Unelmien loppu

[Gilaelin]

Postaan tämän nyt tännekin, jos muillakin kuin tarinakilpailuun osallistuneilla on tahtoa ja aikaa plärätä tämä, tai sanoa jotain =).

******
Minä kuolen.

”Herra Godard! Herra Godard”.

Anna sen mennä jo pois.

”Herra, aurinko on laskenut ja taivas on tähdetön”.

Rivette, anna olla.

Ja sitten avaan silmäni. Hitaasti, hyvin hitaasti luomet nousevat ja Kuoleman Tanssi loppuu. Pala kurkussa tosin ei katoa minnekään, se ei koskaan katoa. Joskus verta, joskus ei. Lumella on verta. Tänään siis verta. Pyyhin punan pois huuliltani ja katson Jaques Rivetteä, jonka ahavoituneilla kasvoilla asuu huoli.

Ei sinun tarvitse huolehtia. Uusi herrasi tulee olemaan parempi kuin minä ja eihän muulla ole merkitystä. Tahtoisin sanoa nuo sanat hänelle. En kuitenkaan sano. On oltava vahva ulkoa ja näytettävä esimerkkiä. Herrat eivät kaadu armoa anellen.

Mutta herratkin kaatuvat.

”Herra itki unessaan. En tohtinut herättää, mutta maailma kävi synkäksi kun olin yksinäni ja hevosetkin kävivät hermostuneiksi. Taivas on vihertävä ja pahat henget kuiskivat yössä. Pertaan ei ole raskas matka takaisin ja teillekin, herrani, lämmin tuli, viini ja keitto tekisivät hyvää”, Rivette sanoo ja miehen ääni värisee kylmässä. Vai onko se sittenkin vanhuus, joka hänen kurkussaan karsastaa? Hiuksetkin ovat jo alkaneet harmaantua. Milloin ne niin ehtivät tehdä?

”Perta on porttojen ja pelureiden koti. Sinne emme palaa”, vastaan ja vasalli hiljenee.

Tammet, joiden alla lepäsimme, ovat saaneet päälleen valkoisen kruunun, joka satoi illalla. Lännessä taas talventörröttäjät nojaavat toisiinsa silmänkantamattomiin jatkuvalla kedolla, jossa lapsena juoksin Lilanen kanssa. Auringossa hiukset tuoksuivat ja veri ihon alla virtasi vilkkaana.

”Meitä odotetaan, eikä ritari anna odotuttaa itseään”, sanon ja ryhdyn satuloimaan hevostani, joka puskee kuonollaan partaani. Hetken tuska on liian suuri. Rivette tahtoisi sanoa jotain, sillä hänessä on aina asunut luokalleen harvinainen järjen ääni. Lopulta hän kuitenkin päätyy vain nielaisemaan ja kietomaan hirventurkin tiukemmin ympärilleen, samalla pakaten vähiä tavaroitaan.

Kun Rivette on satuloinut oman ratsunsa, lähdemme matkaan. Taivas roikkuu matalalla päällämme ja vihreä kajo pilvien takana kertoo toisen kuun olevan korkealla. Narskuva lumi kavioiden alla maalautuu vihreäksi ja kyynelistä turvonneet silmäni näkevät hangen vain hämärästi. Ja hämärästi nähtynä vihreä hanki voisi olla mitä vain. Se voisi olla lammen sileä pinta, jonka laidalla tanssiva aave odottaa minua, tai se voisi olla vasta kukkineiden ruohonkorsien meri. Valitsen vihreät ruohonkorret, koska molemmat vaihtoehdot ovat juuri nyt yhtä todellisia.

Siispä kaksi lasta, kolmentoista täyttänyt miehenalku ja vuoden nuorempi tyttö juoksevat kilpaa heinien seassa, aivan kuten ketkä tahansa muut, missä tahansa ajassa. Hymy lasten kasvoilla on kuitenkin tärkeintä, sillä lapset hymyilevät aina leveimmin silloin, kun he tekevät jotain väärää ja jotain kiellettyä. Väärä ja kielletty tietenkään eivät ole samoja asioita, sillä väärä on terminä absoluuttisempi, satuttavampi.

