Ihminen eikä inkvisiittori

[Dalamar]

Ihminen eikä inkvisiittori


Sade piiskasi jo valmiiksi lohduttoman näköistä mustaa linnoitusta eräällä pikkuplaneetalla kaaoksen silmän lähellä. Jostain uskomattoman kovasta aineesta rakennettu linnake oli seisonut siinä monta heimon sukupolvea, niin kauan kuin heimon legendat muistivat, ja heimon legendat kantoivat kauas menneisyyden hämyyn lankeamisen aikaan, jolloin ihmisten heikkous oli aiheuttanut kauhean tulimyrskyn, tuhoten sen ajan heimojen kauniit lasikaupungit, ja ajaen heimot pois tuhoutuneista paratiiseista. Sen ajan ihmiset olivat osanneet tehdä monia ihmeellisiä asioita, kuten lentäviä rekiä, ja keppejä jotka syöksivät tulta, sanoivat heimon myytit. Mutta kaikki tuo oli ollut mennyttä jo monta sukupolvea, näin sanoivat kaikkien heimojen vanhat ja viisaat miehet, ja kuka metsästäjä Kalth olisi ollut sanomaan kyseenalaistamaan heimon legendoja, vaikka niitä oli vaikea uskoa.
Linnakkeestakin kiersi Kalthin kuuleman mukaan monta synkeää huhua. Joskus tuliset linnut tai hirviöt laskeutuivat mustalle kirotulle tasangolle linnakkeen lähelle. Joskus ihmeellisiin panssareihin pukeutuneet ja valoa syökseviä sauvoja kantavat miehet tulivat linnakkeesta ulos, ja veivät heimojen ihmisiä linnakkeeseen, eikä heistä kukaan ikinä tullut takaisin.
Kalth oli harvoin huhujen takia metsästämässä linnakkeen lähellä, mutta joskus, kuten tänään, hän seurasi saalislaumaa näin pitkälle linnakkeen lähelle. Heimon piti saada ruokaa, kuitenkin. Joskus öisin hän näki liikettä linnakkeen muurin harjalla, ja silloin tällöin hassuja valoja. Hän pelkäsi linnaketta, kuten kaikki järkevät heimojen ihmiset. Hän päätti nopeasti saalistaa muutaman peuran laumasta, ja palata heimon luokse.
Kalth hiipi pusikossa tuulen alapuolella kohti peuralaumaa. Päästyään sopivaan paikkaan, hän kohotti jousensa, ja valmistui ampumaan, kun peuran pää kohosi. Se jähmettyi hetkeksi, ja lähti sitten juoksemaan karkuun nopeilla jaloillaan.
Kalth kirosi raskaasti, ja katseli ympärilleen nähdäkseen mikä sen oli säikyttänyt. Sitten hän näki sen, ja hänen sydämensä hyppäsi kurkkuun. Kalth osoitti lyhyen rukouksen jumalilleen, ja lähti hiipimään karkuun. Hän näki aukion laitaan astuneen miehen. Joka ei selvästi ollut heimosta.
Tuuli heilutteli miehen pitkää mustaa takkia. Korkealle nostettu kaulus suojeli häntä edes hieman piiskaavalta sateelta. Pitkä ja tuore arpi miehen naaman oikealla puolella kertoi vasta käydyistä taisteluista. Olkapäille ulottuvat mustat hiukset oli letitetty monesta kohtaa, ja niissä roikkui kimaltelevia jalokivikoruja. Kalpea naama näytti siltä kuin mies ei viettäisi paljon aikaa auringossa, ja hieman kyömy nenä loi jotenkin lintumaisen vaikutelman, varsinkin kun mies oli vielä Kalthia päätä pitempi, ja hoikka kuin mikä. Pitkä ja kapea miekka roikkui rennon näköisesti miehen olkapäillä, ja jumalat yksin tiesivät, millaisia aseita miehen takin kätköistä löytyisi. Mutta mikään näistä asioista ei pelottanut Kalthia, hän oli sentään kokenut soturi. Miehen silmät pelottivat Kalthia, ne olivat kuin kaksi tyhjää mustaa aukkoa. Niistä ei paistanut elämä, korkeintaan viha, ja katkeruus. Kalth oli nähnyt samanlaiset silmät ennenkin, enollaan, sen jälkeen kun naapuriheimon hyökkäyksessä koko enon perhe oli kuollut. Eno oli ottanut keihäänsä ja jousensa, ja lähtenyt kostamaan yksin. Hän oli vienyt mukanaan kuoleman mustiin meriin kymmenen vihollista, ja oli taistellut itsestään välittämättä, vain tappaen vastustajiaan. Kalth tiesi mitä tuollaiset silmät tekivät, eikä halunnut olla lähellä niitä. Niin Kalth ryntäsi metsän läpi karkuun, kohti kyläänsä, ja unohti peurat. Peuroja tulisi toisia.

