Sydän ja miekka

[Gilaelin]

Hei hou. Pari ihmistä kyseli kommentoidessan "Kauas katoaa päivä"-novelliani, olisiko Aelan-tarinoita tulossa lisää. No nyt on. =) Otin itseäni niskasta kiinni ja päätin vihdoin aloittaa naputtelemaan jo vuosia sitten useissa konsepteissa turinoimani hahmon tarinan paperille. Aelan on seikkaillut aikoinaan niin rooli- ja figupeleissä, kuin Sotavasaran areenoilla päiväkirjan teksteissäkin.

Lähdin siitä, että en tee mitään elämää suurempaa, vaan 'hammer-maailmaan soveltuvaa, swengaavaa seikkailua, heittäen sekaan omien teemojeni twistejä. Katsellaan kelpaako ja onnistuinko. Viekkaasti myös väistän koskaan valmistumattomien ikuisuusprokkisten syndrooman heittämällä tänne vain valmiita novelleita - aina yksi kerrallaan. Jos tulee palautetta, niin heittänen toisenkin. Mutta selittelyt sikseen, olen armoillanne:

Prinssin heikkoudesta

Tämä on omistettu Runelle, Joensuun pörröskenen mestarille, joka jaksoi aina kuunnella ja vastata, vaikka se ei olisikaan ollut sen arvoista.


Kolme miestä istui pienellä aukiolla hämärän lipuessa hiljalleen Drakwaldin metsän ylle. Punahehkuinen hiillos heitti leimunsa miesten kasvoille ja valaisi hennosti alabasterin vaaleaa ihoa. Oli hiljaista. Jossain lähellä suuri petolintu nousi siivet ilmaa hakaten taivaalle, mutta muutoin kaikki oli tyyntä vasten tähdetöntä yötä.

”Yli tunti jo. Meidän pitäisi mennä hänen peräänsä”, Ellennath Tyrsky sanoi. Nuoren haltian ääni petti hänen huolensa ja hän tuijotti nuotion kekäleisiin tuskastunut ilme kasvoillaan. Pitkät, silkkisen tummat hiukset olivat valahtaneet samoajan silmille ja hän tärisi vasten kylmää yöilmaa. Talvi oli tulossa pian ja jokainen luonnollinen olento metsässä tunsi sen syvällä luissaan.

Mies Ellennathin vasemmalla puolella huokasi ja hymyili rauhoittavasti. Finnálf Toelfë oli vanha jopa haltioiden mittapuulla ja hänen eteeriset, kirkkaat silmänsä hohkasivat lämpöä ja vuosisatojen tietoa, johon oli helppo luottaa. ”Rhyel tulee takaisin”, Tor Álfheimrin miekkamestari sanoi hiljaa ja hymyili. Ellennath hymähti vaivautuneesti ja nyökkäsi. Samoaja olisi tahtonut mennä veljensä kanssa, sinne missä tämä oli nyt. Ellennath tiesi, että Rhyelin liikkuessa yksin tämä oli pienemmässä vaarassa tulla huomatuksi ja joutua vaaraan, mutta silti – hänen olisi kuulunut olla siellä, missä hänen veljensäkin oli.

Joukon kolmas mies hengitti hiljaa, lähes olemattomasti ja tuijotti liikkumatta liekkeihin. Tor Álfheimrin prinssi Aelan Elenthan olisi voinut olla yhtä hyvin patsas. Pitkät, hopeiset hiukset olivat sidottu tiukasti nahkaremmillä niskaan, paljastaen pikimustat, syvällä kuopissaan makaavat silmät, jotka tuijottivat kuihtuneista kasvoista lakonisesti kekäleisiin. Kauniisti taottu ithilmar-haarniska päällysti laihaa, kyyryyn painunutta kehoa ja hansikoidut kädet puristivat tiukasti pitkämiekkaa, jonka terässä hehkui yksi ainoa, tulipunainen riimu, hämärtäen jopa hiilloksen hohdon. Tor Álfheimrin prinssi oli aavemainen näky. Kuukausien matkan aikana koettu itsesyytös, pelko, viha ja tuska olivat pingottaneet nuoren prinssin mielen pisteeseen, jossa nyt kaikkien ratkaisuiden ovella hän ei tuntenut mitään. Tyhjä, turta mieli tuijotti tyhjyyteen, näkemättä mitään.

Satakielen viserrys rikkoi utuisen hiljaisuuden ja värähtäen Aelan palasi tähän maailmaan. Finnálf nosti katseensa nuotiosta ja tähysi Drakwaldin siimekseen etsien tarkoilla silmillään liikettä pimeyden ja oksien seasta. Ellennath hengitti syvään helpottuneena ja vastasi viserrykseen puhtaalla, kauniilla linnunlaululla, vanhan samoajien tavan mukaan. Ellennathin kaksonen, Rhyel asteli hiipuvan nuotion valoon pitkäjousi kädessään, oksankaan rasahtamatta kevyiden askelten alla.

”Tämä on se paikka”, Rhyel sanoi ja istuutui muiden haltioiden viereen, lämmittäen käsiään kekäleiden päällä. ”Koko kaupunki on raunioina ja hylätty, eikä siellä ollut elämää. Sen sijaan linnoituksessa Rakhovin takana on kultisteja. Olit oikeassa Finnálf te tuin, ne ovat pesiytyneet tänne uudelleen”, samoaja jatkoi, synkkä ilme kasvoillaan. ”Mutta ovatko nämä kultisteja joita etsimme?” miekkamestari kysyi. Rhyel nyökkäsi ja nosti olkalaukustaan nuotion valoon palan tuoretta, verta vuotavaa ihmisen ihoa, johon oli tatuoitu purppurainen, verestävä käsi. Aelanin silmät leimahtivat. ”Hän on siellä. Tiedän, että hän on siellä”, prinssi kuiskasi ja nousi hengittäen raskaasti. ”Menen sinne nyt”, hän sanoi äänellä joka oli tasapaksu, kuin unen lävitse puhuttu ja lähti kävelemään kohti puiden rajaa.

Finnálf Toelfën suu kiristyi ohueksi viivaksi miekkamestarin katsoessa rakkaimman ystävänsä perään, joka oli niin helposti antanut omien demoniensa ottaa vallan itsestään jo ennen kuin he edes todella tiesivät, mitä oli tapahtunut. Sydämessään Finnálf toivoi, että prinssistä voisi vielä jonain päivänä tulla vahva hallitsija, joka pelastaisi kansansa ja kaupunkinsa. Hän todella toivoi ja rukoili, sillä nyt Drakwaldin varjoihin katoava hahmo oli sisältä heikko lapsi, joka yritti hallita sitä mitä ei voinut, eikä uskaltanut kantaa vastuuta jota hänellä olisi todellisuudessa ollut voimia kantaa.