Ja he suutelevat ensikertaa, jolloin lohikäärme pojan sisällä herää, eikä hän välitä vanhasta Godardista, eikä hän välitä siitä, että tytön vaatteet ovat mutaiset ja vanhat. Vain pienellä hetkellä on merkitys. Nyt lohikäärme asuu enää kilven pinnassa, eikä se ole nuori, eikä tulinen. Se on haalistunut ja unohdettu, pelon ja itsesyytöksen tappama.

”Kun te nukuitte Pertassa, kuulin kievarissa kuulumisia kodista, josko teitä kiinnostaa kuulla. En tohtinut kysyä ennen kuin nyt, kun näytitte väsyneeltä”, Rivette sanoo. Vasallin silmät ovat tutkivat, huolestuneet toki yhä, mutta myös tutkivat. Isäni ystävä tahtoo tietää, onko Goddardin pojassa enää eloa, vai joko kuolema on hänet korjannut sisältä.

”Kerro Rivette, mitä kaupungissani tapahtuu. Koskevatko tarinat vaimoani, joka epäilemättä itkee yhä kammarissaan, vai onko poikani jo syntynyt?”

”Ei herrani, vaan parempaa. Noita joka teidät julmasti kirosi on nyt löydetty ja surmattu. Hänen häpäisty ruumiinsa roikkuu viikon naulattuna Brussen porttien yläpuolella, petolintujen syötävänä, jotta kaikki tietäisivät mikä on niiden kohtalo, jotka antavat sielunsa Pimeyden Jumalille ”.

”Se on hyvä Rivette”.

Vasallin ilme rentoutuu aavistuksen. Ihmettelen hetken, kuinka en tunne mitään kun Rivette kertoo tarinansa. Ihmettelen, sillä en tunne surua. Yritän kuvitella naisen roikkumaan porttien päälle. Olen nähnyt sellaista ennenkin. Olen tehnyt sellaista ennenkin. Juuri nyt vain en kykene, enkä osaa.

Kenties se johtuu siitä, että tiedän kuolevani. Jo pelkkä tieto turruttaa hermonpäät ja saa kädet kohmeisiksi, vaikka tätä kireää pakkasta ei olisikaan. Tuo tieto turruttaa myös tunteet. Se tekee egoistiksi, sillä kaikki huoli, ajatukset ja tuntemukset kohdistuvat itseeni. Tuntuu kovin väärältä ja ironiselta, että viimeisinä hetkinä koko maailma supistuu ainoastaan kuolevaan kuoreen ja kaikki elävä ja kaunis ympäriltä katoaa. Melankolia ei koskaan päästä irti. Itse minä itseni kirosin ja vain yksi ainoa pieni teko siihen riitti.

Sitten pala kurkussa nousee jälleen ja viiltävät veitset tuovat kouristukset mukanaan. Rivette ratsastaa vierelleni ja pitelee minua satulassa kun yskin. Tahraan hevoseni niskan verellä. Se kestää hetken, mutta kun se loppuu, olen taas aavistuksen tyhjempi ja aavistuksen lähempänä myöhästymistä, jos en pidä kiirettä.

”Herrani, meidän on pysähdyttävä lepäämään, sillä muuten vointinne vain pahenee. Tarvitsette unta”, Rivette sanoo.

”Me jatkamme eteenpäin, olemme jo lähellä”

”Mutta tietä ei ole, olemme keskellä vanhaa ketoa. Emme löydä perille tänä yönä”.

Vedän suitsista ja katson ympärilleni. Rivette on oikeassa, en tunne tietä tästä eteenpäin, sillä sitä ei ole näytetty minulle vielä unessani. Vaikka se tuntuukin pahalta ja pelottavalta, Rivette on oikeassa ja minulla täytyy olla vielä päivä aikaa.

