Kosto, tarinakisan juttu

[kanitsia]

Kuten jo ketjussa sanoinkin, en oikein osannut tiivistää juonenpätkiä sopiviksi ja siksi loppu on kuin moottorisahalla käsitelty, mutta tässä se kuitenkin on. Kielivirheitäkään en jaksanut korjata.

Kosto


Sarja nopeita askelia kaikui korkeiden kallioiden seinillä, kun mies juoksi niiden varjossa hikipisarat otsallaan. Oikeassa kädessään hän puristi lovista miekkaa ja vasemmalla hän piteli pientä, ladattua pistoolia. Vähän väliä hän vilkaisi taakseen ja toivoi, että oli päässyt pakoon vainoajiaan. Yhtä monta kertaa hän kirosi hiljaa, kun huomasi niiden olevan tiukasti kannoilla. Hän tiesi, että juoksemalla umpimähkään hän luultavasti vain tippuisi johonkin näiden vuorten monista rotkoista tai vääntäisi nilkkansa epätasaisessa kivikossa. Kuu loi valoaan juuri ja juuri sen verran, että hänen onnistui välttää pahimmat paikat, mutta hänen tuurinsa ei jatkuisi loputtomiin. Pelolla on kuitenkin vahva vaikutus saada järki kaikkoamaan.

Raivoisa, eläimellinen huuto kuului läheltä. Liian läheltä. Häntä oltiin näköjään saamassa kiinni. Mies ei kuitenkaan luovuttanut, ei pystynyt. Pelko oli liian vahva. Samassa hän näki toivonkipinän, tai oikeastaan paremmin sanottuna halkeaman kivisessä seinässä, mutta se riitti hänelle. Ehkä hän voisi ujuttautua sinne piiloon. Tämä päätös mielessään mies kääntyi ja alkoi juosta hurjaa vauhtia kohti pelastusta. Parin askeleen jälkeen hän astui harhaan ja kaatui rähmälleen kivikkoiseen maahan. Kipu nilkassa iski välittömästi, kun hän yritti nousta. Sitten hän näki jahtaajansa, kun ne tulivat tarpeeksi lähelle. Noin kymmenen mustaturkkista puoli-ihmistä juoksi häntä kohti kieli ulkona ja verenhimo ainoana ajatuksenaan. Näky sai miehen jäätymään kauhusta. Ensimmäinen peto oli kahdentoista askeleen päässä. Kymmenen. Kahdeksan. Enää kuusi. Sitten se kaatui kuolleena maahan sulitetunnuolen lävistäessä sen kallon. Sitten kuului lisää huutoja, mutta tällä kertaa tuttuja. Ryhmä palkkasotilaita ryntäsi kohti hämmästyneitä petoja, jotka tilanteen tajuttuaan menettivät kiinnostuksensa mieheen ja kääntyivät näitä päin. Sitten alkoi teurastus. Mies ei ollut vielä täysin toipunut pelostaan, mutta ymmärsi silti auttaa tovereitaan. Käden tärinästä huolimatta hän sai ammuttua yhtä petoa selkään, joka oli lyömäisillään maassa makaavaa soturia. Toinen peto kuitenkin huomasi tämän ja ryntäsi häntä kohti valtava kirves lyöntivalmiina ja suu vaahdossa. Tämäkin kuitenkin kaatui kuolleena maahan, nuoli kurkussaan. Tällä kertaa mies katsoi, mistä nuoli oli tullut. Noin kymmenen metrin korkuisen kallion päältä hän erotti kuun valossa seisovan hahmon pitkäjousi kädessään ja toinen nuoli viritettynä. Hän ei ollut varma mutta tuntui, kuin hahmo olisi katsonut suoraan häntä silmiin. Ihmisillä oli ylivoima puolellaan ja pian taistelun alettua viimeisetkin pedot oli hakattu kuolleiksi. Kun voittajat alkoivat hoitaa haavoittuneitaan ja pyyhkiä aseitaan verestä, hänkin nousi vaivalloisesti miekkaansa nojaten ja nilkutti näiden luokse.

”Katsokaas, kuka siinä tulee. Eikös se ole herra Kurz? Me kun luulimme, että olitte juosseet jo takaisin Altdorfiin!” Pilkansävyinen ääni kuului laihalle mutta pitkälle miehelle nimeltä Bern. Hän oli yksi kauppakaravaanin ajureista ja oli juuri päässyt kehumasta miekkailutaitojaan muulle porukalle, kun näki hänet. Nyt muutkin kolmekymmentä miestä huomasivat hänet ja alkoivat mutista omissa ryhmissään. Kurz ei vaivautunut vastaamaan tai edes kuuntelemaan muiden puheita, mutta nappasi tahtomattaankin muutaman hänelle valitun voimasanan. Hän vain kulki miesten läpi takaisin kohti vaunuja, mutta ennen kuin hän oli päässyt edes joukon puoleen väliin kuuli jo nimeänsä huudettavan, mutta tällä kertaa huutaja oli karavaanin pääopas ja palkkasotureiden päällikkö, Krieg. ”Odottakaa, herra Kurz. Oletteko loukkaantunut?” Kurz ei osannut päättää, oliko Kriegin äänensävyssä samaa pilkkaa kuin häntä ympäröivissä sotilaissa. Ainakaan ei pitäisi olla, kun ottaa huomioon summan jonka paikka karavaanissa oli maksanut.

”Nilkkani taisi nyrjähtää, kun kaaduin kivikossa.”

”Siihen pitäisi saada jotain kylmää, ehkä lunta, mutta olemme vielä liian matalalla.”

”Minulla on jäätä henkilökohtaisessa varastossani, mutta kiitos huolenpidosta. Kuinka moni haavoittui, entä kuoli? Kriegin jo ennestään synkät kasvot tummenivat hiukan lisää, kun Kurz esitti viimeisen kysymyksen. Hänellä oli tuuheat viikset ja parta, mutta kalju pää, jota kuitenkin peitti kolmikulmahattu. Toinen silmä oli puhjennut ja sen yli kulki muutaman sentin pituinen arpi. Hän oli myös melko pitkä ja lihaksikas, minkä pystyi päättelemään kaulalla tykyttävistä paksuista suonista ja leveistä hartioista. Kurz oli tuntenut tämän kokeneen palkkasoturin jo pitempään kuin halusi, eikä ollut koskaan todella ystävystynyt hänen kanssaan. Kriegin kaltaiset ihmiset ilmeisesti ystävystyivät vaikeasti. Se ei kuitenkaan mitenkään vaikuttanut hänen johtajantaitoihinsa, jotka Kurz oli huomannut synnynnäisiksi.

”Viisi kuollutta, yksi ei ilmeisesti elä yön yli. Ne pirut eivät halunneet antautua helpolla.”

”Otan osaa ja liitän heidät rukouksiini Sigmarille.” Kriegin kasvot vetäytyivät vinoon irvistykseen ja hän sylkäisi maahan kuullessaan nimen. Sitten hän viittasi parille juttelevalle sotilaalle ja viittasi heidät luokseen.

”Igor, Klaus! Saattakaa herra Kurz vaunuunsa ja hakekaa sitten Herbert tänne. Hänen yrteistään on nyt hyötyä. Joutukaa! Niitä voi vielä olla lähettyvillä ja meidän on lähdettävä liikkeelle niin pian kuin suinkin.”

