Finlandians

[laurentius]

taas saimme mahtavaa tarinaa, mutta kyllä tuolla muutama kirjoitus virhe löytyi Esim..

Jeremiah tunsi avioissaan uuden tyrkkäyksen

Onkos jeremiah moni-avioinen?

[WHAM]

ah, pahoittelen näitä kirjoitusvirheitä syvästi, mutta tämänkin osan satuin kirjoittamaan koulun kuvankäsittelyn tunnilla, joten yrittäkää kestää kirjoitusvihreitä. ^^

Sitäpaitsi, kaikki nämä tekstit suunnitellaan englanniksi, ja käännetään suomeksi (outo tapani, pidän englannin kielestä enemmän), ja tarkoitus on tämä aikanaan koota yhdeksi pidemmäksi tarinaksi, jota täydennetään ja pidennetään sopivista kohdista, ja lisäksi tuo lopullinen versio tulee olemaan englanniksi.

Korjailen kirjoitusvirheitä jos oikein räikeitä huomaan, teen niille kyllä jotakin.

[WHAM]

Uusi uhka (jatko)

Dalamar kirosi äänen, kielellä, jota nainen ei ymmärtänyt, eikä erityisemmin halunnut ymmärtää, sillä nainen oli tullut huonoon aikaan. Vakoojana elämänsä elänyt nainen oli verhoutunut väljään mustaan kaapuun, joka ei paljastanut mitään, ja jonka alle hän saattoi kätkeä mitä tahansa. Hänen nimensä oli Cynthia, ja hän oli palvellut yli-inkvisiittori Dalamaria joitakin kertoja ennenkin. Hänenkaltaisiaan ei päästettäisi lähellekään pyhää Terraa, paitsi tämänkalitaisissa, harvinaisissa, tapauksissa, joissa inkvisiittori itse oli hänet kutsunut, kuten tällä kertaa.
"Te kutsuitte minut luoksenne?" Nainen kysyi töykeällä äänellään. Dalamarin kasvoilla liekehti kiukkuinen puna tämän katsoessa naista alta karvattomien kulmiensa. Dalamarin kasvot olivat täysin karvattomat ja sileät.
"Toivottavasti en keskeyttänyt mitään tärkeätä." Nainen jatkoi, virnistäen leveästi kaapunsa alla. Dalamar puhahti syvään, koettaen rauhoittua, ja katsoi sitten naista kuin jääveistos.
"Tulet pahaan aikaan, ja etuajassa, mutta tällä kertaa säästyt rangaistukselta..." Dalamar puhui liioitellun teatraaliseen sävyyn. Nainen mietti millaisista rangaistuksista mies mahtoi puhua. Uhkaus tuskin koski inkvisition vankiloita...
"...sillä minulla on sinulle tehtävä." Dalamar lopetti lauseensa. Ennen kuin nainen ehti tiedustella enempää, Dalamar työnsi tämän käteen datalevyn.
"Tuo sisältää kaksi tiedostoa, joista ensimmäinen on tehtävänantosi. Sinun ei tule avata tuota tiedostoa täällä, eikä missään Terran lähellä, vaan vasta kauempana. Toisen tiedoston käytöstä saat tarkat ohjeet tehtävänannossasi. Ei kysymyksiä, nainen! Täytä tehtäväsi, ja saat palkkiosi. Mene nyt, liian monet silmät katselevat nykyään..." Dalamar lopetti, viitaten naista poistumaan. Cynthia havaitsi Dalamarin olemuksessa hermostuneisuutta, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen havainnut miehessä, mutta ymmärsi ettei nyt ollut oikea hetki piikitellä asialla. Cynthia nousi ylös, ja asteli ulos asuinsalista, jättäen Dalamarin yksin.

Cynthia oli saanut omaan käyttöönsä harvinaisen aluksen, jonka hänelle oli määrännyt luovutettavaksi itse Dalamar. Aluksen kyljessä oli nimi "Käärme II", joka Cynthian mielestä sopi mainiosti alukselle, joka oli suunniteltu selvästi kiemurtelemaan sisään minne tahansa. Aluksen vihertävänmusta pinta teki siitä vaikeasti havaittavan, ja siinä oli selvästi keskivertoa nopeammat moottorit. Mistä Dalamat moisen aluksen oli saanut, ei Cynthia uskaltanut arvaillakaan. Nainen nousi alukseen, ja sai välittömästi lähtöluvan Pyhän Terran valvontakeskukselta. Cynthian sallittiin poistua Terralta ilman tarkistuksia ja kuittauksia, joka oli selvästi Dalamarin aikaansaannosta. Cynthia ei uskaltanut arvaillakaan kuinka Dalamar oli saanut sovittua moisesta välinpitämättömyydestä Terran valvontakeskuksen kanssa, sillä Terran turvatoimet olivat galaksin tiukimmat. Cynthia virnisti itsekseen muistaessaan että hänen työnantajallaan oli enemmän vaikutusvaltaa kuin moni uskoisi. Cynthia oli ehkä ainoa elävä sielu, joka tiesi Dalamarin todellisesta uskosta, ja olemuksesta. Dalamar tiesi, että vaikka Cynthia päättäisikin pettää hänet, Dalamar voisi aina livahtaa karkuun naisen syytöksistä, ja saisi todennäköisesti naisen hengilta lähes yhtä nopeasti. Mutta Cynhtia tiesi että Dalamarin palveleminen toisi hänelle valtaa ja omaisuutta, ja mikä tärkeintä, tietoa! Tietoa, jota vain muutama sielu imperiumissa sai käsiinsä, ja jonka Cynthia saattaisi myydä eteenpäin rajaseutujen salakuljettajille, rikollisille, ja jopa itselleen Tau:lle. Nainen virnisti jälleen leveästi, kiihdyttäessaan käärme II:n ulos Terran kiertoradalta.

Kaksi päivää matkansa aloittamisen jälkeen Cynthia oli päässyt Marsin vyöhykkeen ohitse, välttäen kaikkianisen huomion alueella, Dalamarin antamilla turvakoodeilla, ja alukseen asennuttamalla signaalimajakalla. Cynthia hidasti aluksensa nopeutta, ja pysäytti sen sitten kokonaan, käynnistäen samalla oman signaalimajakkansa, jonka hän oli tuonut alukseen mukanaan. Signaalin pystyisi vastaanottamaan tietyllä tavalla muunnellulla vastaanottimella, joka paljastaisi Cynhtian sijainnin rahtialuksille, jotka osasivat etsiä. Cynthian kaltaiset kulkijat olivat suosittua kuljetettavaa, sillä hänen kaltaisensa maksoivat matkoistaan hyvin. Ilman ulkopuolista kuljetusta, matka mihin tahansa kestäisi liian pitkään. Nyt Cynhtia saisi kyydin rahtialusten kohtaamispaikkaan, josta hän pääsisi haluamaansa suuntaan. Nainen aavisti että hänellä saattaisi olla edessään pitkä odotus, joten hän työnsi Dalamarin datalevyn lukijaan, ja avasi pict-ruudun, jolle ilmestyi Cynhtian odottaman Dalamarin kuvan sijasta pelkkä karttakuva, jota seurasi tunnistamattoman palvelijan ääni, tai kenties se oli Dalamarin ääni jonkinlaisen muuntimen läpi kuultuna. Ääni aloitti monotonisen selostuksensa:
"Cynthia, sinulle on nyt yksinkertainen tehtävä, joka kuitenkin vie aikaa, ja josta saattaa kehittyä haastava ja ongelmallinen. Tällä levyllä on toinen tiedosto, joka sisältää arkaluontoisia käskyjä. Ne tulee toimittaa kartalla nyt näkyviin koordinaatteihin ensi tilassa." Cynthia painoin mieleensä pict-ruudulla välkkyvät koordinaatit, ja tajusi niiden sijaitsevan itäisellä rintamalla, jonkin matkaa Ultima Segmentumin vaikutusalueen ulkopuolella.
"Tuon tehtävän suoritettuasi, sinun tulee hakeutua johonkin alueella sijaitsevista piilopaikoistasi..." Cynthiaa puistatti ajatus siitä ette Dalamar ilmeisesti tiesi hänen piilopaikoistaan.
"...ja odottaa lisätietoja, jotka saapuvat aikanaan merkitsemättömällä sukkulalla. Avainsana on "Syntisyys". Äläkä unohda, aikaa ei ole paljoa. Matka tulee kestämään viikkoja, eikä sinulla ole siis aikaa hukattavaksesi, en voi painottaa tätä liikaa! Kiirehdi, ennen kuin on myöhäistä!" Ääni loppui, ja pict-näytön kuva esitti vielä hetken Ultima segemntumin karttaa, jossa tietyt koordinaatit vilkkuivat, kunnes näyttökin sammui. Cynthia ymmärsi tehtävän kiireellisyyden, mutta hän ei voinut enää mitään. Hän pääsisi liikkeelle vasta kun sopiva rahtialus kulkisi ohitse...

[WHAM]

Kivi

Cynthian matka oli viimein ohi, ja hänen uusi aluksensa leijui annetuissa koordinaateissa. Matka oli kestänyt odottamattoman kauan, ja Cynthia pelkäsi olevansa jo myöhässä. Cynthian asettaessa aluk-sen moottorit lepotilaan, ja alkaessa skannata ympäröivää avaruutta, hänen epäilyksiinsä tuli vahvis-tus. Aluksen VOX-laite räsähti henkiin:
”Olet myöhässä…” Kuului laitteesta kärsimätön miehen ääni.
”Tulin niin nopeasti kuin havaitsematta pystyin, ja minulla on määrätty levy mukanani. Mikä on tunnus?” Cynthia vastasi ammattinsa edellyttämällä rauhallisuudella. VOX-laite oli hetken hiljaa, ennen kuin Cynthia kuuli saman miehen äänen lausuvan hitaasti sanan: ”Syntisyys”. Cynthia vahvisti tunnuksen oikeaksi.
”Mainitsemanne levy, asettakaa se aluksenne peräosasta löytyvään kapseliin, ja ampukaa se sitten ulos.” VOX-laitteen kärsimättömän kuuloinen ääni käski. Cynthia, joka ei vieläkään ollut onnistunut havaitsemaan avaruudessa ensimmäistäkään alusta josta signaali olisi voinut tulla, nousi istuimeltaan, ja astui ohjaamosta aluksen ahtaaseen takaosaan. Cynthia huomasi heti valkoisen kapselin, joka oli tarkoitettu laukaistavaksi tuhoutuvasta aluksesta. Kapselin kuuluisi sisältää aluksen tapahtumaloki, ja Pict-nauhoite aluksen viimeisistä hetkistä. Nyt kapseli oli kuitenkin tyhjä, ja Cynthia asetti kapseliin datalevyn. Varmistettuaan kapselin olevan oikein sinetöity, Cynthia asteli takaisin ohjaamoon, jossa hän painoi hätäkapselin laukaisunappia. Hän kuuli takaansa kolahduksia ja surahduksia kun mekanismi veti kapselin laukaisuputkeen, ja ampui sen avaruuteen.
”Havaitsemme kapselin…” VOX-ääni ilmoitti. ”Teidän tulee nyt poistua alueelta, ja noudattaa omia ohjeitanne.” Ääni loppui rasahdukseen. Cynthia kohautti olkiaan, ja käynnisti aluksensa moottorit, asettaen kurssinsa erään lähettyvillä sijaitsevan suuren asteroidin luo.

Cynthian aluksen poistuttua sensorikantamalta, avaruuden mustuudesta lähestyi hidasliikkeinen taistelualus, joka oli joskus ollut Keisarillisen laivaston sotilaskuljetusalus, mutta jonka kaikki pinnat oli nyt peitetty uusilla mekaanisilla laitteilla, ja Kaaoksen Rautasoturilegioonan synkillä symboleilla. Alus veti pienen valkoisen kapselin sisäänsä, ja katosi jälleen avaruuden mustuuteen.

Cynthian alus saapui lähes vuorokautta myöhemmin suuren asteroidin, jonka hän oli nimennyt osuvasti ”kiveksi”, luo. Cynthia lähetti aluksellaan koodatun signaalin asteroidille, joka hetken kuluttua näytti alkavan repeytyä osittain auki. Cynthia oli rakennuttanut eräällä pimeiden markkinoiden urakoitsijalla muutamia tällaisia asteroideja, joiden sisällä oli pieni laskeutumisalusta, sekä karut mutta riittävät asuintilat. Cynthia odottaisi täällä kunnes kuulisi jälleen Dalamarista.

EDIT: wordillä kirjoitin ton, ja sinne oli siinnyt tavutuksessa välimerkkejä ihan miten sattui. korjailin.

[WHAM]

En ollut oikein tyytyväinen aikaisemmin tekemääni räpellykseen, ja päätin korjailla sitä niiltä osin kuin se oli mielestäni tarpeellista. Ei muuta, pahoittelen alkuperäisen heikkoa laatua.

Käskynjako Turmion Isällä

Rautasotureiden massiivinen, vaikkakin vanhanmallinen, yli kymmenen tuhatta vuotta avaruuden mustissa syövereissä palvellut, joukkojenkuljetus/maihinlasku/taistelualus kellui paikallaan. Alus oli paikallaan leijuessaan lähes mahdoton havaita, ja liikkeessäkin ainoan havaittavan jäljen jättivät aluksen valtavien moottoreiden lämpöjälki, ja näkyvä hehku. Aluksen komentosilta, joka oli joskus ollut kullan ja metallin kirkkaissa väreissä kimaltava upseerien, teknikkojen ja pappien, toimintakeskus, mutta joka nyt oli karujen, metallisten kaaossymbolien, ja veren tahraama, kuhisi elämää. Rautasotureiden, ja aluksella olevien, kahdeksansakaraisen tähden tunnuksien alla palvelevien, ihmissotilaiden komentajat ja kymmenet aliupseerit, seurasivat silmä kovana pict-hologrammin heijastusta, joka oli peräisin Dalamarin lähettämältä datalevyltä. Hologrammi kuvasi tarkasti erään lähiplaneetan sijaintia, ja sen puolustusasemia. Tieto oli kulkenut avaruudessa viikkoja, ja sen saamisestakin oli jo aikaa, joten tilanne oli saattanut kehittyä huomattavasti. Hologrammissa vilistävä teksti kertoi jatkuvasti lisää yksityiskohtia tehtävän tavoitteesta, ja sen toteutuksesta.
"...päämaihinlasku suoritetaan resurssien rajallisuuden pakottamana kahdessa aallossa, joista ensimmäisen tulee riittää valtaamaan tarvittavat asemat, ja toisen työntämään nuo asemat tarvittavaan laajuuteen, jotta pääoperaatiot voidaan käynnistää.

Ensimmäinen aalto käsittää Horna IV:n(*) tehokkaimmista ja kokeneimmista osista kootun hyökkäysosaston, joka valtaa sillanpääaseman kahden kilometrin päässä pääkohteesta, helposti puolustettavasta sijainnista. Tämän jälkeen Rautasotureiden hyökkäysjaosto tekee turvatun maihinlaskun alueelle, ja siirtyy maateitse pääkohteeseen, jossa käynnistetään operaatio 'Herätys'. Tämän operaation yksityiskohdat paljastetaan ainoastaan erillisessä käskynjaossa korkeimmille upseereille, turvaluokitus Alfa."

Teksti päättyi, ja jäi odottamaan vahvistusta korkeimmalta läsnä olevalta upseerilta, jotta tiedoston esittämistä voitaisiin jatkaa. Rautasotureiden komentaja, Mortenum, piti naurettavana tällaista tehtävän salailua miehiltä, sillä hän luotti miehiinsä, ja tiesi näiden olevan valmiina tehtäväänsä, oli se mikä tahansa. Dalamarin käskyjä ei kuitenkaan ollut varaa jättää täyttämättä, sillä tämän valta oli suuri, ja voima, josta yksikään elävä sielu ei ollut nähnyt kuin murto-osan, käsittämätön.
"Minä ja Sibelius jäämme tänne. Muut, poistukaa!" Komentaja Mortenum karjaisi kypäränsä hengityssuodattimien läpi metallilta kalskahtavalla äänellään. Hornalaisten alemmat komentajat alkoivat hilautua ulos komentosalista, rautasotureiden aliupseerit eivät olleet paikalla lainkaan. Yhden alemman upseerin, luutnantin, joka tunnettiin nimellä Lempo, mutistessa kiukkuisena siitä että hän ei saanut tietää tämänkään hullun reissun tarkoitusta, Sibelius veti päätään kääntämättä, ilmeenkään värähtämättä, laserpistoolinsa vyöltään ja ampui tähtäämättä laukauksen, joka sihahti aivan Lemmon pään viereltä.
"Pää kiinni siellä, ja tottele käskyjä!" Sibelius karjaisi ammuksensa perään, ja Lempo sulki suunsa, vaikkakin kirosi yhä ajatuksissaan. Vaikka moni miehistä olikin rikollinen monessa mielessä, ei vahvemman käskyjä silti kyseenalaistettu, vaan miehiin oli upotettu pitkillä avaruuslennoilla välttämättömäksi muodostunut sotilaskuri.

