Yleis-figupelaajat vs. yhden pelin fanit

[Meganiikko]

Miksi ite pelaan ja tykkään pelata monimutkaisia ja hankalasti opeteltavia pelejä kuten 40k ja wm/h on varmaan juurikin miksi moni ei tykkää pelata näitä pelejä. Tykkään että pelissä on niin paljon erilaisia sääntöjä että vielä 10v myöhemmin löytää jatkuvasti uutta jos haluaa opetella. Esim Sagan säännöt voi lukea illassa tai kahdessa läpi ja pystyä pelaamaan, mutta 40k'ta (näin esim) voi (täytyy?) lukea sen pari viikkoa ennen kuin osaa pelata peliä perustasolla, ja sitten jos haluaa vielä lisätä tietoaan niin voi jatka lukemista ja tutkimista melkein niin paljon kuin vaan haluaa. Toki se tarkoittaa että kun/jos kaveri vetää sen XYZ-untin eri säännöillä niin pari ekaa peliä menee miten sattuu, mutta jossain vaiheessa taas pelit menee sujuvasti kun oppii mitä tehdä sen XYZ-unitin kanssa.

Onko se hyvä strategisella tasolla että ei ole satavarma mihin kaikkiin temppuihin vastapuoli kykenee? Ei. On miullakin se blight drone-squad käynyt laittamassa command squadit päreiksi kun en tiennyt että 20 guardsmania ei olisi tarpeeksi riittävä este (ne dronet kun osaa hyppiä tavaran yli), mutta jatkossa sitten osasin pelata paremmin.

Taas vaan oma preferenssi, mutta jos peli on yliyksinkertainen (imo) niin en tunne oikein vetoa siihen, vaikka modellit olisi miten hienoja. Tämä syy siihen miksi esim AoS ei napannut ja Sagan jätin väliin säännöt luettua.
On itsestä ainakin kiva että voi halutessaan mennä näyttöpäätteelle ja katsoa että jaaha, viikon aikana on tullut se 2-3 dataslatea ja pikkukodeksi, lueskellaanpa mitä siellä on. Taas, pakko ei ole. Mutta siitä voi olla pelissä sitten hyötyä. Tai voi olla olematta. 40k/ WM/h on sellainen peli että voi ihan häpeämättä lukea peliporukan vastapuolen kodeksin/kirjan ja katsoa mitä ne vastapuolen lempiyksiköt osaa tehdä.

[Malkuth]

Itse ainakin kaihdan jos peli vie kaiken ajan ja rahat, eihän siinä ole mitään järkeä. Tämän takia en todellakaan pelaa mitään metamonsteri pelejä jossa joutuu ostamaan uuden armeijan aina uuden "codexin" tultua. Hyi yök. Mutta ehkä se sopii ns. elämässä suorittajille, täytyy suorittaa jotain kokoajan, vähän kun olis töissä.

Heh. Muhun tää profiili ei ainakaan sovi tippakaan, vaikka olenkin yhdelle pelille omistautuja. Toisaalta olen kyllä suht pitkälti sen sisällä vielä yhdelle armeijalle omistautuja. Ehkä ne jotka oikeasti ostaa uusia armeijoita vain sen takia, että pelin meta muuttuu on helpommin sitten oikeassa elämässäkin jotain uraohjuksia. Vähän kyllä epäilen koko teoriaa. =)

[Silveri]

Teema pyörii myös turnaus- ja hupipelaamisen välillä. Kummallakin on suu vaahdossa kannattajansa ja itse selvästi kuulun jälkimmäiseen porukkaan (vaikka skirmishturnauksia on tullut useampia järjestettyä). Itse nautin sääntösysteemeistä, jotka ovat sekä selkeitä, että taktisesti syviä, joissa komppien oppiminen on selvästi vähemmän tärkeässä osassa. Epic: Armageddon ja BP/P&S/(ja HC) tulevat olennaisimpina esimerkkeinä mieleen. Ei ne shakinkaan säännöt ole kauhean monimutkaiset, mutta silti peli voi olla hemmetin haastava.