Huokaisten miekkamestari nousi ja tallasi nuotion rippeet sammuksiin, lähtien kävelemään Aelanin perään. Ellennath ja Rhyel asettivat valkeasulkaiset nuolet joustensa jänteille ja nopein askelin saavuttivat prinssinsä, tutkien katseellaan jatkuvasti tummaa metsää ympärillään. Aelan Elenthan sen sijaan ei nähnyt edessään muuta, kuin Rakhovin lähestyvät rauniot sekä tumman, palaneen linnan, jossa hän vihdoin saisi tuhota kivun joka hänen sydäntään riivasi.


******

Jo silloin kun kaupunki oli ollut pystyssä ja asutettu, Rakhov oli ollut syrjäinen. Lähellä Nordlandin rajaa, kaukana Middenheimista, suurista teistä ja joista Rakhov oli näennäisen väärään paikkaan rakennettu pikkukaupunki keskellä Drakwaldia. Rakhov oli kuitenkin vanha, vanhempi kuin kukaan nuoremman rodun edustajista saattoi muistaa ja aikoinaan Rakhoviin oli vienyt suuri tie, jota pitkin rikkaudet olivat virranneet sisään ja ulos pienestä kaupungista. Kukkulat Rakhovin takana olivat kauan sitten olleet malmista rikkaita ja ensimmäiset rakhovilaiset olivat löytäneet soraisilta harjuilta hylätyn kääpiökaivoksen ja jatkaneet siitä, mihin kääpiöt olivat kaivoksensa jättäneet, hiljalleen rakentaen kylän ja sitten Rakhovin kaupungin kukkuloiden ympärille.

Nuo ajat ovat kuitenkin kaukaisia ja kauan sitten historiaan kadonneita. Viimeisin muisto, joka ihmisillä Rakhovista on, löytyy Middenheimin Valkoisen Suden ritareiden arkistoista. Sata vuotta sitten ritarikunta sai selville kaupungin hyljänneen Keisarikunnan jumalat ja kääntyneen palvomaan paljon vanhempia, vaarallisempia ja kiellettyjä jumalia. Kukaan ei koskaan saanut tietää, miksi kaupunki oli langennut pimeyden jumalten käsiin, eikä kukaan todella koskaan saanut tietää, olivatko kaikki kaupungin ihmiset saastuneita. Varmaa on ainoastaan, että ritarikunta poltti ja tuhosi koko kaupungin ja tappoi kaikki sen asukkaat. Sen jälkeen Rakhov lakkasi olemasta – ainakin niille, jotka olivat sen tuhonneet.

Kolme kuukautta sitten kaukana Rakhovista, Laurelornin metsän siimeksessä Tor Álfheimr, eräs viimeisistä Wanhan Maailman asur:n kaupungeista oli saanut tuta Rakhovin vihan. Kukaan ei koskaan saanut tietää, miten kultistit olivat löytäneet tuhansia vuosia sitten mahtavin loitsuin salatun kaupungin ja kuinka he olivat onnistuneet avaamaan avaamaan mahtavan siirtymäportin Rakhovin ja Tor Álfheimrin välille. Sillä ei ollut kaupungin asukkaille juurikaan väliä. Ainoat asiat, joita he kykenivät ajattelemaan, olivat pelko ja shokki, kun sadat pimeyden jumalten kultistit olivat ilmestyneet suoraan salatun kaupungin keskustaan ja ryöstäneet mukaansa monta haltioiden ikiaikaista ja arvokasta talismaania, joista jokainen oli valtakunnan arvoinen.

Kaupungin prinssiä, Aelan Elenthania ei kuitenkaan välittänyt talismaaneista, sillä hänelle ne olivat olleet vain jäänteitä muinausuudesta – häneltä kultistit olivat vieneet jotain paljon arvokkaampaa. Prinssin kihlattu, Velende, oli kaapattu kultistien mukaan, ennen kuin Aelan oli ehtinyt reagoida hyökkäykseen.

Tietämättä, mitä todella tehdä, oman pelkonsa ja epätoivonsa vallassa Tor Álfheimrin prinssi oli vannonut kostoa ja etsivänsä kihlattunsa takaisin, vaikka se tietäisi hänen itsensä ja koko kaupunkinsa kuolemaa. Vannoen vihassaan valan kaupungin suojelijan, murhan jumala Khainen kautta, Aelan oli sidottu pitämään valansa.

Salatun kaupungin toipuessa hyökkäyksestä, ei Tor Álfheimrilla ollut varaa lähettää armeijaansa etsimään prinssin kihlattua - sillä Tor Álfheimr oli vanhentunut ja sen hohdon päivät olivat kaukana takana päin, vain murto osan sen taloista ollessa asutettuja. Ja niin prinssi oli päättänyt jättää kaupunkinsa, etsiäkseen itse rakastettunsa. Vaikka hänen opettajansa ja paras ystävänsä Finnálf Toelfë oli neuvonut toisin, ei prinssi ollut muuttanut mieltään.

Kesän viimeisenä päivänä, kun yksi kiinni jääneistä mutanteista oli paljastanut kulttinsa ja Rakhovin sijainnin, tehdessään hidasta kuolemaa Tor Álfheimrin kuulustelijoiden käsissä, oli prinssi ottanut mukaansa luotetuimmat soturinsa ja lähtenyt sydän pelosta jäätyneenä matkalle, jonka hän pelkäsi olevan tuomittu jo ennen kuin se oli alkanut.


******

Aelan hikoili ja puristi Álfheimrin sydäntä tiukemmin kädessään. Hänen seittimäiset sormensa olivat tunnottomat ja hänen suutaan kuivi. He olivat syvällä Rakhovin raunioissa ja eritasoisissa hajoamisen tiloissa olevat rakennusten rauniot nostivat tummaan yöilmaan oksettavan makeaa mädän hajua, joka maistui rikkaana neljän haltian kielillä. He kulkivat ääntäkään päästämättä kuolleen maan lävitse. He kulkivat pitkin Rakhovin kauppakatua, jonka mukulakivetys oli puoliksi hajonnut ja muuttunut mutakuoppien täyttämäksi jättömaaksi. Ellennath ja Rhyel liikkuivat kuin metsästävät kissat kadun kumpaakin puolta, hyppien raunioiden tasanteilta toisille, etsien liikettä kuolleen kaupungin varjoista.

