VIHREÄN RITARIN METSÄSTYS
Osa II
Montglaive ja Vihreä Ritari ratsastivat öisessä, varjoisessa metsässä kovaa vauhtia. Kuunvalo siivilöityi kauniisti oksien väleistä. Ketään ei tullut vastaan, sillä kukaan ei asunut Chalônsin tässä osassa. He lähestyivät Petomiesten alueita, ja merkkejä siitä alkoi näkyä. Joihinkin puihin oli sidottu irtonaisia ihmisruumiin palasia, ja siellä täällä oli pinossa ihmis- ja (ilmeisesti) pässinkalloja, joiden otsiin oli piirretty verellä paholaismaisia merkkejä.
”Iloista”, sanoi lordi Montglaive. ”Nämä oliot ansaitsevat kuoleman.”
Ja me olemme sen täytäntöönpanijat, totesi Vihreä Ritari pahaenteisesti.
Kului vähän aikaa ennen kuin he kohtasivat ensimmäiset petomiehet. Sumusta kuului hirnuntaa ja vääristyneitä karjuntoja. Vihreä Ritari ja Montglaive laskivat peitsensä tanaan ja rynnistivät ääniä kohti. Petomiehet olivat kauempana kuin Montglaive oli arvioinut, kaiut olivat kai hieman hämänneet häntä, ja kun hän saapui aukiolle jossa petomiehet olivat, hän hämmästyi nähdessään kuusitoista Goria vasta sadan metrin päässä. Vihreä Ritari ei kuitenkaan näyttänyt mitään merkkejä hämmentymisestä vaan jatkoi täyttä laukkaa kohti Goreja. Nähdessään pelottavan rynnäkön Gorit kiljaisivat ja kavahtivat, yksitoista niistä tarttui hilpareihinsa ja heittivät kilvet maahan, mutta viisi säikähti niin pahasti että heittivät varusteensa maahan ja säntäsi metsään. Vihreä Ritari ratsasti suoraan kahden petomiehen yli ja seivästi kolmannen peitsellään. Peitsi ei katkennut, Ritari veti sen irti ja tähtäsi sen kohti toista petomiestä. Se torjui iskun kilvellään, mutta kilpi halkesi ja pian gori makasi verissään maassa.
Vihreä Ritari veti esiin miekkansa. Hänen hevosensa nousi kahdelle jalalle ja hirnui. Montglaive näki kuutamon suoraan hänen takanaan. Näky oli niin kauhistava, että Montglaivekin tunsi selkäpiinsä karmivan. Hänen teki mieli lähteä pakoon. Niin teki gorienkin. Mutta vain kolme lähti, loput viisi syöksyivät hilparit tanassa Ritarin kimppuun. Aseet kuitenkin kulkivat suoraan Ritarin läpi. Vihreä sumu ympäröi hänet sokaisten gorit.
Tehokkaan järjestelmällisesti Vihreä Ritari teurasti neljä hirviötä, Montglaive ratsasti paikalle ja vähän nolona siitä, että oli vain katsellut vierestä, surmasi viimeisen Gorin.
Yksikään ei saa paeta, Ritari sanoi. Perään!
Niin huutaen Vihreä Ritari ratsasti metsään Montglaive kintereillään. He löysivät jokaisen petomiehen ja säälimättä tappoivat jokaisen.
Tämä toistui vielä kolme kertaa, ja Montglaive laski heidän tappaneen yhteensä seitsemänkymmentä goria ja ungoria, kun he kuulivat jälleen hirnuntaa.
”He ovat lähellä”, sanoi Montglaive. ”Hyökkäykseen!”
Ei! huudahti Vihreä Ritari. Montglaive – pysähdy! Älä –” Mutta Montglaive oli jo mennyt.
Voihan perhana, Ritari ärähti ja ratsasti perään.
Montglaive oli jo taisteluhurmiossa, kun hän saapui maantielle jossa kolme maanviljelijää aaseineen olivat matkalla kaupunkiin. He kuljettivat vehnää aasien selässä. Montglaive oli kuullut aasien äänen. Hän syöksyi pusikosta miekka kourassaan ja iski kovaa. Kesken iskun hän huomasi ettei uhri ollutkaan petomies vaan talonpoika, mutta oli liian myöhäistä pysäyttää miekkaa.