Miehet tottelivat mukisematta ja auttoivat hänet takaisin karavaanin luo, missä muut palkkasoturit ja kauppiaat odottivat. He olivat jääneet puolustamaan vaunuja, kun Krieg oli lähtenyt auttamaan häntä. Nähdessään nämä miehet ja naiset, jotka vuodesta toiseen kulkivat vaunuissaan kauppateitä ja taistelivat milloin mitäkin kauheuksia vastaan järkkymättä, alkoi häntä yhtäkkiä hävettää suunnattomasti. Hän oli pelännyt kuollakseen kuullessaan petojen ensimmäiset huudot ja tajutessaan niiden aikovan hyökätä, oli hän lähtenyt sokeaan pakoon. Ei kovin ritarillista. Jälkeenpäin ajateltuna se oli itse asiassa halveksittavaa. Nämä ihmiset olisivat tarvinneet hänen apuaan, mutta hän oli hylännyt heidät. Ei että hän olisi todella vaikuttanut taistelun kulkuun, hänhän oli ammatiltaan vieraiden lajien tutkija Altdorfissa, mutta jo periaatteesta luistaminen sai hänet häpeämään käytöstään. Niin ei enää tapahtuisi. Vähintä mitä hän voisi tehdä, olisi pyytää anteeksi, jos ei kaikilta, niin ainakin miehiltä, jotka auttoivat hänet takaisin vaunuunsa.

”Pyydän nöyrimmin anteeksi käytöstäni, hyvät herrat. Käyttäydyin anteeksiantamattomasti ja voin vain rukoilla, että suotte sen hyvyydessänne minulta anteeksi. Se ei tule toistumaan.” Kurzin äkillinen vuodatus sai Igorin ja Klausin katsomaan ensin häntä ja sitten toisiaan hämmästyneinä, koska eivät olleet tottuneet tällaisiin anteeksipyyntöihin. Sitten Boris vastasi hänelle, niin kunnioittavasti kuin osasi.
”Kyllä me ymmärretään, herra Kurz. Kaikki ihmiset pelkäävät. Heidän vain pitää oppia hallitsemaan pelkonsa. Tällä alalla se tapahtuu melko äkkiä.”
”Sitä paitsi teidän pakonne sai osan niistä lähtemään peräänne, joten te oikeastaan enemmän autoitte meitä paollanne kuin jäännillänne. Ne on helpompi tappaa, kun ne hajaantuvat. Ilman teitä olisi voinut käydä paljon huonommin”, Igor sanoi.
”Mutta kuusi teistä kuoli, miten huonommin teille voi vielä käydä?”
”Me ollaan koettu pahempaakin”, sanoi Igor kasvot yhtäkkiä synkkinä kuin ympäröivä pimeys.
”Mutta onneksi meillä on Krieg, siinä vasta pomo! Se tuntee nämä seudut kuin taskunsa ja sekin on vähättelyä. Sen avulla me vältetään pahimmat paikat ja petojen metsästysalueet, mutta aina jokin pieni porukka yrittää korkata meidät yksin. Onneksi niiden älli ei riitä isomman porukan kokoamiseen”, sanoi Klaus ylpeästi.
”Ja Herbert, älä unohda Herbertiä”, jatkoi Igor yhtä ylpeänä.
”Se ukko osaa toisinaan olla piikki lihassa, mutta parannustaidoissa se on lyömätön. Muistatko kun se silloin kerran irroitti sen keihäänkärjen mun olkapäästä. Ilman sitä ja sen tytärtä moni meistä ei ois täällä tänään.”
”Onko hänkin parantaja”, kysyi Kurz kiitollisena siitä, että hänen anteeksipyyntönsä oli otettu ainakin näiden kahden osalta vastaan lämpimästi. Ehkä muutkin olisivat yhtä suvaitsevaisia.
”Clarisskö? Ei hitossa. Jotain outoa siinä tytössä kyllä on, siitä oon varma. Ja niin on pari muutakin. Sen äidistä ei oo tietoa, mutta joku kerto sen olevan haltia, joka rakastu Herbertiin vuosia sitten. Roskapuhetta sanon mä, haltia ei ikinä rakastu kuolevaiseen. Ne on liian ylpeitä semmoseen. Mutta Clarisesta, niinkö? Se viettää paljon aikaa luonnossa, kiertelee mantuja, tiedustelee maastoa. Siitä on paljon apua sillo tällö. sä ootkin tainnu jo tavata sen? Jos en väärin nähny, niin se pelasti sun hengen jousellaan. Sen se osaa.”
Silloin Kurz muisti hahmon, joka katsoi häntä kalliolta. Hän oli todella näyttänyt naiselta, mutta silloin oli mahdotonta sanoa tarkasti. Hän muisti kuitenkin sen katsoneen häntä, mutta pimeys oli peittänyt kasvot. Ne olivat salaperäisyyden verhoamat. Kun kolmikko läheni vaunuja, moni nainen ja mies tuli lähemmäs kysymään tilannetta, mutta miesten synkät ilmeet kertoivat tarinansa. Jotkut itkivät hiljaa, mutta suurin osa vain kiristeli hampaitaan ja palasi vartiopaikalleen. Klaus pyysi yhtä naisista hakemaan Herbertin taistelupaikalle ja tämä lähti välittömästi juoksemaan kohti tämän vaunua. Synkän hiljaisuuden saattelemana Kurz kiipesi vaununsa miesten auttamana ja kiitti näitä vielä kerran. Sitten hän kaivoi olkisänkynsä alta puisen, sahajauhoilla eristetyn laatikon, jossa piti jäähilettään ja pian hänellä oli nilkkansa ympärillä kylmä side. Se oli ehtinyt turvota jonkin verran mutta saatuaan siihen kunnollisen siteen alkoi se helpottaa välittömästi. Huokaisten syvään hän asettui makuulle ohuelle patjalleen ja tuijotti kattoon öljylampun palaessa seinällä. Vaunu ei ollut suurempi kuin muutkaan karavaanissa, mutta onneksi hän oli sentään saanut varattua sen kokonaan itselleen ja sisustamaan haluamallaan tavalla. Järin miellyttävä se ei silti ollut, mutta sen verran seikkailumieltä hänessä vielä oli, että hän sieti sitä valittamatta. Salaa hän silti toivoi voivansa viettää edes yhden yön kotonaan Altdorfissa, pehmeällä hanhenuntuvapatjalla, vapaana kuoppaisesta tiestä ja hevosten hajusta. Sitten hän kuitenkin muisti lähtönsä todellisen syyn ja katui koko ajatusta. Kuinka kauan hänen lähdöstään jo oli? Puoli vuotta? Niin sen täytyi olla, itse asiassa tarkemmin ajateltuna tänään oli tasan kuusi kuukautta siitä, kun hän oli astunut siihen jokilaivaan Altorfin satamassa. Hän muistaisi sen päivän loppuelämänsä ajan. Hän ei koskaan unohtaisi vaimonsa ilmettä, kun tämä huusi häntä jäämään. Hänen kyynelten kastelemia kasvojaan, valunutta meikkiä ja sateesta märkää tukkaa, jonka takaa loisti kaksi anovaa silmää. Muisto sai hänet kääntämään kylkeä, niin kuin aina. Kirjoituspöydällä lojui avonainen matkapäiväkirja ja vajaa mustepullo, jotka hän oli hylännyt lähdettyään karkuun. Hän oli jättänyt muistiinpanonsa kesken ja nyt ne huusivat lopettamaan aloitetun työn. Kurz ei kuitenkaan ollut kirjoitustuulella, joten se saisi odottaa aamuun. Hänen oli ensin vaikea saada unta, kun vaunut eivät keikkuneen tavalliseen tapaansa, mutta kun ne vihdoin lähtivät liikkeelle, nukahti hän hetkessä.

