Myrskyn Sola 3 - Vihdoin ja viimein tämäkin loppu

[halko]

Höh, olisi tullut hyvä lämmittely tuossa noin. No, katsotaan sitten ekan kierroksen jälkeen IRA ;)

Edit: Niin siis jos ollaan molemmat vielä hengissä

[El Capitan]

Hohhoijakkaa kun viikonloppu meni portfoliossa. Jotain kuitenkin sain aikaiseksi vampin ja haltian tappelusta, mutta ei ihan vielä kokonaan kirjoitettu. Heitetään teille kuitenkin tähän väliin luu, jota pureskella.

Tharan vs Earatharian

Yleisö aloitti huutamisen ja kannustamisen kun molemmat heistä olivat päässeet areenalle. He katsoivat toisiaan hetken aikaa seisoen suorassa heilumatta yhtään. Tharanilla oli kasvoillaan hyvin julma ilme, joka näytti kertovan hänen mielialansa täysin. Hän oli tullut tänne taistelemaan ja tässä hän nyt oli. Ensimmäisessä taistelussa, haltiaa vastaan. Vastustajansa fyysinen heikkous hieman häiritsi häntä, mutta hänen ampumataitonsa osoitti, että hän osaisi tehdäkin jotain muutakin kuin pelkästään hypiskellä tyhmän näköisesti miekkani tieltä pois.

Earatharian puolestaan kiinnitti enemmän huomiota katsomoon kuin Tharaniin, joka katsoi pelkästään häntä kohti. Suoraan. Se ärsytti häntä, koska kukaan ei tykkää, että häntä tuijotetaan kauan aikaa sanomatta mitään. Enemmän häntä kuitenkin ärsytti katsomo, joka selvästi kannusti väärää henkilöä. ”Tai, itse asiassa sehän on vain hyvä asia”, hän tuumi, koska hänen pitäisi voittaa kyläläisten luottamus. Sehän passasi hänelle aivan loistavasti. Sitähän on paljon hauskempaa tehdä työtä jonkun tärkeän eteen kuin saada se automaattisesti. Samalla se olisi Tharanille kova isku, koska hän tulisi häviämään heikolle haltialle. Haltia alkoi nauramaan ja laittoi kätensä taskuunsa.

Tharanin kyllästyttyä seisomaan paikoillaan, hän alkoi ottamaan askelia kohti vastustajaansa, joka veti kättänsä esiin taskusta. Hänellä oli kädessään jokin pyöreä esine, munaa muistuttava. Tharan pysähtyi ja alkoi ihmettelemään yhdessä katsomon kanssa, mitä ihmettä tuo tuolla munalla tekisi? Kaikkien kummastukseksi, Earatharian iski siihen reiän ja nosti sen huulilleen. ”Hyvä aika juoda.”, Tharan tuumi ja katsoi vieläkin ihmeissään haltian touhua, mutta lopulta päätti ottaa tilanteesta hyödyn ja hyökätä kun tuo vielä juo.

Tharan ei kuitenkaan päässyt vielä kovinkaan lähelle kun Earatharian lopetti juomisensa. Hän katsoi, kuinka vampyyri lähestyi häntä nopealla vauhdilla punaisin silmin, joihin näytti syntyvän liekkejä. Käsiinsä hänelle syntyi suomuja ja kynnet kasvoivat niin käsissä ja jaloissa suuriksi, paksuiksi ja teräviksi. Tharan ei kuitenkaan antanut tämän muodonmuutoksen häiritä hänen vauhtiaan, mutta huomatessaan, että Earatharian posket alkoivat punoittamaan ja hänen suustaan alkoi tulla punaista höyryä, hän päätti hidastaa vauhtiaan ja olla varuillaan. ”Mitä ihmettä siinä munassa oikein oli?” Tharan mietti ja katsoi kuinka Earatharian syöksi suustaan liekkejä korkealle ilmaan sivulta toiselle. Yleisö oli aluksi kauhuissaan liekeistä, mutta tajutessaan, että se oli pelkkä esitys hänen taidoistaan ja omistamista tavaroistaan, he alkoivat taputtamaan käsiään ja viheltelemään iloisesti. Tharan katseli ympärilleen, kuinka äsken hänelle hurrannut katsomo vaihtuikin huutamaan haltian nimeä, joka liekkien syöksymisen jälkeen alkoi jopa kumartamaan katsomolle.

