Myrskyn Sola 3 - Vihdoin ja viimein tämäkin loppu

[Terminator Sergeant]

Vanha velho katseli hieman haparoiden vanhaa metalliamulettia. Pitkällisen hetken jälkeen hän avasi suunsa. "Aivan, muistan tämän. Annoin sen joskus aikoinaan jollekin nuorelle miehelle... Mikäs hänen nimensä taas olikaan... J... J... jotain siihen suuntaan... Aivan, Jackhan se oli. Hän teki minulle suuren palveluksen silloin. Mitähän hänelle kuuluu nykyään..."
"Hän on kuollut." Zerstörenin vastaus iski kuin piiska. Vanhuksen silmät kapenivat hetkeksi. "Jahas, olisihan se pitänyt tietää. Sellainen rämäpää." Velhon ääni muuttui vakavammaksi. "Noh, kuitenkin. Kuunteles, poju. Teen sinulle tarjouksen: minä haluan tuon kapineen takaisin hyllylleni, mutta sen toinen puoli on vanhassa mökissäni, enkä minä sitä sieltä jaksa enää vanhoilla päivilläni lähteä hakemaan, mitä lie otuksia sielläkin nykyään asuu. Annan sinulle 25 kultarahaa, jos käyt hakemassa sen minulle. Kas tässä on kartta..." Olorin hapuili hyllystään solan kartan, pudisteli pölyt sen päältä ja levitti sen pöydälle. Hän osoitti sormellaan vanhan mökkinsä paikan. "Hyvä. Käyn hakemassa sen, mutta en sinulle, velho. Se amuletti on minun." Zerstören nappasi kartan pöydältä ja kääntyi ovelle. "Hei, hetk..." Olorin lause jäi kesken, ja hänen kasvoilleen tuli kauhistunut ilme. "Sinä! Et kai sinä... Tuo tukka... Oletko sinä..."
"Sturm Verikädestä syntynyt, Verbrannt Punasilmän sukua, Kwaen Teurastaja, Middenheimin Hirviö, Käärmeenkukistaja. Tuo taikaesine on kulkenut isältä pojalle satoja vuosia, mutta sinä mokoma menit riistämään sen isoisäni kaulasta." Zerstören käveli Olorinin luokse, nappasi tätä rinnuksista ja nosti tuolistaan seinää vasten metrin ylös maasta. "Pitäisi vääntää niskasi nurin, velho. Mutta koska minulla on vielä tekemistä täällä, saat elää. Ainakin tällä haavaa." Hän pudotti vanhuksen karusti lattialle ja lähti ulos paukauttaen oven saranoiltaan mennessään. Olorin haukkoi henkeä lattialla, ja koetti saada äänensä kuulumaan, mutta hän sai aikaan vain vaivaisia pihahduksia. "*köh* Odota, et *köh* tiedä mitä se saa aikaan!*köh*"

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun Zerstören ja Vlad lähtivät kohti vanhaa Solan kylää ja Olorin mökkiä.
Alkumatka sujui rauhallisesti. Kun parivaljakko oli päässyt kuolleen metsäalueen reunalle, alkoivat ensimmäiset vaikeudet. Pahaenteinen ulvonta täytti taivaan, ja molemmat soturit kiskoivat aseet esiin. Vlad napsautti irti hihnan, joka piti hänen kilpeään selässä ja puristi kirvestään tiukemmin.
Zerstören tutki ainoalla silmällään ympäröivää maastoa. Elonmerkkejä ei näkynyt. Miehet lähtivät liikkumaan hiljaa eteenpäin. Kun he astuivat metsään, suuri varisparvi lehahti ilmaan kuolleista puista ja peitti auringon. Samalla joukko karjuvia rosvoja juoksi puskista kohti heitä. Zerstören karjaisi ja lähti ryntäämään kohti vastustajiaan. Vlad karjahti hänkin ja lähti mestarinsa rinnalle.

Zerstörenin miekka halkoi vastustajia kuin ilmaa, eikä kukaan voinut raivoavalle kaaosherralle mitään, eikä Vlad jäänyt sen huonommaksi. Jäinen kirves silpoi ryöväreitä joukoittain, ja pian oli vihollinen murskattu alkutekijöihinsä. Viimeiset koettivat paeta, mutta Zerstören juoksi perään, nappasi yhtä niskasta, puristi hengiltä ja viskasi puun runkoon rusahduksen saattelemana. Hän heitti miekkansa toisen selkään ja lävisti tämän hengettömänä maahan. Vlad listi loput huitaisemalla kirveellään näiden päät irti. Yksikään rosvoista ei palaisi kertomaan kohtalostaan. Zerstören käveli kuolleen luo, polkaisi tämän pään hajalle ja veti miekkansa irti kaatuneen ruumiista. "Heikkoja. Miten nämä ovat selvinneet täällä?" Itsekseen mutisten hän lähti jatkamaan matkaa kuolleen metsän läpi.