[Haddock]

Tuhannen taalan kysymys kuuluu, miten systeemistä tai skenestä saataisiin mielekäs molemmille ryhmille. (Mielekkyyttä ei sitten tässäkään yhteydessä pidä mieltää pelkäksi voittojen lukumääräksi.) Sen pitäisi palkita kertyvä osaaminen ja tarjota tarpeeksi purtavaa, mutta olla realistisesti lähestyttävä myös jollain 4/1 -panostuksella. Onko se onnistunut jossain erityisen hyvin tai huonosti?

Tämä on kyllä mielenkiintoinen kysymys. Masiinahan on tässä hyvä esimerkki, perussäännöt ovat suhteellisen selkeät ja yksinkertaiset, mutta yksiköiden erikoissäännöt ja niiden yhteisvaikutus tuovat peliin sitäkin enemmän opittavaa. Aktiiviset pelaajat toki näkevät pelinlopettajakombon jo heti ennalta, pyrkien estämään vastapuolen komboa ja rakentamaan omaansa, samalla kun muuten pyritään parantamaan omia asemia. Kaikki hyvin siis? No ei, satunnaispelaaja taas ei näe tuota komboa ja peli saattaakin loppua tälle yllättäen hyvin lyhyeen. Aloitteleva pelaaja toki oppii häviöistään, mutta jos satunnaispelaaja pelaa sen kerran tai pari vuodessa on peliin sinä aikana jo tullut niin paljon uutta, että seuraavakin peli saattaa loppua jo ennenkuin se pääsee kunnolla edes käyntiin.

Näkisin että varsinkin kombot ja kaikki ei-WYSIWYG-elementit (kuten erikoiskyvyt, pikku lisävarusteet yms.) hämärtävät pelin helppoa lähestyttävyyttä kaikkein eniten. GW:n pääpeleissä varsinkin on hyvin vaikea yrittää arvioida mihin vastuksen Lordi/HQ/muu vastaava oikeasti pystyy, kun ulkoisesti kyseessä on vain vähän muita rivisolttuja koristellumpi kaveri. Peliteknisesti ero saattaa olla huimaava. Masiinassa ja monessa yksityiskohtaisemmassa skirmishpelissä on monesti vähän samaa ongelmaa, kun Casterin tai muun vastaavan ulkonäöstä on hankala sanoa mitä kaikkea se tekee. Vertailukohtana Kings of Warissa maagilla on lähinnä pikku tulipallo ja Epicissä sankari antaa jalkaväkiständille lisähyökkäyksen.

Ongelmaa toki voi kiertää kyselemällä jatkuvasti mitä mikäkin tekee, tai vastustaja voi vihjata tyyliin "nämä jyräävät nuo lähiksessä, joten älä siirrä niitä tuohon hollille, jätä pari tuumaa lisää välimatkaa", mutta syöväthän nuo aika paljon pelistä intoa. Itselläkin on tällä hetkellä iltojen ratoksi kaikenlaista puuhattavaa, jolloin systeemin täydelliseen omaksumiseen ei vain riitä aikaa*, vaikka jokin raskas peli kiinnostaisikin. Sitten sitä sijoittaa aikansa mieluummin johonkin kevyempään.

*Myönnetään, aikaa saa toki priorisoimalla, oli työssäkäyvä, perheellinen, tai sekä että. Sanotaan vaikka että on hyvin hankala perustella itselle (tai kenellekään muulle) miksi priorisoisin sääntömekaniikan opettelun ja pelin hiomisen jonkin muun edelle. Sama pätee lauta- ja roolipeleihin. Tuntuu siltä että aiemmin ei oikein ollut vaihtoehtoa, kun lähes kaikki pelit olivat aikamoisia tiiliskiviä säännöiltään.

[smaxx]

Esim Sagan säännöt voi lukea illassa tai kahdessa läpi ja pystyä pelaamaan, mutta 40k'ta (näin esim) voi (täytyy?) lukea sen pari viikkoa ennen kuin osaa pelata peliä perustasolla, ja sitten jos haluaa vielä lisätä tietoaan niin voi jatka lukemista ja tutkimista melkein niin paljon kuin vaan haluaa.