Ärsyyntyneenä Tharan huudahti raivosta ja lähti hyökkäämään miekka ojennettuna hieman vinosti eteenpäin. Hänelle selkää näyttävä Earatharian ei edes näyttänyt huomanneen hänen hyökkäystään, mutta juuri ennen iskuaan hän hyppäsi ilmaan potkaisten jalallaan Tharania poskeen. Tharan itse kaatui maahan hieman kauemmas, mutta sai pidettyä miekkansa kädessään. Ennen kuin hän kerkesi nousta takaisin jaloilleen, hän tunsi kuinka kova, puinen esine osui kerta toisensa jälkeen häntä selkään. Aina välillä jalkakin osui häntä kylkeen. Xalaia huusi rakkaalleensa tukea ja yritti antaa hänelle lisävoimia. Nähdessään, että Tharan näytti alkaa luovuttamaan, koska ei päässyt ylös vaan kerta toisensa jälkeen hänet lyötiin takaisin maahan. Välissä hän yritti kierähtää alta pois tai kääntyä kasvot kattoa kohti, mutta Earatharian piti huolta, että se ei tullut onnistumaan. Kyyneleet alkoivat syntymään Xalaian silmille, jotka valuivat hitaasti sileää poskea pitkin leukaa kohti. Yhden hetken jälkeen hän ei enää voinut kestää vain katsella sivusta, joten hän nousi istuimeltaan pystyyn ja lähti kohti areenaa. Cervus toisella puolella seurasi visusti Xalaian puuhia ja reagoi samalla tavalla. Hän veti veitsensä salaman nopeasti vyöltään esiin ja pääsi nopeasti areenalle.

Katsomo oli aivan tohkeissaan. He olivat suuresti yllättyneitä Earatharian nopeista liikkeistä ja Tharanin alakynteen joutumista, mutta kaiken suurin kohokohta oli, kun heidän aseenkantajansa riensivät areenalle auttamaan isäntiänsä varustettuina oikealla aseilla.

”Tharan!” kuului huuto, joka sai Tharanin kääntymään huuto kohti. Earathariankin hämmästyi kuulessaan oman nimensä huudettua.

Molemmat heistä olivat aivan ihmeissään, kun Xalaia ja Cervus juoksivat kilpaa kohti heitä. Xalaia kuitenkin oli hieman lähempänä Tharania ja Earathariania, joten hän pääsi heidän luokseen aikaisemmin kuin Cervus ja alkoi iskemään Earathariani kohti, joka näytti olevan peloissaan. Hänen suomunsa olivat alkaneet kadota ja ilman haarniskaa hän olisi todella haavoittuvainen. Raajanhan tässä puuhassa voisi menettää. Cervus kuitenkin tuli pian hätiin ja otti Xalaian kohteeksi. Hän ei kuitenkaan saanut paljoa aikaiseksi kuten ei Xalaikaan, vaan kerta toisensa jälkeen teräs kosketti toisen terästä. Earatharian puolestaan pysyi poissa heidän tieltä, koska ei olisi kovin terveellistä olla heidän keskellä. Tharan puolestaan alkoi toipumaan osumista ja alkoi nousemaan vaivoin ylös. Polvilleen päästyään hän alkoi koskettelemaan vahingoittunutta selkäänsä irvistäen. Lopulta kahdella jalalla seistessä hän ensiksi paikansi Earatharianin, joka seisoi rauhallisesti sivussa. ”Mutta miksi?” Tharan tuumi ja katsoi kolinan suuntaan. Xalaia ja Cervus. He tappelivat keskenään.

