Punainen Ristiretki

[DeathWizard]

Odotahan kunnes tarina loppuu... Kuukauden kuluttua kirjoittajan ovella on lauma addiktoituneita lukijoita vaatimassa lisää...

[Muutoksen tuoja]

tuo voi olla hyvinkin totta... olen miettinyt pitäisikö alkaa lukemaan tätä odotellessa uudestaan alusta. olen lukenut pimeiyden lankeamisen bretonnian ylle 1 ja 2 senkin, mutta tämä päihittää nekin ja en tahdo hoputtaa tai toistaa itseäni, mutta jatkoa!.!.!

[Karl Van Dieter]

Pitkän tauon jälkeen taas tulee lisää luettavaa. Olkaapa hyvät!

5.Luku

Nuln, Janoinen Kerjäläinen, Keisarillinen vuosi 1850

”Missä sinä oikein olet luuhannut? Sinulla oli käsky pysyä täällä kunnes palaan apujoukkojen kanssa”, vaahtosi toinen naamioituneista vartijoista kun Wolmar asteli sisään ovesta. Wolmarilla oli roteva vartalo ja raskailla töillä hankitut lihakset. Hän tuli suoraan odottavan seurueen luo, johon kuuluivat noita-metsästäjä ja vartioston kersantti Frank sekä kolme heidän mukanaan kulkenutta vartijaa, joilla kaikilla oli uniformut päällään.
”Anteeksi uhmaamiseni, kessu, mutta kun näin, että etsimänne mies poistui majatalosta, en voinut olla menemättä perään ottamaan selvää, mihin mies... tai se olento oli matkalla. Seurasin sitä pitkin kujia ja katuja, ja sen meno vaikutti päämäärättömältä. Aluksi olin varma, että se oli huomannut minut, mutta sitten kun se viimein teki valintansa, se suuntasi eräälle tyhjälle kujalle. No melkein tyhjälle, siellä nimittäin oli nainen ja mies, nainen oli ilmeisesti varastetun tavaran välittäjä, ja mies asiakas. Mies katosi kujalta nopeasti, enkä saanut hänestä selville enempää, mutta kun pääsin lähemmäs, näin että... olento ja nainen... ne, tuota, olivat hyvin läheisessä kanssakäymisessä keskenään... kuin nainen olisi tuntenut sen olennon. Mutta ennen kuin huomasinkaan, nainen oli jäänyt yksin ja se olento oli vain... kadonnut. Menin naisen luo ja kuulustelin häntä, mutta tämä ei suostunut kertomaan mitään.
”Nyt nainen on mukanani, jotta te voitte esittää hänelle kysymyksenne, noita-metsästäjä.”
Herman katseli tummiin pukeutunutta vaaleahiuksista naista. Naisen kaulalla olivat pienet tummat täplät, joista alempi vielä vuosi vähän verta. Nainen vaikutti pelokkaalta, ja hetken mietittyään Herman keksi, kuinka saisi parhaiten naisen kertomaan totuuden vampyyrista.
”Käy istumaan”, hän sanoi viitaten tyhjää tuolia edessään. Nainen oli kahlittu käsistään teräksisillä kahleilla, jotka olivat äärimmäisen vaikeat murtaa, lukko oli hienointa kääpiötyötä ja mahdoton tiirikoida auki. Nainen ei yrittäisi pakoon, siitä Herman oli varma.
Epävarmoin askelin nainen istahti osoitettuun tuoliin. Herman itse seisoi. Majatalon sali oltiin tyhjennetty ja asukkaat komennettu huoneisiinsa siksi aikaa kunnes kuulustelut olisivat ohitse.
”No niin. Sinä siis olet antautunut vampyyrille... montako kertaa?” Nainen vastasi tämän olleen ensimmäinen, jonka hän tiesi.
”Miksi antauduit?” Herman tiedusteli seuraavaksi. Hän tiesi jo vastauksen, mutta halusi saada naisesta otteen, ja selvyyden yrittäisikö tämä keksiä omiaan, kun todellinen vastaus voi joistakin tuntua järjettömältä.
”En tiedä miksi antauduin... miehessä vain jokin veti vastustamattomasti minua puoleensa, ja se vain tapahtui. Kaikki vain tapahtui.”
”Ymmärrän”, oli kaikki mitä Herman sanoi naiselle antamatta merkkiäkään siitä, oliko nainen vastannut hänen odottamallaan tavalla vai ei, ja oliko vastaus millään tavalla tyydyttänyt häntä.
”Te ette olleet nähneet tätä henkilöä koskaan aikaisemmin?” Nainen pudisti päätään, ja lisäsi: ”Vaikka oli pimeää, niin muistaisin kyllä, jos olisin nähnyt.”
Nainen oli yhteistyöhaluinen, ja Herman oli varma että nainen puhui totta. Hän otti katsekontaktin reilusti vastatessaan, eikä hänen silmissään näkynyt valhetta. ”Mitä vampyyri sanoi teille, vai sanoiko mitään?” Nainen mietti jonkin aikaa ennen kuin vastasi, mutta pudisti sitten päätään.
Huokaisten Herman kääntyi Frankin puoleen ja kuiskasi tämän korvaan: ”Luulen, että on aika kokeilla toisia keinoja. Nainen ei tiedä mitään, mutta en päästä häntä vapaaksi vielä. Itse asiassa haluan hänet pidätettävän varastetun tavaran välittämisestä.”
Frank vilkaisi noita-metsästäjää kysyvänä ja Herman selitti: ”Hänestä tulee syötti. Se on vaarallista, tiedän, mutta haluan hänet syötiksi. Vampyyrien ja niiden uhrien välille syntyy eräänlainen side, ja jotkut vampyyrit käyttävät samoja uhreja toistuvasti, mikäli nämä eivät kuole, kuten meidän tapauksessamme on käynyt jo useaan kertaan. Näitä uhreja on yleensä monia, jotkut ovat rakastajia tai rakastajattaria, toiset ovat jotenkin muuten päätyneet tähän.
”Yksi syy on halu päästä yhdeksi vampyyreista. Joillakin vampyyreilla on kuolevaisia palvelijoita toimittamassa asioita silloin kun nämä itse eivät pysty sitä tekemään, ja usein nämä palvelijat tarjoavat itseään tyydyttämään herransa tai emäntänsä punaisen himon, ja toivovat näin ansaitsevansa paikan heidän kuolemattomissa riveissään. Typerykset!”
Frank nyökkäsi Hermanille ja antoi käskyn pidättää nainen ja viedä hänet selliin odottamaan tuomionsa lukemista ja täytäntöönpanoa.
”Frank. Aion antaa naiselle mahdollisuuden sovittaa tekonsa toimimalla syöttinä. Mitä olet siitä mieltä?”
”Kuulostaa erinomaiselta idealta. Säästää rahaa ja vaivaa, sekä naisen paikan voi antaa sellaiselle, jolla on suurempi syy olla lukkojen takana kuin tällä naisella.” Herman nyökkäsi. Kaikki olisi pian valmista vampyyrijahdin aloittamiseen.
Seuraavana aamuna, juuri auringonnousun jälkeen Herman meni vartioston sellille. Jonkin aikaa myöhemmin nainen tuotiin hänen luokseen puettuna pelkkään säkkimäiseen vaatteeseen.
”Huomenta. Nukuitko hyvin?” Herman kysyi, ja sai vastaukseksi vain irvistyksen. Nainen haukotteli, hänen hiuksensa olivat sekaisin, mistä Herman päätteli naisen nousseen vasta ylös.
”Mitä oikein haluat, noita-metsästäjä?”
”Syy siihen, miksi olet täällä on varmasti sinulle itsellesikin selvä.” Nainen nyökytteli ärtyneenä ja haukotteli samalla.
”Eikö tätä voisi hoitaa joskus myöhemmin? Kerroin kaiken mitä tiedän tästä... vampyyrista, jota jahtaat. Mitä vielä haluat?”
Herman hymyili säteilevästi, joka ei ollenkaan tuntunut sopivan hänen muuten niin synkkään olemukseen.
”Tänään on oikeuskäsittelysi, kuten tiedätkin. Luultavasti tulet olemaan poissa kaduilta jonkin aikaa. Mutta... se kysyy verorahoja kaupungin asukkailta, kuten myös koko läänin asukkailta. Ja minä ajattelin helpottaa osaltani heidän taakkaansa sinun avullasi. Aion antaa sinulle mahdollisuuden sovittaa rikoksesi muilla keinoin kuin istumalla täällä tyhjänpanttina.” Nainen oli äkkiä pirteä, ja tuntui nyt kiinnittävän huomionsa siihen, mitä noita-metsästäjällä oli sanottavanaan.
”Jatka”, hän pyysi. Ja Herman kertoi suunnitelmastaan laittaa nainen syötiksi vampyyrille. Hän kertoi havainnoistaan, joiden mukaan vampyyrit käyttivät mielellään samoja uhreja useaan kertaan helpon ravinnonsaannin vuoksi. Nainen oli jo silminnähden piristynyt, ja vaikutti odottavan innolla mystisen muukalaisensa kohtaamista uudelleen. Tämä seikka kuvotti Hermania, mutta ei ollut mitään uutta hänelle.
”Asiaan liittyy riskinsä, jotka aion kertoa sinulle nyt. Olet varmasti kuullut sarjamurhaajasta, joka on tappanut useita ilotyttöjä viimeisten kuukausien aikana repimällä näiden kurkut raa'asti auki käyttäen ilmeisesti paljaita hampaitaan aseinaan?”
”Näin yhden noista uhreista itse”, nainen vastasi ja värähti muistaessaan ilmeisesti näkemänsä. Sitten oivallus astui hänen silmiinsä, ja sitä kautta epäusko. ”Tarkoitatko... että tämä teidän vampyyrikaverinne olisi tehnyt ne murhat? Miksi, jos nämä olennot käyttävät samoja uhreja toistuvasti?”
”Motiivi on epäselvä, mutta uskon, että tämä vampyyri ei kenties hallitse täysin voimiaan ja verenhimoaan. Siksi voit pitää itseäsi äärimmäisen onnekkaana viime yönä. Tuo kohtalo uhkaa sinua jos suostut tähän sopimukseen, olkoon se varoituksena, mutta, vastineeksi saat harjoittaa alhaista liiketoimintaasi niin, että vartijat katsovat asiaa sormiensa lävitse, eivätkä puutu siihen sinä aikana kun olet syöttimme. Tämä siksi, että sinun on kyettävä elämään elämääsi mahdollisimman normaalisti, mutta olet alati tarkkailun kohteena.”
”Entä asiakkaani?” nainen kysyi terävästi.
”He voivat tulla ja mennä vapaasti. Vartijoilla ei ole uniformuja, ja suurimman osan ajasta et varmaan itsekään tiedä, missä he ovat.
Sopimukseen sisältyy eräitä ehtoja, joista ensimmäinen on se, ettet saa poistua kaupungista sinä aikana, jonka olet mukana tässä. Vartiostolla on tiedot sinusta ja jos jäät kiinni yrityksestä livahtaa ulos kaupungista, sopimus purkautuu. Toinen ehto on se, että sinun on oltava valmiina meidän käyttöömme jatkuvasti, ja kun toimit syöttinä, on sinun kaupattava tavaraa siellä, missä me sen osoitamme tapahtuvaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että sinun on oltava aina jonkun löydettävissä kaikkina vuorokauden aikoina. Jos syystä tai toisesta tämä ei toteudu, sopimus purkautuu. Ymmärrätkö nämä ehdot?”
Nainen nyökkäsi myöntävästi. ”Ja sen jälkeen kun kaikki on selvää, mitä sitten tapahtuu?”
”Pääset vapaaksi. Ne rikokset, jotka olet tehnyt tänä aikana, kun olet käytettävissämme, ovat poispyyhityt, elleivät ne koske jollakin tavalla muuntopölykauppaa tai henkirikosta. Myöskään varastettu tavara ei saa poiketa siitä, mitä yleensä kauppaat. Mikäli se on arvoltaan merkittävän suuri, sinun osuutesi kaupasta pidätetään ja sinut sen mukana, ja sopimus purkautuu. Joten suosittelen pitämään matalaa profiilia syytesuojastasi.”
Nainen nyökkäsi uudelleen hyväksyvästi.
”Tässä on kirjattu kaikki paperille. Saat siis kaiken tämän, jonka luettelin, ja lisäksi pääset välittömästi vapaaksi vankeudestasi. Takavarikoitu tavara palautetaan sinulle tässä tapauksessa. Mutta muista, että henkesi on vaarassa, joten voit yhä kieltäytyä tarjouksesta ja kärsiä tuomiosi.” Nainen otti paperin Hermanilta ja tutki sitä hyvin tarkkaan. Sitten hän katsoi Hermania.
”Koska minun on tehtävä päätös?”
”Sinulla on aikaa siihen saakka kunnes syytteidesi luku koittaa. Tulen viimeistään silloin hakemaan paperin joko allekirjoitettuna tai ilman.” Herman nousi ja oli juuri kutsumassa vartijaa, kun nainen pyysi häntä odottamaan.
”Pääsen siis heti vapaaksi, ja voin mennä mihin vain kaupungin sisällä? Seurataanko minua silloin?” Herman kääntyi naiseen päin. ”Kyllä, mutta lähes kaikki mitä teet nyt, katsotaan läpi sormien. Tämä koskee myös asiakkaitasi, joten sinun ei tarvitse olla huolissasi heistä. Sopimus pitää siitä huolen.
”En olisi moiseen sopimukseen suostunut, mutta käteni ovat sidotut tässä asiassa, ja sinä voit olla veitsi, joka katkaisee nyörit ranteideni ympäriltä, joten olen valmis ottamaan suuren riskin tässä asiassa myös omalta puoleltani.”
”Hyvä on. Teen sopimuksen, mutta vielä yksi kysymys. Koskeeko sopimus myös sinun veljeskuntaasi tässä tapauksessa. Että myöskään he eivät kajoa asiakkaisiini, vaikka syytä ehkä voisi ollakin?”
”Kyllä. Sanamuodot on laadittu niin, että ne voi ymmärtää vain tällä tavalla. Mutta ymmärräthän, että jos asiakkaisiisi kuuluu joku, jolla on valta vahingoittaa Keisarikuntaa tai sen kaupunkeja jollakin tavalla, sopimus voidaan kiertää. Joten varovaisuus on hyvästä tässäkin.”
”Ymmärrän. Siinä on paperisi, nyt haluan tavarani takaisin, ja haluan päästä eroon näistä rytkyistä.”