Hikipisarat kimaltelivat Herbertin otsalla kynttilän valossa, kun hän ompeli yhden palkkasotilaan haavaa omassa vaunussaan. Hän oli antanut miehelle unettavaa lääkettä kivun takia, jonka hänen kyljessään oleva haava aiheutti. Miehen ajoittaisia mumisevia ääniä ja pyörien natinaa lukuun ottamatta vaunu oli hiirenhiljainen. Sitten Krieg nousi sisään. Miehet nyökkäsivät tervehdykseksi ja Kriegin istuuduttua nurkassa olevalle jakkaralle seurasi kotvan hiljaisuus. Lopulta Herbert vastasi lausumattomaan kysymykseen.
”Hän jää henkiin, joskin joutuu vuoteeseen ainakin viikoksi. Hänellä oli tuuria.” Krieg katsoi haavoittunutta miestä, jonka tunsi nimellä Boris. Hän oli ollut hänen palkollisiaan jo kauan ja näköjään olisi vielä jonkin aikaa, onneksi.
”Enemmän kuin tuuria. Se tutkija, Kurz, pelasti hänet pistoolillaan. Se peto olisi muuten tappanut hänet.”
”Kaikilla ei ilmeisesti ollut Altdorfilaista tutkijaa suojaamassa selustaansa”, Herbert sanoi ommellessaan viimeisen tikin. Krieg mulkaisi parantajaa synkästi, aavistaen tämän kysymyksen tarkoituksen. Tämän reitin piti olla ehdottoman turvallinen (tai niin turvallinen kuin näillä seuduin oli mahdollista), mutta silti pedot olivat hyökänneet vasta vajaa viikko matkalle lähdön jälkeen. Krieg tunsi olevansa henkilökohtaisesti vastuusta näiden miesten hengistä, vaikka kaikki olivat tulleet omasta tahdostaan mukaan. Hänen olisi pitänyt valita reitti paremmin. Pitikö ukon silti piikitellä häntä, vaikka hän tunnusti oman virheensä. Siksi hän vastasi tälle töykeämmin, kuin tarve vaati.
”Entäs tyttäresi sitten, Herbert? Miksi hän ei varoittanut hyökkäävästä laumasta, olihan hän lähettyvillä?” Herbert ei vastannut heti, eikä edes kääntänyt katsettaan vesiastiasta, jossa pesi verisiä käsiään. Kun hän puhui, oli hänen äänensä epävarmempi kuin ennen.
”Hän on käyttäytynyt oudosti viimeaikoina, siis normaalia oudommin tarkoitan”, korjasi hän kun huomasi Kriegin nostavan toista kulmaansa.
”Sitä paitsi se lauma tuli todella yllättäen, Clarissea taitavampikin tiedustelija olisi voinut erehtyä.” Krieg kirosi hiljaa.
”Sitä tässä kaivattiinkin: viisaampia petoja. Luuletko, että ne voivat oppia jotain sellaista?”
”Ne ovat outoja olentoja, enkä tunne sitä lajia kovin hyvin. Periaatteessa se voisi olla mahdollista. Voisit kysyä herra Kurzilta, hänhän on ymmärtääkseni tämän alan asiantuntija, eikö?” Krieg liikahti jakkarallaan ja nojasi kyynärpäihinsä.
”Ehkä. Hän tuntuu tietävän yhtä ja toista, eikä näköjään aio jakaa sitä meille. Enkä minä pidä ihmisistä, jotka salaavat asioita.” Herbert kurtisti kulmiaan ja pyyhki kätensä vadin vierellä olevaan pyyhkeeseen.
”Sinä et yleisesti ottaenkaan pidä monista ihmisistä, mutta miksi sinä luulet hänen salailevan jotain?” Äkkiä Krieg katsoi häntä oudosti. Äkkiä hänen silmissään näkyi eräänlainen katumus, muisto vanhasta surusta. Ilme kesti vain hetken, mutta se oli niin epäsopiva tämän kaikenkokeneen palkkasotilaan kasvoille, ettei hän voinut olla huomaamatta sitä.
”Pah, en miksikään. Se oli vain vanha muisto, unohtakaamme se. Keskitytään mieluummin ajankohtaisempiin asioihin, kuten seuraavaan etappiimme. Meidän täytyy varmistaa, että tie Hurmiin on avoin. Välitä käskyni Clarisselle, että ilmoittaa minulle kaikista mahdollisista uhkista meidän ja sen kyläpahasen välillä.” Herbert hymyili harvahampaista hymyään, kun huomasi Kriegin jämärän asenteen olevan ennallaan.
”Hän ei pidä käskyistä, mutta välitän kyllä pyyntösi hänelle.” Krieg oli vähällä sanoa jotain, mutta antoi periksi, olihan nyt jo myöhä. Sanaakaan sanomatta hän nousi ja laskeutui liikkuvista vaunuista kiviselle maalle. Vasemmalla oleva vartija tervehti häntä hevosensa selästä ja hän nyökkäsi takaisin. Täksi yöksi hän oli määrännyt tupla vahdit eteen ja kolminkertaiset taakse, jotta heitä ei enää yllätettäisi niin perusteellisesti. Sitten hän hölkkäsi omalle vaunulleen karavaanin kärkeen.

Herätys oli aikainen, niin kuin muutkin jotka hän oli viettänyt täällä Sigmarin selän takana, Kurz ajatteli noustessaan istumaan vaunussaan. Hapuillen hän etsi silmälasejaan yöpöydältään ja saatuaan ne nenälleen nousi hitaasti seisomaan. Ulkoa kuului naisten, lasten ja miesten ääniä, kun he kulkivat hänen vaununsa ohitse aamuaskareissaan. Sitten hän tajusi vaunujen seisovan paikallaan. Kiinnitettyään tarkemmin huomionsa ulkona vellovaan hälinään, kuulosti se kiireisemmältä kuin tavallisesti. Puettuaan nopeasti saappaansa, takkinsa sekä kolmikulmahattunsa, laskeuduttuaan vaunuista ja vilkaistuansa nopeasti ympärilleen, huomasi hän ihmisten kasvojen olevan kireät, jännittyneet ja joillakin pelokkaat. Kaikki palkkasotilaat näyttivät olevan paikalla ja aseissa. Kauppiaat perheineen kulkivat ripeästi kohti saattueen perää, sotilaiden edetessä eteen. Kurz yritti puhuttaa muutamaa heistä, mutta kukaan ei ehtinyt jäädä juttelemaan. Hän yritti myös etsiä katseellaan Kriegiä, jota ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla. Lopulta hän turhauduttuaan nappasi ohikulkevaa poikaa niskasta ja veti tämän vierelleen muusta joukosta. Poika ei varmaan ollut vielä kymmentäkään.
”Hei poju, saat tämän kolikon, kun kerrot nopeasti mistä on kyse.” Pojan ilme kirkastui heti, kun tämän eteen tuotiin kiiltävä kolikko. Se sai hänen kasvonsa näyttämään puhtailta liasta huolimatta. ”Pahat miehet tulivat ja pysäytti meidät. Sitten äiti ja isä ja siskot ja minä lähdettiin pois meidän vaunusta ja niin muutkin.”
”Mitkä pahat miehet? Saat toisen kolikon jos kerrot?”
”En minä tiedä. Äiti vain sano niitä pahoiksi, kun minä kysyin.” Kurzilla olisi vielä ollut kysyttävää, mutta pojan äiti tuli paikalle ja veti pojan takaisin niin nopeasti, ettei tämä edes ehtinyt ottaa kolikkoaan. Kurz katsoi heidän peräänsä hetken ja lähti sitten sotilaiden mukana kohti karavaanin kärkeä, mutta palasi kuitenkin kohta vaunuunsa, otti pistoolivyönsä ja miekkansa ja lähti uudestaan.