Lyhyen ajan kuluttua he saapuivat metsästä kohoavan mäen harjalle, jonka yllä pyöri tummanpuhuva pilvi, jossa kulki salamoita. Zerstören urahti ja osoitti pientä mökkiä joka näkyi kaukana puitten katveessa. Juuri kun hän oli laskeutumassa mäkeä alas metsään, kuului heleä naisääni aukon toiselta reunalta. "Pysähdy, sinä kirottu olento! Kauan olen sinua jahdannut, ja nyt lopultakin sinä kuolet!"
Ruskeaan nahkapanssariin pukeutunut mustahiuksinen nainen seisoi tikarit käsissään vastapäätä heitä. "Khrishna. Sanoinhan, että älä seuraa minua enää." Zerstörenin vastaus kuulosti lähes surulliselta. Yksinäinen kyynel vierähti alas naisen poskea. "Hiljaa sinä! Sinä saastainen, epäpuhdas pahan palvelija! Sinä olet tuottanut jo liikaa murhetta ja tuhoa tässä maailmassa! Nyt saat lopultakin maksaa teoistasi!" Sanottuaan tämän nainen lähti hyökkäykseen. Hän heitti tikarinsa kohti Zerstöreniä, joka ei tehnyt elettäkään torjuakseen ja tikari kimposi pois. Nainen oli jo lähes iholla, kun kaaoksen seuraaja päätti toimia. Hän syöksähti eteenpäin ja iski nyrkillään kohti Khrishnaa. Tämä otti kädestä kiinni, syoksähti sen ali kiskoen itseään eteenpäin käyttäen vastustajansa kättä tukena ja iski hohtavalla terällä kohti Zerstörenin kylkeä. Kaaosherra heilautti naisen irti nopealla liikkeellä ja huitaisi kilvellään tätä mahaan, singoten hänet ilmalentoon. Khrishna mätkähti selälleen nurmelle, ja osuma iski ilmat pihalle hänestä. Hänen haukkoessaan ilmaa käveli Zerstören hänen luokseen. Valtava teräksinen jalka astui naisen rintakehän päälle. Kylmät huurut pistelivät iholla, ja lisääntyvä paine alkoi tuntua luissa. Yhtäkkiä olo helpottui, kun Zerstören nosti jalkansa pois. Se tunne ei kestänyt kauaa, kun voimakas potku osui kipeästi Khrishnan kylkeen murtaen luita ja singoten hennon naisen uudelleen ilmaan. Tällä kertaa lento päättyi huonommin hänen hennon ruumiinsa mätkähtäessä suuren tammen kuolleeseen runkoon. Veri purkautui suusta ja kipu viilsi pitkin selkää. Hän valui maahan veriseksi, nyyhkiväksi mytyksi. Zerstören asteli naisen luokse ja tarrasi tätä leuasta. "Khrishna. Hyväksy kohtalosi, sinä et ole enää morsiameni. Sinä olet kirottu, kuten minäkin." Zerstörenin puhuessa kyyneleet valuivat vuolaasti naisen silmistä. "Nyt katoa. Elä. Minun lähettyviltäni et löydä kuin kuolemaa." Sanottuaan tämän Zerstören vetäisi naisen lähemmäs itseään ja suuteli tätä. "Vlad. Häiriö on nyt poistettu. Jatkakaamme." Hän päästi Khrishnan irti, ja tämä lysähti nyyhkyttämään nurmelle. Kyyneleet pursusivat ulos punertavista silmistä ja hänen äänestään kuului selvästi kuin päivä miten katkera ja vihainen tämä oli. "Sinä olet itse perkele! Sinä olet niljaisin, alhaisin olento tämän kirotun planeetan päällä! Kiroan sinut! Vihaan sinua! Toivon että kuolet tuhat kertaa helvetin mestariesi kynsissä!"
Zerstören ja Vlad katosivat jälleen kuolleen metsän varjoihin.

Päästyään ulos kuolleesta, vanhasta metsästä, kaksikko tutki edessään leviävää näkymää. Tasankoa ja kivimaastoa jonka toisessa päässä näkyi vihreää metsää, jossa mökki olisi. Illansuussa he saapuivat perille. Nariseva ovi ei paljoa vastustellut, kun Zerstören potkaisi sen sisään. Pölypilvi levisi ilmaan ja peitti näkyvyyden. Sen laskeuduttua he astuivat huoneeseen. Zerstören heitteli kirjoja ja muita esineitä ulos pois tieltään. Hän etsi ja etsi, mutta amuletin puolikas ei halunnut tulla näkyviin. "Vlad! Ala etsiä sitä! Minä haluan sen esineen NYT!" Tavallisesti tyyni Zerstören oli nyt selvästi raivoissaan. Vlad ymmärsi, ettei nyt kannattaisi kinata vastaan.

....