Silloin Vihreä Ritari syöksyi esiin ja pysäytti Montglaiven miekan omallaan viime hetkellä. Talonpoika tuijotti silmät suurina miekkaa, joka värähteli kolmen tuuman päässä nenästään. Sitten hän pyörtyi kauhusta ja kaatui maahan. Kaksi muuta olivat jähmettyneet pelosta.
Älä enää ikinä tee noin, Vihreä Ritari ärisi. Etkö sinä erota goria ja aasia toisistaan? ”Minä… Minä…” Montglaive änkytti ja painoi sitten päänsä. ”Olen pahoillani. Rikoin ritarin kunniaa. Melkein tapoin viattomia ja en totellut käskyäsi.”
Ritari työnsi miekkansa huotraan ja vastasi: Sinä olet Neidon suojeluksessa. Teko oli harkitsematon mutta oikea. Luulit näiden olevan vihollisia ja hyökkäsit. Saat anteeksi.
Montglaive suuteli Vihreän Ritarin metallista jalkaa kiitollisuuden osoituksena ja heitti kuparilantin talonpojille hyvitykseksi. Sitten ritarit ratsastivat pois.
Vielä kahdeksaa ungoria myöhemmin metsän pimeyttä halkoi valtava karjaisu.
”Tuo ei ole aasi”, sanoi Montglaive. ”Tuo oli –”
Se on meidän viimeinen kohteemme tänä yönä, Vihreä Ritari kertoi. Kaaoksen Ogrelohikäärme. Se on asunut täällä sata vuotta ja kasvanut koko ajan. Sen nimi on Rusarothe, ja sen vastuulla on yli sadan talonpojan ja ainakin kuuden Etsivän Ritarin kuolemat. ”Se on surmattava!” julisti Montglaive innokkaasti kuin Aloitteleva Ritari.
Monet ovat yrittäneet, sanoi Vihreä Ritari. Heidän päänsä koristavat nyt Rusarothen kaulakorua.
Ogrelohikäärmeen karjunta repi korvia. Montglaive sävähti joka kerta kun ääni kuului, mutta Vihreä Ritari ei reagoinut siihen mitenkään, eikä hänen ratsunsakaan.
Nyt!
Ritarit laskivat äsken veistetyt, uudet peitset alas ja hyökkäsivät äänen suuntaan rivissä. He tulivat valtavalle aukiolle, jonka pohjan kattoivat puut jotka oli revitty irti juuriltaan, ja veriset, puoliksi syödyt ruumiit. Se oli Rusarothen koti. Hirviö itse seisoi aukion keskellä vuorotellen karjuen ja raadellen kuolleen Etsivän Ritarin ruumista ja hänen hevostaan. Se oli suurempi kuin Montglaive oli osannut kuvitella. Sen repaleiset siivet levittäytyivät peittäen kuutamon. Sen sarvilla oli mittaa metri jos toinenkin, ja sen valtava ase, hilpari jonka toisessa päässä oli piikkinuija, oli ainakin yhtä pitkä kuin Montglaive itse. Hirviön kaulassa riippui kymmeniä päitä. Mutta hän ei pysähtynyt eikä Vihreä Ritarikaan. He syöksyivät Rusarothen kimppuun. Se hoksasi heidät ja nauroi räkäisesti.
Se heilutti asettaan ja iski sen kohti Montglaivea. Hän ohjasi hevosensa äkkiä sivuun ja aseen terä pureutui syvälle maahan. Kun Rusarothe yritti kiskoa sitä irti, Vihreä Ritari iski peitsensä sen kylkeen. Ogrelohikäärme karjaisi, tällä kertaa tuskasta, ja yritti seivästää Ritarin sarvillaan. Kun se kääntyi ympäri tehdäkseen tämän, peitsi katkesi ja jäi törröttämään sen kyljestä. Rusarothe iski sarvensa kohti Vihreää Ritaria mutta tämä väisti. Nyt hirviö oli selin Montglaiveen, joka veti miekkansa ja iski sillä sen hännän tyveä monta kertaa. Veri roiskui joka puolelle. Rusarothe karjui ja yritti jälleen kääntyä ympäri, mutta Vihreä Ritari sananmukaisesti tarttui sen sarvista ja valtavilla voimilla kiipesi sen otsan päälle. Montglaive hakkasi koko pyrstön irti ja jätti sen sätkimään irtonaisena maahan.