Aelan sen sijaan kulki keskellä katua ja painoi jalkansa syvälle maahan jokaisella askelella. Hänen sydämensä hakkasi vasten hänen rintalastaansa ja hänen oli keskitettävä katseensa kaukana, kaupungin toisella puolen, Rakhovin linnan ikkunoista loistaviin valoihin, pitääkseen itsensä liikkeessä – kohteessa. Velenden vihaiset ja halveksuvat kasvot tunkivat hänen mieleensä jokaisella askeleella ja kerta toisensa jälkeen Aelan pakotti ne takaisin alitajuntaansa. Hän oli pahoillaan, niin pahoillaan itsensä ja Velenden puolesta. Ja jos hän olisi nyt myöhässä, hän ei antaisi sitä anteeksi itselleen, koska tiesi että hajoaisi ja menettäisi silloin itsensä. Aelan sulki tummat silmänsä ja antoi itselleen luvan tuntea miekkansa kahvan lämmön aavistuksen kirkkaammin. Álfheimrin Sydän värisi hienoisesti ja pitkin sen terää virtasivat kuvat menneistä, voitokkaista taisteluista ja hekumallisesta verenvuodatuksesta prinssin mieleen, raviten sitä osaa Aelanin psyykkeestä joka oli syntyisin Khainesta. Se auttoi, ja mielikuva pettyneestä Velendestä laimeni.

Finnálf asteli prinssinsä perässä ja luki tunteita tämän aavemaisilta katseilta turhautuneisuuden vallassa. ”Aelan te tuin, pidä itsesi koossa”, miekkamestari sähähti ja tarrasi prinssiä olkapäästä. Hätkähtäen Aelan pysähtyi ja peitti kömpelösti epävarmuuttaan ylimielisyyden maskiin. ”Kaikki on hyvin miekkamestari, sinun ei tarvitse huolehtia prinssistäsi, kuin lapsestasi”, hän kuiskasi takaisin. Finnálfin suu vetäytyi kireäksi viivaksi ja taivaansiniset silmät tuijottivat suoraan Aelanin mustiin iiriksiin. ”Jos tahdot pelastaa Velenden – kuten tahdot, kasvata itsellesi selkäranka. Jos et kykene johtamaan miehiäsi vihollisen porteille, vaan kaadut itse jo ennen sitä, on kaikki toivo jo kuollut”, Finnálf sanoi ja vaikka miekkamestari puhui hiljaa, tunnisti hänen ystävänsä tämän äänestä sen vuosisatojen auktoriteetin ja vakavuuden, joka sai Aelanin tuntemaan itsensä joksin muuksi, kuin kansansa valtiaaksi. ”Älä ole huolissasi Finnálf te tuin. Kannan kupeillani Álfheimrin Sydäntä ja se antaa minulle voimia suuriin tekoihin”, Aelan vastasi niin itsevarmasti kuin osasi. Finnálf pudisti turhautuneena päätään: ”Velende tarvitsee nyt Aelan Elenthania, ei Álfheimrin Sydäntä”. ”Aelan Elenthan ei ollut koskaan Velendelle tarpeeksi”, Aelan vastasi synkästi. Miekkamestarin silmät välähtivät. ”Se, prinssini, ei ole syy olla yrittämättä parastasi. Muista, että et ole ainoa asur maailmassa, joka tahtoo Velenden täältä elossa takaisin”, hän ärähti.

Aelan puri hampaansa kovaa yhteen ja hänen niskansa jännittyi. Hän tiesi hävinneensä tämän taistelun ja nieli häpeänsä muuttaen sen katkeraksi päättäväisyydeksi. Sanomatta mitään hän kääntyi ja lähti astelemaan nopein askelin kohti Rakhovin linnaa, Ellennathin ja Rhyelin perään. Finnálf huokasi ja jatkoi matkaansa prinssin vierellä.

Ikuisuuksilta tuntuvien hetkien jälkeen taivallus loppui, kun Ellennath pysähtyi puoliksi romahtaneen talon katolle, kahdensadan metrin päähän romuttuneen linnakkeen uloskäynnistä, joka odotti kauppakadun päässä. Linnasta jäljellä oli enää sen pääsali ja eteläinen torni, jotka nousivat surullisina muistoina keskeltä mustunutta kivi- ja laastimassaa. Ellennathin silmät siristyivät ja hänen sormensa viestittivät hiljaa sanoja nopeilla liikkeillä ensin metsästäjän veljelle ja sitten alhaalla, kadulla odottaville Aelanille ja Finnálfille. Salin ovilla ei ollut vartijoita ja sisällä, liekkien edessä piirissä istui kahdeksan hahmoa.

Aelanin silmät siristyivät ja hän puri huultaan. ”Vain kahdeksan? Missä ovat loput? Kokonainen armeija hyökkäsi salattuun kaupunkiin”. Muiden haltioiden ilmeet viestittivät, että nämä miettivät samaa. Haltiat tunsivat lunnostaan korruption läsnäolon nuorempia rotuja vahvemmin ja jokainen neljästä soturista vaistosi ehdottoman varmasti, että tämä oli Rakhovin korruption keskus – sitä ei tuntunut missään muualla. Rakhovin linnan täytyi olla siis paikka, jota he olivat etsineet. ”Se voi olla ansa”, Ellennathin sormet viestittivät. ”Ja todennäköisesti onkin”, Finnálf kuiskasi. Aelan veti henkeä ja nyökkäsi, vastaten hennoilla sormillaan Ellennathin viestiin. ”Siispä laukaisemme ansan”.

Neljä varjoa laskeutui pääsalin ovettoman sisäänkäynnin eteen, jonka toiselta puolelta kajasti punertava liekkien loimu. Sali oli suuri ja haisi homeelta. Kaikki arvotavara ja irti lähtevä esineistö oli viety jo aikoja sitten ja jäljelle oli jäänyt vain palanutta kiveä ja homeista puuta. Korkealla pimeydessä häämöttävä katto oli siellä täällä romahtanut kasaan, muodostaen suuria kiviröykkiöitä salin lattialle. Ainoa valonlähde, joka karkotti varjoja aavistuksen kauemmas, oli lattialle sytytetty nuotio, jonka ympärillä kahdeksan purppuraisiin, kallista kankaista tehtyihin kaapuihin sonnustautunutta ihmismiestä istui. Heidän kasvojaan peittivät pronssiset, ilmeettömät naamiot ja oksettava, vastenmielinen muutoksen ja luonnottomuuden aura virtasi heistä haltioiden tajuntaan. He eivät keskustelleet, eivät juuri edes liikkuneet, vaan ainoastaan istuivat tulen edessä hiljaa, kuin transsissa.

Aelan puristi miekkansa kahvaa rystyset valkoisina, veti henkeä ja nyökkäsi kaksosille. Ellennath ja Rhyel astuivat nopein askelin sisään saliin ja päästivät nuolensa lentoon. Valkeasulkaiset nuolet löysivät tiensä sisään kahden kultistin naamioiden silmikoista, kaataen nämä kuolleina lattialle, ennen kuin ihmismiehet olivat ehtineet tajuta mitä oli tapahtunut.Aelan ja Finnálf syöksyivät saliin hopeiset ithilmar-haarniskat hohtaen vasten tulta.