”Kaivetaan leirimme lumeen ja levätään hetki”, kuiskaan.

Unissani, aina siitä saakka, kun sairastuin, olen nähnyt tanssivan aaveen. Hän tanssii jäätyneen lammen reunalla ja odottaa minua, sillä hän tarvitsee apuani. Tanssiva aave ei pääse lammen jäälle, sillä sitä vartioi paha henki, jonka punainen nahka on kuin oksentamani veri ja sarvet mustaa tervaa. Se vartioi jään alla olevaa aarretta, joka kuuluu tanssivalle aaveelle, mutta jota tanssiva aave ei kykene hakemaan. Hän tarvitsee minua.

Kuten aina suurissa tarinoissa, juuri epätoivon hetkellä sankari saa kutsun seikkailuun ja mahdollisuuden pelastua. Tanssiva aave on minun mahdollisuuteni ja tartun siihen tiukasti, sillä en tahdo kuolla. Aave, kuten hänen kaltaisensa, kirjoissa kerrotaan, ovat Neidon palvelijoita ja olen unissani nähnyt palkinnon, joka minua odottaa, jos autan aavetta. Jos onnistun, neito antaa minun juoda Maljasta ja silloin minä parannun. Tämä on minun tarinani.

Aave tanssii jään reunalla. Katson hänen silmiinsä, jotka ovat kaksi tuikkivaa tähteä hupun alla. Tanssi on lumoava ja pitkä, samalla kuitenkin pelottava. Jotain niin kaunista, että sen ei pitäisi olla olemassa, jotain joka uhmaa todellisuuden lakeja. Se on tanssi, joka näyttää minulle tien.

Aamulla herään koleaan harmauteen ja savun hajuun. Rivette on tehnyt märistä puista heikosti palavan tulen ja keittänyt meille kuumaa vettä. Hän kaataa minulle puiseen kuppiin höyryävää nestettä ja tiputtaa sekaan kuivattuja lehtiä. Nyökkään kiitokseksi ja juon syvään. Me molemmat tiedämme, että yskin paljon verta viime yönä ja kuten jokainen yö, viime yötä enemmän. Me molemmat tiedämme sen, eikä kumpikaan meistä sano mitään.

”Milloin lähdemme matkaan?” Rivette kysyy. Hänen äänensä on yhtä harmaa ja väritön kuin nouseva päivä ympärillämme. Lumi, kuten taivaskin ovat värittömiä, kuin ne eivät enää välittäisi. ”Odotamme iltaan. Silloin tähdet viittovat tietämme”, vastaan. Rivette hymähtää ja pudistaa päätään: ”Yö on tähdetön, eivät pilvet meitä väistä, eivät edes teitä herrani, kaikella kunnioituksella”.

Rivette, toisin kuin tavallista, on väärässä. Kun auringon valo katoaa ja maailma vaihtaa väriä harmaasta mustaksi pilviverho repeää ja tähdet tulevat esiin. Kuut ovat yhä alhaalla ja vain jumalten silmät valaisevat tietämme. Se riittää mainiosti, se on enemmän, kuin toivoin näkeväni.

Keto on jatkunut pidemmälle, kuin muistin. Todellisuudessa se ei ole näin suuri, mutta nyt se on jatkunut jo kahden päivän ratsastuksen ajan. Torkahtelen satulassa ja Rivette tuntuu hetki hetkeltä kaukaisemmalta. Se ei johdu siitä, ettemme puhu, vaan jostain muusta, jota en osaa selittää. Kenties olen vajonnut kauas pääni sisään, enkä enää pääse ulos. En tiedä edes tahtoisinko, sillä aion ratsastaa tämän tien loppuun. Aino kertoa teille tarinani loppuun, muuttuipa se millaiseksi hyvänsä.

