Löysin koneeltani tarinan, jonka kirjoitin joskus viime kesänä Storm of Chaos kampanjaamme varten, jota peliporukkamme kanssa pelasimme. Tarina ei koskaan saanut jatkoa, saatikka lopetusta, kun kesken kampanjaa, siinä heinäkuun tienoilla lähdin armeijaan. Tänään unohduksen syövereistä kuitenkin löysin tämän tarinan ja ajattelin laittaa sen tänne teidän luettavaksenne.
Jatkoa olisi tarkoitus joskus vielä kirjoittaa, koska käy pikkuhiljaa ärsyttämään kun millään armeijallani ei ole kirjoitettua fluffia. Tässä olisi mielestäni potentiaalia fluffiksi, jopa kahdelle armeijalle. Nimeä tällä tarinalla ei vielä ole, ensiksi se pitää kirjoittaa valmiiksi.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kohti pohjoista
Lähtö ei miellyttänyt kreivi Gundemaria. Hän ei koskaan ollut pitänyt miekkojen kalinasta, ruudin hajusta, sotilaiden huudoista ja kaikesta kaaoksesta, mikä suuriin taisteluihin liittyi. Siinä ei ollut mitään ylvästä tai sankarillista. Taistelukentiltä ei löytynyt kunniaa tai mainetta, sen Gundemar oli ajan saatossa huomannut. Hän oli aina kuvitellut kuolevansa puolustaessaan kotikaupunkiaan, kuten isänsä. Sellainen kuolema olisi ihailtava, siinä olisi tiettyä arvokkuutta. Mutta nyt tämä kaikki oli vain harhaa. Tältä matkalta hän ei palaisi, se kävi päivä päivältä selvemmäksi Gundemarille. Mutta tämän sotaretken hän on velkaa Kultille. Tästä oltiin puhuttu jo kauan sitten.
Archaonin sotajoukot ovat aloittaneet marssinsa kohti keisarikuntaa, rajoilla kahakoitiin jo. Kirotusta Sylvaniasta huhuttiin Carsteinin suvun mahtavimman palanneen ja nostattaneen itselleen kuolleiden armeijan jollaista ei oltu satoihin vuosiin nähty. Vihreänahkojen jatkuvat hyökkäykset lisäävät painetta eteläisillä ja itäisillä rajoilla. Tästä kaikesta Gundemar oli naiivisti kuvitellut selviävänsä jäämällä kaupunkiinsa. Näin ei kuitenkaan tulisi käymään. Käsky marssia pohjoiseen sotimaan ei tullut keisarilta, eikä läänin herralta vaan jostain, mistä hän ei sitä odottanut, nimittäin Kultin puhemieheltä Vrideliltä. Kaikki oli kuulemma jo järjestelty. Kultin motiiveista ei kukaan muu tiennyt kuin he itse, eikä niistä sopinut kysyä.
Sinä päivänä kun joukko maageja pelasti Gundemarin kaupungin örkkien valtavan sotajoukon kynsistä, oli hän luullut näiden purppuraan sonnustautuneiden henkilöiden olevan lahja Sigmarilta. Nämä maagit eivät kuitenkaan olleet lahja, pikemminkin velka, joka tulisi jonakin päivänä maksaa takaisin. Se päivä olisi pian käsillä. Muutama kuukausi sitten Vridel oli ratsastanut kaupungin porteista sisään ja marssinut suoraan kreivin puheille. Hän ei pyytänyt vaan käski Gundemaria seuraamaan heitä, kulttia, kuten nämä maagit paremmin tunnettiin, pohjoiseen kunnes oikea aika koittaa. Syitä tai tarkoitusperiä Vridel ei selitellyt, mutta ei ollut vaikeaa arvata, mitä pohjoisessa odotti.
Gundemar ei pitänyt ollenkaan tilanteesta johon oli joutunut. Hän ei ollut yhtä voimakastahtoinen kuin isänsä. Kultti oli vuosien saatossa sotkeutunut yhä enemmän kaupungin politiikkaan, kunnes he käytännössä hallitsivat koko kaupunkia. Nykyään Gundemar on nimellinen hallitsija, eikä mitään muuta. Hän tietää sen itsekin, mutta ei voi tilanteelle mitään. Kultti on ainoa tuki ja turva näinä levottomina aikoina ja hänen kaupunkinsa olisi tuhottu moneen kertaan ilman näiden mysteeristen maagien apua. Kaupungin väki on autuaan tietämätön tästä kaikesta ja ovat vain onnellisia, että heillä on turvanaan kaksi vahvaa tahoa, maagit ja Gundemar.