Mies, jonka naamio oli koristeltu kauniisti itämaisin ornamentein, nousi kompuroiden pystyyn ja huusi reikiksi: ”Hän on täällä! Taistelkaa ja muistakaa valanne! Andreas! Andreas!” Mies kääntyi kannoillaan ja juoksi kohti salin perää, eteläiseen torniin vievään käytävään, kadoten pimeyteen. Viisi kultistia, aseistautuneena huonolaatuisin kirvein ja nuijin pakkautuivat toistensa lähelle, pelon paistaessa heidän tärisevistä kehoistaan, haltioiden ympäröidessä heidät.

Pelokkaista, taisteluun tottumattomista miehistä ei ollut vastusta vuosisatoja tappamisen saloja tutkineille olennoille, jotka syöksyivät heidän päälleen iskujen ja viiltojen myrskynä. Finnálf väisti sivuaskelella kömpelön kirveen iskun ja aukaisi yhdellä sulavalla viillolla kahdenkäden miekallaan kahden kultistin kaulavaltimot, lopettaen nämä nopeasti, varoen tahraamasta vaatteitaan haavoista roiskuvaan vereen. Aelan sen sijaan päästi turhautuneisuutensa valloilleen ja antoi itsensä nauttia täysin siemauksin häntä, hänen sukuaan ja hänen kaupunkiaan loukanneiden alhaisten ihmisten tappamisesta. Tor Àlfheimrin prinssi tanssi varjonnopeasti kolmen kultistin keskellä, väistäen näiden huolimattomat iskut kuin luonnostaan, leikaten tarkoituksella ensin kädet, jotka pitivät haparoiden aseita ja sitten tärisevät jalat. Rampautuneet kultistit kaatuivat kivusta ja pelosta huutaen lattialle, verenhimosta huumaantuneen prinssin ottaessa aikansa näiden tappamiseen, kolmen muun haltian seuratessa hiljaa vierestä.

”Viimeinen pakeni torniin. Olkaamme nopeita niin saamme sen vielä kiinni”, Rhyel sanoi, vetäen nuolen irti kuolleen ihmisen silmästä. Finnálf katsahti käytävän pimeyteen: ”Piilottakaa ruumiit ja jääkää vahtiin. Minä ja prinssi menemme kultistin perään”. Kaksoset nyökkäsivät hiljaa ja alkoivat raahata ruumiita kiviröykkiöiden taakse miekkamestarin ja Aelanin juostessa kohti eteläistä tornia.
Käytävä, joka vei torniin oli pitkä ja pimeä - pimeä jopa tarkkanäköisille haltioile. Mustuus tuntui tiivistyvän heidän ympärilleen ja hohkavan kylmää vasten kolkkoa kiveä.

Käytävä tuntui jatkuvan maan alle, kohti eteläisen tornin kellaria ja kaksikko oli jo kauan sitten siirtynyt pois Ellennathin ja Rhyelin kuulo- ja näköetäisyydeltä. ”Aistin hänet. Velende on täällä”, Aelan sanoi ja nopeutti askeleitaan: ”Hän on elossa”. Finnálf katsoi ystävänsä kuumeisia kasvoja ja tunsi sääliä. Prinssi yritti parhaansa, mutta ei vain ollut valmis tähän. Tuskin kukaan koskaan oli, mutta miekkamestari todella toivoi, että prinssi kääntäisi tämän matkan aikana saamansa arvet voimakseen, eikä piinakseen, vaikka se onkin helpompaa. Periksi antaminen on aina helpompaa.

”Finnálf te tuin, olen pahoillani, että annoin itseni vaipua epätoivoon. Kun olet vierelläni, tiedän, että onnistumme”, Aelan sanoi ja prinssille harvinainen, lämmin hymy käväisi tämän aavemaisilla kasvoilla. Finnálf hymyili lämpimästi takaisin: ”Aelan te tuin, luota myös itseesi, älä vain muihin. Kukaan ei tee sinusta muita vähäisempää, kuin sinä… Varo!”

Kuului korvia huumaava rysähdys, kun kiviseinä Aelanin vieressä tuli sisään käytävään lennättäen rapistunutta kiveä ja pölyä ympärilleen. Aelan ei ehtinyt reagoida. Hän tunsi, kuinka Finnálf tarttui hänen olkapäähänsä puristavalla otteella ja tuuppasi hänet romahtavan kivimassan tieltä. Aelan iski päänsä kivilattiaan ja tunsi lämpimän veren leviävän otsasta kasvoille. Henkeä haukkoen hän taisteli tiensä pystyyn käytävän pyöriessä hänen silmissään ja tarrasi Álfheimrin Sydämeen molemmilla käsillään. ”Finnálf!”, Aelan tutki katseellaan epätoivoisesti käytävää löytääkseen ystävänsä ja tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä, löydettyään miekkamestarin makaamassa elottomana omassa veressään seinän vieressä.

Seinään oli tullut suuri, monta metriä suuntaansa ammottava reikä, josta tunki sisään kaksi suurta, epämuodostunutta, kynsikästä kouraa. Neljämetrinen, pullistuneesta lihasmassasta ja useista, ammottavista torahampaiden täyttämistä kidoista koostunut olento raahautui aukosta sisään käytävään suut kivusta ja vihasta karjuen. Aelan ei osannut sanoa, mikä olento oli kerran ollut, niin pitkälle pimeyden jumalat olivat sen mutatoineet. Aelan tunnisti turvonneen kehon, mutta ei päätä – ainoastaan suurten kynsien täyttämiä kouria, joista jokaisesta avautui huutava suu.

Aelan tunsi jäätyvänsä paikoilleen. Hänen sydämensä hakkasi kuin noiduttuna ja hän yritti ammentaa rohkeutta Velendestä. Hän yritti kuvitella naisen kasvot, hakea sydämestään polttavan halun pelastaa tämän, olla kansansa ja rakkaansa arvoinen, mutta mitään ei tullut ulos, lukuun ottamatta lamaannuttavaa pelkoa. Olento nosti yhden suurista kouristaan ilmaan ja linkosi sen kohti prinssiä, joka nosti miekkansa liian hitaasti suojaukseen. Kynsi repi viiltävästi ithilmar-haarniskaa, joka kesti, mutta avasi syvän haavan prinssin suojaamattomaan poskeen ja lennätti tämän päin vastakkaista seinää, ilman paetessa hänen keuhkoistaan.

Aelan haukkoi henkeä ja nojasi seinää vasten olennon raahautuessa hänen päälleen torahampaiset suut visvaa valuen. Epätoivon ja kauhun vimmalla Aelan viilsi Álfheimrin Sydämellä huutaen ja ilmassa viiltävästi vinkuen miekka leikkasi yhden olennon raajoista, saaden tämän perääntymään kivusta sähisten. Riimu hopeisessa terässä alkoi hehkumaan kirkkaasti, miekan maistaessa verta ja Aelan tunsi jälleen veren ja vihan kuvien virtaavan mieleensä. Hetkeäkään miettimättä prinssi tarrautui tunteeseen ja päästi murhan jumalan sieluunsa niin täysin ja kokonaan, kuin vain tuossa hetkessä osasi.