Minuuttia myöhemmin komentosali oli tyhjä, lukuun ottamatta kahta tummaa hahmoa, joista toinen seisoi jykevässä, metallinkiiltoisessa, voimapanssarissaan, hengityksen sihistessä suodattimissa, ja toista, joka oli hahmoltaan mitättömän oloinen vierellään seisovaan metallihirviöön verrattuna, mutta jonka rautainen tahto, ja katkera viha hänet vankilaan paiskannut Imperiumia kohtaan, sekä eritoten tämän ylläpitämä kova kuri, tekivät hänestä vähintäänkin yhtä kunnioitettavan hahmon. Tämä näkyi ainakin siinä, että Dalamar oli valinnut Sibeliuksen suorittamaan tärkeimpiä tehtäviään, ja luotti tähän, ainakin niin paljon kuin rikolliseen, murhaajaan ja lastenraiskaajaan saattoi. Komentosaliin laskeutui syvä hämärä, kun valot himmenivät Mortenumin käskystä, ja ainoa valonlähde oli hetken kuluttua pict-hologrammin vihertävä hohde. Taustalla alkoi kuulua Dalamarin syvä ja vaikuttava ääni:
"Tämä tehtävänannon osa kuuluu ainoastaan teille kahdelle, Mortenum, Sibelius, ja luotan täysin teidän kykyynne suorittaa tämä tehtävä moitteettomasti. Valitettavasti tehtävän salaisuus on aiheuttanut sen, että minulla on määrätä käytettäväksenne vain rajallinen määrä kalustoa ja miehiä, ja vaatimaton maihinlaskualus, mutta suurempi alus olisi jo havaittu kauan sitten, ja tehtävä olisi tuomittu epäonnistumaan. Tehtävänne luonne on salainen, jopa omilta miehiltänne, eikä teidän ennenaikainen paljastumisenne näin ollen ole sallittavaa. Aluksenne varastotiloihin on pakattu valmisteltuja uhreja, vapaaehtoisesti itsensä meidän oikeutettua vihaamme palvelemaan uhrautuneita sieluja, jotka ovat tehtävänne avainasemassa. Nämä tuhannet miehet, teidän tulee pitää turvassa, ja saattaa heti kun maihinlaskualue on turvattu, pääkohteeseenne, jonka sijainnin ja merkityksen saatte kohta kuulla." Dalamarin äänen tauotessa, pict-hologrammi siirtyi esittämään lähikuvaa Finlandian pinnasta, läheltä joukkojen tulevaa laskeutumisaluetta.
"En ole itse laskenut jalkaani Finlandian maaperälle, mutta vakoojani, joita olen ujuttanut Finlandialle Inkvisition miesten mukana, ovat saaneet tietoonsa jotakin, jota en uskonut koskaan löytäväni. Kerron teille nyt tarinan, jollaista ette ole koskaan kuulleetkaan. Tämä tarina, sen vihjailevissa ja välttelevissä pääpiirteissään, on koottu lähes yksinomaan hulluiksi, jopa kaltaistemme keskuudessa hulluiksi, leimattujen henkilöiden tuskaisista kertomuksista, ja järjettömistä huudoista, sekä dokumenteista, joita ei koskaan olisi pitänyt olla olemassakaan. Tarinalla saattaa olla huomattavampi merkitys kuin uskoisittekaan, joten kuunnelkaa tarkasti." Dalamarin ääni piti merkitsevän tauon. Hologrammi alkoi näyttää kuvia kirjoituksista, kirjoista, ja lyhyitä nauhoitteita erinäisissä selleissä järjettömiä lauseita kirkuvista ihmisistä, joista osa oli huomattavan epämuodostuneita, ja osalla oli fyysisiä haavoja, joista harva olisi uskonut ihmiskehon selviävän.
"Kerran, ennen kuin ihminen oli alkanutkaan kehittyä Maapallolla, joka nyt tunnetaan nimellä Terra, maailmankaikkeudessa asuivat kirjoitusten mukaan "Vanhat". Nämä olennot ovat ilmeisesti vastuussa warpin ja tämän maailman yhdistymisestä, mutta kaikkea tätä ei voida ehkä koskaan todistaa. Tämä rotu, Vanhat, joutuivat sotaan toista, lyhyellä ja tuskallisella elämänkaarella kirottua rotua vastaan, jonka apuna oli olentoja, jotka tekstit ja kertomukset tuntevat "Tähtijumalina". Nämä olennot loivat tälle lyhyellä elämänkaarella kirotulle rodulle metalliset kehot, joihin he siirtyivät nähtävästi omasta tahdostaan, ohittaen lyhyen elämänkaarensa, ja saaden näennäisen kuolemattomuuden, jossa käydä sotaa Vanhoja vastaan. Tämä sota kuitenkin päättyi jonkinlaiseen ennennäkemättömään tuhoon, jossa tämäkin galaksi pyyhittiin lähes kokonaan elämästä. Tähtijumalat, ja koneiksi muuttunut rotu, joka nyt palveli tähtijumalia jonkinlaisessa loputtomassa sodassa, jonkin "nälän" tyydyttämiseksi, katosivat. Taru kertoo että he menivät "lepäämään", kunnes galaksi toipuisi, ja kykenisi taas tuottamaan tähtijumalille ruokaa. Tässä kohtaa tarinamme tekee kuitenkin avainasemaan nousevan sivujuonteen. Ennen tätä täydellistä tuhoa, jossa Vanhat iskivät tähtijumalia vastaan, ja jossa Vanhat tuhoutuivat itsekin täydellisesti, Vanhat onnistuivat varastamaan näiden konekehojen valmistamisen salaisuuden Tähtijumalilta, ja rakentamaan oman armeijansa. Vanhoilla ei kuitenkaan ollut valmiita, halukkaita sieluja näiden koneiden käyttämiseksi, sillä tämä kylmän koneen sisään ikuisiksi ajoiksi jääminen ei ollut Vanhoille miellyttävä ajatus, eikä noita koneita saattaisi ohjata haluttomilla sieluilla, joten tämä armeija ei koskaan päässyt käyttöön, vaan se jäi syvälle erään etäisen pikkuplaneetan pinnan alle, jonne se jäi odottamaan ikuisiksi ajoiksi. Tuon planeetan pinnan alla tuo armeija odottaa valmiita sieluja käyttövoimakseen, jotta nuo täydellisen tuhon koneet voidaan herättää, ja lähettää valtaamaan itse "Pyhä Terra"!" Dalamarin ääneen oli tämän puheen lopussa noussut voimaa, jollaista Sibelius ei ollut tämän äänessä koskaan ennen kuullut, voimaa, joka uhkui vallanjanoa.
"Te, tämän kooltaan pienen, mutta tärkeydeltään suuren hyökkäyksen komentajat tajunnette jo mihin tämä hyökkäys suunnataan..." Dalamarin ääni muuttui vihjailevaksi, jopa lupaavaksi, ja Sibeliuksen kasvoille levisi pirullinen virnistys. Myös Mortenumin kasvoilla oli varmasti samanlainen virnistys, ja jopa tämän ilmeetön metallinaamio näytti nyt tavallistakin uhkaavammalta, ja pelottavammalta, pict-hologrammin vihreän hohteen heijastuessa metallisilta pinnoilta. Dalamarin suunnitelman koko helvetillinen kaameus oli saanut juuri täysin uuden ulottuvuuden noiden kahden komentajan silmissä. Pian olisi aika saattaa Dalamarin valta uuteen ulottuvuuteen, ja syöstä säälittävän raadon hallitsema tekopyhä Imperiumi viimein siihen tuhoon, joka sille olisi kuulunut jo Horuksen loiston päivinä.


(*) Horna IV on lähiavaruudessa sijainnut vankilaplaneetta, jonne Imperiumi karkotti alueen taparikolliset, yltiöväkivaltaiset, kurittomat ja muutenkin epäkelvot ainekset. Lähes kaksi vuosikymmentä sitten kaaoksen joukkojen tehdessä huomattavia operaatioita alueella, Horna IV jäi tuon vyöryn alle. Vankilasiirtokunnan asukkaista halukkaat värvättiin vahvistamaan Kaaoksen paikallisia asevoimia, ja myöhemmin, erään Kaaoslordien välisen valtakamppailun seurauksena, nämä joukot muodostettiin yhdeksi asevoimaksi, jonka omana komentajana toimi voimakas rikollisjohtaja nimeltä Sibelius, ja joka toimi Dalamarin käskyvallan alaisuudessa. Tämä armeija onkin vahvistanut rivejään satunnaisilla hyökkäyksillä heikosti suojelluille Imperiumin reuna-alueille, joista tämä armeija on saanut vahvistuksia riveihinsä ottamalla siipiensä suojaan väkivaltarikollisia, jengejä ja muita rikollisorganisaatioita, jotka ovat vastineena suojelusta varustaneet ja muonittaneet tätä petturiarmeijaa.


Tekijän huomautukset:
Lukiessani Necroneiden codexia, havaitsin että ensimmäiset Necron havainnot tehdään virallisesti vasta vuosisatoja Finlandian tapahtumien jälkeen, joten Necroneiden läsnäololle tarinassa täytyi keksiä toisenlainen selitys. Olen koettanut parhaani mukaan pysyä GW:n ennaltamääräämissä puitteissa, ja varoa päällekkäisyyksiä, ja ainakin omasta mielestäni tarina tuntuu kirjoitettaessa sellaiselta, että se etenee luontevasti, vaikka joutuukin välillä kiertelemään vuosilukuja, tapahtumia ja paikkoja, ettei se aiheuta päällekäisyyksiä.

[Duke]

Kiinnostava juoni. Että necroneiden metallikehoja vailla sieluja! Jos jollain kaverillasi on necronarmeija, niin niillä voisi kuvata tuota joukkiota pelissä ja sitten saisit sen tänne taisteluraportin muodossa! Meikä arvostaa ihan täysillä.

[WHAM]

Kiinnostava juoni. Että necroneiden metallikehoja vailla sieluja! Jos jollain kaverillasi on necronarmeija, niin niillä voisi kuvata tuota joukkiota pelissä ja sitten saisit sen tänne taisteluraportin muodossa! Meikä arvostaa ihan täysillä.

Piti itse alkaa kerätä kaartin ohelle necron armeijaa, mutta nyt on rahatuilanne sellainen, etten saa sitä ihmisten ajoissa kasaan. Ellen siis löydä jostakin Necron pelaajaa, jonka kanssa pelata peliä lähitulevaisuudessa, kirjoitan tarinan suuresta lopputaistelusta ilman todellista taistelukokemusta. Tässä on kuitenkin vielä paaljon tarinaa jäljellä, ennen kuin Finlandian taru loppuu.

[Sopuli]

Alkaa menemään jo mielenkiintoiseksi ja ne ärsyttävät tavuviivatkin katosivat...

Oudon, mutta mielenkiintoisen tarinan olet kehittänyt. Itse olen seurannut projektiasia pitkään mielenkiinnolla, mutta kommentoida en ole viitsinyt, miksi? Se on arvoitus.. Lopulliset kommentit tarinasta heitän vasta, kun saat tämän "saagan" valmiiksi ja grande finaleen

Tämä necron-pelaaja odottaa innolla tulevia tapahtumia...

Sopuli kuittaa

[WHAM]

Se pelottava opettaja


Matias, vasta viisitoistakesäinen nuorukainen Vammalan kaupungista, jonka kasvoilla oli pisamia lähes yhtä paljon kuin finnejä, ja joka oli jo alkanut kasvattaa isänsä jalanjäljissä komeaa möhömahaa, laahusti kirkkaassa aamuauringossa kouluun. Finlandialaislasten kuudesta kuuteentoista ikävuoteen kesävävään oppivelvollisuuteen oli lisätty uusia jaksoja kolmetoista vuotta sitten, kun FTY (Finlandian Tasavallan Yhteishallitus) oli solminut liiton Imperiumin kanssa. Tuo uusi osa ei ollut järin suosittu nuorten keskuudessa monestakaan syystä, naurettavan tiukan kurin, ja aiheen satunnaisen pelottavuuden vuoksi. Monet luokan tytöistä olivat paenneet kirkuen luokasta, kun heidän Imperiumi-opin opettajansa oli astunut luokkaan. Opettaja oli pitkään punaiseen kaapuun verhoutunut Adeptus Mechanicuksen munkki, jonka kasvot näyttivät pelottavilta johtuen tämän mekaanisista lisäosista, jotka tuntuivat pelottavan epäinhimillisiltä Finlandialaisen silmissä. Lisäksi tämän selästä nouseva mekaaninen uloke piti sisällään punaisena hohtavan "silmän", jolla tämä saattoi valvoa luokan toimintaa epäinhimillisen tarkasti. Lisäksi Imperiumi-opin opetus tapahtui koulurakennuksesta erillään olevassa karun metallisessa rakennuksessa, jossa haisi pahalta. Vanhemmat olivat kuitenkin patistaneet lapset myös näille tunneille, vaikkeivät itsekään halunneet lapsiaan niille, vedoten siihen, että Imperiumin ymmärtäminen olisi tärkeää Finlandian tulevaisuuden kannalta.

Matias tiesi Imperiumista jo nyt enemmän kuin ehkä halusi tietää, mutta tänään oli jonkinlaisia erikoistunteja, jotka oli tarkoitettu vain pojille. Matias ei ollut varma tämän merkityksestä, mutta rohkaistui lopulta astumaan kavereidensa mukana tuohon karuun metallihirviöön, jossa tunnit pidettiin.

Luokka istui täydellisessä hiljaisuudessa, joka oli täysin luonnotonta 15 vuotiailta koulupojilta, odottamassa oppitunnin alkua. Muutaman minuutin hiljaisuuden kuluttua käytävältä alkoi kuulua tutun raskaita askelia, jotka viestivät opettajan saapumisesta. Luokan ovi suhahti auki, ja punakaapuinen hahmo työntyi kirkkaasti valaistuun luokkaan, asettuen luokan etuosan puhujankorokkeen taakse.
"Hyvää huomenta, oppilaat!" Opettaja lausui rahisevalla äänellään. Matias oli kuullut, että hänen omat puhe-elimensä korvattaisiin joskus koneella, joka puhuisi hänen puolestaan.
"Hyvää huomenta, opettaja Phineus!" Luokka lausui yhteen ääneen, yhdenkään oppilaan jäämättä jälkeen ajoituksessa. Opettaja Phineus yökkäsi hyväksyvästi.
"Kuten olette tiedotuksessa saaneet tietää, on tänään erikoisopetusta ikäluokkanne pojille. Tämä opetus on tarkoitettu vahvistamaan luottamustanne itseenne, Imperiumiin, sekä kasvattamaan teitä henkisesti, jotta ne teistä, jotka jonakin päivänä liittyvät Finlandian vapaaehtoisiin asevoimiin, olisivat valmiita tulevaisuuden tuomiin haasteisiin." Opettaja saarnasi rahisevalla ja yksitoikkoisella äänellään, oppilaiden kuunnellessa äärimmäisen tarkasti. Alkuaikoina oppilaat olivat kuulemma kuiskineet tunnilla, ja he olivat saaneet fyysistä kurinpitoa, joka oli Finlandian koululaitoksessakin sallittua, mutta ei niin vakavassa mittakaavassa. Jonkun nuoren oppilaan käsi oli kuulemma mennyt poikki. Phineus:n todettua luokan kuunnelleen ja ymmärtäneen hänen sanomansa, hän viittasi oppilaita nousemaan ylös. Matias ja tämän luokkatoverit nousivat seisomaan, ja seurasivat luokasta poistuvaa opettajaa rakennuksen kalseille käytäville. Phineus johti luokan rakennuksen perimmäiseen osaan, jossa oppilaat pakkautuivat laajaan rahtihissiin, joka vei heidät syvälle maan alle. Yksi oppilaista nosti kätensä, ja Phineus nyökkäsi tälle puheenvuoron myöntämisen merkiksi.
"Opettaja Phineus, mitä tämä erikoisopetus tarkalleen sisältää?" Nuori poika, Pekka nimeltään kysyi urhealla äänellä.
"Tulette näkemään sen aivan pian. Meillä on vain rajallisesti aikaa, joten ette joudu odottamaan kauaa." Phineus vastasi rauhallisena.

Hissi kolisi pysähdyksiin jossakin syvällä maan alla, ja ovien avautuessa Matias haukkoi henkeään. Maan alle oli kaivettu valtava sali, jossa oli suuria rahtilaatikoita, sotilaalta näyttäviä miehiä, sekä monia muita punakaapuisia miehiä.
"Seuratkaa parijonossa, elkää harhailko!" Phineus huusi oppialilleen, ja alkoi johtaa heitä syvemmälle saliin. Luokka järjestyi parijonoon opettajansa mekaanisen silmän valvonnassa, ja jono alkoi seurata opettajaa suurten rahtikonttien välitse salin perälle.