Krieg tunnusteli miekkansa kahvaa nousevan auringon hämyssä. Kaikkialla hänen ympärillään palkkasotilaat katsoivat vuoroin häneen, vuoroin edessä avautuvaa näkymää. Noin sata univormuihin pukeutunutta sotilasta katsoi heitä takaisin järkähtämättä ja heidän takaansa pystyi juuri ja juuri erottamaan lukuisia varsijousia kantavia miehiä, joita oli myös heidän molemmilla sivuillaan kallioiden suojissa. Katsellessaan tätä sotajoukkoa hän ei voinut olla muuta kuin huvittunut siitä antaumuksellisuudesta, jolla tässä maakunnassa kerättiin veroja. Vieläpä kirjanpidon ulottumattomiin jääviä veroja, siitä hän ainakin oli varma. Mutta missä olivat ne joukot, joita ei riittänyt lähettää hänen avukseen, kun pedot pari kesää sitten tappoivat yli neljäkymmentä miestä naista ja lasta, ennen kuin ne ajettiin pakoon. Silloin he olivat joutuneet piiritykseen kapeaan solaan jossa olivat pitäneet puolensa viikon, kunnes apu vihdoin saapui. Katkerasti hän muisti myös, että hän oli tehnyt päätöksen kulkea solan kautta. Se muisto kalvaisi häntä hänen loppuelämänsä ajan, niin kuin sellaisia muistoja ei ennestään olisi, ajatteli hän synkästi. Tällä kertaa he tosin olivat valmiina, kiitos Clarissen. Ehkä tästä selvittäisiin ilman verenvuodatusta. Sen Krieg oli valmis varmistamaan tarvittaessa omalla hengellään. Samassa hän kuuli tiiviiden rivien takanaan rakoilevan, kun joku työntyi niistä läpi. Sitten hän äkkäsi Kurzin kysyvät kasvot, jotka tulivat häntä kohti. Hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono asia. Hän ei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä, kun huomasi tämän ottaneen aseensa mukaan.
”Voisiko joku kertoa minullekin, mitä täällä on tekeillä? Keitä nämä sotilaat ovat?”
”He ovat armaan suojelijamme, sir Theodorin alaisia. Et ole ehkä kuullut hänestä Altdorfiin asti, mutta täällä hän on kovasti tunnettu, eikä sillä hyvällä tavalla.” Krieg huomasi Kurzin haluavan tietää lisää ja jatkoi samalla sylkäisten maahan kohti sir Theodorin joukkoja.
”Tämä maakunta ei ole erityisen varakas, vaikka ei sillä mitään väliä olisikaan. Joka tapauksessa hän haluaa kerätä pientä eläkerahastoa tilien ulkopuolelta, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Kiristystä siis. Me maksamme
”pienen” lisäsumman tavanomaisiin veroihin ja jatkamme matkaa.”
”Entä jos emme maksa”, Kurz kysyi aavistaen vastauksen. Krieg irvisti vinosti.
”Miksi luulet hänen ottaneen armeijan mukaan?”

Sir Theodor siveli sormillaan vasta-ajeltua leukaansa samalla, kun silmäili edessään olevia, resuisen näköisiä joukkoja. Kukaan heistä ei omistanut univormua ja heidän rivinsä näyttivät sekalaisilta. Myöskään ratsuväkeä, jousia tai kiväärejä ei näkynyt. Hänen joukkonsa taas seisoivat asennossa, valmiina toimintaan. Sivustat olivat turvattu hänen luottomiehillään ja hänen takanaan oli puolensataa varsijousta valmiina ampumaan ensimmäisen sateen tappavia vasamia. Jos tilanne menisi ikäväksi, oli hänen asemansa varsin hyvin turvattu. Sana vain ja aukio muuttuisi verilöylyksi. Ajatus kiehtoi häntä, sen saama vallanhuuma sekoitti ajatukset. Teosta voisi aina syyttä petoja, eikä kukaan muistaisi pitkään rajaseudulla tapahtunutta taistelua. Ei, vielä ei ollut sen aika. Näistä raukoista saisi vielä paljon irti, ennen kuin heidän rohkeutensa riittäisi kunnon vastarintaan. Tyytyen tähän hän viittasi hevosensa tuotavaksi paikalle. Hän tapaisi tämän joukon johtajan armeijoiden keskellä, niin kuin tavallisesti.