Olento sai itsensä taas kokoon ja raivosta huutaen se heittäytyi ällistyttävän nopeasti prinssin kimppuun, ponnistaen vauhtia käytävän vastakkaisesta seinästä. ”Khaine!” Aelan Elenthan huusi ja hyppäsi olentoa vastaan. Ei epätoivoa, vain vihaa. Ei pelkoa, vain vihaa. Ei epäonnistumista, vain vihaa. Silmät vasten miekkansa riimuja leimuten Tor Álfheimrin prinssi heittäytyi mutantin paisuneeseen selkään ja raivokkain iskuin hakkasi isiensä miekkaa olennon lihaksikkaaseen kehoon. Otus kiljui raivosta ja tuskasta ja sen epäinhimillisiin asentoihin vääntyvät raajat tavoittelivat haltiaa, heittäen tämän pois selästään. Tällä kertaa ithilmar-haarniska kuitenkin suojasi Aelania ja hän pyöri maahan tuskattomasti, kierähtäen nopeasti pystyyn. Hän väisti yhden kouran heittäytymällä matalaksi ja leikkasi toisen irti, lennättämällä verta ja visvaa pitkin pimeää käytävää.

Olennon ääni alkoi käydä pelokkaaksi ja se lähti perääntymään haltian luota, joka hakkasi ja viilsi sitä salaman nopeilla iskuilla, huutaen samalla kauhean jumalansa nimeä. Olento perääntyi aukon luo, josta oli tullutkin ja huohottaen alkoi raahautua takaisin sisään. Kun mutantti oli perääntynyt lähes kokonaan takaisin aukkoon, teki Aelan miekallaan nopean iskun syvälle hämärään ja tunsi Álfheimrin Sydämen uppoavan väistintä myöten johonkin pehmeään. Kuului korvia viiltävä kiljaisu ja olento katosi kokonaan pimeyteen.

Aelan huohotti ja tunsi verenhimon haipuvan yltään. Muistaen ystävänsä Aelan juoksi nopeasti maassa makaavan mytyn luo, joka oli Tor Álfheimrin miekkamestari. Finnálf hengitti, mutta koristen ja hitaasti. Nähdessään vanhan ystävänsä kyyneleet tulvivat prinssin silmiin. Finnálfin kauniit kasvot olivat hajonneet. Kivet olivat murskanneet tämän poskipäät ja nenän ja puhkaisseet silmät. Vanha haltia korisi hiljaa kivusta ja hänen kätensä tavoitteli hitaasti jotain. Aelan otti kiinni ystävänsä kädestä, jonka sormet olivat jääkylmät. ”Olen pahoillani. Anna anteeksi, Finnálf, anna anteeksi”, Aelan nyyhkytti ja puristi ystävänsä kättä.

Aelan ei tiennyt mitä tehdä. Hän aisti Velenden läsnäolon yhä vahvemmin, mutta tiesi, että Finnálf saattaisi kuolla, jos hän jättäisi miekkamestarin yksin. Prinssin keho tärisi. Hän oli nyt niin lähellä.

Luota itseesi!

”Palaan hakemaan sinua. Anna anteeksi ystäväni”, Aelan kuiskasi Finnálfin korvaan ja lähti juoksemaan käytävää eteenpäin.

Aelan juoksi viisi minuuttia, kunnes käytävä lähti aavistuksen nousuun ja sen päästä alkoi erottua soihtujen valoa. Aelan hidasti tahtiaan ja käveli varuillaan pienenpään saliin, joka selvästi oli eteläisen tornin pohjakerros. Pyöreä huone oli täynnä seinällä loimuavia soihtuja, sen vasemmalta seinustalta alkoivat tornin portaat ja sen oikealla seinustalla oli huoneen toinen oviaukko sen lisäksi, josta Aelan astui sisään. Tämän oviaukon kuitenkin peitti paksu, tamminen ja teräksellä vahvistettu ovi. Mies purppuraisessa kaavussa ja ornamentein koristellussa naamiossa seisoi oven edessä, puristaen vasemmassa kädessään avainta ja oikeassa pitkämiekkaa.

”Tervetuloa Aelan Elenthan”, mies sanoi vähäisemmällä haltiakielellä. ”Mestarini on odottanut sinua ja on iloinen, että löysit luoksemme”.

”Missä hän on mon-keigh? Missä on kihlattuni? Vastaa tai kuolemasi tulee olemaan entistäkin tuskaisempi”, Aelan sähähti ja puristi Álfheimrin Sydäntä, imien sen kahvasta vihaa, joka teki hänestä itsevarman.

”Nainen on oven takana ja minulla on avain oveen”, mies sanoi ja hänen äänensä oli käheä, vanhan miehen ääni.

”Anna minulle avain”, Aelan sanoi uhkaavasti ja riimu prinssin miekassa alkoi hohtaa taas kirkkaana.

Mies naurahti hermostuneesti: ”Meillä ei ole syytä taistella. Työni täällä on tehty. Jos annan sinulle avaimen, jätätkö minut henkiin?”

Aelan nuolaisi huuliaan ja katsoi ihmistä suoraan silmiin. ”Jätän”. Prinssi laski miekkansa kohti maata.

Silminnähden rentoutuen mies astui Aelanin luo ja ojensi tälle suuren, rautaisen avaimen. Hymähtäen Aelan nappasi avaimen miehen kädestä ja upotti Álfheimrin Sydämen tämän vatsaan. Kiljuen mies kaatui lattialle ja Aelan väänsi miekkaan miehen sisuksissa.

”Valehtelit! Sanoit, että antaisit minun elää!”

”Olet alhainen ihminen ja lisäksi Kaaoksen saastuttama. Minulla ei ole velvoitetta pitää sanaani kaltaisellesi”, Aelan sihahti ja väänsi miekkaa uudelleen, saaden miehen nyyhkyttämään surkeasti.

”Missä ovat loput tämän kultin rotat?” Aelan huusi ja painoi miekkansa syvemmälle miehen sisuksiin. Mies alkoi nauraa korahdellen itkunsa seasta: ”Purppurakäsi on kaikkialla. Jokaisessa kylässä, metsässä ja kaupungissa. Me olemme levittäytyneet jokaiseen varjoon. Ja sinä Aelan Elenthan, et pääse meistä koskaan eroon. Ka’Zaztan on nähnyt epämuodostuneen sielusi Aethyrissa, eikä hän unohda helposti sitä mitä on nähnyt. Sinä, oi prinssi, olet vain kuolemaksi tälle maailmalle.” Huutaen Aelan veti miekkansa miehen vatsasta ja leikkasi tämän pään irti, potkaisten sen sitten kauas ruumiin luota.