Mies käveli kohti linnaketta rauhallisesti, kuin hänellä olisi kaikki aika maailmassa. Luonnottomat silmät tuijottivat linnakkeen mustaa valtavaa porttia, ja suu vääntyi jonkinlaiseen hymyn irvikuvaan. Hän veti takkinsa liepeistä järeän ja pitkäpiippuisen automaattipistoolin. Hän oli itse tehnyt pistoolin muinaisen maan piirustusten mukaan Marsin punaisilla tasangoilla, se oli ikivanha mutta yhä tehokas asemalli, aavikkokotka. Oli tuntunut silloin sopivalta Keisarin palvelemiseen. Mutta ase palveli vain käyttäjäänsä, ja hän oli hylännyt Keisarin ”armeliaan valon” jo aikaa sitten.
Hän pääsi portille, ja katseli sitä pitkän aikaa. Komeat mustat portit. Kaksi metriä adamantiinia, tuota ei edes naarmutettaisi laserkanuunalla. Hän otti aseestaan lippaan irti, ja laittoi siihen luoteja sisään yksi kerrallaan. Hän oli itse tehnyt luoditkin, jokaisen sisällä oli pieni timantti ladattuna psi-energialla. Itse luodit olivat adamantiinikärkiset sirpaleluodit, jotka iskivät läpi melkein kaikista haarniskoista mitä galaksin rodut enää osasivat tehdä. Niilläkään ei saanut tosin porttia auki.
Hän kaivoi taskustaan riipuksen, tyylitellyn I:n, jonka keskellä oli pääkallo. Keisarin pyhän inkvisiton tunnus. Hän käveli portin vasempaan laitaan, ja painoi sen erääseen tiettyyn loveen. Ihmisen mentävä salaovi aukesi portin kulmassa, ja hän käveli sisälle inkvisition linnakkeeseen.
Oli kulunut monta kymmentä vuotta siitä kun hän oli viimeksi käynyt täällä, mutta inkvisition linnakkeet eivät koskaan muuttuneet. Hän hiipi kohti portin vieressä olevaa vartiokoppia, välttäen taitavasti kaikki turvallisuuslaitteet, mikä oli hänelle helppoa, sillä hän oli aikoinaan vastannut tämän linnakkeen puolustuksesta, ja asennuttanut monet näistä laitteista. Kopista kuului vartiomiesten puhetta, ja hän jähmettyi kuullessaan tutun äänen. Siitä oli pitkän aikaa, mutta hänellä oli vanhalle ammatilleen ominainen loistava muisti. Heinrichs.

