Punainen Ristiretki

[Rautamaha]

Joo.Hyvää tarinaa vielläkin.Kiva kun kohta tulee hautojen kuninkaita mukaan leikkiin.

[Heretic]

Joo.Hyvää tarinaa vielläkin.Kiva kun kohta tulee hautojen kuninkaita mukaan leikkiin.

Samalla linjalla

[Warwolf]

Phuuh mikä homma lukea nuo yhteenpötköön. Aijemmin liennyt aikaa/kinnostusta, mutta kun aloitti ei enää pääsyt irti.

Ehdottomasti sotun parhaita tarinoita, toki parissa kappaleessa ilmeisesti oli ajatuskatkoksia ja kirjoitus virheitäkin oli, ei niin että ne kokonaisuudessa paljoa haittaisi. Mielenkiintoinen tarina, joka huutaa, suorastaan kiljuu jatkoa. Lisäkisi tarinat ovat herttäneet mielenkiintoni vamppyreihin, varsinkin kyseessä oleviin verilohikäärmeisiin.

Mutta lisää pistä vain tulemaan, vissinä muuten luetaan.

[Karl Van Dieter]

Ajattelin tässä ilmoitella itsestäni, uutta materiaalia on taas tulossa, mutta menee jonkin aikaa kun teen useamman luvun valmiiksi kerralla, tarkemmin sanottuna saagan ensimmäisen osan loppuratkaisua, ja pyrin jossakin vaiheessa korjaamaan mahdolliset virheet joita aikasemmassa tekstissä on ilmaantunut, joista monet olen jo merkinnytkin ylös itselleni. Tämän vuoksi ja muutaman muun pienen sivuprojektin vuoksi ei ole tullut jatkettua tarinaa enempää, mutta malttakaa vielä vähän aikaa.

P.S kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea tarinaani ja kiitokset kommentoijille, niille jotka ovat jo kommentoineet ja niille, jotka vielä tulevat kommentoimaan kertomustani niin hyvässä kuin pahassakin.

[Heretic]

Saagan eka osa?Jes, eli lisää tulee.....Nämä tarinat on ollut kyllä mahtavia, pitäis tulostaa itelle kun kerkeän

[Andi]

Heh. Tajusin äsken että olen lukenut nämä tarinat muutaman kerran uudestaan läpi kun on niin hyviä tarinoita.

[Karl Van Dieter]

Ja lisää on tulossa, olen muuten joskus miettinyt sitä, että lähettäisin jonkun tarinan Black Librarylle, tavoitteena olisi, että oma maailmani näkisi joskus hamaassa tulevaisuudessa päivänvalonsa, täällä en viitsi niitä tarinoita kirjoittaa kahdesta syystä: ensiksi, kun modet siitä tuskin pitäisivät... ja toiseksi, että aion sillä tienata vielä rahaakin, vaikka siitä suurin osa ei tulekaan omaan käyttööni, mutta kuitenkin.

[Höpöttiuhka]

täällä en viitsi niitä tarinoita kirjoittaa kahdesta syystä: ensiksi, kun modet siitä tuskin pitäisivät... ja toiseksi, että aion sillä tienata vielä rahaakin, vaikka siitä suurin osa ei tulekaan omaan käyttööni, mutta kuitenkin.

Miksi modet eivät pitäisi tarinoistasi? Nehän ovat mahtavia

[Karl Van Dieter]

täällä en viitsi niitä tarinoita kirjoittaa kahdesta syystä: ensiksi, kun modet siitä tuskin pitäisivät... ja toiseksi, että aion sillä tienata vielä rahaakin, vaikka siitä suurin osa ei tulekaan omaan käyttööni, mutta kuitenkin.

Miksi modet eivät pitäisi tarinoistasi? Nehän ovat mahtavia

koska omiin maailmoihin sijoittuvat tarinat ovat kiellettyjä täällä...

[Höpöttiuhka]

täällä en viitsi niitä tarinoita kirjoittaa kahdesta syystä: ensiksi, kun modet siitä tuskin pitäisivät... ja toiseksi, että aion sillä tienata vielä rahaakin, vaikka siitä suurin osa ei tulekaan omaan käyttööni, mutta kuitenkin.

Miksi modet eivät pitäisi tarinoistasi? Nehän ovat mahtavia

koska omiin maailmoihin sijoittuvat tarinat ovat kiellettyjä täällä...

oops, tota en huomannu

Luulin jo että puhut näistä tarinoista
mikä helpotus... paitsi harmi sinänsä

[ToWeL]

Minäkin pidän tarinoistasi paitsi että minusta se aikasempi bretonnia juttu oli koukuttavampi mutta mitä minä olen tätä sanomaan sillä olen vasta neljännellä sivulla enkä yhtään tiedä mitä on tulossa. Sekä minua häiritsi ensimmäisen taistelun "pelimäisyys" ikäänkuin " Wilhelm julisti luurankoja vastaan" mutta ei se tätä tarinaa pilaa... Sinun todellakin kannattaa harkita sitä tarinan black librarylle lähettämistä sillä aikaan saannoksesi ovat lievästi sanottuna mahtavia.

[Raistlin Majere]

Mahtavia ovat ja voisivat joskus jatkua :[
Koska en kestä odotusta

[Karl Van Dieter]

11.Luku

Haljenneen Maan tasanko, Keisarillinen vuosi 1841

Aavikolta puhaltava tuuli oli kylmä ja pureva. Gruger veti nuttuaan tiukemmin ympärilleen. Hän ei nähnyt mitään eteensä, sillä paksu ja tiheä sumu oli peittänyt hänen ympäristönsä. Hän oli vain ratsastanut ulos avonaisista porteista, jotka ilmeisesti Zack tai Wilhelm olivat aukaisseet. Hän oli kuullut portin vahtien huutoja sumun keskeltä. Ne olivat hämmästyneitä, ja pelokkaitakin, mutta koko aikana hän ei ollut nähnyt mitään. Oli kuin hänen ratsastamansa epäkuollut ratsu olisi totellut jonkun muun tahtoa kuin hänen, ja tiennyt tarkalleen mihin suuntaan liikkua sumussa, sillä niin sulavasti sen askel oli vienyt heidät pois kolonisaatiosta. Nyt tuuli puhalsi, se oli pohjoistuuli ja toi mukanaan viestin kylmästä, joka ei ollut aavikon yössä harvinainen vieras.
Kuljettuaan jo useamman mailin verran, ainakin niin Gruger epäili, sumu oli hälvennyt ja paljastanut kirkkaan tähtitaivaan, jolla Mannsliebin puolikas kuu paistoi kirkkaana. Sen veljeä ei näkynyt missään tuona yönä.
Aavikko oli autio ja tyhjä, eikä missään ollut minkäänlaista merkkiä elämästä. Ainoa merkki jonkinlaisesta elämästä aavikolla oli tie, jota pitkin he kulkivat. Oikeastaan se ei ollut oikea tie, vaan pikemminkin vain painautunutta maata, minkäänlaista päällystettä ei ollut olemassa. Kaikki sivistys oli nyt jäänyt Grugerin taakse, ja jotenkin hän tunsi myös kaiken elollisen jääneen myös, sillä hänen ainoat matkakumppaninsa olivat vampyyreja, mikä oli ajatus, jota hän ei halunnut turhan usein pohtia, varsinkaan tällaisena yönä kuin tämä yö oli. Heidän ratsunsa olivat myös kuolleita, ja kaikki tämä sai Grugerin miettimään, palaisiko hän tältä retkeltä koskaan elävänä takaisin, vaikka Wilhelm kovasti tuntuikin vakuuttelevan hänen olevan turvassa. Hänen ajatuksensa kulkivat kaikkiin niihin pelottaviin tarinoihin, joita vampyyreista kerrottiin. Noita kansantarinoita oli ollut olemassa jo iät ja ajat, mutta kun löydät itsesi sellaisten keskeltä, joita ei oikeastaan pitäisi olla edes olemassa, ei ole kovinkaan rohkaisevaa muistella, mitä kaikkea vampyyreista kerrottiin. Ja osan niistä tarinoista oli oltava tottakin. Näiden ajatusten synkentämänä he kulkivat kohti pohjoista, jossa myrskyisät pilvet odottivat.

Aamun valon olisi pitänyt alkaa jo kajastaa, mutta sen tukki tehokkaasti suurikokoinen paksu pilvi, jonka alla he nyt kulkivat. Salamat sinkoilivat iskien maahan vähän kauempana saattueesta. Vesi virtasi solkenaan matkaajien vaatteista ja tunkeutui inhottavasti jokaiseen koloon, joka haarniskasta löytyi kastellen allakin olevat vaatteet. Kuolevainen olisi löytänyt tämän olotilan äärimmäisen epämiellyttävänä, ja Wilhelm ajattelikin Grugerin olevan kovilla tällaisessa säässä, mutta häntä itseään ilma ei juurikaan haitannut. Se ei myöskään tuntunut haittaavan ketään muitakaan. Vampyyrit eivät koe samoja asioita epämiellyttävinä kuin kuolevaiset, paljolti johtuen kai siitä, etteivät he tunne sairautta.
Wilhelm ei antanut pitää minkäänlaisia taukoja, jos niitä vain pystyi välttämään, sillä hän toivoi saavansa kiinni Vuragin jälkeläiset jo ennen kuin nämä saavuttaisivat Turmeltuneet Maat. Zack ei pitänyt tätä ajatusta kovinkaan realistisena, mutta ei juurikaan kehottanut Wilhelmiä hidastamaankaan tahtia, sillä aika oli vähissä, ja vain muutama kuukausi olisi enää aikaa siihen kun kaksi kuuta yhdistyisivät jälleen ja se olisi yö, joka voisi saada aikaan paljon pahaa, ellei sitä pysäytettäisi ajoissa. Ja se olisi kenties vain alku.
Kun he olivat kulkeneet pysähtymättä lepäämään viikon verran, alkoi matkan rasitus näkymään Grugerissa, joka oli jo muutamaa päivää aikaisemmin sairastunut pahasti. Hänen äänensä oli vain rahisevaa kähinää, mistä ei saanut mitään selvää, ja hän nuokahteli satulassaan tuon tuostakin, ja lopulta putosi uuvuksissaan alas painajaisen selästä, joka ei edes noteerannut hänen putoamistaan mitenkään vaan jatkoi matkaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vasta kun Wilhelm näki tyhjän satulan painajaisen selässä, hän kääntyi takaisin poimimaan Grugeria.
Mies oli tajuton kun Wilhelm hänet löysi. Hän laskeutui alas satulasta ja käänsi Grugerin selälleen ja kokeili tämän kaulaa, ja löysi pulssin, joka ei kuitenkaan ollut kovinkaan vahva.
Mies aukaisi silmänsä ja sai lopulta kiinnitettyä sumuisen katseensa Wilhelmin kalpeisiin kasvoihin.
”Olen pahoillani, mutta matkani taitaa olla nyt ohi”, hän rahisi.
”Ei vielä, Me teemme leirin tähän ja sinut hoidetaan kuntoon.” Gruger onnistui hymyilemään, vaikka se oli väkinäistä. ”Miten ajattelit sen hoitaa? Tekemällä minusta kaltaisesi?”
”En, mutta on olemassa rohtoja, ja minä en lähtenyt matkaan tyhjin käsin. Ajattelin, että sinä saatat tarvita apua matkallamme, joten otin mukaani joitakin rohtoja. Nyt lepäämme niin kauan tässä kuin on tarve, ja jatkamme matkaamme vasta kun olet tervehtynyt. Olen pahoillani, etten huomioinut sinua aikaisemmin, mutta ymmärräthän, että minun oli pakko yrittää.” Gruger nyökkäsi ja sitten vaipui uneen.
”Kuolevaiset ovat niin heikkoja”, Otto mutisi ja monet vampyyri-ritarit yhtyivät hänen kommenttiinsa, osa katseli miehen pulleita suonia himoiten.
”Zack, pystytkö pitämään heidät erossa Grugerista?”
”Kyllä. Mutta Peto voi ottaa heistä vallan, jolloin en voi taata hänen turvallisuuttaan, sinun pitäisi se tietää, kun olet sen jo kerran kokenut.”
”Miten voimme estää sitä tapahtumasta nyt?” Zack pudisti päätään. ”Jos sellainen keino olisi olemassa, se oltaisiin jo keksitty ja Petoa ei enää olisi, mutta se on.” Wilhelm nyökkäsi ja käski Zackin tehdä parhaansa pitääkseen muut loitolla Grugerista.
Kaksi päivää myöhemmin Gruger alkoi nousta sairasvuoteeltaan, mutta vieläkään hän ei ollut siinä kunnossa, että matkaa olisi voitu jatkaa, ja niin Wilhelm heitti mielestään toiveen saavuttaa strigoit ajallaan.
”Kuinka voit?” Wilhelm kysyi Grugerin viereltä kun tämä heräsi. Vaistomaisesti mies vei kätensä vyölleen, jolla rubiinikoristeinen tikari oli tupessaan. Kun hän huomasi vierellään olijan olevan Wilhelm hän rentoutui hieman ja hellitti otettaan tikarin kahvasta.
”Et siis vieläkään luota minuun. Se on ymmärrettävää. Minun on puhuttava kanssasi. Tämä on asia, josta minun olisi pitänyt puhua jo aikaisemmin, mutta silloin niin monet muut asiat vaativat huomiotani.” Ilme Wilhelmin kasvoilla oli vakava hänen puhuessaan ja Gruger katsoi häneen kysyvästi.
”Meissä vampyyreissa on kaksi puolta, toinen on se puoli, jonka me voimme hallita, mutta sitten on se puoli, jolle me emme voi mitään kun se ottaa vallan meissä.”
”Oikein mukavaa kun kerrot tämän minulle nyt kun en enää voi kääntyä takaisin. Arvattavasti himonne verta kohtaan on teidänlaistenne järkeä mahtavampi. No, kuinka monta viatonta olet jo tähän mennessä teurastanut veren himossasi?”
”En yhtään, mutta olet oikeassa, että se riski on olemassa. Tietyt asiat saattavat kiihottaa tuota puolta meissä ja itse pelkään itseäni sen vuoksi. Vain vähän aikaa sitten sain tuta sen kauheuden taistellessani maan alla olevissa tunneleissa. Tuosta ajasta, jonka hulluuteni kesti, en muista mitään. Seuraava muistikuva on se, kun ympärilläni on kuolleita raadonsyöjiä. Se oli onnekas sattuma, että sain kokea sen ensimmäisen kerran vihamielisellä maaperällä, mutta jos se tapahtuisi ihmisten keskellä, en voisi mitenkään taata, mitä tapahtuisi ja kenet tappaisin.
Totta on, ettet enää voi palata, ja että minun olisi pitänyt kertoa sinulle tästä jo aikaisemmin. Mutta nyt kun tiedät, niin osaat varoa meitä. Tuo hulluus tulee, jos me emme saa ruokaa – eli verta – tai jos jollakin on käytössään noituutta, joka voi kutsua Petoa sisällämme.”
”Eli, toisin sanoen, minä olen vain täällä odottaassa, koska teille tulee nälkä?”
”Et, ja suojelen sinua siltä, miten vain parhaiten voin. Me olemme varanneet itsellemme verta matkaa varten, ja se tyydyttää himomme kyllä, vaikka ei enää lopulta olekkaan tuoreinta mahdollista nautittavaksi.”
”Entä voitko suojella minua myös itseltäsi?”
”Tiettyyn rajaan asti, kyllä... mutta ole varuillasi myös minun suhteeni. Ehkä lopultakin on hyvä, etten ole tavoittanut luottamustasi, äläkä koskaan sitä minulle täysin suokaan.
Nyt me matkaamme sen mukaan, mitä sinä pystyt kerralla matkaamaan, ja lepäämme. Strigoit ovat paenneet meiltä ja ainoa vaihtoehto nyt on kulkea kohti pohjoista ja Turmeltuneita Maita. Se on pitkä matka ja vie kuukausia, ennen kuin olemme perillä. Jos haluat, voimme jättää sinut johonkin ihmisasutuksen lähelle, josta varmasti löydät tiesi takaisin kolonisaatioon tai mihin ikinä haluatkaan mennä.”
”Kiitokset tarjouksesta, mietin sitä matkallamme, ja jos jumalat sallivat niin teen päätökseni ennen kuin jätämme sivistyneemmät maat lopullisesti.” Wilhelm poistui teltasta ja meni Zackin luokse. Hän kertoi keskustelustaan Grugerin kanssa ja Zack sanoi pitäneensä huolen siitä, että jokainen tiesi Grugerin olevan tavallaan yksi heistä, ei mikään veripussi, josta sai ottaa verta.
”Meiltä menee kuukausia ennen kuin olemme saavuttaneet Turmeltuneet Maat”, Wilhelm sanoi Zackille kun he aukaisivat lasisen pullon, jossa oli punaista litkua. Se oli säilynyt hyvin viileässä, mutta oli jähmeää juoda, ei läheskään niin hyvää kuin aivan tuore veri, joka oli vielä juoksevaa ja lämmintä. Wilhelm tiesi tästä asiasta tulevan heille ongelma, jos Gruger olisi pidemmän aikaa saattueen mukana.
”Kuukausia? Et taida vielä sittenkään tuntea voimia, joita voimme käyttää liikkuessamme, sillä jos pidämme yllä vauhtia, jota pidimme aikaisemmin, ei matkaan mene aikaa niin paljoa.”
”Mutta Gruger ei kestä sitä, ja se on otettava huomioon. Siksi matkaamme nyt kuten kuolevaiset.”
”Tuo ei ole kovin hyvä lähtökohta tähän. Grugerista ei ole meille oikeasti muuta kuin haittaa. Hän on heikko, ja hän on kuolevainen, ja hän on veren kantaja. Ja kuukausien matkan aikana saattaa tapahtua paljonkin sellaista, mistä sinä et pidä. Me olemme jaloimpia kaikista vampyyreista, mutta me olemme yhtä kaikki kuitenkin vampyyreja, ja täten tiettyjen lakien alaisia, jotka ovat meitä suurempia.”
”Tiedän sen. Siksi yritänkin saada hänet suostuteltua jäämään pois matkastamme heti kun tulemme alueelle, jossa karavanit lepäävät. Sen luulisi olevan helppoa. Mutta en aio pakottaa häntä mihinkään, mikäli hän syystä tai toisesta päättää jatkaa matkaansa kanssamme, sallin sen, ja se on jotakin, johon jokaisen on sopeuduttava, tai sitten jätettävä tämä saattue.”
”Kukaan ei hylkää tätä saattuetta, sillä kuka sen tekisi, rikkoisi suoraa kskyä suurmestarilta itseltään, ja olisi näin ollen kuoleman oma. Asetat meidät ahtaalle Wilhelm, mutta me teemme kuten sinä sanot, sillä sinä tunnet nyt kaiken, mitä vampyyrin tulee itsestään tuntea, ja vieläpä hyvin nopeassa ajassa olet sen kaiken oleellisen oppinut.”
”Mutta sinähän johdat tätä saattuetta”, Wilhelm sanoi Zackille ihmetellen tämän lausahdusta.
”En johda, vaan sinä. Tämä on sinun taistelusi, joka sai Heinrichin siunauksen ja minä suostuin auttamaan sinua tällä matkalla, en johtamaan sitä. Sen taakan otit sinä kannettavaksesi, vai etkö vielä ole huomannut sitä?”
”Mutta sinä olet minua mahtavampi voimissasi.”
”Olen vanhempi kuin sinä, mutta en mahtavampi kuin sinä. Sinä pääsit tasolleni tappaessasi sen necrarchin. Olet nuori ja olet typerän rohkea, se on totta, koska sinulta puuttuu iän mukanaan tuoma kokemus, ja siksi minä lähdin mukaan tällekin matkalle, mutta en johtamaan sitä, vaan ainoastaan tukemaan sinua. Nämä vampyyrit, jopa Otto, seuraavat sinua, ja tarvittaessa myös minua, mutta ensisijaisesti sinua. Muista se, Wilhelm.” Wilhelm vaikeni. Hän ei ollut huomannut mitään koko matkan aikana, mutta totta oli se, että kun hän oli vaatinut saattuetta pysähtymään, se oli tehnyt niin ilman, että Zackin tarvitsi sitä komentaa tekemään niin, samoin saattue oli odottanut Wilhelmiä niin kauan kuin tarve vaati, eikä se ollut huomioinut Zackia ollenkaan tai kohdistanut kertaakaan kysymyksiään Zackille, vaan hänelle. Hän ei ollut koskaan toiminut johtajana kun oli ollut elossa, mutta hänessä oli kyllä paljon ainesta siihen, siksi hän lopulta aikansa mietittyään hyväksyi tilanteen ja päätti yrittää olla luottamuksen arvoinen ja kantaa saamansa vastuun huolella.