Aelan tärisi. Hän ei kyennyt käsittelemään nyt, mitä ihminen oli hänelle sanonut. Hän näki nyt edessään vain tammisen oven, jonka takana Velende odotti häntä. Aelan työnsi Álfheimrin sydämen tuppeensa ja pidätellen jotenkin tunteiden myrskyä työnsi rautaisen avaimen lukkoon ja käänsi sitä. Kuului kolahdus, kun lukon salpa vapautui. Aelan veti suuresta kahvasta ja ovi aukesi narahtaen. Sisältä kuului naisen kiljaisu.

Sydän kurkussa Aelan syöksyi huoneeseen huutaen Velenden nimeä. Pieni huone, johon Velende oli teljetty, oli vilkkuvien valojen oksettava sekamelska. Keskellä huoneen lattiaa oli oktagrammi, joka hohti kaikissa Aelanin rekisteröimissä väreissä samaan aikaan ja tuon oktagrammin keskellä makasi lattiaan kytkettynä Velende.

Naisen vaaleat vaatteet olivat likaiset ja revenneet ja hän näytti hakatulta. Silti, tässäkin hetkessä hän oli lumoavan kaunis, kuten vain haltianainen voi olla; tummat suuret silmät suoraan Aelaniin tuijottaen alabasterin vaaleista kasvoista, ruskeiden, silkkisten hiusten takaa. Hiljalleen, Velende alkoi muuttua kiveksi ja hajota soraksi lattialle.

”Se oli loitsu Aelan! Laukaisit loitsun!”

”Ei! Velende!” Aelan huusi ja syöksyi kohti oktagrammia, jonka keskellä hänen rakkaansa jalat muuttuivat soraksi. Hän yritti astua oktagrammiin, mutta kun hänen jalkansa nousi välkkyvien valojen yläpuolelle, järkyttävä tuska repi hänen jokaista soluaan ja heitti hänet maahan. Hänen kehonsa kouristeli ja tärisi tuskasta ja hän oksensi. Velendellä ei ollut enää jalkoja, vaan hänen lantioidensa alla oli vain kasa hiekkaa. Nainen yritti kurottaa kohti Aelania, mutta hänen kätensä olivat kytketyt kettingeillä kivilattiaan, eikä hän ylettynyt yli oktagrammin rajojen. Ymmärrys kaiken lopullisuudesta paistoi naisen silmistä ja hän huusi: ”Aelan, auta minua!”

Aelan yritti nousta, mutta kipu piti hänet paikoillaan. Hän kurotti mielensä syvimpiin kolkkiin ja etsi voimaa, mistä tahansa; vihasta, rakkaudesta, pelosta, epätoivosta, mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet. Hän yritti huutaa, mutta hänen äänensä oli vain kähinää. Lopulta hän onnistui kurottamaan kädellään kohti hajonnutta soraa ja kiveä, joka oli vielä hetken Velende ja nyyhkytti.

”Velende…”
”Aelan! Auta minua, auta!”
”Minä rakastan sinua Velende”

”Apua!” Nainen kiljui vielä hetken, kunnes hänen silmänsä kivettyivät ja lattialla oli vain kasa hiekkaa. Oktagrammin valot himmenivät ja sammuivat ja pian huoneessa oli täysin pimeää. Aelan nyyhkytti hiljaa ja tunsi tajuntansa katoavan samaan pimeyteen, joka oli vaaninut häntä hänen sydämessään matkan alusta asti.


******

Kun Aelan heräsi, oli Rakhov jäänyt jo päivän matkan päähän. Hänen kehonsa oli heikko ja turta, mutta kun hän heräsi, hänen mielensä ei tuntenut mitään. Hänen ei tarvinnut kertoa mitään Ellennathille ja Rhyelille. Kaksoset olivat osanneet päätellä itse, mitä oli tapahtunut siitä, mitä he olivat nähneet, saavuttuaan eteläiseen torniin. Finnálf oli hengissä, mutta yhä tajuton, tai ajoittain tajuissaan, mutta kuumeen ja tulehduksen riivaama. Ellennath oli asettanut miekkamestarin tuhotuille kasvoille yrteistä hauteen ja tuijotti synkkänä tämän rikkoutunutta kehoa, joka oli kerran ollut hänen tuntemistaan sotureista parhain ja viisain.

He matkasivat hitaasti vielä päivän verran hiljaisuudessa takaisin kohti Tor Álfheimria, kunnes Aelan pysähtyi kesken aurinkoisen, mutta kylmän aamupäivän. ”En voi palata”, hän sanoi ja hänen katseensa oli kaksosille vieras – se oli päättäväinen ja varma. ”Mitä?” Ellennath kysyi tyrmistyneenä. ”Prinssi..” Rhyel aloitti, mutta Aelan viittasi häntä olemaan hiljaa: ”Purppurakäden kultti on levinnyt laajalle ja heidän omien sanojensa mukaan en pääse heistä eroon. He ovat oikeassa. Epäonnistuin valassani pelastaa Velende ja jotta voin korjata rikkeeni Khainelle, olen sidottu kostamaan Velenden kuoleman”. Hän keskeytti, veti henkeä ja kaksoset katsoivat häntä epäuskon, pettymyksen ja epätoivon sekaisilla katseilla. ”Tor Álfheimr toipuu vielä hyökkäyksestä ja toivottavasti, kun olen saanut selville kultin pään ja tarkoituksen, voimme iskeä yhdessä sen hengiltä kerralla”, prinssi jatkoi. ”Tor Álfheimr tarvitsee..” Ellennath aloitti. ”Tor Álfheimr tarvitsee johtajan, joka ei anna enää koskaan tapahtua tällaista. Tor Álfheimr tarvitsee aikaa toipua. Minä sen sijaan olen vannonut valani ja aijon pitää sen. En epäonnistu enää”, Aelan sanoi äänellä, joka oli todellisen asur:in kuninkaallisen ääni ja samoaja-kaksoset painoivat päänsä. ”Kun palaatte Tor Álfheimriin, ilmoittakaa, että olen nimittänyt Finnálfin tai sen, jonka Finnálf näkee sopivaksi, hallitsemaan puolestani kunnes palaan”, prinssi lopetti.

Sinä aamupäivänä Aelan Elenthan käänsi selkänsä kodilleen ja ystävilleen. Pakaten vähät tavaransa Tor Álfheimrin prinssi katosi Drakwaldin siimekseen päättäväisenä ja varmana ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kantaen nyt mukanaan pimeyden siemeniä jotka hän oli itse, omasta tahdostaan kylvänyt.


Giledit// Postyymia oikolukua tapahtunut.

[Rune]

Drakwald, ei Darkwald.

Haltiat eivät 'skannaa'. Koneet skannaavat.