”… Hän oli urhein ja paras inkvisiittori mitä olen tavannut, silloin aikoinaan. Olin vielä nuori moku täällä linnakkeessa, ja tehtävämme oli aikoinaan puhdistaa kaaoksen pesäke. Monet vanhemmatkin jermut oksentelivat siinä kauheassa paikassa. Ikinä ennen en ollut nähnyt mitään niin hirveää kuin se kuolemalta löyhkäävä paikka. Taistelimme monia demoneja ja muita hirviöitä vastaan, ja monet meistä menettivät järkensä valon, tai henkensä, mutta hän ei edes vavahtanut, kirkassilmäisenä ja keisarin mantraa toistellen lähetti ne puhdistavilla luodeilla takaisin helvettiin”, Heinrichsin ääni kuului kopin sisältä.
”Mutta nyt hän on kuollut langenneena keisarin valosta! Hän veljeili jonkin eldarxenolutkan kanssa, ja kuljetti käsissään mahtavaa kaaoksen esinettä! Hän oli petturi, ja oikeamielinen inkvisiittori Himmel lähetti vuorostaan hänet ja eldarin helvettiin! Näin kuinka miekka sivalsi petturia päähän!” Nuorempi, kiihkeä ääni sanoi.
”Jotenkin en oikein usko, että ilmeisesti entinen inkvisiittori Daimon olisi kääntynyt pahaksi. Kaikkihan me luulimme hänen kuolleen taistelussa kaaoksen voimia vastaan Cadian lähellä. Tosin myös eldarit osallistuivat taisteluun, en sitten tiedä. Mutta kaaoksen kanssa veljeilyä? Epäilen”, Heinrichs sanoi.
Daimon kuunteli puhetta itsestään, ja väkisinkin karsea irve nousi taas hänen kasvoilleen. Katkerasti nauraen hän astui oviaukkoon, ja katsoi miehiä. Heinrichs oli vanhentunut paljon kymmenen vuoden aikana, mutta vanhassa miehessä oli selvästi yhä terästä. Nuoremman miehen silmät paloivat fanaattisuudesta, ja komeat kasvot heijastelivat päättäväisyyttä ja kovuutta. Tyypillinen uusi inkvisiition rynnäkköjoukkojen edustaja. Heinrichs katsoi häntä, kuin olisi odottanutkin häntä palaavaksi. Olihan vanha kersantti kuitenkin ollut Daimonin alaisena melkein kolmekymmentä vuotta. Nuori sotilas katsoi Daimonia järkyttyneenä, ja huusi kauhusta:
”Sinä! Minä näin kuinka kuolit! Sinä olet kuollut! Pyhä inkvisiittori halkaisi pääsi!”
”Ja enkö muka ole kuollut? Tulin vain hakemaan ”pyhän inkvisiittorin” mukaani”, Daimon sanoi, kuolleet silmät loistaen synkkyyttä.
Nuori sotilas veti pistoolinsa esille, mutta kersantti Heinrichs huitaisi häntä kiväärin perällä päähän. Sotilaan silmät pyörähtivät ympäri, ja hän tuiskahti tuolilta naamalleen.
Heinrichs teki kunniaa, ja sanoi:
”Herra inkvisiittori, en ikinä usko että olisitte kääntyneet kaaoksen puolelle”.
”En ole enää inkvisiittori, mutta en ole kaaoksen puolellakaan. Toisin kuin Himmel”.
”Sitä pelkäsinkin. Himmel asuu entisessä huoneistossanne. Avain sisälinnaan on tätä nykyä uudella portinvartijalla. Kannattaa varoa, hän on miekkamestari”. Heinrichs sanoi, ja otti kypärän päästään.
”Kiitos, kersantti. Vanha ystävä”. Daimon sanoi, ja iski kersanttia päähän pistoolinperällä.
Daimon sulki kaikki pihan ansat vartiokopista, ja lähti kulkemaan pihan yli portinvartijan mökkiä kohden. Portinvartija oli arvo, jonka haltija päätti portin aukaisemisesta, ja kulkemisesta muutenkin linnoituksessa.
Vai että eldarxenolutka? Daithilin oli taistellut kaaosta vastaan kauemmin ja paremmin kuin kukaan ylimielisistä inkvisiittorin paskiaisista. Kun hän ja Daithilinin neuvosto olivat pysäyttäneet yhdessä kaaoksen demonien hyökkäyksen, missä hänen ”toverinsa” olivat olleet? Kun hän makasi demonien karkoittamisen jälkeen kuolemankielissä, missä he olivat olleet?