Päästyään viimein jälleen matkaan, saattue kulki kohti pohjoista tasaista vauhtia, kulkien päiväsaikaan, jolloin Gruger oli virkeimmillään ja leväten yön. Reitti, jota pitkin he kulkivat oli tuttu Wilhelmille, sillä se oli sama reitti, jota pitkin hän oli kerran aikaisemminkin, ikuisuus sitten – siltä se ainakin tuntui – matkannut Valon moukarin ritarien kanssa kohtaamaan arabeja.
Pilvi heidän yllään oli nyt lakannut antamasta vettä, mutta se oli yhtä kaikki kuitenkin paksu ja leveä niin että jopa päivät tuntuivat pimeiltä ja synkiltä kuin pimeimpään aikaan talvesta. Alkumatka sujui ilman kohtaamisia karavaanien kanssa, jotka tulivat aavikolta, mutta sitten alkoivat vaikeudet kun kaksi viikkoa Grugerin paranemisen jälkeen he kohtasivat ensimmäiset karavaanit.
Kuin tyhjästä ilmestyi sumuverho suojelemaan vampyyreja ja he siirtyivät tieltä sivuun ja aloittivat hurjan laukan kohti karavaania.

Al Haleik ohjasti omaa kameliaan vakaasti eteenpäin, kunnes hänen silmiinsä osui omitusen näköinen ilmiö, jollaista hän ei ollut aavikolla nähnyt kuin kerran aikaisemmin. Hän käski vartijoidensa johtajaa kasomaan kaukoputkellaan ilmiötä lähemmin. Ja vartioston johtaja vahvisti sen, minkä Al Haleik jo tiesi. Se oli suurikokoinen sadepilvi, joka levittäytyi laajalle alueelle, mutta joka kuitenkin oli paikallinen, sillä sen reunat loppuivat kuin seinään.
Vartioston johtaja tarkasteli taivaalle ja näki siellä lentäviä lintuja – haaskalintuja – jotka kaartelivat heidän saattueensa yllä.
”Mitä me teemme nyt?” vartioston johtaja kysyi kauppiaalta. ”Jos tuolla on tekemistä Unettomien kanssa, meitä ei ole tarpeeksi kohtaamaan suurta joukkoa niitä. Ja olisin kiitollinen, jos onnistuisimme välttämään taistelun ainakin niitä vastaan. Taistelen kyllä peloitta mitä tahansa vastaan, joka hengittää ilmaa, syö nukkuu ja paskoo, mutta Unettomat eivät tee niistä mitään, joten niitä vastaan taistelen vasta kun mitään muuta keinoa ei ole.” Al Haleik oli kuitenkin kohdannut unettomia ennenkin ja tiesi, että kaikki mikä oli lihaa ja verta, tai ainakin kiinteää noin yleensä, oli mahdollista voittaa tavalla tai toisella. ”Me jatkamme suoraan eteenpäin ja otamme vastaan kaiken mitä tuleman pitää. Ellen pahasti erehdy, tuo pilvi tulee koko ajan meitä kohti, mikä tarkoittaa, ettemme mitenkään pääse pois sen tieltä. Unettomat eivät välttämättä käy karavaanien kimppuun, elleivät nämä ole erityisesti rikkoneet heitä vastaan, ja minun tietääkseni me emme ole ryövänneet heidän kirottuja hautojaan.” Sen sanottuaan hän komensi kamelinsa liikkeelle kohti myrskyä. Eläin kuitenkin tuntui vaistoavan luonnottomuuden, joka pilveen liittyi ja oli erityisen vastahakoinen lähtemään liikkeelle kohti sitä.