Tämän lisäksi ensimmäinen kolmannes tekstistä huutaa, rukoilee ja anelee oikolukua. Pilkkujen ylitsevuotava viljely ei ole kielioppivirheistä pienin. Puolivälin jälkeen pääsit vauhtiin ja kielikin parani hurjasti. Mutta, tästä pääsemme siihen viimeiseen:

Oikoluku, oikoluku! Kun julkaiset jotain, oli se sitten intrawebsissä tai lehdessä, oikoluetaan teksti AINA. Oikolue, mies hyvä.

Tämän lisäksi minulle ei valjennut miksi kultistit ryöstivät juuri prinsessan, ovatko kaikki haltianeidot tavan takaa vinkuvia, avuttomia blondeja, ja mitä he tahtoivat juurikin Aelanista. Miten kultistit olivat oppineet Aelanista, dun dun, jne? Tietty, tässähän on suuret plotin ainekset. :) Ellet lisännyt näitä luodaksesi vain jonkin sopivan geneerisen näyttämön, ettei fokus emottavasta tonttusankaristamme katoaisi vahingossakaan. Tehokeinona toimii, jos lukijan tahtoo tieten tahtoen keskittävän keskittymisensä ja mielenkiintonsa vain tähän tiettyyn teemaan. Kaikki turha paska pois, ja vain oleelinen - minimalistinen paumpaumpaum.

Olen mielettömän sanavalmis tänään, vallan.

Mutta tiedät jo että tiedän että osaat kirjoittaa. Puoli tuntia lisää työtä editointiin, jotta a'vot.

Ihan oikeesti, lue uudelleen ensimmäiset viisi kappaletta. :) Hyi siuta.


Ihan yleisesti Aelanista: Oliko Aelanin rakkauden kohde oikeasti haltianeito, vai Aelan itse? Onnistuminen, suoriutuminen, voima ja hyväksyntä on pop kun ne voi heijastaa muiden kautta, mutta ymmärtääkö nähdä peilien läpi sekä oikean itsensä, saati oikeasti muut, onkin toinen kysymys. Rakastaako muita vai rakastaako itseään muiden kustannuksella. Food for thought, kun joskus aikojen saatossa tulee nälkä.

[Gilaelin]

Drakwald, ei Darkwald.

O.O"

Haltiat eivät 'skannaa'. Koneet skannaavat.

Mietin sanan käyttöä pitkään. Pyörittelin suuntaan ja toiseen, mutta lopulta päätin käyttää.

Tämän lisäksi ensimmäinen kolmannes tekstistä huutaa, rukoilee ja anelee oikolukua. Pilkkujen ylitsevuotava viljely ei ole kielioppivirheistä pienin. Puolivälin jälkeen pääsit vauhtiin ja kielikin parani hurjasti. Mutta, tästä pääsemme siihen viimeiseen:

Oikoluku, oikoluku! Kun julkaiset jotain, oli se sitten intrawebsissä tai lehdessä, oikoluetaan teksti AINA. Oikolue, mies hyvä.

Vyön alle tuli, mutta ihan aiheesta. =) Kirjoitin tämän useassa osassa ja oikoluin epähuomiossa vain tietenkin viimeiseksi kirjoitetut pätkät ennen lähettämistä, kun töistä käsin operoin. Ensikerralla tarkempana, hyvinkin.

Tämän lisäksi minulle ei valjennut miksi kultistit ryöstivät juuri prinsessan, ovatko kaikki haltianeidot tavan takaa vinkuvia, avuttomia blondeja, ja mitä he tahtoivat juurikin Aelanista. Miten kultistit olivat oppineet Aelanista, dun dun, jne? Tietty, tässähän on suuret plotin ainekset. :) Ellet lisännyt näitä luodaksesi vain jonkin sopivan geneerisen näyttämön, ettei fokus emottavasta tonttusankaristamme katoaisi vahingossakaan. Tehokeinona toimii, jos lukijan tahtoo tieten tahtoen keskittävän keskittymisensä ja mielenkiintonsa vain tähän tiettyyn teemaan. Kaikki turha paska pois, ja vain oleelinen - minimalistinen paumpaumpaum.

Suurempi juoni, suurempi juoni hyvinkin. Novelli toimii alkusysäyksenä jollekin paljon suuremmalle, kuten kenties rivien välistä paljastuikin. Ja mitä prinsessaan tulee, niin kyllä - tahdoin käyttää geneeristä asetelmaa neidon pelastuksesta ja tuodan siihen erilaisen lopun jolla olisi hyvin toisenlainen.Tuossa tilanteessa varmaan oli jo lupa olla epätoivoinen ja kiljua? =)

Aelan taas on hahmona tarinan alussa kenties hyvinkin ärsyttävä ja ääliömäinen - se on tarkoitus. Tämä protagonisti ei ole se tavallisin sankari.

Olen mielettömän sanavalmis tänään, vallan.

Se on hyvä, sitä kaipaankin. Paljon parempi, kuin "jätte bra" tai "tl:dr".

Ihan yleisesti Aelanista: Oliko Aelanin rakkauden kohde oikeasti haltianeito, vai Aelan itse? Onnistuminen, suoriutuminen, voima ja hyväksyntä on pop kun ne voi heijastaa muiden kautta, mutta ymmärtääkö nähdä peilien läpi sekä oikean itsensä, saati oikeasti muut, onkin toinen kysymys. Rakastaako muita vai rakastaako itseään muiden kustannuksella. Food for thought, kun joskus aikojen saatossa tulee nälkä.

Hyvä jos hahmo herätti ajatuksia! Se oli kovin tarkoituskin. Tahtoisin ajatella että Aelan todella rakasti Velendeä, mutta se rakkaus tuskin oli kovin terveellä pohjalla, joka paljastunee kun hahmon historia avautuu myöhemmin kenties enemmän. Aelan on epävakaa, tunteidensa kanssa sekaisin oleva, lähtökohtaisesti nimen omaan itsensä kautta maailmaa peilaava olento. Se, että hän sääli nimen omaan itseään jo matkan alkutaipaleilla, lähtiessään pelastamaan kihlattuaan, varmaan kertoo jo aika paljon.

[Rune]

Haltiat eivät 'skannaa'. Koneet skannaavat.

Mietin sanan käyttöä pitkään. Pyörittelin suuntaan ja toiseen, mutta lopulta päätin käyttää.

Älä käydä. :)

Tämän lisäksi ensimmäinen kolmannes tekstistä huutaa, rukoilee ja anelee oikolukua. Pilkkujen ylitsevuotava viljely ei ole kielioppivirheistä pienin. Puolivälin jälkeen pääsit vauhtiin ja kielikin parani hurjasti. Mutta, tästä pääsemme siihen viimeiseen:

Oikoluku, oikoluku! Kun julkaiset jotain, oli se sitten intrawebsissä tai lehdessä, oikoluetaan teksti AINA. Oikolue, mies hyvä.