Viimeinen auringonsäde kuoli juuri horisonttiin, kun Gruger avasi piilopaikkansa oven ja tarkasteli ympäristöään valppaana. Edellisenä iltana hän oli ollut mennä viritettyyn ansaan, mutta ei enää. Nyt hän tiesi, että joku oli hänen perässään, vainosi häntä. Hänen olisi pakko saada nähdä vastustajansa, opittava jotakin tästä ennen kuin löytäisi itsensä vastatusten tämän kanssa.
Noita-metsästäjät olivat vain ihmisiä, ja Grugerin voimat olivat kasvaneet moninkertaisiksi ihmisen voimiin nähden sen jälkeen kun hänestä tuli vampyyri. Mutta ihmisillä oli eräs etu puolellaan, jota hänellä ei ollut. Se oli päivä. Silloin hän oli heikko, vaikka olisi kyennytkin kulkemaan päivänvalossa. Hän olisi kuin rampa, eikä voisi puolustaa itseään hyökkäyksiltä. Päivä oli oikeastaan ainoa aika, jolloin ihminen saattoi jopa voittaa vampyyrin rehellisessä taistelussa.
Gruger muisti kuitenkin tarinat lapsuudesta, joissa joukko rohkeita miehiä tunkeutui vampyyrien pesäpaikkaan kun nämä nukkuivat, ja tappoivat jokaisen seivästäen puisella vaarnalla niiden sydämet ja katkaisten päät. Se oli tarinoiden mukaan paras tapa tappaa vampyyri.
Mutta ei, se ei ollut Grugerin suunnitelmissa. Hän tiesi, että pian hänen olisi vaidettava asumustaan jälleen kerran. Oli vain ajan kysymys, ennen kuin noita-metsästäjä kääntäisi huomionsa hautausmaille, ja ennen pitkää myös tämä hautausmaa tutkittaisiin. Kun sen aika tulisi, olisi Gruger jo kaukana täältä.
Hän alkoi pohtia, olisiko sittenkin parempi luopua tästä kaikesta, ja paeta kaupungista. Toisaalta, hän pohti, Janoisen Kerjäläisen isäntä oli varmasti antanut tuntomerkit hänestä noita-metsästäjälle, ja nämä saattoivat olla kaupungin kaikkien vartijoiden tiedossa, mikä tarkoitti, että poistuminen kaupungista olisi pitänyt tehdä muulla tavoin kuin kulkemalla avoimesti ulos pääportista.
Pohtiessaan tätä, Gruger huomasi kävelleensä jo hautausmaan rautaisen portin liepeille. Katu oli tyhjä, joidenkin rakennusten ikkunoissa kajasti valoa, joka tuli lyhdyistä tai kynttilöistä. Ilta oli kai lämmin, Gruger ei osannut sanoa, sillä hän ei enää tuntenut kylmää. Tuulen henkäyksen hän tunsi hiuksissaan sekä viiksissään ja parrassaan. Edes vartijoita ei näkynyt missään.
Grugerin katse osui suureen rakennukseen, kartanoon, jonka ympärillä olivat paksut ja korkeat valkoiset muurit. Ne oli koristeltu erilaisin patsain, joista osan kaltaisia Gruger muisti nähneensä kaukana etelässä, vuosia sitten toimiessaan haudan ryöstäjänä.
Kylmä väristys kulki hänen selkäänsä pitkin, kun hän muisti, kuinka samankaltaiset patsaat olivat arvaamatta heränneet henkiin ja yrittäneet tavoittaa häntä mahtavilla aseillaan. Retkikuntaan oli kuulunut 15 jäsentä, ja vain hän oli koskaan kävellyt ulos haudasta, joka kuului ryöstäjiä johtaneen ryöväriprofessorin mukaan 1. dynastialla hallinneelle Kuningas Utepille, jonka hallinnon aikana professori uskoi kuolemattomuuden salaisuuden ensimmäisen kerran löytyneen. Mies oli hulluudessaan uskonut Kuninkaan haudan pitäneen sisällään muinaisia tekstejä, joista selviäisi, kuinka kuolemattomuus saavutettiin. Professori uskoi omaavansa taidon ratkaista arvoitus niin, että hänestä itsestään tulisi kuolematon.
Grugerin professori oli saanut mukaansa selittämällä hyvin yksityiskohtaisesti, miten ihmisestä saatettiin tehdä kuolematon. Ainoa aukko hänen selityksessään oli tuntunut olevan se, miten kaikki oli saanut alkunsa niin kauan sitten.
Nyt, kolmetoista vuotta myöhemmin Gruger oli kuolematon, hän oli kirottu. Hän oli vampyyri. Ja professori oli yhä jossakin tuon haudan kätköissä, todennäköisesti kuolleena, samoin kuin 13 muutakin retkikunnan jäsentä.
Gruger ravisteli itsensä takaisin tähän hetkeen ja tutki rakennusta muuten. Hän huomasi pian, että se erosi ainakin yhdessä mielessä muista rakennuksista: sitä ei vartioitu ollenkaan. Viiteentoista minuuttiin hän ei ollut nähnyt yhtäkään vartijaa missään, ja rakennuksen yhdessä tornimaisessa osassa oli ikkuna, josta kajasti heikko, himmeä valo.
”Täytyy joku kerta ottaa selvää, kuka tuolla asuu”, Gruger mutisi itsekseen samalla kun mittaili matkaa kartanolta, jossa oli vieraillut jokin aika sitten, tappaen pienen tytön. Se matka ei ollut pitkä, ja kaikilla muilla kartanoilla oli omat vartijansa.
”Mitä teet täällä?” kuului karkea kysymys Grugerin viereltä. Gruger kääntyi kohtaamaan puhujan, joka oli paikallinen vartija. Mies katseli tuimasti Grugeria, mittaillen tätä päästä jalkoihin ja nyrpistellen nenäänsä hajulle, joka hänestä lähti.
”Slummit ovat kaupungin toisella puolella, täällä ei sinunlaisiasi kaivata. Mars, mars! Jatka vain matkaasi, ja varo, jos tapaan sinut täältä vielä!”
Gruger nyökkäsi hitaasti ja kääntyi lähteäkseen. ”Juuri noin, jatka vain kävelyä, syöpäläinen. Äläkä palaa enää tänne!” vartija huusi hänen peräänsä. Typerys, Gruger ajatteli ja tunsi hienoisen murhanhimon kasvavan sisällään Pedon jälleen heräillessä hänessä. Ei tällä kertaa, hän ajatteli.
Gruger asteli kohti slummeja, mutta ei aikonut mennä sinne. Hän aikoi löytää täältä, rikkaiden alueelta paikan, jossa voisi kuulla huhuja hänestä itsestään. Se oli ainoa keino, jonka hän keksi, millä saada tietoa häntä vainoavasta noita-metsästäjästä. Ensin hänen oli kuitenkin päästävä eroon näistä vaatteista, joita hän kantoi.
Muutamaa tuntia myöhemmin hänellä oli yllään varsin ylelliset vaatteet. takissa oli kullatut napit, kangas oli vihreää samettia, hihoissa olivat pitsiset puffit. Housut jatkoivat hänen väriteemaansa, ja lahkeita myöten alas kulki sivuilla kultaiset napit. Housut olivat varsin mukavan oloiset ja väljät jaloissa. Asukokonaisuuteen kuului myös päähine, jossa oli sulka. Gruger otti päähineen, mutta jätti pois sulan, ja painoi sen huivinsa päälle päähänsä.
Hän löysi pian itselleen sopivan tavernan ja tutki ikkunan takaa paikkaa. Se oli ylellinen, kuten Gruger osasi jo arvatakin. Sali oli täynnä aatelisia lasillisten kanssa. Vain harvoilla oli kolpakoita edessään, ja ne kenellä oli, olivat luultavasti vapaalla olevia vartijoita.
Gruger astui sisään ja kävellessään hän pyrki jäljittelemään aatelisten pöyhkeää tapaa liikkua, jotta ei erottuisi joukosta. Hän lipui suoraan tiskille ja tilasi oluen. Tavernan pitäjä, lihava ja kaljuuntuva mies katsoi järkyttyneenä ja epäilevänä Grugeria, sillä ilmeisesti ei ollut soveliasta, että aatelinen joisi rahvaalle tarkoitettuja juomia. Olut oli ilmeisesti myynnissä tavernassa vain siksi, että vapaalla olevat vartijat suosivat paikkaa.
”Haluan oluen”, Gruger toisti pöyhkeällä ja hienostelevalla äänellä. ”Vai onko se kiellettyä?” Gruger katsoi majatalon isäntää halveksivasti, ja tämä vain pudisti nopeasti päätään ja alkoi täyttää kolpakkoa kiireellä. ”Parasta kääpiöiden tekoa”, isäntä sanoi ylpeänä. Se oli kallista olutta, ja erittäin vahvaa, ihminen ei sietänyt sitä kovinkaan paljoa kerrallaan. Raavainkin mies saattoi juoda korkeintaan kolme kolpakkoa ennen kuin joutui antamaan väsymykselle periksi.
Onneksi Gruger oli löytänyt nykyisten vaatteidensa entisen isännän rahakätkönkin. Hän kaivoi pussukasta kultaisen kruunun kolikon ja viskasi sen puolihuolimattomasti isännälle, joka sai tehdä töitä, että sai kiinni kimaltavan kolikon.
Gruger otti kolpakon ja pöyhkein elein likkui kohti nurkkausta, jossa oli yhdelle hengelle tarkoitettu pöytä. Kuin sattumalta tuo pöytä oli melko lähellä kovaäänistä porukkaa, jotka olivat mitä ilmeisemmin vartijoita. Aikansa kuunneltuaan vartijoiden jorinoita siitä, kuinka olivat slummeissa löytäneet ilotytön, joka antaa monille miehille samalla kertaa, Gruger kaataa kalliin kääpiöoluen läheiseen kukkaan ja palaa tiskille.
”Toinenko?” Gruger nyökkäsi hajamielisesti silmäillen ympärilleen etsien sopivia ihmisiä, joilta kuulla jotakin. Lopulta hän päätti kääntyä isännän puoleen, joka varmasti tiesi jotakin.
”Olkaa hyvä”, isäntä sanoi ja ojensi kolpakkoa. Tällä kertaa Gruger laittoi rahan pöydälle, mutta juuri kun isäntä oli tarttumassa siihen, hän läimäytti kätensä sen päälle ja veti kukkarosta esiin kuparisen kolikon, ja toisenkin. Vielä kaksi lisää.
”Haluan tietoja”, hän sanoi matalalla äänellä.
”M... mitä tietoja?” isäntä kysyi hämillään ja ehkä vähän pelästyneenäkin. ”Mitä täällä on viime aikoina tapahtunut. En näet ole paikkakuntalainen, mutta minua kiinnostaa aina kuulla viimeisimmät huhut. Niistä saattaa tarttua mukaan aina jotakin mielenkiintoista, jolla voi olla jopa... rahallista arvoa minulle.”
Isäntä tuijotti Grugerin kasvoja kysyvänä. Hän halusi kaiketi tietää, kuka Gruger oikein oli, ellei sitten joku paikallinen varakas lordi. Hän ei kuitenkaan esittänyt kysymystä, vaan alkoi kertoa viimeisimpiä huhuja. Ensimmäiset niistä koskivat lähinnä poliittisia kiemuroita, kenen uskottiin veljeilevän kenenkin kanssa ja miksi. Kuka hyötyisi mistäkin kaupasta tai liitosta minkäkin verran.
Nopeasti Gruger huomasi miehen tietävän melko paljonkin politiikasta, ja siitä mihin mikäkin asia vaikutti ja miten. Mikään tästä ei kuitenkaan kiinnostanut häntä juuri nyt. Lopulta isäntä alkoi puhua asioista, jotka kiinnostivatkin häntä.
”Viimeisimpiä tapahtumia, mitä on sattunut... viikko sitten paroni ja paronitar Von Liebsteinin tytär murhattiin raa'alla ravalla, aivan tässä muutaman korttelin päässä. Marta oli hänen nimensä, oikein mukava nuori neiti, eikä tehnyt pahaa kenellekään. Miksi sellaista tapahtuu?”
Gruger käski miehen rauhoittua ja kertoa, mitä oli tapahtunut tarkalleen ottaen. Hetken vedettyään vapisevia henkäyksiä keuhkoihinsa, mies jatkoi: ”Tyttö oli kuulemma ollut omassa huoneessaan. Oli ollut ilta, vartijat olivat tavanomaisilla paikoillaan ja vartijoineet kartanoa. Siltikään kukaan ei ollut nähnyt mitään. Tappaja oli tullut sisään huomaamatta ja huomaamatta tämä oli myös paennut. Tyttöparan kurkku oli kuulemma ollut revitty auki.”
”Tutkiiko tapausta kukaan?” Gruger kysyi. Hänen ei ollut vaikeaa esittää järkyttynyttä, sillä siltä hänestä tuntuikin. Isäntä nyökkäsi ja jatkoi kiihkeästi kuiskaten: ”Noita-metsästäjä! Sanotaan, että tyttöä ei kuulemma murhannut mikään luonnollinen olento, vaan demoni!”
”Demoni?” Gruger kysyi esittäen järkyttynyttä. ”Mutta miksi?”
”Demonit haluavat viattomia sieluja, joita voivat turmella. Siksi.” Isäntä vaikutti kovin varmalta asiastaan, Gruger saattoi nähdä sen hänen silmistään. Sitten isäntä jatkoi: ”Von Liebsteinien suvun ylle on saatettu langettaa jonkinlainen kirous. Heidän viime aikaiset sijoituksensakaan eivät ole kuulemma tuottaneet paljoa voittoa, ja nyt tämäkin vielä. Mutta onneksi paroni Von Liebsteinilla on vielä paljon vaikutusvaltaa täällä ja Nulnin ulkopuolellakin. Uskon, että kaikki mahdollinen ja osa mahdottomastakin tehdään sen hyväksi, että murhaaja, demoni tai ei, saadaan kiinni ja tuomitaan tuhoon. Muuten”, isäntä vielä kuiskasi, ”tämä on sitten tietoa, josta kannattaa olla hiljaa. Tytön kuolema oli raskas isku paronille, ja hän ei halua kuulla siitä puhuttavan missään julkisesti. Hän on kuulemma antanut sotilailleen määräyksen tuoda kaikki, jotka asiaa julkisesti vatvovat, hänen eteensä kuultavaksi. Olen kuullut tähän mennessä kahden tavernan isännän joutuneen paronin puheille, eikä kummastakaan ole kuulunut mitään sen jälkeen.”
”Sanoit kuulleesi murhaajan olleen demoni, et kuitenkaan vaikuta siltä, että uskoisit tähän. Onko mitään muuta tietoa hänestä?”
”Hänestä? Siitä pikemminkin. Tänne tuli kerran eräs sotilas, aivan viikko sitten. Hän kertoi olleensa yksi noista vartijoista, jotka tuona kohtalokkaana yönä vartioivat Von Liebsteinien asumusta. Hän kertoi nähneensä vilauksen tästä väitetystä demonista, ainakin hän uskoi nähneensä. Mutta hän ei uskaltanut puhua kenellekään mitään, koska ei voinut olla varma. Demoni oli kuulemma ollut kaksi kertaa hänen kokoisensa, ihmismäisen ihon tai nahan omannut olento. Se kuulemma oli pystynyt muuttamaan kokoaan, sillä ikkunasta paettuaan olento oli ollut pienempi, eikä sen kuulemma tarvinnut avata ikkunaa. Se saattoi kulkea sen läpi kuin ikkunaa ei olisi ollutkaan särkemättä sitä.”
”Näkikö vartija tämän kaiken?” Isäntä kohautti olkiaan. ”Niin hän ainakin väittää.” Äkkiä isäntä purskahti nauramaan. Gruger ihmetteli tätä, ja isäntä kertoi miehen keksineen uuden lasten pelottelutarinan tuolla keksinnöllään.
”Sotilas oli antanut olennolle nimeksi Verihaamu. Hän tuntui vakavissaan uskoneen nähneensä moisen olennon, mutta itse en ole vakuuttunut, en ainakaan tuosta kuvauksesta.”
”Mutta jos vakavasti puhutaan”, isäntä jatkoi vakavoituen äkkiä, ”demoneita voi olla olemassa, mutta niin on eräs toinenkin olento, josta olen kuullut mainittavan viime aikoina, nimittäin vampyyri. Henkilökohtaisesti uskon sellaisten olentojen olevan olemassa, ja en olisi yllättynyt, jos yksi noista ei-kuolleista hirviöistä olisi vieraillut Martan luona. Itse asiassa, uskon siihen mahdollisuuteen enemmän kuin demoniin. Sillä demonin kiinnisaaminen on kuulemma melko helppoa, näin ainakin jotkut täälläkin käyneet Sigmarin ritarit ovat minulle joskus kertoneet, kun olen asiaa tiedustellut. Ei mitään yksityiskohtaista tietoa, tietenkään, mutta kuulemma se on helppoa, jos tietää, mitä tekee.
”Vampyyri taas. Se on vaikeampi, koska nämä saattavat joskus poiketa kaavoistaan melkolaillakin, ja vaikka eivät poikkeaisikaan, niin niitä on erittäin vaikea havaita. Mistä sitä tietää, vaikka yksi seisoisi suoraan edessäsi?
”Tarkoitan vain, että jos kyseessä olisi ollut demoni, se olisi ehkä saatu jo kiinni ja tuhottu, mutta kun kyseessä on vampyyri, se saattaa olla vieläkin vapaalla jalalla, ja kuka tietää vaikka olisi jättänyt jo koko kaupungin?”
”Siis uskomus on, että kyseessä on joko demoni tai vampyyri? Mutta ei esimerkiksi äärimmäisen ketterä ihminen? Onko tappajasta olemassa mitään varmaa tietoa, joka ei perustu pelkkiin huhuihin?”
Isäntä kohautti olkiaan jälleen niin, että läskit tämän mahalla velloivat. Hän oli punastunut ja harmissaan siitä, että tuli maininneeksi jotakin niin lapsellista kuin vampyyrit kysyjälle. ”Olen pahoillani, mutta tämä on kaikki, mitä tiedän asiasta. Toivottavasti tiedoistani oli teille edes jotain hyötyä.”
”Voitte olla siitä varma.”
Gruger nosti kätensä kultaisen kolikon päältä ja antoi kuparisetkin kolikot isännälle. Hän palasi pöytäänsä ja istui pohtimaan kuulemaansa. Hän tiesi olevansa pian ahtaalla, jos Von Liebsteinit päättivät käyttää kaikkea valtaansa löytääkseen hänet. Tämä saattoi tapahtua koska tahansa, kun paroni kyllästyisi odottamaan noita-metsästäjän aikaansaannoksia.
Sitten noita-metsästäjä. Nyt se oli siis varmaa, hänen perässään oli todellakin noita-metsästäjä. Noita-metsästäjä, joka melkein onnistui jo kerran saamaan hänet ansaan. Ja joka tiesi, mikä hän oli, ja vihasi sitä. Nyt hänen oli oltava tarkkana, pidettävä Peto kurissa kaikin mahdollisin keinoin, tai ainakin laadittava suunnitelma siitä, ettei koskaan murhaisi ketään lähelläkään omaa majapaikkaansa.
Ilta jatkui samanlaisena, ihmisiä tuli ja meni. Mutta koko illan aikana hän ei kuullut kenenkään mainitsevan puolella sanallakaan mitään slummien tapahtumista tai murhatusta pikkutytöstä. Kenties hän oli muutaman viikon myöhässä ja asia oli jo ehtinyt suurimmalta osalta unohtua, tai sitten paronin langettama hiljaisuus asiasta otettiin todella vakavasti. Mutta sen ei pitänyt siltikään koskea slummeissa tapahtuneita murhia. Kenties sellaiset asiat eivät vain kiinnostaneet ylempää luokkaa.
Ilta oli edennyt jo myöhään yöhön kun paikalle saapui kaksi miestä. Heillä oli vartijan uniformut yllään, ja niissä oli Von Liebsteinin tunnus. Aluksi Gruger oli varma, että miehet olivat tulleet tarkkailemaan puheenaiheita tavernassa, mutta hänen onnekseen miehet kävelivätkin tiskille ja tilasivat kolpakolliset olutta.
Kovaääninen vartijasakki oli lähtenyt jo kauan sitten pois pöydästä, joka oli lähellä Grugerin pöytää. Siinä ei istunut nyt ketään, ja pöytä olikin ainoa kokonaan vapaana ollut. Tähän pöytään istuutuivat kaksi Von Liebsteinin kartanon vartijaa.
Gruger yritti kuunnella, mistä miehet puhuivat, ja tarkentuneen kuulonsa ansiosta hän saikin hyvin selvää heidän kuiskailuistaan.
Nopeasti hän ymmärsi miesten puhuvan selvityksestä, jonka noita-metsästäjä oli ilmeisesti antanut paronille. Vaikutti siltä, että paroni oli tuonut asian vartijoiden tietoisuuteen vasta tänä päivänä.
Miksiköhän, Gruger pohti. Tämä saattoi olla tärkeä tieto ja kannatti muistaa tulevaisuuden varalle.
Hän jatkoi salakuuntelua ja kuuli toisen miehistä ihmettelevän paronin lausuntoa.
”Noita-metsästäjä uskoo sen murhaajan olleen vampyyri. Voitko kuvitella?” Toinen mies naureskeli ja pudisti päätään epäuskoisena. Grugeria hymyilytti. Miehet eivät selvästikään uskoneet vampyyrien olemassaoloon, ja se oli hyvä ajatellen häntä itseään.
Toinen mies pohti juuri tapahtumia, jotka olivat tapahtuneet slummeissa. Murhattuja ilotyttöjä. Hän lausui mietteensä ääneen ystävälleen: ”Kuule, itse uskon vakavasti, että kyseessä on joku sekopää, joka haluaa meidän uskovan kyseessä olevan vampyyri. Se on varmasti joku hullu, jolla on vain napsahtanut päässä. Ja kun ilotytöt olivat liian helppoja, niin se siirtyi vähän vaikeammin saatavaan uhriin. Sääli vain, että sen täytyi olla Marta.”
”Mutta paronihan sanoi, että noita-metsästäjä oli jo tutkinut murhia slummeissakin, ja ilmeisesti löytänyt jotakin todisteita väitteilleen”, toinen mies sanoi toverilleen.
”Mitä todisteita?” tämä kysyi ihmeissään. ”Paroni sanoi kyllä todisteista jotakin, mutta ei kertonut tarkemmin, mitä todisteita noita-metsästäjällä muka oli. Ehkä sillä ei ollut mitään, ja koko homma on vain Sigmarin kirkon maineen pönkitystä ylöspäin ja uskon vahvistamista rahvaankin keskuudessa.” Toinen mies kohautti olkiaan ja siemaisi kolpakostaan.
”Niin. Voit olla oikeassa, mistä noita tietää. Mutta jos se on vampyyri, todella, se selittäisi aika paljon sen yön tapahtumista. Ja jos ne murhat slummeissa ja meillä ovat saman tekijän tekemiä, kuten noita-metsästäjä uskoo...”
Gruger lakkasi kuuntelemasta. Noita-metsästäjä siis tiesi, että hän oli vampyyri. Sekin oli nyt varmaa. Lisäksi hän oli jo tutkinut aikaisempia tapauksia. Kuinka pitkältä ajalta? Kaikki? Oliko hän ollut vainottu ensimmäisestä Pedon vallassa tehdystä murhasta lähtien?
Gruger huokaisi syvään tajutessaan, että olisi voinut paljastaa vaikka mitä asioita itsestään Janoisen Kerjäläisen isännälle, ja mitä kaikkea hänestä nyt tiedettäisiinkään. Sekin mitä tiedettiin, oli liikaa. Noita-metsästäjä tiesi hänen ulkonäkönsä, ja yksi hänen piiloistaan oli jo paljastunut. Jos noita-metsästäjä oli vielä erikoistunut vampyyreihin, olisi vain ajan kysymys, milloin hänen nykyinen piilonsa paljastuisi.
Pako kaupungista oli nyt melko varmasti liian myöhäistä. Nyt oli löydettävä muita keinoja selviytyä. Onneksi Nuln oli kuitenkin suuri kaupunki, ja sen vilkkaaseen elämään oli suhteellisen helppo kadota. Ainoa ongelma oli Peto, ja veren jano, jolta Gruger ei koskaan voinut paeta, ja hän tiesi näiden kahden asian lopulta paljastavan hänet.
Metsästys oli siis alkanut, mutta hän ei suinkaan aikonut olla se, ketä metsästettiin. Äkkiä hän tiesi melko tarkasti, kuinka saisi varmimmin vedettyä noita-metsästäjän huomion itseensä niin, että saattaisi saada etulyöntiaseman varsinaista iskua silmälläpitäen.
Hän nousi pöydästä ja pöyhkein elein asteli ulos tavernasta jättäen pöydälle täyden kolpakollisen hienointa kääpiömallasta.