Lopulta Phineus pysäytti luokan. He olivat tulleet jonkinlaiselle ampumaradalle. Jokaista oppilasta kohden radan edustalla seisoi leveässä rivissä yksi Keisarillinen sotilas.
"Jokainen oppilas ottaa parikseen yhden sotilaan, ja asettuu radalle." Phineus ilmoitti, ja luokka seurasi käskyä kuuliaisesti. Ampumarata oli koottu siten, että maalitaulujen virkaa toimittivat pienet häkit, jotka olivat tyhjinä, ja joissa ei näyttänyt olevan lattiaa. Matias sai parikseen parransängen kasvattaneen miehen, joka oli häntä päätä pidempi. Jokainen sotilas piteli käsissään asetta, ja Matias oletti että he joutuisivat itse ampumaan, kuten he olivat saaneet tehdä jo monia kertoja. Nuo tunnit olivat olleet Matiaksen lempitunteja, vaikka hän pitikin enemmän isänsä vanhasta RK-53 kivääristä, kuin Keisarillisten laserkivääreistä.
"Sotilaat, opastakaa nuoret ampuma-asentoon, ja ilmoittakaa valmius." Phineus komensi. Sotilaat ojensivat laserkiväärit oppilaille, vaikkakin pitivät aseita tiukasti silmällä. Hetken kuluttua jokaisella oppilaalla oli laserkivääri käsissään, ja sotilaat ilmoittivat että oppilaat olivat valmiita. Phineus nyökkäsi jälleen hyväksyvästi.
"Oppilaat, teidän on tullut aika kokea sotilaspalvelun ehkä tärkein osa, kurinpidon jälkeen. Tämä osa teidän on kyettävä tekemään helposti ja nopeasti, jos aiotte palvella isänmaatanne, ja Imperiumia, sotilaspalveluksessa!" Phineus antoi merkin, ja ampumaradan häkit alkoivat kolista, kun niiden lattian nostettiin ylös. Matiaksen kasvot kalpenivat hänen nähdessään häkissä kahlitun ihmishahmon.
"Oppilaat, poistakaa aseiden varmistin!" Phineus komensi. Matias ja muut oppilaat tottelivat vapisevin käsin. Samassa Matias sai vahvistuksen pelkoihinsa, sillä hänen ratansa häkissä oleva ihmishahmo alkoi vääntelehtiä ja liikkua.
"Nämä petturit, jotka näette edessänne, ovat kääntyneet ihmiskuntaa ja Imperiumia, johon Finlandiakin kuuluu, vastaan, ja tappaneet naisia ja lapsia väärien jumalien nimissä! Teidän tehtävänne on tähdätä aseenne vihollistanne kohti, ja vetää liipaisimesta! Ymmärrättekö?" Phineus kailotti kuuluvalla äänellään, joka kimpoili salin metalliseinistä.
"Opettaja! Me emme saa ampua ihmisiä kohti!" Yksi oppilaista yritti värisevällä äänellä, mutta hänen huutonsa keskeytyi, kun tämän vierellä seisova sotilas läimäytti tätä avokämmenellä takaraivoon.
"Toistakaa sääntö yksi!" Phineus karjaisi.
"Sotilaan ei pidä kyseenalaistaa käskyjä!" Oppilaat huusivat hermostuneina.
Matias tähtäsi aseellaan tuon häkissä kyyristelevän ja miemurtelevan hahmon päätä kohti, miettien mitä pahaa tuokin raukka oli tehnyt joutuakseen tänne. Opettaja sanoi että he olivat tappaneet siviilejä, mutta isä oli sanonut Matiakselle, että keisarilliset liioittelevat ja valehtelevat paljon. Mutta jos hän ei ampuisi, hän joutuisi varmasti kuritettavaksi! Matias alkoi hitaasti puristaa liipaisinta, ja hänen vierellään oleva sotilas nyökkäsi hiljaa.

"Mitä perkelettä täällä tapahtuu!?" Kuului äänekäs karjaisu oppilaiden vapisevan rivin takaa. Yksi oppilaista laukaisi säikähdyksissään aseen, ja tämän tähtäimessä ollut mies kirkaisi, ja rojahti häkin lattialle kuolleena. Matias hellitti otteensa aseesta, ja työnsi sen vierellään seisovaa sotilasta päin, kyynelten valuessa hänen silmistään. Ääni kuului Finlandian opetushallituksen paikallisjohtajalle, Jari Andersonille, joka oli vastustanut äänekkäästi keisarillisten äärimmäisiä opetustapoja.
"Andersson, te keskeytätte oppitunnin, eikä teillä ole lupaa kulkea täällä!" Phineus karjui.
"Luvan olen saanut, mutta teillä ei ole lupaa käskeä oppilaitaa tappamaan ihmisiä! Mitä helvetin touhua tämä tällainen on!? Onko tämän koululaitoksen tarkoitus kasvattaa kylmäverisiä murhaajia!? Onko!? Phineus, te kuulette tästä vielä!"

[laurentius]

hyvä hyvä...kirjoitus virheitä löytyy jonkin verran, mutta tarinan idea on mainio!
Olet antanut minulle näistä tarinoistasi omia ideoita ja ehkä jossain vaiheessa saan ne valmiiksi ja tänne esille..Kiitos siitä

[WHAM]

EDIT>>> Tässä oli linkki kuvaan, mutta sitä kuvaa ei enää ole... *snif*

[WHAM]

Mortenum seisoi Turmion Isä:n komentosillalla, ja katsoi massiivisista näytöistä koko ajan lähestyvän vihreän planeetan muuttuvia laskeutumisvektoreita, ja puolustussatelliittien sijainteja.
”Komentaja! Laskeutumisvektori on lukittu, ja aloitamme lähestymiskierroksen, päätykki valmiina tulittamaan kahdenkymmenenkolmen prosentin teholla!” Eräs Mortenumin uskollisista sotureista ilmoitti konsolinsa ääreltä.
”Aloittakaa lähestyminen! Lukitkaa päätykin kohde Alfa-yksi!” Mortenumin sihisevä metalliääni komensi rauhallisena. Hän saattoi tuntea aluksen nykäisyn avaruudessa, kun tämä aloitti nopean lähestymisen kohti tuota rauhallista pikkuplaneettaa.

Eversti Sibelius oli valmistautunut miehineen jo hyvän tovin sitten. Hän oli valinnut joukoistaan tätä tehtävää varten parhaat ja tehokkaimmat miehet ja oli nyt valmis. Sibeliuksen miehet olivat istuutuneet valtavassa laskeutumiskapselissa sijaitseviin istuimiin, ja kiinnittäneet turvavaljaansa. Jokaisella miehellä oli laserkivääri, ja monilla oli vielä raskaampia aseita, kuten raketinheittimiä ja kevyitä panssarintorjuntatykkejä. Lisäksi laskeutumisaluksen takaosassa odotti toimintaa kaksi metallimöhkälettä: raskas Leman Russ taisteluvaunu ”Kalma”, sekä Chimera joukkojenkuljetusvaunu, ”Rautaperse”.
”Tiedätte tehtävänne! Varmistamme alueen, jotta isot pojat pääsevät maihin ilman tappioita, ja saavat tehdä tuhotyönsä rauhassa! Ei sitten munauksia pojat, jos joku lähtee täällä karkuun niin semmoiset paskahousut ammutaan! Komissaarit pitävät tästä myös huolen!” Sibelius päätti ilmoituksensa, ja vyötti itsensä omaan istuimeensa. Hänen mainitessaan komissaarien tehtävät, joukkojen keskellä hämmennystä ennenkin herättäneet naiskomissaarit tiukoissa topeissaan hymyilivät viettelevästi hieman vaivautuneille vierustovereilleen. Myös kuljetusaluksen takaosassa istunut komissaari Lupov nyökytteli pääkallonaamion peittämää päätään hiljaa.

Nuori tutkavalvoja nousi Finlandian pinnalla istuimeltaan, läikyttäen Chaffine mukinsa lattialle. Tämän nuoren miehen tehtävä oli valvoa Finlandian ilmakehän liikennettä, mutta nyt hänen näytölleen oli eksynyt jotakin odottamatonta. Tämä nuori tutkavalvoja tarkisti nopeasti aikatauluista, josko saapumisjälki olisi peräisin jostakin keisarillisesta kuljetusaluksesta, mutta yhtäkään alusta ei pitänyt saapua ilmakehään vielä viikkoihin. Lisäksi alus ei lähettänyt virallisia tunnistussignaaleja, eikä avannut radioyhteyttä lennonjohtoon. Nyt tämä nuori valvoja kiiruhti valvontakeskuksesta valvovan upseerin toimistoon.
”Herra Kapteeni! Teidän täytyy nähdä tämä!”

”F-yksi-kolme-V-A-K, valmistautukaa lähtöön. Toistan…” Naisääni kiiri valtavassa sukkulahangaarissa samalla kun sotilaat siirsivät kalustoaan kuljetussukkulaan. Heidän oli tarkoitus lähteä Finlandiasta täyttämään sotilasvelvollisuuksiaan jossakin päin galaksia. Yli tuhat sotilasta, sekä satoja teknikoita ja rahtaajia kiiruhti pitkin salia, siirrellen varusteita valtavaan kuljetusalukseen.
”Kenraali Kähkönen!” Nuoren lähetin ääni kiiri koneiden jylinän keskellä Kähkösen korviin.
”Teille on kiireinen viesti!” Nuori lähettipoika työnsi Kähkösen käteen sinetöidyn kuoren juuri samalla hetkellä kun taivaanrannassa näkyi kirkas välähdys, jota seurasi hetkeä myöhemmin valtavien rakettimoottoreiden ulina, ja uskomattoman äänekäs jyrähdys. Kähkönen käänsi katseensa taivaanrannassa nousevasta räjähdyspilvestä käsiinsä tulleeseen kuoreen, jonka hän mursi nopeasti auki.
”Käsky – Kiireinen
Tuntematon kohde siirtynyt planeetan kiertoradalle, ja nähtävästi pudottanut laskeutumisaluksen maaseudulle muutaman kilometrin päähän asemastanne. Keskeyttäkää lastaustoimenpide, ja siirtykää välittömästi mahdollisimman suurella joukolla tutkimaan tilannetta…”

”Kapseli on laskeutunut. Olemme tuliasemassa neljänkymmenen minuutin kuluttua. Pudotusalueelle saavumme seitsemänkymmenen minuutin kuluttua.” Mortenumin alaiset ilmoittivat Turmion Isä:n komentosillalla.
”Mikä on tilanne pinnalla?” Mortenum kysyi hieman kärsimättömänä.
”Sibelius alkaa purkaa joukkojaan heti kun laskeutumisaluksen jäähdytystoimet on saatu päätökseen, noin kahdeksan minuutin kuluttua. Planeetan puolustusvoimat avannevat tulen Sibeliuksen osastoa vastaan noin kahdessakymmenessä minuutissa.” Yksi sotilaista vastasi, katsellen silmä kovana näyttöään, jolla vilkkui dataa jota laskeutumisalus lähetti jatkuvasti.
”Komentaja, satelliittipuolustusjärjestelmiä edessäpäin. Lisäksi havaitsemme hävittäjäosaston suunnassa 0-0-2/1-2-2. Avaammeko tulen?” Toinen sotilas ilmoitti Mortenumin takana.
”Pitäkää kurssi vakaana. Emme saa missään nimessä ohittaa tulitusasemaa, tai tämä tehtävä on epäonnistunut. Avatkaa tuli.” Mortenum komensi. Turmion Isä:n torjuntatykit alkoivat tärisyttää alusta, laukoessaan yhteislaukauksen toisensa perään, kohti edessäpäin siintäviä, täydellisesti yllätettyjä keisarillisia puolustussatelliitteja.

Ne Kähkösen joukoista, jotka eivät olleet vielä päässeet sisälle kuljetusalukseen, kiisivät kuljetusrekoissa kohti taivaanrannassa nousevaa savupilveä, jonka juurella alkoi näkyä jo vanhan hylätyn vedenpuhdistamon säiliöiden lähelle rysähtänyt suuri musta laskeutumiskapseli, jonka lähellä tarkkasilmäisimmät saattoivat havaita liikettä. Taivaalle äskettäin ilmestyneet valkeat viivat kertoivat Finlandialaisten torjuntahävittäjien ja näiden ohjusten saapumisesta paikalle. Kirkkaat välähdykset laskeutumisaluksen juurella kielivät hävittäjien aseiden osumista.
”Kun pääsemme lähemmäs, jalkaudumme rekoista, ja etenemme noiden puiden suojissa lähemmäs!” Kähkönen komensi miehiään. Hän oli saanut mukaansa vain vajaat sata miestä, sekä yhden joukkojenkuljetusvaunun, ja yhden Demolisher taisteluvaunun. Saadessaan paremman kuvan maastosta, jonne Kähkönen oli joukkojaan johtamassa, hän alkoi antaa tarkempia sijoittumisohjeita:
”Raskaat kranaatinheittimet, kakkosryhmä, sekä tämä komentoryhmä tuonne oikealle sivustalle tuon kivimuodostelman taakse! Chimera vasemmalle sivustalle! RATO sekä erikoisaseryhmä etenevät Chimeran suojissa. Demolisher, jalkaväkiosastot, sekä veteraaniryhmä muodostavat taisteluosaston keskustan!” Hävittäjien ampumien ohjusten räjähdysten kiiriessä Kähkösen korviin, hänen joukkonsa alkoivat jalkautua, ja levittäytyä taisteluasemiin. Monet havaitsivat myös korkealla taivaalla välähdyksiä, mutta kukaan maan pinnalla ei ehtinyt ajatella noita valoja kaiken kaaoksen keskellä.

”Kakkossiipi, levittäytykää ja siirtykää sen taakse! Pysykää poissa satelliittien tulisektorista!” Finlandialaishävittäjien johtopilotti käskytti siipimiehiään, koettaen samalla päästä kiertämään Turmion Isä:n sivulle. Musta kuljetusalus tulitti kaikilla lähitorjunta-aseillaan lähestyviä hävittäjiä, sekä edessäpäin tulittavia keisarillisia puolustussatelliitteja, muuttaen useita pieniä satelliitteja kirkkaiksi tulipalloiksi, jotka haihtuivat olemattomiin, jättäen jälkeensä vain pieniä metallinkappaleita, ja tyhjiössä leijuvia jäätyneitä ruumiita. Finlandian puolustustoimia ei ollut suunniteltu vastaamaan tämänkaltaisiin yllätysiskuihin, ja lepotilassa olleet puolustuslaitteet alkoivat vasta herätä puolustusvalmiuteen. Finlandian avaruuspuolustushävittäjistä vain kolme hävittäjäsiipeä oli saatu tähän hätään laukaistuiksi, sillä suurimman osan pilotit olivat Finlandian pinnalla lomilla.
”Koitetaan iskeä moottoreihin!” Hävittäjäsiipi yhden johtolentäjä huusi radiossaan räjähdysten tuottaman häiriön yli.
”Jos saamme sen rampautettua, pintatykit voivat viimeistellä sen!” Vastasi kakkossiiven johtopilotti, viitaten planeetan pinnalla oleviin puolustusaseisiin, joiden oli tarkoitus kyetä tuhoamaan suurempia ja hitaampia aluksia kun nämä tulevat kiertoradalle.
”Kohde lukittu! Tuli on vapaa!” 24 hävittäjää, jakautuneena kolmeen hyökkäyssiipeen, kiitivät nyt täsmällisissä muodostelmissa kohti mustanpuhuvaa alusta, tulittaen kaikilla aseillaan aluksen keltaisina hehkuvia moottoreita., saaden vastaansa puolustusaseiden epäinhimillisen tarkkaa tulitusta.

Sibelius johti ryhmänsä räjähdysten keskeltä läheisen puuryppään lähelle, jaellen käskyjä radistilleen edelleen levitettäviksi.
”Haluan ne saamarin ilmatorjuntatykit asemiin heti! Meidän piti varmistaa tämä alue, ei ottaa turpaamme heti kättelyssä! Perkeleet!” Hetken kuluttua taivaalle kiiti joitakin torjuntaohjuksia, ja vähän myöhemmin ilmatorjuntatykit alkoivat ampua tarkkaa torjuntatulta, ajaen taivaalla kaartelevat hävittäjän viimein pakosalle.
”Levittäytykää leveään muodostelmaan! Tuo kivinen kukkula tuolla! Haluan tarkka-ampujat, sekä ne kevyet panssarintorjuntatykit sinne! Jättäkää raskaat kranaatinheittimet kukkulan taakse! Kalma vasempaan sivustaan, ja mukaan lähtee yksi jalkaväkiryhmä, sekä minä itse! Kaikki loput jalkaväki ottaa asemat oikealta, tuon vedenpuhdistamon säiliöiden tuntumasta, sekä tuosta toimistorakennuksen rauniosta! Rautaperse etenee keskeltä!” Sibeliuksen komennot kiirivät sotilaalta toiselle, ja lopulta joukot alkoivat ottaa oikeat asemat, ja valmistautua vastaanottamaan vihollisen maahyökkäyksen.
”Komentaja! Vihollispanssarivaunua havaittu etelässä!” Yksi tarkka-ampujista ilmoitti tarkkailupaikaltaan. Sibelius tarkisti makrokiikareillaan kohteen tarkan sijainnin, ja välitti sen oman panssarivaununsa miehistölle.
”Kalma, ottakaa kohde ja valmistautukaa tulittamaan! Raketinheittimet, sama kohde! TULTA!”

Kolme suhahdusta, ja kolme räjähdystä tärisytti Finlandialaisten eturintamaa, kun Demolisher vaunun keulapanssari vastaanotti iskun toisensa jälkeen. Neljäs, voimakkaampi räjähdys, iski vaunua taaksepäin useita metrejä, vääntäen vaunun keulan lasertykin muodottomaksi. Yksi toisensa jälkeen Finlandialaiset sotilaat alkoivat havaita kohteitaan, ja tähdätä niihin.
”Tarkk’ampujia!” Kuului huuto Kähkösen läheltä, kun ammuksen kolisivat läheisessä kalliomuodostelmassa. Yksi sotilaista kaatui kasvoilleen ruohoiseen maahan, eikä noussut ylös. Laserkiväärit, rätisivät, sylkien sinisiä salamoitaan aukeiden yli. Finlandialaisilla oli mukanaan myös joitakin planeetan puolustusvoimien RK-55 rynnäkkökivääreitä, joiden omintakeinen pauke erottui muista taistelun äänistä.
”Kranaatinheittimet! Tuli vapaa!” Kähkönen huusi takanaan olevalle kranaatinheitinpatterille, joka alkoi sylkeä kranaatteja korkeassa kaaressa vihollisen ylle, josta nämä tuhoisat pommit pian sataisivat vihollisen pesäkkeisiin kauempana olevilla kallioilla. Miehet alkoivat edetä hitaasti ja varovasti, hyödyntäen mahdollisimman tehokkaasti maaston tarjoamia suojia.
”Tulee…!” Vihollisen omat kranaatinheittimet olivat myös avanneet tulen, ja taivaalta iskeytyi kranaatteja läheiseen jalkaväkiryhmään. Muutamia sotilaita katosi verisissä pöllähdyksissä, kun kranaatit repivät kuoppia kosteaan maahan.