”Wilhelm, minusta matkaaminen yöllä olisi parempi vaihtoehto, huomaatko, kuinka heikko olet itsekin päivällä? Meidän on tästä lähtien kuljettava yöllä, jotta selviämme matkasta ilman välikohtauksia kauppiaiden kanssa.” Wilhelm oli samaa mieltä ja kertoi ajatuksensa Grugerille, joka ei vähääkään pitänyt matkaamisesta sumun keskellä, oli päivä tai ei.
”Hyvä on, jos olette sitä mieltä.” Kun yö viimein tuli, he jatkoivat matkaansa yhä lepäämisen sijaan. Ja aamun valjetessa he tekivät leirin ja kävivät lepäsivät paikassa, joka oli tarkoin valittu mahdollisten väijytysten välttämiseksi.
Matkattuaan puolitoista kuukautta, tulivat he viimein lähelle asutusta nimeltä Bhagar. Wilhelm muisti paikan olevan hautojen kuninkaiden hallussa, ja että vain kauppiailla oli lupa kulkea tuon kaupungin läheltä joutumatta tekemisiin epäkuolleiden kanssa. Toistaiseksi tuo sopimus kai oli yhä pitänyt, sillä kauppareitti, joka kaupungin ohi kulki, oli yhä vilkkaassa käytössä.
”Wilhelm, meidän on syytä pitää etäisyytemme Bhagariin, sillä hautojen kuninkaat eivät ole hyvissä väleissä meidän kanssamme johtuen siitä, mitä me olemme. Jos joudumme kohtaamaan heidän joukkojaan täällä, voi se aiheuttaa selkkauksen. Joten ole varuillasi.”
”Hautojen kuninkaat vihaavat meidänlaisiamme? Koska olemme Nagashin luomuksia?”
”Niin ja koska me autoimme Nagashia voittamaan Nehekharan valtakunnan. Hautojen kuninkaat muistavat yhä tämän, ja he muistavat yhä myös ajat, jolloin Neferata hallitsi Lahmiaa, jota pidetän heidän keskuudessaan tänäkin päivänä kirottuna paikkana.
Meidän olisi ehkä hyvä kääntyä itää kohti ja matkata sinne. 100 mailin etäisyys Bhagariin voisi olla hyvä, silloin ei meidän pilvemme saata näkyä kaupunkiin asti.” Wilhelm suostui tähän ehdotukseen ja he lähtivät kulkemaan kohti itää.
Monet muut vampyyrit olivat haluttomia tekemään tätä käännöstä, koska tiesivät tuoreen veren saannin heikentyvän huomattavasti. Tähän mennessä, kohdattuaan Al Haleikin karavaanin, noita karavaaneja oli alkanut tulla vastaan lähes päivittäin. Vampyyrit olivat käyttäneet usein hyväkseen miesten juopumustilaa ja soluttautuneet karavaaneihin näiden ollessa pysähdyksissä. Näin he olivat saaneet tuoretta verta melkein päivittäin, ja Gruger, joka ei ollut vampyyri, käytti varkaan taitojaan hyödykseen ja pihisti tuoretta lihaa ja olutta nuotiolta aina kun vain voi. Lisäksi monet karavaanin jäsenistä heräsivät seuraavana aamuna huomaamaan, että heidän taskunsa olivat tyhjennetyt arvoesineistä. Mutta hän ei värväytynyt yhteenkään karavaaniin matkatakseen sen mukana takaisin kolonisaatioon. Wilhelm oli uudelleen kehottanut häntä tekemään niin, mutta mies oli heittäytynyt yllättäen velvollisuuden tuntoiseksi, eikä suostunut ottamaan vastaan Wilhelmin tarjousta jättää heidän saattueensa.
Nyt kun he kääntyivät kohti itää, olisi tie lopullisesti tukossa häneltä, sillä kaikki vähäinenkin sivistys jäi nyt taakse. Kaikkialla saattueen ympärillä avautui vain loputon aavikko, joka ei tarjonnut minkäänlaista merkkiä elämästä. Pilvi, joka heidän yllään oli, oli erittäin kummallinen näky, koska sen langettama varjo ylsi pitkälle, mutta matkansa aikana saattue oli jo tottunut sen olemassa oloon ja sen luomaan omituiseen tunnelmaan, eikä kukaan enää kiinnittänyt siihen huomiota.
Matkattuaan itään päin kaksi viikkoa, tuli heidän eteensä ensimmäinen todellinen ongelma, sillä aamu alkoi olla jo käsillä, kun pohjoisesta horisonttiin ilmestyi silhuetti, joka ikävästi muistutti pientä armeijaa. Kun se tuli lähemmäs, Otto tiesi kertoa sen olevan todennäköisesti hautakuninkaan rajavartiosto, joka oli nähnyt pilven ja tuli nyt tutkimaan tilannetta.
”Mitä me nyt teemme?” Gruger kysyi Wilhelmiltä. Hän viittasi Grugeria lataamaan kantamansa varsijousen ja valmistautumaan taisteluun, elleivät he selvinneet puhumalla.
”Zack, oletko taistellut hautakuninkaita vastaan?” Hän pudisti päätään. ”Olemme aina selvinneet ilman vaikeuksia, mutta nyt ilmeisesti joudumme kohtaamaan heidät.”
”Onko tuo joukko Bhagarista?”
”En usko, kuten Otto sanoi, se on luultavasti vain rajavartiosto, jonka toivoin meidän välttävän.”
Tullessaan lähemmäs, Wilhelm näki vaunuyksikön, jossa oli useampia sotavaunuja, ja niitä johti samannäköinen epäkuollut pappi kuin Wilhelm oli nähnyt taistelussa arabeja vastaan ollessaan vielä ihminen. Papilla oli pitkä kaapu, jossa kulki monenlaisia symboleja, joita hän ei ymmärtänyt, ne oli tehty kullasta. Päässään papilla oli koristeellinen päähine, joka muistutti kovin niiden patsashirviöiden päitä, jollaista vastaan hän oli myös kerran taistellut. Papin silmien tilalla oli vain tyhjät, mustat aukot, joiden kätköissä kuitenkin hehkui punertava epäpyhä voima. Papin kasvot olivat muinaisten kääröjen peittämät, ja liha niissä oli aikoja sitten kuivunut kokoon saaden aikaan hyvin luisen vaikutelman. Armeijassa oli myös luurankoja, joilla olivat keihäät ja kilvet varusteinaan, muuta suojaa niillä ei ollut. Ja muutama hevosien selässä oleva luuranko, joilla oli jouset aseinaan. Niistä voisi tulla pieni ongelma, Wilhelm ajatteli.
Kun armeija oli tarpeeksi lähellä, antoi pappi merkin, ja kuin yhden tahdon alaisena, koko armeija seisahtui kuin seinään. Sitten pappi jätti vaunuyksikön ja tuli joitakin jalkoja eteenpäin ja pysähtyi. Sen kuolleet silmäkuopat, joissa punainen tuli hehkui, katselivat vampyyreja, ja sitten papin silmät kiinnittyivät Grugeriin, ja jokin hämmästyksen tapainen ilme kävi hänen kasvoillaan, sitten ilme palasi takaisin perusilmeeksi.
Lopulta pappi puhui, ja hänen äänensä oli yhtä kuiva ja rahiseva kuin aavikon hiekka vampyyrien alla: ”Te... Olette astuneet Kuningas Amontepin valtakuntaan. Laskekaa aseenne tai kuolkaa.”
Wilhelm vilkaisi Zackiin, joka kehoitti ilmeellään häntä vastaamaan papille, koska oli joukkion johtaja. Wilhelm puhui, hänen äänensä oli sovitteleva, sillä hän ei tahtonut taistelua nyt. ”Me haluamme vain oikaista maiden poikki, kuten näette, meillä ei ole armeijaa mukanamme. Olemme matkalla kohti pohjoista, jossa asuu vihernahkoja.”
”Minä tunnen teidän noituutenne, verenimijä. Vaikka teillä ei nyt olisikaan armeijaa mukananne, ei se tarkoita, ettette voisi sellaista nostattaa myöhemmin. Valitsitte siis kuoleman!”
Merkistä muutaman vaunun kokoinen yksikkö lähti rymistelemään suoraan kohti vampyyreja, jotka kuitenkin olivat nopeita liikkeissään ja väistivät tulevan uhan leikiten. Hevosluurangot alkoivat kiertää kehää vampyyrien yläpuolella, ja ampuivat nuoliaan kohti heitä.
”Wilhelm! Varo noita nuolia, sillä ne ovat kirottuja ja löytävät tiensä maaliin hautakuninkaiden noituuden avulla!” Wilhelm kuuli Zackin varoituksen ja juuri ajoissa nosti kilpensä torjumaan lentävän nuolen. Hän pisti merkille, että nuolet tosiaan lensivät jotenkin kummallisesti, ja muisti nyt havainneensa saman ilmiön edellisessäkin taistelussa. Nyt hän ymmärsi.
Wilhelm komensi ratsuaan eteenpäin kohti yhtä sotavaunua tarkoituksenaan tuhota se. Mutta hänen tielleen tuli yksi hevosluurangoista, joka oli vaihtanut jousen miekkaan. Se teki kömpelön lyönnin, jonka Wilhelm torjui helposti, painajainen nousi takajaloilleen ja tönäisi luurangon ratsua etukavioillaan niin, että tämä oli menettää tasapainonsa. Luuranko joutui etsimään myös omaa tasapainoaan, ja se oli hetki, jonka Wilhelm tarvitsi. Hän karautti eteenpäin ja iski luurangon kahtia keskeltä niin, että sekä hevosen jäänteet, että ratsastaja hajosivat maahan kasaksi luita. Wilhelm ampaisi eteenpäin, mutta vaunut olivat jo aloittaneet rynnistyksensä kohti Ottoa ja paria muuta vampyyria.
”Varokaa!” hän huusi, ja juuri ajoissa Otto ja vampyyrit onnistuivat väistämään vaunuja. Niitä oli liikaa, ja näytti siltä, että papin lausuman loitsun vuoksi nuo vaunut olivat paljon nopeampia kuin niiden Wilhelmin mielestä olisi pitänyt olla.
Keihäsmiehet olivat tavoittamassa Wilhelmiä, joka joutui väistämään keihäitä, joilla ne huitoivat häntä. Luurankoja oli monia, mutta päästyään aluksi kauemmas luurangoista, Wilhelm päätti hyökätä. Rytäkässä monet luurangot tuhoutuivat lopullisesti ja lisää Wilhelm onnistui tuhoamaan miekallaan. Mutta hän oli ylivoiman edessä ja joutui tekemään parhaansa pystyäkseen torjumaan kilvellään tulevia iskuja ja väistämään niitä. Sitten kuului huuto jostakin Wilhelmin takaa ja ja kun hän onnistui vilkaisemaan tulijaa, näki hän Grugerin liittyneen taisteluun. Varsijousellaan hän tappoi kaksi luurankoa ammuksen lävistettyä näiden kallot, sen jälkeen hänen painajaisensa tuhosi lisää omalla painollaan ja kavioillaan. Gruger heitti varsijousen selkäänsä, ja turvautui miekkaansa, jonka avulla onnistui tappamaan vielä kaksi luurankoa. Mutta niitä oli kuitenin liikaa vieläkin, mutta nyt Wilhelm yritti päästä lähemmäs Grugeria pystyäkseen suojelemaan tätä keihäiltä.
Lopulta Wilhelm ja Gruger taistelivat rinta rinnan luurankoja vastaan, ja monet iskut sai kärsiä molempien ratsut, joihin ei tuntunut paljoakaan vaikuttavan saadut keihään pistot. Mutta vihollisia oli liikaa, ja pakeneminen oli ainoa vaihtoehto, jos halusi säilyä hengissä.
”Meidän on vetäydyttävä”, Wilhelm sanoi Grugerille, joka vain nyökkäsi ja alkoi niittää tietä auki, pois luurankojen keskeltä. Wilhelm yhtyi tähän ja pian he olivat vapaina ja ratsastivat pois. Luurankoyksikkö oli kärsinyt menetyksiä, mutta ei vielä tarpeeksi, jotta olisi ollut voimaton. Luurangot kokosivat joukkonsa ja asettuivat tiiviiseen linjaan alkaakseen etenemään kohti muita vampyyreja.
Wilhelm kehotti Grugeria etsimään itselleen sopivan kohdan, josta olisi hyvä ampua varsijousella. Gruger totteli sanomatta mitään ja vetäytyi sivustaan lataamaan asettaan.
Wilhelm rynnisti nyt kohti jousilla ampuvia hevosmiehiä, hän sai seurakseen kaksi vampyyri-ritaria, jotka tukivat hänen hyökkäystään. Liian myöhään hevosluurangot huomasivat tulevan uhan, voidakseen ampua, ja kiireesti ne vetivät miekkansa esiin ja valmistautuivat puolustautumaan.
Wilhelm sai iskun panssariinsa, mutta se ei häntä pysäyttänyt, vaan taistelukiihkon vallassa hän iski miekallaan minkä kerkesi. Luurangot olivat peräänantamattomia, eivätkä osoittaneet minkäänlaista vetäytymisen merkkiä vaikka yksi kerrallaan ne hakattiin maahan.
Viimeiset yrittivät kuitenkin vetäytyä sen verran, että olisivat voineet ampua jousillaan, mutta nämäkin saatiin nopeasti kiinni ja hakattiin maahan. Kun Wilhelm sai aikaa vilkuilla ympärilleen, hän näki kaksi sotavaunua tuhottuina, toinen törmänneenä toiseen. Gruger oli onnistunut tappamaan jomman kumman miehistön ja ohjaamattomana vaunut olivat ajautuneet toisia vaunuja päin saaden aikaan rumaa jälkeä. Toisen vaunun miehistö ei kuitenkaan ollut tuhoutunut, vaan ne jatkoivat taistelua jalan. Tilanne alkoi näyttää melko hyvältä Wilhelmin silmiin, vaikka heillä oli ollut paha alivoima taistelun alettua.
Pappi oli komentanut vaununsa liikkeelle ja rymisteli nyt pois päin siitä hyläten joukot. Hän käytti yliluonnollisia voimian ja saavutti mielettömän nopeuden vaunulleen niin, etteivä vampyyrit kyenneet häntä enää tavoittamaan.
Gruger yritti ampua pappia, ja ilmeisesti jopa osuikin tähän, mutta se ei hidastanut tämän menoa. Tuntia myöhemmin kaikki luurangot oli tuhottu, jäljelle jääneet vaunut oli myös onnistuttu tuhoamaan tai sitten jätetty oman onnensa nojaan, sillä ne olivat hitaampia nyt kun niiden johtaja oli ne hylännyt.
”Meidän on kuljettava nyt nopeampaa kuin aikaisemmin, sillä pappi varmasti palaa hautakuninkaan luo kertomaan meistä. Mutta nopeimmillaankin häneltä vie melko kauan päästä perille ajoissa.”
”Me kuljemme seuraavan päivän ja yön kokonaan”, Wilhelm ilmoitti muille.
Seuraavana aamuna he lepäsivät ja vasta kun ilta oli saapunut, jatkoivat he matkaansa jälleen, mutta nyt kohti pohjoista. He kulkivat nyt myös läpi yön ja seuraavan päivän, ja illalla vasta pysähtyivät lepäämään. Näin he matkasivat seuraavan viikon verran, kunnes uskoivat päässeensä Amontepin valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Eräänä yönä, kun aamu jälleen oli alkamassa kajastaa idästä, joutuivat he väijytykseen. Se tuli aivan yllätyksenä, sillä uhka ei tullut heidän takaansa tai sivulta, jonne kaikkialle vampyyreilla oli hyvä näkyvyys, vaan se tuli maan alta.
Wilhelm näki sen ensimmäisenä, kuinka maa liikkui eripuolilla heitä. Myös Zack seurasi tilannetta osaamatta sanoa sen enempää, mistä oli kyse. Sitten ensimmäinen hyökkäys tuli, Grugerin painajaisen jalka jäi kiinni olennon mahtavien saksien väliin ja napsahti helposti poikki. Kun painajainen yritti jatkaa matkaansa, se kaatui maahan heittäen Grugerin selästään. Olento syöksähti kohti Grugeria, joka oli vielä pökerryksissä pudotuksesta, ja sai otteen hänestä.
”Gruger!” Wilhelm huudahti heittäytyen painajaisensa selästä ja vetäen miekkaansa esille. Mies kamppaili olentoa vastaan, mutta sen pihtimäinen ote oli liian vahva hänelle. Wilhelmin edessä nousi maasta toinen noista olennoista ja hän oli juosta suoraan sitä päin. Viime hetkellä hän väisti olennon iskun ja vetäytyi kauemmas. Gruger kamppaili olennon saksia vastaan sen repiessä häntä kohti maan sisusta, ja sai otteen rubiinikoristeisesta tikaristaan. Villisti hän iski häntä kiinnipitäviin pihtehin, ja lopulta ote alkoi antaa periksi ja viime hetkellä Gruger onnistui pääsemään irti olennon otteesta. Tämä ei kuitenkaan ollut vielä luovuttanut, vaan valtavalla harppauksella yritti saada uuden otteen miehestä.
Samaan aikaan Wilhelm kävi omaa kamppailuaan toista olentoa vastaan. Ne olivat suurikokoisia olentoja, ja niillä oli paksut raajat, joita oli yhteensä kuusi. Olennolla oli samanlainen häntä kuin skorpionilla ja sen päässä oli terävä pistin, jolla se yritti tavoittaa vampyyria. Wilhelm ei ollut varma, kuinka myrkyt vaikuttaisivat häneen nyt, joten hän piti varmuuden vuoksi huolen siitä, ettei olennon pistin tavoittanut häntä. Hän tunsi olevansa alakynnessä, sillä olento oli nopea ja taitava käyttämään aseitaan. Hiekka oli pehmeää ja siitä oli vaikeaa saada pitävää jalansijaa. Lopulta kuitenkin Wilhelmin onnistui väistää pistintä niin, että hän saattoi iskeä sitä miekallaan. Pistinosa katkesi ja kiemurteli maassa kuin sillä olisi ollut vielä oma tahtonsa, kunnes lopulta liike lakkasi. Jättiskorpion ei tästä pitänyt alkuunkaan, vaan sen valtasi raivo. Sen hyökkäykset olivat nyt rajumpia ja villimpiä. Mutta taitavalla väistöllä Wilhelmin onnistui pääsemään olennon saksien ohi lähelle sen päätä. Hän iski voimalla miekallaan suoraan olennon silmien väliin, sitten hän hakkasi yhden jalan irti ja luiskahti osittain skorpionin jalan alta sen sivulle hakaten samalla lisää jalkoja poikki, kunnes olento menetti tasapainonsa ja kaatua rysähti maahan. Se sätki raivoissaan, tai peloissaan, mutta se oli voitettu nyt, sillä se ei kyennyt enää liikkumaan kunnolla.
Wilhelm siirtyi sen ohi piittaamatta olennon sätkimisestä ja hyökkäsi Grugerin kimpussa olleen jättiskorpionin kimppuun hakaten tätä myös jalkoja irti ja toisen saksiraajan. Lopuksi hän iski miekallaan olennon päähän, ja jonkin ajan kuluttua tämä lakkasi sätkimästä ja antoi periksi kuolemalle.
Muutkin vampyyrit olivat olleet voitokkaita, vaikkakin toiset olivat saaneet haavoja taistelussa. Vain yksi jättiskorpioni oli onnistunut pakenemaan vampyyrien kynsistä.
”Nuo olivat varmaankin hautakuninkaan lähettämiä”, Zack sanoi kun he taas nousivat ratsaille, ”ne ovat hyvin vahvoja olentoja, mutta eivät eläviä.”
”Eivät eläviä?” Gruger kysyi. ”Mikäpä täällä olisikaan”, hän huokaisi. Nyt hän ratsasti Wilhelmin takana menetettyään oman ratsunsa.
”Ne ovat koottuja olentoja. Tehtyjä eri olentojen luista ja muista lahoamattomista osista.”
”Uskotko niiden tulevan takaisin?” Wilhelm kysyi Zackilta, joka kohautti olkiaan. ”Luulen, että tuo oli kaikki, mitä meillä oli tällä kertaa vastassa, ja se yksi, joka pakeni tuskin yrittää yksin mitään. Luulen meidän voivan levätä pian, ja odottaa kunne tulee taas ilta.”
Illalla leirissä Gruger tarkasteli saamiaan vammoja, ne olivat aika vähäisiä, vain mustelmia pääasiassa.
Wilhelm keskusteli Zackin kanssa heidän reitistään. ”Jos jatkamme tätä reittiä pitkin kohti pohjoista vielä kolmen viikon ajan, tulemme Ikuisen Elämän Lähteille”, tässä kohtaa Grugerin mielenkiinto vammoistaan siirtyi keskusteleviin vampyyreihin.
”Kuinka pitkä matka sieltä on vielä Turmeltuneisiin Maihin?” Wilhelm kysyi, kun Gruger liittyi heihin, tai pikemminkin vähän matkan päähän heistä.
”Olemme suunnilleen matkamme puolessa välissä silloin. Kun pääsemme Hulluuden Rämeille, olemme Turmeltuneiden Maiden etelärajalla, mutta matkassa on vielä muutamia esteitä. Meidän on ylitettävä molemmat Mortis-joen alkuvirrat, joista Tuhkajoki on ensimmäinen. Sitten ongelmia tulee aiheuttamaan Quatar ja Numas, jotka ovat lähellä meidän reittiämme. Ehdotan, että matkaamme kohti länttä ja lähemmäs karavaanireittiä, jolloin varmimmin vältämme kohtaamiset hautakuninkaiden kanssa.” Wilhelm suostui tähän suunnitelmaan. ”Wilhelm?” Zack kysyi kun tämä oli poistumassa. Ritari kääntyi kohtaamaan hänet. Nuotion valo tanssi hänen kalpeilla kasvoillaan.
”Mitä jos Milena on kuollut? Tai pahimmassa tapauksessa muutettu yhdeksi strigoista?” Wilhelm ei tiennyt, mitä vastata, sillä hän ei ollut edes ajatellut tuota vaihtoehtoa. Hetken päästä hän kuitenkin vastasi: ”Sitten paras mitä voin tehdä, on antaa hänen sielulleen rauhan. Ja jos vain löydän hänet tapettuna, voin olla ainakin varma siitä, että hän on todennäköisesti paremmassa paikassa.” Zack nyökkäsi ystävälleen ja Wilhelm lähti leiritulta kohti. Gruger lyöttäytyi hänen matkaansa.
”Kuule, Wilhelm. En malttanut olla kuulematta puhetta tuosta Ikuisen Elämän Lähteestä... Mikä se on?” Wilhelm kohautti hartioitaan. ”En tiedä, ja minulla on jo ikuinen elämä, joten en siitä välitä.”
”Voisikohan se tarjota minullekin ikuisen elämän? En tarkoita elämää vampyyrina, vaan muuten vain ikuisen elämän... tiedäthän...”
”Sinuna olisin varovainen mitä toivon, sillä voi käydä niin, että se toteutuukin vielä, eikä välttämättä tavalla, jolla sinä sen olisit halunnut toteutuvan.” Gruger jäi jälkeen ja etsi itselleen sopivan kolon, jossa tutkia tikariaan. Hän mumisi itsekseen jotakin, josta Wilhelm kuuli vain "ylimielisen" ja "helppohan hänen on sanoa kun on kuolematon." Muusta Wilhelm ei välittänyt, hän meni omalle paikalleen ja veti esiin kirjeen, jonka Heinrich oli hänelle antanut. Hän luki sen yhä uudestaan ja uudestaan, ja vei sen lähelle sydäntään, jossa ei enää kiertänyt hänen oma verensä, ja joka ei edes enää lyönyt.

