mitään. Kuin hänen jalkansa ei vuotaisi, kuin hän olisi vain kävelyretkellä, kuin hän ei olisi tappanutkaan ketään. Rotta jäi hiekkaan makaamaan.

-------------------------------------------

Sebahan sitten kostikin C:n ihan olan takkaa. Ei pikkuisesta ollut mitään vastusta.

Tarkka nuoli läpäisi niin rotan hyvän T:n, suojan ja jopa 3+ wardinkin. Kappas vaan. Lähikseen päästyä sitten Faen hoitikin nuolen jättämät tähteet oikein urakalla. 3 osumaa, kaksi haavaa ja killing blow. Killarihan hoitaisi jo rotan alas, mutta mie en tahdo rotan kuolevan heti ekalla kierroksella ennen hänen iskujaan. 6:n olikin ykkönen. Joo, mie näin väärin. Hrmph. Savekaan ei sitten pelastanut noita kahta. Eiku pelastihan se. Hupsu minä. Tarkkana nyt Anton. Kato noi numerot kunnolla.

Skirv sitten husi tikareillaan samaan tapaan kuin piirettyissä miekkaillaan. Kilisytellän miekkoja toisiinsa vain heiluttamalla sitä edessään. Puolet huti, yksi sisään. Keiju ei kuitenkaan mokomasta piittaa lainkaan kun on aika jännä wardi. Faenhan sitten jatkoi sillä visi victa vis meiningillä. Jokainen isku läpäisi haarniskan.

Ensi kerralla achit kaikille ja uudet kujjeet.

[Dark Elf69]

Tässä kaikessa lyhykäisyydessä Duriathin fiiliksiä uuvuttavan taistelun jälkeen.

Hiki pisarat virtasivat Duriathin kasvoilla ja hiekkan peittämiä haavoja kirveli. Joka paikkaa särki mutta, Duriath vain nauroi omahyväistä nauruaan. Hän oli palauttanut osan kunniastaan ja varjo soturien kunnioitus Duriathia kohtaan oli palautunut lähes ennalleen. Hänen jalkansa olivat melkein tunnottamat eivätkä ne enää kantaneet, koska hän oli liian uuvuksissa. Varjo soturit ryntäsivät alas areenalle ja nostivat Duriathia kummaltakin puolelta. Ulko-ovella Duriath mulkaisi yhtä baradaa ja hänen huulilleen muodostui druchiin kielellä "sinä voit olla seuraava uhri". Varjo soturit yrittävät rauhoitella Duriathia ja onnistuivat siinä. Ja he veivät hänet majataloon hetkeksi lepäämään koska heidän täytyisi pian mennä tapaamiseen sovitussa paikassa.

[Terminator Sergeant]

Epic shit, onnistun pistämään piirtokäteni paskaksi kun tämänkertainen kuva on puolivälissä :D no, koetan upata sen ensi vuonna kun saan taas käden toimimaan.

Skritta huohotti. Hän seisoi yhä pöllyävässä kehässä makaavan vanhuksen edessä. Säälittävä otusotus, luuli pärjäävänsä suurta Skryren klaanin mahtia vastaan! Vaikka olihan se selvää että mestarirodun edustaja tulisi voittamaan, hän tuhisi itsekseen. Nyt, seuraavaa odot... yhtäkkinen terävä kipu kulki hänen lävitseen. Jokin lämmin valui pitkin hänen oikeaa, karvatonta kylkeään. Hän painoi kätensä sen päälle, mutta kipu muuttui sietämättömäksi ja hänen katseensa reunat alkoivat mustua. Pienet vihreät kirjainmerkit juoksivat pitkin hänen keinosilmänsä näyttöä. "Valmistellaan lepotilaan..." Ei! Ei nyt... hän koetti taistella vastaan mutta turhaan. Pienen tömähdyksen ja pölypilven saattelemana hän luhistui maahan, upottaen kuononsa pehmeään hiekkaan. Äänet ja kuvat tuntuivat pyörivän, monistuvan ja sekoittuvan toisiinsa, luoden täysin käsittämättömän sekamelskan.