Sibelius tarkkaili taka-alalta kun hänen sotilaansa etenivät kahdella suunnalla. Yksi ryhmä yritti edetä aivan hänen vasemmassa sivustassaan, kohti vihollisen kallioiden takana piileskeleviä kranaatinheittimiä, samalla kun hänen parhaat jalkaväkiryhmänsä etenivät oikeassa laidassa kohti vihollisen lähestyvää joukkojenkuljetusvaunua. Aivan taistelukentän keskustassa Sibeliuksen oma joukkojenkuljetusvaunu eteni kohti hävittäjien iskuissa kuolleiden kärkiryhmän hätäisesti kokoamia taisteluasemia. Sibelius tunsi jo voiton makean maun suussaan, sillä hänen miehensä eivät olleet kärsineet lainkaan tappioita tähän mennessä, mutta vihollisen raskas taisteluvaunu oli jo vaurioitunut, ja useita Finlandialaisia sotilaita oli kaatunut.

”Kranaatinheitintulella ei vaikutusta! Tappioita kärsitty kautta rintaman! Vasen sivusta etenee, oikea sivusta lähes tuhoutunut! Taisteluvaunu kärsinyt vaurioita, mutta kykenee jatkamaan.” Radisti ilmoitti Kähköselle, joka punnitsi tilannetta, ja tiesi olevansa vaikeassa paikassa. Vahvistuksien saamiseen olisi vielä aikaa, mutta vihollisen ei voitaisi sallia laajentaa aluettaan, tai taistelusta voisi tulla pitkä ja verinen, ja se voisi laajeta siviilien asutusalueille.
”Komentakaa vasen sivusta etenemään vauhdilla! Kaikki peliin! Kun saat käskyt jaettua, me lähdemme liikkeelle, ja otamme vastaan tuon etenevän jalkaväkiryhmän!” Kähkönen karjaisi radistilleen, joka katsoi tätä hetken hämmästyneenä, mutta noudatti sitten käskyjään. Jälleen uusi räjähdysten sarja kertoi vihollisen etenemisestä. Yksi vaunuun ammutuista raketeista oli repinyt Demolisherin telaketjut käyttökelvottomiksi, ja tehnyt vaunusta täysin liikkumiskyvyttömän. Lisäksi Finlandialaisten Chimera oli tuhottu rakettitulituksella, mutta onneksi sisällä ollut jalkaväkiryhmä oli päässyt tappioitta ulos. Kähkönen varmisti vielä että käskyt oli lähetetty eteenpäin, ja alkoi sitten johtaa pientä komentoryhmäänsä eteenpäin, kohti vihollisen linjojen sivustaa.

”Vihollishävittäjät tulittavat moottoreita. Perän patteristo vastannut tuleen. Kuusi hävittäjää vahvistettu tuhotuiksi, Turmion Isä ei ole kärsinyt vielä vaurioita.” Mortenumin alaiset ilmoittivat.
”Lähestymme tuliasema, aika kohtaamiseen neljäkymmentä sekuntia.” Toinen sotilas jatkoi.
”Jatkakaa tulitusta kaikilla puolustuspattereilla. Päätykki saa tulittaa heti kun se on valmis.” Mortenum selvensi, ja jäi sitten odottamaan ratkaisun hetkeä.
”Päätykki tulittaa planeetan pinnalle… nyt!” Yksi Mortenumin sotureista ilmoitti samaan aikaan kun alus nytkähti aseen voimasta.
”Vaikutus?” Mortenum kysyi hieman kärsimättömänä. Jos yksikin tiedonjyvä ei pitäisi paikkaansa, ja laukaus olisi epäonnistunut, aika tuskin riittäisi toiseen yritykseen, sillä skannaus oli jo osoittanut Finlandialaisten kokoavan hävittäjiään, ja tällä kertaa Turmion Isä ei kestäisi tuota vastaiskua. Taistelu täytyisi siirtää pinnalle, jossa Mortenum ei voisi toivoa voittoa, ellei rituaali toimisi, ja hän saisi Dalamarin konearmeijaa heräämään.
”Laukaus osui kohteeseensa täydellisesti. Skannaan…” Soturi ilmoitti, tarkkaillen edessään välkkyvää konsolia.
”Laukaus lävisti planeetan pinnan, ja osui maan alla jonkinlaiseen sileään kivimuodostelmaan, joka ei reagoinut laukaukseen millään tavalla. Olemme havaitsevinamme jonkinlaisen suljetun luukun tai kulkuväylän.” Soturi ilmoitti. Mortenum tiesi nyt osuneensa oikeaan paikkaan. Kunhan hän ensin ajaisi häiritsijät pois, hän astuisi tuon sileän katon päälle, suorittaisi rituaalin, ja avaisi sen, paljastaen kaikkien aikojen voimakkaimman uhan Imperiumille. Mortenumin naamion alta alkoi kantautua synkkään ja kalseaa naurua, joka kimpoili komentosillan metallisista rakenteista.

Sibelius katseli ylpeänä rintamaansa, joka pääosin piti asemansa, tulittaen harvenevaa vihollisrivistöä, samalla kun hänen oikea sivustansa iski vakoa vihollisen joukkoihin. Samassa hän kuitenkin havahtui jonkinlaiseen muutokseen. Vihollisjoukot alkoivat edetä, vaikka kärsivätkin jatkuvasti pahoja tappioita! Lisäksi jostakin oli alkanut ropista raskaan bolterin ammuksia hänen raketinheitinryhmäänsä kohti, ja kaiken huipuksi vihollisarmeijan komentaja oli ilmestynyt jostakin aivan Sibeliuksen oman ryhmän lähelle. Lisäksi kokonaisia ryhmiä Sibeliuksen miehiä oli lähtenyt karkuun vihollisen alettua vastata tuleen, ja edetä useasta kohtaa. Sibelius näki kuitenkin komissaarien tekevän työtään hyvin, ja laspistoolilla suoritettu kersantin teloitus sai yhden jalkaväkiryhmän palaamaan kiltisti taistelukentälle.
”saakuli paskahousut pelkurit…” Sibelius murisi itsekseen, ja alkoi johtaa omaa ryhmäänsä kohti lähelle ilmestynyttä vihollisen komentoryhmää. Hän tappaisi noiden Finlandialaispelkureiden komentajan itse, ja näyttäisi mallia miehilleen.

RATO-ryhmä eteni tehokkaasti, vaikkakin sen vahvuus oli vihollistulessa jo puolittunut, ja kaatoi useita vihollissotilaita muiden joukkojen tukiessa taaempaa. Runneltujen vihollisryhmien jäänteet kääntyivät yksi kerrallaan karkuun, vaikka komissaarit potkivatkin miehiä takaisin taisteluun. Kähkönen johti rintaman toisella laidalla oman ryhmänsä kohti vihollisen jalkaväkiryhmää, joka yritti saada raskaan bolterinsa tuliasemaan. Ryhmä ehti hädin tuskin reagoida Kähkösen miesten vauhdikkaaseen iskuun, joka alkoi pistooleiden ja meltakiväärin tulituksella, ja päättyi Kähkösen ja tämän neljän uskollisen toverin syöksyyn keskelle vihollistaan. Yksi toisensa jälkeen yllätetyt sotilaat kaatuivat Kähkösen voimamiekan sivalluksista, samalla kun muut Kähkösen toverit tulittivat lähietäisyydeltä laserkivääreillään. Hetkessä koko vihollisryhmä oli tuhottu, ja kaksi henkiin jäänyttä miestä pakenivat henkensä kaupalla Finlandialaisten käsistä.

Sibelius ei saattanut uskoa silmiään, kun hän näki kokonaisen ryhmän kaatuvat kuin kuiva heinä, Finlandialaisten komentajan edetessä näiden lävitse.
”Eteenpäin! Eteenpäin!” Sibelius karjui kuin heikkopäinen, koettaen saada miehiinsä puhtia näiden rynnätessä kohti vihollisen komentajaa. Sibelius tekisi tästä upseereiden kohtaamisen.

Kähkönen komensi myös miehensä liikkeelle, kohti lähestyvää vihollisen komentoryhmää.
”Pistoolit ensin! Tulta!” Kähkönen tulitti plasmapistoolillaan kohti vihollisrivistöä, samalla kun meltakiväärillä aseistettu sotilas tulitti omalla aseellaan. Kähkösen plasmapistoolin ammukset tappoivat kaksi vihollista, ja meltakivääri kärvensi yhden sotilaan mustaksi kasaksi maahan. Kähkönen nosti voimamiekkansa esiin, ja rynnisti kohti vihollistaan, tuntien adrenaliinin virtaavan kohisten suonissaan.

Sibeliuksen ryhmän jäsenet jatkoivat etenemistään vielä useita metrejä, vaikka Sibelius itse kääntyikin jo kannoillaan. Hän ei aikonut kuolla täällä, eikä hän aikonut kohdata ylivoiman saanutta hyökkääjää kasvokkain.
”Komentaja!?” Yksi sotilaista huusi Sibeliuksen perään, lähtien seuraamaan tätä. Sibelius ei vastannut, sillä oman hengen säilyttäminen tuntui tärkeämmältä. Sibelius saattoi vain kauhulla arvailla mitä Mortenumin rautasoturit sanoisivat kuullessaan tästä. Entä mitä Dalamar tekisi hänelle? Sibelius ei enää välittänyt, vaan juoksi. Ehkä Mortenumin miehet voisivat vielä kääntää tämän kaiken voitoksi…

(Tässä kohtaa päättyi ensimmäinen pelimme, joka päättyi lopulta tiukkaan tasapeliin. Sibeliuksen (Dead Maniac) joukot eivät onnistuneet valloittamaan kiistatonta laskeutumisaluetta, mutta Finlandialaiset eivät myöskään onnistuneet työntämään Sibeliuksen joukkoja riittävästi taaksepäin, jotta he voisivat hankaloittaa merkittävästi vihollisen vahvistuksien saapumista.)

Mortenum kirosi, seuratessaan vihreänhohtoista Pict-hologrammikuvaa planeetan pinnan tapahtumista. Suunniteltu laskeutumisalue oli nyt käyttökelvoton, ja Mortenumin täytyisi laskeutua planeetalle edelleen kahdessa osassa: ensin joukoillaan, joiden voimalla hänen täytyisi yrittää vallata toinen, toimiva, laskeutumisalue, ja toisella, jossa maihin laskettaisiin Dalamarin antamaan tehtävään tarkoitetut ihmisuhrit. Mortenum kääntyi komentosillalta, ja asteli paksuista kaksoisovista aluksen käytäville. Hänen joukkonsa olivat jo valmiina kapseleissaan, ja pian Mortenum liittyisi heihin. Sitten he laskeutuisivat planeetalle, ja suorittaisivat Dalamarin antaman tehtävän, vaikka henkensä kaupalla. Säälittävät ihmiset olivat pettäneet Dalamarin luottamuksen, ja Mortenum tiesi, että tuosta virheestä he joutuisivat vielä tilille kaikki.

Kähkönen seisoi joukkojensa rippeiden äärellä, samalla kun hänen vihollisensa vetäytyi, ja katseli hengästyneenä kuinka hänen vähäiset vahvistuksensa lipuivat paikalle. Hänen vahvistuksensa riittivät juuri ja juuri paikkaamaan hänen joukkojensa hetki sitten kärsimät tappiot.
”Kenraali Kähkönen! Saimme juuri ilmoituksen ilmavalvonnasta, että toinen laskeutumisalus on havaittu kuusi kilometriä itään päin. Maavoimien pääjoukot ovat vielä yli tunnin matkan päässä, joten teidän täytyy nousta ajoneuvoihin välittömästi, ja siirtyä tarkistamaan tilanne!” Kähkönen huokaisi syvään, pyyhkien verisiä jälkiä sammutetusta voimamiekastaan.
”Radisti! Ilmoittakaa osastolle, että lähdemme liikkeelle välittömästi.”

Mortenum nousi kihisevän kuumasta maihinlaskualuksesta miestensä kanssa, ja alkoi valmistautua uuteen vastahyökkäykseen. Hän oli nähnyt jo kiertoradalta käsin, kuinka Finlandialaisten joukot lipuivat lähemmäs hänen asemaansa, ja kaiken huipuksi kohde oli jäänyt Finlandialaisten ja Mortenumin joukkojen väliin. Mortenumin olisi ajettava Finlandialaiset paikalta, ja varmistettava kohde, toivoen samalla että Finlandialaisten hävittäjät ja satelliitit eivät tuhoaisi Turmion Isää ennen kuin viimeinenkin kapseli olisi ammuttu planeetan pinnalle.
”Eteenpäin! Nopeasti!” Mortenum hoputti miehiään, sillä aika oli käymässä vähiin, eikä Mortenumilla ollut aikomustakaan tehdä samaa virhettä kuin Sibelius: hänen miehensä eivät häviäisi Finlandialaisten joukoille! Lisäksi hänellä oli yksi pikku yllätys hihassaan, kunhan aika olisi sopiva.

Finlandialaisten kuljetusajoneuvot kiitivät jälleen pitkin valtavien metsien väliin tehtyjä aukeita, kohti taivaanrantaan noussutta uutta savupatsasta, joka merkitsi heidän vihollisensa sijaintia. Kähkönen, joka oli tällä hetkellä vastuussa operaatiosta, ei osannut edes arvata miksi Finlandiaan oli hyökätty, saati miksei tuo hyökkäys ollut kohdistunut sotilaskohteisiin, tai edes kaupunkialueelle, vaan sivuun kaikesta. Tämä ei ollut kuitenkaan tärkeätä, sillä muutamassa minuutissa hän ja hänen miehensä jalkautuisivat jälleen, ja lähtisivät jälleen taisteluun. Kähkösen joukkojen vahvuus oli lähes täsmälleen sama kuin viimeksikin, jopa liikuntakyvyttömänä hylätyn taisteluvaunun tilalle oli tullut täsmälleen samanlainen, ja nyt Kähkönen aikoi ottaa oppia virheistään.
”Kenraali! Tuo…” Kuljettajan huuto keskeytyi voimakkaaseen räjähdykseen, joka lennätti maata kymmenien metrien korkeuteen.
”Jalkautukaa ja hajaantukaa! Levittäkää asemat!” Kähkönen huusi räjähdyksen vaimettua.

Valtava hämähäkkimäinen sotakone laukaisi jälleen taivasta kohti osoittavan tykkinsä, ja Mortenum tiesi että jossakin vihollisten keskellä tuo ammus aiheuttaisi tuhoa ja kuolemaa.
”Jatkakaa vihollisen pehmittämistä, ja ottakaa asemat! Emme etene ennen kuin on pakko. Pitäkää vihollinen poissa kohteesta!” Mortenum ohjeisti miehiään, viitaten kohteella keskelle aukeaa syntyneeseen savuavaan aukkoon. Mortenum tunsi olevansa lähellä jotakin niin suurta, mutta nuo tietämättömät hölmöt yrittivät estää häntä suorittamasta tehtävää! Mortenum ei tulisi pettämään Dalamaria! Finlandialaisten rivistöt alkoivat ilmestyä kalliomuodostelmien ja puiden suojaan.
”Havocit eteenpäin! TULTA!”

Useiden raskaiden boltereiden ammusten räjähdellessä aivan Finlandialaisten korvissa, miehet etenivät sisukkaasti määrättyihin asemiin aukean maaston eteläpuolella. Kähkönen jättäytyi yhden ryhmänsä kanssa arvioimaan tilannetta tiheän puuston taakse, samalla kun hänen miehensä tulittivat asemistaan saamatta lainkaan näkyvää vahinkoa aikaan. Vihollisen keskustassa eteni metallinen kolossi, massiivinen dreadnought, joka etsi säälimättömästi uhreja, tulittaen plasmatykillä ja pienillä mutta pelottavan tehokkailla raketeilla kohti Finlandialaisten rivejä. Samassa aivan Finlandialaisista katsoen vihollisrintaman oikeassa päässä näkyi kallioiden takaa välähdys, ja hetkessä taivaalta putosi ammus lähelle Finlandialaisten RATO ryhmän asemia.
”Vihollisella on Defiler tuolla! Komentakaa Demolisher etenemään ja tuhoamaan kohde!” Kähkönen komensi radistiaan, joka välitti käskyt vaunulle, joka nytkähti välittömästi liikkeelle. Valtava taisteluvaunu jylisi lyhyen matkan, saaden lopulta kohteen näkyviinsä, ja tulittaen lasertykillään ja ainoalla raskaalla ohjuksellaan kohti valtavaa mustaa hämähäkkikonetta. Lasertykin ammus osui kohteeseensa, repäisten reiän keskelle Defilerin runkoa, ja syösten tuon mekaanisen hirviön kompuroiden maan tasalle. Finlandialaisten linjan Lasertykit takoivat kentällä marssivaa Dreadnoughtia, joka tuntui ulvovan raivoissaan ärsykkeelle, mutta ei tuntunut kärsivän laisinkaan vahinkoa monista osumista huolimatta. Vihollisen raskas tuli naulitsi Finlandialaiset asemiinsa, estäen näitä etenemästä lainkaan. Kähkönen tajusi että taistelusta oli tulossa verinen asemasota.
”Kohteita havaittu! Ne tulevat kallioiden yli! Raptoreita!” Vihollisen rakettirepuin varustettu osasto kiiti kohti Demolisherin raskaasti panssaroitua keulaa, ajaen vaunun taaksepäin. Yksi raptoreista kantoi meltakivääriä, mutta ei kyennyt tähtäämään tultaan, sillä Demolisher laukaisi päätykkinsä armotta etenevään ryhmään, joka tuhoutui lähes täydellisesti. Jäljelle jääneet rippeet lakaisi läheisessä puskassa piileskellyt Finlandialainen Raskas Bolter. Demolisher yritti jälleen edetä, mutta tällä kertaa sen eteen ilmestyi jalkaisin etenevä ryhmä, joka tulitti vaunua jälleen meltakivääreillä, mutta tuloksetta. Vaunun päätykki jyrähti jälleen pyyhkäisten tällä kertaa koko kymmenhenkisen ryhmän olemattomiin. Kentälle jäi vain tummunut kuoppa, jonka reunoja mustuneet voimapanssarinkappaleet koristivat, muistuttamaan tuosta suuruudenhullusta yrityksestä.