Kolmen viikon raskaan taivalluksen jälkeen saattue tuli vihdoinkin Ikuisen Elämän Lähteille. Tuona aikana he olivat kulkeneet lähemmäs kauppareittiä ja seuranneet sitä ja he onnistuivat välttämään tulemisen huomatuiksi Quatarin kohdalla. Karavaanit antoivat vampyyreille taas mahdollisuuden ruokailla tuoreella verellä, ja Grugerille mahdollisuuden saada tuoretta ruokaa ja varastaa arvoesineitä ja viinaa. Matka näytti viimein taas parempia puolia itsestään.
Mutta Ikuisen Elämän Lähteillä heitä odotti yllätys, johon he eivät olleet mitenkään varautuneet.

[Höpöttiuhka]

Jäipä jännään kohtaan. Taas hyvää tekstiä, aivain kuin ennenkin, mutta koskahan tulisi jatkoa? ei ole vähään aikaan näkynyt

[Rautamaha]

JATKOA!!
Älä jätä jännään kohtaan, ei malta odottaa!

[Raistlin Majere]

Aargh, mä sain sydärin!

[Karl Van Dieter]

Ja lisää tulee taas! Seuravaa lukua ei tarvinne odottaa enää niin kauaa, teen sen valmiiksi tässä parin päivän sisällä.

12.Luku

Ikuisen Elämän Lähteet, Keisarillinen vuosi 1841

Aamu oli käsillä kun saattue vihdoin tavoitti Ikuisen Elämän Lähteet. Gruger laskeutui alas Wilhelmin kyydistä ja otti kulauksen vettä kanteenistaan. Hän vilkuili ympärilleen ja katseli kun muut hänen seuralaisistaan laskeutuivat ratsailta ja pari ritaria lähti tekemään tiedustelua maastosta mahdollisten hyökkäysten varalle.
Ikuisen Elämän Lähteet olivat mystisiä, sillä niistä nousi omituinen sinertävä hehku, joka muuttui ilmassa usvan kaltaiseksi ja leijaili niiden yllä verkkaisesti. Maasto oli erilaista kuin muualla, Grugerista katsoen lännen puolella kohosivat mahtavat dyynit, jotka vartioivat paikkaa, ja yhtä dyyniä pitkin ylös tiedustelijat juuri kiipesivät.
Maasto Lähteiden lähellä oli pehmeää ja elämä näytti viihtyvän niissä. Lähteiden keskellä kohosi korkeita kivisiä pylväitä, jotka olivat luonnon muovaamia, ja ne muodostivat eräänlaisen sokkelon yhdessä Lähteiden kanssa.
Gruger otti toisen kulauksen kanteenistaan, sitten vielä kolmannen tyhjentäen sen. Nyt ei ollut väliä, kun vettä oli saatavilla vaikka kuinka paljon. Ehkä Lähteet olivat saaneet nimensä siitä, Gruger ajatteli. Sillä kasvit todella viihtyivät niiden lähellä, ja koko paikka vaikutti jonkinlaiselta elämän kehdolta, joka vastusti ankarasti muuta aavikkoa, ja oli ainakin toistaiseksi pärjännyt hyvin tuossa kamppailussa.
Grugerin itäpuolella oli kallioista aluetta, ja sinne hän päätti tehdä oman makuusijansa päivän ajaksi. Hän oli väsynyt, ja hänen kylkiään vihloi, Kylkiluut olivat vähintäänkin murtuneet sen kirotun olennon pihtien välissä.

Wilhelm katseli Lähteitä lumoutuneena, kuinka hehkuva usva nousi siitä, ja muodosti erilaisia kuvioita ilmassa, jotka sitten katosivat muuhun sumuun. Paikka oli kuin ote jostakin kokonaan toisesta paikasta, tai toisesta ajasta, ajasta, jolloin aavikkoa ei vielä ollut. Erilaisia kukkia oli siellä täällä, ja ruohoa, kukat olivat kauniita lukuisissa väreissään, josta joitakin Vilhelm ei uskonut koskaan aikaisemmin edes nähneensä, mutta silti missään ei näkynyt eläimiä, joiden olisi uskonut tulevan ruokailemaan tällaiseen paikkaan. Se oli ajatus joka häntä häiritsi hieman. Hän ei koskaan ollut ollut mikään luonnontieteilijä, eikä juurkaan edes kiinnostunut luonnosta, suurkaupungissa, kuten Nuln oli, ei moiselle ollut juurikaan tarvetta. Hänen kiinnostuksensa luontoon oli herännyt vasta kun hän oli liittynyt armeijaan, sillä siellä järjestettiin erilaisia selviytymisleirejä, joiden tarkoituksena oli auttaa sotilaita, niin perusjoukkoja kuin erikoisempiakin, selviämään mitä erilaisemmissa ympäristöissä. Armeijassa ajatuksena oli, että ympäristöstä, vaikka vihamielisestäkin, oli tehtävä ystävä, ja siksi oli tärkeää tuntea kasvit, joita pystyi syömään, tai joissa olisi parantavia voimia. Tietenkään kaikkea ei opetettu, mutta jonkinlainen perustietämys Wilhelmillekin oli ajan myötä asiaa kohtaan kehittynyt. Hän oli myös todella kiinnostunut kasvitieteestä, mutta koska oli jo tiensä valinnut, ei hänellä ollut enää mahdollisuutta perehtyä asiaan kovinkaan syvällisesti.
Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi vanhempiaan, ja rakasta kotikaupunkiaan, jonne hän ei enää koskaan voisi palata. Hänellä oli ollut paljon ystäviä kotonaan, suurin osa sotilaita. Kuinka moni heistä oli vielä elossa? Kuinka moni oli lähetetty pohjoiseen ottamaan vastaan Kaaoksen uhan? Kuinka moni oli mahdollisesti lähetetty meren taakse, jossa kerrottiin olevan uusia ja tuntemattomia maita valloitettavaksi.
Suru valtasi hänet, ja vastustamaton halu palata kotiin, mutta hän tiesi ettei voinut. Peto hänen sisällään muistutti itseään olemassa olostaan kutittamalla hänen aggressiivista puoltaan. Se oli aina aivan pinnan alla, odotti vain tilaisuutta näyttäytyä, ottaa vallan hänestä kuin jokin kirottu demoni, jollaiseksi Wilhelm sen kuvitteli, sanoivatpa viisaat mitä hyvänsä. Nytkin hänellä oli valtava halu saada tuoretta verta, ja ensimmäistä kertaa se oli paljon vahvempi kuin koskaan aikaisemmin. Hän joi jäähdytettyä verta, joka oli vastikään valutettu eräästä karavaaninvartijasta. Se oli suhteellisen tuoretta, mutta ei silti ajanut samaa asiaa kuin aivan tuore veri, vastavalutettu, joka oli vielä lämmintä ja suolaista, ja juoksevaa.
Hänen katseensa kiinnittyi Grugeriin, joka tikarillaan puhdisteli kynsiensä aluksia. Hänen tarkat silmänsä osuivat sykkivään ja mehevään kaulavaltimoon. Tuore veri... se oli niin lähellä, vain harppauksen päässä. Wilhelm tunsi kulmahampaidensa kasvavan ja alahuulensa väpättävän jännityksestä ja himosta.
”Wilhelm”, kuului hänen takaansa, mutta hän ei kuunnelut sitä. Gruger oli nyt nostanut katseensa Wilhelmiin ja ilmeisesti tämä näki Wilhelmin kasvoilta tämän aikeet, sillä nopeasti hän vilkuili muihin ritareihin, jotka olivat keskittyneet omiin tehtäviinsä. Nopeasti hän nousi, mutta silti Wilhelm oli tehnyt mielessään päätöksen saada tuoretta verta, vai oliko se sittenkin Peto, joka tuon päätöksen teki? Sillä ei ollut enää väliä, sillä Wilhelm oli antanut sille periksi, tai ainakin hyvin lähellä sitä.
”Wilhelm”, kuului uudelleen hänen takaansa ja hän tunsi käden tarttuvan rautaisella otteella hänen olkapäähänsä ja kiskaisevan päättäväisesti häntä itseään kohti. Ottamatta katsettaan irti Grugerista, joka oli nyt täysin valpas syöksähtämään mihin tahansa suuntaan kuin säikähtänyt kani pienimmästäkin uhkaavasta liikkeestä.
Vasten tahtoisesti hän käänsi katseensa, ja kohtasi Zackin, joka oli molemmilla käsillä lujasti tarttunut hänen olkiinsa ja katsoi nyt syvälle hänen silmiinsä jään sinisillä silmillään.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi yhä tuijottaen hänen silmiinsä, kuin etsien niistä jotakin. ”Peto koettelee meitä kaikkia täällä, Wilhelm. Se johtuu tästä paikasta. Taistele sitä vastaan. Älä anna sille periksi!” hän sihahti yhä tuijottaen kiinteästi Wilhelmin silmiin, eikä Wilhelm kyennyt vetämään katsettaan pois, vaikka olisi tahtonutkin. ”Taistele sitä vastaan! Sinun tehtäväsi, kuten meidän kaikkiean, on suojella kuolevaisia, ei tappaa heitä veren himossamme. Me olemme sen yläpuolella! Näytä, että me olemme sen yläpuolella, Wilhelm. Sinä olet johtajamme, ja jos sinä et pysty siihen, miksi kenenkään meistäkään pitäisi? Näytä meille tie, Wilhelm, voita Peto sisälläsi!” Väkisinkin Zackin sanat alkoivat purra Wilhelmiin, hän sai niistä voimaa taistella Petoa vastaan.
”Aaarrh!” hän huudahti vetäen miekkansa esiin ja iskien sen kahvaa myöten voimalla maahan. Hän kumartui miekan ylle ja risti kätensä sen kahvalle ja painoi otsansa kiinni kahvaan.
”Pyhä Sigmar, anna minulle voimaa taistella tätä pirua vastaan, joka minua riivaa, anna minulle voima voittaa itseni, suurin viholliseni kaikista.” Lopulta hän nousi ylös, ja hänen silmissään paloi tuli, mutta se ei ollut vihan tulta, eikä Pedon aikaansaamaa, vaan jotakin muuta, se oli uskon mukanaan tuomaa tulta, jonka usein saattoi nähdä palavan Sigmarin pappien silmissä. Wilhelm ei ollut pappi, vaan hän oli ritari, joka antoi Sigmarin pyhän tulen puhdistaa sielunsa, sillä hän tahtoi uskoa, että vaikka hänen sielunsa ei enää ollut jumalien käsissä, pystyisi Sigmar sen kuitenkin löytämään vaikka kaikkien aikojen tuolta puolen. Ja ilmeisesti niin olikin, sillä Pedon voima hänessä hellitti äkisti, eikä hän tunenut enää, kuin kaukaisena tykytyksenä jossakin takaraivossaan.
Gruger oli yhä valppaana, ja kun Wilhelm katsoi häneen, kohotti hän tikariaan uhkaavasti. Wilhelm nyökkäsi ja meni pois jättäen miekkansa maahan. Zack poimi sen ylös otti omaan haltuunsa kunnes Wilhelm olisi sitä jälleen valmis kantamaan.

Gruger tunsi halua olla yksin ja ajatella. Wilhelmin silmissä ollut tuli, ja raivo, joka purkautui maahan olivat saaneet hänet mietteliääksi. Hän oli alusta asti ollut tietoinen riskistä, mutta nyt kun hän oli nähnyt, mitä voisi tapahtua, jos hän ei olisi valpas, sai se hänet todella haluamaan olla jossakin muualla kuin täällä. Mutta nyt oli liian myöhäistä, sillä kaikkialla hänen ympärillään oli vain aavikkoa, dyynejä ja hiekkaa lukuunottamatta aluetta lähellä Lähteitä, joka kuhisi elämää. Hän kuljeskeli kauemmas muusta saattueesta ja lähemmäs erästä Lähdettä. Vaistomaisesti hän yritti ottaa kulauksen kanteenista, mutta se oli tyhjä. Hän hymähti ja laskeutui polvilleen maahan ja alkoi täyttää kanteeniaan, mutta silloin vahva ote tarttui hänen ranteeseensa.
”Et kai halua kuolla?” Puhuja oli Otto. Gruger yritti vetää kättään irti, mutta ote oli vahva, eikä antanut perään. Kun hän vilkaisi Ottoa, tämän silmissä paloivat tummat liekit, jotka kertoivat verisestä himosta. Gruger tunsi suunsa kuivuvan entisestään. Sitten äkkiä Otto laski otteensa irti ja välittömästi Gruger vetäytyi kauemmas tästä.
”Tuo vesi on kirottua, se on totta, että saisit ikuisen elämän, mutta et varmastikaan niin kuin toivoisit. Sinusta tulisi orja jollekin hautakuninkaalle. Kuolevaiset ovat niin typeriä. Lyhyen elämänsä aikana niillä on niin kiire löytää keino paeta, että he unohtavat elää elämäänsä ollenkaan. Luuletko, että elämä tällaisena kuin minä olen, on helppoa? Ei, se ei ole!” Gruger kavahti taakse päin. Otto jatkoi luennointiaan: ”Kaikki vihaavat sitä mitä olet, vaikka se ei enää merkitsekään minulle mitään. Minä olen enemmän elossa kuin olin koskaan eläessäni, mutta silti, minä olen kahlittu, kuten on Wilhelmkin nyt ja Zacharias. Me olemme tuomittuja elämään muuttumattomana ajasta toiseen, katsomaan kun maailma ympärillämme muuttuu, voimatta tehdä sille juurikaan mitään. Kaikki se, mikä meille oli kerran rakasta, on poissa. Sellaisen tuskankon haluat kannettavaksesi, kuolevainen? Sinä tulisit hulluksi ennen kuin sata vuotta olisi kulunut, ja henkilökohtaisesti uskon niin käyvän myös Wilhelmillekin, sillä hänellä on liian paljon menetettävää lyhyessä ajassa.”
”Miksi sitten halusit vampyyrksi? Jos se kerran on niin kamalaa?” Otto hymähti halveksivasti.
”Luuletko minun halunneen tätä? Luuletko Wilhelmin halunneen tätä? Ei, sitä ei haluta, mutta siksi voidaan muuttua haluttiin tai ei. Jotkin kuolevaiset ovat typeriä, ja näkevät jonkinlaista hohtoa tässä kaikessa, mutta eivät todella ymmärrä, mitä menettävät silloin. Heinrich ymmärtää tämän kenties paremmin kuin kukaan meistä, ja siksi hän saa tehdä kaikki vampyyrit, joita haluaa. Vaikka Wilhelmin kohdalla hän saattoi erehtyä. Hän on hyvä taistelija, mutta en usko hänellä olevan niin paljon mielen lujuutta, että hän kestäisi tulevat muutokset.” Otto oli pitkän aikaa hiljaa, kuin olisi miettinyt jotakin, sitten hän puisti päätään ja meni pois, kuin olisi kokonaan unohtanut Grugerin olemassa olon. Ehkä hän olikin, ja se oli hyvä, Gruger ajatteli.