[Karl Van Dieter]

6.Luku

Nuln, Morrin Puutarha, Keisarikunta, Keisarillinen vuosi 1850

Gruger keräsi kasaan pienen omaisuutensa, jonka oli edellisenä yönä ehtinyt kerätä kasaan. Se oli tarkoitus viedä jonnekin turvaan siltä varalta, että hänen olisi hylättävä tämä kotoisaksi käynyt krypta nopeasti. Hän mietti suunnitelmaansa, joka hänelle tuli mieleen tavernassa edellisenä iltana.
Täytyi löytää sopiva uhri, tappaa hänet samalla tavalla kuin aikaisemmatkin uhrit. Se vetäisi taatusti noita-metsästäjän paikalle. Silloin hänen vainoajansa paljastaisi itsensä hänelle. Ja kaikki olisi pian valmista varsinaista iskua varten.
Gruger otti olalleen kangasnyytin ja astui ulos kryptasta. Huolellisesti hän jälleen kerran tarkasti, ettei hänen ulostuloaan huomattu. Sitten hän suuntasi kohti slummeja. Sinne päästyään hän etsi ensitöikseen sopivan piilon aarteilleen, ja kun se oli hoidettu, hän varmisti, ettei kukaan ollut huomannut hänen kätkevän mitään. Nyytti oli piilotettu vanhaan ilmeisesti unohtuneeseen viemäriputkeen eräällä hiljaisen oloisella kujalla slummeissa.
Gruger poistui huomaamatta kujalta varjoja mukaillen ja suuntasi kaduille etsimään sopivaa uhria siksi aikaa kunnes aika olisi kypsä toteuttaa suunnitelman ensimmäinen vaihe. Tämä kerta olisi erilainen kuin muut, sillä silloin hän ei olisi Pedon riivaama. Hän ei olisi halunnut ajautua tähän, mutta ei nähnyt muutakaan vaihtoehtoa, jolla voisi noita-metsästäjän nähdä. Liiallinen uteleminen vetäisi liikaa huomiota häneen itseensä, ja ennen pitkää hän saattaisi jättää jälkeensä liikaa johtolankoja, joita seurata.
Lopulta hän tuli alueelle, joka ei ollut kovinkaan kaukana bordellista. Hän muisti nähneensä hylätyn rakennuksen tuolla alueella, jonka suojissa asunnottomia kerjäläisiä nukkui öisin. Pian hän löysi tuon rakennuksen ja äänettömästi astui sisään.
Alakerroksessa makasivat miehet, ilmeisesti tarkoituksella voidakseen suojella naisia, lapsia ja vanhoja. Mutta jokainen heistä nukkui, ei vartiota, ei mitään. Muutamia tyhjistä peltimukeista rakennettuja hälyttimiä oli siellä täällä, mutta ne olivat niin kömpelösti kasattuja, ettei Grugerilla ollut vaikeuksia ohittaa niitä huomaamatta.
Hän mietti, mitä tekisi nyt. Aika ei ollut vielä aivan kypsä suunnitelman laukaisemiseksi, sillä kolmea viikkoa hänen edellisestä veriteostaan ei ollut vielä kulunut, itse asiassa siihen oli vielä kaksi viikkoa. Sen aikaa hänen olisi nautittava säännöllisesti ateriansa pitääkseen Pedon aisoissa. Vaikka viime aikoina se oli ottanut hänet valtaansa huolimatta siitä, oliko hän syönyt vai ei. Se oli jokin toinen ominaisuus, mikä Pedossa oli. Jokin, mitä hän ei tuntenut.
Yläkerrassa, kuten Gruger oli olettanutkin, nukkuivat naiset, lapset ja vanhat. Gruger katseli nukkuvia naisia, ja nopeasti teki päätöksensä ottaa yksi heistä mukaansa näiksi päiviksi, jotka hänen olisi odotettava. Sitten hän palaisi suorittamaan varsinaisen tekonsa.
Voimakkaalla ja nopealla, käärmemäisellä liikkeellä Gruger tarttui erääseen naiseen. Ääntäkään ei päässyt ja nainen oli lamaantunut pelosta.
”Jos olet hiljaa, ja teet kuten haluan, saat elää. Muussa tapauksessa jokainen täällä olija kuolee, ja sinä heidän mukanaan. Ymmärrätkö?” Nainen nyökkäsi nopeasti. ”Nyt. Nouse hitaasti ylös, ja anna minun kantaa sinut ulos täältä.”
Muutamia hetkiä myöhemmin Gruger ja nainen olivat jo matkalla varakkaiden alueelle liikkuen hiljaa varjoista varjoihin ja erinäisiä sivukujia pitkin. Koko aikana nainen ei hiiskahtanutkaan, vaan seurasi häntä tottelevaisesti.
Kun he saapuivat eräälle pimeälle kujalle, katseli Gruger saamaansa saalista. Nainen oli sievä, ei kovinkaan vanha iältään, kenties kuudentoista. Hyvä niin, hän ajatteli. Tytön silmät olivat laajentuneet pelosta ja kimmelsivät yössä. Hänen hiuksensa olivat tummat ja aaltoilevat, mutta hänen tuoksunsa ei ollut ruusuinen, vaan likainen. Se oli kuitenkin seikka, jonka Gruger kykeni sivuuttamaan helposti.
”Mikä on nimesi?” hän kysyi tytöltä. Vapisevalla äänellä tämä vastasi: ”Hilda, herra. Mitä aiot tehdä minulle?”
”En mitään pahaa. Olet vain luonani muutaman päivän, sitten palaat omiesi luo, etkä puhu minusta heille mitään. Koskaan. Ymmärrätkö tämän?” Tyttö nyökkäsi alahuuli väpättäen ja kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan.
”Kaikki selviää sinulle tuota pikaa. Mutta nyt meidän on mentävä.”

”Tämä on kotisi seuraavien kahden viikon ajan”, Gruger kertoi Hildalle, kun he olivat kryptan sisällä. Hilda oli pelosta kankea, ja hänen kauhunsa sai uusia syvyyksiä, kun hän kääntyi kohtaamaan vangitsijansa, jonka kulmahampaat näyttivät nyt terävemmiltä, samoin kuin kynnetkin. Miehen silmissä hehkuivat punaiset kipinät.
”Tule luokseni, Hilda” Gruger sanoi pehmeällä äänellä, ja kankein elein tyttö alkoi kävellä askel kerrallaan kohti tätä arvoituksellista tummaa hahmoa, joka pelotti ja kiihotti häntä samaan aikaan. Kun Hilda oli tarpeeksi lähellä, levitti Gruger kätensä ja sulki tytön syleilyynsä suudellen hänen niskaansa ja kaulaansa ennen kuin asetti hampaansa pehmeää, kalpeaa ihoa vasten.
Muutamia tunteja myöhemmin Hilda makasi kivisellä makuualustallaan. Hänen pellavainen vaatteensa oli veressä, hänen ihonsa oli kalpeampi vielä kuin aikaisemmin, ja häntä pyörrytti. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, oliko tämä kaikki unta vai totta. Hän näki vangitsijansa, hän näki kryptan seinät, mutta se kaikki tuntui jotenkin utuiselta, niin kaukaiselta hänelle. Kuin tämä kaikki olisi tapahtunut jollekin muulle, jossakin aivan toisessa ajassa ja paikassa.
”Lepää nyt, Hilda. En tarvitse palveluksiasi muutamaan yöhön. Hankin sinulle ruokaa, jotta saat voimasi takaisin kun tarvitsen sinua taas.”
Kun Hilda heräsi, oli yhä pimeää, ikkunattomassa kryptassa aina oli. Ainoa kajastus tuli kryptan kivisen oven takaa. Ilmeisesti oli päivä. Hilda nousi kivivuoteeltaan. Hänen päätään huimasi yhä ja hänen oli pakko istua jonkin aikaa, ennen kuin uskalsi varata jaloilleen.
Hän katsoi toiselle kiviselle sijalle ja näki miehen nukkuvan siellä. Ei miehen, hirviön. Olennon suun pielestä kulki leukaa pitkin alas kuivunut verinoro. Miehen iho näytti terveeltä pimeässä katsottuna. Toisella seinustalla oli toinen kivialusta. Sen päällä oli vadillinen tuoreita hedelmiä. Hilda totesi olevansa nälkäinen, ja janoinen. Hän meni hedelmien luo ja alkoi syödä hyvällä ruokahalulla. Vadin vieressä oli pikari, jossa oli vettä. Hän joi veden kaikki ja jatkoi hedelmien syömistä.
Kun hän lopulta tunsi olevansa tarpeeksi kylläinen, päätti hän alkaa miettimään ulospääsykeinoa. Hän meni ensitöikseen kryptan ovelle ja alkoi työntää sitä voimiensa takaa, mutta suuri kiviovi ei hievahtanutkaan paikaltaan. Hän mietti, miten mies oikein pääsi ovesta läpi, mutta sitten muisti, kuinka tämä oli raahannut häntä kuin ilmaa pitkin Nulnin katuja. Miehen täytyi olla todella vahva.
Hilda tutki koko kryptan käyden läpi kaikki seinät. Mitään ei kuitenkaan löytynyt, ei minkäänlaista koloa, josta olisi voinut kuvitella pääsevänsä ulos. Se ei ollut mikään ihme, kun ajatteli, että kryptat tehtiin kuolleita varten, joilla ei ollut tarvetta päästä täältä ulos.
Hilda lyyhistyi yhteen nurkkaan ja alkoi itkeä surkeuttaan. Hän oli täällä vankina vertajuovan mielipuolen kanssa, ja vain odotti kuolemaansa. Seuraavat päivät kuluivat vaikeasti, ja koko tuon ajan Hilda yritti ylipuhua vampyyria päästämään hänet, mutta tuli joka kerta torjutuksi.
Kun kaksi viikkoa oli melkein kulunut, tarttui Peto jälleen kiinni Grugerin mieleen ja repi häntä kohti väkivaltaista tekoa. Avuton tyttö ei voinut muuta kuin antautua hirviön kuolettavaan syleilyyn, josta hän ei enää koskaan vapautunut elävänä.
Kun Grugerin kyky hallita itseään palasi, hän löysi rippeitä tytöstä sieltä täältä. Pedon vallassa hän oli repinyt tytön hauraan ruumiin riekaleiksi. Verta oli joka puolella kryptan seiniä ja lattiaa. Suolia löytyi seinältä ja lattialta ja tytön irtirevitty pää oli kryptan nurkassa. Silmät tuijottivat häntä syyttävinä.
Gruger vajosi polvilleen ja hautasi päänsä käsiinsä. Jälleen uusi uhri, ja väärässä paikassa väärään aikaan. Hän halusi itkeä surkeuttaan, mutta kyyneleitä ei tullut. Hän makasi selällään lattialla tuntikausia, täydellisesti ajantajunsa menettäneenä. Hän mietti oliko enää järjissään vai ei. Lopulta hän pääsi vaivoin ylös lattialta ja raskain askelin meni tytön pään luokse. Hän otti pään ja vei sen ulos. Oli yö, ja molemmat kuut olivat puolikkaina taivaalla, Mannslieb ylempänä ja Morrslieb juuri ja juuri kattojen harjojen yläpuolella. Gruger hautasi pään ja aloitti jälkien siivoamisen siltä osin kuin kykeni. Juuri ennen aamun valkenemista oli työ saatu valmiiksi ja Gruger vetäytyi takaisin kryptaan.
Viimeiset päivät kuluivat madellen. Hän tunsi olevansa vankina, vaikka olisi voinut koska vain lähteä muuallekin. Mutta nämä seinät seurasivat hänen mukanaan minne hän menikin. Hän ei koskaan kuuluisi tähän maailmaan. Yhdeksän vuotta sitten Grugerin elämän olisi pitänyt päättyä kaukana täältä, aavikolla, mutta niin ei käynyt. Wilhelm oli antanut hänelle kuolemattomuuden, jota hän oli toivonut osakseen jo niin monta vuotta, aina hullun professorin retkestä lähtien. Nyt hän oli kuolematon, mutta hän oli myös vanki. Hän oli maan vanki, eikä voisi koskaan vapautua siitä. Hän oli oman kirouksensa vanki. Ja hän oli yksinäisyyden vanki. Se ei ollut aikaisemmin juolahatanut hänen mieleensä, mutta niin asia kuitenkin oli. Sen jälkeen kun hän pakeni Mourkainista, hän ei ollut nähnyt ketään toista vampyyria missään. Oliko heitä edes olemassa enää? Missä olivat Ruusun ritarit nyt? Missä oli Heinrich von Fried ja Marcus? Entä jos hän törmäisi heihin? Olisiko hän silloin kuoleman oma?
Ehkä oli parempikin, ettei toisia vampyyreja löytynyt, sillä ihmisistäkin hän saattaisi löytää itselleen kumppaneita, jopa ystäviä. Mutta ei niin kauaa, kun tämä kirottu himo hallitsi hänen ajatuksiaan ja tekojaan.

Viimein koitti ilta, jolloin iskun voisi suorittaa kaavan mukaisesti ja Gruger oli jo matkalla kohti slummeja. Hän löysi tuon rakennuksen, josta oli vienyt tytön. Hän kiersi taloa varovaisesti selvittääkseen, oliko paikka vartioitu mitenkään. Mannslieb paistoi kattojen yllä täytenä, Morrsliebia ei näkynyt, sen aika tulla täydeksi koittaisi myöhemmin.
Lopulta hän astui sisään rakennukseen. Paikassa oltiin tehty muutoksia viime kertaan verrattuna niin, että itsetehtyjä hälyttimiä oli enemmän joka puolella kuin viimeksi. Miehet nukkuivat yhä alakerrassa ja arvatenkin naiset, lapset ja vanhat yhä ylhäällä. Päästyään yläkertaan ja onnistuttuaan ohittamaan hälyttimet Gruger tutki naisia tarkasti miettien, kenet oikein lopulta valitsisi.
Kun hän oli tehnyt päätöksensä, hän siirtyi lähelle uhriaan. Hänen kulmahampaansa alkoivat kasvaa ja terävöityä. Hänen kyntensä terävöityivät hieman ja kasvoivat pituutta. Hän sieppasi naisen nopealla liikkeellä syleilyynsä ja iski hampaansa kiinni tämän kurkkun ja voimakkaalla liikkeellä repi nahan irti kaulavaltimon yltä puhkaisten samalla itse valtimon terävillä hampaillaan. Verisuihku oli voimakas ja sykki naisen tiheiden sydämenlyöntien tahtiin. Verta lensi lähellä olleiden naisten päälle, jotka havahtuivat hereille.
Ahnaasti Gruger joi verta uhristaan, joka oli käynyt nopeasti kalpeaksi ja veteläksi. Sitten isku hänen takaraivoonsa toi hänet takaisin tilanteen tasalle. Kaksi naista oli ryhtynyt hyökkäykseen häntä vastaan laudoilla varustettuina. Myös alakerrasta oli alkanut kuulua ääniä kun miehet kömpivät makuualustoiltaan ylös kohti portaita. Yhdellä voimakkaalla iskulla Gruger lennätti edessään olleet naiset huoneen toisessa päässä ollutta seinää vasten ja nousi nopeasti lähteäkseen kohti portaita. Tie oli kuitenkin jo tukossa miesten ollessa jo portaissa. Nopeimmat olivat päässeet jo portaiden yläpäähän. Gruger ei halunnut teurastusta, joka epäilemättä olisi seurannut siitä, jos hän olisi yrittänyt portaiden kautta ulos rakennuksesta. Oli löydettävä toinen tie.
Hän huomasi oikealla puolellaan laudoitetun ikkunan ja nopealla liikkeellä loikkasi sitä päin. Laudat antoivat periksi ja hän murtautui niiden läpi ulos vapauteen kadoten yöhön.
Hän löysi vastakkaisen rakennuksen takaa portaat, jotka veivät ylös aina katolle saakka. Katolle päästyään hän löysi paikan, jolta olisi hyvät näkymät alas vastakkaisen rakennuksen edustalle, jonne noita-metsästäjä epäilemätä tulisi.
Alhaalla paniikki oli jo levinnyt rakennuksessa ja naisia ja miehiä juoksenteli ympäri katua huutaen apua. Lopulta vartioston miehiä alkoi ottaa kiinni kerjäläisiä ja tiedustelemaan heiltä, mikä oli vialla. Kaikki sujui kuten Gruger oli toivonutkin. Vartijat lähettivät miehiä hakemaan noita-metsästäjää.
Aikaa oli kulunut jo useita tunteja, ja aamuun ei ollut aikaa enää kuin vajaa tunti. Gruger yhä odotti paikallaan, mutta synkät epäilyt kävivät hänen mielessään. Jos noita-metsästäjä olikin aavistanut tämän olevan vain harhautus. Mutta miksi niin olisi, hän kysyi itseltään kun samalla hänelle tuli mieleen, että aurinko oli pian nousemassa, ja hänen olisi löydettävä suoja siltä. Hän ei enää olisi ehtinyt takaisin kryptalle, joten suojaa oli yritettävä etsiä katolta tai rakennuksen läheisyydestä, jolloin hänen mahdollisuutensa nähdä noita-metästäjä olisivat saattaneet heiketä. Nopeasti hän katsasti ympäristönsä ja löysi vanhan kankaan, joka oli ilmeisesti joskus toiminut jonkinlaisena mainoskylttinä. Hän kietoi sen ympärilleen suojaten huolella koko kehonsa auringolta.
Hän saattoi vain toivoa, että kangas oli riittävä suoja. Kun aurinko viimein nousi, hän vetäytyi kokonaan kankaan alle. Päivä oli onneksi pilvinen, joten täydeltä terältään se ei paistanut.
Aamu oli jo edennyt jo muutamia tunteja kun viimein Grugerin odotus palkittiin. Mustiin pukeutunut kookas mies asteli vartijoiden ympäröimänä kohti rakennusta, missä murha oli tapahtunut. Gruger katsoi miestä tarkkaan. Hänellä oli kovat ja kylmät kasvot, joihin hymy ei oikein sopinut. Yksi sotilas ja noita-metsästäjä puhuivat jotakin keskenään, ja sitten noita-metsästäjä vilkuili ympärilleen, jopa suoraan sinne, missä Gruger oli. Mutta elkeistä päätellen mies ei ollut huomannut häntä, mikä oli hyvä asia. Sillä tässä tilanteessa hän olisi ollut helppo saalis noita-metsästäjälle.
Sotilaat menivät sisään, kaksi miestä jäi ulos vartioon. Gruger tarkkaili laudoitetua ikkunaa, josta oli murtautunut ulos. Sieltä kurkisti pian noita-metsästäjä tutkien jälkiä laudoissa. Nyt Gruger näki hyvin, miltä mies näytti, ja huomasi osan aseista, joita miehen takki kätki alleen. Siellä oli pari miekkoja, selässä mies kantoi varsijousta. Kunpa Grugerilla olisi ollut oma varsijousensa mukanaan. Hän olisi voinut päättää tämän jo nyt, sillä mies oli reilusti kantomatkan sisäpuolella.
Lopulta noita-metsästäjä saattueineen valmistautui jättämään paikan. Kun he olivat poissa, vartijoita meni sisään korjaamaan ruumiin pois. Grugerin hämmästykseksi ruumiita tuotiin pois kaksi, molemmat naisia. Toinen oli nainen, jonka kurkun hän oli repinyt auki, toinen nainen, jonka hän oli tönäissyt pois tieltään. Ilmeisesti nainen oli saanut surmansa osuessaan seinään.
Gruger odotti koko päivän, ja yöllä hän hiipi alas katolta ja katosi yön varjoihin, takaisin kryptalle.