Mortenum oli kauhistunut vihollisen tuhovoimasta. Yksi anoa vaunu oli tuhonnut kaksikymmentä hänen parasta miestään, kärsimättä lainkaan vaurioita! Mortenum saattoi vain toivoa hänen valttikorttinsa kääntävän taistelun kulun. Yhtä napinpainallusta myöhemmin taistelukentän keskelle ilmestyi kirkas valonvälähdys, josta muodostui nopeasti suuri hahmo, jonka raajoista alkoi muodostua erilaisia aseita. Tuo yksi hahmo lähetti ensin yhden lasertykin välähdyksen kohti Finlandialaisten panssaroitua joukkojenkuljetusvaunua, ja muodosti sitten toisesta kädestään raskaan bolterin, jolla se tulitti Finlandialaisten jalkaväkeä.

Kähkönen katseli kauhunsekaisin tuntein tuota tummaa tuhonlevittäjää, ja muisti, kuinka hänelle oli keisarillisessa sotakoulutuksessa kerrottu tästäkin helvetillisestä Warpin luomuksesta, obliteratorista.
”Me etenemme nyt! RATO lähtekööt myös liikkeelle välittömästi!” Kähkönen huusi ryhmälleen, ja alkoi juosta eteenpäin, johtaen viisitoistahenkistä ryhmää kohti taistelun polttopistettä. Vasemmalla aikaisemmin tappioita kärsinyt RATO ryhmä eteni kohti obliteratoria, mutta lähellä yhä riehuva Dreadnought, sekä taaempana oleskeleva jalkaväkiryhmä, tulittivat RATO:n miehiä, kaataen lähes koko ryhmän niille sijoilleen. Kähkösen oma ryhmä taas sai päälleen oblietratorin raskaan bolterin sarjan, joka kaatoi kaikki Kähkösen toverit räjähtävien ammusten runtelemiksi kasoiksi kentälle. Kähkösen omaan persoonaan osui myös useita raskaan bolterin ammuksia, jotka runtelivat häntä ympäröivä suojakenttää armottomasti. Ammusten sirpaleet ja räjähdysten paineaallot iskivät Kähkösen kehoa, haavoittaen häntä pahasti.
”Ei!” Kähkönen parkaisi, kääntyen nyt itse kannoillaan, ja kompuroiden pois tuon kaamean kuolemankylväjän luota. Päästyään mielestään turvalliseen paikkaan, hän katsoi taakseen, nähdäkseen Finlandialaisten lasertykkien tulen pyyhkäisevät tuon hirviön olemattomiin. Kähkönen tuupertui lopulta maahan haavojensa huumaamana.

Mortenum kuuli jo viimeisen kuljetuksen saapumisen äänen, eikä taistelualue ollut vieläkään turvallinen! Lisäksi vihollisen suurta tuhoa tehnyt panssarivaunu eteni uhkaavasti kohti hänen joukkojaan, ja koetti kiilata hänen miestensä ja tuon maassa ammottavan kuilun väliin. Mortenum itse oli ainoa väliin ehtivä soturi. Hänen täytyisi tehdä se itse! Mortenumin voimanyrkki käynnistyi sirahtaen, tämän syöksähtäessä kalliomuodostelman takaa kohti lähestyvän panssarin keulaa. Mortenum sai vaunun näkyviinsä, ja tulitti combibolterinsa melta-aseella, mutta ammus haihtui vahinkoa tekemättä vaunun paksuun keulapanssariin. Vaunu pysähtyi ja koetti pakittaa, pystyäkseen ampumaan lähelle livahtanutta Mortenumia. Mortenum otti viimeiset askeleet, ja iski vaunun keulaa voimanyrkillään kerran… toisen… kolmannen… neljännen… Ja tajusi saaneensa aikaan vain säälittäviä lommoja vaunun panssariin. Ehtimättä nousta uuteen yritykseen, Mortenum jähmettyi vaunun eteen, tajuten epäonnistuneensa tehtävässään, ja pettäneensä Dalamarin luottamuksen, eikä edes yrittänyt väistää, kun raskaan lasertykin laukaus iski hänen kehonsa olemattomiin.

(Jumankekka! Koko pelissä (Iron Warriors VS Finlandians) ei Finlandialaisista tehnyt MITÄÄN kukaan muu kuin pari lascannonia, sekä tuo leman russ demolisher, joka oikeastaan yksin pyyhkäisi olemattomiin ryhmän raptoreita, sekä ryhmän lähelle pyrkineitä kaaossotureita Ja vielä vastustajan pääpomon. Se tankki taisi juuri ansaita jonkinlaisia voitonmerkkejä!!!)

[Dead Maniac]

Jep, oli kyllä intensiiviset pelit(mukana kaarti-osapuolena). Tätä lukiessa eiliset kauhun hetken palasivat välähdyksinä mieleen. Ainoa mistä nyt nillitän(kun et kaaoksesta niin paljoa tiedä vielä), Obliterator muokkaa kehonsa aseista vain sen varsinaisen aseen(esim HB) tehoa vastaavanlaisen. Muuten ihan menevä tarina, harmittaa vain kun en saanut joukkojani kunnolla eteen. Tarvitsen lisää rautaa...

[WHAM]

Jeremiah kiiti Finlandialaisten kuljetusajoneuvon kyydissä kohti taivaanrannassa kohoavia savupilviä. Hän oli sanut mukaansa omat miehensä, kaksitoista voimapanssariin verhoutunutta soturia, jotka olivat saaneet avaruusmariinien koulutusta vastaavan koulutuksen. Jeremiah oli saanut vain tuntia aikaisemmin ilmoituksen, että Finlandiaan oli hyökätty pettureiden toimesta. Jeremiah saattoi vain toivoa, että hyökkäys ei olisi päässyt karkaamaan käsistä, ja että se ei tuhoaisi hänen tutkimuksiaan alueella. Osa Jeremiahista toivoi että Finlandia olisi säästynyt vahingolta täysin, sillä hän oli jotenkin kiintynyt pieneen planeettaan. Nyt hän kuitenkin tyhjensi ajatuksensa, ja keskittyi jälleen edessä olevaan. Ajoneuvo toisi hänet Finlandialaisten komentokeskuskeen, joka oli juuri saatu asetettua alueelle, maavoimien saavuttua alueelle. Katsoessaan ikkunasta taivaalle, Jeremiah totesi Finalndian ilmavoimien saavuttaneen jälleen ilmaherruuden.

"Tässä kakkonen, kohde havaittu, aikaa laskeutumiseen minuutti." Finlandian ilmavoimien kahdeksannen torjuntalentueen pilotti raportoi radiollaan lentueensa johtajalle.
"Lukitkaa kohde, ja valmistautukaa tulittamaan."
"Kohde lukittu, valmiina!"
"Tuli vapaa!" Kahdeksan koneen lentue avasi yhtäaikaisesti tulen planeetan pinnalle rakettimoottoreiden varassa hivuttautuvaa laskeutumiskapselia. Yksi toisensa jälkeen, kuusitoista ohjusta kiitivät kohti tuota mustaa metallijärkälettä, osuen täydellisellä tarkkuudella kohteeseensa, ja räjäyttäen aluksen miljooniksi sirpaleiksi. Yksikään sielu Finlandian pinnalla ei tiennyt kapselin sisältöä, eikä tulisi tietämäänkään.
"Kohde tuhottu, siirtykää partiomuodostelmaan, ja alkakaa tutkia aluetta vihollispesäkkeiden varalta."
"Tämä selvä. Siirryn..."

Sibelius kirosi, ei hiljaa, vaan juuri niin kovaa kuin uskalsi. Hyökkäys oli mennyt päin helvettiä, ja nyt hänellä oli perässään sekä Finlandian asevoimien takaa-ajajat, että Rautasotureiden vähiin käyneet selviytyjät. Sibeliuksella oli enää mukanaan noin viisikymmentä sotilasta, sekä upseeristonsa rippeet, suurimman osan jäätyä kentälle, tai menehdyttyä Finlandialaisten vahvistusten saavuttua. Nyt Sibeliuksella oli vain yksi tehtävä jäljellä: hankkia jostakin alus, ja lähteä niin pitkälle kuin vain pääsisi, ennen kuin joku saisi hänet kiinni. Senkin jälkeen hänen täytyisi kadota täydellisesti, tai Dalamarin viha tavoittaisi hänet. Sibeliuksen laihaksi lohduksi olikin nousemassa läheinen ilmatukikohta, jossa näytti olevan muutamia keisarillisia kuljetussukkuloita.
"Menoksi sitten, jos joku jää jälkeen, jääkööt!"

Kähkönen havahtui sidontapaikalla, joka oli pystytetty komentopaikan yhteyteen. Lääkintämies oli jo sitonut Kägkösen haavat, ja antanut tälle melko tukevan annoksen kipulääkkeita. Kaikkialla näkyi sotilaiden hyörinää, ja taivalla erottuivat hävittäjien jälkeensä jättämät valkoiset vanat.
"Kenraali, tervetuloa takaisin elävien maailmaan." Lääkintämies tervehti tätä, työntäessään neulan Kähösen käsivarteen.
"Miten kävi?" Kähkönen yskäisi, maistaen veren suussaan.
"Ajoimme pirulaiset hajalle. Muutama kymmenen on pakosalla, mutta ajamme jo takaa. Miltä tuntuu?"
"Turralta."
"Niin pitääkin. Siirrämme teidät kohta kunnon sairaalaan."

Jeremiahin kuljetus alkoi olla perillä, kun hän huomasi jotakin outoa ajoneuvon ikkunasta.
"Eikö Finlandian hallitus sulkenut lentoliikenteen?" Jeremiah huudahti ajoneuvon moottoreiden jylinän yli.
"Kyllä, herra Inkvisiittori. Kaikki ei sotilaallinen ilmaliikenne on pysäytetty." Koneen kuljettaja vastasi.
"Miksi tuolla sitten nousee kuljetussukkula ilmaan?"

Muutaman vartijan tappaminen ei ollut ollut Sibeliuksen miehille homma eikä mikään. Nyt he olivat saaneet aluksensa jo liikkeelle, ja kiitivät hyvää vauhtia ylös ilmakehän ylärajoja kohti.
"Miten pian pääsemme pois täältä!?" Sibelius karjui.
"Ei kauaa, ellemme sitte..." Lähellä tapahtunut räjähdys tärisytti alusta voimakkaasti, keskeyttäen sotilaan lauseen.

"Kohde varmistettu, tuli on vapaa." Kaikki kahdeksan paikalla kaarrellutta hävittäjää kiihdyttivät päästäkseen avaruuteen pyrkivän aluksen hännille, mutta alkoivat jäädä jälkeen.
"Tulta kaikella mitä on! Ilmoittakaa kiertoradalle tästä! Sitä ei saa päästää ilmaan!"

"VAUHTIA! VAUHTIA!" Sibelius karjui järjettömän raivon ja epätoivon alkaessa jälleen hiipiä hänen mieleensä.
"Eivät voi seurata meitä! Noilla ei pääse ilmakehästä!" Yksi sotilaista huusi, naputellen kuumeisesti edessään olevalle paneelille komentoja. Sibelius tunsi aluksen tärisevän takanapäin räjähtelevien ohjusten voimasta.
"Pääsimme niltä!" Sibelius huokaisi äänessään uutta toivoa elämästä.
"Emme vielä, niitä perkeleitä on lisää kiertoradalla!" Aivan kuin kirotakseen Sibeliusta, edestäpäin alkoi tulitus, joka pakotti aluksen vaappumaan lähes hallitsemattomasti puolelta toiselle.
"Pitäkää kiinni! saakuli!"

Samalla kun kiertoradalla yksi alus taisteli paostaan, toinen samanlainen alus pakeni ilmakehästä, suunnaten kohti Turmion Isä:n luomaa aukkoa satelliittipuolustuksessa.

[WHAM]

Tähän väliin hieman kertaavaa ja selventävää keisarillista yhteydenpitoa:



+++ Invisitoriaalinen raportti +++
+++ Kohde: Finlandia +++
+++ 158496.M41 +++
+++ Kirjoittanut: Jeremiah Calgaar, Inkvisiittori +++


Pahoittelen suuresti myöhässä olevaa raporttiani, mutta voinen selittää tämän viivästyksen viimeaikaisilla tapahtumilla. 158494.M41 Finlandia joutui Kaaoksen joukkojen yllätyshyökkäyksen kohteeksi. Taistelut kstivät noin kolme tuntia, joiden aikana Finlandian puolustusvoimat osoittivat
kykeneväisyytensä planeetan puolustamiseen, vaikka kärsivätkin raskaita tappioita taistelun tuoksinnassa. Hyökkäyksen tavoite on edelleen epäselvä, mutta varmuudella voidaan sanoa, että tavoite ei ollut Finlandian tuhoaminen tai valtaaminen, sillä hyökkäykseen osallistuneet joukot eivät olisi tuohon tarkoitukseen riittäneet. Vaikuttaakin siltä, että hyökkäyksen tavoitteena oli saada haltuun jonkinlainen maanalainen holvi, joka paljastui kiertoradalta ammuttujen laukausten seurauksena planeetan pinnalta. Holvi on suljettu, mutta Finlandian omat tiedomiehet ovat alkaneet jo tutkia maan alle johtavaa suljettua ovea. Lähetän liitteenä muutamia pict-kaappauksia (Liite: Luokiteltu ehdottoman salaisiksi 897443.M41, Kopiot tuhottu) huolvin ovesta, ja taistelun lopputuloksesta. Olen pyytänyt Finlandialaisia lykkäämään holvin avaamiseen pyrkiviä tutkimuksia niin pitkään kuin mahdollista, mutta Finlandialaiset ovat kieltäytyneet tottelemasta, vedoten oikeuksiinsa toimia omalla planeetallaan parhaakseen katsomallaan tavalla, ja uskoen että maan alta saattaa paljastua tietoa heidät esihistoriaansa liittyen. Olen kuitenkin saanut luvan valvoa tutkimuksia, vaikken saakaan ottaa osaa niihin, ja minulle on toimitettu kaikki pyytämäni tiedot holvista (Liite2: Luokiteltu ehdottoman salaisiksi 897443.M41, Kopiot tuhottu).

Aion jatkaa työskentelyä tällaisenaan, ja suosittelen, että Finlandian aurinkokunta asetetaan ehdottomaan karanteeniin, kunnes selviää mitä maan alta paljastuu. Minulla on omia aavistuksiani, jotka liittyvät kaaoksen voimien mielenkiintoon asiassa, ja pelkäänkin, että planeetan pinnan alta löytyy jotakin, jota Finlandialaiset eivät voi hallita tai ymmärtää. Jatkan työskentelyäni, kunnes kuulen Teistä, ja saan lisäohjeita.

+++ Loppu +++


+++ Invisitoriaalisen raportin vastaus +++
+++ Kohde: Finlandia +++
+++ 158499.M41 +++
+++ Vastaanottaja: Jeremiah Calgaar, Inkvisiittori, Finlandia +++


Inkvisitio on pitkällisen neuvottelun jälkeen päättänyt lähettää Keisarillisen laivaston 8835:n osaston saartamaan Finlandian aurinkokunnan, kunnes saamme tietoa, joka rohkaisee meitä toimimaan toisin. Tänä aikana yhdenkään sielun ei tule poistua aurinkokunnasta. Pohdittuamme tilannetta, ja käytyämme kiivaita keskusteluja toimintamenetelmistä (joidenkin neuvoston osien oltua sitä mieltä, että Finlandia tulisi puhdistaa välittömästi, ja planeetalla suorittaa keisarilliset tutkimukset Adeptus Mechanicuksen johdolla) olenne tulleet lopulta päätökseen lähettää planeetalle oma tutkimusryhmämme, joka auttaa teitä tulkitsemaan saamianne tietoja, ja jakamaan viisauttaan Finlandian tutkijoille.

Ymmärtäkää, että te, ja Finlandian kansa, olette saaneet huomattavia erillisvapauksia, liittyen pääasiassa tutkimuksiinne koskien Finlandian alkuperäiskansan evoluutiuota. Nämä erillisvapaudet saatetaan joutua poistamaan, mikäli Finladiasta alkaa tulla jatkuva taistelukenttä, jossa menetetään keisarillisia henkiä ja resursseja.