Talventörröttäjät alkavat versoa täällä. Kevääseen on vielä kuukausi, mutta maitohorsman lehti on hiirenkorvalla. ”Rivette, etko haistakin kevään jo ilmassa?” sanon vasallille, sillä tahdon sanoa jotain, mikä saa tämän tuntumaan entistäkin todellisemmalta. ”En herrani, mutta en haista muutenkaan mitään. Muuan tulipalo vei minulta kyvyn haistaa”, hän sanoo. ”Mikä sääli”, vastaan huokaisten.

Tammet molemmilla puolillamme tihenevät metsiköksi, kaukana kedon reunoilla ja vihdoin, kuten tiesin jo kauan tulevan tapahtumaan, ilmestyy lampi eteemme. Se on pieni, lähes vain lähde ja sen pinnalta heijastuu tähtien tuike peilikirkkaana. Sen ympärillä ei ole lunta, vaan rannan ovat täyttäneet versovat leskenlehdet ja heinä.

”Olemme perillä”, sanon ja hyppään satulasta, taluttaen ratsuani lampea kohti. Rivette ei sano mitään, seuraa vain minua. Hän ei näytä edes hämmentyneeltä tai pelokkaalta, kuin hän ei välittäisi ollenkaan.

Jätän hevoseni rannalle, eikä eläin hievahdakaan, vaikka en kiinnitä sen suitsia mihinkään. Rivette tekee samoin ja astelee perässäni varmoin askelin jäälle, joka sileä ja liukas. ”Jos olemme nyt perillä, eikö meidän tulisi tehdä jotain?” Rivette kysyy. Hänen äänessään on epäluuloisuutta, josta en pidä.

”Paha henki ilmestyy kyllä, meidän täytyy vain odottaa sitä”, vastaan. Suljen silmäni ja hengitän syvään. Tunnen sen läsnäolon, aivan kuin se olisi sisälläni. Tunne on oksettava ja minun on avattava silmäni, jotta tasapainoni ei pettäisi. Ja silloin näen sen edessäni.

Paha henki on samanlainen, kuin unessani, vain pelottavampi ja hirveämpi, nyt kun näen sen valveilla. Sen oikeassa kädessä on pimeydestä taottu miekka, jonka terä tihkuu samaa tummaa tervaa, josta sen sarvet on tehty. Se seisoo minua päätä pitempänä edessäni ja sen tuliset silmät lupaavat kuolemaa.

Mutta pelolla ei ole enää paikkaa sydämessäni. Tuolla pedolla ei ole tarjota minulle mitään, mitä kohtalo ei olisi minulle jo luvannut, vaikka en taistelisikaan sitä vastaan. Suoristan selkäni, vedän huotrastaan isäni miekan ja lausun: ”Kohtaa minut, Jean-Luc Godard nyt taistelussa, sillä olen tullut sinut surmaamaan.” Peto hymyilee minulle vastaukseksi.

Ja sitten olemme toistemme kimpussa. Rivette ei edes yritä auttaa minua, mestariaan. Hän ei edes tavoittele kädellään nuijaansa vaan seisoo jäällä, kuin hän ei tietäisi, mitä tehdä. Hän vain tuijottaa minua ja petoa tyrmistyneenä ja on hiljaa.

Vaihdamme iskuja hirviön kanssa ja pian tiedän häviäväni. Musta terä vihloo kättäni, vaikka kilpi pysäyttääkin iskun, jalkani tuntuvat hetki hetkeltä raskaammilta, vaikka vielä loikkaankin kevyesti eteenpäin uuteen iskuun ja miekkani painaa koko ajan enemmän.

Hengitän raskaasti ja panssarini alla olen hiestä märkä. Peto nauraa minulle naurua, jonka kuulen pääni sisällä, vaikka punaiset, veriset huulet eivät liikukaan. Sitten musta terä pääsee puolustukseni lävitse ja leikkaa syvään kylkeeni. Tunnen terän lävistävän keuhkoni ja kaadun jäälle toisen polveni varaan. Katkerat epätoivon kyyneleet polttavat silmiäni.