[Ice Warrior]

taas oli loistavaa tekstiä toivottavasti tulisi pian lisää

[Juhoxian]

Loistavaa kerrontaa...Mahtava tarina.Mutta milloin tulee jatkoa,en malta odottaa!?!Luin koko stoorin 3 tunnissa!Niin hyvä että en voinut lopettaa lukemista vaikka olisi pitänyt tehdä läksyt,no nyt ne jäi sitten tekemättä..

[Karl Van Dieter]

Loistavaa kerrontaa...Mahtava tarina.Mutta milloin tulee jatkoa,en malta odottaa!?!Luin koko stoorin 3 tunnissa!Niin hyvä että en voinut lopettaa lukemista vaikka olisi pitänyt tehdä läksyt,no nyt ne jäi sitten tekemättä..

Aika hyvin, lisää on tulossa viikon loppupuolella, tai mahdollisesti jo aikaisemminkin, jos löydän aikaa kirjoittaa, intoa kyllä olisi, sillä tarina on juuri käymässä hyvin mielenkiintoiseksi IMO.

[Höpöttiuhka]

lisää on tulossa viikon loppupuolella, tai mahdollisesti jo aikaisemminkin, jos löydän aikaa kirjoittaa, intoa kyllä olisi, sillä tarina on juuri käymässä hyvin mielenkiintoiseksi IMO.

Ai että vain SINUN mielestäsi vai?

Tämä on ollut kyllä kovaa tekstiä, mutta välillä on pitänyt lukea joku luku uusiksi, että pysyn kärryillä, kun tulee lisää niin harvoin, mutta se voi kyllä johtua myös huonosta muististani

[Karl Van Dieter]

Noniin, vaikka tie oli välillä melko kivinenkin, niin sain taas lisää tarinaa tulemaan, jatkossa yritän vähän nopeampaan tahtiin näitä rustata. Mutta pidemmittä puheitta, olkaapa hyvät!

7.Luku

Nulnin slummit, Keisarikunta, keisarillinen vuosi 1850

Aamun valjettua käveli Herman sisään rähjäiseen rakennukseen. Vartijoita oli joka puolella pitämässä huolen siitä, ettei kukaan päässyt rikospaikalle. Hänen vierellään käveli Frank, jolle vartijat tekivät kunniaa, kenties enemmän kuin noita-metsästäjälle, vaikka tämä sentään oli aatelinen.
Sisällä oli hämärää, laudotettujen ikkunoiden välistä pääsi vain vähän päivän valoa sisään. Pöly tanssi säteiden loisteessa ja leijaili hiljalleen kohti lattiaa. Herman käveli takkinsa liepeet heiluen portaille ja niitä pitkin ylös, missä murha oli tapahtunut. Ruumiin ympärillä oli kerjäläisten vähäisiä tavaroita, joita nämä omistivat, lähinnä pelkkää roskaa, ei mitään, millä olisi ollut todellista arvoa kenellekään.
Nainen makasi maassa, verilammikko vierellään. Se oli ensimmäinen huomio, jonka Herman teki. Verta oli paljon, enemmän kuin muiden hänen näkemiensä uhrien paikoilla oli ollut. Hän kumartui tutkimaan ruumista, ja tämän kaulalla olevia jälkiä, vertasi niitä piirtämiinsä jälkiin muistiossaan. Ne vaikuttivat samoilta, mutta jokin asia, mitä Herman ei osannut nimetä, oli niissä toisin. Tämä mietitytti häntä. Koko kuviossa jokin oli toisin.
Frank tutki hajonneita lautoja. Niitä päin oli osunut jokin suunnattomalla voimalla, sillä laudat eivät olleet kovin ohuita.
”Mitä arvelet?” Herman kysyi kersantilta. Tämä pudisteli päätään. ”Maassa ei ole mitään”, hän sanoi, ”joten onko se, mikä tästä läpi meni, korjattu pois, vai olisiko se voinut olla vampyyrin pakoreitti?”
Herman nyökkäsi. ”Se on todennäköisesti vampyyrin pakoreitti. Näillä olennoilla on paljon voimaa, joten ne voivat kyllä murtautua tällaisenkin puun läpi ilman työkaluja niin halutessaan. Mutta mitä minä mietin, on se, mikä tässä kaikessa on pielessä.” Frank katsoi Hermania kysyvänä ja tutki sitten ympäristöä yleisesti etsien poikkeuksia edellisiin murhiin. Herman jatkoi pohdintaansa: ”Ensiksikin, verta on paljon enemmän jäljellä kuin muilla paikoilla, lisäksi hyökkäys tapahtui keskellä lukuisia ihmisiä, mitä ei aikaisemmin ole tapahtunut. Ja sitten jäljet uhrin kaulalla... niissä on jotakin erilaista, vaikka olen melko varma, että tekijä oli sama. Siihen saanemme varmistuksen viimeistään, kun kuulustelemme paikalla olleita. Mutta miksi hyökätä, jos ei aio varastaa verta? Vai tekikö vampyyri tällä kertaa silkan tapon muuten vain?”
”Kuten sanoit”, Frank vastasi katsellen yhä ympärilleen, kuin yrittäen hahmottaa tilannetta, joka vampyyrin iskuhetkellä oli mahdollisesti huoneessa vallinnut, ”vampyyri hyökkäsi paikkaan, joka oli täynnä ihmisiä. Sen ruokailu on hyvinkin saattanut keskeytyä. Naiset olivat kaikki täällä, samoin lapset ja vanhukset. Joku on herännyt, ja antanut hälytyksen. Alakerrassa miehet ovat heränneet hälytykseen ja tulleet ylös. Vampyyrilla ei välttämättä ollut muuta paikkaa paeta kuin laudoitettu ikkuna.”
”Oikein hyvä, Frank, oikein hyvä. Mutta miksi hyökätä taloon täynnä ihmisiä? Miksei vampyyri valinnut jotakin yksinäistä kaduntallaajaa uhrikseen? Frank, käske miesten tuoda eteeni kaikki, jotka olivat paikalla murhan aikoihin.”

Herman kuulusteli kaikkia naisia, ja yksi heistä kertoi vampyyrin tuntomerkit, jotka vastasivat niitä, jotka heillä jo olivatkin tiedossa, kyse oli siis samasta vampyyrista. Eräs toinen koditon nainen kertoi tyttärensä kadonneen eräänä yönä jälkiä jättämättä. Hän kertoi miesten etsineen häntä kaikialta slummien alueilta, mutta mistään ei ollut löytynyt jälkeäkään hänestä. Nainen oli varma, että vampyyri oli vienyt hänet. Tummanpuhuva vampyyrinmetsästäjä pohti asiaa, ja lisäsi sen pieneen muistioonsa.
”Entä hajonnut ikkuna?” hän kysyi naiselta. Hänen silmänsä kostuivat ja laajenivat hänen muistaessaan, kuinka mies oli murtautunut lautojen läpi kadoten yöhön. Hänen sotkuisille kasvoilleen muodostui vaaleampia uomia kyyneleistä. Herman sai haluamansa vastauksen naisen sitä sanomatta. Noita-metsästäjä nyökkäsi ja antoi naisen mennä. Sotilaat veivät naisen pois ja vakuuttelivat yrittävänsä tehdä kaikkensa, jotta saisivat selville tyttären kohtalon.
”Mitä me nyt teemme?” Frank kysyi Hermanilta.
”Tyttö, tarvitsemme nyt hänen apuaan. Vampyyri on saatava kiinni lähipäivien kuluessa. Ja jätetään Janoinen Kerjäläinen ja sen mutanttipitäjä rauhaan. Vampyyri tuskin palaa sinne enää.”

Muutama päivä kului joutuisasti, nainen, Lena nimeltään, sai harjoittaa ammattiaan vapaasti, kuten noita-metsästäjä oli luvannutkin. Tavara vaihtoi omistajaa useasti, ja noina päivinä sitä katosi niin rikkailta kun köyhemmiltäkin kiitettävää vauhtia.
Lena oli taitava siinä mitä teki, ja hänen varkauttaan oli mahdotonta huomata. Hän osasi tiirikoida jopa lukkoja, jotka olivat kääpiötekoa, se, miksei nainen ollut tiirikoinut omia kahleitaan sellissään oli Hermanille arvoitus.
Tavaraa oli monenlaista, aseita sekä suojuksia, monenlaisia, jotkut koristeellisimpia kuin toiset, ruokaa ja juomista, nämä usein miten köyhille tai hänelle itselleen. Sitten oli jopa maagisia esineitä, joiden noituudesta noita-metsästäjä ei tiennyt mitään. Hän kuitenkin inhosi noita esineitä, ja niitä kenelle nämä olivat kuuluneet. Sopimus ei onneksi kattanut näitä ihmisiä, joten hän voisi vihjata kollegoilleen tulevaisuudessa näistä paikoista, joissa noitia ja velhoja tiettävästi majaili.
Se, kenelle tavarat päätyivät olikin sitten toinen juttu, näihin ihmisiin hän ei voinut kajota. Ja hän epäili kuinka moni noistakin esineistä oli todellisuudessa Kaaoksen saastuttamia. Muuntokiveä ei kuitenkaan Lenan markkinoilla näkynyt, vaikka paljon hän alkemiaan liittyviä asioita kauppasikin. Suurin osa oli yrttejä, tai jalometalleja, kuten hopeaa, ja jopa gromrilia.
Ihmisten keskuudessa gromril oli harvinaista, joten siitä maksettiin huikeita summia. Huumaavia aineita, kuten hullujuurta, ja hulluhattusieniä näkyi myös Lenan valikoimassa. Hulluhatut olivatkin ainoita, joita Herman jopa itse naielta osti, vaikka varastettuja olivatkin. Hän tiesi tulevansa tarvitsemaan tämän kummallisen sienen voimaa kohdatessaan vampyyrin, ja varsinkin, jos tämän kohtasi niin, ettei tämä ollut unessa, mikä oli nyt tarkoituskin.
Lena kiersi öiseen aikaan paikkoja läpi, joista hänet tiedettiin tavattavan, hän jopa kävi sillä kujalla, josta hänet oltiin alunperin saatu kiinnikin. Mutta vampyyria ei näkynyt missään. Herman osasi odottaakin tätä, mutta kokemuksesta hän tiesi nälän alkavan vaivaamaan vampyyria jo muutaman yön jälkeen ilman ravintoa. Herman toivoi, ettei vampyyri löytäisi uutta uhria jostain muualta, mikä oli täysin mahdollista, mutta hän luotti vampyyrin pyrkivän ensisijaisesti löytämään Lenan.
Lena oli saanut paljon voimiaan takaisin siitä, kun oli antautunut vampyyrille, jäljet hänen kaulallaan olivat jo hyvin parantuneet, vain vaaleat täplät olivat enää jäljellä. Osa vartijoistakin toimi ”asiakkaina” Lenalle, jotta kaikki näyttäisi mahdollisimman aidolta, ja vampyyri ei kiinnittäisi paljoakaan huomiota ympäristöönsä.

Viikko oli kulunut siitä kun Gruger oli hyökännyt autiotaloon ja tappanut naisen, ja saanut nähtyä vilauksen noita-metsästäjästä. Hänen suunnitelmansa ei kuitenkaan ollut onnistunut täydellisesti, sillä vastoin hänen odotuksiaan, noita-metsästäjä olikin saapunut vasta aamun valjettua. Oliko se ollut tietoista varovaisuutta vaiko vain sattumaa, sitä Gruger ei osannut sanoa.
Hänen oli ollut tarkoitus seurata noita-metsästäjää tämän lepopaikkaan, jotta voisi pitää tämän liikkeitä paremmin silmällä, ja vierailla hänen luonaan antamassa varoituksen itsestään, kun mies olisi unten mailla. Mutta se jäi toteuttamatta, ja vaatisi lisää valmisteluja. Gruger oli viikon aikana kryptan viileydessä saanut laadittua itselleen suunnitelman siitä, kuinka voisi päästä lähelle noita-metsästäjää, tällä kertaa tappamatta ketään. Hän päätti etsiä tänä iltana käsiinsä uhrin, jonka kimppuun kävisi. Jos Peto ei ottaisi hänestä valtaa jälleen kerran, hän sallisi uhrin jäädä eloon ja levittää tietoa hänestä.
Gruger kulki nyt kattoja pitkin, koska kadulla hänet saatettaisiin tunnistaa, sillä vartiosto oli jo levittänyt kaikkialle kaupunkiin hiilellä piirrettyjä kuvia hänestä palkkion kera. Tosin etsintäkuulutuksessa mainittiin erikseen hänen olevan erityisen vaarallinen, ja että häntä ei saisi lähestyä vangitsemisaikeissa kukaan muu kuin vartiosto. Toistaiseksi kukaan ei ollut yrittänytkään, ja vaikka kuva oli melko yksityiskohtainen, hän onnistui peittämään pitkät hiuksensa huivin sekä varastamansa päähineen sisään niin ettei häntä tunnistettu. Hän oli myös ajanut viiksensä pois sekä muuttanut hieman partansa muotoa. Kukaan ei tunnistanut häntä samaksi mieheksi kuvan kanssa, mutta vaikutus ei vain kestänyt kovinkaan kauaa. Sillä vampyyrina olemisen yksi kirous oli pysyä muuttumattomana ajasta toiseen. Viikset kasvoivat pian takaisin, parta muuttui takaisin alkuperäiseen muotoonsa, ja hiuksetkin leikattuina olisivat päivässä saavuttaneet entisen mittansa. Mitä pienempi muutos oli, sitä kauemmin kesti sen palautuminen takaisin entiselleen, tämän Gruger oli huomannut.
Hän laskeutui ketterästi ränniä myöten alas, ja alkoi seurata ympäristöään tarkkaavaisesti. Hänellä oli tällä kertaa myös varsijousensa mukanaan. Hän lähti määrätietoisesti astelemaan katuja pitkin toivoen viiksien pysyvän poissa tarpeeksi kauan, jotta ihmisiä olisi vähemmän liikkeellä.
Sopivia uhreja olisi ollut moniakin, mutta useimmat olivat liian vilkkailla paikoilla, eikä Grugerilla ollut nyt aikaa alkaa väijymään saalistaan. Lopulta hän tuli Janoista Kerjäläistä lähellä olevia kujia, jossa muisti olevan hiljaisempaa ja vähemmän tavernoja, jotka vetäisivät ihmisiä puoleensa. Grugerin onneksi Janoinen Kerjäläinenkin oli paikka, missä ihmiset kävivät vain yöpymässä, ja korkeintaan tuopillisen ottamassa olutta, koska se ei ollut hänen kuulemansa mukaan ollut kovin hyvälaatuista.
Pian Gruger löysikin sopivan uhrin eräältä kujalta, asetelma tuntui olevan sama kuin oli ollut kun hän oli tavannut naisvarkaan eräällä toisella kujalla aivan lähellä tätä paikkaa, jossa nyt oli. Hahmo oli yksin, kujalla oli jätteistä tehty pesä, jonka keskellä näytti nukkuvan joku kadotettu sielu vetäen jätteitä päälleen suojaksi kylmältä. Vastaavanlaisia petipaikkoja oli useilla kujilla, jotka tätä ympäröivät, ja osa oli sytyttänyt nuotion jätteistä ja lämmittelivät sen loimussa.
Nopeasti Gruger lähestyi hahmoa ja tarttui kiinni tähän. Hupun alta katsoi häntä takaisin tutut kasvot. Se oli sama nainen, jonka hän oli edelliselläkin kerralla tavannut. Peto oli herännyt hänen sisällään, ja herääminen oli raju, mutta kuin ihmeen kautta Gruger onnistui kamppailemaan sitä vastaan, ei kuitenkaan kauaa, siitä hän oli varma.
Nainen hymyili hänelle tunnistavasti, se oli irvokasta. Oli kuin nainen olisi kohdannut oman kuolemansa ja vain hymyillen ottanut sen vastaan. Ja niin hän oli tekemässäkin, sillä nainen paljasti kaulansa ja taivutti joutsenmaista kaulaansa niin, että Gruger saisi paremmin hampaansa pehmeälle iholle. Hän veti huppunsa syrjään, samoin vaaleat tuuheat hiuksensa houkuttelevasti.
”Pure minua”, nainen kuiskasi pehmeän viettelevästi Grugerille, ja se oli kaikki kannustus, mitä hän tarvitsi. Hampaat alkoivat kasvaa, ja ne terävöityivät. Grugerin silmiin syttyi punainen hehku, kuten aina himon vallassa. Hänen leukansa värisi halusta. Samaan aikaan hän taisteli ankarasti sisäistä demoniaan vastaan. Hän ei aikonut tappaa tätä naista.
Hänen hampaansa lähenivät valkeana kuultavaa, ruusuilta tuoksuvaa ihoa. Hän nuolaisi kielellään sitä maistaen suolan maun. Iskun hetki olisi kohta, nainen huokaisi halusta tuntiessaan Grugerin kuuman hengityksen kihelmöivän ihollaan.

Voimakas isku lennätti Grugerin pois tasapainostaan ja kaatoi hänet maahan, mistä hän kuitenkin ketterästi pääsi nousemaan takaisin ylös kohtaamaan vastustajansa. Hänen yllätyksekseen hänen edessään oli kerjäläisen näköinen mies keihäs kädessään, ja heitä tuli lisää. Näilläkin oli aseinaan keihäät, miekat ja kilvet, joissa oli Nulnin vaakuna ja värit. Nämä olivat siis naamioituneita vartijoita, ja oliko nainen ollut täällä sattumalta vai oliko hän sittenkin ollut juonessa mukana?
Joka tapauksessa nainen oli poistunut kujalta nopeasti, eikä Gruger ehtinyt nyt lähteä tämän perään ottamaan asiasta selvää. Ennen kuin hän tajusi keihäs työntyi läpi hänen vatsansa tullen ulos selästä puhkaisten munuaiset.
Gruger yllättyi tuntemastaan kivusta, mutta Peto suojasi häntä pahimmalta tuskalta. Se olikin äkkiä muuttunut hänen liittolaisekseen. Gruger hymyili nuorehkolle miehelle sanoen: ”Seuraavan kerran, tähtää sydämeen, tämä on vatsa.” Mutta ennen kuin hän ehti toimia, jokin poltti häntä otsaan. Se oli kovempi kipu kuin keihään tuottama kipu. Gruger huusi ja kiroili, kaatui maahan tuskasta, joka oli viedä häneltä tajun. Ainakin osan hänen voimistaan se oli vienyt.
”Kiitos vinkistä”, sanoi tummanpuhuva mies hänen yllään. Gruger tunnisti miehen noita-metsästäjäksi. Mies piti toisessa kädessään sotavasaran symbolia ja toisessaan tällä oli mustakantinen kirja, josta hän alkoi lausua pyhiä sanoja, kielellä, jota Gruger ei tunnistanut. Sanoilla oli ilmeisesti jonkinlainen vaikutus, sillä Gruger tunsi heikotusta, ja halua antaustua, sekä jopa väsymystä, mitä hän ei normaalisti tuntenut tähän aikaan yöstä.
Peto taisteli hänen sisällään ankarasti väsymystä vastaan ja paljolti sen ansiosta Gruger kokosi voimansa ja nousi vähitellen ylös. Noita-metsästäjä laittoi sotavasarasymbolin pois ja otti taskunsa kätköistä läpinäkyvän sinertävän pullon. Yhdellä liikkeellä hän aukaisi puisen korkin ja jatkoi kiihkeästi pyhien sanojen lausumista. Toinen keihäs osui Grugeriin, mutta sekään ei tavoittanut sydäntä, vaikka oli jo lähempänä. Hän onnistui juuri ajoissa väistämään iskua sen verran. Noita-metsästäjä heitti nestettä hänen päälleen, ja samalla hetkellä hänen lausuntansa saavutti jonkinlaisen huipun. Neste poltti häntä, kuten oli sotavasarasymbolikin tehnyt, ja hän tunsi taas heikkenevänsä entisestään.
Noita-metsästäjä alkoi äkkiä puhua taas reikspielin kielellä ”Sinä olet kadotettu, aikasi täällä on jo kauan sitten mennyt, maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet tuleva, Morrin nimeen, käsken sinun palata takaisin pölyksi ja luovuttamaan tämän sielun takaisin hänen valtakuntaansa. Vapauta sielu, joka tähän kuolemattomaan ruumiiseen on vangittu! Sigmarin nimeen käsken sinua, vapauta sielu, joka tähän kehoon on vangittu! Sigmarin nimeen...” hän jatkoi mantraa, ja toisteli samaa lausetta yhä uudelleen ja uudelleen, mutta Peto oli nyt vallannut Grugerin mielen, ja toimi yhteistyössä hänen itsensä kanssaan tarjoten hänelle voimia kestää tuska, ja voimat, jotka häntä vastaan oltiin syösty.
Gruger nousi ylös ja suoristi selkänsä. Hän kohosi miesten ylle kuin musta varjo. Hän oli kasvanut koossaankin sen jälkeen kun oli muuttunut vampyyriksi. Se oli kai yksi tämän verilinjan eduista. Yhdellä voimakkaalla iskulla hän katkaisi molempien keihäiden varret, jotka hänen kehossaan olivat kiinni. Hän oli heikentynyt, ja hänen nopeutensa oli myös kärsinyt noita-metsästäjän suorittaman rituaalin tähden, mutta silti hän oli vielä vaarallinen vastus kohdata, ja silti hän oli vieläkin melkein liian nopea ihmiselle liikkeissään. Hän sai lisää polttavaa nestettä päälleen, mutta tällä kertaa kipu sai hänet raivoihinsa, ja sitä kautta hänen voimansa kasvoivat jälleen.