Tharan ei ollut kovinkaan paljon näkemäänsä iloinen, mutta hänelle sopi aivan mainiosti, että hän saisi vähän aikaa nousta pystyyn ja hengähtää. Katsomo oli aivan tohkeissaan ja alkoivat heittää ruosteisia kolikoita kentälle osoittaen innostuneisuuttaan ja ottelun hyvyyttä. Earatharian puolestaan ei ollut tilanteeseen kovin tyytyväinen, mutta nyt hänellä oli tilaisuus nähdä, kuinka hyvä Cervus loppujen lopuksi oli. Tharan kuitenkin lopulta päätti ottaa askelia kohti tappeleviin haltioihin ja hieman heiluen hän laittoi kätensä nyrkkiin. Cervus ei huomannut Tharanin lähestymistä vaan jatkoi iskemistä Xalaiaa kohti. Xalaia puolestaan huomasi rakkaansa tulon, joten päätti jäädä puolustamaan, jotta hän ei vahingossakaan vahingoittaisi rakastansa. Tharanin päästyä lähelle Cervusta hän iski tätä poskeen nyrkillään. Cervus kaatui maahan, jossa hän sylkäisi verta suustaan.

”Tämä on meidän taistelumme, joten jääkää siitä pois.”, Tharan sanoi hieman vihaisesti, mutta katse, jolla hän katsoi Xalaiaa, kertoi, että hän oli myös iloinen saamastaan avustaan.

”Mutta sinä loukkaannut. Et pärjää hänelle.”, Xalaia vastasi kyynelten valuessa poskellaan.

”Pärjää? Minähän olin vasta lämmittelemässä.”, Tharan sanoi.

Cervus alkoi kävelemään kohti Earathariania, joka seurasi tilannetta vieläkin sivusta. Xalaia yritti vielä suostutella Tharania luovuttamaan ottelun, mutta huomatessaan, että hän ei saisi häntä vaihtamaan mieltään, hän halasi häntä ja iski tätä nyrkillään rintakehään. Sen jälkeen hän palasi katsomoon istumaan.

”Jatkammeko?” Earatharian kysyi saamatta vastausta.

Tharan kuitenkin katsoi jälleen Earathariania kohti samalla julmalla ilmeellä, joka kertoi kaiken. Ottelu jatkuisi ja tällä kertaa loppuun saakka ilman vastaavanlaista välikohtausta. Cervus teki lähtöään ja meni istumaan takaisin katsomoon. Tällä kertaa lähemmäs Xalaiaa, jotta hän pystyisi pidättelemään häntä, jos tämä saisi taas halun lähteä auttamaan rakastaan.

-------------------------

Tuli joku päivä nähtyä taas pitkästä aikaa wrestlingin tylsää näyttelytappelua, mutta hauskan siitä teki, että ottelioiden fanit tuli aarenalle tappelemaan keskenään. Oli ihan pakko tunkea samallaista tähänkin.

Jooh, kaksi kierrosta käytynä ja aika jännää. Nopat pyörivät molemmilla loistavasti aluksi, mutta Earatharian saa jotain aikaiseksi. Toisella kierroksella sitten pyörivät todella huonosti, joka kuvaa pieni paussi ottelun aikana. E on kunnossa ja T on ottanut haavan sissään. Jos jompi kumpi haluaa dropata ottelusta, niin ole hyvä. Säästyt vammoilta ja maineesi laskee ihan pirusti.

Perjantaiksi yritän saada lopun ottelusta kirjoitettua viimeistään kuten myös Gila siun odottaman tekstin.

[El Capitan]

Hohoo, päivän etuajassa tuli hommat hoidettua. Mutta joo, ottelu on nyt loppuun saakka kierjoitettu.

----------------------------------

Tharan ja Earatharian tuojottivat toisiaan pitkän aikaa. Tharan oli hetki sitten rynnännyt vain kohti ja oli kaatunut maahan ja siitä ylösnousu oli yllättävän vaikeaa. Tällä kertaa hän ei ainakaan antaisi haltialle samanlaista etua, joten hän päätti heti tilanteen rauhoitettua, että hän antaisi tällä kertaa haltian tehdä ensimmäisen siirron. Rauhallisesti hengittäen syvään hän nosti miekkansa kasvojensa eteen, koukisti polviaan hiukan ja heilutti haltialle kädellään, että tule tule.