”Eldarxenolutka” oli pelastanut hänet, ja parantanut hänen haavansa, ja saanut hänet tajuamaan keisarin tien tyhjyyden. Miten paljon elämää hän oli haaskannut. Lyhyeksi aikaa, Daithilin oli sytyttänyt hänen sielunsa elämän liekkiin, ja hän oli nauranut, nauttinut auringosta, viinin mausta, lasten leikkimisestä. Heistä oli tullut rakastavaiset, ja Daimon oli luopunut keisarista, ainaisesta sodasta, ja ollut todella onnellinen ensimmäisen kerran koskaan.
Ja nyt Daithilin oli kuollut. Ja hän oli myös. Sydän löi, mutta hän ei enää tuntenut mitään. Mikään ei tuntunut missään. Oli raja, jota ihmisen sielu ei voi ylittää murtumatta, ja hän oli saavuttanut sen. Hän olisi lakannut hengittämästä jo aikaa sitten, mutta hänellä oli vielä yksi asia tehtävänä, sitten hän voisi kaatua maahan, ja lopettaa.
Hän oli saapunut mökille, ja seisoi oven edessä katsellen sitä. Täällä hän oli aloittanut uransa tässä linnoituksessa. Jalka kohosi, ja potkaisi. Ovi lensi seinään, ja Daimon syöksähti sisälle pistooli kädessään.
Ainoastaan hänen nopeat refleksinsä estivät häntä menettämästä päätään, kun voimamiekka suhahti hänen päätään kohden. Miekkamestari oli odottanut oven vieressä varjoissa, ja hyökkäsi nyt kuin kettu Daimonia päin, miekka ilmaa leikaten. Daimon väisti, ja syöksyi takaisin ulos sateeseen. Miekkamestari seurasi perässä, kaksi voimasapelia käsissä hohtaen. Hän oli pukeutunut tiukkoihin taistelijan vaatteisiin, pitkät vaaleat hiukset poninhännällä. Kylmät siniset silmät tarkkailivat Daimonia, ja julma hymy nousi tämän huulille. Miekkamestari puhui:
”Daimon. Olen kuullut maineestasi, sinä keisarin valon hyljännyt. Sinulla ei ole mahdollisuuden häivääkään minua vastaan, minut kouluttivat Terrassa parhaimmat miekkailijat koko ihmisten maailmassa. Olen surmannut kymmenittäin miehiä ja naisia, jotka tulivat miekkoineen hakemaan voittoa minusta, mutta kaikkien miekat koristavat nyt seinääni, ja kohta sinunkin. Et voi voittaa minua miekkataistelussa.”
”Niin”, Daimon sanoi, kohotti pistoolinsa, ja veti kahdesti liipasimesta. Kaksi luotia kulki viheltäen ilman läpi, osuen miekkamestaria rintaan. Sisäänmenoaukot olivat vain kolikon kokoisia, mutta pirstoutuessaan ne repivät koko miehen ristiselän silpuksi, räjäyttäen keuhkot veriseksi muusiksi, ja katkaisten sydämen valtimot. Psi-energia levisi luodeista koko miehen ruumiiseen, siniset salamat kietoutuivat tämän ympärille iskien armottomasti uudestaan ja uudestaan. Suu avautui äänettömään tuskankirkaisuun, mutta mies oli jo kuollut kun äänijänteet yrittivät toimia. Raato mätkähti maahan yhä kouristellen. Inhottava palaneen lihan käry täytti pihamaan.
”Se oli vaimostani, paskiainen”, Daimon totesi, tuskaisa hymy huulillaan. Armottomat tyhjät silmät tutkivat miehen ruumista, ja huomasivat avaimen jäänteet miehen rinnalla, täsmälleen toisen luodin osumakohdassa. Daimonin suu vääntyi väkisin hymyyn, ja katkera nauru purkautui kuolleen kuuloisesti miehen suusta. Keisari taisi olla häntä vastaan, tai ehkä kaaoksen jumalat. Tämä pitää siis hoitaa vanhanaikaisesti, Daimon ajatteli ilottomasti.
Daimon nosti miekkamestarin ruumiin olkapäälleen, ja lähti kävelemään kohti linnan sisäänkäyntiä, ja jotain mustaa huumorintajun ripettä osoittaen hyräili keisarin hymniä.