Nelkkarin vitosedikassa oli karkeasti saman verran core -pelin sääntöjä kuin Sagassa (Crescent & Crossia olen pelannut, en classiccia). Iso ero tulee codexien ja kaiken maailman data slatejen tms kanssa, Sagassa kaikki on yksissä kansissa, eli mukana tulee neljän faktion play sheetit, lisää saa toki ostettua. Saga on kuitenkin pelillisesti varsin haastava ja monipuolinen, ja itse asiassa 'historic peliksi' poikkeuksellisen pelillinen (niistä mitä olen pelannut). Se on totta, että perussäännöt oppii nopeasti, mutta on myös aivan varma että otat konkarilta nopeasti löylytyksen. Ihan vastaavasti nelkkarin core säännöt oppii yhdessä illassa (viittaan vitoseen, en ole noita uudempia lukenut), mutta monipuolisuutta riittää, ja tosiaan sitä laajennettavuutta on, ja armeijalistojen ja taktiikoiden laajuus on valtava. Mutta Saga mallintaakin viikinkien ja engelsmannien warband -tason kähinöitä ja C&C laajentaa pelin Ristiretkien aikaan - ei sen ole tarkoitus mallintaa vaikkapa muslimien ja marsilaisten kohtaamista tai talvisotaa, yhtään sen enempää kuin isojen armeijoiden kohtaamisia. Niihin on omat pelinsä. Saga on peli rajalliselle figumäärälle ja nopealle pelille. Samoin kuin Deus Vult on samoille figuille sopiva massataistelu ristiretkille - säännöissä on sivuja ja monimutkaisuutta enemmän kuin tarpeeksi, samoin taktisia hienouksia enemmän kuin ehditään tässä elämässä kokeilla.

Historic -puolella pelataan usein isoa määrää eri pelejä, koska halutaan pelata isoa määrää erilaisia aikakausia, rintamia ja kokoluokkia - niin mallinnetun taistelun kuin ihan figujenkin suhteen. Sen takia harva historic pelaaja keskittyy vain yhteen peliin. Tottahan niissä peleissä on paljon samoja piirteitä, uniikit asiat per peli on yleensä yhden käden sormilla laskettavissa. Sagassa sen on Battle board ja Fatiguen käyttö sekä listan muodostus on uniikki, Bolt Actionissa se on Pin markkerit ja unittikohtainen aktivointijärjestys, HC:ssä komentojärjestelmä ja taistelujen tukeminen viereisillä yksiköillä sekä hyvin vapaa liikkuminen, jne.

Iso ero Historic pelien ja fantasiapelien (kaikki ei-historicit on siis fantasiaa mun silmissä) on suhtautuminen armeijan rakentamiseen. En ainakaan itse ole niin kauhean innostunut etsimään historic peleissä pistearvojen kautta optimaalista listaa, vaan mieluummin pelataan historiallisesti kuvaavia taisteluja. Siksi pistearvot ovat vain suuntaa antavia ja helpottavia asioita, eikä tavoite ole abusoida yleensä vähän puutteellisesti laskettuja pistearvoja. Sen takia pelin 'laajuus' joka tulisi siitä, että koko ajan ilmestyy vähän erilaisia ja parempia yksiköitä vaikkapa kreikkalaisten ja persialaisten väliseen sotaan tuntuisi vähän tyhmältä. Ja koska harvoin tulee uutta tietoa joka mullistaisi vaikkapa falangien ominaisuudet, pelataan samoilla ukoilla vähän eri pelejä, tai eri kokoisia taisteluja. Ja tottahan noita uusia armeijoita tulee koko ajan rakenneltua myös.

Loppukaneettina, taisi jo ajatus hukkua matkan varrella : Fantasiapelimöhkälettä ei kannata verrata yhteen pieneen historic peliin, vertaa sitä mieluummin koko ihmiskunnan laajaan historiaan, jossa riittää oppimista ja tutkimista loputtomiin !