Jatkakaa työskentelyänne, saatte lisäohjeita kun avustava ryhmä saapuu planeetalle


+++ Loppu +++

[WHAM]

Dalamar marssi raivoissaan Inkvisition ylineuvoston kokoussalista, pitkin Terran palatsien kullattuja käytäviä, kohti omaa asuntoaan. Hän oli juuri kärsinyt nöyryyttävän tappion kahdella rintamalla, ja hänen keinonsa alkoivat käydä vähiin. Hänen sotilaansa olivat pettäneet hänet, menettäneet suuret lahjat jotka Dalamar oli saanut kaaoksen jumalilta, ja tuhoutuneet, kadonneet universumin ääriin. Dalamar oli harkinnut rangaistustoimia, mutta hänen resurssinsa eivät riittäneet enää moiseen. Hän oli jo nyt menettänyt mahdollisuutensa kaaoksen jumalien suosioon, mutta hän oli myös kaivertanut kaaoksen tunnuksen lihaansa, eikä ollut kuin ajan kysymys kun keisarinpalvojat tajuaisivat hänen toimensa. Kaiken huipuksi Finlandialaiset, ja Adeptus Mechanicus:n munkit, saisivat pian käsiinsä sen lahjan, jonka Dalamar olisi antanut kaaoksen jumalille vastikkeeksi muutoksestaan. Jos tuo lahja, tuo voittamaton armeija, päätyisi vääriin käsiin, Dalamarin elämä olisi hukkaan heitetty. Hänellä oli enää yksi keino, eikä hän pitänyt siitä lainkaan. Päästyään viimein asuntoonsa, Dalamar lähetti yksinkertaisen viestin viestintäkonsolistaan. Tuo viesti kiiri nyt suojaamattomana avaruuteen, mutta sillä ei ollut väliä, sillä se koostui tasan kolmesta kirjaimesta: ”CYN”.

Kaksi päivää myöhemmin, viestin kiidettyä salaamattomana läpi avaruuden syövereiden, se saavutti asteroidin kyljestä törröttävän antennin. Cynthia vastaanotti viestin, ja tiesi sen merkityksen. Hänen tuli palata välittömästi Dalamarin luokse, kyseessä oli hätätila. Vain minuutteja myöhemmin Cynthian alus, Käärme 2, luikahti ulos ahtaasta kolosta asteroidin pinnassa, ja lähti kohti galaksin keskustaa, ja pyhää Terraa.

Jälleen kului viikkokaupalla kallista aikaa, mutta lopulta Cynthian alus pysähtyi sovittuun paikkaan Pluton kiertoradan ulkopuolella, jossa Dalamarin oma sukkula kohtasi sen. Ennen kuin Cynthia ehti ottaa yhteyttä saadakseen lisäohjeita, Dalamarin sukkula aloitti kytkeytymisen tämän alukseen. Ennen kuin Cynthia ehti tajuta, hänen aluksensa kulkuluukkuun koputettiin jämäkästi. Cynthia hätkähti, ja avasi painikkeella tuon luukun. Luukun avautuessa sihahtaen terävästi, Cynthia näki hämmästyksekseen Dalamarin kasvot höyrysuihkujen seassa.
”Herra? Mistä on kyse?” Cynthia henkäisi.
”Meillä ei ole aikaa, nainen! Minä tulen sinun mukanasi, ja me suuntaamme nyt takaisin Finlandiaan! Täällä ei ole enää turvallista.” Dalamar murahti väsyneesti. Hänen tietämättään, juuri samalla hetkellä Terran vartiokaarti iski hänen asuntonsa oven sisään, vain saadakseen silmilleen Dalamarin jättämän ansan synnyttämän tulimyrskyn.

Käärme 2:n kiitäessä avaruuden mustuudessa kohti yhtä Cynthian tuntemista rahtireiteistä, jonka kautta hän pääsisi nopeasti haluamaansa suuntaan, Dalamarin aivoissa raksutti kuumeisia ajatuksia. Hänellä oli vain yksi keino, ja siihen hän tarvitsisi viimeisetkin resurssinsa, eikä se siltikään olisi kuin hämärä mahdollisuus. Dalamar työnsi kätensä raskaan inkvisiittorinkaapunsa, jonka valkeat uskollisuussinetit olivat muuttuneet punaisiksi erään Terran vartiomiehen yllätettyä Dalamarin käytävillä, uumeniin, vetäisten esiin pienen datalevyn.
”Lähetä tuo niin kovaa kuin pystyt.” Dalamar ohjeisti alaistaan, joka kyselemättä työnsi levyn lukijaan, ja alkoi lähettää sen sisältöä kaikilla taajuuksilla niin kauas kuin aluksen lähettimet kantoivat. Lähetys sisälsi Dalamarin viimeisen suunnitelman, ja sen kuulisivat kaikki Dalamarin galaksin itäosassa piileskelevät alaiset. He tekisivät viimeisen iskunsa, ja uhraisivat itsensä, jotta Dalamar voisi tyydyttää kaaoksen jumalten halut vielä kerran.


-----------------------------------------------------------------
Tämä teksti oli lyhyt prologi Finlandian eepoksen viimeiselle osalle, joka tulee olemaan tähänastisista pisin, laajin ja ennen kaikkea viimeinen. Toivottavasti olette tähän mennessä pitäneet, ja toivottavasti ette pety lopetukseen (en itsekään kyllä vielä tiedä mikä se lopetus on, mutta... noh... time will tell...)

[WHAM]

Jeremiah katseli tummasta metallista valettua mustaa levyä, joka pilkotti nyt järjestelmällisestä kulmikkaasta kaivannosta, jossa hääri satoja Finlandialaisia tutkijoita ja kaivajia. Hänen omat henkivartijansa, kuusi raskaasti panssaroitua sotilasta, seisoivat lähes äänettä hänen vierellään. Vain näiden voimapanssareiden voimanlähteiden hiljainen hurina oli hädin tuskin kuultavissa ympäröivän innostuneen hälinän vuoksi. Jeremiah oli kuullut Keisarillisen laivaston olevan jo matkalla saartamaan Finlandian kunnes ’holviksi’ nimetyn maanalaisen kammion sisältö olisi varmennettu. Jeremiahin lisäksi kaivauksia oli saapunut valvomaan kaikki kaksitoista planeetalla palvellutta Adeptus Mechanicus:n munkkia, joiden punaiset kaavut erottuivat Finlandialaisten valkoisista asusteista räikeästi. Finlandialaiset olivat jo tunnistaneet jonkinlaisen mekanismin, joka nähtävästi hallitsi ’holvin’ avautumista ja sulkeutumista, ja vaikka tämä mekanismi olikin vaurioitunut osittain saamastaan osumasta, Finlandialaiset olivat jo saaneet selville miten sitä saattoi käyttää. Nyt he työskentelivät vain kytkeäkseen tuohon mekanismiin virran, ja saadakseen tutkimukset vauhtiin. Jeremiahin pyynnöstä Finlandian päättäjät olivat järjestäneet aseistetun vartion täysiaikaisesti valvomaan tutkimuksia, sekä toimimaan ensimmäisinä ’holviin’ astujina, mukanaan Finlandian puolustusvoimien kaksi korkeinta RATO ryhmää, sekä Jeremiah oman henkivartiokaartinsa kera.
”Olemme kohta valmiita! Sisäänmenoryhmät valmistautukaa!” Kajahti kuulutus alueelle pystytetyistä kovaäänistorneista. Jeremiah komensi lähellään seisovat sotilaansa seuraamaan itseään kohti tuota mustaa metallilaattaa. Kaksikymmentä Finlandialaisen ja keisarillisen panssarikehityksen tuotoksiin pukeutunutta RATO:n taistelijaa seisoi valmiina kohtaamaan minkä tahansa tuosta holvista ulos tulevan, lähellään kokonainen armeijakunta sotilaita pahimman varalta. Lisäksi Finlandian ilmavoimat kaartelivat taivaalla niin ikään taisteluvalmiina. Sotilaiden ohella holviin menisi myös kuusitoistapäinen tukijaryhmä, tekemään pohja-analyysiä, mikäli kaikki menisi hyvin. Adeptus Mechanicus:n munkit olivat vaatineet pääsyä tutkimusryhmään, mutta tämä oli evätty turvallisuussyistä, ja jotta sisäänmenoryhmä pysyisi rajallisen kokoisena.
”Kymmenen minuuttia käynnistykseen. Kymmenen minuuttia.” Kaiuttimet toitottivat jännityksen tiivistyessä.

Keisarillisen laivaston 8835:s taisteluosasto saapui hitaasti lipuen Finlandian aurinkokuntaan, koko kahdentoista raskaan taistelulaivan vahvuudellaan. Sadat, jopa tuhannet, hävittäjät kaartelivat alusta lähellä täsmällisissä muodostelmissa, kuin jättimäiset ampiaisparvet pesiensä ympärillä. Johtoalus, ”Pyhä Sotavasara”, johti taisteluryhmää, komennossaan laivastonkenraali Harammas, joka oli monien taisteluiden veteraani.
”Komentaja, olemme saapuneet alueelle, ja kaikki näyttää olevan kunnossa. Aloitammeko levittäytymisen asemiimme pääplaneetan ympärille?” Eräs nuori kadetti kysyi käsi kunniatervehdykseen ojennettua. Harammas murahti, katsellen pict-näytöstä ympäröivän aurinkokunnan koostumusta.
”Ei minkäänlaista suojaa, tai piilopaikkaa. Aloittakaa asemoituminen normaalisti, jatkakaa täysiaikaista skannausta niin laajalla alueella kuin mahdollista. Petturi-Inkvisiittori saattaa olla tulossa tänne.” Harammas murahti, ja kadetti teki kunniaa, palaten konsolilleen lähettämään käskyt edelleen muille aluksille. Dalamarin petturuus oli paljastunut vasta hiljattain, mutta tämän tuhoutuneen asunnon rippeistä oli paljastunut laaja tutkimus Finlandiaa kohtaan, joka oli iskenyt pelon Inkvisition jäsenten sydämiin. Finlandian tärkeys oli todistettua kaaoksen yrittäessä vallata osaa planeetasta, ja nyt Inkvisitio oli jakautunut jälleen kahteen osaan tämän yrittäessä päättää siitä, tulisiko Finlandia ottaa viimeistään nyt Imperiumin suoraan hallintaan, vaiko antaa tilanteen edetä omalla painollaan. Jälkimmäinen kanta oli päässyt voitolle, mutta tilanne ei välttämättä olisi pitkäikäinen, mikäli löydöt olisivat vaarallisia tai muuten tärkeitä. Harammas oli kuullut Inkvisitiota palvelevalta veljeltään, että tilanne Finlandialla saattaisi johtaa pian niinkin mittaviin toimiin, kuin purgatuksen käynnistämiseen. Tätä tarkoitusta varten aluksilla oli laskeutumisaluksia, ja käskyvalta ohittaa Finlandian kiertoradan keisarillisten satelliittipuolustusten käskyt. Harammas toivoi todella että tuo ei olisi tarpeen, mutta hän oli uskollinen, ja noudattaisi käskyjä.

Dalamar istui yhä Käärme 2:n takaistuimella, Cynthian ohjatessa sanaakaan sanomatta alusta kohti edessä häämöttävää aurinkokuntaa, jossa kaikki pian ratkaistaisiin. Dalamarilla oli vain kaksi vaihtoehtoa: saada nuo koneet herätettyä, ja käännettyä puolelleen, jolloin hän olisi voittanut, tai kuolla yrittäessään tuota tekoa. Dalamarin kasvoille oli viime päivinä ilmestynyt huomattavia vanhenemisen merkkejä, ja tämä oli tullut levottomaksi, huolimatta, tai ehkä johtuen, Käärme 2:n ympärille kerääntyvästä mustien sota-alusten joukosta, joka käsitti jo nyt useita fregatteja, satoja hävittäjiä, sekä kuusi suurta taistelulaivaa, kaikki mustiksi turmeltuneina, ja vääristyneinä kaaoksen ja Warpin mustan magian voimasta. Radioyhteys räsähti Dalamarin edessä olevassa laitteessa, ja tämä asetti kuulokkeen korvalleen.
”Olemme perillä alle tunnissa. Sensorimme ovat havainneet huomattavaa toimintaa lähiavaruudessa, ja pelkäämme pahoin, että lojalistiäpärät ovat ehättäneet edellemme. Kuten olette käskenyt, laskeutumisalukset suuntaavat suoraan kohti laskeutumispaikkaa, samalla kun taistelulaivat varmistavat kiertoradan, ja tuhoavat puolustushävittäjät sekä satelliitit. Toivoisimme yhä, että siirtyisitte johonkin suuremmista aluksis…” Ääni keskeytyi Dalamarin murahtaessa äänekkäästi.
”Minä olen parhaassa turvassa täällä! Ja teillä ei ole nyt aikaa huolia minun turvallisuudestani, sillä meillä on pian kädet täynnä töitä! Aikaa on liian vähän joutavalle höpinälle, palatkaa toimiinne!” Dalamar sulki yhteyden. Hänen normaali rauhallisuutensa oli poissa, ja jäljellä oli enää sortuva hermoraunio.

Jeremiah katseli hämmästyneenä, kun viimeiset kaapelit kiinnitettiin mustasta metallista avatun luukun takana oleviin komponentteihin, ja kuin ihmeen kaupalla, maan alta alkoi kuulua voimakasta hurinaa. Jeremieh vavahti hieman, kun maa tärähti suuren metallilevyn alkaessa liikkua hitaasti. Finlandialaiset olivat onnistuneet yllättävän hyvin arvioidessaan luukun pinta-alaa, ja vain vähän maata putosi alas valtavan luukun avautuessa, paljastaen kuilun syvälle pimeyteen. Vaikka pinnalla oli kirkas päivä, tuo kuilu pysyi selittämättömän synkkänä, ja siitä tuntui säteilevän jotakin, jota Jeremiah ei ollut tuntenut ennen. Samassa hän havaitsi sen, eikä hän selvästi ollut ainoa, sillä hänen henkivartijansa poistivat aseidensa varmistimet, ja virittivät lippaat paikoilleen, samalla kun Jeremiah itse kaivoi bolt-pistoolinsa käsille. Warp… loputon paha… säteili tuosta kuilusta.
”Tuokaa valoja! Täällä on luiska alaspäin!” Yksi etenevistä sotilaista huusi, lakaisten maan alle johtavan kuilun lattian virkaa toimittavaa jyrkkää sileää luiskaa aseensa lampulla. Jeremiah alkoi astella omien miestensä kera lähemmäs kuilun reunaa, samalla kun Finlandialaisteknikot työnsivät luiskan reunalle kolme pyörille asetettua valonheitinsarjaa, joita nämä alkoivat työntää jo kymmenisen metriä luiskaa alas astelleiden RATO-taistelijoiden perässä.

”Näkyykö mitään?”
”Tyhjää, samaa luiskaa niin kauas kuin sensorit kantavat.”
”Jatkakaa eteenpäin, ja pitäkää korvanne auki.”
”Tämä selvä.” Radiokeskustelu RATO:n sotilaiden välillä oli rauhallista, ja normaalia. Nämä miehet oli koulutettu niin koviksi kuin se vain Finlandialaisissa oli mahdollista, mikä ei ollut vähän sanottu geneettisesti manipuloimattomista ihmisistä. Jeremiah tiesi, että moni Finlandialainen kykeni fyysisesti ja henkisesti suoriutumaan eri tehtävistä huomattavasti keskiverto imperiumin ihmistä paremmin, ja tämänkaltaisten sotilaiden läsnäolo tarjosi hänelle toiseksi parhaan huojennuksen, paremman, eli avaruusmariiniosaston, puuttuessa, sillä edessäpäin Jeremiah tunsi warpin kosketuksen voimistuvan joka askeleella. Millaista sairasta magiaa täällä oli harrastettu, ja milloin?
”Jotain näkyy!”
”Osasto seis!”
”Kaks-kakkonen, etene ja tutki. Siviilit pysyvät taempana!” RATO:n johdossa oleva luutnantti komensi miehiään. Määrätty sotilas alkoi edetä edessäpäin näkyviin tullutta seinämää kohti varoen, samalla kun siviilit käänsivät valonheittimet osoittamaan paremmin edessä olevaan esteeseen.
”Täällä näyttäisi olevan seinä, ja iso ovi.” Tunnustelemaan lähetetty sotilas ilmoitti. ”Ei vaaraa.”
”Selvä, ykkösryhmä varmistaa oven, kakkosryhmä varmistaa paluureitin. Kun annan merkin, siviilit eteen, ja avataan se ovi.” Jeremiah asteli miehineen kohti edessä siintävää oudon punertavan kullan värisellä metallinauhalla reunustettua ovea kohti. Nostaessaan hansikoidun kätensä koskettamaan ovea, hän saattoi tuntea pahuuden tavoittelevan häntä sen takaa.
”Ovea ei saa avata, ennen kuin saamme vahvistuksia tänne.” Jeremiah lausui kuuluvasti.
”Meillä on käskymme…” RATO:a johtava luutnantti aloitti, mutta nähdessään Jeremiahin vetävän kätensä väristen pois oven luota, tämä nyökkäsi.
”Täällä Pikkarainen, lähettäkää varmistusryhmä kaksi matkaan, ja kolmas ryhmä varmistamaan tunnelin tänne asti. Valmiina kaikkeen. Loppu.” Luutnantti Pikkarainen katsoi taakseen, ja tajusi valtavan alaspäinviettävän tunnelin jatkuneen niin pitkään, että ulkoa paistavaa valoa ei enää erottanut.
”Hoitakaa homma.”