”Ahaa, hän tuntuu olevan valmis tapaamiseen”, Krieg sanoi nähdessään ratsujoukon lähtevän laukkaan kohti hetiä. ”Igor, Gregor, Kiev ja Juhan, tulkaa mukaan! Ja olkaa rauhassa, ei tehdä tästä vaikeampaa kuin se on.” Krieg oli jo lähdössä, kun kuuli Kurzin äänen takaansa.
”Minä tulen mukaan.” Hän kääntyi kannoillaan ja katsoi tätä silmiin, van törmätäkseen niiden harmaaseen päättäväisyyteen. Se sai hänet luopumaan vastalauseista ja niin he kuusi lähtivät kävelemään kohti kohtauspaikkaa. Kahdensadan metrin päässä linjojen välissä he kohtasivat. Kurz mittaili sir Theodoria katseellaan, kiinnittäen huomiota tämän erityisen komeisiin piirteisiin, kuten pitkään vaaleaan tukkaan ja vahvaan leukaan. Hänen silmänsä olivat kylmän siniset ja ryhtinsä moitteeton, hevosen selässäkin. Lisäksi nouseva aurinko sai hänen ja miestensä haarniskat kiiltelemään himmeästi, mikä teki heistä entistä vakuuttavamman näköisiä. Sotilaat hänen ympärillään olivat vetäneet silmikot alas, mikä tuntui huonolta enteeltä.
”Taitaa olla taas se aika vuodesta, kun tulet varmistamaan turvallisen pääsymme kaupunkiisi, hyvä Theodor? Vuosi tuntuu menevän nopeammin ja nopeammin joka kerta.” Kriegin ääni tuntui oudon pelottomalta, kun otti huomioon tilanteen ja joku olisi voinut luulla, että kyse oli vanhojen ystävien tapaamisesta. Tämä harhaluulo olisi kuitenkin kuollut syntyessään, jos olisi katsonut Theodorin haudanvakavaa ilmettä.
”Jos kaupunkini enää ylipäätään huolii kaltaistasi roskasakkia kuten sinä ja väkesi. Teidän näkemisenne onnistuu aina viemään ruokahaluni.” Krieg kiristeli hampaitaan, muttei sanonut mitään.
”Mikä on hintasi?” Hetken oli hiljaista ja sitten Theodor vastasi.
”200 kultarahaa. Jos huomaan väärennöksiä, käsken kätesi hakattavaksi irti.” Kurzin, Igorin, gregorin, Kievin ja Juhanin leuat olivat loksahtaa auki, kun he kuulivat mielettömän summan, mutta Kurz ei edes räpäyttänyt.
”Se on kaksi kertaa enemmän, kuin viime vuonna”, hän sanoi hiljaa.
”Olkoot vaikka kolme kertaa! Minä vähät välitän vaikka repisit ne rahat väkesi selästä! Laki oikeuttaa minut perimään veroja alueitteni läpi kulkevilta kauppiailta.”
”Tilien välistä? Keisari ei tunnetusti pidä veronkiertäjistä”, sanoi Krieg turhankin rohkeasti. Miehet tuijottivat toisiaan rävähtämättä, inhoten toisiaan sydämiensä pohjalta. Molempien sotilaat olivat huomanneet jännityksen kasvavan ja pitivät aseitaan valmiina.
”Varo sanojasi, onneton. Nämä seudut ovat tunnettuja omituisista katoamisistaan, eikä isommankaan joukon häviäminen tuottaisi ongelmia. Krieg oli jo vastaamassa samalla mitalla, kun Kurz tuli väliin.
”Herrat, herrat, älkäämme riidelkö. Pääsemme varmasti jonkinlaiseen ratkaisuun tässä asiassa ilman turhia voimannäytteitä. Päivähän on liian nuori verenvuodatukselle.” Theodor käänsi katseensa Kriegistä ja tuijotti tätä outoa puhujaa, joka ei vaikuttanut tyypilliseltä kauppiaalta. Hän oli huomannut hänet jo aiemmin, muttei ollut välittänyt sen enempää. Ei ennen kuin nyt.
”Ja onkohan teillä jokin ratkaisuehdotus, herra kuka lienettekin? Tietääkseni meitä ei ole esitelty vielä.” Kaikkien katseet olivat nyt hänessä ja Kurz tunsi sen. Nyt ei tosin ollut aikaa jännittää.
”Pahoittelen keskeytystä. Saane esittäytyä: Wilhelm Oliver Kurz Altdorfista, vieraiden lajien ja olentojen tutkija.” Theodor pyöritteli nimeä mielessään. Kurz… Oliko hän joskus tavannut heitä? Altdorfistako? Ei ilmeisesti aatelia, mutta porvaristoa joka tapauksessa. Häntä saatettaisiin jopa kaivata. Tämä käänne tuli pahaan aikaan. Nyt pitäisi jatkaa varovaisesti.
”Anteeksi tapani, herra Kurz. Näitä tolloja pitää vain joskus pitää ruodussa, minkä toki ymmärtänette. Matkustatteko heidän kanssaan?”
”Kyllä, mutta vain väliaikaisesti, tietysti. Nykyään on vaarallista matkustaa ilman kunnollista turvaa, minkä toki ymmärtänette. Pedot ovat olleet kovin levottomia viimeaikoina.” Theodor kurtisti hiukan kulmiaan Kurzin vastaukselle ja äänensävylle, joka ei kielinyt vähäisimmästäkään kunnioituksesta tai pelosta. Hän ei ollut tottunut tällaiseen vastaanottoon.
”Se kuulostaa oudolta, ne eivät yleensä eksy näin korkealle. Eivät ainakaan, kun maineeni on alkanut levitä niidenkin korviin.”
”Ahaa, niinpä tietysti. Nämä yksilöt, jotka hyökkäsivät kimppuumme, olivat luultavasti tavallista tyhmempiä. Ei kuitenkaan siitä sen enempää, palatkaamme käsillä olevaan asiaan, rahaan siis. Haluatte siis ryövätä nämä kelpo ihmiset, eikö? Ja maakunnan maineen kustannuksella tietysti, keisarin tietämättä. Altdorfissa ei varmaan pidettäisi siitä.” Kurzin jatkaessa Theodorin kasvoille alkoi nousta tietty punaisen sävy ja hänen kätensä puristuivat tahtomatta nyrkkiin. Kuinka tämä muukalainen uskalsi pusua hänelle näin? Hänet pitäisi mestata varoittavana esimerkkinä ja ripustaa pää linnan porttien eteen. Jokin kuitenkin esti häntä menettämästä malttiaan lopullisesti. Ehkä tämä olikin ansa? Ei kuka tahansa pikkuporvari uskaltaisi järjissään nousta häntä vastaan, kun tiesi elämänsä riippuvan olevan pelissä. Hänen täytyi olla arvostetumpi, ehkä jopa keisarin lähettiläs. Ajatus sai hänen hermonsa jäähtymään hiukan, antaen hänen puhua ääni vapisematta raivosta.
”Ehkäpä olette oikeassa, hän ei todellakaan pitäisi siitä. Ehkäpä tämä jää pikku juttu voidaan painaa villaisella, ikään kuin hyväntahdon eleenä? Tulette toki huomaamaan avokätisyyteni”, sanoi hän pakottaen naamalleen hymyntapaisen ja viitaten avokätisyyden kohdalla vyöllä riippuvaan kultapussiinsa. Kurz hymyili ilkikurisesti ylikierroksilla käyvästä sydämestään huolimatta. Hän oli juuri pelannut elämänsä vaarallisinta uhkapeliä sekä omalla, että seuralaistensa hengellä, mutta se oli ilmeisesti kannattanut.
”Mielessäni olikin sopiva summa, 200 kultarahaa, niinhän se oli? Kyllä, se riittänee pitämään keisarin unessa.” Theodorin nyrkit kiristyivät hieman, mutta naamalla pysyi sama piittaamattoman ylimielinen ilme. Sisältäpäin hän kuitenkin paloi.
”Kapteeni! Käykää hakemassa vaunustani herra Kurzin pyytämä summa ja käskekää sotilaiden väistyä karavaanin tieltä!” Samassa ratsastaja hänen oikealta puoleltaan käänsi taitavasti hevosensa ja karautti taaksepäin. Kurz katseli tämän perään hymyillen rennosti ja käänsi sitten päänsä hitaasti Theodoriin, mutta oli vähällä perääntyä askeleen, kun huomasi tämän silmien ilmeen.
”Eiköhän siinä sitten ollut kaikki. Voitte poistua, kiitos.”