Jopa neljäsosa kaupungin väestöstä on varustettu sotaan. Näistä vain pieni osa jäisi puolustamaan kaupunkia, loppujen lähtiessä pohjoiseen. Vridel lupasi myös jättää osan Kultin jäsenistä hoitamaan puolustuksen, mikä ei kuitenkaan Gundemaria paljoa rauhoittanut. Jos hänen rakastamansa kaupunki olisi tuhon partaalla, haluaisi hän taistella loppuun saakka ja kaatua sen mukana, mutta se ei nyt olisi vaihtoehto. Kohtalo ja kuolema odottaisivat häntä jossain muualla, jossain kaukana.
Ainoa lohtu Gundemarille oli hänen hyvän ystävänsä Trouver la Mortin päätös lähteä mukaan. Tämä oli saapunut Bretonniasta muutama kuukausi Kultin tulon jälkeen. Näky Bretonniasta tulleesta jalosta ritarista, kiiltävässä panssarissaan, kävelemässä pitkin kaupungin katuja, taluttaen lumivalkoista pegasosta hymyilytti vieläkin Gundemaria. Ritaria tuijotettiin kaduilla pitkään vielä tulonsa jälkeenkin, mutta hiljalleen ihmiset ovat tottuneet Bretonnialaiseen ja hänen outoon siivekkääseen ratsuunsa. Mutta nähtäisiinkö tätä outoa näkyä enää ikinä kaupungin kaduilla tämän sotaretken jälkeen?
Trouver la Mort on määrätietoinen ja ennen kaikkea vähäsanainen mies. Hän ei menneisyydestään paljoa puhu, mutta ne muutamat kerrat kun hän jotain on vaivautunut kertomaan ovat antaneet synkän ja surullisen kuvan hänen elämästään. Kaikesta tästä kurjuudesta hän syyttää ”Punaista Ritaria”, jota hän etsii kuumeisesti lennellen milloin missäkin pegasoksensa selässä. Joskus hän on jopa viikkoja putkeen poissa. Nyt hän on varma, että Punainen Ritari olisi jossain päin Middenlandia.
Viikkojen valmistelut ovat loppusuoralla ja pian Kultti Vridelin johtamana, Trouver La Mort pegasoksensa selässä ja Gundemar armeijansa keulassa aloittavat marssinsa kohti pohjoista, kohti myrskyä.
Kysymyksiä
”Onko tässä hyvä?”, Gundemar katsoi kysyvästi vierellään ratsastavaan Vrideliin. Tämä tuijotti hetken kreiviä ja nyökkäsi vastaukseksi, jolloin heidän takanaan ratsastaneet kapteenit tajusivat mistä oli kyse. Ilmaan kajahti komentoja ja heti hirmuinen vilinä alkoi sotilaiden keskuudessa, näiden alkaessa pystyttämään leiriä. Gundemar laskeutui hevosensa selästä ja antoi sen lähimmälle sotilaalle juotettavaksi ja ruokittavaksi. Vridel katseli ympärilleen hetken ja ratsasti sitten muiden Kultin jäsenten luokse. He eivät halunneet apua tavaroidensa purkamisessa tai teltan pystyttämisessä vaan olivat nimenomaan kieltäneet heidän asioihinsa puuttumisen. ”Parempi vain, ei minun miesteni ainakaan tarvitse tuhlata energiaansa heihin”, mumisi Gundemar hiljaa itsekseen. Matka oli ollut todella kiusallinen hiljaisen ja alati tarkkaavaisen mustapartaisen maagin vierellä. Nyt hän saisi vihdoin vähän rauhaa.