Herman alkoi äkkiä huomata, ettei rituaali tehonnutkaan kovin hyvin. Vampyyrin sydäntä ei oltu lävistetty kummankaan keihään toimesta, vaikka toinen olikin osunut jo lähelle. Nopeasti hän heitti koko pullollisen pyhää vettä vampyyria kohti, joka kuitenkin oli nopeampi.
Seuraavassa hetkessä Herman näki kuinka toinen keihäsmiehistä, joka keihäänsä oli onnistunut vampyyriin työntämään nousi hirviön toimesta ilmaan kuin ei olisi painanut mitään. Mies rimpuili ja potki yrittäen osua vampyyrin naamaan, mutta ei onnistunut. Seuraavassa hetkessä mies lensi päin vastakkaista seinää ja putosi maahan veriseksi kasaksi, joka yhä sätki hetken aikaa ennen kuin lakkasi kokonaan liikkumasta.
Tällä välin toinen miehistä sai saman kohtelun, mutta selvisi siitä hengissä roskakasan pehmentäessä riittävästi hänen osumaansa seinään. Vampyyrilla oli kädessään miekka ja rubiinikoristeinen tikari joista tikarin hän heitti kohti tyhjältä näyttävää kujaa. Herman tiesi yhden miehen olevan vielä piilossa toisella kujalla. Tikari ei ikinä osuisi tähän, ellei mies sitten olisi juuri sattunut astumaan sen tielle, mikä oli melkein mahdotonta.

Gruger oli huomannut miehen toisella kujalla. Tikari tekisi tästä selvän, esineen lumous pitäisi siitä huolen. Muut sotilaat olivat henkensä kaupalla ottaneet etäisyyttä vampyyriin, mutta tarkkailivat tätä koko ajan etsien sopivaa tilaisuutta iskeä.
Gruger oli tästä hyvin tietoinen, mutta ei välittänyt siitä, sillä hänen kohteensa oli noita-metsästäjä, jonka hän oli tavannut ennen aikojaan. Gruger oli saanut taas itseään hallintaansa, ja päätti nyt ettei tappaisi miestä, vaan antaisi tälle varoituksen.
Nopealla ja voimakkaalla liikkeellä Gruger löi kohti noita-metsästäjää, jolla oli omat aseensa esillä. Aseet näyttivät hopeisilta, joten niiden vaikutus Grugeriin olisi sama kuin sotavasaralla, vaikeasti paranevia haavoja. Symbolin ja polttavan nesteen aiheuttamat tuskat olivat laimentuneet enää tykytyksiksi hänen takaraivossaan.
Noita-metsästäjä torjui Grugerin iskun, ja toisenkin. Hän oli taitava taistelija. Hän osasi välttää hyvin Grugerin jättämät hämäysiskut, joiden oli tarkoitus johtaa vastustaja harhaan ja jättää aukko puolustukseen. Noita-metsästäjä osasi lukea taistelua hyvin, ja myös itse pystyi vastaamaan Grugerille samalla mitalla. Mutta Grugerilla oli muutama asia puolellaan. Yksi niistä oli aika, Grugerilla oli aikaa taistella koko yö väsymättä, mikä olikin toinen valtti. Sitten hänen voimansa olivat kuitenkin moninkertaiset ihmiseen nähden, vaikka koulutettuunkin.
Gruger piti koko ajan huolen siitä, että oli tarpeeksi liikkeessä, ja tarpeeksi lähellä noita-metsästäjää, jotta hänen apurinsa eivät voisi asiaan puuttua mitenkään siinä pelossa, että osuisivatkin harhaan tai pahimmassa tapauksessa noita-metsästäjään.
Mies alkoi selvästi väsyä loputtomalta tuntuvien iskusarjojen myötä. Asiaa auttoivat kaksi seikkaa, oli yö, ja pimeää. Noita-metsästäjä ei nähnyt kovin hyvin pimeässä, kun taas Grugerin näkö oli loistava. Hän pystyi melkein ennakoimaan ihmisvastustajansa jokaisen jokaisen liikkeen.
Lopulta ratkaiseva hetki koitti, jolloin noita-metsästäjän ote taisteluun herpaantui ja Gruger sai tilaisuutensa. Hän löi toisen aseen miehen kädestä ja nopealla liikkeellä vangitsi toisen kainaloonsa taivuttaen sitä, kunnes noita-metsästäjän oli pakko pudottaa aseensa. Pelko kuulsi miehen silmistä hänen katsoessaan niihin hehkuvilla ei kuolleilla silmillään. Grugerin hampaat olivat esillä ja kasvot irveessä.
”Voisin tappaa sinut tuosta vain, kuolevainen.” Samalla hetkellä kun jäljellä olleet sotilaat tekivät hyökkäyksensä, Gruger piilotti itsensä noita-metsästäjän taakse. Viime hetkellä keihäsmiehet älysivät nostaa keihäänsä ja yrittää pysähtyä. Noita-metsästäjä oli kuin ilmaa Grugerin käsissä ja sen tämä tiesi itsekin. Hänen hengityksensä oli kiivas.
”Mitä oikein haluat, peto?” hän kysyi teennäisen vihaisella äänellä, josta kuitenkin kuulsi pelko. Ihmiseksi noita-metsästäjä ei ollut pienikokoinen mies, eikä heikko, joten hänen oli syytäkin olla peloissaan.
”Jätä minut rauhaan, tai seuraavan kerran... juhlin verelläsi.” Äkkiä kävi pieni ilmavirtaus, ja vampyyri oli poissa.

Herman koetti kaulaansa tärisevin sormin, ja kun hän varmistui, että oli säilynyt ehjänä kohtaamisesta. Hän poimi miekkansa maasta ja asetti ne huotriinsa. Hän katseli Frankia, joka oli mennyt kuolleen sotilaan luo tutkimaan tätä. Mathias nousi roskien keskeltä päätään pidellen. Hän oli ollut onnekas.
”Joachim! Voit tulla pois jo piilostasi, kaikki on ohi!” Frank huusi miehelle, joka oli odottanut kujalla yllätysetuna. Vastausta ei kuulunut. Frank kutsui sotilasta uudelleen, tällä kertaa käskien miestä lakkaamasta pelleilemästä. Edelleenkään ei vastausta.
”Mikä piru nyt on? Voi Nurglen munat.” Frank meni kujalle kiroillen. Jonkin ajan kuluttua hän palasi ja huuteli Hermanille. ”Sinun on nähtävä tämä!” Kun noita-metsästäjä meni kujalle, hän näki Joachimin makaamassa maassa verissään. Ilmeisesti mies oli yrittänyt jotakin pakoon, mutta ei ollut onnistunut. Hänen kaulansa oli viilletty auki ja hänen sydämensä kohdalla oli pistohaava.
”Mitä pirua tämä on?” Herman ihmetteli tutkien miestä. Hän katsoi kysyvänä Frankia, joka vain kohautti olkiaan.

Kun he olivat tutkineet tienoon, ja todenneet, ettei kukaan ulkopuolinen ollut tappoa tehnyt, Herman esitti teoriansa vampyyrin rubiinikoristeisesta aseesta.
”Se ase on kirottu, vampyyri heitti sen kujan suuntaan ja silti, Joachim makaa kahden jaardin päässä kujan suulta, ase ei olisi mitenkään voinut osua häneen, vaikka mies olisi ollut suoralla linjalla, tällaista jälkea se ei olisi mitenkään saanut aikaan. Kurkku on auennut kun hän on mahdollisesti yrittänyt väistää asetta, mutta seuraava yritys oli ollut onnistuneempi ja miehen sydän on lävistetty. Tämä vampyyri on vaarallinen, tämä oli meille kallis oppitunti. Palatkaamme takaisin Janoiseen Kerjäläiseen pohtimaan seuraavaa siirtoamme.”
Illalla kun Herman täytti muistiotaan päivän tapahtumista, se oli päiväkirja, jota hän kantoi aina mukanaan, hän kuuli askeleita ovensa takaa. Oven alta sujautettiin jotakin sisään hänen huoneeseensa. Kun Herman meni katsomaan, mitä se oli, hän huomasi sen olevan kirje noita-metsästäjäkapteenilta, joka halusi tavata hänet seuraavana päivänä. Herman kirosi arvaten asian koskevan Lenaa, sekä hän ilmeisesti halusi tietää, kuinka tutkimukset olivat edistyneet. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka hän jatkaisi, sillä vampyyri oli yhä tavoittamattomissa. Hän kirosi vampyyria. ”Miksi yksi uhreista täytyi olla Paronin lapsi! Nyt aika on koko ajan kortilla eikä huolellista työtä voida toteuttaa.” Hän rypisti paperin kädessään ja viskasi sen pieneen takkaan, joka oli yhdellä huoneen seinustalla.

[Muutoksen tuoja]

Ja taas kerran upea jakso punaista ristiretkeä. Toivottavasti pian jatkoa.

[Juhoxian]

Joo kyllä tätä jatkoa on odoteltukkin, mutta nyt odotus palkittiin ruhtinaallisesti...

[DeathWizard]

*Pyyhkäisee kuolavanan leualtaan ja rauhoittuu*
Milloinkas saadaan lisää?

[Rotten sound]

*laskee turinapiikin ja irrottaa narun kädestä*
Ahhh ihana tarina haluaa lisää LiSÄÄ buhaaha

Miksi toi herman vielläkin jahtaa vampyyriä vaikka tietää häviävänsä sille?

[Karl Van Dieter]

Miksi toi herman vielläkin jahtaa vampyyriä vaikka tietää häviävänsä sille?

Hyvä kysymys, mutta Hermanille se tuntuu olevan pakkomielle, kuten myöhemmin tulette huomaamaan. Paljastetaan sen verran, että pakkomielle johtuu siitä, että Hermanin virheen vuoksi Paronin ja Paronittaren lapsi sai surmansa, jos kukaan jaksaa muistaa niin aika alkutaipaleella Herman määräsi vartijoiden lisäyksen slummeihin, joka karkotti vampyyrin pois sieltä niin, ettei kukaan tiennyt enää missä se oli. Tämän vuoksi Hermanille on tärkeää saada vampyyri kiinni vaikka oman henkensä kaupalla.

Yritän viikon aikana saada syntymään lisää tekstiä tänne taas.

[Heretic]

Ei ollut pitkään aikaan muistanut lukea näitä ja huomasi että oli jäänyt paljosta paitsi. Mahtavia tarinoita. Krapulakin paranee

[Eöl the Dark Elf]

Loistavaa tekstiä (jälleen), koska tulee lisää?

[Karl Van Dieter]

No niin, taas tulee lisää tarinaa tänne, ja huomiseksi yritän saada vielä lisää, mutta tässä nyt tämä, olkaapa hyvät...

8.Luku

Nuln, Keisarikunta, Keisarillinen vuosi 1850

Seuraavana päivänä Herman käveli kohti Nulnin keskustaa, jonka sydämessä sijaitsi Sigmarille omistettu kappeli. Kappeli oli suurikokoinen, ja sitä olisi voinut kutsua melkein mieluummin kirkoksi kuin kappeliksi. Sen korkeat kaksi tornia näkyivät jo kaukaa, ja niitä koristivat sotavasaran symbolit huipuissaan. Kappelin ympärillä oli korkea koristeellinen rauta-aita, johon oli kiinnitetty hopeisia plakaatteja. Plakaatit kertoivat Sigmarin sagan, ja julistivat häntä ylivertaisena jumalana, jonka käsi kykenisi torjumaan kaiken pahan ja pelastamaan hänen valtakuntansa lopulliselta tuholta. Plakaateissa oli myös ennustus, tai osa siitä, joka muistutti hänen paluustaan kun ihmiskunnan hätä olisi suurin. Portin yläpuolella oli sudenturkkiin pukeutunutta Sigmaria kuvaava patsas, jossa hän istui valtaistuimellaan, mahtava aseensa Ghal Maraz, leväten vierellään.
Lähestyessään porttia Herman teki sotavasaran merkin ja kumarsi patsaalle kunnioittavasti. Sitten hän asteli sisään pihalle ja ohi jykevien puuovien. Kappelissa oli paljon penkkejä suuren alttarin edessä, joka oli koristeltu kuvauksella Sigmarista tämän taistellessa suurta örkkiä vastaan Mustatulen solassa. Koristeellisuus jatkui katossa freskolla, joka sekin kuvasi Sigmaria tämän taistellessa suurta demonia vastaan, jonka Herman tiesi Verenjanoajaksi, Khornen mahtavaksi demoniksi. Herman vilkaisi sivuilleen, ja näki vasemmalla puolellaan portaat. Hän lähti kulkemaan niitä pitkin alas kunnes lopulta saavutti raskaan puuoven, jonka ulkomuoto oli hyvin koruton. Ovessa oli aukko, josta vartija sattoi katsoa, kuka sisäänpyrkijä oli. Hän kolkutti oveen nyrkillään ja jäi odottamaan. Hän oli kuulevinaan lähestyvät askeleet oven takaa. Sitten kuului naksahdus salvan siirtyessä pois paikoiltaan ja ovessa oleva aukko aukeni.
”Herman Bechendorf, noita-metsästäjäkapteeni odottaa minua”, hän sanoi tuikeille silmille, jotka tuijottivat häntä aukon toiselta puolelta epäluuloisina.
”Näytä kutsu”, vartija tiuskaisi vihaisesti. Herman ojensi saamansa kutsun vartijalle ja näki kuinka tämä tutki sitä tarkasti kuin etsien mitä tahansa vilppiä siitä. Lopulta hän paiskasi luukun kiinni ja Herman jäi odottamaan, että mies avaisi oven hänelle. Kun niin ei apahtunut, hän jyskytti oveen uudelleen, tällä kertaa vaativasti.
Lopulta oven takaa alkoi kuulua rapinaa, ja naksahduksia kun salpoja ja lukkoja avattiin, ja pian ovi aukeni. Herman työntyi nyrpeän vartija ohitse välittämättä tästä.