Kun Theodor sotilaineen oli jäänyt kuuloetäisyyden ulkopuolelle, alkoi karavaanissa hurja hurraa huutojen sarja. Kaikki, jotka olivat jo kuulleet Kurzin uroteosta, riensivät joko kiittämään häntä tai kertomaan niille, jotka eivät vielä tienneet pelastuksen syytä. Lopulta Krieg joutui käskemään ihmiset takaisin vaunuilleen, jotta karavaani saataisiin taas liikkeelle. Yksi kerta ei tosin riittänyt. Kun kaikki olivat taas kyydissä ja karavaani turvallisesti liikkeellä, lähti hän kohti Kurzin vaunua, johon oli nähnyt tämän kiipeävän heti palattuaan neuvottelusta. Kaikki muut tuntuivat olevan mitä kevyimmällä mielellä, mutta hän ei pystynyt ottamaan osaa heidän iloonsa. Ei sen jälkeen, mitä Kurz oli tehnyt. Myönnettäköön, että he olivat säästyneet järjettömältä laskulta ja ehkä jopa teurastukselta, mutta hinta tulisi olemaan vielä korkeampi, jos huonosti kävisi. Sitä paitsi hän oli päättänyt ryhtyä uhkapeliinsä keneltäkään kysymättä, edes häneltä!” Jos kyseessä olisi ollut joku Kriegin omista sotilaista, olisi hän ruoskituttanut tämän. Kurz oli kuitenkin muiden silmissä sankari ja hänen rankaisemisensa ei tekisi hyvää hänen auktoriteetilleen. Noustessaan vaunuihin sisään hän odotti näkevänsä iloisen, ehkä huojentuneen miehen, jonka olisi luullut voittaneen suuren summan uhkapelissä. Nyt hän kuitenkin näki hänet vajonneen pöytänsä ääreen, kasvot surun murtamina. Nyrkissään hän puristi jonkinlaista sormusta. Kun hän kuitenkin kääntyi Kriegiin päin, muuttui asetelma hetkessä. Enää hänestä pystyi lukemaan yhden tunteen. Vihan, joka kalvoi ihmisen ontoksi. Ilme hävisi kuitenkin yhtä odottamattomasti kuin oli tullutkin ja sen tilalle tuli nopeasti väsätty kysyvä ilme, joka ei saanut Kriegiä vakuuttuneeksi erehtymisestään. Hetken ajan molemmat olivat hiljaa ja tuijottivat toisiaan, osaamatta sanoa mitään. Sitten Kurz aloitti hiljaa.
”Onko teillä asiaa minulle?” Krieg takelteli vastausta hetken, koska ei ollut vielä toipunut Kurzin oudon vihan näkemisen aiheuttamasta hämmennyksestä. Äkkiä hän kuitenkin sai itsevarmuutensa takaisin.
”Tuo temppusi tuolla ulkona… Sinulla ei ollut mitään oikeutta leikkiä noiden ulkona olevien ihmisten hengellä sillä tavalla. Jos kyseessä olisi joku omista miehistäni, ruoskituttaisin hänet hetkessä. Älä enää koskaan tee niin minun tietämättäni.” Kurzin ilme oli mahdoton tulkita. Hän vain tuijotti Kriegin vaivoin pidäteltyä raivoa, mutta ei aikonut jättää tilaisuuttaan puolustautua.
”Tein sen minkä katsoin parhaaksi. Jos et huomannut, niin sir Theodor oli tuuman päässä hyökkäyskäskystä, usko minua. Olen käsitellyt tuollaisia itseään täynnä olevia, ihmishengestä piittaamattomia miehiä puolet elämästäni. Itse asiassa isäni – rauha hänen sielulleen - oli juuri sellainen. En toiminut hetken mielijohteesta, kuten ehkä luulitte. Jos nyt soisitte minulle tarvitsemani rauhan ja keskittyisitte omiin tehtäviinne, voimme unohtaa jossittelun ja keskittyä olennaiseen: olemmehan kaikki vielä elossa. Sitä paitsi, miksi te ylipäätään tungette hänen mailleen, jos kerran tunnette hänen aikeensa?” Krieg tunsi kiehuvansa sisältäpäin ja hetken ajan hänen teki mieli hakata Kurz tajuttomaksi ja lyödä rautoihin. Tämä kun ei osoittanut mitään katumusta tai anteeksipyyntöä, vaikka oli räikeästi ohittanut hänet karavaanin johtavana vartijana. Kuitenkin hän oli salaa kiitollinen tälle ja syvällä mielessään tunnusti tämän käsitelleen Theodoria taitavasti, joskaan hän ei halunnut Kurzin tietävän tästä mitään.
”Jos unohdetaan Theodor, niin tämä provinssi on erityisen vieraanvarainen ja hyvä kauppapaikka. Sitä paitsi synnyin täällä ja tunnen nämä vuoret kuin omat taskuni. Siinä on tarpeeksi syytä, jotta suurin osa meistä on halukas uhkaamaan korkeita veroja.”
”Kauppiaita henkeen ja vereen…” Taas seurasi jäätävä hiljaisuus, jonka aikana kumpikaan ei suostunut kääntämään katsettaan toisesta, ei ennen kuin joku huusi Kriegiä ulkona nimeltä. Tämä vilkaisi vielä viimeisen kerran Kurzia ennen kuin lähti vaunusta. Samalla hän kuitenkin huomasi kultaisen sormuksen kiiltävän hänen sormien välistään, jota hän ei ollut ennen huomannut. Tämä ei kuitenkaan kiinnittänyt hänen huomiotaan sen enempää, vaikka siinä oleva vaakuna tuntuikin tutulta. Nyt oli joka tapauksessa muuta tehtävää, sillä he olisivat hyvällä tuurilla ennen iltaa kaupungissa, minkä takia välttämättömät järjestelyt oli tehtävä ajallaan ja huolella. Hänen mielensä tuntui kuitenkin jo rauhoittuvan, kun hän ajatteli tulevaa juhlintaa kaupungin kapakoissa. Hän tulisi todellakin tarvitsemaan kunnon tuopillista tai paria. Kaikkialla hänen ympärillään ihmiset tuntuivat ajattelevan samoin: auringon ensisäteet ja täpärä pelastautuminen olivat saaneet monet paremmalle tuulelle kuin aikoihin. Tänä yönä ei nukuttaisi. Sillä välin, kun Krieg ja muut unelmoivat tulevasta illasta, Kurz puristi nyrkissään sukunsa sinettisormusta ja kirosi päivää, jolloin oli se oli tutustunut Fidel Kriegiin.