Earatharianilla sinänsä ei ollut ottelun suhteen mitään kiirettä. Heti ottelun alkuhetkillä hän oli päässyt niskan päälle ja ilman välikohtausta Tharan varmaan olisi ottanut lukua hyvinkin pian. Tällä kertaa hän kuitenkin ihmetytti, että vampyyri ei yrittänyt uudelleen hyökätä, josko onnistuisi paremmin kuin edellisellä kerralla.

”Noh, mikäs siinä. Tullaan sitten päälle kun niin pyydetään.”, Earatharian tuumasi ja lähti ottamaan askelia kohti Tharania, joka seisoi valmiina iskemään nopeasti hänen tullessa lähelle. Earatharian kuitenkin tuli vastaan heilutellen miekkaansa sivulla. Yleisö alkoi hurraamaan haltian nimeen jättäen Tharanille hyvin vähän kannatusta. Yksi uskollinen katsoja kuitenkin hurrasi hänelle jatkuvasti ja yritti antaa tukea hänelle huudoillaan. Xalaian huudot kuitenkin peittyivät melkein kokonaan katsomon ja Cervuksen huutoihin.

Tharania alkoi kyllästyttämään tämä touhu. Kukaan ei enää tuntunut hurraavan hänelle, haltia oli päässyt niskan päälle ja nyt se tulee lähelle hyvin hitaasti näytellen taitojaan siinä sivussa. Ikään kuin emme edes taistelisi keskenämme vaan kilpaa näyttäisimme muille, miten hyviä miekan käsittelijöitä me olemme. Vampyyri lopulta tuli kärsimättömäksi ja nousi takaisin kahdelle jalalle tavallisesti seisomaan. Iski nyrkillään rintakehäänsä ja lähti haltiaa vastaan, joka taas näytti kiinnittävän huomiota enemmän katsomoon, kuin häneen.

Earatharian vilkuili kuitenkin koko ajan olkansa taakse ja yritti ajoittaa iskunsa juuri oikeaan aikaan, jotta saisi Tharanin jälleen maahan nopeasti ja saisi lopettaa ottelun yhdellä tai usealla lyönnillä. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka innostuukin aiheuttamaan kipua enemmän. Jalous ja nopean kuoleman, tai tyrmäyksen antaminen tällä hetkellä, oli kuitenkin hänen jalomman haltiasuvun tapoihin kuuluva asia. Mutta ei missään nimessä pimentohaltioiden. Ei, he hoitaisivat lopetuksen niin, että se muistetaan ja Earatharian oli päättänyt heti ottelun alkuvaiheissa, että vampyyri muistaisi ottelun pitkään tuskaisena ja ikävänä muistona, joka piinaisi hänen mieltäänsä aina hänet nähdessään.

Tharan kuitenkin oli ottanut oppia virheistään ja päätti kokeilla toisenlaista lähestymistapaa. Suora rynnäkkö ei tässä vaiheessa olisi mikään paras vaihtoehto, joten hidastaen askeliaan hän lähestyi haltiaa varovasti, ikään kuin pelkäisi häntä. Varovasti miekallaan iskien ilmaa hän haki tuntumaa miekan pituudesta ja haltian kyvyistä väistää tai suojata miekallaan osuman hän sai koko ajan lisää itsevarmuutta lähteä yhä kovemmin yrittämään jopa tehdä muutakin, kuin vain iskeä heikosti mitään aiheuttamatta kohti haltiaa.