Juuri kun saattue oli taas jatkamassa matkaa, seuraavana iltana, juoksi dyyneiltä yksi ritareista alas.
”Wilhelm, sotavaunuja lähestyy etelästä. Ne ovat hautakuninkaan saattue ja tulevat nopealla vauhdilla. Luulen niitä olevan vielä enemmänkin.”
Wilhelm tähyili horisonttiin ja alkoi nyt erottaa muotoja siellä. Todellakin, kokonainen yksiköllinen vaunuja lähestyi heitä. Niiden vierelle ilmestyi hevosmiehiä, ja aikansa tähyiltyään Wilhelm alkoi erottaa muitakin joukko-osastoja, jalkaväkiyksiköitä, joilla oli keihäät, jalkaväkiyksiköitä sekä jalkaväkiyksiköitä, joilla oli jouset aseinaan. Kun joukot tulivat lähemmäs ilmestyi horisonttiin lisää joukkoja leveänä rintamana, lisää jousiampujia ja keihäsmiehiä.
”Mitä me nyt teemme”, henkäisi Gruger, joka oli palannut muiden joukkoon ja katseli myös horisonttiin. Armeija oli jo niin lähellä, että jopa hän saattoi erottaa tummia hahmoja edessään.
”Me emme pääse pakenemaan, emmekä piiloutumaan kunnolla, joten ottakaa hyvät asemat Lähteiden seasta, jotta ainakaan nuo vaunut eivät voi meille mitään”, Wilhelm komensi ja ritarit tottelivat, myös hän itse vetäytyi erään luonnonmuovaaman pilarin taakse tarkkailemaan tulijoita. He kaikki olivat nyt pois näkyvistä, mutta heidät oli jo kenties huomattu, sillä kun muu armeija pysähtyi aivan heinäkasvuston reunalle, jatkoivat vaunut matkaansa kohti Lhteitä pysähtyen noin 300 jalan päähän lähimmästä pilarista, jonka takana Wilhelm oli. Hän oli toivonut, että vaunut olisivat tulleet vielä vähän lähemmäs, jotta hän olisi voinut käyttää nopeuttaan hyödyksi ja tuhota vaunut, joissa oli ilmeisesti itse hautakuningas päätellen vaatetuksesta, joka olennolla oli yllään. Siinä oli paljon kultaa, ja päähine, jossa oli korppikotkaa esittävä kultainen koriste. Kädessään hautakuninkaalla oli suurikokoinen sauva, jonka molemmissa päissä oli terät, toinen miekan terän kaltainen, toinen puolikuunmuotoinen.
Rahisevalla äänellä kuningas puhui, joka oli kuin kuivien lehtien rapinaa. ”Minä olen kuningas Amontep Suuri Bhagarista. Te astuitte minun valtakuntaani ilman lupaa ja hyökkäsitte minun vartijoideni kimppuun. Astukaa esiin ja tulkaa vastaamaan teoistanne.” Ääni kuului selvänä Wilhelmin päässä, ja oli kuin Amontep olisi puhunut toisella kielellä, jota hän ei kyennyt ymmärtämään, mutta joka muuttui hänen päässään kieleksi, jota hän ymmärsi täydellisesti.
Wilhelm vastasi kuninkaan haasteeseen ja astui esiin pilarin takaa. Hänen hahmonsa oli uhkaava, ja vaikka hautakuningas seisoi vaunuissa ja Wilhelm oli maassa jaloin, vaikutti hän samanveroiselta hautakuninkaan kanssa. Wilhelmillä ei ollut miekkaa esillä, mutta kilpensä hän piti kädessään yllätysten varalta.
”Minä olen Wilhelm Herlieb, Nulnista, Keisarikunnasta. Me taistelimme joukkojasi vastaan vain koska he hyökkäsivät meidän kimppuumme ensin. Me olimme vain kulkemassa läpi, emmekä etsineet harmia. Olemme matkalla pohjoiseen tuhoamaan suuren vampyyri-johtajan, jolla on pahoja aikeita ihmisiä vastaan. Laskekaa meidät menemään ja vannon, ettette joudu katumaan sitä päätöstä myöhemmin.”
”Sinä olet kirottu, verenvarastaja, Suuren Noidan ajokoira”, Amontep sanoi ja hänen vierellään ollut epäkuollut pappi alkoi hymistä jotakin kielellä, jota Wilhelm ei ymmärtänyt. Sen verran han kuitenkin ymmärsi, että sanat olivat loitsun sanoja ja samalla hetkellä kun loitsu valmistui, hyppäsi Wilhelm taakse päin uskomattomalla ketteryydellä ja pääsi takaisin pilareiden suojaan juuri kun purppurana hohtava pallo meinasi osua häneen. Taistelu oli alkanut.
Sotavaunut kääntyivät ympäri ja lähtivät kulkemaan kohti muuta armeijaa ja kun hautakuningas antoi merkin, koko armeija alkoi ryhmittyä valmiina taisteluun. Wilhelm huomasi, ettei armeijalla ollut ratsuväkeä ollenkaan, lukuunottamatta vaunuja, mikä oli hyvä, sillä hän aikoi komentaa ritarit ratsaille ja taistelemaan ratsailta käsin.
Suurella voimalla ritarit iskeytyivät päin keihäsosastoa, joilla olivat keihäät tanassa valmiina ottamaan vastaan tulevan iskun. Kaksi keihästä lävisti wilhelmin ruumiin, mutta ne eivät olleet lähelläkään elintärkeitä osia kehossa. Wilhelm katkaisi keihään kärjestä ja iski miekallaan luurangon pään halki, seuraava yritti piiloutua suuren kilpensä taakse, mutta iskussa oli paljon voimaa, ja se halkaisi kilven keskeltä kahtia. Sruraava isku pirstoi luurangon torson ja se tuhoutui. Wilhelmin painajainen talloi jalkoihinsa monia luurankoja, mutta yksikkö vain jatkoi taisteluaan välittämättä tuhoutuneista luurangoista. Hierofantti lausui muinaisia sanoja, jotka olivat täynnä voimaa, ja osa tuhoutuneista luurangoista alkoi kasautua takaisin yhteen, ja ne nousivat takaisin, ja jatkoivat taistelua. Mutta tämä seikka ei Wilhelmiä paljoakaan huolettanut, sillä hän tuhosi enemmän luurankoja kuin näitä ehti nousta ylös. Ja aina loitsu ei syystä tai toisesta onnistunut.
Gruger oli heittäytynyt alas Wilhelmin kyydistä kun he olivat lähestyneet keihäsyksikköä, ja nyt hän oli tuosta päätöksestä tyytyväinen. Hän olisi todennäköisesti kuollut hyökkäyksessä. Hän oli vetänyt esiin varsijousensa ja ampui nyt ensimmäisen ammuksen kohti jousi ampujia. Osuma oli tarkka ja tehokas, sillä se tuhosi kaksi luurankoa kerralla osuessaan näiden päihin. Hän asettui lataamaan raskasta varsijousta uudelleen, ja saatuaan ammuksen valmiiksi päästi uuden tappavan ammuksen matkaan, tappaen tällä kertaa kuitenkin vain yhden luurangon. Hän vetäytyi kohti Lähteitä, josta olisi helpompi puolustautua suurempaakin jukkoa vastaan, ja samalla estää vaunujen tuleminen hänen päälleen. Muutamia ammuksia ammuttuaan hän huomasi ammustensa olevan lopussa. Pian olisi lähitaistelun aika. Ammuttuaan suurimman osan ammuksista vaunuihin ja tapettuaan kaksi miehistön jäsentä, ja laittoi varsijousen talteen pilarin taakse ja veti esiin miekkansa ja tikarinsa. Luurankoja, joilla oli kummallisennäköiset miekat aseinaan asettuivat hänta vastaan, mutta hän oli hyvässä kohdassa, ja vain kolme luurankoa mahtui kerralla hyökkäämään hänen kimppuunsa. Pelko sykki hänessä, mutta hän sai pidettyä sen hyvin aisoissa sanoen itselleen matkanneensa juuri muutama sata mailia taruolentojen kanssa, ja selvinneensä siitä, muutama luuranko ei enää häneen paljoakaan vaikuttaisi. Luurangoilla oli kultaiset panssarit ja kultakoristeiset kypärät päässään, kilvet olivat sinipunaiset, ja niissä oli kultaiset koristelut myös.
Hän torjui vaivatta ensimmäiset iskut, jotka tulivat, ja koska hän oli nopeampi kuin vastustajansa, sai hän tapettua niitä lukuisia lyhyessä ajassa, ennen kuin nämä edes kunnolla ehtivät tehdä hyökkäystään. Näin jatkui jonkin aikaa, mutta luurankoja vain tuli, ja niiden takana odotti taas lisää ja lisää. Hänen voimansa alkoivat ehtyä, ja marginaali tehdä virheitä alkoi nopeasti kasvaa.
”Wilhelm!” hän huusi tuhotessaan taas yhden luurangon ja vetäytyessä nopeasti taakse päin. Luurangot lähtivät hänen peräänsä miekkojaan ja kilpiään heiluttaen. Gruger kääntyi ja heitti tikarinsa, se löysi vaivatta tiensä etummaisen luurangon silmäkuoppaan ja kun se kaatui, kaatuivat kolme seuraavaakin jäljessä tullutta luurankoa kompastuttuaan tuhoutuneeseen luurankoon.
”Pakko keksiä jotakin ja nopeasti”, hän mumisi itsekseen juostessaan yhä syvemmälle Lähteiden ja luonnonmuovaamien pilareiden keskelle.
Pako tuntui mahdottomalta hänen ollessa jo uupunut taistelemiseen ja juoksemiseen, mutta pelko sai kuitenkin hänen jalkansa liikkumaan ja viemään häntä kauemmas vihollisesta. Kun hän lopulta kääntyi ympäri, hän näki, että suuri yksikkö oli jakautunut pienemmiksi yksiköiksi, ja ne etsivät tapaa saartaa hänet.
”Kirottua...” Gruger vilkaisi sivulleen ja näki ainoan vapaana olevan tien, ja se vei länteen päin. Nopeasti hän syöksyi sinne ja otti itsestään irti kaikki voimat, jotka onnistui löytämään tuolla hetkellä. Ja se oli tarpeeksi, lopulta hän tuli pilareiden keskelle muodostuneelle aukiolle. Missään ei näkynyt ketään, mutta taistelun äänet kantautuivat etelän suunnasta. Mutta sitten hän huomasi tilanteensa toivottomuuden, sillä joka puolelta hänen ympäriltään ilmestyi hyvin raskaasti haarniskoituja luurankosotureita. Niillä oli kultaiset miekat ja ne vääjäämättä lähestyivät häntä joka suunnasta. Gruger oli varma, että hänen loppunsa oli tullut nyt. Hän valmistautui kohtaamaan loppunsa pää pystyssä ja kohotti haastavasti miekkansa joukkion johtajalle, jota vastaan hän hyökkäsikin. Luuranko käytti vaivatta kilpeään torjumaan hänen iskunsa ja samassa hänen sivuillaankin oli kaksi noista luurangoista, otka selvästi vaikuttivat edustavan jonkinlaista eliittiä. Nyt lähemmin katsoen, Gruger huomasi, etteivät ne olleetkaan aivan luurankoja, vaan muumioituja ruumiita, kuten hautakuningas ja epäkuollut pappikin olivat olleet.
Gruger vetäytyi taistelusta, mutta hänen tilansa oli käymässä vähiin, kun takanakin olleet muumiosoturit olivat pääseet lähemmäs häntä.
Silloin etelän suunnasta tuli kaksi painajaista, Zack oli toinen ritareista ja toinen oli Wilhelm. Muutamalla iskulla he onnistuivat painajaistensa avustuksella tappaa muutamia, ja Wilhelm haastoi joukkion johtajan kaksintaisteluun kanssaan. Taistelu oli lyhyt, sillä Wilhelm oli johtajalle liian nopea, ja hänen iskunsa olivat voimakkaita särkien panssarit ja purien syvälle luuhun.
Gruger tappoi myös kaksi noista muumiosotureista, ennen kuin vetäytyi niin vampyyrien kuin sotureidenkin luota. Pian koko eliittiyksikkö oli tuhottu ja Gruger oli taas Wilhelmin kyydissä matkalla kohti taistelun tiimellystä.
Kun he tulivat luurankoyksikköä vastaan, joka yhä vaelteli pilareiden ja Lähteiden välissä, tuhosivat Wilhelm ja Zack monia noista luurangoista ja Gruger pudottautui takaisin maahan poimiakseen tikarinsa takaisin. Hän meni varsijousensa luokse ja otti sen. Hän latasi raskaan aseen ja valmistautui etsimään itselleen sopivaa kohdetta.
”Ammu Hierofanttia!” hän kuuli Zackin huutavan. Pappi oli juuri lausumassa taas yhtä loitsuaan kun Gruger tähtäsi huolellisesti ja ja ampui. Ammus lävisti papin suun ja tuli ulos takaraivosta repien palasen päätä mukanaan. Pappi putosi järkytyksestä vaunujensa kyydistä ja ilmeisesti mursi niskansa pudotuksessa, ellei se ollut jo murtunut ammuksen osuessa pappiin.
Hautakuningas katsoi kuollutta Hierofanttiaan ja nopeasti komensi luurankoja ampumaan kohti Grugeria. Luurangot tottelivat ja nuolisade lensi suoraan Grugerin piilopaikkaa kohti. Hän suojautui pilarin taakse, ja uusi sade tuli taas. Lähteiltä päin tuli luurankoja häntä kohti. Tilanne alkoi taas näyttää huonolta, mutta sitten tapahtui jotakin: osa luurangoista vain mureni maahan ilman mitään näkyvää syytä. Gruger huokaisi helpotuksesta, ja vilkaisi jousiampujia, joille oli käymässä samoin. Myös osa sotavaunuista menetti niitä ylläpitävän voiman ja niitä vetävät ratsut murenivat maahan. Tai sitten miehistö tuhoutui jättäen epäkuolleet ratsut vaeltamaan ilman ohjastusta. Näin ne törmäilivät toisiinsa tai jopa toisiin yksiköihin aiheuttaen kaaosta ympärillään.
Wilhelm katseli ympärilleen etsien uusia uhreja. Hän näki, kuinka epäkuollut pappi oli kaatunut ammuksen osuttua häneen. Gruger oli tehnyt sen, hän oli saanut aikaan koko epäkuolleen armeijan murenemisen.
Saattueen jäsenistä neljä vampyyria oli saanut surmansa, ja Otto oli pahoin loukkaantunut saaden osuman turhan lähelle sydäntään. Wilhelm itse oli myös haavoittunut, mutta ne olivat jo hyvää vauhtia parantumassa. Ylivoima oli ollut suuri, mutta nyt hautakuningas oli lyöty ja hän jätti armeijansa oman onnensa nojaan ja pakeni kiroten vampyyreja karhealla äänellään.
”Nyt jos pidämme kiirettä, voi olla ettemme ainakaan menomatkalla enää kohtaa hautakuninkaita”, Zack sanoi Wilhelmille, joka oli juuri antanut käskyn kerätä talteen kuolleiden vampyyrien jäännökset ja pitää huolta Ottosta.
”Lähdemme välittömästi matkaan. Haluan nyt päästä etenemään mahdollisimman nopeaa vauhtia kohti pohjoista.” Niin he lähtivät kohti Numasia, vaikkakaan eivät aikoneetkaan mennä lähellekään tuota paikkaa, samoin he toivoivat, ettei Amontep suuntaa kohti Quataria hakemaan lisäapua sieltä.