[Oskari]

Mitä ihmettä täällä puhutaan. Kytkoohonko pitäisi omistautua 24/7 että siinä pärjää? Ei pidä paikkaansa IMO. Mää pelaan kytkoota yleensä kerran viikossa ja joskus kaksi kertaa viikossa. Ihan hyvin oon pärjännyt vaikka kovia pelaajia onkin ollut vastassa. Kytkoo on niin laaja peli että ei siitä voi millään ostata kaikkee ja monesti pitää pystyä mukautumaan yllättävään yksikköön/armeijaan jne. Mää en oo juuri jaksanut lukee muiden armeijoiden codexeja, kyselen pelin alussa jos joku ei oo selvää ja menen sitten sen varassa. Jos häviän pelin tiedon puutteeseen, niin se johtuu siitä etten ole kysynyt. Jos häviän siihen että en muista jotain juttua, niin silloinkin syy on mun. Ne jotka panostaa eniten ansaitsee voittaa.

[tneva82]

Sitten ovat taas nämä jakomielitautiset ja toisaalta ne joilla ei ole aikaa tai halua panostaa pikku-ukkoihin 24/7. Jos pelikehitys tai paikallinen skene etenee ykkösryhmän tahtia, tämä osasto ei voi kuin istua ja ihmetellä maailman menoa. Käytin tuossa vähän aikaa sitten lausetta "minulla on jo yksi täyspäiväduuni" viitaten pelien toisinaan vaatiman metailun ja ulkoaluvun määrään. Perustuu tositapahtumiin.

Kuvastaa masiinan ja minun suhdetta. Ei ole aikaa pysyä sen metan tahdissa joten pelit olisi aikalailla turpakäräjiä automaattisesti oman peliporukan(olettaen että he ovat yhtä rennosti pelaavia kuin minä) ulkopuolella. Aina kun tulisin turnaukseen tms olisi pöydät täynnä uusia nappeja joista ees kuullutkaan saatika et tietäisi mitä sääntöjä ne omaa tai miten ne käytännössä combotettuna toimii!

[Mazikainen]

Ne jotka panostaa eniten ansaitsee voittaa.

Ilmaisit tämän nyt ehkä tavalla joka on tulkittavissa väärin mutta viilataan nyt pilkkua sen verran että minusta parhaiten pelaavat ansaitsevat voittaa ;)

[Mazikainen]

Joihinkin peleihin on sisäänrakennettu oletus että ne ovat se harraste itsessään. Advanced Squad Leaderia pitäisi pelata kymmeniä pelejä vuodessa että sääntöjärjestelmä lujittuu ja pysyy hyvin mielessä, ja se taas on aika paljon vaadittu pelaajilta joilla on päivätyö, perhe ja halu pelata muutakin. Tämä ei tietysti ole itse pelin vika.

[Oskari]

Ne jotka panostaa eniten ansaitsee voittaa.

Ilmaisit tämän nyt ehkä tavalla joka on tulkittavissa väärin mutta viilataan nyt pilkkua sen verran että minusta parhaiten pelaavat ansaitsevat voittaa ;)

Tarkoitan justiinsa tuota mitä sanoin. Pelin sääntöjen ja vastapuolen armeijan yksiköiden ominaisuuksien opetteleminen sekä metassa mukana pysyminen on osa peliä.

[Mazikainen]

Ne jotka panostaa eniten ansaitsee voittaa.

Ilmaisit tämän nyt ehkä tavalla joka on tulkittavissa väärin mutta viilataan nyt pilkkua sen verran että minusta parhaiten pelaavat ansaitsevat voittaa ;)

Tarkoitan justiinsa tuota mitä sanoin. Pelin sääntöjen ja vastapuolen armeijan yksiköiden ominaisuuksien opetteleminen sekä metassa mukana pysyminen on osa peliä.

Minun mielestäni voittopisteitä ei jaeta metan opiskelusta vaan siitä mitä pelipöydällä tapahtuu. Voiton ansaitsee se joka sen pelipöytätilanteen kääntää edukseen ja no.. voittaa pelin.