Earatharianilla ei ollut mitään ongelmia suojella itseään Tharanin iskuilta. Iskut kuitenkin tulivat epätarkasti ja hitaasti, että ne olisi voinut ihan vaikka pienillä vartalon liikkeillä väistää. Hän kuitenkin päätti pelata varman päälle ja torjua melkein jokaisen niistä miekallaan yrittäen samalla löytää sopivat kolon, josta iskeä omalla miekallaan. Koloja kuitenkaan ei löytynyt. Näytti aivan siltä, että Tharan ajaisi hänet ensiksi ahtaalle ja sitten jyräisi massallaan hänet kumoon. Earatharian oli jo ottanut muutamia askelia taaksepäin, mutta tilaa oli vielä kuitenkin yllin kyllin. Kärsivällisyys ja halu taistella tällä tavalla kuitenkin olivat lopussa, joten ottaen hieman etäisyyttään hän veti miekkansa kasvojen eteen, sivulle, olkansa taakse ja meni kyyryyn. Nopeasti nousten takaisin seisomaan hän alkoi heiluttelemaan miekkaansa edessään puolelta puolelle välissä aina pistäen miekallaan niin kauas eteensä, kuin vain sai sen menemään. Tharan ei ollut kovin odottanut tällaista tapaa hyökätä, joten hänelle tuli jokainen isku kuin yllätyksenä. Osan hän kuitenkin kerkesi suojaamaan, mutta tiheään tahtiin miekka osui ja pisti vatsalihaksia vasten saaden vampyyrin puremaan hampaitaan aina välissä.

Nähdessään Tharanin ottavan vahinkoa iskuistaan, Earatharian iski koko ajan voimakkaammin ja tarkemmin vatsaa kohti. Se näytti tuottavan hetki hetkeltä tulosta, sillä Tharan alkoi kokoajan olemaan hitaampi liikkeissään ja yhdellä hetkellä ja hän selvästi näytti siltä, että kohta hän luovuttaisi ja antaisi kivun huutonsa kaikua huoneessa pitkään ja uudestaan seuraavan osuman kohdalla. Earatharian kuitenkin halusi vielä nöyryyttää häntä hieman enemmän ja nähdessään tämän miekan sivussa, hän päätti iskeä kädestä miekan pois ja heittää sen katsomoon tai sitten taistella kahdella miekalla aseetonta Tharania vastaan. Hyvällä onnella kädestä myös murtuisi muutama luu iskun voimasta.

Tharan kaatui maahan kyljelleen. Hänen hampaiden välistään alkoi tulemaan verta ja silmissä näkyi se kaikki tuska ja häpeä, mitä hän tunsi tällä hetkellä. Vaikka hän olikin taitava ottelia, oli haltia näköjään voittamaton vastus hänelle. Hän oli nopeampi ja ketterämpi ja voiman puutteestakaan ei ollut mitään haittaa hänelle. Tharan seurasi katseellaan kuinka haltia nosti maasta hänen oman miekkansa, nosti kätensä päänsä yläpuolelle ja otti vastaan yleisön aploodit. Iloisen näköisenä hän käveli pitkin kehää kumartaen joka suuntaan vaikka minä vielä olinkin tajuissani. ”Mokoma luulee voittaneensa vaikka makaan vielä tajuissani tässä.”, Tharan tuumi ja yritti käsien avustuksella nousta pystyyn.

Earatharian oli liian keskittynyt katsomon huutoihin ja iloinen ottelun kulkuun, että hän oli kokonaan kuin omissa maailmoissaan. Hän ei huomannut tai edes kuullut, kuinka ähkivä ja hoiperteleva Tharan käveli häntä kohti aseetta. Katsomo kuitenkin huomasi Tharanin pian ja onnellisten huutojen loppuminen sai Earatharianin ymmälleen. ”Miksi he yhtäkkiä lopettivat huutamisen?” hän tuumi ja katsoi taaksensa.