[Höpöttiuhka]

Kyllä. Asiaa taas, vaikka pari kirjoitusvirhettä huomasinkin, mutta eipä se mitään. Tämä poikkesi aika lailla muista luvuista, sillä tämä oli oikeastaan pelkkää taistelua, vaikkakin hyvin kerrottua. Lisää odotellaan

[Karl Van Dieter]

13.Luku

Mortis Tarn-joki, Keisarillinen vuosi 1841

”Kuinka kauan matkamme vielä kestää?” kysyi Wilhelm Zackilta eräänä päivänä kun he olivat jo kokonaiset kaksi kuukautta matkanneet kohti pohjoista sen jälkeen kun olivat kohdanneet hautakuningas Amontepin armeijan Ikuisen Elämän Lähteillä. ”Noin kaksi kuukautta, ellemme kohtaa suurempia vaikeuksia Hulluuden Rämeillä. Olemme nyt lähellä Numasia. Toivottavasti matkamme loppuosuus sujuu yhtä hyin kuin se on tähän asti sujunut. Wilhelm, me emme ehdi takaisin kolonisaatioon ajoissa. Kuut ehtivät yhdistyä ennen sitä.” Zackin ääni oli tasainen, mutta Wilhelm oli lukevinaan rivien välistä vaatimuksen tehdä asialle jotakin. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Matka takaisin pitäisi kulkea vähintään vauhdilla, jonka Wilhelm oli alunperin suunnitellut käyttävänsä jo menomatkaan, ja se oli Grugerin takia ollut mahdotonta. Mutta Wilhelm epäili, etteivät he voisi mitenkään saavuttaa kolonisaatiota ajoissa, kulkivatpa he miten nopeasti hyvänsä.
Nytkin näiden kuukausien aikana, jotka he olivat matkanneet Lähteiltä, pilvi joka heitä suojasi auringolta puhkesi usein satamaan ja taivas salamoi. Mutta kuin ihmeen kautta Gruger kesti sen, ehkä hän oli jo karaistunut matkalla niin paljon, ettei se enää haitannut. Muut vampyyrit olivat alkaneet arvostamaan kuolevaista kumppaniaan enemmän Lähteillä käydyn taistelun jälkeen ja Otto, joka oli jo parantunut haavoistaan, oli alkanut jopa ystävystyä hänen kanssaan, mikäli sellainen tunne vampyyrille oli mahdollinen. Ottoa oli auttanut eniten Grugerin tarjoama veri omasta vapaasta halustaan. Se, miksi mies oli suostunut vampyria auttamaan, oli Wilhelmille mysteeri, ja aluksi hän oli vastustanut ajatusta, mutta siitä huolimatta toimenpide oltiin tehty.
Saattue kulki jälleen sivussa karavaanireitiltä pilven takia, joka kyllä näkyi kauas, ja varmasti myös kauppareitille saakka. Mutta oli parempi olla herättämättä yhtään enempää huomiota nyt kuin oli tarvis.
Ensimmäinen kahdesta jäljellä olevasta kuukaudesta alkoi olla lopussa ja syksy alkoi jo lähestyä, kun saattue viimein saapui suuren rämeikön laitamille, jolla kasvoi erikoisia puita ja muuta suokasvillisuutta. Maasto oli muuttunut täysin, hiekka-aavikko oli nyt jäänyt taakse, ja ruoho kasvoi korkeana alavalla maalla. Siellä täällä kasvoi korkeita puita, ja eläimiäkin oli alkanut viimein näkymään. Antilooppeja ja raidallisia hevosia, jollaisia Wilhelm ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Niiden raidat olivat mustavalkoiset. Ne kavahtivat taaksepäin ja pinkaisivat kovaan laukkaan kun näkivät painajaiset, joilla vampyyrit ratsastivat. Epäpyhä aura ulottui kaiketi kauas, sillä kaikkialla, minne Wilhelm katsoi, hän näki otusten juoksevan villinä poispäin kuin tuli olisi ollut jossakin irti. Seassa oli pitkäkärsäisiä olentoja, norsuja, ja eläimiä, joilla oli sarvet kuonoissaan. Gruger nimitti niitä sarvikuonoiksi. Tämä näytti Wilhelmistä paratiisilta, joka oli kadonnut maan päältä, ja kuin se olisi sijainnut kokonaan toisessa ulottuvuudessa.
He kuitenkin jatkoivat matkaansa pysähtymättä sen koommin, ja pian kulki pohjoisesta päin kohti saattuetta suuri musta pilvi, joka kulki vastatuuleen.
”Lepakoita”, Zack sanoi. ”Ne ovat aistineet meidät, ja tulevat luoksemme. Yön otuksia. Ne kykenevät aistimaan meidät, kuin meidän ja niiden välillä olisi jokin yhteys. Jotkut vampyyrit käyttävät niitä mukana taistelussakin häiritsemään vihollista.”
Lepakot saattoivat heitä aina suon reunamille asti, jolloin ne erkanivat saattueesta ja katosivat lopulta. Suolla oli tuhansien olentojen konsertti menossa, ja saattue pysähtyi sen reunamille.
”Teemme tähän tulen. Huomenna edessämme on pitkä matka.” Sen sanottuaan Wilhelm järjesti tiedusteluretken, jolle lähti itse mukaan, koska vampyyreja ei ollut enää paljoa jäljellä.
Gruger kirosi hyttysiä, joita tuntui olevan parveittain heidän ympärillään, mutta vampyyreja nämä olennot eivät tuntuneet haittaavan. Lopulta hän kaivoi huovan laukkunsa kätköistä ja kietoi sen huolellisesti ympärilleen ja mutisi jotakin kirotuista verenimijöistä.
Hän söi hyvin kuivattua lihaa, joka oli tarttunut hänen mukaansa joltakin karavaanilta ja söi sitä hyvällä ruokahalulla.
”Miten suuri tämä suo on? Ei varmaankaan kovin suuri. Selviämmekö päivässä täältä pois?” Gruger kysyi.
”Emme,” Zack vastasi. ”Olen kulkenut tämän kerran aikaisemmin läpi. Täällä on monenlaisia vaaroja, eikä niistä vähäisimpiä ole vain örkit, joita täällä asuu. Jos mukanamme olisi joku, jolla olisi kyky vangita henkiä alaisuuteensa, voisimme saada aikaiseksi melkoisen armeijan. Mutta nyt todennäköisesti joudumme kohtaamaan niitä ja taistelemaan niitä vastaan.”
”Hienoa. Tätä odotinkin”, Gruger mutisi. ”Mitä muuta täällä on?”
”Peikkoja ainakin, myös hiisiä saattaa olla. Ja ehkä jotakin sellaista, mitä en tiedä olevankaan, kenties wyvernitkin viihtyvät tällaisilla alueilla.” Gruger huokasi ja kirosi jälleen kerran osallistumistaan matkaan. Hän oli varma, että kuolema koittaisi pian, jos ei soilla, niin sitten perillä, jonne he olivat menossa.
Wilhelm palasi takaisin tiedustelemasta, hän sanoi paikan olevan rauhallinen ja hyvä puolustaa, mikäli tarve ilmenisi. Metsä idän puolella oli tiheää, ja sen kätköihin meneminen takaisi heille edun taistelussa.
”Hyvä on”, Zack sanoi. ”Ollaan kuitenkin varuillamme. Örkkejä liikkuu tällä alueella ja niitä on yleensä melko paljon. Niillä saattaa olla myös peikkoja mukanaan. Wilhelm, onhan sinulla maaginen ase mukanasi?”
”On. Tämä, jonka annoit.”
”Hyvä.”

Ilta saapui jälleen ja saattue aloitti etenemisensä kohti pohjoista. Maasto oli vaikeakulkuista ja painajaiset oli talutettava suolla, sillä niiden kaviot upposivat pehmeään maahan. Ne toimivat vain kuormajuhtina nyt. Viileä tuuli kävi pohjoisen puolelta, mutta muut kuin Wilhelm eivät sitä huomanneet.
”Meitä seurataan”, sanoi Zack jonkin ajan kuluttua kun matkaa oli jo taivallettu puolen yötä. Hän tähyili pimeyteen, mutta ei nähnyt ketään takanaan. Äkkiä jokin tarttui Grugerin jalkaan ja hän karjaisi säikähdyksestä. Se oli turvonnut käsi, joka oli mädäntynyt. Maasta esiin pisti turvonnut pää, jolla oli turvetta naamassaan ja silmät tuijottivat tyhjinä ja elottomina eteensä.
”Aah!” Nopeasti Gruger veti miekkansa esiin ja iski sillä käteen joka häntä piteli kiinni. Se katkesi, mutta siitä alkoi kasvaa uusi olento. Grugerin silmät levisivät hämmästyksestä ja kauhusta. Hän perääntyi kauemmas kasvavasta olennosta, joka käänsi päänsä luonnottomasti 180 astetta ja tuijotti häntä kuolleilla silmillään. Gruger kaatui maahan selälleen ja hänen käsiinsä tartuttiin kylmillä ja märillä sormilla. Häntä vedettiin alas kohti kylmää ja vetistä kuolemaa. Yksi käsi sai kiinni Grugerin kurkusta ja puristi sitä niin, ettei ääntä enää tullut ja henki ei enää meinannut kulkea. Hänen silmissään alkoi mustua ja voimat alkoivat hiipua.
Myös Wilhelm oli saanut kimppuunsa näitä olentoja, samoin kuin Otto ja muut vampyyrit. Zack iski miekallaan pään irti yhdeltä noista olennoista ja se vetäytyi taakse päin tunnustellen kohtaa, jossa sen pää oli ollut, ja kun sitä ei löytynyt, se tuupertui maahan ja suli muuttuen turpeeksi.
Seuraava olento sai zackin miekan rintaansa ja sille kävi samalla lailla. Pian hän oli vapaa olennoista ja kääntyi kohtaamaan uusia olentoja.
”Mitä nämä ovat?” Wilhelm kysyi hakatessaan palasiksi kahta olentoa. Niitä nousi maasta koko ajan lisää ja niitä tuntui tulevan enemmän kuin he kerkesivät tappaa kerralla. Ne kuiskivat melipuolisia asioita, tai kiljuivat, kuin olisivat kuolemassa, kenties se olikin niiden kuolinhuuto.
”Nämä ovat kuolleiden henkiä. Eivät zombeja, vaikka siltä näyttävätkin.” Zack iski kovaa ja kahdelta olennolta irtosivat päät yhdellä voimakkaalla iskulla.
Wilhelm huomasi Grugerin käden, joka oli juuri vajoamassa suohon. Hän syöksyi sitä kohti ja iski nyrkillään maan läpi ja tarttui miehen rinnuksiin ja alkoi vetää häntä ylöspäin. Hänen voimansa olivat paljon henkien voimia suurempia ja ne tulivat Grugerin mukana ylös pitäen kiinni sitkeästi tästä ja yrittäen vetää takaisin syvyyksiin. Wilhelm irrotti käden Grugerin kaulalta, mutta mies ei hengittänyt enää.
Hän otti Grugerin tikarin ja iski käsiin, jotka miestä pitivät paikoillaan. Olennot huusivat ja valittivat kivusta ja otteet irtosivat. Sitten Wilhelm pudotti tikarin ja otti miekkansa maasta. Hän iski tappaen olentoja joka iskulla, kunnes lopulta jokainen olento oli sulanut maahan. Lisää olentoja yritti päästä käsiksi Grugeriin, mutta Wilhelm onnistui torjumaan kaikki hyökkäykset. Vampyyrit taistelivat läpi yön ja kun aamu alkoi jälleen valjeta pakenivat loput henget takaisin turpeeseen.
Wilhelm tutki Grugeria, joka oli edelleen tajuton. Olikohan liian myöhäistä pelastaa häntä?
”Gruger. Gruger!” Wilhelm yritti herätellä miestä, mutta ei onnistunut siinä.
”Gruger on mennyttä, Wilhelm. Ellet sitten tee hänestä yhtä meistä. Ja se on kiellettyä, muista se.”
”Hänet on saatava takaisin henkiin.”
”Hän ei ole vampyyrin veroinen, ei ainakaan verilohikäärme-vampyyrin, tiedät sen. Hän ei ole ritari.”
”Ei, mutta hän pelasti meidät Lähteillä. Zack, minun on pakko tehdä se. Miten se tehdään?” Zack oli vaitonainen aluksi. ”Kerro minulle!” Syvään huokaisten Zack aloitti: ”Hyvä on, hän tarvitsee sinun vertasi. Mutta hän ei halua tulla vampyyriksi.”
”Halusinko minä sitten? Silti minä olen sellainen Heinrichin ansiosta.”
”Tiedäthän, että tekemällä tämän kirjoitat oman kuolemantuomiosi. Ja hänen myös. Heinrich ei tule hyväksymään häntä yhdeksi ritareista, ja ei kauaakaan kun hän on kuollut ilman opastusta.”
”Minä opastan häntä kun sen aika tulee”, Wilhelm sanoi päättäväisesti.
”Miten? Olen opettanut sinulle paljon, mutta et tiedä vielä kaikkea tarpeellista. Wilhelm, pyydän ystävyyteemme vedoten, älä tee tätä. Anna hänen mennä.”
”Ei! Hän on auttanut meitä, meidän on autettava häntä. Jos se on kuolemani niin sitten otan sen vastaan tietäen, että tein oikein.” Sen sanottuaan hän iski hampaansa kiinni Grugerin kaulaan ja avasi ranteensa ja valutti verta Grugerin sinertäville huulille.
”Nyt se on tehty. Vai pitääkö vielä jotakin tehdä?”
”Ei muuta. Nyt vain odotamme. Gruger tulee kuolemaan, mutta hän syntyy uudelleen vampyyrina. Minun pitäisi tappaa sinut tästä hyvästä, kun et tottele, mutta en voi, tehköön Heinrich sen teille molemmille. Ole onnellinen jos hän päättää vain tappaa sinut. Sillä on olemassa paljon pahempaakin kuin kuolema.”

Gruger henkäisi syvään ja elämä kaikkosi hänestä. Hän näki tunnelin jonne hän nyt sukelsi. Hän oli kaukana maailmasta, jossa oli vielä hetki sitten ollut. Hän leijui tyhjyydessä, ja tunsi olevansa kaikkialla eikä missään yhtä aikaa. Pian hänen edessään avautui kaunis näkymä, valo tuli hänen luokseen, hyväili hänen kasvojaan ja Gruger tunsi olevansa taivaassa. Valosta tuli esiin kauniit naisen kasvot, ne olivat kauneimmat, jotka hän oli koskaan eläissään nähnyt, eikä edes yksikään haltianainen, jonka hän oli eläessään nähnyt, vetänyt vertoja noiden kasvojen kauneudelle. Ne olivat lempeät, ja täynnä lämpöä, Shallyan ruumiillistuma, Gruger huomasi ajattelevansa. Itse Shallya oli tullut noutamaan hänen sieluaan valoon. Mutta sitten naisen kasvot kävivät surullisiksi, ja kimmeltävä kyynel vierähti naisen poskelle.
Se oli niin sydäntäsärkevä näky, että Gruger huomasi itkevänsä itsekin. Sitten naisen kasvot palasivat valoon, ja olento loittoni Grugerista. Hän huusi ja huusi, mutta ei kuullut omaa ääntään. Myös muita valo-olentoja tuli hänen luokseen, yksi oli voimakaskasvoinen mies, jolla oli pitkät tummat hiukset, jotka roikkuivat vapaina.
”Sigmar”, Gruger sanoi. Olennon silmät olivat kovat ja kylmät ja nekin kasvot katosivat takaisin valoon ja valo-olento kaikkosi pois Grugerin luota.
Sitten maisema muuttui mustaksi ja yhtäkkiä koko paikka oli liekkimerenä, joka velloi hänen edessään, kuitenkaan Gruger ei tuntenut kuumuutta. Kaoottisesta tulimerestä nousi olentoja, jotka Gruger ymmärsi Neljäksi Mustaksi Jumalaksi. Hän henkäisi kauhusta. Hän oli joutumassa helvettiin, Kaaoksen valtakuntaan, siksi hyvyyden ruumiillistumat siis eivät voineet koskea häneen. Nyt oli liian myöhäistä katua syntejään. Hän kirosi itseään ja typerää elämäänsä jonka oli elänyt palkkasoturina, ja vielä kohtalaisen moraalittomana sellaisena.
”Ei. Älkää tulko lähemmäs, Ei!” hän huudahti, ja suurikokoinen olento, jolla oli kotkan pää, ja höyhenpeite kurottautui kohti Grugeria virnistellen irvokkaasti naamallaan, johon sitä ei oltu selvästikään tarkoitettu. Myös kauniin näköinen mies kurottautui suurilla saksimaisilla raajoillaan häntä kohti, pitkä ja lipevä kieli vilahdellen terävien hampaiden välistä. Mutta hämmennys astui virnistysten tilalle kun ne huomasivat, etteivät voineetkaan koskea hänen sieluunsa. Demonijumalat katsoivat toisiaan kysyvästi ja sitten niiden naamat vääntyivät raivosta. Itse mahtava Khorne tuli suuren kahdella kädellä kannettavan kirveen kanssa ja iski kohti Grugeria, joka tunsi loppunsa nyt koittaneen, mutta kirves hajosi säpäleiksi juuri ennen kuin sen oli tarkoitus osua.
Myös Nurglen läpimätä olemus yritti hyväillä hänen sieluaan, sekään ei voinut häneen koskea.
”M- mitä minulle nyt tapahtuu?”