[rikucifer]

Ne jotka panostaa eniten ansaitsee voittaa.

Ilmaisit tämän nyt ehkä tavalla joka on tulkittavissa väärin mutta viilataan nyt pilkkua sen verran että minusta parhaiten pelaavat ansaitsevat voittaa ;)

Tarkoitan justiinsa tuota mitä sanoin. Pelin sääntöjen ja vastapuolen armeijan yksiköiden ominaisuuksien opetteleminen sekä metassa mukana pysyminen on osa peliä.

Minun mielestäni voittopisteitä ei jaeta metan opiskelusta vaan siitä mitä pelipöydällä tapahtuu. Voiton ansaitsee se joka sen pelipöytätilanteen kääntää edukseen ja no.. voittaa pelin.

Se, että tuntee metan ja vastustajan yksiköt helpottaa voittoa oikein urakalla.

[smaxx]

Voittaminen on yksi tavoite peleissä, mutta ei se ole ainoa. Hyvä peli palkitsee muutenkin. Esimerkiksi Bolt Actioniin rakennetaan elokuun pelipäivää varten kannaksen ratkaisutaistelujen '44 pelipöytää ja joukkoja, ja on ihan se ja sama miten selkeästi Suomi tulee voittamaan, tärkeintä on makee maasto, upeat figut ja tapahtumia hyvin mallintava skenaario ! Megapelit taas on yleensä kuukausien valmistelujen jälkeen pelkkää pay-offia ja voittoa alusta loppuun, vrt elokuun alussa pelattava Waterloo, johon maastoa ja joukkoja tehty kuukausia, ja pojat kävi kesäkuussa paikanpäälläkin scouttaamassa.

[Mazikainen]

Toki. Mutta jos joku iljettävä kasuaalipelaaja voittaa turnausjyrää vastaan niin ei se voitto silloin vähemmän ansaittu ole :)

[rikucifer]

Toki. Mutta jos joku iljettävä kasuaalipelaaja voittaa turnausjyrää vastaan niin ei se voitto silloin vähemmän ansaittu ole :)

Ei olekaan, silloin tämä "iljettävä kasuaalipelaaja" on pelannut paremmin! Toinen vaihtoehto on myös, että turnausjyrä on suuressa hubriksessaan olettanut voiton olevan taattu ja pelanneen puolivaloilla. Tällöin tietenkin kasuaalipelaaja on pelannut paremmin.

[Dolmot]

Eikös meillä ollut tästä turnausjyrä-kasuaali-polarisaatiosta ihan erillinen ketju...

[jamovoima]

Ne jotka panostaa eniten ansaitsee voittaa.

Ilmaisit tämän nyt ehkä tavalla joka on tulkittavissa väärin mutta viilataan nyt pilkkua sen verran että minusta parhaiten pelaavat ansaitsevat voittaa ;)

Tarkoitan justiinsa tuota mitä sanoin. Pelin sääntöjen ja vastapuolen armeijan yksiköiden ominaisuuksien opetteleminen sekä metassa mukana pysyminen on osa peliä.

Fair enough, mutta ymmärtänet varmaan että asiasta voi olla myös toista mieltä.

Itse tykkään infinityssä siitä, että vaikka peli on todella monimutkainen ja haastava, se ei ole sitä sen takia, että jatkuvasti tulisi uusia yksiköitä (joita tulee), jotka olisivat entisiä kovempia tai omaisivat uusia sääntöjä, joita tarvitsisi opetella ilkoa. Peli on riittävän tasapainossa siihen, että periaatteessa tietyt skenaarioiden vaatimat asiat huomioonottaen, millä tahansa ukoilla pystyy pelaamaan. Kuitenkin peli on sen verran haastava, että pelin jälkeen tuntuu siltä, että voittaja on määräytynyt taidokkaammalla pelaamisella (mukaan lukien oma kämmäily), eikä niinkään sillä että toisessa listassa on ollut sellainen elementti, jolle ei ole mahtanut mitään. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki samat lelut on saatavilla kaikille porukoille, joten kun sääntökirjan on kahlannut läpi ja omaksunut, niin ikäviä yllätyksiä ei pitäisi tulla. Tämä on sikälikin tärkeä, että erilaisilla salaisilla yllätyselementeillä (väijytykset, laskuvarjoukot, hologramminaamioinnit, miinat, yms.) on pelissä iso rooli. Tietenkin varjopuolena on se, että etenkin tyhjästä ilman opettajaa aloittaessa (kuten itse tein) pelin opetteleminen vie aikaa.
Sama pätee moneen muihinkin tämän hetken suosikkipeleihini, kuten Dropzone commanderiin ja Sagaan. Tosin niissä on huomattavasti yksinkertaisemmat säännöt.