Eikö minusta todella ollut parempaan, isä? Olenko todella ikuisesti häviäjä?

Mutta kuten tarinoissa aina, ainakin niissä hyvissä, viime hetkellä sankari muistaa auttajansa ja jumalansa ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hän nousee voittoon. Niin minäkin rukoilen Järven Neitoa avukseni, huolehtimaan omastaan, kun peto hengittää rikkiä niskaani.

Voimani tulevat takaisin ja tunnen kuinka tartun miekkaani, vaikka minulla ei ole siihen voimia. Nousen, vaikka en jaksaisi ja verisillä huulillani huutaen syöksyn pedon kimppuun. Pahan hengen hirveät kasvot vääntyvät vihasta ja epäuskosta kun miekkani iskee kerta toisensa jälkeen vihan, epätoivon ja periksiantamattomuuden voimalla. Musta terä ja Quennellissa taottu terä kohtaavat kerta toisensa jälkeen. Yskin verta jäälle, mutta jatkan eteenpäin. Pian sekä minä, että peto tiedämme, ettei taistelu voi loppua, ennen kuin olen voittanut. Lopulta kalpani hirviön lävitse ja huutaen peto katoaa takaisin roihuaviin tyhjyyden liekkeihin, jotka sen ovat luoneetkin.

Voimattomana rojahdan jäälle, miekan ja kilven tippuessa käsistäni ja veren virratessa suustani. Rivette juoksee luokseni ja kyyneleet virtaavat hänen silmistään. Vasalli nostaa minut syliinsä tuudittaa minua. ”Herrani, älkää kuolko nyt. Tämä on kaikki ollut hulluutta ja turhaa. Älkää kuolko mielipuolena ja yksin täällä keskellä ei mitään. Selvitkää sentään kotiin, jotta voisitte kuolla kunniallisesti omassa sängyssänne”, hän huudahtaa.

”Mitä sinä horiset Rivette? Tämähän on paras ja ainoa säädyllinen tapa, jolla bretonnialainen ritari voi kuolla”, sähähdän voimattomana takaisin. Rivetten kasvot ovat epäuskossa ja surussa ryvettyneet.

Silloin kuulen melodisen äänen, jonka olen kuullut jo niin kauan unissani. Tanssiva aave on saapunut. Hän kävelee lähes kuninkaallisesti vihreä huppu ja viitta kevättalven tuulessa liehuen jäälle ja näen, kuinka hän nauttii jokaisesta askelesta, jonka hän ottaa, voidessaan viimein palata hakemaan aarrettaan. ”Kiitos ritari Godard, olette tehneet minulle suuren palveluksen. Teidän on kuitenkin vielä rikottava jää, jotta voin antaa teille palkkionne”, hän sanoo. Kuinka kaunis tuo ääni onkaan, lähes kuninkaallinen.

”Rivette, anna miekkani”, kuiskaan vasallilleni, joka ojentaa tärisevin käsin minulle isäni miekan. Viiton kädelläni Rivetteä väistymään ja ihmeissään mies perääntyy luotani. Raskaasti hengittäen nousen polvilleni, miekkaani nojaten ja kaikella jäljellä olevalla voimalla isken terän teräksiseen jäähän, joka kuten oletinkin, hajoaa iskuni alla sirpaleiksi, paljastaen nyrkin mentävän aukon jään pintaan. Rojahdan takaisin makuulleni ja Rivette on vierelläni.

Tanssiva aave kävelee nopein askelin aukon luo, laittaa hansikoidun kätensä sen sisään ja nostaa aukosta pienen nahkaisen pussin, joka katoaa nopeasti aaveen viitan kätköihin. ”Kiitos Godard, Neitosi saapuu pian”, hän sanoo ja katoaa yhtä nopeasti, kuin ilmestyikin.