Tharan oli hänen edessään heikon näköisenä ja ennen kuin Earatharian ehti tehdä mitään, Tharan oli tarttunut häntä käsistä. Tharan veti kädet yhteen haltian pään yläpuolelle ja nosti tämän ilmaan pidellen häntä kiinni yhdellä kädellään. Katsomo katsoi suu ammollaan ja ihmetteli, mistä ihmeestä hän oli saanut tuollaiset voimat ja alkoivat olemaan huolissaan Earatharianista, joka ei saanut millään käsiään vapaaksi. Hän rimpuili, sylki Tharania kasvoille ja jopa potki tätä jaloillaan minne osuikaan, mutta ei mitään. Tharan ei reagoinut niistä mihinkään millään tavalla vaan katsoi haltiaa silmiin silmillään, jotka olivat melkein kokonaan valkoiset. Tharan alkoi huutamaan ja iskemään nyrkillään haltiaa vatsaan. Hän iski kerran, hän iski toisenkin kerran ja sen jälkeen kolmannen kerran. Earatharian alkoi tuntemaan olonsa heikoksi, koska iskut tyhjensivät keuhkot kerta toisensa jälkeen. Hän oli voimaton. Hänellä ei ollut tilaisuutta tai voimaa yrittää mitenkään vastustella Tharania. Tharanin iskutkin alkoivat tuntumaan heikommilta koko ajan ja tuntui, että kädet saisi pian vapaiksi. Hän myös koko ajan laskeutui alemmas kohti maata, ikään kuin hänelläkään ei olisi paljoa enää voimia jäljellä. Earatharian ei kuitenkaan kerinnyt saamaan käsiään vapaaksi kun hän alkoi tuntemaan olonsa hyvin heikoksi. Ajantaju ja näkö alkoivat olemaan heikkoja ja taju teki lähtöään. Vielä ollessaan tajuissaan, hän katsoi katsomoa kohti viimeisen kerran, sulki silmänsä ja huokaisi. Tharan päästi haltiasta irti ja antoi tämän ruumiin kaatua maahan. Hetken aikaa hän karjui katsomoa kohti kunnes hänenkin jalat alkoivat pettämään ja lopulta hänkin kaatui maahan selälleen makaamaan.

Aloin heräämään. Voivottelin huonoa oloani ja pitelin päästäni kiinni molemmin käsin. Siihen koski ja tuntui, että se pian halkeaisi pieniksi palasiksi. Aloin siristelemän silmiäni ja samalla ihmettelin missä olen? Valkoiset seinät ympärilläni, makaan jonkun päällä, sängynkö, ja olen karhunturkin alla lämpimässä. Miten minä tänne jouduin, kysyin itseltäni kunnes huoneeseen astui nuori nainen, joka sanoi: ”Olet siis hereillä. Mikä on vointi?”

Vastasin hänelle, että paremminkin on voitu ja aloin suoraan kysymään, mitä tapahtui. Muistan vain ottelun eiliseltä, mutta miten siinä kävi? Nainen ei paljoa viitsinyt kertoa, mutta pian huoneen oveen koputettiin ja ovi aukesi. Sisään astui muutama kyläläinen, miehiä ja lapsia tarkalleen ottaen, jotka onnittelivat kilpaa minua voitosta. Olin täysin ymmälläni asiasta ja en voinut ymmärtää, miten olisin voinut voittaa, jos minä herään täältä. Ihmiset kuitenkin selittivät, hieman sekavasti tosin, että Earatharianin ja Tharanin molempien luhistuttua maahan, jokainen säikähti pahemman kerran. Tharan näytti kuolleen kipuihinsa ja hän oli vuotanut verta pitkin kenttää turhankin paljon. Earatharian puolestaan ....

Ovesta astui jälleen sisään haltia, joka iloisen näköisenä keskeytti miesten puheet onnitellen minua voitostani. Olin vieläkin kuitenkin epävarma, miten olin voinut voittaa, koska en muistanut mitään ottelun lopusta.

”Et tietenkään muista ottelun lopusta mitään, koska menetit tajuntasi hetkeksi. Mutta toisin kuin vastustajasi, tulit kuitenkin takaisin tajuihisi jotenkuten, joten sinut laskettiin voittajaksi. Tiukoille kuitenkin meni ottelu ja näytti siltä, että olisitte molemmat olleet tajuttomia.”, Cervus sanoi.


---------------------------------

Njooh, että sellasen ottelu oli.

Kolmannella kierroksella näytti pahasti T:n noppatuuri huononemaan ja mikään ei näyttänyt onnistuvan. Mikään ei osunut ja joskus kun osui, pysäytti haltian sixpack osuman. E puolestaan hakkasi lujaa, mutta T:n wardi piti vampyyrin ottelussa mukana. Juuri ennen kuin T ehti kaatua, onni potkaisi oikein lujaa ja mokoma iskee kaksi haavaa sisään. Ottelu heittää volttia E joutuessa puolikuoliaaksi ja T:n parannettua takaisin kuntoon. Vihaisena tapahtuneelle E kuitenkin rankaisee kovaa ja tekee jotain, mitä ei kovin usein näe. 4 osumaa, 4 haavoitusta, 4 haavaa. Aaargh, sanoo T ja ottaa lukua.