Samalla linnan toisella puolen muuria kiipesi musta hahmo. Se roikkui luotisuorassa seinässä kuin tyhjää vain, vaikka siinä ei ollut mitään mistä pitää kiinni. Pitkä tarkkuuskivääri roikkui kantohihnassa hahmon selässä, ja punainen visiiri katseli jatkuvasti muurin yläosaan. Päästyään muurin huipulle, hahmo heilautti kiväärin olkapäätään vasten, ja katsoi ympäristöään. Takaoven suulla näkyi vartija, ja toinen kulki pihamaata pitkin. Hahmo viritti kiväärinsä, tähtäsi, ja ampui alle kahdessa sekunnissa kumpaakin vartijaa päähän uskomattoman tarkasti. Hahmo katsoi pihamaan läpi vielä kerran, ja hyppäsi sitten uskomattoman ketterästi pihamaalle, ja juoksi kohti linnaa, tarkoituksenaan tappaa kaikki linnan asukkaat.

[Adanedhel]

Vai että ihan inkvisiitiosta olet tehny tarinaa...

Hämmentävää, nyt en keksi mitään kunnollista sanottavaa, mutta yritetään...

Kieliasuun en puutu, mutta vähän poikkean siihen sanomalla vain että kannattaa jättää toisinaan parinrivin välejä, mikä helpottaa lukemista kummasti.

Mutta itse tarina...

Synkkä, todella synkkä ilmapiiri on koko ajan päällä, ja keisarillinen uskollisuus sai uuden näkökulman...

Henkilöinä inkvisiittoreista ei saa paljoa irti, tosin onnistuit luomana hyvän kuvan "luopiosta" tosin pari kertaa meni nimet sekaisin (syy on myös tarinan ulkomuodossa, välirivejä lisää) mutta mielenkiintoa herättä tarina, tosin saisi jatkua nyt äkkiä...

Yritä saada selvää nyt tuosta, suomennan sen nyt sinulle. Loista teos, ja jatkoa odotan innolla...

[JEA]

Noh, jaaah. Olisi pitänyt arvata, että viha Keisaria, tuota viatonta vanhusta kohtaan, nostaa jälleen rumaa päätään.
Eldar kyllä voisi pelastaa Inkvisiittorin kuolemasta, mutta että
suhde Eldarin ja ihmisen välillä?!? Kuules, biologisesti ihminen ja eldar ovat (ulkonäköä lukuunottamatta) samalla asteikolla kuin kala ja kilpikonna! Ja mitä varten inkvisiittorit kuvataan aina pahiksina? Maailma ei ole niin mustavalkoinen; ilman Ordo Malleusta olisi joka kodissa puolidemoneja, ilman Xenosta tyranidit olisivat jo syöneet 50 planeettaa enemmän kuin nyt, ja Hereticus estää pahiksia pääsemästä valtaan (Vandire, Vandire,,,). Että sillai.
-------------------------------------------------------------------------------------
Pienen inkvisiittorin asialla.
JEA

[Dalamar]

Huomautan ilmeisestä ennakkoluulosta edeltävässä tekstissä. Vaikka Daimon onkin hyljännyt keisarin, se ei tarkoita että hän vihaisi keisaria. Miehen ainoa haluntapainen on tällä hetkellä teloittaa eräs inkvisiittori.

[JEA]

LAINAUS: "Mutta ase palveli vain käyttäjäänsä, ja hän oli hylännyt Keisarin ”armeliaan valon” jo aikaa sitten. "

No, jollei hän sittenvihaa keisaria, ei hänellä näytä olevan enää paljon kunnioitustakaan,,,;)

[WolfMan]

Loistavaa... Tälläista on mukava luke, teksti on selvää ja juonessa pysyin helposti mukana, ei turhia kaunisteluita. Taidat viitata aseella "Aavikkokotka" Desert eaglea... vai?

[Dalamar]

Viittaanpa hyvinkin... Jotenkin tuntui mukavalta pistää inkvisiittorille jokin muu pistooli kuin bolt pistol...

[Adanedhel]

Ja dessussa on sitä jotain, paljon enemmän "munaa" kuin bolt pislassa...

[LurkkiKapteeni]

DEagle on ykkönen . En vain osaa ampua sillä . Lopetan tämän cs keskustelun ja yritän kommentoida tuota stooria.

Mitäs tuosta nyt sanoisi, kova jätkä tämä herra entinen inkvisiittori? . Meininki oli katossa kokoajan, ja tuo ökkömönkiäinen snaippereineen voi olla hyvinkin kiinnostava, tarinan edetessä... Silti, mielestäni Faba stoorisi ovat olleet hiukan parempaa matskua kuin tämä 40k stoori, ainekin tälläkertaa. Ei tämäkään toki huono ollut, loistavaa luettavaa . Yksi seikka vielä, tarina oli kokoajan jotenkin "arvattavissa", en sitten tiedä mistä tämä johtui.

- Jatkoa odotellessa.. (tuleeko sitä?)