Revittyään lähes koko mökin paloiksi ja siroteltuaan kaikki sen sisällykset ympäriinsä, amuletin osasta ei vieläkään löytynyt. Raivoissaan Zerstören tömisteli viereiseen metsään, repäisi kokonaisen puun juurineen irti maasta ja istui sen päälle miettimään, missä amuletin puolikas voisi olla.
Kädet kasvojensa peitossa hän istui ja mietti, kunnes oli jo pimeä. Sitten hän nousi ja käveli uudestaan mökin luokse. Potkiessaan roskia sivuun hän tutki lattian vielä kerran. Lopulta, pölyn seasta paljastui metallinen kahva. Kivinen kansi oli jumissa, eikä se auennut edes yrittämällä. "Taiottu umpeen. Pirun velho..." Zerstören otti kilpensä ja iski sen kaikin voimin kiviseen laataan. Laavariimut välähtivät kirkkaina ja kerääntyivät kilven maanvastaiseen reunaan. Salamat sinkoilivat kivilattiasta ja maaginen tuuli heilutti Zerstöreniä. Punainen sädekimppu sinkoutui taivaalle laatasta ja paineaalto heitti Zerstörenin selälleen. Humina yltyi korviahuumaavaksi ja sähköiset kipinäsuihkut heittelehtivät sinne tänne. Ilmiö laantui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Zerstören hyppäsi pystyyn ja kiskoi kivilaatan syrjään, ja sen alta paljastui vihreää valoa hohtava rasia, joka oli yhtä vanhan näköinen kuin amuletin se puoli, joka oli Zerstörenin kaulassa. Kun hän tarttui rasiaan, se aukesi itsestään, ja vihreä, hohtava jalokivi hyppäsi ilmaan leijumaan. Se oli kauniimpi kuin mikään jalokivi jonka hän oli koskaan nähnyt, kauniimpi kuin yksikään olento, kauniimpi kuin mikään mitä kukaan voisi tehdä.

Zerstören poimi hellästi leijuvan jalokiven suuriin käsiinsä, ja asetti sen metalliamuletin keskellä olevaan pidikkeeseen. Metallipuolen pienet palat naksahtelivat ja nitisivät jalokiven painautuessa kiinni oikealle paikalleen. Pieni vihreä välähdys ilmoitti amuletin olevan jälleen koossa. "Kuulen teidät, oi esi-isät. Jakakaa voimanne kanssani..." Näiden sanojen saattelemana Zerstören ja Vlad suunnistivat takaisin kohti Uutta Solan Kylää.

No jopas sitä tuubaa tuli.

[El Capitan]

Earakin, Sandir, Lenadin ja Lanodin

Earakinin olessa nukkumassa, muut kolme toverusta jatkoivat keskustelua nuotion ääressä. He keskustelivat kaikesta, mitä päähän tuli. Etenkin, mikä ihme tämän kylän oli laittanut tälläiseen kuntoon ja miksi ihmeessä kirkon alla oli noinkin suuri onkalo? Onkalo etenkin oli mitä kummallisin. Sen tekeminen oli varmasti ollut työlästä ja käyttötarkoituskin oli vielä pimennossa. Lenadinin ja Lanodinin keksiessä syitä näihin kysymyksiin Sandir nousi jaloilleen seisomaan. Isumaan jääneet loivat pian katseen toveriinsa, joka hiljaa lähti kävelemään kohti kylää. Kumpikaan heistä ei tahtonut häiritä toveriansa kysymällä: "Mihin menet?" vaan jatkoivat keskustelua keskeen. "Kyllä hän palaa hetken päästä", molemmat tuumivat.

Oli jo tullut myöhäinen yö ja taivaalla loisti kirkas täysikuu. Oli harvinaista, että kuu edes näkyi taivaalla, mutta kuin mystisten voimien auttamana, se löysi aina joko aukon muuten tummalta taivalta tai pilvet olivat niin ohuet, että siitä tullut valo valaisi yksin jääneen haltian matkaa. Hetken aikaa kuluttua Sandirin eteen tuli kukkula, jonka päältä oli hyvä näkyvyys kylään. Mitään kummmempia miettimättä Sandir huokaisi ja laskeutui maahan istumaan. Myrskyisistä pilvistä alkoi kuulumaan jo ukkosten ääniä ja sade alkoi. Sandir lakseutui makaamaan selälleen nurmikkoon ja antoi sadepisaroiden laskeutua hänen kasvoilleen.

Sandir jatkoi katsomista taivaalle. Sinänsä, häntä ei huvittanut kastua, mutta minne hän menisi? Takaisin muiden luokse? Ei, hän halusi olla nyt yksin. Kylään sateelta suojaa? Ei, liian pitkä matka ja hänen kuitenkin pitäisi pian palata muiden luo ennen kuin he ehtivät huolestua. Olihan tämä paikka puheiden mukaan täynnä kaiken maailman otuksia, jotka eivät epäröisi hyökätä tilaisuuden tullen. Hetken aikaa maattuaan kosteassa nurmikossa, Sandir nousi takaisin jaloilleen ja alkoi lähtemään takaisin muiden luokse. Hän kuitenkin pysähtyi muutaman askeleen päähän ja jäi paikalleen seisomaan. Hän käänsi päänsä ja hengitti hiljaa. Hän kuunteli. Hän kuunteli hetken ja toisenkin. Lopulta hän kääntyi kokonaan ympäri. Juoksemalla hän pääsi pian takaisin kukkulan päälle ja siristäen silmiään hän katsoi kylää kohti. Sieltä kuului jonkun ääni, aavemmainen ääni. Hetken aikaa Sandir mietti, että hän oli kuvitellut omiaan, mutta nähdessään heikon valon, liikkuvan valon, rakennuksien seinillä ja lopulta heikosti hohtavan hahmon kylän kaduilla hän alkoi ihmettelemään. "Kuka tai mikä tuo on?"

Kiinnostaako ottaa selvää omin nokkinen?