Gruger heräsi henkäisten syvään ja silmät levinneinä kauhuista, joita hän oli nähnyt. ”Aah! Menkää pois kirotut!” hän huusi huitoen tyhjää ilmaa. Sitten hän katseli ympärilleen ja alkoi ymmärtää, että oli maassa makaamassa. Hän oli yhä elossa. Mutta häntä vaivasi valtava jano ja nälkä, joka tehdä hänestä mielipuolisen.
”Sinun on ruokittava häntä, Wilhelm. Hän on nyt sinun”, Gruger kuuli sanottavan jostakin pimeyden keskeltä, ja kun hän kääntyi katsomaan, näki hän selvästi Wilhelmin, jonka suunpielestä valui pieni verinoro leualle. Veren näkeminen sai hänet suunnilleen nälän ja janon tunteesta ja hän loikkasi ketterästi ylös. Hänen kielensä sattui osumaan hampaisiin ja hän säpsähti. Hänen kulmahampaansa olivat kasvaneet. Samoin kun hän vei kätensä rinnalleen, hän huomasi, ettei sydän enää lyönyt, tai ainakaan hän ei löytänyt pulssia mistään.
”Gruger, sinun on syötävä, tai Peto saa sinusta vallan ja tekee sinut hulluksi”, Zack opasti. Wilhelm leikkasi pitkällä kynnellään ranteeseensa viillon ja tarjosi sitä Grugerille, joka tarttui siihen ahnaasti ja imi syvään, kunnes Wilhelm käski hänen lopettaa.
”Aah... Minusta on nyt tullut yksi teistä. Kuka sen teistä teki?” Gruger kysyi silmät loimuten.
”Minä”, Wilhelm vastasi murheellisesti. ”Muuten olisit kuollut, enkä halunnut menettää sinua.”
”Tiedätkö, mitä ihmiselle tapahtuu kun hän kuolee? Jos hän on tehnyt hyvää, hän voi nauttia kaikenlaisista ylellisyyksistä Sigmarin saleissa yhdessä Shallyan, Ulricin ja monien muiden jumalien kanssa. Jos hän on tehnyt paljon pahaa, hän joutuu Kaoksen valtakuntaan ja joutuu ikuisen kidutuksen kohteeksi. Mutta entäpä minä? Minuun eivät voineet jumalat koskea, eivät sen enempää hyvät kuin pahatkaan. Mutta nyt ymmärrän miksi. Koska minä en ole enää kuollut sen enempää kuin elossakaan. Minä olen suurempi kuin jumalat! Minä olen vapaa!” Gruger naurahti ja pudottautui polvilleen. Veri valui hänen suupielestään. Sitten hän ponkaisi ketterästi takaisin ylös. Mutta Wilhelm ei jakanut Grugerin iloa asiasta. Sen sijaan hän sanoi: ”Niin olet, mutta se tuo sinulle myös suuren vastuun, Gruger. Sinä olet nyt yksi meistä, ja tunnet jo meidän tehtävämme. Sitä sinun on nyt noudatettava, kunnes me palaamme takaisin kolonisaatioon. Siellä Heinrich päättää, mitä tekee meille.”
”Heinrich? Hänellä ei ole minuun valtaa sen enempää kuin teilläkään on, minä olen nyt vapautunut kuoleman kahleista, ja voin tehdä kuten haluan.” Wilhelm oli järkyttynyt kuulemastaan, ja tavallaan taas ei, sillä olihan Gruger halunnut juoda Ikuisen Elämän Lähteistäkin.
”Sinun on kuitenkin autettava meitä nyt ja palattava takaisin kolonisaatioon kanssamme”, Zack sanoi tiukasti. Myös Otto ryhtyi taivuttelemaan Grugeria.
”Miksi auttaisin teitä?” Wilhelm puhui nyt voimatta kuunnella enempää. ”Koska se on sinun velvollisuutesi, kuten se on meidän kaikkien. Minä en pelastanut henkeäsi siksi, että voisit käyttää kykyjäsi väärin. Kykyjä, joita et edes tunne vielä. Osaat vielä hädintuskin elättää itsesi, puhumattakaan kaikesta muusta, mitä vampyyrin täytyy tietää.”
”Opastatko sinä minua?” Gruger kysyi terävästi. Wilhelm nyökkäsi, mutta Gruger kai oletti kuulevansa kaiken oleellisen vampyrismista siltä seisomalta, kunnes Wilhelm selitti tekevänsä sen omalla tavallaan ja vauhdillaan. Hän kertoi, kuinka omillaan Gruger saisi olla jos nyt hylkäisi tehtävän, ja Zack jatkoi kertomalla, kuinka varmasti hän kuolisi ennen kuin seuraava kuu olisi täysi, jos ei osaa hallita kykyään ja mikä tärkeintä, Petoa sisällään.
”Hyvä on. Pysyn matkassanne, mutta minä en aio mennä Heinrichin tuomittavaksi, Wilhelm, siihen mennessä oletan sinun kertoneen ja näyttäneen minulle kaiken tarpeellisen, jotta voin paeta.”
”Heinrich ei unohda sinua, Gruger. Hän löytää sinut ennemmin tai myöhemmin ja kun se tapahtuu, rukoilet häneltä nopeaa kuolemaa. Sinuna menisin tuomiolle suosiolla”, Zack sanoi. Hänen äänensä ei kuulostanut uhkaavalta, mutta sellaiseksi se oli selvästi tarkoitettu. Gruger tiesi olevansa alakynnessä, ja hyväksyi lopulta sen, että jäisi muiden luo, mutta siitä hän ei vielä puhunut mitään, aikoisiko jäädä Heinrichin tuomiolle.
Saattue jatkoi muutaman päivän päästä jälleen matkaansa, ja nyt he kulkivat vauhtia, joka oli heille ominaisempaa. Wilhelm ja Zack opettivat Grugerille asioita, joita hänen tarvitsi tietää selvitäkseen hengissä vampyyrina. He kertoivat Pedosta, ja kuinka se oli tyydytettävä verellä muun nälän lisäksi, sekä hulluudesta, joka Petoon liittyi. Wilhelm opasti Grugeria kulkemaan sitä tietä, jonka hän itsekin oli valinnut, auttaa ihmisiä sen sijaan, että sotisi heitä vastaan. Gruger kuunteli kyllä kaiken, mutta Wilhelm näki, kuinka nuori vampyyri piti itseään jo nyt paljon korkeammalla jalustalla kuin tavallista kuolevaista. Hänen ihmisyytensä oli kai kuollut jo hänen ollessa ihminen, Wilhelm ajatteli. Se olisi asia, jolle hänen olisi tehtävä jotakin, sillä hän ei halunnut olla vastuussa Grugerin kautta lukuisista turhista kuolemista, joita hän epäilemättä aiheuttaisi, jos häntä ei saataisi aisoihin ajoissa. Gruger oli verenhimoinen vampyyri, ja hän omaksui nopeasti kaiken oppimansa uusista kyvyistään, eikä hänellä ollut samanlaista kamppailua itsensä kanssa kuin Wilhelmillä oli ollut.
Eräänä iltana he aloittivat tarpomisensa jälleen kerran. Maasto oli muuttunut vaikeakulkuiseksi ja selvää reittiä ei tuntunut olevan missään. Joka askel oli viedä heidät suonsilmään, ja painajaisia alkoi olla mahdotonta kuljettaa mukana. Usva nousi suonsilmistä ja kiemurteli heidän ympärillään verkkaisesti kuin jonkin tahdon voimasta, joka halusi kätkeä heidät muiden katseilta. Koko yössä he eivät olleet edenneet kuin korkeintaan kaksi mailia, mikä turhautti Wilhelmiä suuresti.
”Joutuivatko strigoitkin kulkemaan näiden soiden halki?” hän kysyi Zackilta, joka pudisti päätään. ”Eivät, he ovat todennäköisesti kulkeneet pohjoisesta Zandriin vievää kauppareittiä pitkin. He ovat ohittaneet jo ajat sitten nämä alueet.”
”Mitenkähän Milenan on käynyt tuolla matkalla, ja onkohan Vurag jo herätetty?”
”En usko. Itse asiassa uskon herättämisrituaalin osuvan yksiin Geheimnishnactin kanssa. Silloin ilmassa on paljon pimeitä voimia ja rituaali varmimmin onnistuu. Siihen ei ole enää kovin kauaa aikaa, mutta uskoisin meidän selviävän täältä sinne ennen kuin tuo yö tulee. Luulen Milenan joutuvan uhriksi tuona yönä, joten meidän on pidettävä kiirettä.” Wilhelm ei pistänyt vastaan, vaan päätti, että he kulkevat koko seuraavan päivänkin eteenpäin, ja niin he tekivätkin. Kun seuraava ilta saapui, oli vaikeakulkuinen maasto jo voitettu ja he olivat edenneet jo noin 30 mailia, mikä olisi ollut saavutus jo tasaisellakin maalla. Maasto oli tosiaan muuttunut hetkellisesti helpommaksi kulkea, ja oli paikka paikoin jopa aivan kuiva. Mutta Zack sanoi sen johtuvan örkeistä, jotka olivat saaneet rakennettua itselleen kuivaa maata, jolla kulkea ja jolle rakentaa kylänsä.
Seuraavana aamuna Wilhelm komensi levon ja, että he jatkaisivat vasta illan suussa.

Kellertävät silmäparit tähyilivät hyvän matkan päästä saattuetta. Terävien hampaiden välistä lipaisi ylähuulia paksu kieli. Murahduksen saattelemana olennon kaksi toveria myös liikahtivat ja ne tulivat lähemmäs saattueen jäseniä. Olentoja oli monta, ja niillä oli selvä ylivoima ihmisiä vastaan. Nämä kylläkin olivat jotenkin outoja ihmisiä, sillä ne haisivat omituisilta, mutta toisaalta sellainen oli suon vaikutus satunnaiseen matkaajaan.
Olento murahteli taas ja sen kumppani ymmärsivät ryhtyä väijytysasemiin. Puiden lomasta tuleva hyökkäys olisi jotakin, mitä pehmeäkuoriset kaksijalkaiset eivät osaisi odottaa, Gruznag tiesi sen, sillä se oli toiminut samalla tavalla lukuisia kertoja aikaisemminkin. Se oli voittanut jopa raskaastiaseistautuneita kaksijalkaisia, joilla oli terävät piikit aseinaan. Pehmeät kuoret oli niillä verhottu kovan kuoren sisään, mutta edes siitä ei ollut Gruznagin voimille vastusta kun hän iski valtavalla kourallaan vastustajaansa. Ja jos voima raajoissa ei riittäisi, voisi se aina oksentaa edellisen ateriansa niiden päälle. Edes kova kuori ei voisi sille mitään. Niin olisi tälläkin kertaa. Sen suuri kita vääntyi virneeseen. Murahduksen saattelemana ne aloittivat hyökkäyksensä.

”Tuolla metsässä on jotakin”, Zack sanoi kun he istuivat nuotiolla, joka oli enemmänkin silmänlumetta kuin mitään muuta. Vampyyrit eivät tarvinneet lämpöä, sillä he eivät enää tuntenet kylmää, eikä ankarinkaan pakkanen voinut heitä estää kulkemasta. Mutta soilla saattoi olla aina joku, joka etsi tulta, ja josta saisi itselleen ravintoa, olipa se örkki, hiisi tai ihminen.
”Huomasin”, Otto sanoi. ”Niitä on monta, voisivatkohan olla örkkejä?”
”Ne ovat suurempia”, Wilhelm sanoi ja Zack ja Otto molemmat vilkaisivat häneen. ”Mistä tiedät?”
”Näin varjoja siellä, ja ne olivat suurempia, kuulin rasahduksia kuivista ja kuolleista oksista.”
”Sitten voimme odottaa jokipeikkoja”, zack sanoi. ”Oletko koskaan taistellut niitä vastaan Gruger?” Tämä pudisti päätään. ”Niillä on ilkeä tapa oksentaa ulos edellinen ateriansa. Se on voimakkaasti syövyttävää ainetta, joka tulee niiden vatsasta, joten suosittelen varomaan sitä. Muuten niillä, kuten kaikilla peikoilla on kyky parantaa nopeasti haavansa. Mutta meillä on ase sitä vastaan: tuli. Se estää niitä paranemasta jostakin syystä, joten käyttäkää sitä hyödyksenne.”
Samalla hetkellä kolme ilkeännäköistä olentoa tuli esiin metsästä. Yhdellä oli suuresta reisiluusta tehty nuija, jota se heilutteli päänsä yläpuolella molemmilla käsillään. Vasemmalla puolella olleella peikolla oli suurikokoinen tukki ja oikeanpuoleisella ei ollut mitään. Se huitoi suurilla käpälillään, joissa oli terävät ja pitkät raatelukynnet. Sen kaksi toveria aloittivat hyökkäyksensä samaan aikaan kun Wilhelm otti nuotiosta osittain palaneen puun ja syöksyi kilpi suojanaan eteenpäin. Peikot eivät kuitenkaan näyttäneet kavahtavan tulta, vaikka varmasti niiden täytyi tietää sen tuhoava vaikutus niihin. Wilhelm päätti muistuttaa niitä tästä seikasta, ja iski palavan puun suoraan tukkia kantavan peikon rintaan. Se upposi kokokaan sisään ja olennon raivonhuuto muuttui pian kirkkaaksi tuskan kirkumiseksi. Tukki putosi suoraan sen päähän ja ilmeisesti aiheutunut isku oli sen veran kova, että se joutui pökerryksiin. Wilhelmillä oli jo miekka esillä kun toinen peikko katseli tyhmänä toverinsa kirkumista. Wilhelm leikkasi olennon molemmat kädet poikki, ja koska luu oli unohtunut olennon pään yläpuolelle, putosi sekin raskaasti muksahtaen sen päähän.
Tämä näytti herättävän olennon, ja se muisti yhtäkkiä olevansa taistelussa. Se alkoi villisti huitoa käsiensä tyngillä, joiden se vasta nyt huomasi katkenneen. Sekin huusi, mutta Wilhelmin silmien edessä tyngät alkoivat muotoutua uudelleen ja ne alkoivat kasvaa nopasti. Muutama hetkeä myöhemmin kädet olivat taas kasvaneet takaisin. Wilhelm oli järkyttynyt tästä, jopa niin järkyttynyt, ettei ollut ymmärtänyt heti jatkaa hyökkäystään. Nyt oli liian myöhäistä. Olento alkoi kakomaan ja Wilhelm havahtui tajuamaan, että se aikoi oksentaa hänen päälleen. Nopeasti ja ketterästi hän heittäytyi taakse päin ja syövyttävä suihku juuri ja juuri meni ohi hänestä. Samalla hetkellä hän syöksyi uudelleen kohti olentoa ja iski miekallaan tehden syviä viiltoja siihen. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan lopettanut hakkaamista, vaan jatkoi sitä hakaten olennon uudelleen kasvaneet kädet irti ja sen pään irti ja jo edellä mainittuja viiltoja hän teki lisää peikon kovaan nahkaan.
Mutta silti haavat paranivat nopeasti, nopeammin kuin hän ehti niitä aiheuttaa, ja sen pää oli jo alkanut kasvamaan takaisin sen ruhoon, samoin toinen käsi, mutta toista ei näkynyt, ainakaan vielä. Ehkä, jos hän aiheuttaisi tarpeeksi vaurioita, peikko ei voisikaan parantaa kaikkia saamiaan haavoja. Hän jatkoi sinnikkäästi iskujen antamista, mutta aina jotakin tuli takaisin. Ja viimeiseltään peikko sai iskettyä kunnon iskun Wilhelmiin, joka lennätti hänet 12-15 jalan päähän olennosta. Se jatkoi yhä hyökkäystään ärjyen kivusta ja raivosta, iskien kovaa uudelleen ja lennättäen juuri nousemassa olleen Wilhelmin taas useiden jalkojen päähän itsestään. Silloin Gruger astui mukaan taisteluun ja iski rubiinikoristeisen tikarin peikon niskaan, ja karjaisten se otti Grugerista kiinni ja heitti hänet jonnekin parinkymmenen jalan päähän maahan selälleen.
Wilhelm oli päässyt jälleen ylös, ja näki nyt, että palavan puun itseensä saanut peikko oli syttynyt tuleen ja roihusi nyt kuin kävelevä rovio, kuienkin se vielä vastusti kuolemaansa ja juoksi suoraan toisia peikkoja päin, joita metsästä oli tullut lisää vielä viisi.
Muut vampyyrit olivat hyökänneet niiden kimppuun. Ne olivat hölmistyneitä, etenkin niiden johtaja vaikutti sellaiselta. Ilmeisesti tämä ei ollut sitä, mitä se oli odottanut tapahtuvan. Ilmeisesti vampyyrit ja ihmiset näyttivät niiden silmissä samalta niin paljon, ettei eroa ollut, aivan kuten kaikki peikot näyttivät ihmisistä samalta.
Wilhelm loikkasi nuotiolle ja otti uuden roihuavan kepin käteensä. Hän syöksyi kohti karjuvaa peikkoa, joka oli aloittanut myös oman hyökkäyksensä häntä kohti. Voimalla hän iski palavan kepin peikon silmään ja se työntyi aivan takaraivoon saakka särkien sen aivot. Huuto oli valtava, minkä se päästi, mutta sitten se hiljeni ja rojahti maahan valtavalla voimalla.
Wilhelm meni takaisin nuotiolle ja otti miekkansa, ja pisti sen liekkeihn ja kuumensi terää, kunnes se hohkasi. Mutta koska ase ei ollut tavallinen, vaan piti sisällään maagisia voimia, sen terä ei hohtanut kellertävän punaisena tai oranssina, vaan kylmän sinisenä, mutta yhtä kaikki se oli tappava ase peikkoja vastaan. Niin hän hyökkäsi vastaan häntä kohti tulevaa peikkoa vastaan, joka ilmeisesti oli niiden johtaja.