Voimakkaat kädet nostivat hänet lempeästi ylös. Hän kuuli käsittämättömiä ääniä käsien omistaan puhuessa toiselle samanlaiselle. Hänet nostettiin olkapäälle ja lähdettiin kantamaan pois. Viimeinen asia jonka Skritta näki ennenkuin autuas pimeys otti hänet syliinsä, oli äkillinen välähdys vanhuksen ruumiissa. Sitten kaikki pimeni.

*******

Skritan silmät rävähtivät auki. Hänen rintapanssarinsa oli revitty irti ja hänen kylkensä paikattu perinteiseen tyyliin siteille, kasveilla ja joku hoitaja vieressä viritteli kevyttä parannusloitsua. " Roskaa!" insinööri huusi ja riuhtaisi siteet poikki vasemmalla kädellään hypäten samalla pystyyn. Vihlova kipu tuli jälleen, ja hän taipui kaksinkerroin yskimään verisiä paukkuja lattialle. "Mutta sir, ette ole terve, ette saa tehdä noin..." tuli joku hoitajista sanomaan hänelle toruvaan sävyyn. Skritta päästi tuhahduksen ja virnisti ilkeästi perään. "Pitäkää te vain päänne kiinni ja huolehtikaa niistä jotka tarvitsevat apuanne, tai voi käydä hullusti."
Yksi rotevampi hoitaja tarttui häntä olkapäistä ja alkoi työntää häntä takaisin vuoteelle, mutta insinööri latasi kevyen jännitteen vasuriinsa ja tökkäsi hoitajaa kylkiluihin kahdella sormella. Tämä kirkaisi ja päästi irti välittömästi. Skritta osoitti toista sormellaan, jonka kynnessä tanssi kaksi pientä kipinää. " Sinä! Miten pitkään olen maannut tuossa? Mikä on tilanne?!" Tämä sopersi jotain parista tunnista ja muitten taistelujen tuloksista, ja poistui sitten käytävään. Skritta ynähti taas kivun iskiessä, ja otti tukea pienestä pöydästä yskiessään jälleen tahmeaa punaruskeaa töhnää lattialle. " Sir, nyt te kyllä menette takaisin lepoon..." tuli yksi hoitaja lähes vihaisesti käskemään häntä. " Vaikene, kurja idiootti-ääliöotus. Hoidan tämän itseitse." Skritta tokaisi ja otti seinää vasten nojailleen panssarinsa käsiinsä. Hän kiinnitteli muutaman johdon, korjasi pari pikkuvikaa laitteistossa ja valmistautui kiinnitykseen. Aina yhtä ihana kokemus, hän totesi. Aukirevittyjen siteitten alta paljastui verinen aukko, josta pursui luunkappaleita ja monimutkaisia metallinkappaleita. "Katso ja hämmästele mestarirodun neroutta, apina!" hän huikkasi hoitajalle ja iski kaksi sormenkokoista saastakiven kappaletta kylkeensä. Laitteisto hurahti pyörimään, ja metalliset, kitisevät, sormenkaltaiset neulat kiinnittivät revenneitä kudoksia, poistivat luunkappaleita elimistä ja alkoivat kuroa reikää kiinni. Ennen kuin se saattoi sulkeutua, Skritta iski toisen käpälänsä siitä sisään ja karjaisi jonkin hyvin ruman sanan kimeällä skavenkielellä, ja repäisi. Verinen käpälä tuli pois, tihkuen punaista hurmetta, pidellen irrotettua kylkiluuta. Hän huohotti raskaasti ja epätasaisesti. Kiiltävä metallinen korvike alkoi luisua paikalleen sulkeutuvassa haavassa. Vielä kerran insinööri puri hammasta kivun salamoidessa kyljessään. Vieressä seisonut hoitaja katsoi suu auki saamatta sanaa suustaan tuota mielipuolta, joka repi oman kylkiluunsa irti. " Näin." Skritta sai sanottua huohotuksensa läpi. " Näin nämä hoidetaan, heh."
Hän painoi panssarinsa rintaansa vasten ja vaihtoi yhteen sormeensa oudon, korkkiruuvimaisen laitteen ja alkoi kiinnittää levyjä. Pienet ruuvit loksahtelivat paikoilleen osaavissa käsissä ja vartissa operaatio oli suoritettu. Viimeisenä hän painoi oikean kätensä mahaansa vasten ja siirsi rätisevän energialatauksen sen piireihin. Ei vastausta. Hän koetti uudestaan. Ei mitään.
" Mikä Helvetinreikä tätä masiinakonetta oikein vaivaa?! Ne saamarin torspot varmaan hajorikkoneet sen! Aaarh!" hän raivosi ja iski metallisen nyrkkinsä ohueen puupöytään, joka ei kestänyt osumaa vaan levisi paloina lattialle. Hän pamautti sen myös rystyset edellä seinään, jolloin iso punainen nappi painui alas ja panssarin koneisto hurahti käyntiin. Skritta olisi punastunut jos olisi pystynyt. "Tottahan minä nyt muistin että se pitää ensin käynnistää, kunhan pelleilin..." hän mutisi kävellessään yhä pöllämystyneen hoitajan ohi, takaisin kohti areenaa...