Laivastonkomentaja Harammas seisoi aluksensa komentosillalla, ja katseli tarkkaavaisena hetkeä aikaisemmin sensorikantaman rajoille ilmestyneitä, Finlandian pääplaneettaa lähestyviä pisteitä. Harammasin ei tarvinnut kysyä alaisiltaan, sillä tieto ilmestyi pict-näyttöön hei kun se saatiin: kuusi raskasta taistelualusta, kahdeksantoista raskasta fregattia, seitsemän kevyttä fregattia, sekä tuntematon määrä hävittäjätukea. Harammas tiesi, että niin kauan kuin hänellä oli ylivoiman suoma etu, sekä kuolemattoman Keisarin siunaus, hänellä ei olisi pelättävää pettureilta. Tästä huolimatta, jokin painoin Harammasin mieltä, aivan kuin aavistus jostakin, joka oli vasta tulossa.
”Asettakaa laivasto täyshälytystilaan, ja valmistautukaa vastaanottamaan tulijat. Ne tietävät missä me olemme, aivan siinä missä me tiedämme niiden sijainnin. Valmistautukaa avoimeen yhteenottoon!” Hälinä yltyi entisestään Pyhän Sotavasaran komentosillalla. Harammas siveli hajamielisenä vahvaa partaansa, joka reunusti hänen arpisia ja kärsineitä kasvojaan, joilla näkyi kaiken muun vahingon ohessa vanha ikä. Hän oli palvellut kauan, eikä hän aikoisi päättää palvelustaan täällä.

Dalamar ei jaksanut uskoa näkemäänsä: kokonainen taisteluosasto keisarillisen laivaston parhaimmistosta oli asettunut hänen ja hänen päämääränsä väliin!
”Meillä ei ole aikaa! Jatkakaa lähestymistä!” Dalamar karjui alaisilleen radion välityksellä. ”Valmistautukaa telakointiin, Käärme 2 saapuu ensi tilassa ”Keisarin Kauhulle”, jossa annan lisäohjeita.” Dalamar päätti viestinsä ennen kuin hänelle ehdittiin vastata.
”Cynthia! Aloita lähestyminen, jotta pääsemme eteenpäin. Kun olen poistunut tältä alukselta, sinä olet vapaa poistumaan. Maksustasi on huolehdittu, ja se on tavallisessa paikassa.” Dalamar puuskahti, istuutuen jälleen hiljaisena. Cynthia ei vastannut, vaan totteli.

Jeremiah yritti koota harhailevat ajatuksensa, ja keskittyä edessä olevaan. Hän ei ollut tuntenut mitään tämän kaltaista koskaan ennen. Aluksi hän oli tuntenut pelkän kaaoksen läsnäolon, mutta siihen oli sekoittunut jotakin muuta, jotakin, jota Jeremiah ei pystynyt selittämään. Finlandialaiset alkoivat olla valmiita avaamaan seuraavan oven, ja pyydetyt vahvistukset olivat saapuneet paikalle.
”Oletteko valmis?” Sama Luutnantti kysyi Jeremiahilta, joka nyökkäsi vastaukseksi päättäväisenä. Saatuaan vahvistuksensa, Luutnantti nyökkäsi teknikoille, jotka käynnistivät oven avausmekanismin, ja juoksivat sitten sotilaiden rivistöjen taakse turvaan. Koko kymmenen metriä leveän käytävän kokoiset valtavat ovet alkoivat hivuttautua kahdeksi osaksi, jotka alkoivat liukua seinien sisään, pitäen voimakasta hurinaa. Tuo avautuminen tuntui kestävän iäisyyden, mutta lopulta ovet pysähtyivät kolahtaen äänekkäästi.
”Etenee!” Luutnantti Pikkarainen komensi miehiään ärhäkästi, ja panssareiden kolahdukset, kankaan kahina, varustevöiden kilinä, sekä yönäkövarusteiden surina viestivät sotilaiden liikkeistä. Jeremiah seurasi kärkiryhmän perässä, kun nämä ryntäsivät sotilaallisella täsmällisyydellä, uskomattoman tarkkuuden koreografialla, tuosta ovesta kohti tuntematonta.

Astuttuaan tuon valtavan oven toiselle puolelle, Jeremiah tunsi tuon pahuuden väreilyn ympärillään vahvempana kuin koskaan. Se tuntui tulevan tästä paikasta itsestään, ja Jeremiahin oli vaikea uskoa että hän oli ollut planeetalla vuosia, eikä hän ollut havainnut mitään tällaista ennen. Jeremiahin silmien eteen ei kuitenkaan levittäytynyt sairaalloisen kieroutunut kaaoksen maisema, tai muu saastainen kompleksi, vaan valtava sali, jossa sadat, ei, tuhannet mekaaniset luurangot seisoivat elottomina järjestelmällisissä riveissä. Finlandialaiset sotilaat olivat pysähtyneet sijoilleen, yrittäen arvioida olivatko nämä koneet uhka. Sali, johon he olivat tulleet, oli valtava ja se tuntui jatkuvat kauemmas kuin valonheittimet pystyivät valaisemaan. Jeremiah erotti väliseiniä, valtavia kokoamislinjoja, sekä muita laitteita, jotka olivat hänelle ennestään täysin tuntemattomia. Ne eivät olleet mitään ihmisten teknologiaa, mutta niissä ei ollut myöskään minkään muun tunnetun rodun merkkejä. Ei Eldarin elävää rakennusainetta, ei kaaoksen kieroutta, eikä ainakaan Örkkien mekaanista osaamattomuutta. Kaikki oli täydellisen säilynyttä, eikä missään näkynyt merkkejä rikkoutumisesta, tai epäkuntoisuudesta. Jokainen metallinen luuranko seisoi täsmällisessä asennossa, täysin samassa asennossa, pidellen käsissään esinettä, joka saattoi olla vain jonkinlainen epäpyhä ase. Missään ei näkynyt merkkejä elämästä, ei minkäänlaisia vihjeitä tämän kaiken luojista.
”Seuraavat ryhmät varmistakaa! Ykkösryhmä etenee!” Jeremiah katseli ihmeissään tätä kaikkea, samalla kun RATO:n sotilaat alkoivat edetä varovaisesti luurankosotureiden välejä pitkin. Samassa Jeremiahin korviin kantautui ääni, joka hälytti hänen aivoissaan kuin voimakkain sireeni: särähdys, jota seurasi värähdys ilmassa, ja sitten kirkaisu, kun yksi sotilaista nousi ilmaan mekaanisen lonkerovyyhdin nostamana. Sotilaat tähtäsivät ilmestynyttä oliota, vai oliko se jonkinlainen kone, joka oli tarttunut etummaiseen tunnustelijaan, nostanut tämän ilmaan, ja repi tämän kasvosuojusta parhaillaan irti. Jotkut sotilaat ottivat riskin toverinsa turvallisuudessa, ja tulittivat kihisevien metallilonkeroiden vyyhtiä, joka väänteli vangitsemaansa tempovaa sotilasta. Jeremiah tulitti bolt-pistoolillaan useita laukauksia tuohon vyyhtiin, ja hän tiesi osuneensa, sillä räjähtävät ammukset repivät pätkiä metallilonkeroista irti, ja nämä kappaleet putoilivat metalliselle lattialle kolahdellen. Jeremiahin vaihtaessa lipasta aseeseensa, hän näki yhden lonkeron tunkeutuvan kirkuvan sotilaan suuhun, vaimentaen tämän huudot täysin. Vain sekuntia myöhemmin tuo lonkero irtautui, ja sotilas lennähti lonkeroiden otteesta lattialle kuin räsynukke. Samassa metalliset lonkerot vetäytyivät yksitellen takaisin katon pimeyteen, jossa sotilaiden aseiden valokeilat eivät niitä enää tavoittaneet, ja saliin laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain epämääräinen ääni, joka tuntui tulevan kaikkialta yhtä aikaa. Jeremiah kuunteli epäuskoisena, kuinka tuo ääni hitaasti muotoutui yleiskielen äänteiksi, ottaen hetkessä Finlandialaisen ihmisen puhetavan ja murteen muodon.
”Me olemme Menneet, me olemme odottaneet.” Kaikui voimallinen miesääni salissa, samalla kun Finlandialaiset kiirehtivät auttamaan kakovaa kumppaniaan.

Dalamar astui ulos Käärme 2:n ahtaudesta, saapuen metalliseen laskeutumishangaariin, jossa häntä odottivat kymmenet kaaoksen soturit, valmiina palvelemaan herraansa.
”Mitkä ovat käskynne?” Mustaan voimapanssariin verhoutunut sotilas kysyi, kumartaen päänsä Dalamarin edessä.
”Valmistaudumme tekemään nopean läpimurron lojalistien laivastosta, ja laskeutumaan keinolla millä hyvänsä niin paljon miehiä kuin on mahdollista Finlandian pinnalle.” Dalamar ilmoitti. ”Kuinka kauan taistelukosketukseen?”
”Muutamia minuutteja, herrani.” Sotilas vastasi kalsealla äänellään.
”Valmistautukaa, sillä totuuden hetki on käsillä, ja jos emme onnistu, me olemme pettäneet kaaoksen jumalat viimeisen kerran, ja kadotus on kohtalomme!” Dalamar lausui, koettaen jälleen koota rauhallisuutensa rippeet. Hänen täytyisi olla täysissä sielunsa voimissa mahdollisimman pian.
”Tulkaa kanssani, herrani. Varusteenne odottavat teitä.”

”Avatkaa tuli!” Harammas huudahti miehilleen, jotka antoivat viimeiset käskyt konsoleidensa välityksellä tykkipattereille, joiden laukaukset muutaman sekunnin kuluttua vavahduttivat aluksia. Vuosituhansia vanhat tykit takoivat ammuksiaan avaruuteen, tuhotakseen Keisarin epäpyhät viholliset.
”Tuli on avattu, vihollinen vastaa tuleen.” Yksi kadeteista ilmoitti. Harammas tarkasteli pict-näyttöä, nähdäkseen ammusten vaikutuksia. Hänen hämmästyksekseen vihollislaivasto näytti kuitenkin kasvavan silmissä, ja uusia pisteitä ilmestyi näyttöihin nopeammin kuin hän ehti laskea.
”Vahvistakaa sensoreiden toimivuus!” Harammas karjahti, teknikoiden ja konepappien alkaessa hyöriä kuumeisesti koneiden ympärillä.
”Sensorit toimivat normaalisti. Vihollislaivasto näyttää kasvattaneen vahvuuttaan…”
”Osumavaara!”
”Varautukaa!” Harammas ehti juuri tarttua edessään olevaan kaiteeseen, kun ensimmäiset ammukset tärisyttivät aluksen suojakenttiä, paineaaltojen saadessa aluksen rungon metallikuoren vaikeroimaan.
”Raportti!” Harammas huusi.
”Suojat kestivät osumat. Vähäisiä murtumia alemmissa panssarilevyissä keulan puolella.”
”Jatkakaa tulitusta! Älkää päästäkö niitä lähemmäs!” Harammas huusi, nähdessään näytöiltä vihollislaivaston yrittävän työntyä yhä lähemmäs.

Dalamar astui komentosillan metalliovista samalla kun hän työnsi plasmapistoolinsa vyölleen. Hän oli vaihtanut tahriutuneen inkvisiittorinkaapunsa panssaroituun rintalevyyn, sekä pikimustaan kaapuun, joka peitti hänen muotonsa lähes täysin. Punaiset symbolit hänen kaapunsa hupussa antoivat vaikutelman palavista silmistä, jotka tuijottivat mustuuden keskeltä. Vaikka alus vavahteli saamistaan osumista, Dalamarin askel ei horjahtanut kertaakaan, vaan tämä tuntui liukuvan eteenpäin koskettamatta lattiaa. Hänen hermostuneisuutensa oli poissa, ja jäljellä oli tyyni kaaoslordi, joka oli valmis mihin tahansa.
”Komentakaa koko laivasto asettautumaan asemiin, ja sitomaan vihollisen niin pitkään kuin se on mahdollista. ”Keisarin Kauhu” jatkaa matkaansa, kunnes tulemme siirtymäetäisyydelle planeetan pinnasta, jolloin siirrämme kaikki mahdolliset miehet niin lähelle kohdetta kuin se on mahdollista.” Dalamarin voimallinen ääni kaikui komentosillalla, luoden kaamean vaikutelman jostakin yliluonnollisesta voimasta, joka tämän kaavun sisällä asui.
”Sensorit näyttävät, että kohde on jo avattu, ja holvissa on tunkeilijoita.” Yksi komentosillan kaaossotureista ilmoitti, tuoden komentosillan päänäytölle hetkeksi kuvaa, jossa näkyi selvästi useita lämpöjälkiä liikkumassa syvällä maan alla.
”Siirrymme siis suoraan tuohon kammioon, joka on meille avattu.” Dalamar myhäili. Jos hän pääsisi kammioon, hän saattaisi keksiä, ei, hän keksisi keinon jolla hän saisi voittonsa. Hän ei enää epäröinyt, sillä hän tunsi warpin voiman takanaan, ja hän tunsi jumalten siunauksen, joka johtaisi hänet voittoon.

Jeremiah yritti tajuta yltyvässä pahuuden jylyssä, mistä tuo ääni oikein tuli? Mikä paha oli näin vahva? Jeremiah tunsi jotakin, jota edes kaaoksen demonien näkeminen taistelussa ei ollut saanut häntä ennen tuntemaan tällä tavalla: kuolemanpelon! Tuo ääni jatkoi puhettaan, kuin jonkinlainen nauhoite: ”Kauan sitten vihollisemme saartoi meidät, ja tuhosi meidät. Seisotte nyt paikassa, jossa viimeisen kerran kohtasimme vihollisemme, ja jossa vihollisemme otti meidät. Me yritimme tehdä vihollisemme aseita, jotta voisimme kohdata meitä vastustaneen pahan. Me avasimme viimeiset sinetit, jotta voiamme pääsisi valloilleen, mutta me emme hallinneet voimaamme, vaan se hallitsi meitä. Meistä ei ollut täyttämään vihollisemme aseita, sillä ne eivät olleet meitä varten, mutta tappiomme hetkellä, vihollisemme teki meistä aseitaan. Me olemme Menneet, ja me olemme kuolleet. Jäljellä on vain kuolema. Jäljellä on vain C’tan…” Saatuaan puheensa loppuun, ääni hiljeni, ja sen mentyä Jeremiah tunsi niin voimakkaan pakokauhun, jollaista hän ei ollut milloinkaan kohdannut. Finlandialaiset eivät tunteneet sitä, mutta hekin pelkäsivät. Kaikki nuo tuhannet metalliluurangot olivat alkaneet liikkua, ja niiden aseisiin oli herännyt sairas vihreä hohde, joka sai niiden puhtaat ja koskemattomat metalliraajat ja ruumiit kiiltelemään kammottavalla tavalla. Niiden tyhjistä, mustista silmäkuopista katsoi kuolema.
”Me olemme C’tan. Me olemme Menneet. Tulkoon yö! Tulkoon kuolema!” Ääni ilmoitti viimeisen kerran, ja nuo tuhannet konesotilaat nostivat aseensa äänettömässä yhtenäisyydessä.

Jeremiah kompuroi taaksepäin, kuten hänen henkivartijansakin. Finlandialaiset olivat jo avanneet tulen, ja näiden aseiden tuli oli kaatanut useita koneluurankoja lattialle, josta nämä yhä pyrkivät nousemaan ylös. Nopeammin kuin Jeremiahin silmä ehti havaita, muutamat koneista olivat kirmanneet sotilaiden luokse, ja silponeet nämä mitä kammottavimmalla tavalla, ääntäkään päästämättä. Sali täyttyi nopeasti laukauksista ja huudoista, samalla kun RATO:n soturit alkoivat vetäytyä tulittaen kohti salin suurta ovea. Jeremiah tulitti bolt-pistoolinsa lippaan tyhjiin, saaden erään asteista tyydytystä yhden metalliluurangon kaatuessa päättömänä lattialle. Jeremaihin tavoittaessa jälleen uutta lipasta, tuo sama kone kuitenkin nousi jälleen ylös, ja sen kappaleiksi murskautunut pää alkoi palata vihreiden kipinöiden sähistessä takaisin paikalleen. Jeremiahin hermot pettivät, ja hän alkoi juosta ovelle. Mennessään hän kuuli takaansa kirkaisun, ja katsoessaan taakseen, hän näki yhden omista sotureistaan nousevan vihreässä salamakentässä ilmaan, jossa tämän panssari, iho ja liha riisuttiin tältä kerros kerrokselta, kunnes verinen marionetti valahti läiskähtäen lattialle, roiskien kuolleen soturin elinnesteen sieluttoman kuolemankoneen metallisille kasvoille.
”Vetäytykää oville!”
”saakuli!”
”Lippaita! Täältä loppuu!”
”Pakoon!”
”Ei! Eii…”

Harammas puristi edessään olevaa kaidetta rystyset valkoisina yhden vihollisaluksen livahtaessa hänen rintamansa läpi, samalla kun kaksi hänen taistelulaivoistaan räjähti voimallisena ketjureaktiona kirkkaiksi tulipalloiksi, jotka valaisivat Pyhän Sotavasaran komentosillan pict-ruudun välittämän kuvan kautta kirkkaan keltaiseksi.
”Oikeutettu Viha ilmoittaa kärsineensä vakavia vaurioita. Hävittäjäryhmän kuusi-kautta-kaksikymmentäkahdeksan on tuhottu. Vihollinen etenee yhä.” Sama nuori kadetti ilmoitti hermostuneena Harammasille, joka yritti keksiä keinoa korjata käsistä karkaava tilanne nopeasti.
”Keskittäkää kaikkien alusten tuli sektoriin kuusi, ja laukaiskaa viimeisetkin hävittäjälaivueet! Panemme kaiken peliin! Oikeutettu Viha vetäytyköön taistelusta, meillä ei ole varaa menettää enempää aluksia!” Taistelu alkoi näyttää pahalta, eikä vahvistuksista ollut toivoa.