Vihreä Ritari käänsi miekkansa kohti hirviön päätä ja tarttui siihen kaksin käsin ja aikoi lävistää pedon aivot, mutta se heitti hänet pois. Ritari lensi maahan.
Silloin Montglaive hyppäsi miekkoineen Rusarothen selkään ja silpaisi sen sydämen irti. Peto karjaisi viimeisen kerran ja rysähti maahan.
Se oli kuollut. Vihreän Ritarin ja Montglaiven ensimmäinen metsästysretki oli onnistunut.
Fb: Vihreän Ritarin metsästys, osa II
Oho, pääsen ensimmäisenä arvostelemaan. Melkoinen metsästysretki. Mielestäni kerronta on erittäin hyvää ja kuvailu hienoa, mutta tapahtumat etenivät nopeasti ilman hengähdystaukoja. Se on joskus hieman hengästyttävää, vaikka tässä se ei niin pahasti haitannut. Montglaiven persoonallisuus on hyvä asia ja Vihreän Ritarin kursivoitu puhe hyvä idea. Vielä, kun liiallisen nopeatempoisuuden saisi karsittua ja saisit väliin rauhallisempia kohtia, niin olisi aivan bueno. Kuten sanoin kerrontasi yltää helposti sotavasaran kärkijoukkoon, mutta se ei pääse täysiin oikeuksiinsa pelkässä mätössä. (Olipa muuten asiantuntevan kuuloisesti sanottu 
). Keep on shining...
). Keep on shining...Back in da biz and so deep in da bashin' game.
Shineee...
Shine down on me
Shine on this life that's burning out...
Krhm, siis... Joo, teksti oli todellakin aika laadukasta, mutta hieman jotain pientä hienosäätöä olin löytävinäni. Mutta ei siis tosiaankaan mitään ihmeellistä, naurahdin myös himan talonpoijille ja miten Montglaive suhtautui näihin. Juuri niinkuin kunniallisen bretonnian ritarin täytyykin: Ensin ollaan millin päästä tappaa talonpojat ja sitten viskataan palveluksesta vääntynyt kupariraha viereiseen mutalammikkoon. Peasants duty! 
Taistelu oli vähän nopsa, ja kerronta oli muutenkin ainakin lopussa aika vilkasta, mutta ei pahasti haitannut. Hienoa tekstiä ylipäänsä, mutta personally jättäisin lopputarinoista green nihtin välistä... Mutta oma on valintasi, käytä vain vihermörköä jos tahdot.
Shine down on me
Shine on this life that's burning out...
Krhm, siis...
Joo, teksti oli todellakin aika laadukasta, mutta hieman jotain pientä hienosäätöä olin löytävinäni. Mutta ei siis tosiaankaan mitään ihmeellistä, naurahdin myös himan talonpoijille ja miten Montglaive suhtautui näihin. Juuri niinkuin kunniallisen bretonnian ritarin täytyykin: Ensin ollaan millin päästä tappaa talonpojat ja sitten viskataan palveluksesta vääntynyt kupariraha viereiseen mutalammikkoon. Peasants duty! Taistelu oli vähän nopsa, ja kerronta oli muutenkin ainakin lopussa aika vilkasta, mutta ei pahasti haitannut. Hienoa tekstiä ylipäänsä, mutta personally jättäisin lopputarinoista green nihtin välistä... Mutta oma on valintasi, käytä vain vihermörköä jos tahdot.
Hienoa, vaikka jotenkin kerroit ehkä asiat liian yksinertaisesti ei se ole välttämättä huono asia. Mutta jotenkin jäi sellainen tunne että tarina vain juoksee ohitse. Mutta hienoa todellakin. Kuten pamp-pu totesi Vihreä Ritari sai hienon uuden ilmeen tuolla lausahduksellaan. Keep up the good work, and maybe I do too.