[Oskari]

Toki. Mutta jos joku iljettävä kasuaalipelaaja voittaa turnausjyrää vastaan niin ei se voitto silloin vähemmän ansaittu ole :)

Ei se missään nimessä ole vähemmän ansaittu, miksi olisi? Tämä kuitenkin taitaa olla enemmän poikkeus kuin sääntö? Jos kasuaalipelaaja voittaa joskus silloin tällöin jonkun "turnausjyrän" (todella ikävä sana), niin minä kutsun sitä tuuriksi. Jos tämä tapahtuu useamman kerran, niin sitten voidaan puhua pelitaidosta. Tuskin on olemassa yhtäkään hyvää soveltajaa ilman kunnon teoreettista tietämystä. Samalla tavalla tuskin on olemassa sellaista pelaajaa joka pystyy jatkuvasti pysymään vaikka turnauksien kärjessä ilman että olisi armeijoista, yksiköistä ja comboista hyvin perillä.

Tämä on vaan IMO ja MUTU, mutta olen sitä mieltä että: pelaa ja opiskele peliä/metaile pelin ulkopuolella -> success!

Tänne sotuun pitäs alottaa erikseen ketju siitä mitkä asiat auttavat voittamaan pelejä. Mää ainakin haluan kehittyä, en itkeä kytkoon nykytilasta tai siitä miten kaikki on juustoa. On pelissä muutakin, mutta jos tavoite ei ole voittaa, niin miksi edes pelata?

[marke]

Tällöin tietenkin kasuaalipelaaja on pelannut paremmin.

Aika harvassa turnauspelissä - figu- ja muissakin - homma on yhdestä voitosta tai edes turnauksesta kiinni. Ylipäätään yksittäiseen peliin keskittyminen on se "virhe", oli kyseessä voitto tai häviö. Turnauspelaaja, tai sanotaanko vaikka kilpailullinen pelaaja, osaa arvottaa asioita isommalla mittakaavalla. Jos ei osaa, ei voi menestyä kovin pitkään.

Ei kyse ole välttämättä ollenkaan objektiivisesti paremmin tai huonommin pelaamisesta. Kasuaali voi voittaa, ja toki sen tulisi turnauspelaajan päässä herättää kysymyksiä omien valintojen validiteetistä, mutta eihän pokeriammattilaisetkaan voi jäädä märehtimään yhden käden häviämistä. Joskus siinä kädessä menetti koko omaisuutensa, mutta pelaaja on saattanut silti pelata "oikein" ts. todennäköisyydet puolellaan.

Turnauspelaaja miettii metaa (ts. peliympäristöä) ja tyyppillisiä vastustajan päätöksiä/liikkeitä. Eli siis hyvä turnauspelaaja tekee pääosan ratkaisuistaan perustuen siihen, että todennäköisyydet pysyisivät hänen puolellaan. Joskus epätodennäköinen tapahtuu, mutta se ei tarkoita huonommin pelaamista.

Jos joku haluaa lukea tätä viestiä kuin piru raamattua, niin pakko vielä lisätä, että tilanteeseen reagointi on tottakai myös iso osa koko hommaa. En tarkoittanut, että hyvä pelaaminen olisi jonkun kaavan toteuttamista orjallisesti.