Justus sitten saa päättää vapaasti, missä hän herää. Katuoja kuitenkin on miehen valinta :).Mutta joo, Perkeleellä on vielä kaksi päivää aikaa leikkiä maailmalla kun Justuksella taisi päivät sitten loppua.

Tulipas muuten kumman paljon kirjoitettua kokonaisuudessaan yhteen tappeluun tekstiä...

[Juhaaha]

Tunak Hemuli und hänen seurueensa suuntasivat kohti majataloa, ulkona nukkuessahan kastuu kaikki kampeet, ja vanhoja luita kolottaisi entistä enemmän.
Sisällä majatalossa oli lämmintä, melkein yhtä lämmintä kuin Hemulin hautakammiossa. Tuttu lämpö toi monia kivoja muistoja vanhan muumion mieleen, mutta ei niistä sitten enempää.
Eräs wanhahko mies tuli Hemulin luo, ennenkuin tämä oli edes huonetta ehtinyt varata.
"Moi, jarno lähtee nyt mun mukaan aarteen etsintään. Tarvitsen pelottoman matkakumppanin tarpomaan yli 9000 mailia, ja suojelemaan minua metsän monilta hurjilta pedoilta". "joten lähdetkö mukaani?" mies örvelsi.
Tunak kuuli vain sanan "aarre", joten hän lupautui heti mukaan, muut jutut menivät hänen korviensa ohi.

[El Capitan]

Njooh, voisi taas vähän päivitellä tätäkin. Tezin muodossa tällä kertaa.

Nicolette & Mikael vs Mutantti-ihminen.

Nicolette ja Mikael eivät paljoa kiinnittäneet huomiota ympärillä oleviin kulttilaisiin. He tiesivät, että ne eivät uskaltaisi tehdä heille mitään, koska he saattaisivat osua omiin iskuillaan ja ne pelkäsivät jäävänsä mutatoituneen olennon jalkoihin. Impperiumin rakastavaiset saisivat siis olla kaksistaan uhmaamassa tuota luonnotonta oliota ja sen kaataminen kaataisi kulttilaisten moraalin täysin ja he pääsisivät pois täältä pahuuden keskeltä takaisin sivistyksen pariin.

Mutatoitunut karjui möreällä äänellään ja kuolasi paksua, kuplikasta kuolaa ympärilleen. Sen hengitys haisi kuten koko olentokin ja päästyään lähelle Nicolette alkoi voimaan pahoin. Mitä lähemmäs hän sitä tuli, sitä huonovointisemmaksi hän tuli. Kääntäen uljaan ratsunsa sivummas hän ratsasti olennosta poispäin takaisin puhtaaseen ilmaan, jossa hän haukkoi happea. Nopeasti vilkuillen ympärilleen hän huomasi, että jäädessään yksin sivummas, kulttilaiset tulivat koko ajan rohkeammaksi ja alkoivat tulemaan kohti keppeineen ja muine teräaseineen. Nuoliakin alkoi lentelemään ilmassa aina silloin tällöin, mutta ne eivät koskaan osuneet mihinkään. Nicolette katsoi, kuinka Mikael ratsasti taistelemaan suurta, haisevaa olentoa ja hän olisi halunnut tulla apuun. Hän ei kuitenkaan voinut, ei ainakaan vielä. Kopsauttaen Fremiä kylkeen jaloillaan, Frem levitti siipensä ja alkoi väpättämään. Kulttilaiset seurasivat vierestä, kuinka uljas ratsu kohosi ilmaan vieden Nicoleten mukaanaan. Vihaisina he heittelivät keihäitään ja ampuivat nuolia Nicolettea kohti, mutta kerta toisensa jälkeen ne menivät joko palasiksi haarniskaan osuessaan tai lensivät vain ohitse.