Vyön alle tuli, mutta ihan aiheesta. =) Kirjoitin tämän useassa osassa ja oikoluin epähuomiossa vain tietenkin viimeiseksi kirjoitetut pätkät ennen lähettämistä, kun töistä käsin operoin. Ensikerralla tarkempana, hyvinkin.

//Booyaa!!

Tai vaikkapa tälläkin kertaa. Ota se puoli tuntia nyt ja uudellenkirjoita tuo alku. :) Ihmiset lukevat tätä vielä miunkin kommentoinnin jälkeen. Lisää vaikka tarinan perään kursiivilla, että "Uusin versio nm. 0.9, 11.4.2011 klo 21:00. Syy: Virheiden korjailua."

Olen mielettömän sanavalmis tänään, vallan.

Se on hyvä, sitä kaipaankin. Paljon parempi, kuin "jätte bra" tai "tl:dr".

Se oli vitsi. :)

Hyvä jos hahmo herätti ajatuksia! Se oli kovin tarkoituskin. Tahtoisin ajatella että Aelan todella rakasti Velendeä, mutta se rakkaus tuskin oli kovin terveellä pohjalla, joka paljastunee kun hahmon historia avautuu myöhemmin kenties enemmän. Aelan on epävakaa, tunteidensa kanssa sekaisin oleva, lähtökohtaisesti nimen omaan itsensä kautta maailmaa peilaava olento. Se, että hän sääli nimen omaan itseään jo matkan alkutaipaleilla, lähtiessään pelastamaan kihlattuaan, varmaan kertoo jo aika paljon.

Mie siulle tahdoinkin esittää tuon kysymyksen. Miulla on ihan yksin tämän tarinan perusteella aika selvä mielipide siitä millä pohjalla tämän teinipojan rakkauskäsitys on, tai oli. Mutta se on kysymys jota kannattaa miettiä joka päivä.

Vitsi, jos osaisin niin kirjoittaisin tarinan siitä miten ihmiset oppivat lopulta näkemään kaikkien naamioiden läpi muissa ihmisissä ne muut ihmiset, eivät omia kasvojaan. Mutta taidot eivät riitä. Ja nyt on vitusti duunia. Rääh.

[GobbladasSquig]

Done reading, finally. Nautinnollinen lukukokemus kyllä, hyvä fantasiameininki. Tykkäsin etenkin taistelukohtauksista (etenkin se khainemiekka oli hyvin kuvailtu) ja tuosta asetelmasta missä pari haltiaa hyökkii kultistien rauniotukikohtaan. Vähän jäi harmittamaan kun yksikään niistä tappeluhaltioista ei kuollut kunnolla, ehkä vähän enemmän haltiakuolemia seuraavaan osaan. :)

Pitää ekana tarttua tuohon mitä Rune kommentoi vaimonryöstön merkityksestä. Kyllähän se periaatteessa on ihan järkevää jos ajattelee että sen kultin jumaldemoni tahtoo tuhota Tor Alfheimrin ja plunderoida bootyn ja saada lisää vaikutusvaltaa Laurelornissa tai jotain sinne päin. Joku syyhän niillä varmasti oli hyökätä nimenomaan Tor Alfheimriin ja tuskin prinssin neidon kaappaaminen oli ihan vain sattumalta ryöstöretkellä mieleen tullut plääni. Se demoni on kuitenkin nähnyt Aelaniin pintaa syvemmälle ja varmasti tajunnut että hän on Tor Alfheimrin heikko kohta. Tai jotenkin näin mie tuon luin. En tiedä sitten olisiko kuitenkin tehokkaampaa vain jättää Aelan johtamaan sitä kaupunkia, sen verran onneton rasvatukka-emoilija se taitaa kuitenkin olla että tuskin pormestarinkaan duuni hirveän hyvin sujuu. :D

Muuten tarinasta itsestään, etenkin action-pätkistä, tuli kyllä hauskasti mieleen kaikki wanhan ajan rope-seikkailut, että kuljet pitkin synkkää käytävää ja tulet pyöreään huoneeseen. :) Tuossa oli ihan kivasti "yllätyksiä" spawnin ilmestymisessä ja neidon kohtalossa. Varsinkin spawnin pieksäminen oli hyvin kirjoitettu, ihan tuli fiilikset. Ehkä haltioiden välinen dialogi ei ollut sitä kaikkein kiinnostavinta tai luontevinta sorttia, mutta toisaalta olivathan niiden väliset suhteet ja tilannekin tietyllä tavalla vähän huonot rakentavalle ja intellektuellille keskustelulle.

Mitähän muita random huomioita tuolta nyt napsisi... Ehkä joissain jutuissa ei ihan logiikka toimi, tai voi kyllä olla että nää on vain jotain miun juttuja. Ainakin jotenkin luulisin että noiden haltioiden pitäisi vaistota paremmin jos seinän takana lurkkaa tuollainen nelimetrinen haiseva spawni, jo ihan siitä puhtaan pahuuden taintin määrästä. Ja ehkä tuo loitsuansakin olisi jotain mikä saattaisi kutittaa haltian hämähäkkivaistoa. En tiedä sitten, Aelanilta nyt ymmärtääkin kyllä että ei paljoa vaistot toimi kun pitää huolehtia että tukka on hyvin ja synkeä ilme naamalla koko ajan. :P Ja toi loitsukin oli aika älytön, muutti sen beiben soraksi ja aiheutti sietämätöntä kipua sille haltiaprinssille eikä siellä ollut edes ketään varsinaisesti loitsimassa. Tai siis, jos tuollaisia oktogrammeja olis niin helppo tehdä niin miunhan pitäis saada niitä kaaosarmeijaan coreen 50 pisteellä. Laittaisin yhden jokaisen haltiakeihäsblokin alle. Myös ehkä se linna ei ole niin suuri että haltia juoksee sen salin ja tornin välistä käytävää viisi minuuttia. Ja se jäi vaivaamaan että missä se niiden armeija ja pahuuden ydin, jonka ne haltiat vaistosi, sitten oli? Tai ne vain lähti sieltä sit kun Aelan oli puikottanu sen yhden vanhan avainmiehen?

Niinjoo, ja sitten miulle tuli jotenkin outo lukuvirhe tuossa spawnin hyökkäyksessä. Luulin hetken että se spawni oli mutatoitu Velende. Joku tuossa "Aelan tunnisti turvonneen kehon, mutta ei päätä" ja "Hän yritti kuvitella naisen kasvot" yhdistelmässä jätti vaihtoehdoiksi joko sen että Aelan kiihottui siitä spawnista tai sitten sen että se oli mutatoitunut rakkaansa jonka hän yritti vielä kerran sielunsa silmin kuvitella eteensä ennenkuin ajoi verenhimoisen miekkansa sen sydämeen.