El edit: Termis, muitathan, että juuri Olorin on se, joka osaa ja opettaa ne kung fu-taidot, että jatkossa voisit kuvailla hänet vähän mahtavempana olentona. Vai halusikko vain lisätä omaa mahtiasi kuvaamalla lähellä oleviasi alenpina olentoina? Sillai lintuperspektiivistä? Muuten hyvä.

[Ilkeapikkuperkele]

Jos vielä tuo viimeneinen paikka on vielä auki niin ilmoittaudun mukaan. Esittelen hahmoni ja hänen kätyrinsä tänä iltana fluffin kera.

[halko]

@El Capu
Fluffittele vain loppuun se mitä Sandirille käy. Itse en nyt jaksa kun tulen kotiin vasta illalla ja huomenna on peli eikä tiedä jaksaako sen jälkeen.
Joten laita jatkoa vain tulemaan.

[El Capitan]

Jos vielä tuo viimeneinen paikka on vielä auki niin ilmoittaudun mukaan. Esittelen hahmoni ja hänen kätyrinsä tänä iltana fluffin kera.

Hmm... Että sellasta. Juuri kun keksin Da cunning planin ekan kierroksen pelaajien tasaamiseksi, mutta tokko väliä. Katotaan mitä tästä tulee. Tuskin pahempaa sekamelskaa kuin mitä se tällä hetkellä on. Tuoppa toverisi sitten, mutta muista fluffi. Sitä saa odotella välissä kauan, että ilman sitä et pääse.

@Halko: Tässä on vuorossa nyt vähän muita hommia hoidettavana, että tuskin jatkan tarinaasi hetkeen. Että kyllä sinä varmaan saat siihen jotain kirjoitettua ennen kuin ehdin edes aloittaa.

[Ilkeapikkuperkele]

Kaksi tummaa hahmoa ilmestyy kylän reunalle.
"Tämäkö se paikka on?" Cervus tokaisee huppunsa alta samalla silmäillen ympäristöään mahdollista vaaroista.
"Kyllä, mikäli näihin ihmisten karttoihin on luottamista. Minulle kerrottiin,että meidän pitäisi hakeutua jotain kirkkoa muistuttavan rakennuksen läheisyyteen." Vastasi Erathian. Hän oli pukeutunut punaiseen raskaaseen haarniskaan ja purppuraan viittaan. Vyöllään hän piti huotrassa leveää miekkaansa ja selässä roikkui sukuvaakunalla varustettu kilpi. Molemilla oli ratsuimaan mustat sotahevoset jotka eivät näyttäneet merkkiäkään väsymyksestä vaikka matkaa oli taitettu jo päiviä.
"Hyvä.Kurkkuani kuivaakin jo...Vaikka tämä ihmisten niin sanottu olut maistuu sonnalta." Hymähti Cervus hypähtäen ketterästi samalla ratsunsa selästä. Samalla hänen vyöllään vilahti ne kaksi pitkää veistä jota hän kantoi. Myös Erathian pudottautui hevosensa selästä ja he jatkoivat kohti korkeinta rakennusta kylässä jonka uskoivat olevan tämä kirkko.

Päästyään kirkolle he huomasivat mittelöiden alkaneen ja olevansa myöhässä. Erathian heitti kultapussinsa Cervukselle käskien häntä varamaan suurimman huoneen mitä majatalossa olisi. Itse hän veti kilven selästään ja kantoi sitä nyt oikeassa kädessään. Hän asteli kirkon ovelle ja astui sisään. "Olisi aika harjoittaa taitoja.." Hän ajatteli itsekseen samalla silmäillen ympärilleen.

[Executioner]

Gabriel Anquillian teki tietään kohti Solankylän kirkkoa, vihellellen itsekseen jonkin kaksimielisen kapakkalaulun sävelmää. Hänen katakombeissaan tapaamansa vanha haaska kantoi jonkinlaista kaunaa kirkonmiehiä kohtaan, joten Gabriel oli heti hautausmaalta poistuttuaan suunnannut tiensä pyhää maata kohti, aikeinaan lahdata koko kirkon väki ja viedä raadot työnantajalleen. Hänen uudet voimansa olivat mitä mielenkiintoisimmat, ja Gabriel oli utelias oppimaan lisää tästä kuolettavan mahtavasta taikuudesta.

Tanssahdellen avojaloin vesilammikoiden täplittämän, mutaisen soratien vartta, Gabriel suunnitteli jo näyttävää ja dramaattista sisääntuloa. Hänellä oli mitä loistavin idea, joka oli paitsi tehokas, myös sai hänet näyttämään käsittämättömän tyylikkäältä. Hän ei malttanut odottaa pääsevänsä toteuttamaan sitä!

Talonpoikaisvaatteisiin pukeutunut Gabriel astui nöyrästi sisälle Solan kirkkoon, kävellen ensimmäisen näkemänsä papin luo, kasvoillaan epätoivoisin ’säälikää minua’-ilmeensä. Hengenmies kohotti päänsä kirjoituskääröstä, jota oli lukemassa.

”Mikä hätänä, lapsi?” vanhahko mies kysyi lempeällä äänellä. Miehellä oli lyhyt, siisti harmaa parta ja samanvärinen kaapu. Hiuksia hänellä ei ollut lainkaan ja pitkä ikä näkyi hänen kasvoiltaan, jotka olivat uurteiset kuin puun kaarna.