[Adanedhel]

DEagle on ykkönen . En vain osaa ampua sillä . Lopetan tämän cs keskustelun ja yritän kommentoida tuota stooria.

[OT] Puhuin lähinnä roolipeleissä ja softaamisessa, en CS:ssä[/OT]

Tässä nyt odotellaan jatkoa, mikäli oikein tarinan ymmärsin, sitä on tulossa...

(Turhaakin turhempi viesti )

[BioHazard]

MITÄ HELVETTIÄ SILLÄ UKOLLA OLI DESERT EAGLE????????????????? HALOOO?? VUO25NNA 40,000??????

[Kriegsminister]

MITÄ HELVETTIÄ SILLÄ UKOLLA OLI DESERT EAGLE????????????????? HALOOO?? VUO25NNA 40,000??????

En haluaisi nyt mitenkään flamettaa, mutta voisiko näihin arvosteluihin saada jotain asiaa?

[Dalamar]

Siksi että satun pitämään kyseisestä aseesta. Tarinassa tarjottiin luullakseni uskottava selitys. Jos se ei kelpaa, asiallisempaa palautetta kiitos, tai ilmoitan ylläpidolle.

[Kriegsminister]

Jeah, tuli pitkästä aikaa luettua jotain täältä alueelta. (muuta kuin OT:tä)

Kyllä, kyllä, tunnelma oli kohdallaan. Tässä tapauksessa tarinan suurin koukuttaja.

Pari onnahdusta bongasin kuitenkin:

Ainoastaan hänen nopeat refleksinsä estivät häntä menettämästä päätään, kun voimamiekka suhahti hänen päätään kohden.

Tuossa mielestäni liikaa toistoa. Väliin olisi voinut heittää esim. herran nimeä tai arvoa. Tyylin: "Ainoastaan inkvisiittorin nopeat refleksit estivät häntä menettämästä päätään, kun voimamiekka suhahti Daimonin päätä kohti"
Itseasiassa tuokin ontuu hiukan, joten lause ehkä olisi vaatinut jotain erilaista muotoilua.

Kaksi luotia kulki viheltäen ilman läpi, osuen miekkamestaria rintaan. Sisäänmenoaukot olivat vain kolikon kokoisia, mutta pirstoutuessaan ne repivät koko miehen ristiselän silpuksi...

Virhe! Ristiselkä ei ole rinnan korkeudella vaan se on täällä alaselässä. Itse tein saman virheen tarinakisa -05een osallistuneessa kakkatarinassani (0p). Luetin sen läpi onneksi serkullani jolla on käsittääkseni jonkin asteen hierontakoulutus. Hän huomatti minulle tästä samasta asiasta.
tai sitten Daimon oli vain niin pitkä jätkä, en minä tiedä

Mutta kokonaisuudessaan hyvää tekstiä. OT: Teräsbetoni soittaa kohta Provinssissa! \\m//

[Dalamar]

Teräsbetoni!

[Augustus]

Kyllähän ne luodit saattoi ihan hyvin rintaan osua ja tulla ristiselästä ulos, jos ne tulivat tavallaan yläviistosta. Uhrihan saattoi olla esim. nojautuneena eteenpäin, kuten taistellessa joskus on tapana.

[Kriegsminister]

It's possible.

Mitä sanoo kirjailija? Oliko ihmisen ruumiinrakenne hakusessa vai ihan suunniteltu juttu?

[Dimensus]

Ainoastaan hänen nopeat refleksinsä estivät häntä menettämästä päätään, kun voimamiekka suhahti hänen päätään kohden.

Tämä lause ontui vielä ministerin muutoksen jälkeen sen vuoksi, että siinä on toistoa myös sanassa päätään.

[Kriegsminister]

Tuota en huomannutkaan. Eihän nyt kenelläkään riitä havainnointikyky löytämään kahta virhettä yhdestä virkkeestä.

Silloinhan tuo olisi helppo korjata muotoon: " Ainoastaan inkvisiittorin/Daimonin nopeat refleksit estivät häntä menettämästä päätään, kun voimamiekka suhahti sitä kohden."

[Dalamar]

Myönnän että kyseessä on tahaton virhe. en ajatellut asiaa juurikaan. Toisaalta Daimon on/oli aika pitkä veikko... Välimerkin yhdyntää.