Herman saapui saliin, joka jatkoi samaa koruttomuutta jonka puinen ovi oli aloittanut. Salissa ei ollut jälkeäkään siitä loistosta, joka sen yläpuolella olevassa kappelissa oli nähtävissä. Huoneessa oli kirjoituspöytä, jonka takana istui noita-metsästäjäkapteeni, sekä suurempi suorakulman muotoinen pöytä, jonka äärellä istui kahdeksan noita-metsästäjää. Pöydän tämä pää oli vapaana Hermania varten, ja hän oivalsi tilanteen olevan se, että häntä aiottaisiin kuulustella tapahtumien johdosta. Hän tiesi jo istuutuessaan olevansa syytetty jostakin, joka melko varmasti liittyi Lenaan ja siihen, ettei hän ollut konsultoinut muita noita-metsästäjiä asian tiimoilta vaan toiminut oman päänsä mukaan.
Herman oli kuitenkin luottavainen, sillä hän oli onnistunut tehtävässään houkutella vampyyri luokseen. Lisäksi hänellä oli jo monia muita rautoja tulessa olennon kiinnisaamiseksi.
Noita-metsästäjäkapteeni oli keski-iän ohittanut mies, jonka ryhti oli alkanut kumartua iän myötä. Hänellä oli leveät hartiat, jotka kertoivat miehen voimista jotakin, tai ainakin voimista, jotka hän oli joskus omannut. Hän ei pukeutunut kuten muut noita-metsästäjät suorakulmaisen pöydän ympärillä, vaan hänen vaatteensa olivat hienommat sekä laadultaan, että koristeiltaan.
Noita-metsästäjäkapteeni Helmut Künther oli käynyt läpi helvetin, ja monien mielestä ansainnut paikkansa noita-metsästäjien kapteenina. Mies oli menettänyt toisen jalkansa jouduttuaan sadistisen Todellista Kaaosta palvoneen Kaaoskultin vangiksi ja kiduttamaksi. Tarina kertoi, että hän oli joutunut syömään jalkansa sen jälkeen kun se oli raa'asti revitty irti hänestä, mutta se oli asia, jota häneltä ei kannattanut udella, jos halusi nähdä seuraavan aamunkajon.
Helmut katseli syytettyä terävin silmin. Vanha vaiva tuntui taas kalvavan häntä, jalassa oli jatkuvaa haamusärkyä, jota eivät parantajat olleet pystyneet poistamaan. Tämä jäytävä kipu teki miehestä hyvin ärtyisän, kylmän ja katkeran.
Teennäisellä kohtelijaisuudella hän alkoi esittää asiaansa Hermanille. ”Herman Bechendorf, teidät on kutsuttu tänne kahdesta syystä. Ensimmäinen koskee tutkimustenne etenemistä, toinen keinoja, joita olette viime aikoina käyttäneet saavuttaaksenne päämääränne.” Herman nyökkäsi merkiksi ymmärtämisestä. ”Hyvä”, Helmut jatkoi, ”kertokaapa nyt aluksi kaikki, mitä olette saaneet selville murhaajasta. Onko kyseessä todella vampyyri, vai pelkkä hullu, joka uskoo olevansa sellainen?”
”Kyseessä on todellinen tapaus, muutama asia viittaa siihen, eikä eniten se, että kohtasin tämän hirviön silmästä silmään eilen illalla, mutta siihen palaan myöhemmin.” Herman aloitti kertomuksesnsa ensimmäisestä prostituoidun ruumiista, jonka kanssa oli tekemisissä, sekä jäljistä, jotka paikalta löytyivät. Hän kertoi jo silloin uskoneensa kyseessä olleen todellinen tapaus. Hän mainitsi lisänneensä vartiointia slummeissa kun oli tutkinut ruumiin, ja todennut sen ehkä saavan murhaajan ahtaalle.
”Vartioinnin lisääminen, kuitenkin, oli virhe, kuten tulette myöhemmin huomaamaan”, Herman kertoi kollegoilleen, ”sillä vampyyri pääsi pakenemaan ja hylkäsi silloisen majapaikkansa.” Hän kertoi kuinka oli aloittanut tutkimuksensa paikallisesta bordellista, vaikka ei käyttänytkään paikasta aivan sitä nimeä, vaan juottolaa, joka johti kapteenia sopivasti harhaan, jotteivät noita-metsästäjät kiinnittäisi paikkaan enempää huomiota tässä vaiheessa. Kun noita-metsästäjäkapteeni kysyi syytä siihen, miksi he menivät juottolaan, Herman vastasi sen olleen melko lähellä paikkaa, jossa ilotyttö murhattiin. Herman kertoi uskoneensa sieltä saattavan löytyä jonkinlaisia vastauksia, ja hän sanoi olleensa oikeassa sen suhteen. Hän kertoi kuinka sieltä saadun vihjeen avulla, hän oli alkanut sattuman varaisesti etsimään vampyyrin majapaikkaa aloittaen Janoisen Kerjäläisen majatalosta, jonka nimen oli saanut bordellinpitjältä. Aluksi hän kertoi majatalon isännästä, joka pienen taivuttelun jälkeen uskaltautui myöntämään vampyyrin majailevan luonaan.
”Tiesikö majatalon isäntä, mikä mies oli? Oliko hän liitossa vampyyrin kanssa?” kapteeni kysyi täsmentäen. Herman pudisti päätään. Hän jätti tarkoituksella mainitsematta, mikä isäntä todellisuudessa oli. Hän vastasi uskovansa isännän vuokranneen huoneen luullen vampyyria ihmiseksi. Herman kertoi isännän kertomuksen vampyyrin voimista, joka oli saanut tämän miettimään, mikä olento mies oikein oli. Herman kertoi saaneensa majatalon pitäjältä tietoonsa vampyyrin ulkonäön, jonka perusteella vartiosto laati etsintäkuuulutusilmoituksen, jota levitettiin kaikkialle, myös portinvartijoille, jotta vampyyrin pako kaupungista saataisiin estetyksi.
Hän kertoi majatalon huoneesta, jossa vampyyri oli majaillut, sekä tytön ruumiista, joka löytyi räystään reunalta.
”Tämä tyttö oli kaiketi vampyyrin ensimmäinen uhri, ruumis oli imetty kuiviin, mutta perinteisemmällä tavalla kuin loput. Tytön kaulaa ei oltu revitty väkivaltaisesti auki, mikä viittaa siihen, että vampyyrilla oli ainakin aluksi jonkinlainen hallinta toimiensa suhteen.” Hän kertoi teoriansa vampyyrien tappovietistä, joka ilmeisesti löytyi jokaisesta vampyyrista, mutta, jonka oppinut vampyyri osasi hyvin pitää kurissa. Hän kertoi uskovansa tämän vuoksi siihen, että Marta oli vain satunnainen uhri, kenties vampyyri oli pakomatkalla jonnekin muista piiloistaan, kun tappovimma sai tämän jälleen valtaansa. ”Ennen kuin lähdimme Janoisesta Kerjäläisestä, asetin huoneeseen ansan vampyyria varten pirskottelemalla pyhää vettä ikkunoihin ja seinille, oveen ripustin Sigmarin pyhän tunnuksen niin, että kun vampyyri laittaisi oven kiinni, se ei olisi enää kykenevä avaamaan sitä. Pyhitin huoneen Sigmarille, jonka oli takoitus tuottaa vampyyrille tuskia sekä heikentää sitä niin paljon, että se olisi helppo tappaa. Salin puolelle jätin vartioon kaksi naamioitunutta vartijaa, joilla ei ollut uniformuja päällään.”
Herman kertoi, kuinka vampyyri oli tullut Janoiseen Kerjäläiseen, ja ottanut itselleen vanhan huoneensa, mutta kuinka se oli jotenkin huomannut viritetyn ansan. Herman kertoi, kuinka toinen vartijoista oli seurannut poistuvaa vampyyria aikansa, ja kuinka se oli lopulta löytänyt naisvarkaan eräältä yksinäiseltä ja hylätynnäköiseltä kujalta. Herman jätti kertomatta vartijan kertomat likaiset yksityiskohdat, ja siirtyi suoraan siihen, kuinka vartija toi tytön elävänä ja hyväkuntoisena Hermanin luo.
”Sanoit tytön suostuneen vampyyrin tahtoon saada verta tältä tyydyttääkseen epäinhimillinen nälkänsä. Oletko varma, ettei tyttö ollut osa jotakin suunnitelmaa? Tai vampyyrin rakastajatar?” Helmut kyseli yrittäen saada mahdollisimman paljon tietoa tapauksesta.
”Käytin kuulusteluissa metodeja, jotka saisivat paatuneimmankin valehtelijan laulamaan totuuden säveliä, ja tyttö vakuutti, ettei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tätä miestä.”
”Tyttö on eräs syy, miksi sinut on kutsuttu tänne, mutta haluan teidän jatkavan kertomustanne Martan kuolemasta, ja kaikesta muustakin, mitä olette tapauksesta saaneet selville. Sen jälkeen saatte mahdollisuuden puolustaa itseänne asioita vastaan, joista olette syytettynä.”
Herman nyökkäsi ja alkoi kuvailla murhapaikkaa, josta Marta oli löydetty. Se oli hyvin vartijoitu paikka, eivätkä vartijat raportioineet mistään epätavallisesta tuona yönä. ”Tästä tulemme siihen johtopäätökseen, että vampyyri ei ehkä osaa käyttää sellaisia voimia, mikä tukee teoriaani siitä, että kyseessä on nuori ja yksinäinen tapaus. Se on ollut ilmeisesti taitava varas tai muu sellainen olleessaan vielä ihminen päätellen siitä, kuinka se onnistui välttämään kaikki vartijoiden katseet ja vielä tiirikoimaan auki lukitun ikkunan ilman, että kukaan näki mitään.”
Herman kertoi päättäneensä vähentää vartiointia slummeissa Martan kuoleman jälkeen, koska uskoi tapauksen johtuneen siitä.
”Pidättekö itseänne syyllisenä tuohon tapaukseen, jossa ylhäinen perijätär sai surmansa? Virhearviointinne takia?” Herman nyökkäsi, ja hänen oli vaikea pitää tunteita pois kasvoiltaan, mutta ankarasti taistelemalla hän onnistui kuitenkin. Kapteeni tuhahti, mutta ei asian naurettavuudelle, vaan kiukusta.
”Olin varma, että vartiosto saisi jonkinlaista vihiä tappajasta, varsinkin sen jälkeen kun saimme tietoomme, miltä vampyyri näytti. Uskoin siihen, ettei vampyyri aikonut poistua slummeista, sillä mihin se olisi voinut mennä? Mutta se poistui, ja se katosi. Juuri nyt miehet tutkivat hautausmaita ja konsultoivat Morrin pappeja, jos he ovat nähneet mitään omituista tapahtuneen viime aikoina. Toistaiseksi emme ole onnistuneet tehtävässämme. Mitään jälkeä ei ole löytynyt, mikä viittaisi vampyyrin majapaikkaan. Myös viemärivartijoita on pyydetty olemaan valppaana tämän asian suhteen.”
Herman kertoi viimeisimmästä kuolemantapauksesta, joka sattui jälleen kerran slummeissa. ”Se oli kuitenkin mielestäni erilainen kuin muut. Teko vaikutti... sanalla sanoen järjettömältä. Paria viikkoa aikaisemmin hylätystä talosta oli kaapattu nuori tyttö, jota ei vielä ole onnistuttu löytämään. Sitten vampyyri iski yhteisön kimppuun. Tämä on epätavallinen osuus asiassa, joka toki saattoi johtua vampyyrin tappajanvietistä. Mutta varmasti helpompiakin ja yksinäisempiäkin saaliita olisi ollut tarjolla. Tätä en ymmärrä.”
”Vampyyri oli siis palannut slummeihin?” Herman pohti tätä mahdollisuutta.
”Onhan se mahdollista, mutta jotenkin uskon sen löytäneen paremman piilon kuin slummit, johtuen etsintäkuulutuksesta ja palkkiosta, joka vihjeestä oli luvassa. Slummeissa sellainen summa kelpaisi monellekin, ja moni olisi valmis ilmiantamaan sen siellä.” Helmut nyökkäsi hyväksyvästi kun Herman ei enää jatkanut, vaan osoitti kertoneensa kaiken oleellisen asian suhteen.
”No niin. Vielä yksi asia, ja se on naisvaras ja tämän syytesuoja, jonka menitte antamaan ilman valtuutustani tai edes konsultaatiota kollegojesi puolelta. Kerro kaikki, mikä tähän asiaan liittyy nyt.” Herman nyökkäsi ja valmistautui puolustukseensa, jonka uskoi olevan riittävän siihen, ettei syytettä tulisi, ja asia painettaisiin villaisella.
Herman aloitti kertomalla vampyyrien käytösmalleista. Hän kertoi, kuinka vampyyrit käyttivät mielellään samoja uhreja toistuvasti, mikä oli yksi todiste sen puolesta, että vampyyri ei ollut tehnyt murhia tarkoituksella, vaan vahingossa. Hän kertoi uhrien usein miten antautuvan ensimmäisen kerran jälkeen helpommin vampyyrille, koska näiden kahden välille syntyy jonkinlainen side.
”Tuon siteen avulla”, Herman luennoi, ”vampyyri pystyy löytämään uhrinsa uudestaan tarvittaessa. En ole varma, kuinka se toimii, käytetäänkö rituaalissa magiaa, vai siirtyykö jotakin vampyyrista uhriin, jonkinlainen merkki kenties, mutta jostakin syystä vampyyrit pystyvät löytämään aikaisemmat uhrinsa. Myönnän tämän olleet aikaisemmin puhtaasti teoreettista tietoa, mutta nyt sain ainutlaatuisen mahdollisuuden testata asiaa käytännössä.
”Nainen oli halukas auttamaan meitä, mutta vaati itselleen oikeudet harjoittaa toimintaansa jotakuinkin vapaasti, minkä katsoin myös osaltaan edistävän myös meidän asiaamme, sillä nainen olisi vapaa etsimään omat paikkansa tavaranmyynnille ja näin houkuttelemaan vampyyria puoleensa. Nainen ei ollut ilman vartiointia missään vaiheessa, vaan häntä tarkkailivat joka hetki naamioituneet vartijat, joista naisella itsellään ei ollut tietoa.
”Lopulta vampyyri saapui aivan, kuin olisi osannut etsiä naisen käsiinsä, ja silloin me teimme iskumme. Olin itse lähes aina jossakin lähellä naista, jotta pääsisin ottamaan vampyyrin kiinni jos se sattuisi ilmestymään. Tämä kerta ei ollut poikkeus. Vampyyri yllätettiin täysin, ja sitä jopa onnistuttiin haavoittamaan, mutta ei kuolettavasti, eikä edes kovin pahoin lopultakaan. Välikohtauksessa nainen pakeni, ja yksi vartija sai surmansa. Minäkin olin lähellä kuolla, mutta oli kuin vampyyri olisi tiennyt kuka olen. Se antoi minulle varoituksen olla sekaantumatta sen asioihin, jos arvostin elämääni. Sitten se katosi silmieni edessä.”
”Vampyyri ei siis tappanut teitä?” kapteeni kysyi harmaat ja tuuheat kulmakarvat kohoten hämmästyksestä. ”Miksi?”
”Suurin syy lienee se, että se tiesi minun olevan noita-metsästäjä. Minun tappamiseni ei ainakaan olisi tarjonnut sille rauhaa. Ilmeisesti vampyyri oli myös tietoinen siitä, ettei päässyt poistumaan kaupungista huomaamatta.”
Helmut pohti kuulemaansa hetken ja tarkasteli papereitaan. Sitten hän pyysi jotakin toista vampyyrin metsästykseen erikoistunutta kertomaan oman arvionsa Hermanin toiminnasta. Yksi metsästäjistä nousi seisomaan ja esitti oman arvionsa: ”Tämä ei todellakaan ole tavallinen tapaus, sir, sillä kysessä oleva vampyyri on osoittanut poikkeuksellista oveluutta, ja varovaisuutta, jota harvoin tapaa nuorilla vampyyreilla. On myös huomioitava se, että vampyyrilla ei ole todennäköisesti ollut opastajaa, mikä kertoo siitä, että jos olisi ollut, tämä vampyyri olisi jäänyt meiltä kokonaan huomaamatta. Mielestäni Herman on toiminut esimerkillisesti, ja asia, josta häntä syytetään, eli toimivaltansa väärinkäyttö, voidaan painaa villaisella tässä tapauksessa, vaikka en kuitenkaan halua antaa kuvaa, että lakimme ja hierarkiamme olisivat olemassa vain huvin vuoksi, ja että ne voitaisiin kiertää sopivan paikan tullen. Mutta tässä tapauksessa minä kuitenkin jättäisin syyttämättä ja antaisin Hermanin jatkaa tutkimusiaan.” Noita-metsästäjä istuutui takaisin tuolilleen ja Helmut nyökkäsi ja palasi taas tutkimaan papereitaan.
Lopulta hän nosti katseensa ja katsoi Hermania arvioivasti ennen kuin alkoi puhua jälleen. ”Kuten kollegamme sanoikin, hierarkia ei ole olemassa huvin vuoksi, vaan sillä on selvä tarkoituksensa. Tässä tapauksessa en näe mitään syytä, miksi se kierrettiin niin piittaamattomasti kuin se kierrettiin, sillä aika ei ollut se, miksi olisi ollut pakko toimia, vai oliko?”
”Paroni halusi asian ratkeavan mahdollisimman nopeasti, ja mielestäni aikaa oli kulunut jo riittävästi. Olin olettanut vampyyrin olevan, kuten niin monet muutkin nuoret vampyyrit, kärsimätön ja nopea toimissaan, mutta niin ei ollut. Siksi katsoin parhaaksi toimia omin päin mieluummin kuin lähettää konsultaatiopyynnön Temppelille, jonka matka olisi kestänyt lukuisia päiviä, ja ennen kuin vastaus olisi tullut, olisi taas lukuisat päivät menneet ohi. Ja mikäli konsultaatiota ei olisi voitu – kuten en usko tässä tapauksessa olleen mahdollista – antaa kirjeitse , olisi aikaa tuhlaantunut vielä siihen ennen kuin konsultaatio olisi ottanut paikkansa. Lisäksi, vaikka nainen olisi ollut vangittuna, en usko, että tämä olisi ollut vampyyrin saavuttamattomissa tuonakaan aikana. Jos nainen olisi kuollut, olisimme olleet lähtöpisteessä jälleen kerran.”
”Tuomioni on kuitenkin seuraava: Herman vapautetaan tehtävästään, ja tehtävä annetaan toiselle metsästäjälle, jolla nyt on kaikki sama tieto kuin Hermanillakin. Olen konsultoinut asian tiimoilta arkkilektoria, joka antoi määräyksen yrittää paikantaa vampyyri samoin keinoin kuin yleensä paikannamme Kaaoskultit. Niinpä hän nimitti henkilökohtaisesti Rutger van Kölningstadtin johtoon.”
”Mutta sir, vaikka hän on pätevä nappaamaan Kaaosta palvovia kuolevaisia, tämä on kuitenkin vampyyri, josta me puhumme nyt, ja se on moninverroin vahvempi kuin yksikään kuolevainen. Ja sen metsästämiseen vaaditaan erityistä taitoa, sillä vampyyrit eivät kanna mukanaan Kaaoksen stigmoja, joista ne voitaisiin tunnistaa-”
”Olen lausunut tuomioni ja se pitää, teidät vapautetaan tehtävistänne määräajaksi rangaistuksena niskuroinnistanne. Me tiedämme, miltä vampyyri näyttää, me tiedämme sen tavat toimia, joten on vain ajan kysymys, että se löydetään ja tuhotaan.” Herman pudisti päätään epäuskoisena, samoin olivat neljä muuta vampyyrin metsästäjää hämillään tapahtuneesta muutoksesta. Oliko noita-metsästäjäkapteeni menettämässä järkensä? Vai mistä oli kyse?
”Olette vapaa poistumaan, mutta kehotan teitä pysymään kaupungissa mahdollisen lisäkonsultaation varalle.”
”Sir, te teette virheen, ja siksi pyydän teitä harkitsemaan päätöstänne vielä.” Mutta Helmut paukautti nuijaansa useaan kertaan kirjoituspöytään ja julisti päätöksensä pitävän. Herman nousi tuoliltaan, mutta ei kääntynyt vielä poistuakseen, sen sijaan hän esitti eroavansa kultista.
”Sen vuoksi, miten viime aikoina kultin toimintaa on ohjailtu ulkopuolelta arkkilektorien ja muiden toimesta, olen tullut siihen johtopäätökseen, etten halua olla enää osana tätä kulttia. Täten jätän eroanomukseni pöydällenne tämän päivän kuluessa ja jätän virkani.” Ilmoitus tuli järkytyksenä kaikille salissa olleille. Herman viittasi sanomisillaan viime aikaisiin päätöksiin olla sekaantumatta tiettyihin asioihin, joille oli kuitenkin näyttöä kaupungissa. Korruptio oli astunut myös Sigmarin kulttiin ja nakersi monien moraalisia käsityksiä asioista. Politiikka oli nyt sotkeutunut heidän työskentelyynsä, sillä kultti pelkäsi, että jos tietyt Kaaoksen kultit yritettäisiin eliminoida, heidät itsensä eliminoitaisiin, mutta ei Kaaoskultin ansiosta, vaan ylimystön, jota he yrittivät niin kovin suojella, ja joka tuntui olevan kaulaansa myöten mukana kulttien toiminnassa. Herman oli itsekin saanut kokea tuon, ja hänen kiihkoaan polttaa tiettyjä taloja, joissa oli noitia ja velhoja, sekä Kaaoksen palvojia, oltiin rajoitettu suorilla määräyksillä arkkilektorilta ja jopa suurteogonilta saakka.
Tämä oli vain yksi niistä tapauksista. Olivatko vampyyritkin onnistuneet jo luomaan juurensa ylimystön pariin? Ilmeisesti, ja se oli viimeinen pisara Hermanille. Hän oli joutunut kärsimään paljon vampyyrien takia menneisyydessään, ja hän vihasi noita yön olentoja koko sydämellään, mutta vielä toistaiseksi hän oli onnistunut kanavoimaan vihansa oikein, ja ottanut paljon selville vihollisestaan. Hän halusi tuntea vihollisensa mieluummin kuin syöksyä suinpäin kohti vaaraa.
”Eroanomuksen?” Helmut kysyi hölmistyneenä. Kaikkien muidenkin metsästäjien katseet olivat kääntyneet Hermania kohti kysyvinä.
”Alan olla jo liian vanha tähän kaikkeen, olen saanut surmattua useita vampyyreja elämäni aikana, mutta omalta osaltani se saa loppua nyt. Viime yö, ja sen tapahtumat saivat minut pohtimaan, onko tämä kaikki, mitä haluan elämältäni? Ja vastaus oli, että ei. Haluan muutakin, haluan kunnon eläkepäivät kaukana täältä, kaukana vampyyreista, kaukana Kaaoskulteista ja kaikesta mikä siihen liittyy. Uskon palvelleeni jo tarpeeksi kauan jumalaani, jotta hän antaa minulle rauhan.”
Sen sanottuaan Herman kääntyi kannoillaan ja alkoi poistua salista. Hän kuuli kuinka muutkin nousivat tuoleiltaan, mutta sitten yllätys iski, kun hänen kollegoistaan osa esitti myös oman eropyyntönsä, ellei sitten kapteeni ollut valmis pyörtämään aiempaa päätöstään Hermanin suhteen. Tämä oli jotakin, mihin Herman ei ollut varautunut alkuunkaan. Hän jäi seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Rutger yhdessä muiden noita-metsästäjäkollegoidensa kanssa oli suorakulman muotoisen pöydän oikealla puolella ja Hermanin kannattajat olivat vasemmalla. Molemmat osapuolet silmäilivät toisiaan varautuneesti, kukaan ei kuitenkaan vielä ollut tehnyt aloitetta ja vetänyt esiin asettaan. Herman vain odotti, koska tämä tapahtuisi, sillä se, mitä vampyyrin metsästäjät juuri tekivät Hermanin aloitteesta oli niskurointia.
Helmut pamautti nuijan voimalla kirjoituspöytäänsä vasten, ja käski kaikkia rauhoittumaan. Vartijat olivat myös tulleet huoneeseen kuultuaan metelin.
”Tämä ei käy päinsä”, Helmut huusi pöytänsä takaa. Hän oli noussut seisomaan korostaakseen omaa arvovaltaansa ja auktoriteettiaan. ”Herman, tiedättehän, ettei eroaminen kultistamme ole kenenkään vapaaehtoinen valinta tehdä. Tiesitte sen aikoinaan ottaessanne vastaan vihkimyksenne ja vannoessanne valanne palvella Sigmaria niin kauan, kuin hän apuanne tarvitsee.”
”Tällaisissa olosuhteissa emme voi palvella hänen tarkoitustaan, ja jatkaa hänen työtään. Kaikki mitä tein, tein vain ajaakseni jumalamme ja suojelijamme asiaa eteenpäin, mutta nyt näen, että vihollisen käsi näyttää yltäneen jopa meidänkin riveihin saakka. Asiastamme on tullut poliittinen, ja sen alkuperäinen tarkoitus on unohdettu. Me tuhoamme vain ne viholliset, jotka eniten uhkaavat edunsaajien asemia, mutta ne kenestä nämä voisivat hyötyä, säästetään, koska heistä voi olla jollekin ylimystön jäsenelle hyötyä, tai koska jonkun ylimysperheen typerä nulikka on sotkeentunut johonkin sellaiseen, mihin ei olisi pitänyt. Olen kyllästynyt tällaiseen verhoiluun, ja siksi aion erota. Mikäli se ei ole mahdollista tehdä hyvällä, niin sitten teen sen pahalla, ja jos teko koituu kuolemakseni, otan senkin vastaan tietäen, että ainakin olen yrittänyt tehdä niin kuin jumalani olisi minun halunnut tekevän.
”En odota kenenkään seuraavan minua, mutta jos päätätte sen tehdä, te teette sen tietäen, etten minä ota siitä vastuuta, enkä halua näin käyvän. Ja jos seuraatte minua, odotan jokaisen teistä jakavan omat näkemykseni siitä, kuinka meidän tulisi palvella Sigmaria.”
Tuolla hetkellä Rutger veti esiin miekkansa, ja niin tekivät muutkin hänen tukenaan olleet noita-metsästäjät. Rutger ryhtyi haukkumaan kapinallisia pakanoiksi, mihin vampyyrien metsästäjät vastasivat haukkumalla Rutgerin noita-metsästäjiä tekopyhiksi paskiaisiksi, jotka veljeilivät Kaaoksen kanssa. Myös vampyyrien metsästäjät olivat vetäneet aseet esiin. Helmut yritti turhaan rauhoitella tilannetta, sillä se oli riistäytynyt hänen käsistään täysin, eikä edes enää se, että hän taipui vetämään sanansa takaisin, auttanut.
Herman kohtasi ensimmäiset pertuskoin varustetut vartijat, ja onnistui ohjaamaan näiden antamat iskut syrjään. Muut noita-metsästäjät olivat aloittaneet taistelun keskenään, ja koko kokous oli hetkessä leimahtanut täydelliseksi kaaokseksi.
Herman taisteli vartijoita vastaan, ja anoi näitä laskemaan aseensa ja antautumaan, mutta nämä kieltäytyivät, ja jatkoivat painostusta entisestään.
Lopulta Hermanin oli pakko haavoittaa yhtä vartijaa käsivarteen. Kivun saattelemana tämä hellitti otettaan pertuskasta, ja se oli kaikki mitä Herman tarvitsi. Nopealla puolikaarimaisella liikkeellä pertuskan varteen hän oli vääntänyt julman aseen vartijan kädestä.
”Pakene nyt, en halua tappaa sinua!” Kuolinkorahdus kuului Hermanin takaa, ja hän tunsi halua kääntyä katsomaan, mitä tapahtui. Mutta hänellä oli kädet täynnä kahden muun vartijan kanssa, jotka vielä olivat hänen kimpussaan. Aseensa menettänyt vartija noudatti Hermanin kehoitusta ja vetäytyi taistelusta huolimatta siitä, että noita-metsästäjäkapteeni yllytti häntä jatkamaan taistelua.
Herman sai toisenkin miekkansa vedetyä mukaan taisteluun, ja taisteli molempia vastustajiaan vastaan yhtä aikaa etsien paikkaa, jossa puolustus olisi heikoimmillaan.
Lisää kuolinkorahduksilta kuulostavia ääniä kuului hänen takaansa, ja se sai hänet huutamaan käskyn olla tappamatta, ellei olisi aivan pakko. Samaan aikaan toinen pertuskamies pääsi Hermanin puolustuksen läpi ja iski pistäen pertuskan hänen kättään vasten. Terä nirhaisi ilkeästi olkavartta, mutta nyt mies oli poissa tasapainostaan, sitä hyväksikäyttäen Herman pääsi miehen sivulle ja sai tämän potkulla polvitaipeisiin menettämään tasapainonsa kokonaan, ja putoamaan toisen polven varaan. Herman iski miekan kahvalla vartijan niskaan, tämä tuupertui tajuttomana maahan. Jäljellä ollut vartija päätti lopettaa taistelun ja vetäytyä kauemmas Hermanista.
Herman vilkaisi taakseen ja näki kaksi noita-metsästäjää kuolleena, molemmat Rutgerin kannattajia ja uskollisia kultille. Taistelu jatkui yhä, ja synkkänä Hermanin oli pakko kutsua heidät pois taistelusta ja pakenemaan. Herman itse poistui salista ensimmäisenä ja töni tielleen osuvia vartijoita pois tieltään. Pian hän kuuli takanaan askeleita ja näki muiden vampyyri-metsästäjien seuraavan itseään.
Päästyään kappeliin Herman otti yhden puisista koristeellisista penkeistä ja asetti sen puisen oven tielle tukien portaita vasten. Takaa-ajajat jäivät vangiksi kokoontumissaliin.
Portaiden yläpäässä seisoi jykeväkokoinen mies sotavasara olallaan, Sigmarin pyhät tunnukset kimallellen kaavussaan. Mies oli Sigmarin pappi, ja vastustaja, jota Herman ei halunnut kohdata taistelussa.
”Fieder. Salissa on Kaaoksen palvojia, meitä on johdettu harhaan”, Herman sanoi toivoen papin uskovan hänen sanomisensa.
”Mutta siellähän on Sigmarin ritarikunnan palveluksessa olevia noita-metsästäjiä, näin omin silmin kuinka heidän – teidän – kapteeninne meni sinne.”
”Fieder, teidän on uskottava minua, vannon Sigmarin nimeen, että nämä eivät ole sitä, miltä näyttävät. Henkilöinä he ovat, toki, mutta heidän asiansa ei ole ajaa Sigmarin asiaa, vaan peitellä totuutta siitä, että koko Keisarikuntaa vaivaa Kaaoksen mukanaan tuoma uhka erinäisten kulttien muodossa. En pysty sitä todistamaan nyt, mutta myöhemmin kenties löydän todisteet tuekseni sanoilleni.” Pappi katsoi Hermania suoraan silmiin tutkivasti, jopa epäilevästi Hermanin mielestä. Hänen arpisilta kasvoiltaan ei voinut lukea oliko mies uskonut hänen puolittaisen totuutensa vai ei.
”Kaaos on kaikkialla”, Fieder sanoi pohtivasti osoittamatta sanojaan varsinaisesti kenellekään. ”Jos sen juuret ovat yltäneet näinkin syvälle, kuinka syvällä ne todella ovat?” Herman ei vastannut kysymykseen, ei edes silmäänsä räpäyttänyt. Hän vain odotti, mitä tulisi seuraavaksi. ”En näe valhetta silmissänne, noita-metsästäjä, mutta en ole myöskään vakuuttunut.”
”Uskotteko Sigmariin? Uskotteko hänen asiaansa tämän maan suojelijana?” Herman kysyi laskematta hetkeksikään katsettaan pois papin silmistä. Nyt oli hänen vuoronsa etsiä vilppiä.
”Uskon siihen, että elämme synkkiä aikoja, ja että maailman lopun ajat ovat pian käsillä. Haluan uskoa siihen, että kaikkivaltias jumalamme palaa luoksemme ja pelastaa meidät siltä pahalta. Uskon niin tulevan käymään.”
”Haluatteko vilpittömästi päästä eroon pahuudesta, jonka kynsissä valtiomme on? Josta osa odottaa tämän oven takana, jos avaamme sen. Jonka ulkomuoto ei ole ruma ja vastenmielinen, vaan kaunis ja houkutteleva, jopa turvallisuutta tuova. En pyydä teitä pidättelemään takaa-ajajiamme, sillä te ette voi tietää, puhunko totta vai en, sen sijaan pyydän teitä tulemaan mukaamme, ja osaltanne auttamaan Sigmarin todellista asiaa, pyydän teitä seuraamaan Totuuden Tietä, jolle itse olen pian astumassa.” Papin ilme oli hämmästynyt, vaikka ilme ei paljoakaan muuttunut tämän kivestä veistetyillä, rosoisilla kasvoilla.
”Totuuden Tie...”
”Sigmarin Tie”, Herman lisäsi. Pappi nyökkäsi hyväksyvästi ja poistui takaisin ylös portaita Herman perässään.
”Minun on vain järjestettävä asioita ennen kuin lähteä.” Herman nyökkäsi. Hän ei oikeastaan odottanut puheensa perusteella papin todella seuraavan itseään, mutta jos niin kävi, olisi se edullista heidän asialleen. Hän toivoi papinkin nähneen ympärillään yhtä ja toista liittyen korruptioon, jota Kaaos levitti ihmisten keskuudessa. Kukaan heistä ei ollut saarnamies, jokainen heistä oli vain mies, joka halusi toteuttaa jumalansa tahtoa pappien ja muiden uskon miesten kautta, joilla oli todellinen yhteys jumaliinsa.
”Teidän on hyvä paeta saman tien, Sir Herman. Tavatkaamme Nulnin pohjoispuolella keskiyöllä. Tulen yksin, tunnistatte minut hopeisesta riipuksesta.” Herman nyökkäsi hyväksyvästi ja hän yhdessä muiden hänelle uskollisten noita-metsästäjien kanssa poistui temppelistä.