[Arkki]

Hei. Greit news. Kesti kolme viikkoa saada netti takasin vielä uudelle koneelle (paras joululahja) ja isoveikka puolisen tuntia sitten kävi viemässä vanhan modeemin puhelinyhtiölle. Syynä miks nettiin ei päässy, oli se että koneeseen oli iskenyt DN-vaihto virus ja suomessa on uus systeemi, joka estää käyttäjältä netin jos havaitsee DNS vaihdon.

[El Capitan]

Siin sit menikin se eka kiekka. Voitto- ja häviöfluffit ois kyllä kivaa luettavaa väki. Uskaltakaakin antaa tämän olla tämän vuoden viimeinen fluffi Solassa >:/. Mutta eka ne achit ennen kuin unohtuvat kokonaan:


- Kaikille, jotka voittivat ottelun ekalla kiekalla. Musiikkihetki heidän kunniakseen.


- Kaikille, jotka hävisivät ekalla kiekalla. Videohetki heidänkin kunniaksen.


- Kaikille, jotka tappoivat jonkun fluffissa ja pelillisesti


- BDD:lle parhaista fluffeista ekan kierroksen aikana

Ja itse fluffi sitten:

Voitin. Mitä nyt?

Päivä oli kulunut sitten ensimmäisten otteluiden Solassa. Kyläläiset eivät vielä olleet saaneet tietoihinsa, miten ottelut olivat kuluneet. Kuka oli voittanut ja kuka oli kaatunut taistelussa maahan elämän kadotessa hitaasti heidän ruumiistaan. Jokainen oli utelias tietämään voittajien nimet, mutta hyvin monelle se oli kuitenkin aivan sama, kuka oli kaatunut ja kuka ei. Hyvin moni ei muista edes ottelioiden nimiä saatika mitä he olivat tehneet viime päivät kun he olivat odotelleet Heimirin kutsua. Moni toivoi kuitenkin, että ihmiskaksikko, ne jalot kirjailijat, jotka olivat lähteneet kohti vanhaa kylää olisivat selviytyneet hengissä. Jotenkin he kaksi olivat jääneet ihmisten mieleen kun taas muut aiheuttivat joko tavoiltaan tai seurueeltaan halveksuntaa kyläläisten joukossa. Piti kestä tahansa, kukaan tuskin halusi nähdä rottia enää liikuskelemassa heidän jaloissaan.