Krieg hoiperteli kaupungin synkillä kaduilla kädessään puolitäysi pullo, josta hän naukkaili humalluttavaa juomaa tuon tuostakin. Kaupunki oli todella ollut vieraanvarainen heitä kohtaan tänä päivänä ja monet kauppiaat olivat tehneet hyvän tienestin. Hän sotilaineen oli taasen saanut kulutettua palkkarahojaan naisiin, viiniin ja uhkapeliin pienen omaisuuden verran. He olivat juhlineet ympäri kaupunkia eri kapakoissa ja krouveissa aina pikkutunneista lähemmäs uutta päivää, jonka jo saattoi aistia odottavan vuoroaan vuorien tuolla puolen. Lopulta loputkin heistä olivat joko sammuneet tai Kriegin tavoin tekivät parhaansa päästäkseen majataloonsa tai karavaanille nukkumaan päänsä selväksi. Krieg oli päättänyt nukkua tämän yön kunnon sängyllä, joka ei haisisi hevosen lannalta. Se kruunaisi onnistuneen päivän. Oksennettuaan vielä viimeisen kerran majatalon ulkoportaille hän hakkasi muutaman kerran nyrkillä paksua ovea. Melkein heti siinä oleva räppänä aukesi ja kaksi ruskeaa silmää katsoi häntä tuuheiden kulmakarvojen alta. Krieg oli käynyt varaamassa huoneensa jo heti kaupunkiin saavuttuaan ja kärsineestä ulkonäöstä huolimatta vartija tunnisti hänet ja avasi salvan toiselta puolelta. Oven avauduttua hän tervehti Kriegiä lyhyesti ja sulki oven heti tämän astuttua sisään. Eteinen oli avarampi kuin ulkoapäin olisi arvannut ja yllättävän viihtyisä verrattuna kaupungin muihin yömajoihin. Krieg tiesi tämän jo entuudestaan, olihan hän käynyt siellä useasti. Hän tervehti vartijaa lyhyesti takaisin ja oli jo kapuamassa portaat yläkerran nukkumatiloihin, kun tämä sanoi jotain hänen peräänsä.
”Huoneessanne on vieras, joka sanoi tuntevansa teidät. Sanoi nimekseen Kurz.” Samassa Krieg jähmettyi niille sijoilleen. Hän ei ollut kuullut Kurzista mitään sen jälkeen, kun he olivat saapuneet kaupunkiin, jolloin hän oli häipynyt omille teilleen. Häntä ei myöskään ollut näkynyt yhdessäkään kaupungin juottolassa. Hänen ilmaantumisensa tänne tuntui Kriegistä yhtäkkiä sekä hyvin oudolta, että ärsyttävältä. Mitä asiaa hänellä voisi olla? Oliko hän seurannut häntä? Hetken aikaa hänen teki mieli vastata myöntävästi vartijan seuraavaan kysymykseen.
”Haluatteko, että heitän hänet ulos? Se tyyppi on odottanut teitä siitä saakka, kun varasitte huoneenne.”
”Ei tarvitse, hän on harmiton. Kiitos kuitenkin, kun mainitsitte.” Niine sanoineen Krieg lähti parhaansa mukaan nousemaan rappuja ylös. Nousu oli lyhyt ja päästyään ylätasanteelle hän pysäytti tulevan oksennuksen ja alkoi etsiä oman huoneensa ovea kapealta ja hämärältä käytävältä. Tässäkin kerroksessa oli tavallista paremmat oltavat, minkä tulikin kuulua asiaan, kun otti huomioon myöskin tavallista korkeamman hinnan. Seinät oli maalattu tummanruskeiksi ja lattia oli – hevoskuvioista päätellen Brettonialaisen – maton peitossa. Pienillä jalustimilla seisoi muutamia vahakynttilöitä tasaisin välein luomassa pientä valoa. Kaikkialla oli hiljaista. Aikansa hapuiltuaan hän löysi oikean oven, mutta tarvitsi kolme yritystä saadakseen pienen avaimen menemään lukkoon. Sitten se aukesi ja hän astui sisään. Hämmästyksekseen hän huomasi huoneen olevan pilkkopimeä ja ensi alkuun tyhjä. Olisiko Kurz lähtenyt vartijan huomaamatta? Varovaisesti hän hapuili tietään eteenpäin ja totutteli silmiään pimeyteen. Lyötyään polvensa kipeästi pöydänkulmaan ja kirottuaan hiljaa hän kuuli askelten ääniä edestään. Ne kulkivat aivan hänen edestään, mutta pimeys esti minkäänlaisen näköhavainnon. Hän oli juuri sanomassa jotain, kun joku veti verhot ikkunoiden edestä päästäen kuunvalon tunkeutumaan huoneeseen. Tässä heikossa valossa Krieg juuri ja juuri erotti Kurzin synkän hahmon asettuvan istumaan tuolille häntä vastapäätä. Kun hän hitaasti alkoi hahmottaa tilannetta, tajusi hän äkkiä Kurzin tähtäävän häntä rennosti pistoolilla, naamallaan jokin, mikä muistutti kieroutunutta hymyä. Tämä yllättävä käänne sai hänet tuijottamaan sanattomana Kurzia, joka vastasi katseeseen kylmästi. Hetken he olivat hiljaa. Sitten Krieg alkoi haparoida sanoja.
”Kurz? Mitä sinä teet? Laske se lelu, niin lupaan olla armollinen, vaikka käyttäydytkin kuin… Mitä helvettiä sinä edes teet täällä?” Hänen äänensä sai uutta pontta, kun ensihämmästys alkoi kaikota. Kurz vain tuijotti silmissään kiilto.
”Kuusi vuotta. Niin kauan olen etsinyt sinua, Fidel Krieg. Niin kauan olen odottanut tätä hetkeä…”
”Mitä sinä höpiset? Kuule, minä alan saada jo tarpeekseni täs…”
”6 vuotta sitten Altdorfissa, sinä ja karavaanisi olivat sillon saapuneet sinne. Toisena päivänä sinä tapasit erään naisen, joka typeryyttään rakastui sinuun…” Yhtäkkiä Krieg koki siihen asti eläneen elämänsä pahimman järkytyksen. Hän hoiperteli muutaman askeleen taaksepäin ja rojahti takanaan olevaan tuoliin, vaikkei tätä huomannutkaan. Hänen ajatuksensa kiisivät nyt vuosien taakse, Altdorfiin. Kaiken tämän ajan jälkeen oli kohtalon ivaa, että hänen muistinsa syvimpiin sokkeloihin haudatut muistot syöksyivät pintaan, kun Kurz oli tullut muistuttamaan niistä. Kohtalon lähetti. Hän näki mielessään kuusivuotta vanhan illan, sen jolloin he olivat tulleet pitkän matkan jälkeen pääkaupunkiin juhlimaan ja myymään. Sen illan, jolloin hän oli ensikerran rakastunut. Ja häneen oli rakastuttu. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän tuskin kuuli Kurzin kylmää, armotonta ääntä.
”…Sinä otit hänet omaksesi. Kuin huoran. Ja yhdessä petit hänen miestään hänen kattonsa alla. Mutta niin kuin tämä ei jo olisi ollut tarpeeksi julkea ja häpäisevä nöyryytys, sinä himosi kyltymättömyydessäsi teit rikoksista pahimman.
Ja näin murhasit naisen ainoan pojan, kun tämä yritti oikeamielisesti toteuttaa oikeuden ja tappaa sinut.” Kriegin ajatukset kiitivät kuin myrskytuuli. mitä hänen olisi silloin pitänyt tehdä? Se poika juoksi häntä kohti miekka tanassa herran tähden! Se oli täysivaltaista itsepuolustusta! Humalan aiheuttama hilpeys oli yhtäkkiä tipotiessään, kun hän huusi ajatuksensa ääneen vasten Kurzin murhanhimoisia kasvoja.
”Sinä siis vihdoin muistat minut? Poikani murhaaja ja vaimoni häpäisijä vihdoinkin tunnistaa vihollisensa. Ja nyt on vihdoin oikeus tapahtuva tämän kädestä ja armosta…” Krieg nousi seisomaan ja osoitti pistoolillaan suoraan kohti Kriegin kasvoja. Samaan aikaan tämä vasta tajusi tilanteensa vakavuuden. Huoneeseen äsken Krieg oli varma, ettei Kurz voisi ampua häntä kylmäverisesti. Viime hetkiset tapahtumat muuttivat kuitenkin hänen mieltään rajusti. Kurz ei epäilisi ampua, mutta ehkä häntä oli mahdollista viivyttää?
”Miksi sitten odotus? Olisithan voinut tappaa minut moneen otteeseen, kuten matkamme alussa. Miksi epäröit?”
”Minä en epäröinyt! Minä en koskaan epäröisi tappaa sinua!” Kurzin kädet tärisivät vihasta ja raivosta, mutta ase ei lauennut.
”Mutta minä lupasi hänelle… Minä lupasin…”
”Mitä sinä lupasit ja kenelle?”
”Vaimolleni. Minä lupasin hänelle – vaikket sinä sitä koskaan voisi ymmärtääkään – että palaisin takaisin. Elävänä. Siksi murhan pitäisi näyttää onnettomuudelta.”
”Näyttääkö yksinäinen vainaja kuula kallossaan sinusta onnettomuudelta?” Kriegin äänessä oli tilanteen huomioon ottaen rahtunen liikaa ivaa, mikä sai Kurzin kiristämään hampaitaan.
”Ehkä. Ehkäpä paikalliset tyytyvät itsemurhateoriaan? Et olisi ensimmäinen känninen sotilas, joka ampuu itsensä palattuaan pitkältä retkeltä ja menetettyään taas muutaman miehen pedoille.” Kurz tuntui saavan itsevarmuutta omista puheistaan ja Krieg alkoi tuntea paniikin nostavan päätään hänen sydämessään.
”Mutta entä vartija alakerrassa? Hänhän näki minut ja kaksi kuollutta yhdessä yössä herättää epäilyjä.”
”Tarkoitat varmaan Sveniä? Voi, hänet on hoidettu. Muutamalla kultarahalla saa ihmeitä aikaan loukossa kuin loukossa.”
”Rikos ei koskaan jää rankaisematta, Kurz. Muista se. Käänny vielä, kun vo…” Laukaus kajahti. Ilmaan levisi ohut ruudin savu. Lattialla Kriegin eloton ruumis levitti ympärilleen punaista ympyrää, reikä otsassaan. Kaikki oli ohi hetkessä, mutta Kurzista tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Hänen mielessään pyöri lukemattomia ajatuksia, jotka kaikki juonsivat juurensa tiedosta, että hän oli juuri tappanut ihmisen. Luulisi, että kun siitä on uneksinut viimeiset kuusi vuotta, ei siihen kiinnittäisi sen enempää huomiota. Kuitenkaan hän ei nyt kyennyt kuin tuijottamaan Kriegin jo kylmenevää ruumista. Syvällä mielensä kätköissä hän oli kuitenkin onnellinen. Ei murhasta, vaan siitä, että voisi vihdoin palata vaimonsa luokse.