Lammen jäällä on lähes hiljaista ja ehdottoman kaunista. Tähdet tanssivat kirkkaalla taivaalla, eikä missään näy pilviä. Jotenkin, en osaa kertoa miten, tähtien loiste on täyteläisempää ja terävämpää, kuin koskaan ennen.

”Taistelkaa herrani, älkää jättäkö minua nyt”, Rivette kuiskaa puristaa minua itseään vasten, kun ei muutakaan osaa. ”Ei minun enää tarvitse taistella, Neito pelastaa minut”, vastaan.

Ja samassa hän on luonani, Järven Neito. Kaunein nainen, jonka olen koskaan tavannut ja koskaan tulen tapaamaan. Hänen vaaleat hiuksensa hohtavat tähtien valossa kultaa ja hänen silkkinen valkea leninkinsä on kuin aurinko, joka häikäisee minut loistollaan. Kädessään hänellä on Malja, jonka neste on helmeilevää ja kirkasta. Hän ei sano mitään, hymyilee vain ja lipuu lähemmäs, valon ja lämmön täyttäessä kaiken sisälläni ja ympärilläni.

”Taistelkaa herrani! Taistelkaa!” Rivette huutaa minulle. En kuuntele, sillä Rivetten sanoilla ei ole merkitystä. Neito on nyt vierelläni ja hän kumartuu ojentamaan Maljaansa minulle. Juuri ennen kuin jumalattaren kirkkaus täyttää valollaan koko näkökenttäni, kuiskaan: ”Kaikki on hyvin Rivette, kaikki on hyvin. Mene kotiin”.

[kanitsia]

Täytyy kyllä tunnustaa, että vasta toisella lukemisella tämä tarina avautui minulle kunnolla - selvä merkki onnistuneesta työstä.
Eniten minua ensimmäisellä lukukerralla vaivasi tarinan loppu, joka sinällään tuntui olevan liian tavanomainen fabatarinan loppu istuakseen kunnolla muuhun tekstiin, joka koostui päähenkilön itsetutkistelusta ja muistojen/unien haavemaailmasta. Pelkkä kalvan kalistelu random demonin kanssa tuntui silloin laimealta tavalta päättää kertomus.
Toisella lukukerralla aloin pohtia, josko lopun taistelukohtaus olikin vain vertauskuvallinen kamppailu, jonka päähenkilö kävikin vain sielunsa sopukoissa omia demoneitaan vastaan - tähän viittasi mm. vasallin toimettomuus koko taistelun ajan. Tämä tulkinta tuntui lopulta niin luontevalta, kun muistaa miten useasti ritarin omaan rooliin kirouksessaan viitataan tarinan edetessä, että ensikäden tulkinta alkoi jo hävettää kaikessa pinnallisuudessaan. Tämä tulkinta antaa myös uutta sävyä vasallin hahmolle, jolle en ensimmäisellä kerralla tuntunut löytävän juuri mitään virkaa, mutta joka toisen tulkinnan kautta muuttuu elintärkeäksi elementiksi, tavallaan ankkuriksi ritarin sisäiselle ristiriidalle.

Tekstistä sinänsä ei minulla ole juurikaan uutta sanottavaa. Pidin aika monesta käyttämästäsi sanankäänteestä, tavastasi sanoa paljon vähillä riveillä. Ympäristön kuvailu tuntui tosin hieman sekavalta näin ajatuksen kanssa lukiessa, esim. lumen määrä tuntui ikään kuin vaihtelevan kappaleiden välissä, tosin mitään merkittäviä virheitä en bongannut nytkään.

[Gilaelin]

Siistiä kuulla tulkintoja itse tarinasta, erittäin =). En sano, että tulkinta on oikea tai väärä, koska sen jälkeen kun kirjoittaja on päästänyt työnsä lukijoille, rakentavat lukijat itse sen sisällön, merkityksen ja tulkinnan. Sen verran varmaan kuitenkin voin sanoa, että tulkintasi on hyvin lähellä omaani.