”Isä, minun.. minun on ripittäydyttävä.”

Ei kestänyt aikaakaan, kun Gabriel istui pienessä, puisessa kopissa, väliseinän toisella puolella istui taas aiemmin tavattu vanha munkki. ”Noniin, lapsi.. kerrohan, mikä mieltäsi painaa?” vanhus kysyi.

Gabriel niiskutti. ”Minulla, isä.. minulla on hallitsemattomia haluja. Väkivaltaisia sellaisia. Tuntuu kuin sisälläni olisi.. jonkinlainen peto, joka halajaa vapaaksi. En tiedä mitä tehdä.”

”Sieluasi vainoaa väkevä henki, lapsi, joka yrittää saattaa sinut syntiin. Milloin tällainen halu veritekoihin oikein herää?”

Gabriel hekotteli mielessään omalle nokkeluudelleen. ”Voi, isä.. sellaisina hetkinä.. kuin.. NYT!”

Harmaan turkin peittämä, susimainen käpälä repi säpäleiksi kapean puukaistaleen, joka erotti kaksi pientä koppia toisistaan. Gabriel tarttui kynsin kiljuvaa vanhusta kasvoista kourallaan ja syöksyi pappi mukanaan kopin katon läpi kirkon takahuoneeseen. Kourallinen muita pappeja oli tulossa jo katsomaan, mistä mekkala johtui. Puunsäpäleet lentelivät ympäri huonetta ihmissuden syöksyessä avoimeen tilaan.

Gabriel otti papin jaloista kiinni molemmilla käsillä, pyörähti ympäri ja murskasi tämän ikääntyneen kehon vasten kirkon graniittista sisäseinää kuin tikun. Kylkiluut rusikoituivat pirstaleiksi ja sisäelimet suorastaan räjähtivät iskeytyessään periksi antamattomaan kivivalliin. Ihmishirviö kiskoi papin vasemman jalan irti tämän kehosta ja viskasi molemmat osat huolimattomasti huoneen nurkkiin kuin vihainen lapsi heittää rikkimenneen lelun.

Sitten helvetti pääsi valloilleen, kirjaimellisesti. Karjuen petomaisesti, Gabriel teki itselleen uuden oven suoraan harmaan kiven läpi kuin se olisi ollut pahvia. Näytti siltä, että mikään mahti maailmassa ei voisi pysäyttää kolmimetristä, harmaata petoa, jonka silmät hohtivat kuin kaksi kuumaa hiiltä, täynnä verenhimoa, raivoa ja pelottavaa oveluutta. Mutta pahinta oli se, että Gabriel selvästi nautti aiheuttamastaan kaaoksesta syöksyessään kirkon pääsaliin.

Ensi töikseen Gabriel hyppäsi alttarille ja ulvoi vertahyytävästi, pakottaen heikkotahtoisimmat peittämään korvansa käsillään. Vahvat takajalat ponnistivat ja lennättivät harmaakarvaisen perkeleen keskelle pitkiä kirkonpenkkejä, jotka katkesivat oljenkorsien lailla massiivisen pedon alta.

Sulavalla liikkeellä ihmissusi tarttui lähimpään ehjään penkkiin, heilautti sen päänsä ympäri kaaressa, iskien istuimella hitaimpia uhrejaan laajassa kaaressa, lähettäen epäonnisia ilman halki murtuneiden luiden ja katkenneiden jäsenten kera. Pysähtymättä hetkeksikään, hän hyppäsi vasten kattopilaria ja kiipesi sitä ylös ketterästi kuin hämähäkki. Paksut, terävät kynnet jättivät syviä aukkoja kiviseen pilariin Gabrielin kohotessa kattotasanteille, sieltä kattoparrua trapetsina käyttäen edelleen värikkäiden, lasimaalattujen ikkunoiden täyttämälle seinälle. Kädet levitettynä sivuilleen ja kaikilla raajoilla seinällä roikkuen, Gabriel murisi tyytyväisyyttään matalalla äänellä, silmät haravoiden alapuolellaan kohti osoittelevaa ihmisjoukkiota, kunnes tavoitti etsimänsä. Kirkon ylimestari..

[Datsi]

Papin kerrottua tarinansa loppuun ja lähdettyä, Kevin jäi viimeistelemään rukoustansa. Hänellä ei olisi mitään kiirettä, sillä hänellä olisi useampi päivä aikaa, ja hän ei ollut jalan. Kevin luultavasti ehtisi temppeliin ja takaisin päivän sisällä.

Sitten se tapahtui. Kevin tunsi demonisen olennon lähettyvillä. Vaikka ympärillä ei ollut muita, kuin ripittäytymään tullut nuorukainen, joka juuri astui puiseen koppiin ja pappeja hääräilemässä ympäri kirkkoa tärkeän näköisinä.

”NYT!” Kuului nuorukaisen ääni tämän muuttuessa ihmissudeksi, repien ympärillään olevan kopin säpäleiksi. Karjuen tämä olento lensi Papin kanssa takahuoneeseen, johon usea muu pappi änkesi seuraamaan tilannetta.