Dalamar katsoi aluksensa näyttöjä, ja hymyili leveästi huppunsa alla. Keisarin Kauhu oli murtautunut vihollisen linjasta läpi, ja tulisi pian siirtoetäisyydelle planeetan pinnasta.
”Valmistautukaa tulittamaan kaikkia kohteita.”
Dalamar pyyhkäisisi voitokkaana läpi vääräuskoisten viimeisistäkin linjoista, ja näyttäisi todellisen voimansa. Hän oli kyennyt piilottamaan puolet laivastostaan, saaden vihollisen luulemaan häntä heikoksi, ja aliarvioimaan häntä, mutta nyt hänen vihollisensa laivasto muuttui hitaasti tulipalloiksi, jotka hiipuivat avaruusromuksi.
”Siirtoryhmän valmiina! On aika!” Dalamar sihisi.

Finlandian kiertoradalla, puolustusasema kahden miehistö juoksi suuren avaruusaseman käytäviä pitkin taisteluasemiin, miehittäen aseman suuria tykkejä.
”Vihollislaiva havaittu. Vihollislaiva havaittu. Kaikki henkilöstö taisteluvalmiuteen. Tämä ei ole harjoitus.” Kuului naiskuuluttajan ääni avaruusaseman käytävillä. Kymmenet miehet juoksivat askeleet kaikuen metallikäytävillä, katsellen tähystysikkunoista saadakseen vilauksen vihollisen sijainnista. Yksi kerrallaan miehet irtautuivat ryhmistä, astuen kaarevan käytävän sivuovista, päätyen lopulta omiin istuimiinsa tykkien hallintajärjestelmien eteen. Aikailematta, he etsivät tähtäinalastaan tutkajärjestelmän esittämän kohteen, ja avasivat tulen. Sadat laukaukset järisyttivät aseman rakenteita, tykkien tulittaessa kohdettaan, joka lähestyi vääjäämättä, uhaten läpäistä Finlandia puolustusjärjestelmät. Valtavat räjähdykset ja tulipallot kohteen ympärillä viestivät ampujille osumista, mutta kohde ei antanut periksi!
”Jatkakaa tulittamista. Jatkakaa…” Naisääni kuulutti, antaen ilmi kuuluttajan oman hermostuneisuuden. Samassa kaikki puolustusaseet hiljenivät, kuin joku olisi kääntänyt vivusta, sulkien kaikki aseman virtalähteet.
”Mitä helvettiä?”
”Keskus! Täältä katosi virta! Kuuleeko kesku…” Asema joutui äkillisen kaaoksen ja sekasorron valtaan, samalla kun vihollisalus avasi tulen päätykeillään, kohti suojatonta ja puolustuskyvytöntä avaruusasemaa.

Dalamar seisoi Keisarin Kauhun komentosillalla, nauttien näkemästään. Säälittävät kiertoradan puolustussatelliitit olivat hiljenneet hänen voimastaan, eikä häntä pysäyttäisi enää mikään. Dalamar piteli yhä kättään ylhäällä, ja osoitti sormellaan tuota puolustusasemaan, mutisten kirouksia tuntemattomilla kielillä.

”Kaikki kapseleihin!”
”Tämä paikka on tuomittu!”
”Millä ne pystyivät…”
”Juoskaa!”
Vaikka kaikki aseman henkilökunta teki parhaansa evakuoidakseen aseman, ei se riittänyt, vaan Keisarin Kauhun tykit muuttivat aseman henkilökuntineen punahehkuiseksi avaruusromuksi yhdessä suuressa liekkien leimahduksessa, samalla kun loput hyökkääjän ammuksista kiitivät kohti planeetan vehreää pintaa.

Jeremiah juoksi yhä, mukanaan ne rippeet jotka RATO:n sotilaista olivat yhä jäljellä, sekä kolme oman henkivartionsa jäsentä, kaikki muut olivat jääneet alas. Jeremiah katsoi välillä taakseen, ja hän näki aina yhtä lähellä nuo metallinkiiltoiset kasvot, jotka tuijottivat mustin silmäkuopin alhaalta, noiden konehirviöiden aseiden vihreässä hohteessa.
”Jatkakaa juoksemista!” Jeremiah huusi, ampuen viimeisen bolt-pistoolinsa lippaan sokkona taakseen, vaikka pelkäsikin sen olevan hyödytöntä. Jeremiah näki jo päivänvalon ylhäältä, ja se antoi hänelle hieman toivoa. Ehkä he onnistuisivat sulkemaan tämän helvetillisen holvin vielä, ehkä he voisivat tehdä jotakin. Jeremiah pinnisti viimeisetkin metrit, tuntien keinotekoisesti vahvistetun kehonsa särkevän rasituksesta. Juuri kun hän ryntäsi viimeiset metrit, pääset ulos päivänvaloon, hän erotti taivaalla tulipalloja, jotka lähestyivät häntä kammottavaa vauhtia. Kaikkialla sotilaat ja siviilit juoksentelivat, koettaen päästä pakoon lähestyvää kuolemaa.
”Maahan! Kaikki maahan!” Joku huusi juuri samalla hetkellä, kun taivaalta satavat tulipallot iskeytyivät ympäriinsä, levittäen kuolettavia sirpaleita, sekä savua ja maankappaleita ympäriinsä. Satoja ihmisiä kuoli joka puolella, joidenkin kadotessa jälkiä jättämättä räjähdysten liekkeihin, joidenkin silpoutuessa mitä kammottavimmilla tavoilla sirpaleryöpyssä. Jeremiah putosi tärähdyksestä hetkellisesti polvilleen, mutta nousi jälleen ylös, piittaamatta sirpalesateesta.
”Sulkekaa holvi!” Hän huusi lähellä kyyristeleville teknikoille, jotka eivät kuitenkaan kyenneet liikahtamaankaan kauhun kangistettua nämä sijoilleen. Jeremiah rynnisti itse viimeisillä voimillaan kohti suuren luukun hallintalaitteita, koettaen keksiä miten hän saisi tuon aukon suljettua. Kauhukseen Jeremiah huomasi kuitenkin lähellään maasta nousevan metalliset kasvot, jotka olivat veristen nahanriekaleiden ympäröimiä. Jeremiah veti voimamiekkansa esiin, ja käynnisti sen, rynnäten epätoivoisena kuolleen Finlandialaisteknikon vertatihkuvaan nahkaan verhoutuneen koneen kimppuun.

Dalamar oli siirtynyt miestensä keskelle, seisoen valmiina planeetalle siirtymiseen. Hän antoi merkin, ja valkoinen valo ympäröi hänet ja hänen uljaimmat soturinsa, jotka seisoivat valmiina hänen ympärillään: lähes sata soturia terminaattoripanssareissa.
”Jakamattoman Kaaoksen rajattoman voiman nimeen!” Dalamar huusi, siirtolaitteen sähähtäessä viimeisen kerran. Hänen miehensä vastasivat huutoon.

Kirkas valo väistyi Dalamarin näkökentästä, ja hänen eteensä avautui odottamaton näky. Ihmisten nyljettyjä ja paloiteltuja ruumiita lojui ympäri suurta metallilattiaista salia, jonka keskellä suuri musta monoliitti seisoi vihreänä kimallellen. Dalamarin soturit ympäröivät hänet ja nämä alkoivat levittäytyä ympäri muutoin tyhjää salia. Dalamar yritti ymmärtää mitä oli tekeillä. Mihin hänen voittamaton armeijansa oli kadonnut? Mikä tuo musta monoliitti oli? Samassa salin täytti ääni, jonka lähdettä Dalamar ei kyennyt tunnistamaan: ”Me olemme Menneet. Me avasimme portit, jotta valtamme kasvaisi. Nyt noiden porttien takaisten maailmojen luomukset ovat saapuneet, mutta eivät auttaakseen, vaan pettääkseen. Me olemme Menneet, me emme anna anteeksi.” Dalamar ei saattanut ymmärtää mitä äänen sanat tarkoittivat, mutta hänelle ei jäänytkään aikaa miettiä noiden sanojen tarkoitusta. Sadat metallinkiiltoiset soturit, samat jotka Dalamar oli tullut lunastamaan omikseen, ilmestyivät vihreiden salamoiden välähdyksissä ympäri salia, nostaen silmättömät metallikasvonsa kohti Dalamaria ja tämän miehiä.
”Ei!” Dalamar karjaisi epätoivoisena, alkaen lausua voimakkainta manaustaan. Dalamarin manatessa, tämän sotilaat tulittivat säälimättöminä noita metallisia kehoja, jotka alkoivat lähestyä ääntäkään päästämättä.
”Sinulla on voima, jollaista ei tarkoitettu kuolevalle. Sinulla on voima, joka on meidän antamamme. Me otamme omamme.” Tuo lähteetön ääni ilmoitti, ja samassa tuo musta monoliitti sähähti kirkkaiden vihreiden salamoiden ilotulitukseksi. Dalamar jatkoi manaamistaan äänekkäämmin, mutta hänen sanansa hukkuivat vihreiden salamoiden räiskeeseen, mustan monoliitin noustessa hitaasti ilmaan, ja alkaessa lähestyä Dalamaria. Dalamarin miehet taistelivat urheasti, mutta vihreät voimakentät nielivät yksi kerrallaan näiden fyysisen olemuksen, jättäen jälkeensä verisiä hahmoja, jotka täplittivät puhdasta metallilattiaa. Dalamar horjahti taemmas, kun monoliitti lähestyi häntä uhkaavana, ja nyt äänettömänä. Dalamar tunsi sen imevän häntä itseensä, yrittävän niellä hänet.

Harammasin laivasto oli viimein alkanut saada otteen tilanteesta, ja vihollisen laivasto oli hätää kärsimässä. Dalamarin laivastosta oli jäljellä enää kaksi suurta taistelualusta, sekä joitakin kevyitä fregatteja, jotka vetäytyivät hitaasti taistelusta, kärsittyään raskaita tappioita. Harammasin laivasto oli myös kärsinyt pahoja vaurioita, mutta aiemmin menetettyjen kahden taistelualuksen lisäksi täydellisesti tuhottuja taistelulaivoja ei ollut kertynyt enempää.

Jeremiah oli haavoittunut pahasti. Hänen rinnassaan oli syvä pistohaava yhden konehirviön pitkien kynsien pistosta, ja hänen toinen kätensä oli nahaton yhden karmean sädeaseen osuttua siihen hetkellisesti. Hänen hengityksensä rahisi väsymyksestä ja rasituksesta, eikä hänen vihollisensa ollut taantunut lainkaan. Vain harvat koneluurangot olivat kaatuneet nousematta enää ylös, ja vaikka monet olivatkin kadonneet selittämättömästi hetkeä aikaisemmin, niitä näytti riittävät yhä. Finlandian sotilaat olivat joutuneet hajalle taivaalta sataneen pommituksen ja vihollisen yllättävän rajun hyökkäyksen voimasta, ja näiden veriset raadot lojuivat ympäri taistelukenttää. Jeremiah nosti jälleen voimamiekkansa, ja rynnisti eteenpäin, leikaten jälleen yhden koneen keskeltä kahtia. Telaketjujen ääni sain Jeremiahin nostamaan katseensa helpottuneena. Ehkä raskaat taisteluvaunut kääntäisivät taistelun kulun. Samassa kolme vihreää salamaa singahti kohti panssarivaunua, repäisten aukon paksuun keulapanssariin, aiheuttaen voimakkaan räjähdyksen, joka lennätti vaunun tornin korkealle ilmaan. Jeremiah kirosi, rukoillen mielessään Keisarilta voimaa, rynnätessään jälleen uuden vihollisen kimppuun.

Dalamar horjahteli taaksepäin, manaten yhä kaaoksen voimia avukseen, samalla kun tuo musta äänetön monoliitti tuli tuuma tuumalta lähemmäs. Lopulta Dalamar ei enää päässyt pakoon, vaan hän tunsi kylmän mustan kosketuksen ihollaan.
”EI!” Dalamar parkaisi, kun monoliitin pinta muuttui yhtäkkiä kuin nesteeksi, joka vyörähti Dalamarin ylitse, nielaisten tämän sisäänsä.

Jeremiah tuupertui maahan väsymyksestä. Hänen voimansa olivat loppuneet, ja verenhukka oli viedä hänen tajuntansa. Jeremiahin osuessa veren kastelemalle nurmikolle vihollistensa edessä, hänen näkökenttänsä täyttyi vihreästä valosta. Tuo vihreä valo nieli kaiken, tuntuen yhtä aikaa polttavalta, ja jäätävältä. Jeremiah yritti huutaa, mutta hän ei kuullut omaa ääntään.

Harammas tuijotti epäuskoisena komentosillan pict-näyttöä, joka näytti nyt Finlandian planeettaa. Planeetalla, samalla alueella jonne paennut vihollisalus oli yrittänyt laskeutua, näkyi kirkas vihreä valo, joka voimistui voimistumistaan.
”Mikä se on?” Harammas kysyi sensoreista vastaavalta sotilaalta, joka pudisti päätään epäuskoisena.
”Sensoreissa ei näy mitään!”
Samassa koko alus alkoi täristä kuin horkassa, samalla kun tuo vihreä valo muodostui teräväksi säteeksi, joka ampui itsensä Finlandiasta avaruuden syövereihin. Valon himmetessä, ja lopulta kadotessa, Harammas näki Finlandian pinnalla mustaksi palaneen neliön, jonka keskellä hohti vielä hetken jotakin vihreää, joka sammui lopulta täysin, jättäen koko planeetan jonkinlaiseen epäpyhään varjoon. Valtava pala planeetan pintaa oli kadonnut olemattomiin.

Epilogi

+++ Keisarillisen laivastoryhmän 8835 raportti +++
+++ Kohde: Finlandia +++
+++ 171494.M41 +++
+++ Kirjoittanut: Harammas Harkon, Pyhän Sotavasaran kapteeni +++

Mittaamattoman surun ja murheen vallassa, yhä ymmälläni hiljattaisista tapahtumista, kirjoitan tämän raportin, jotta se saattaisi selventää viimepäivien tapahtumia koskien Finlandiaa.

Ensinnäkin haluan ilmoittaa, että taistelualukset "Marsin Raivo", sekä "Vääräuskoisen puhdistus" ovat tuhoutuneet vahvan vihollisen hyökättyä kimppuumme lähellä Finlandiaa. Menetimme tuhansia miehiä noiden alusten, sekä muiden menetettyjen mukana, hymyilköön kuolematon Keisari heidän sieluilleen.

Toiseksi, haluan huomauttaa, että täydellisempi, ja virallinen, raportti on tekeillä, ja se tullaan toimittamaan myöhemmällä ajankohdalla, virallisten Keisarillisten tutkijoiden vahvistettua sen sisältö niiltä osin kuin se on mahdollista.

Tätä kirjoittaessani, olen saanut hyvin rajallisesti tietoa Finlandian planeetan pinnalla käyneistä tapahtumista, sillä planeetalla on vallalla voimakas paniikki sen kärsimien, yli satatuhatta henkeä vaatineiden, tuhojen jäljiltä. Sanottakoon, että en kykene käsittämään mikä tuon tuhon on saattanut aiheuttaa, sillä planeetan pinnasta on tuhoutunut täsmällisen neliön mallinen alue, josta ei ole jäljellä mitään muuta kuin tuhkaa ja hiekkaa. Tapahtumassa on nähtävästi menetetty myös Inkvisition, sekä Adeptus Mechanicus:n jäsenten henkiä.

Tällä hetkellä olemme epätietoisia siitä, miten meidän tulisi toimia näkemämme ja kuulemamme perusteella, sillä vaikuttaisi siltä, että… En edes tiedä miltä tämä vaikuttaa. Ilmeisesti planeetan pinnan alla on ollut jotakin, joka tämän tuhon on aiheuttanut, mutta en osaa arvailla mitä tai mikä se olisi saattanut olla, saati mikä oli paikalle hyökänneen kaaoslaivaston rooli kaikessa tässä.

Pyydänkin tällä hetkellä, että Adeptus Astartes asetetaan välittömästi valmiustilaan alueella, ja että Keisarilliset tutkijat lähetetään paikalle ensi tilassa, jotta Finlandian kohtalosta voidaan päättää lopullisesti.

Keisaria palvellen
Harammas Harkon

----------------------------------------------
fin
----------------------------------------------

Tarinakilpailu 2007 tulee sisältämään vielä yhden puuttuvan osan Finlandian 13:sta armeijakunnan tarinaa, jonka julkaisun jälkeen tänne tullaan asettamaan vielä lopullinen ja virallinen Finlandia aikajana, josna nörtit voivat tarkistaa päivämäärien ja vuosilukujen paikkansapitävyydet.

Kiitos ja kumarrus lukemisestanne.

Viimeistelty englanninkielinen versio on tulossa joskus kun ehdin kääntää ja hioa vielä pidemmälle.

[laurentius]

ahh mikä nautinto.
Tälläistä luetavaa löytyy harvoin täältä.
En löydä sanoja.
...

[Dead Maniac]

Kyllä, eeppistä, eeppistä. Hienoa on ollut seurata Finlandian saagaa, sekä osallistua siihen. Katellaan miten kisassa pärjää.

[meny]

eipä ole vastaavaa löytynyt täältä