[Mikke]

Itse ainakin pelailen ihan ajan kuluksi. Sillä kuka voittaa ei ole yhtään minkäänlaista vaikutusta pelinautintoon. Sen sijaan täysin yksipuolisesta pelistä tulee lähinnä paska fiilis, voitti kumpi tahansa osapuoli. Yksipuolisessa pelissä on yleensä kyse siitä, että peli on ratkennut jo ennen ensimmäistäkään siirtoa. Peli itsessään on siis turha, koska se on vain muodollisuus. Muistan joskus aikoinaan, kun turnauksessa faban seiskan aikaan nasahti kahdessa pelissä putkeen copypaste nettidemonit ja omalla armeijalla ei ollut edes mitään teoreettista mahdollisuutta niitä vastaan. Ei olisi ollut varmaan millään buildilla. Miksi edes pelata tuommoisia pelejä? Jos metailu on se juttu, niin monesti voisi jättää vaan pelin pelaamatta ja antaa luovutusvoiton. Kaikki säästäisivät aikaa ja vältyttäisiin paskalta "peliltä".

Itse pelailen aikamoista listaa pelejä, toisia harvemmin, toisia useammin. Säännöt ja figut löytyy Faban ja 40K:n lisäksi ainakin Mordheimiin, Necromundaan, Epiciin, LoTRiin, Warhammer Ancient Battlesiin, Battle Fleet Gothiciin, Force on Forceen, Guns at Gettysburgiin, Warmachineen ja useampiinkin toisen maailmansodan sääntöihin. Tuoreimpana ostin ison läjän kylmän sodan figuja, ihan varmaa ei ole vielä mitä niillä tulee pelailtua. Maalauspöydällä valmistuu napoleonin aikaisia venäläisiä. Tällä hetkellä eniten tulee kuitenkin pelailtua Battlegroup säännöillä toista maailmansotaa, jonka suunnittelufilosofiasta pidän kovasti.

Battlegroupissa näkyy vahva 40K:n vaikutus, mikä selittynee sillä, että sen pääsuunnnittelija on ollut myös suunnittelemassa 40K:ta aiemmin. Peli on nopeasti opittava, mutta paremmalla pelaamisella kuitenkin pääsääntöisesti voittaa. Listat sopivat hyvin viikottaisiin kerhopeleihin, koska ne ovat hyvin balanssissa. En ole ainakaan vielä keksinyt mitään kovin ihmeellisiä kikkailuja, vaikka peliä on tullut pelattua jo satakunta peliä sen julkaisusta lähtien. Tasapainoiset listat, jotka tukevat melko tasaisesti kaikkien aselajien käyttöä pitävät huolen, että pelit ovat yleensä mielenkiintoisia. Kirjoja ilmestyy sopivalla tahdilla 1-2 vuodessa. Uutta kivaa on koko ajan opeteltavana, mutta julkaisutahti on inhimillinen. Listat myös balansoidaan kirjan sisällä, eikä niillä ole tarkoituskaan pelailla toisten kirjojen listojen kanssa. Paketti on toimiva, koska isosta julkaistusta materiaalista vain pientä osaa käytetään kerrallaan. Eri kirjojen pelit ovat varsin eri tuntuisia ja erilaiset jutut toimivat pelissä. Peli on aikalailla hybridi siitä mitä fiktiiviset pelit tahollaan ja mitä historialliset omallaan yleensä ovat.

Vaikka Battlegroupissa on samanlaista syvyyttä kuin 40K:ssa, niin en minä sitäkään yksistään halua pelailla. Siinä on mielenkiintoinen toimiva mekaniikka, mutta välillä kaipaa vaihtelua niin teeman kuin sääntömekaniikoiden suhteen. Joitain pelejä on tullut tahkottua kyllästymiseen ja sitten tauon jälkeen niiden pariin palaa uudestaan. Joitain haluaisi pelailla enemmänkin, mutta peliseuraa on vaikea löytää. Jotkut ovat hauskoja kuriositeetteja kerran vuoteen. Onneksi on kuitenkin nykyään saanut samanhenkisiä pelikavereitakin melkoisen lauman tuttavapiiriin, niin erilaisille peleille löytyy aina peliseuraa.