Kevin toimi. Nopeasti hän kävi hakemassa siunatun vasaransa kirkon oven edestä olevasta telineestä, ja lausui rukouksen. ”Sigmar! Kuule rukoukseni, ja anna minulle voimaa tuhota tämä riivattu olento!” Hän huusi. Lausuessaan nämä sanat, hänen kahdenkäden vasaransa rupesi hehkumaan kultaista valoa, ja Kevin tunsi itsensä uudesti syntyneeksi. Pitkästä aikaa hän saisi maistaa taistelua.

Palattuaan kirkkoon hän huomasi olennon roikkuvan seinällä tutkien väkijoukkoa. Kevin tiesi ketä hän etsi. Hän oli varma siitä.

Sivusilmällään Kevin huomasi tutunvärisen kaavun muiden pappien joukosta. Vaistonomaisesti hän juoksi ylipapin eteen ja huusi ihmissudelle ”Hänet sinä tapat vain minun kuolleen ruumiini yli!” osoittaen tätä vasarallaan.

Huu, tappelua :D

Unohdetaan temppeli, haastetaan Gabriel ja otetaan turpiin.

[Ilkeapikkuperkele]

Erathian seisoi kirkon sisällä silmäillen muita sisällä olijoita. Samassa helvetti pääsi irti. Puinen koppi yhdessä rakennuksen nurkista räjähti kappaleiksi ja suden kaltainen peto hyökkäsi sieltä ulos ja syöksyi takahuoneeseen. Erathian veti miekkansa huotrastaan ja kohotti kilpensä torjumaan mahdolliset iskut häntä kohti. Pikainen silmäys tilaan näytti pappejen kauhistuneen ja juoksevan nyt kun päättömänä pakoon tätä hirviötä. Joku heistä näytti hakevan asettansa.

"Mikä helvetti se oli?!" Erathian mietti hetken itsekseen ja ryhtyi valppaana etenemään kohti suuaukkoa jonka peto oli tehnyt seinään. Hän kuuli yhden papeista rukoilevan ja huomasi kuinka hänen raskas sotavasaransa alkoi hehkua valoa ja papin sitten ryntäävän pedon perään. Hetken asiaa punnittuaan hän päätyi tulokseen, että petoa vastaan hänellä olisi paremmat mahdollisuudet tämän ihmisen kanssa kun yksin. Hän voisi tarpeen vaatiessa myöhemmin päästä tämän sitten helposti päiviltään.

"Hei odotas!" Hän huusi papille ja ryntäsi papin perään toivoen, että tavoittaisi tämän ennenkuin olisi liian myöhäistä. "Mihin helvettiin se Cervus jäi..." Hän kerkesi vielä miettiä.

Väärässä paikassa väärän aikaan nähtävästi. Ei auta kun yrittää eli Haastetta Gabrielia vastaan.

[xxSEBBOxx]

Majatalolta pois suunnatessa kuulivat Solomon ja Hans selkäpiitä hyytävän ulvonnan kantautuvan läpi kylän. Se sai kaikki kylän asukkaat kääntämään päänsä kirkon suuntaan ja pienimmät lapsista itkemään pelosta. Solomon katsoi kohti kirkkoa ja kuuli puun palasten kolisevan kiveä vasten ja brutaalit taistelun äänet. Askel kerrallaan uskonmiehet lähestyivät kirkkoa ja tulivat sen ovien edustalle. Puiset pari ovet lennähtivät auki kun Salomonin voimasta ja hän näki kauhukseen Herran nöyrimpien palvelioiden ruumit pitkin maata erinäisissä mytyissä ja suden näköisen hirviän niiden keskellä. Pyhäviha leimahti kerjäläisveljien kasvoille. Hetkekään hukkaamatta he hyökkäsivät tuon pedon kimppuun.

Nonni haaste tullee. Eiköhä polteta sepe susi yhdessä uskonveljet?

[Rotten sound]

Noustuaan kaivoksesta nousten taas seisomaan aurinko oli jo laskemassa. Nopeasti heittäen suuren malmi pussin olkapäälle, hän lähti kävelemään kohti sepän luokse, jossa häntä odottaisi palkinto.
Kylässä sepän luonna Heimir antoi ison kasan malmia sepälle. "Tuossa on 10 kultarahaa ja uusi haarniskasi pidä myös se hakku myös itselläsi voit viellä tarvita sitä." Seppä murusi tahkon ääressä. Ulkona Heimir puki uuden haarniskansa päälensä, joka oli selvästi vahvistunut ja vaihtanut ruosten värinsä kiiltävään teräksen väriin. Kävellen ulkona hän näki Fenjan, jonka kanssa hän lähti kohti baaria. Matkan varrella kirkosta rupesi kuullumaan ulvontaa ja huutoja, mutta kaksi miestä juoksi kohti kirkkoa kaataen lapsia maahan ja tönien ihmisten tavaroita. Kaksi miestä olivat pääset ovelle asti ja aukaiseet sen kummatkin yrittivät juoksivat kirkon sisään, mutta suuri kirveen terä jysähti heidän taakse, kun he tulivat pois kirkosta, kun Heimir oli ruvennut karjumaan pelkureille.
"Tuo ei ole mukavaa töniä ihmisiä ja toisten tavaroita. Pitäisikö minun opettee, kuinka sinun laisia koiria koulutetaan? Annan teille sellaisen opetuksen, että toivoisit olevasi äitisi kohdussa. Tulen opettamaan sinulle uuden kivun, joka on kuin sateenkaari." Peikko röhisi virne naamalla

Haaste xxSeboxx:lle

[Justus]

Kylläpä tämä pakka nyt levisi käsistä =D
No tullaan sekoittelemaan sitä vähän lisää...