Laskeva aurinko värjäsi taivaan punertavaksi ja hajanaiset pilvet sinertäviksi. Näky oli kuin jostain satumaailmasta. Gundemar katseli taivaalle etsiskellen jotain. Trouver la Mort oli lähtenyt taas kerran aikaisin aamulla lentelemään marssivan armeijan ylle, ”varoittamaan mahdollisista vihollisista”, kuten hän asian ilmaisi. Gundemarin armeija oli ylittänyt juuri Middenlandin rajan, joten vihollisia ei näillä seuduilla vielä pitäisi kohdata. Ja vaikka niin kävisikin, hänen metsämiehensä hälyttäisivät asiasta paljon ennen tuota pegasoksella ratsastavaa ritaria. Trouver la Mort ei ollut korkeuksissa varoittamassa mahdollisista vihollisista. Hän etsi Punaista Ritaria.
Gundemarin silmä ei erottanut mitään liikettä taivaalla. Pettyneenä hän laski katseensa ja käveli tarkastelemaan leirin pystytystöitä.
”Kreivi Gundemar!”, kuului huuto. Gundemar vilkaisi taakseen. Pitkä ja hoikka nuorukainen juoksi hänen suuntaansa, kunnes kaksi vartiomiestä pysäytti tämän. Gundemar käveli lähemmäs poikaa, joka vielä huohotti raskaasti, aivan kuin olisi juossut tunteja putkeen. ”Mikä on asiasi?” kajautti Gundemar vähän liiankin sotilaallisesti, mikä hymyilytti häntä itseäänkin. ”Valtava kuolleiden armeija marssii näillä mailla, eikä heitä ole pystytty pysäyttämään!”, nuorukainen selitti vakavana. ”He tuhoavat kylämme ja polttavat peltomme, meidän tappiomme kasvattavat heidän rivejään päivä päivältä. Kapteeni Carl Gustav aikoo viimein tehdä asialle jotain, mutta pelkäänpä, ettei hänen joukkonsa kykene pysäyttämään sitä valtavaa legioonaa, he tarvitsevat apuanne!” Gundemar katsoi poikaa mietteliäänä, hymyn rippeet hävisivät hänen kasvoiltaan. ”Kyllä, me autamme”, kuului ääni Gundemarin vierestä. Vridel oli ilmestynyt kuin tyhjästä paikalle. Nuorukainen katsoi pelokkaana maagiin. ”Selvä”, hän sai soperrettua ottaen muutaman askeleen taaksepäin, jonka jälkeen hän suorastaan ryntäsi poispäin, aivan kuin lohikäärme olisi ollut hänen kannoillaan. ”Hei, milloin ja missä…”, ehti Gundemar huutaa pojan perään, ennen kuin Vridel keskeytti hänet. ”Huomenna aamunkoitteessa muutaman kymmenen mailin päässä täältä, minun mieheni johdattavat sinut sinne. Ole valmiina varhain.” Vridel käveli takaisin omiensa luokse, Gundemarin katsellessa hämillään tätä. Liian paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia.
Gundemar käveli levottomana ympäri leiriä. Pian olisi lähdettävä, eikä hän ollut nukkunut hetkeäkään. Hän ei pystynyt nukkumaan, ei ennen kuin saisi joitain vastauksia. Mitä kultti halusi? Oliko hänen koko elämänsä valmiiksi kirjoitettu Kultin toimesta? Milloin viimeksi hän oli saanut valita mitä tehdä? Gundemar tunsi itsensä isän pikku pojaksi, jonka puolesta kaikki valinnat oli jo tehty. Mutta hänen isänsä ei ollut enää noita valintoja tekemässä, vaan Vridel, mies, johon hän ei luottanut, jota hän melkeinpä vihasi. Gundemar huokaisi syvään. Tuska repi hänen sisuksiaan, epätoivo valtasi hänen sydämensä. Vain yksi lohduttava ajatus harhautui hänen mieleensä, huomenna hän voisi olla kuollut.
Pelastava Enkeli
Oksat raapivat Gundemarin päätä, hänen ryntäillessään pitkin kapeaa polkua. Hän ei ollut uskaltanut katsoa taakseen, oli vain juossut minkä jaloistaan pääsi miestensä mukana. Osa oli päässyt taistelusta pakoon, loppujen jäädessä sen painajasimaisen pedon kynsiin. Nyt he juoksentelivat hajaantuneena ympäri synkkää metsää. He eivät olleet siellä kuitenkaan yksin, outoja ääniä: askeleita, vikinää ja hiljaista murinaa kuului joka puolelta.