Noita-metsästäjäkapteeni Helmut kihisi kiukusta kammiossaan. Heitä ei ollut vapauttanut Sigmarin pappi, vaan paria päivää myöhemmin vartijat, joille oltiin ilmoitettu kapteenin olevan vieläkin kadoksissa, eikä hoitamassa tehtäviään, kuten hänen olisi pitänyt.
”Herman Bechendorf on tästä eteenpäin noita-metsästäjille vapaata riistaa”, hän sanoi Rutgerille, joka oli tullut tuomaan selontekoaan suunnitelmasta saada kiinni vampyyri. Isokokoinen, ja rokonarpinen mies nyökkäsi, ja hullu virne astui hänen kasvoilleen. ”Se kuka tuo minulle hänen päänsä, saa 500 kultakruunua palkkioksi, ja riippuen tehtävän vaikeudesta hänen palkkiotaan voidaan vielä tuostakin nostaa.
”Rutger, mene ja nappaa se kirottu vampyyri, sen jälkeen, etsi Herman, ja tuo minulle hänen päänsä.” Rokonarpinen noita-metsästäjä nyökkäsi ja poistui kammiosta. Hänellä oli henkilökohtaista kaunaa Hermanille, joten tämä oli tehtävä, jonka hän tekisi mielellään.

[Karl Van Dieter]

9.Luku

Nuln, Morrin puutarha, Keisarikunta, Keisarillinen vuosi 1850

Gruger avasi silmänsä kuoleman kaltaisesta unestaan. Hän oli selvinnyt kohtaamisesta noita-metsästäjän kanssa, mutta ei uskonut tämän luovuttavan niin helposti. Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Mistä noita-metsästäjä oli tiennyt hänen olevan kujalla? Oliko sekin ollut ansa? Entä nainen? Oliko tämä ollut syötti? Ja tiesikö noita-metsästäjä jotakin sellaista vampyyreista, jota hän itse ei tiennyt? Se oli täysin mahdollista, sillä eihän hän tiennyt, miten oli mahdollista, että Peto otti hänestä nykyään vallan niin helposti ja niin voimakkaasti. Miksi nyt, eikä aikaisemmin? Niin paljon vastausta vailla olevia kysymyksiä, jotka vainosivat häntä nyt. Grugerilla oli käynyt mielessä vaihtoehto, että koko Pedon herääminen hänessä ilman syytä johtui kaupungista itsestään, mutta nyt hänen oli mahdotonta ottaa asiasta selvää. Hänellä oli nyt hyvin vähän tilaa liikkua piilonsa ulkopuolella, varsinkin kun hänen kuvansa komeili nyt monien talojen seinillä palkkion kera. Slummit olivat nyt käytännössä poissuljettu kaupunginosa häneltä, Janoiseen Kerjäläiseen hän ei enää voisi palata. Hän kirosi menettämiään rahojaan sinne, mutta ajatteli, ettei oikeastaan tarvinnut rahaa, koska veri, jota hän nykyään himoitsi, oli oikeastaan ilmaista, vaikka viime aikoina se oli alkanut käymään hänelle melko kalliiksi.
Gruger puki nuttunsa päälle, vaikka ei ollutkaan aikeissa poistua kryptan suojista mihinkään. Hän pohti rakennusta, joka sijaitsi lähellä tätä hautausmaata, jossa hän oli. Se ei ollut kaukana talosta, jossa hän oli surmannut pikkutytön, mutta siltikään koko tänä aikana hän ei ollut nähnyt vartijoita tuon rakennuksen ympärillä. Rakennuksessa oli jotakin hyvin erikoista; se ei vaikuttanut asutulta, mutta silti sen pihat olivat hyvin hoidetut aina kun hän oli ohittanut rakennuksen. Rakennuksessa oli jotakin hyvin aavemaista.
”Ehkä minun on vierailtava siellä. Jos paikka todella on hylätty, tai vain joidenkin palvelijoiden ylläpitämä paikka, voisin vallata sen ja pakottaa vartijat alaisuuteeni...” Ääneen lausuttu ajatus tuntui äkkiä kovin houkuttelevalta. Paikka olisi kodikkaampi kuin krypta, ja lisäksi hän voisi jopa siten onnistua salaamaan todellisen olemuksensa paremmin. Lisäksi kartanoa olisi helppo puolustaa korkeiden muuriensa ja rautaisen porttinsa vuoksi.
Äkkiä ulkoa kuului puhetta, joka oli aluksi vaimeaa, mutta koveni sitä mukaa kun äänet puhujat lähestyivät hänen piiloaan. Ne olivat vartijoita, jotka puhuivat työnsä karmeudesta, kuin myös hautausmaan karmeudesta. He puhuivat vampyyreista, ja pian Grugerille selvisi kyseessä olevan partio, joka oli lähetetty etsimään nimenomaan häntä.
Mistä he tiesivät hänen olevan täällä? Oliko hänen tappamansa kuolleen tytön vastahaudattu ruumis löydetty? Vai oliko kyse jostakin muusta? Ei, Gruger ajatteli, luultavasti partio oli eksynyt vahingossa hautausmaalle, ja samanlaisia partioita olisi varmasti jokaisella hautausmaalla, hänen olinpaikkaansa oli tuskin vielä pystytty saamaan selville.
”Tämä krypta pitää aukaista”, Gruger kuuli äänen sanovan aivan oven takaa. Se kuului ilmeisesti partion johtajalle.
”Ääh, kessu, onko nyt ihan pakko? Mitä jos sieltä tuleekin oikeasti se vampyyri? Miten me sellaista vastaan tapellaan, jos noita-metsästäjäkään ei ole pärjännyt?”
”Minä annoin käskyn avata tämä krypta, toimikaa, kurittomat vetelykset, tai saatte pian maistaa muutakin kuin ruoskaa kurittomuudestanne!” Nuristen miehet alkoivat kolistella kivisen oven kimpussa. He alkoivat hakata hakuilla ja suurilla vasaroilla oveen. Gruger kirosi mielessään, pian he avaisivat kryptan ja löytäisivät hänet. Mutta sitten ajatus tuli hänelle. Hän oli vahvempi ja nopeampi kuin ihmiset, joten hänen olisi vain käytettävä sitä hyväkseen.

Miehet hakkasivat hakuilla kiveä ja nurisivat kersantilleen työn raskaudesta ja myöhäisestä ajankohdasta, sekä haudan häpäisystä ja kuolleiden kostosta. Kersantti murahteli vain, ja käski miesten jatkaa, mitä olivat tekemässä sanoen hänen haamunsa tulevan haudasta vierailemaan miesten luona, elleivät nämä tekisi kuten hän sanoisi.
Äkkiä kuului rysähdys ja kivinen raskas kryptan ovi heilahti, se osittain aukesi. Miehet säikähtivät, ja hakut sekä vasarat heidän käsistään putosivat maahan kun he nopeasti astuivat taaksepäin kryptalta ja tarttuivat aseidensa kahvoihin turvaa niistä hakien. Myös kersantti näytti hämmästyneeltä, mutta kokosi nopeasti hermonsa ja veti miekkansa esiin. Hän käski miehiään tekemään samoin.
Uusi rysähdys päin kivistä ovea lennätti oven paikoiltaan usean kymmenen jalan päähän aukolta. Hölmistyneet miehet olivat odottaneet jonkin suurikokoisen olennon olleen oven takana, mutta oviaukossa seisoi vain heitä itseään jonkin verran kookkaampi ihmishahmo kädessään miekka ja tikari.
”Hyökätkää, miehet, hyökätkää!” kersantti karjui, mutta miehet olivat epävarmoja, mitä pitäisi tehdä, ja vilkuilivat vuoroin raskasta kiviovea muutamaman kymmenen jalan päässä ja miestä, joka sen oli paikoiltaan lennättänyt.
”Ei helvetti, kessu, me ei hyökätä...” sanoi yksi miehistä, ja hänen aseensa putosi maahan. Toiset alkoivat myös kuunnella tätä miestä, ja he olivat kuin lamaantuneita. Kersantti alkoi ymmrtää, ettei saisi miehiään hyökkäämään, ellei itse tekisi aloitetta, mutta jostakin syystä hänen jäsenensä ja mielensä olivat haluttomia toimimaan. Hän ymmärsi pelkäävänsä itsekin tätä ilmestystä, joka hänen edessään oli.