Matka Jumalan temppeliltä kului tutuissa merkeissä hiljaisuudessa ja pimeydessä. Maantierosvojen itsesuojeluvaisto tuntui toimivan, koska yksikään ei häirinnyt Tharanin ja Xalaian matkaa. Ainoa matkantekoa häiritsevä tekijä oli Tharanin kainalossa kiikkuva uurna, joka selvästikin sisälsi jonkin hengen. Se näet oli alkanut kuiskutella pahaenteisesti. Vaikka vampyyri oli tottunut henkiolentoihin ja muihin vastaaviin, ei hän silti nauttinut tuntemattoman sellaisen läheisyydestä.

Päivän vaelluksen jälkeen kaksikko palasi kylään kenenkään huomaamatta, mutta jokin tuntui olevan vialla. Ihmiset olivat kerääntyneet kaduille jopa näin myöhään, ja kirkon suunnalta kantautui sekasorron ääniä. Hiljaa kiroten Tharan syöksyi kohti kirkkoa, siellä hänen oli pitänyt tavata se kirottu vanha eukko.

Kirkolle päästyään Tharan huokaisi helpotuksesta nähdessään eukon turvassa kirkon ulkopuolella. Hän syöksyi vikkelästi eukon luo ja sysäsi uurnan tämän käsiin tokaisten: "Tässä tuhkasi. Olet palkkion velkaa."
Tharan oli haistanut ilmassa toisen vampyyrin, ja veriviha leimahti liekkeihin hänen sisällään. Siispä hän livahti sisälle kirkon porteistä huikaten Xalaialle: "Jää sinä tänne huolehtimaan sijoituksestamme"

Sisällä oli täysi kaaos. Pelosta kirkuvia pappismiehiä ja siviilejä ryntäili sinne tänne parin uljaamman yksilön valmistautuessa puhdistamaan kirkon tämän sekasorron ilmeisestä lähteestä, suunnattomasta ihmissudesta. Sekasorron keskelle oli myös ryntäämässä valtava peikko ja hieman varovaisemmin tummanpuhuva hahmo, jonka Tharan vaistosi olevan vampyyri. Silmät vihasta kiiluen Tharan suuntasi keveät juoksuaskeleensa kohti tätä päättäen juoksunsa ketterään loikkaan vamppyyrin eteen muristen tälle: "Sinun olisi pitänyt pysyä poissa täältä veliseni!"

Haaste pikku perkeleelle!

[Datsi]

jees, tätä menoa on ehtinyt jo kaipaamaan. :D

Miten tämä nyt menee, kun kaksi hahmoa on haastanut Gabrielia ja yksi haastaa vielä toista hahmoa, joka haastoi Gabrielia? Grande Royale? :D

Mua ei tosiaankaan apu haittaisi. Kuitenkin Kevin lyö kaksi kertaa S5 ilman retinuetansa :P

[halko]

@Halko: Tässä on vuorossa nyt vähän muita hommia hoidettavana, että tuskin jatkan tarinaasi hetkeen. Että kyllä sinä varmaan saat siihen jotain kirjoitettua ennen kuin ehdin edes aloittaa.

Kai minä nyt jotain keksin. Fluffi tulee sitten viikonloppuna varmaan

[Ookami_Tez]

Mielestäni yritin jo lähettää tänne viestiä, mutta selvästikkin kadonnut jonnekkin bittiavaruuteen. Ja pahoittelen kaikkia epäaktiivisuudestani, mutta on vähän kaiken näköistä tosiaan menossa tällä hetkellä.

Nickolette ja Mikael kuuntelivat kuuliaasti saarnankin loppuun lähtien ulos tämän jälkeen. Mikael saattoi vaimonsa vähän matkan päähän kirkon ovista missä heidän ratsunsa odottivat. "Mitä aiot tehdä rakas?" Mikael kysyi Nickolettilta joka pyyhki viimeisiä kyyneleitä haarniskansa päällä oleviin hihoihin. "Tiedän että isäni ei haluaisi minun surevan tätä pitkään vaan toimivan. Me osallistumme tähän turnaukseen ja lopetamme sen minkä isäni aloitti." Nickolette vastasi päättäväisesti. "Ja sitten toteutamme isäsi unelman." Mikael lisäsi.

Kaukana syvällä puiden kätköissä haamumainen kypärä katsoi kylään. "Olet siis valinnut kuninkaan valtakuntaasi Nickolette. Olen ylpeä." Kuuluivat aavemaiset sanat ja hahmo katsoi. Nickolette katsoi metsikköön tuntien isänsä hengen sanat. Kiitos, Nickodem. Nickolette jatkoi.

Nickolette ja Mikael menivät ensimmäiseksi majataloon sopimaan nukkuma mahdollisuuksista ja tuon jälkeen he olivat jo varmistamassa ratsujensa satulointia. "Oletko varma että haluat mennä sinne käymään?" Mikael kysyi Nickolettilta kävellen tämän viereen. "Tottakai olen." Nickolette vastasi ja nousi Mikaelin avustmana Fremin selkään. Mikael hymyili laittaen kypärän päähänsä ja nousten itse Ferdinandin selkään ja he lähtivät sitten liikkeelle kohti vanhaa kylää. Nickolettella oli sylissään pieni kori, joka oli täynnä ruusun kukkia.