Gruznag oli hämmentynyt, sillä kaksijalkaiset eivät olleet kuolleet, kuten se oli odottanut. Nämä kaksijalkaiset näyttivät vielä poikkeuksellista käytöstä muutenkin. Ne olivat nopeita, hyvin nopeita ja niillä oli vielä paljon voimaa, lähes yhtä paljon kuin Gruznagilla ja sen peikoilla itselläänkin. Gruznag oli ollut tekemisissä paikallisten suoörkkien kanssa, ja tiesi kaksijalkaisista sen verran, että näillä oli ilkeitä piikkejä, joissa oli ilkeitä voimia, jotka antoivat pehmeäkuorisille melkein Gruznagin itsensä voimat. Mutta oliko näillä kaikilla sellaiset piikit käytössään?
Nyt yksinäinen pehmeäkuorinen, joka oli tappanut jo kaksi kaveria yksinään, hyökkäsi sitä vastaan sinisenä hohkaava piikki kädessään. Jotenkin Gruznag vaistosi voiman, joka piikistä lähti, ja mahdin, joka sen kantajalla oli käytössään. Mutta se ajatteli, että pehmeäkuorinen oli pehmeäkuorinen, eikä voisi sille mitään, vaikka sillä olisi käytössään millainen mahti. Niin oli aina ollut ja niin tulee aina olemaan.
Se karjaisi ja kävi hyökkäykseen, mutta kun sen käsi irtosi, Gruznag oli järkyttynyt kun se ei alkanutkaan palautumaan takaisin kuten sen olisi pitänyt. Sitten se huomasi lyövänsä toisella kädellään, jonka se oli vaistomaisesti lähettänyt liikeelle, ja se näki kuinka sekin leikkautui siististi irti kyynärvarren kohdalta. Gruznagin järkytys kasvoi, mutta huippunsa se sai kun piikki tuli suoraan kohti sen päätä, leikaten sen siististi irti.
Viimeinen asia, mitä Gruznag näki, ennen kuin pimeys valtasi hänen näkökenttänsä oli sen ruho kaatumassa sen irtileikatun pään päälle.

Wilhelm siirtyi mukaan muiden taisteluun viittä muuta peikkoa vastaan. Hänen miekkansa terä hehkui yhä sinisenä ja muutamalla iskulla kuoli jälleen yksi peikko. Loput peikot joutuivat pakokauhun valtaan ja huolimatta niiden typeryydestä, pelko iski läpi tyhmyyden mukanaan tuoman muurin, joka muuten olisi pitänyt ulkopuolella kaikki itsesuojeluvaistoon liittyvät tunteet. Nyt ne lähtivät rymistelemään hirvittävällä nopeudella karkuun voimatta uskoa, että pehmeäkuorisilla olennoilla olisi niin paljon voimaa käytössään. Wilhelm komensi kaikki vampyyrit takaisin, jotka olisivat lähteneet takaa-ajoon, ja nuristen nämä tottelivat.
Nuo peikot muistaisivat vielä kauan sen, kuinka kaksijalkaiset pehmeäkuoriset ”ihmiset” tappoivat niitä kuin nämä olisivat olleet niiden vertaisia voimissaan ja koossaan.
Tuon yön he lepäsivät, eikä peikot tai muutkaan suon olennot heitä häirinneet. Wilhelm aisti hullujen henkien läsnäolon, ja ne kulkivat levottomina aivan valon reunan ulkopuolella, mutta eivät tehneet hyökkäystä. Hulluuden Rämeet, se oli osuva nimi paikalle, ja Wilhelm epäili, olisiko selvinnyt tästä retkestä hengissä jos olisi ollut vielä ihminen. Sillä kuiskaukset, joita henget kuiskasivat hänen korvaansa olivat täynnä hulluutta. Ne kirkuivat kuolinhuutoaan yhä uudelleen ja uudelleen, ne valittivat, kipua, jota olivat kokeneet kuolinhetkellään. Ne halusivat vampyyrien seuraavan itseään, ja ihmiset olisivat saattaneet tuohon lumoukseen langetakin. Mutta Wilhelm sulki aistinsa olennoilta ja keskittyi opastamaan Grugeria.
Seuraavat päivät he matkaivat taoutta, ja tulivat pian lähelle aluetta, jonka Zack tiesi kuuluvan suoörkeille. Ja kun päivä oli jo kääntymässä jälleen kerrn illaksi, tekivät örkit hyökkäyksensä puiden kätköistä. Vampyyrit osasivat tuota hyökkäystä odottaakin, sillä jo kaksi päivää olivat örkit seuranneet vampyyrien etenemistä kohti pohjoista ja niiden majapaikkaa. Alue, jolle väijytys osui, oli ilmeisestikin huolella valittu, sillä maa oli juuri sillä kohdin, mutta muualla se oli vetistä ja erittäin vaikeakulkuista. Örkkejä oli nelinkertainen määrä verrattuna vampyyreihin, ja niiden mukana oli myös pienempiä hiisiä, jotka toimivat etulinjassa. Ylivoiman olisi pitänyt olla murskaava, mutta kun taistelu alkoi, oli nopeasti selvää, että vihollinen kenen kimppuun hiidet ja örkit olivat käyneet, ei ollut tavanomainen.
Wilhelm hyökkäsi yhdessä Zackin kanssa keskelle hiisilaumaa ja teurastus alkoi. Hiisiä kuoli kymmenittäin, mutta ne eivät antaneet periksi. Niiden johtaja komensi ne uuteen hyökkäykseen kahta ihmisinä pitämäänsä hahmoa vastaan, kunnes johtajalle alkoi käydä selväksi, etteivät nämä ehkä olleetkaan ihmissotureita. Tämä kävi selväksi kun muutama keihäs upposi sekä Zackiin, että Wilhelmiin ja nämä kaatuivat maahan. Kun hiidet kuvittelivat näiden kuolleen, ne lähestyivät heitä nylkemisveitset kädessä. Kun hiidet olivat tarpeeksi lähellä, avasivat molemmat vampyyrit silmänsä ja tuijottivat tulijoita palavin silmin, joista huokui epäpyhä aura, joka kylvi pelkoa lähestyjien sydämiin. Liian myöhään hiidet vetäytyivät, sillä sekä Zack että Wilhelm saivat kiinni muutaman niistä ja imivät ne tyhjäksi verestä, joka auttoi heitä parantamaan heidän saamansa haavat. Loput hiidet juoksivat kirkuen pois vampyyrien läheltä, ja niiden johtaja, suurempikokoinen hiisi liittyi pakenijoihin.
Wilhelm kiskaisi keihäät irti kehostaan, samoin teki Zack, ja he virnistivät toisilleen ennen kuin hyökkäsivät kovempia, lähestyviä örkkejä vastaan, jotka olivat onnistuneet murtautumaan muiden vampyyrien puolustuksen läpi. Myös örkkejä kuoli monia, mutta niiden johtaja ei sallinut pakoa, vaan astui itse mukaan taisteluun, mikä kiihotti muut örkit villiin taistelukiihkoon joka voitti pelon ja epätoivon.
Otto johti muut vampyyrit kohti Wilhelmiä ja Zackia vastaan taistelevien örkkien selustaa. Ja hyökkäys onnistui. Örkit joutuivat hämmennyksen valtaan ja panikoivat. Huolimatta siitä, että niiden isokokoinen johtaja karjui niille ohjeita pysyä paikoillaan, ne antoivat periksi pelolle ja epätoivolle, ja lähtivät karkuun. Otto ja Gruger teurastivat kymmeniä pakenevia örkkejä, mutta suurin osa pääsi kuitenkin pakoon heiltä. Vampyyrit palasivat nautittuaan örkkien verta ensin. Se ei ollut niin hyvää kuin ihmisveri, mutta ajoi kuitenkin saman asian kuin ihmistenkin veri, mitä tuli haavojen paranemiseen.
Örkkien johtajalla oli nyt vastassaan kokonainen lauma vampyyreja, joiksi se oli nyt onnistunut nämä ihmismäiset olennot nimeämään. ”Unettomiksi” suoörkit niitä kutsuivat. Se heittäytyi maahan ja anoi henkensä puolesta, mikä oli kovin epäörkkimäistä.
”Älkää tappako Polgrania! Polgran luuli teitä ihmisiksi, Polgran tykkää tappaa pehmeitä ihmisiä! Älkää tappako Polgrania!” örkki valitti. Wilhelm asetti teränsä suurikokoisen örkin kurkulle. Ja näytti siltä kuin olento olisi kutistunut silmissä. Tai sitten se oli vain silmien aiheuttama harha.
”Me etsimme tietä ulos näiltä rämeiltä. Tunnetko tien pohjoiseen?”
”Polgran tuntee, Polgran tuntee! Polgran voi näyttää mahtaville Unettomille tien ulos Rämeiltä, Polgran voi näyttää!”
”Tunnetko linnakkeen, joka sijaitsee Sokean joen luona. Valtava kaupunginraunio, joka on myös linnake.”
”Öö...” Wilhelmin terä painautui vihreään nahkaan. ”Polgran tuntee! Hyvin paha paikka, ei vihernahkojen paikka ollenkaan, ei! Polgran voi sanoa, siellä on myös Unettomia! Älkää vain menkö sinne, mahtavat soturit, kuolette siellä, Polgran tietää kertoa, Polgran itse melkein kuoli.”
”Opasta meidät linnakkeelle, ja saat pitää henkesi. Johda meidät harhaan, ja sinä kuolet, ymmärrätkö tämän?” Polgran nyökytti päätään, ja kun se nousi ylös, se oli tosiaan kutistunut jonkin verran alkuperäisestä koostaan. Se lähti viemään vampyyreja edeltäpäin. Viikkoa myöhemmin he olivat Hulluuden Rämeiden pohjoispuolella, jossa heidän eteensä avautui suurikokoinen erämää, jossa kasvoi hyvin vähän mitään korkeaa kasvillisuutta. Kellertävää heinää ja pensaita oli siellä täällä, mutta puita oli vähemmän. Alue, jonka he näkivät oli myös kivikkoista ja kaukana kohosi pienikokoisia kukkuloita ja jopa vuoria.
”Polgran ei tule tämän pidemmälle. Polgran ei ole suosittu näillä seuduilla, Unettomat varmasti ymmärtää. Polgran kertoo reitin toisten Unettomien linnoitukselle, kelpaako se?”
”Onko siihen luottamista? Haluaisin sinun näyttävän paikan meille ennemmin”, Wilhelm sanoi.
”Ei, ei! Liian vaarallista, liian vaarallista Polgranille! Polgran kuolisi matkalla, ei tahdo kuolla! Polgran ei tahdo kuolla niin. Polgran on vihernahka, syntynyt taistelemaan!” Tässä kohden örkki kokosi kaiken jäljellä olleen arvokkuutensa. ”Polgran on soturi, ja kuolee sotien!”
”Hyvä on”, Wilhelm lopulta myöntyi. ”Kerro reitti linnakkeelle. Mutta jos valehtelet, me löydämme sinut ja tapamme sinut. Ja voimme tehdä sinusta orjamme, joten puhukin totta.”
Polgran kertoi heille reitin, niin hyvin kuin taisi, se jopa kertoi hyvin tarkkoja yksityikohtia reitin varrelta, jonka perusteella Wilhelm uskoi örkin puhuvan totta. Kun Wilhelm uskoi saaneensa tietoonsa kaiken tarpeellisen reitistä, hän antoi luvan örkille poistua, ja sen tämä tekikin hyvin vilkkaasti.
”Miksemme vain tappaneet sitä?” kysyi Gruger, joka seurasi kurjan olennon rämpimistä takaisin kotisuolleen.
”Ehkä se oppi jotakin tästä, että on olemassa muutakin kuin loputon tappaminen.” Gruger nyrpisti nenäänsä ja pudisti päätään Wilhelmille, mutta ei sanonut mitään. ”Jatkamme matkaa örkin osoittamaan suuntaan”, Wilhelm sanoi ja niin he alkoivat kulkea jälleen kerran kohti pohjoista. Lopulta he tulivat Sokean joen yhdelle sivuhaaralle, ja alkoivat seurata sitä, kunnes lopulta heidän edessään oli suuren vuoren alarineillä kohoavat suurikokoiset kaupungin muurit, jotka olivat murtuneet useasta kohden. Koko alue näytti kuolleelta, nurmikkoa ei pahemmin kasvanut, vaikka joki virtasi vuolaana, puut olivat lahonneet pystyyn ja muodostivat laajoja kuolleita metsiä. Eläimiä ei näkynyt missään.
”Tämä on se paikka, Mourkain tai Morgheim, kuten se on joihinkin karttoihin kirjoitettu. Olemme viimein saavuttaneet päämäärämme”, Zack sanoi.
”Nyt meidän on suunniteltava hyökkäyksemme linnakkseeseen”, Wilhelm jatkoi. ”Näyttää siltä, että muurit ovat pahoin vaurioituneet ja rapistuneet. Kenties voimme hyökätä sisään, joistakin sen tarjoamista aukoista.”
”Kenties, mutta on otettava huomioon linnoituksen vartijat. Paikka varmastikin kuhisee raadonsyöjiä, luurankoja ja zombeja, jotka vartioivat noita muureja. Meidän on päästävä linnoitukseen sisään huomaamatta, ja yritettävä tehdä työmme mahdollisimman saaisesti.”
”Kuinka kauan on aikaa siihen, kun kuut yhdistyvät?” Wilhelm kysyi.
”kahdeksan päivää. Toivon vain, että samaan aikaan Heinrich on aloittanut valmistelut necrarcheja vastaan ja on jo matkalla heidän linnoitukselleen. Wilhelm. Jos mahdollista, on ensisijainen tehtävämme tuhota Vurag, ja jos mahdollista, me pelastamme Milenan. Mutta muista, että Vurag on tärkein.” Wilhelm nyökkäsi hyväksyvästi Zackin sanoille.

[Rotten sound]

*pyyhkii kyyneleet pois silmistä* Rohkea peikko johtaja kuolli ilkeän vämpyyrin käsiin. Olisin halunnut, että peikko johtaja olisi selvinnyt.

Mutta nyt asiaan tarina oli hyvä ja jännittävä, kuin aina.