Gruger näki edessään useita miehiä, jotka epävarmoin katsein pälyilivät hänen suuntaansa. Yksi heistä katseli myös kryptan oven suuntaan, joka makasi kymmenien jalkojen päässä hänestä. Yksi mies oli pudottanut aseensa lamaantuneena. Peto hänessä kirkui verta, ja ennen kuin Gruger ehti pohtia asiaa enempää, hän teki hyökkäyksensä kohti aseensa pudottanutta miestä. Yhdellä voimakkaalla iskulla rintaan, mies lensi kaaressa päin puuta. Lyödessään Gruger tunsi vartijan rintakehän antavan periksi rusauksen myötä iskunsa voimasta. Toinen rusahdus kuului Grugerin korviin kun miehen selkäranka napsahti poikki osuessaan puun runkoon taittaen miehen kehon epäinhimillisesti väärään suuntaan kaarelle. Mies putosi runkoa myötäillen maahan ja jäi myttynä siihen makaamaan, eikä enää liikkunut.
Ennen kuin kukaan ehti reagoida asiaan mitenkään, oli Gruger uuden uhrin kimpussa. Miehellä oli miekka kädessään. Voimakkaalla iskulla miekan lappeeseen, tämä irtosi miehen lamaantuneista käsistä. Tämä perääntyi epävarmoin askelin, kasvot kauhusta vääristyneinä. Gruger hyökkäsi miestä kohti ja leikkasi tämän maahan nopeammin kuin ihmissilmä pystyi näkemään. Mies tarttui kiinni saamaansa haavaan, ja yritti pitää ylitsepursuavat suolensa ja mahalaukun sisällään, mutta ei onnistunut siinä. Hän huusi kivusta ja järkytyksestä kaatuen maahan polvilleen yrittäen pitää ylävartalonsa takakenossa. Gruger leikkasi miehen pään irti hartioiden välistä, jolloin huuto loppui.
Nyt muut olivat alkaneet reagoida tapahtumiin. He olivat pakenemassa pois päin näytöksestä, ja yhdellä oli torvi mukanaan. Hän soitti hälytysmerkin lähellä olleille partioille. Gruger lähti perään, ja sai kiinni pakenevan torvensoittajan. Kuin kepardi hän loikkasi puun runkoa hyväksi käyttäen miehen selkään kaataen hänet maahan. Mies haukkoi henkeään ilman paettua tämän keuhkoista. Peto Grugerin sisällä halusi leikkiä saaliillaan, ja siksi Gruger antoi miehelle mahdollisuuden pakenemiseen. Mies yritti epätoivoisesti karkuun henkeään haukkoen. Gruger näki epätoivon miehen silmistä, hän näki, kuinka mies tiesi hänen vain leikittelevän.
Gruger otti rubiinikoristeisen tikarinsa, ja heitti sen kohti pakenevaan vartijaa. Samalla hetkellä hän itse kiipesi puuta pitkin ylös ketterämmin kuin kissakaan olisi pystynyt. Hyppien oksalta toiselle, hän alkoi vähitellen saavuttaa kersanttia, joka piiloutui erään hautakiven taakse ja hermostuksissaan pälyili ympärilleen. Hermostunut naurahdus pääsi tämän huulilta kun hän alkoi uskoa olevansa turvassa. Gruger pudottautui alemmalle oksalle, juuri kersantin yläpuolelle. Miehen silmät levisivät kauhusta kun hän äkkiä suuntasi katseensa puihin ja näki hänet. Huuto juuttui hänen huulilleen kun Gruger hyökkäsi.

Kun Gruger oli lopettanut kersantinkin elämän, hän palasi vartijan luo, jonka olkavarteen tikari oli osunut. Mies oli yhä elossa, ja tikarin ansiosta naulautunut erääseen puuhun kiinni eikä hän voinut liikkua.
”Aah! Kirottu paskiainen!” mies kirosi nähdessään itseään kookkaamman ihmismäisen olennon ilmaantuvan näköpiiriinsä. Gruger tarkasteli uhriaan ja tämän kärsimyksiä. Hän päätti lisätä miehen piinaa kääntämällä tikaria haavassa, ja nirhien lihaksia ja luuta. Mies huusi tuskasta, kunnes oli menettää tajunsa kivun myötä.
”M... mitä oikein haluat minusta...?” hän kysyi alistuneella äänellä.
”Nähdä sinun kuolevan”, Gruger vastasi julmasti hymyillen. Nopealla liikkeellä hän veti aseen pois haavasta ja iski sen voimalla miehen korvasta läpi. Yllättynyt ilme jähmettyi vartijan kasvoille, ja Gruger veti aseen pois.
Hän kuuli muiden vartioston jäsenten askeleet sekä huudot lähellään, mutta Peto tuntui saaneen tarpeeksi, ja Gruger pakeni paikalta kiipeämällä takaisin puiden suojiin. Hän liikkui lähes äänettömästi puissa, ja ylitti monia vartijoita, joitakin vain muutamien jalkojen päästä.
Lopulta hän pääsi hautausmaan muureille ja ylitti ne vähin äänin. Katu oli tyhjä, vain vartijoiden kaukaiset huudot kuuluivat vaimeina muurin toiselta puolelta. Grugerin ulkonäkö olisi herättänyt varmasti pelkoa siinä, joka hänet olisi sattunut näkemään. Hänen kasvonsa ja vaatteensa olivat veressä, hänen hampaansa ja kyntensä olivat pitkät, ja silmissä paloi villieläimen tuli. Nopeasti hän suuntasi kohti rakennusta, joka näytti tyhjältä ja vartioimattomalta jättäen taakseen äkkiä vilkkaaksi käyneen Morrin puutarhan.

Gruger kulki kohti suurta kartanoa, jonka ympärillä kulki vaaleat muurit. Muurien kulmissa olevat vartijoiden asemapaikat olivat tyhjät, valoja ei näkynyt torneissa. Muuri oli korkea useita kymmeniä jalkoja, eikä normaali ihminen olisi pystynyt mitenkään ilman apua hyppäämään sen päälle, mutta Grugerille se ei ollut ongelma. Yhdellä yli-ihnhimillisellä loikalla hän oli muurin päällä, ja katseli kartanoa.
Piha näytti hyvin hoidetulta, nurmikko oli ajettu, suihkulähteistä tuli vettä, ja ne olivat hyvin hoidetut. Pihalla paloi tulia, jotka joku oli sinne sytyttänyt, mutta yhtään vartijaa ei näkynyt missään. Rakennus itsessään oli Keisarikunnan tyylin mukainen jyrkkine ja jylhine kattoineen ja koristeellisine veistoksineen, jotka koristivat katon reunoja. Ikkunat olivat tyylinmukaisesti korkeita sallien paljon valoa sisäänsä päivällä. Portilta ulko-ovelle vei hiekkainen polku. Myös portti oli vartioimaton, Gruger huomasi.
Ketterällä loikalla hän pudottautui maahan sisäpihalle ja varmistettuaan reitin hän lähti etenemään kohti kartanoa. Ikkunoissa ei näkynyt valoa, mikä korosti Grugerin uskomusta siihen, ettei paikka ollut asuttu. Peto hänessä alkoi hellittää vähitellen ja hän alkoi saada kiinni järjestään jälleen kerran. Hänellä oli vain etäisiä muistoja siitä, mitä hautausmaalla oli tapahtunut, ja ne iskivät hänen mieleensä takautumina, jotka kaatoivat hänet maahan lähelle pääportaita ja toivat pahanolontunteen mukanaan.
Gruger makasi maassa oikeastaan välittämättä siitä, kuka hänet löytäisi siitä. Hän halusi kuolla, hän toivoi jonkun tappavan itsensä, kenties noita-metsästäjän. Hetken aikaa hän suunnitteli palaavansa takaisin hautausmaalle ja antavansa vartijoiden lopettaa oma kurja olemassaolonsa, mutta sitten vastarinta kohotti jälleen kerran päätään, samoin päättäväisyys. Päättäväisyys siitä, että hän tulisi löytämään keinon pitää Petonsa kurissa, kuten oli pystynyt tekemään niin monta vuotta ennen tätä.
Hän nousi maasta ja alkoi tutkia rakennusta nyt uusin silmin. Jos se oli todella hylätty, siitä tulisi hänen uusi majapaikkansa. Jos se pitäisi sisällään palvelijoita, jotka hoitivat päivittäiset asiat, he tulisivat olemaan hänen palvelijoitaan joko hyvällä tai pahalla. Grugerin mieleen alkoi muistua hänen ajatuksensa tästä rakennuksesta ennen kuin Peto oli vallannut hänet.
Gruger meni pääovelle, joka oli raskaanoloinen puuovi koristeltuine pieluksineen ja kolkuttimineen. Hän aikoi aluksi mennä sisään tästä ovesta, mutta muutti sitten mielensä muistaen kohtaamisensa noita-metsästäjän kanssa. Tilanne oli näennäisesti rauhallinen, mutta hän olikin löytänyt itsensä keskeltä hyökkäystä.
Hän poistui vähin äänin ovelta ja meni portaat alas alkaen etsiä toista tietä sisään. Sellainen löytyi portaiden juuresta. Se oli pieni ovi, josta hänen täytyisi ryömiä sisään. Gruger otti tiirikkansa esiin ja ryhtyi tiirikoimaan oven lukoa auki, mutta yllätyksekseen huomasi oven olevan auki.
”Hmm... vähemmän työtä minulle”, hän tokaisi itselleen hymynkare huulillaan. Nopeasti hän ahtautui pienestä ovesta sisään, ja löysi itsensä jyrkiltä portailta, jotka veivät pimeyteen. Hän sulki oven huolellisesti varmistettuaan ensin, ettei ketään ollut missään, ja lähti kulkemaan epätasaisia portaita pitkin alas. Portaat olivat pidemmät kuin Gruger oli olettanut, ja hän alkoi oivaltaa rakennuksen kellarin olevan reilusti maan pinnan alapuolella.
Saavuttuaan kellarin ovelle, hän huomasi sen olevan melko laho. Yhdellä voimakkaalla nykäisyllä ruosteiset saranat napsahtivat poikki ja koko ovi lähti paikoiltaan.
Gruger asetti oven jotakuinkin takaisin kuten se oli ollutkin, ja ryhtyi tarkastelemaan tilaa, jossa oli. Hänen edessään avautui käytävä, jonka varrella molemmin puolin oli ovia, joiden hän uskoi olevan ruoka- ja viinikellareita.
Avattuaan yhden oven hän huomasi olevansa oikeassa. Pulloja oli pitkät rivit ja mukavuuden haluisena Gruger otti yhden pullon käteensä ja tarkasteli sitä. Etiketin mukaan se oli estalialaista viiniä, kolme vuosikymmentä vanhaa, toinen pullo oli bretonnialaista alkuperää, yli kaksi vuosisataa vanhaa. Gruger tunsi äkkiä haikeuden piston itsessään. Hän ei voisi nauttia näistä maallisista iloista, kuin veren kautta. Hän avasi korkin ja kastoi sormensa bretonnialaiseen viiniin ja nuolaisi. Se oli erinomaisen makuista, hapanta, mutta hedelmäistä.
Hän laittoi korkin takaisin kiinni ja asetti molemmat pullot takaisin paikoilleen. Suljettuaan oven hän jatkoi matkaansa kohti kartanoon vievää ovea, jonka uskoi olevan suunnassa, johon oli nyt matkalla.

Kellari oli ollut melkoinen sokkelo, ja käytävä, jota pitkin hän oli kulkenut, oli jakautunut useiksi eri käytäviksi. Hän oli löytänyt vankityrmän kellarista, ja siellä oli virunut kalpeita ja nälkiintyneitä miehiä, joista yksi oli tekemässä kuolemaa jonkin puutostaudin kourissa.
Tämä näky oli valpastanut Grugerin ja saanut hänet varovaiseksi. Hän ei tiennyt keitä vangit olivat olleet, sillä kumpikaan heistä ei puhunut reikspieliä tai tileaa, he olivat olleet bretonnialaisia.
Rakennus ei siis ehkä sittenkään ollut asumaton, mutta niin tai näin, ehkä hän voisi saada selville, keitä omistajat olivat ja pystyisi sitä kautta päättämään, voisiko heitä poistaa hänen tieltään. Jos ei tappamalla niin pitämällä vankina.
Lopulta pitkän harhailun jälkeen, Gruger oli onnistunut löytämään portaat, jotka veivät yläkertaan ja avattuaan portaiden päässä olleen oven, hän oli löytänyt itsensä keittiöstä.
Kaikesta näkemästään kellarissa Grugerille oli myös tullut mieleen Schriekin kartano kolonisaatiossa, jossa ihmisiä oltiin pidetty vankina sitä varten, että heidät olisi lopulta teurastettu ruuaksi.
Hän kuitenkin epäili tätä nähdessään nyt miehen hääräävän keittiössä vähissä pukeissa. Kokilla oli vain esiliina yllään sekä lakkinsa estämässä hiuksia putoamasta ruokiin. Mies ei ollut kuullut, eikä nähnyt Grugerin tuloa kellarista keittiöön, ja mies näytti olevan täysin keskittynyt siihen, mitä parhaillaan teki. Annos, jota hän rakensi oli kuin taideteos, paljolti sellainen kuin Gruger oli ylimystöjen keskuudessa nähnyt joskus. Annos ei ollut iso, mutta se oli näyttävä. Äänettä Gruger ohitti vähäpukeisen kokin ja pujahti ulos keittiöstä.
Hän tuli suureen tilaan, joka oli koristeellinen. Katossa oli hienoja freskoja, ja kultaisia palkkeja, sekä keskeltä kattoa alas tuli massiivisenkokoinen kattokruunu, jonka kaikki kynttilät olivat palamassa valaisten huonetta tehokkaasti. Siellä, minne kattokruunun valo ei yltänyt, olivat telineillä kynttilät palamassa poistaen varjot lähes täydellisesti huoneesta. Kattokruunun alla oli suurikokoinen, kultaisin koristein koristeltu puinen pöytä, jonka ympärille olisi mahtunut varmasti toistakymmentä syöjää mennen tullen. Se oli katettu erilaisin herkuin, paistettua sikaa, härkää ja tusinan verran erilaisia kastikkeita kasvisten kera oli pöydillä kauniissa tarjoiluastioissa. Kannuissa oli erilaisia viinejä, Vastakkaisella pöydällä odotti erilaisia hedelmiä ja leivoksia jälkiruokaa varten. Kukaan ei kuitenkaan istunut pöydässä, mikä oli kummallista. Ilmeisesti talossa oli myös isäntäväki kotona, ja näytti siltä, että he odottivat vieraita saapuvaksi. Ajankohtana se oli Grugerin mielestä omituista. Sillä pian olisi keskiyö, ja yleensä ihmiset olivat tähän aikaan joko nukkumassa, tai lähtemässä juhlista pois niihin valmistautumisen sijaan.
Gruger kuuli keittiöstä askelia, ja käytti nopeuttaan hyväksi poistuessaan ruokasalista. Hän saapui suureen eteishalliin, joka jatkoi samaa koristellisuutta jota ruokasalikin oli noudattanut. Eteishallissa oli myös suuret, koristeelliset portaat, jotka kapenivat ylöspäin mentäessä. Ne veivät eteishallia kiertävälle parvelle, jonka varrella oli lukuisia ovia, joiden Gruger uskoi vievän rakennuksen oleskelutiloihin, ja makuukamareihin, sekä vierashuoneisiin.
Hänen pohdintansa loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun ruokasalin ovi kävi, ja sieltä saapui puolialaston kokki kädessään keittiöveitsi ja lihakirves. Mies huusi bretonniaksi jotakin, mikä kuulosti uhkaukselta Grugerin korviin, mutta pian hän ymmärsi sen kai olleen sittenkin hälytys, sillä muita puolialastomia miehiä saapui toisesta ovesta vastakkaiselta puolelta ruokasalin ovea. Lisäksi miehiä tuli esiin seinillä olleista palvelijoille tarkotetuista salakäytävistä. Näillä oli myös aseinaan erinäisiä esineitä, hiilihangosta koristemiekkoihin, kirveisiin sekä kilpiin.
Gruger veti nopeasti omat aseensa esiin ja valmistautui taisteluun. Peto oli nyt uinumassa hänessä, mistä hän oli hyvillään. Jos hän hallitsisi itsensä nyt, hän saattaisi pystyä neuvottelemaan itsensä ulos tilanteesta, mikä vaikutti kuitenkin epätodennäköiseltä. Mutta ainakin hän voisi pelotella miehiä haavoittaalla osaa heistä.
Hän toivoi vain jonkun osaavan joko tileaa tai reikspieliä, jotta voisi kommunikoida näiden kanssa.
Miesten vartalot kiilsivät hiestä, tai mahdollisesti öljystä, ja hienoinen laventelin tuoksu leijaili salissa. Miehet ympäröivät hänet ja kaartelivat hänen ympärillään lähestyen koko ajan. Gruger paljasti hampaansa, jotka olivat terävöityneet, mutta se ei tuntunut tekevän vaikutusta miehiin. Ele tuntui saavan nämä entistä uhkaavammiksi, kuin he olisivat ihmisiä, jotka valmistautuivat puolustamaan isäntiään ja emäntiään kuolemaansa saakka.
Sitten Gruger näki liikettä portaissa, niitä alas saapui sulavin liikkein kaksi hyvin vähissä pukeissa olevaa naista. Toisella oli yllään vain hienoa silkkiä jättäen vain vähän tilaa mielikuvitukselle, toisella oli punaista satiinia oleva asuste, jonka kaulukset olivat röyhelöllä pään takana. Molemmat naiset olisivat koska tahansa vetäneet vertoja kauneimmille haltianaisille, joita Gruger saattoi kuvitella.
Myös palvelijat huomasivat saapuvat naiset, ja vetäytyivät pois Grugerin läheltä. Kokki meni portaisiin pudottaen julmat aseensa kiviselle lattialle kalahtaen. Hän tarttui hennosti satiiniin pukeutunutta naista kädestä, kuin pelkäisi tämän särkyvän kosketuksesta. Gruger näki palvovan ilmeen miehen kasvoilla, sekä tylsät silmät, jotka olivat täydellisesti jonkin lumon vallassa, jota Gruger ei ymmärtänyt. Hän tunsi itsessäänkin jotain samankaltaista, mutta se oli vain hienoinen tunne jossakin taustalla, eikä saanut hänestä otetta. Hän ymmärsi, että jos olisi ihminen, hän olisi voinut käyttäytyä samoin näitä naisia kohtaan, mutta että vampyrismi teki hänet immuuniksi jopa näin lumoavien olentojen kauneuteen lankeamiselle. Gruger ihmetteli tätä ilmiötä, olivatko naiset juuri käyttäneet magiaa näitä ihmisiä kohtaan lumotakseen heidät, vai mistä oli kyse? Ja miksei se tehonnut häneen?
Kaikki muut kumartuivat naisten edessä ja palvoivat näitä, kuin he olisivat olleet aineellistuneita jumalattaria.
Molemmat naiset koskivat palvelijoihinsa, silittäen heidän päitään, kuin nämä olisivat olleet koiria, eivätkä ihmisiä. Ja jokainen palvelija vastasi tähän näyttämällä äärimmäisen tyytyväiseltä. Jos ihmisillä olisi ollut häntä, se olisi huiskannut edestakaisin mielihyvästä jokaisella näistä miehistä, johon jompikumpi nainen koski hennoilla sormillaan.
Molempien naisten katseet olivat kuin nauliintuneet Grugeriin, ja he eivät edes tuntuneet huomaavan lemmikkejään tai heidän reaktioitaan ympärillään, tai eivät niistä välittäneet.
Silkkiin pukeutunut nainen hymyili paljastaen hampaansa. Järkytys iski Grugerin tajuntaan hänen huomatessaan naisen pitkät ja terävät kulmahampaat.

[Rautamaha]

No tulihan sitä jatkoa ja jaksoihan sitä lukea nämäkin.Hyvää edelleen tämä ja Hermanin käänne oli yllättävä.Lisää jatkoa plz`?

[Juhoxian]

No tulihan sitä jatkoa vihdoin lisää, toivottavasti seuraavaa lukua ei tarvitse odottaa yhtä kauan. (?)