Heimir katseli temppelinsä ikkunasta väkijoukkoa alhaalla. Hän katseli kuinka he kävelivät päiväkävelyllään, ostivat torilta ruokaa ja niitä, jotka tulivat tämän päivän rukoukseen. Hän oli mielissään. Monen vuoden taistelu pahaa vastaan oli viimeinkin tulossa loppuunsa. Kovin moni ei enää seurannut niitä vanhoja tapoja, joita pidettiin yllä silloin kun hän oli tullut tänne ensimmäisen kerran. Hän oli onnistunut näyttämään kaikille sen oikean polun hyvyyteen, kohti Cernunossia, ja kansa oli ottanut hänet vastaan avosylin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Heimir naurahti muistaessaan nuo kerettiläiset. Hänellä oli suunnitelma niiden varalle keksittynä jo monta päivää sitten, mutta sen toteuttamista odotellessa hän päätti käydä sairaalassa katsomassa, miten uudet tulokkaamme ovat parantuneet saamistaan vammoistaan.

Sairaalaan päästyään, Heimir oli hämmillään huomatessaan, kuinka vähän potilaita täällä olikaan. Vain Endlor oli jäänyt sänkyyn makaamaan kun kaikki muut olivat menneet ties minne. Faenin puuttuminen ei häntä niin paljoa kiinnostanut, koska hän oli periaatteessa tullut tänne terveenä, mutta rotan ja toisen haltian puuttuminen häntä kiinnosti hyvin paljon. Olivatko he kuolleet saamiinsa vammoihin ja jostain syystä hänelle ei sitä oltu tultu kertomaan? Hoitajan kerrottua rotan ihmeellisen koneen voimat, Heimir kiinnostui siitä hyvin paljon. Tuollainen kone on todella arvokas kelle tahansa ja sen omistaminen teki rotasta entistä arvokkaamman. Vaikka Heimir yritti olla puolueeton herra näille ulkomaalaisille, ei hän voinut mitenkään olla tuntematta iloa siitä, että rotta oli voittanut Endlorin. Duriathin kohdalla puolestaan Heimir ei ollut niin iloinen. Itsevarma soturi on voitokas soturi, mutta liiallinen ylpeys ja itsevarmuus tuo jonain kauniina päivänä vielä haltialle ja hänen lähellä olevilleen kuoleman. Heimiriä nauratti kuullessaan tarinan siitä, miten haltia oli poistunut sairaalasta hoitajien kiellosta huolimatta vain, koska tämä tunsi itsensä hyvin voivaksi ja kykeneväksi menemään minne ikinä olikaan menossa.

Muistaessaan syyn, miksi hän oli tänne tullut, Heimir huokaisi. Muiden ollessa ties missä, hän ei voisi kertoa heille asiaansa, mitä hän oli tullut kertomaan. Ei se kuitenkaan maailmaa kaada. Kerkeää hän kertoa asiansa myöhemminkin. Parantukoot haavoittuneet vielä jonkun aikaa ja tehkööt jaksavat jotain sen hetken aikaa. Heimir oli kärsivällinen mies ja hän voisi odottaa vallan mainiosti ainakin yhden päivän ennen kuin hän alkaisi tosissaan katsomaan, mistä nämä ulkomaalaiset ovatkaan tehty. Sillä aikaa hän voisi tehdä omia asioitaan, mitkä olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Tervehdys Endlorille ja hän poistui vähin äänin paikalta pyytäen hoitajia levittämään sanaa, että päivän päästä ulkomaalaisten tulisi olla jälleen kerran temppelin oven luona. Hän olisi siellä kukon laulun aikaan varhain aamusta.

-----------------------------------------------------------------

Siinäs kuulitte. Päivä aikaa duunailla mitä lystää.

[El Capitan]

Miltä väki muuten kuullostaisi, jos yritetään saada seikkailut kirjoitettua vielä tämän kuun puolella? Eikoiski kivaa juu.

NPC:kin voi kirjoitella jotain hahmojen touhuistaan ja niitä voiton- ja kuolinfluffeja olisi kiva saada niiltä, joilta se vielä uupuupi.