Reissu vei aikaa, mutta ratsujen avulla Nickolette ja Mikael pääsivät vanhan kylän luo. Oli vaikea ajatella että tässä oli ollut kylä. Maa vyörymät olivat tuhonneet alueen paljolti. Haltia neidon patsas seisoi vielä pystyssä ja Nickolette katsoi sitä hetken sitten liikkuen kylän ohi kohti sen vanhaa hautausmaata. Nickolette ja Mikael saapuivat hautaus maalle jättäen ratsunsa sen ulkopuolelle. Rauhallisin askelin he etenivät rivistöjä pitkin sitten he saapuivat vihdoin oikealle kohdalle. Hauta kivi oli asetettu tähän siinä oli vieläkin naulattuna kiinni jäänteet punaisesta tabardista. Kivessä luki "Nickodem Hergenheig, Punainen Ritari". Nickolette otti korista ruusuja ripotellen niitä haudan päälle. Kyyneleet yrittivät pois tämän kyynel kanavista, mutta hän piti ne sisällään. Nickolette laski korin vähän kauemmas haudoista ja laskeutui toisen polven varaan. Lepää rauhassa isä. Nickolette ajatteli laskien kätensä hautakiven päälle.

Jooh eli Nickolette ja Mikael menivät Vanhalle Hautausmaalle

[El Capitan]

Hei hei hei, jätkät pätkät. Muistakaa aikalinja, sinä myös Exe. Katakombeihin on matkaa ihan pirusti juuri tämän takia. Tämän koko touhun piti tapahtua vasta kierrosten jälkeen. Teiän muidenkin hahmojen (Keviniä lukuunottamatta) pitäisi olla tällä hetkellä ihan jossain muualla kuin kirkon lähellä kattelemassa Gabrielin tekemisiä. Hhhuaaaahh... Mikä sekasotku yhdessä yössä. Olisi vain pitänyt kopioida Wordiin tallelle eilen illalla Exen fluffi ja poistaa se näkyvistä.

Luettaas nyt vähän näitä fluffeja ja mietitään sitten. Koko homma ainakin kusi ihan kybällä kun kaikki nyt on nähnyt Gabrielin oikeat karvat.

[El Capitan]

Just. Että sellasta.

Menikö muka Gabriel takahuoneisiin? Minusta se loikkasi vain alttarin luokse riehumaan? Tosin noh, minun luetunymmärtämisen laatu on monesti nähty. Purppuviitta puolestaan matkasi kirkon torniin ja Edge laittaa sen keskelle actioniä. Kaikki haastaa Gabun tappelemaan ja Rotteni tuo peikkonsa huutelemaan haastetta keskelle isointa rähinää. Ai, että kun menee hyvin.

Mutta joo, kyllä tästä aikaan saa vielä jotain. Exe, sua varmaan kiinnostaa sitten nyt se kunnon salaisuus, jota lupailikin jo alusta asti? Nyt se olisi saatavilla? Tai noh, laitetaas se yv:nä ihan huvin vuoksi, ettei muut vaan näe, että se on mahollista... Ja se on sitten ihan varma, että KUKAAN ei sitten enää mene kirkoon touhuihin mukaan. Mää en jaksa nähä siellä enää nähä siellä ketään. Oikeesti.

Niin ja tappeluun mukaan menneet tiedoksi vaan. Nyt jos kuolette, niin se on menoa sitten. Heipä hei, poka, arivederci ja ciao. Sielu kuuluu sitten Gabulle, joka tekee sillä mitä sattuu.

[Executioner]

Tilannehan menee niin, että Gabriel oli ensin takahuoneessa 'ripittäytymässä', jonka jälkeen teki itselleen seinään uuden oven ja ryhtyi riehumaan pääsalissa. Tällä hetkellä Gabriel riippuu seinällä jossain kattopalkkien tienoilla.

[Datsi]

Purppuviitta puolestaan matkasi kirkon torniin ja Edge laittaa sen keskelle actioniä.

Korjaus:

Gabriel murisi tyytyväisyyttään matalalla äänellä, silmät haravoiden alapuolellaan kohti osoittelevaa ihmisjoukkiota, kunnes tavoitti etsimänsä. Kirkon ylimestari..

Minä en sitä sinne iskenyt ;)

Joo, pysytään haasteessa, kuollaan kun kuollaan ja sitten kuollaan uudestaa helvetissä :D

[El Capitan]

Jaa, niinpäs se olikin.

Mutta kuolemisen ymmärsit vähän väärin. Se riippuu Exestä, heittääkö te teidät sinne Helvettiin vai ei. Että peli voi loppua tiedän osalta sitten tähän.

Ja ihan varmistamiseksi kysytään designers intenttiä, että onko tässä nyt kaikki muut paitsi Rotten haastamassa Exeä? Vai onko tämä niin, että tappelusta on tulossa tälläinen (mikäli haasteet hyväksytään siis):

Rotten vs Sebbo

Edge ja Purppuraviitta vs Exe

Justus vs Pikkuperkele