Gundemar huolestui koko ajan enemmän ympärillään kuuluvista äänistä ja lisäsi vauhtia. Hän ei ikinä ollut juossut täysissä varusteissa näin nopeasti, tai näin kauan. Jostain päin metsää kuului miehen epätoivoinen avunhuuto, joka muuttui pian kuolinkorinaksi. Tämän kuullessaan Gundemar tunsi veren häviävän jäsenistään, pelon ja väsymyksen ottaessa ohjat. Kaikki tuntui hyvin epätodelliselta. Hänen jalkansa eivät enää kantaneet. Maa tömähti, Gundemarin kaatuessa kokovartalopanssarissaan mahalleen mutaan. Silmäkulmastaan hän näki lähestyvän hahmon. Gundemar laittoi silmät kiinni ja puristi nyrkkejään, valmiina ottamaan viimeisen iskun.
”Typerys!”, kuului kiivastunut ääni. Gundemar uskaltautui nostamaan päätään ja katsahtamaan äänen suuntaan. Vridel seisoi aivan hänen edessään katsellen valppaana ympärilleen. Taas jostain kuului miehen tuskaista huutoa, mikä vaimeni pian. Gundemar kuuli ääniä kaikkialta ympäriltään. Pusikoiden kahinaa, hiljaista örinää, tuulen ajoittaista ulvontaa. Tuntui kuin koko metsä olisi elossa. Vridel mumisi hiljaa jotain keskittyneen näköisenä, mikä herätti Gundemarin huomion. Pian puhtaan valkea valo ympäröi heidät. Se levisi, täyttäen koko metsän. Gundemar katsoi ympärilleen. Hän näki selvästi puut, kivet ja pensaat, kaiken, mikä aikaisemmin oli pimeyden verhoama. Hän katsoi takaisin Vrideliin, joka suorastaan kylpi valossa. Hetken Gundemar oli näkevinään isänsä tuon mustapartaisen miehen paikalla, katsomassa alaspäin häneen, hymyillen. Pelko ja väsymys hävisi Gundemarin sydämestä. Hän katseli lumoutuneena näkyä, kunnes vertahyytävä kirkuminen hätkähdytti hänet todellisuuteen. Se kuului aivan heidän vierestään. Toinen samanlainen epäinhimillinen ääni yhtyi ensimmäisen mukaan. Ja kolmas, neljäs, viides, kunnes koko metsä tuntui huutavan tuskissaan. Äänet hiljenivät valon hiljalleen hälvetessä. Pimeys laskeutui, kaikki oli hiljaista.
”Palaa leirille, minulla on asioita hoidettavana”, Vridel sanoi Gundemarille, joka hölmistyneenä makasi vieläkin mutalammikossa. ”Valmista joukkosi taas marssiin, tapaamme Middenheimin lähistöllä. Älä kuitenkaan vie sotilaitasi liian lähelle tuota tuomittua kaupunkia!”, Vridel jatkoi. Gundemar ei saanut sanaakaan suustaan. Vridel aloitti ripeän kävelynsä, jättäen Gundemarin yksin makaamaan maahan.
SoC tarina - eikä yhtään liian myöhään!
Loistava! Juoni vaikuttaa kiinnostavalta, ja siihen on jätetty sopivasti mielenkiintoa ylläpitäviä aukkoja - kuten Kultin todellinen olemus yms. Vähän kuitenkin häiritsi, kun välillä teksti oli kirjoitettu preesensissä, esimerkiksi tämä pätkä: "Trouver la Mort on määrätietoinen ja ennen kaikkea vähäsanainen mies. Hän ei menneisyydestään paljoa puhu, mutta ne muutamat kerrat kun hän jotain on vaivautunut kertomaan ovat antaneet synkän ja surullisen kuvan hänen elämästään." Tuntuu kuin lukisi jotain henkilökuvausta tarinan sijaan. Tuon voisi korjata vaikkapa näin: "Trouver la Mort oli määrätietoinen ja ennen kaikkea vähäsanainen mies. Hän ei menneisyydestään paljoa puhunut..." jne.
Mutta muuten mainiota jälkeä, toivottavasti kirjoitat lisää.
Mutta muuten mainiota jälkeä, toivottavasti kirjoitat lisää.