Sven käänsi hitaasti päänsä, kun Kurz asteli hitaasti portaat alas aulaan. Sven ei ollut miehistä kunniakkaimpia, eikä siksi piitannut, jos ansaitsi vuoden palkkansa vain sanomalla Kriegin olleen huoneessa yksin, pistooli kädessään. Asia ei kuulunut hänelle. Kumpikaan miehistä ei katsonut toista, vaan Kurz käveli suoraa päätä ovelle ja avasi sen. Hän kuitenkin pysähtyi kuullessaan vartijan sanovan jotain.
”Ihan vaan uteliaisuudesta kysyn: miksi minun piti varoittaa sitä sinusta?” Kurz ei kääntynyt, vaan vastasi naama viileään yöhön päin kääntyneenä.
”Minusta hän oli ansainnut saada varoituksen.”
Sitten hän kiersi takkinsa tiukemmin ympärilleen ja astui ulkona vallitsevaan pimeyteen taakseen katsomatta.

[Nilarakh]

Toisen kerran lukaistuani vaikutti jo paljon paremmalta. Edelleen tosin nuo kappalejaot harmittaa silmää ja lopussa niitä sinunkin mainitsemiasi virheitä tosiaan on. Tykkäsin kuitenkin kerronnasta ja tarinan kulkuun oli helppo samaistua. Kirjoitteles lisää ihmeessä. Aihe voisi vaan olla jokin innovatiivisempi. :)

[Poistuja]

Pistävätkö kaikki tarinakisaturinansa foorumille? Kai tässä itsekin pitää.

[Viikate]

Kuten jo tarinaa kommentoidessani totesin, se loppu oli liian irtonainen. Pienellä tiivistyksellä ja ehkä näkökulman vaihdoksella tästä olisi tullu kelpo juttu. Muutaman sivuhenkilön ja tapahtuman olisi voinut pudottaa pois ja tarinan lopun sitoa alkuosaan vahvemmin. Juoni sinänsä on näin jälkikäteen ajatellen varsin hyvä ja viimeisten hetkien yllätys olisi toiminut yllätyksenä myös pienellä pohjustuksella, niin että lukija tajuaisi vasta lopussa aiempien vihjeiden merkityksen.

[Grom]

Tämähän oli miellyttävää luettavaa. Taisi olla näitä tarinakisan kerronnallisimpia tuotoksia, joissa juoni näyttelee pääosaa. Mukavan kevyttä luettavaa tosiaan ja kuvailuakaan ei täysin ollut unohdettu.

Alku on mielestäni taidokas ja yksi tarinan parhaita osia. Kuinka siirrytään hra. Kurzista ns. yleiskuvaan ja pienimuotoisen prologin jälkeen valotetaan lukijalle tilanne, on hyvin toteutettu. Plussaa myös selkeälukuisuudesta, joka tekee - kuten jo mainitsinkin - lukukokemuksesta miellyttävän. Dialogi on myös yksi tarinan toimivista osista ja ihmisten kuvailua löytyy myös kiitettävästi ja se on hyvää. Paikkojen ja ympäristön kuvailuun olisi kuitenkin ehkä kaivannut lisää efforttia, ihan vain tunnelmanluonnin kannalta. Nyt jää ehkä liikaakin lukijan oletetun mielikuvituksen varaan.

Kurz on mielenkiintoisen ristiriitainen hahmo. Alussa tulee mieleen - suotakoon anteeksi ontuva vertaus paremman puutteessa - vasta tv:stä sivusilmällä seuraamani Atlantis-elokuvan päähenkilö, joka on kömpelö ilmestys kaikessa tiedemiesmäisyydessään. Kurzin kehitys hahmona tapahtuu harppauksittain ja lopussa kuva on jo melkoisen erilainen. Siksipä olisinkin kaivannut lisää syventymistä hahmoon, kuten myös toiseen päätekijään, Kriegiin. Esimerkiksi parantajan ja tämän tyttären saaman "palstatilan" olisi voinut hyödyntää kahden päähenkilön syventämiseen. Jopa takautumat olisivat sopineet kuvaan. Yleensäkin novelleissa tulisi mielestäni välttää ylimääräisiä sivuhenkilöitä, sillä mm. Clarisse ei vaikuttanut tarinan kulkuun merkittävästi missään vaiheessa.

Lopetus toimii kaikessa lyhykäisyydessään ja suorasukaisuudessaan. Ei siitä sen enempää. Huomasin virheiden lisääntyvän ja kerronnan tason laskevan hieman loppua kohden ja se syö hieman yleisarvosanaa. Tarkalla oikoluvulla olisi tämä ollut vältettävissä. Saattaa kuitenkin mennä kiireen piikkiin, joten se siitä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hyvä tarina ja ansaitsi paikkansa kolmen kärjessä. Pienellä viilaamisella olisi saattanut jopa riittää voittoon.