Mikaelilla ei ollut aavistustakaan, että Nicolette olisi kadonnut jonnekin hänen rinnaltaan. Hän luuli, että e yhdessä ratsastaisivat olennon ympäri iskien jatkuvasti sitä peitsillään ja miekoillaan jalkoihin saaden sen lopulta kaatumaan. Heidän hevostensa nopeuden vuoksi, tuo olento ei pysyisi heidän mukanaan vaan pyörisi koko ajan ympyrää paikoillaan ihmetellen, mihin tuo tuossa nyt katosikaan. Mikaelin päästyä lähelle olentoa hän nosti aamutähdensä ilmaan ja valmistautui iskemään. Olento kuitenkin teki yllättävän liikkeen ja iski lihakirveellään vaakasuunnassa nostaen kaikki törky maasta ilmaan. Ferdinand kuitenkin yritti loikata kirveen ylitse, mutta hänen ajoituksensa oli liian myöhässä. Kirveen terä tunkeutui leikiten Ferdinandin suojusten lävitse ja jäi hevosen sisään jumiin saaden sen jäämään törröttämään terään kiinni. Mikael itse tippui iskussa kyydistä pois ja kauhuissaan huusi ratsunsa perään nähdessään olennon ottavan kädellään Ferdinandia pois kirveestään.

Kauhuissaan hän vilkuili ympärilleen ja yritti nähdä Nicoleten jossain täällä. Hän itse ei voisi tehdä paljoa jalkaisin tuota olentoa vastaan, joten Ferdinandin ainoa pelastus olisi Nicolette ja Frem. Nicolettea ei kuitenkaan missään näkynyt. Kuin hän olisi joko jäänyt kulttilaisten massan alle vangiksi tai hän olisi juossut karkuun. ”Ei, hän ei jättäisi minua tänne yksin.”, Mikael mietti ja nousi pystyyn. Ferdinand oli jo kirveestä vedetty irti ja olento pian iskisi siltä kaulan poikki. Olisi itsemurha hyökätä tuon olennon kimppuun yksin jalkaisin, mutta jos mikään muu ei voi pelastaa Ferdinandia, ei olisi muuta vaihtoehtoa. Huutaen kurkkunsa täydestä, Mikael lähti vihaisena juoksemaan kohti olentoa, joka katsoi häntä kohti kahdella, pienellä silmällään. Hevosen hirnunta kuitenkin pysäytti hänen juoksunsa ja sai hänet katsomaan iloisena taivaalle.

Hevosen muotoinen hahmo liiteli taivaalle ja hetken aikaa liidellen puiden yläpuolella etsien sopivaa kohtaa, josta lentää lävitse Nicoletten peitsi alkoi punoittaa. Siihen ilmaantui pieniä liekkejä, jotka muuttuivat massiiviseksi tuleksi, jonka Nicolette suuntasi puiden latvustoihin. Hetkessä puut syttyivät kuumaan tuleen osan kaatuessa palavana maahan. Nyt oli sopiva aukko tehtynä, josta tulla alas pelastamaan päivä.

Nähdessään liekit puissa, olento otti askelia taaksepäin ja jätti Ferdinandin makaamaan maahan kyljellään. Mikael juoksi ratsunsa luokse katsomaan, missä kunnossa se on. Hänen onnekseen, haava ei ollut kuollettava, mutta tarpeeksi vakava, että sitä ei uskaltaisi tuoda taisteluun mukaan, ei ainakaan tässä ja nyt. Taputtaen sitä kylkeen päästäen rauhallisia ääniä rauhoittamaan ratsunsa, hän nosti katseensa takaisin olentoon, jota Nicolette paiskoi liekeillään. Tuli kuitenkin alkoi koko ajan heikkenemään ja pian se loppuikin. Frem laskeutui maahan ja Nicolette huokaisi ja veti huivinsa kasvoiltaan pois. Hän ei enää haistanut olennon kauhistuttavaa hajua, koska metsän täytti palaneen haju. Liekit kuitenkin sammuivat sateen ansiosta hetkessä ja jättivät taakseen vain lisää kuollutta ympäristöä. Olento itse oli kokenut käsiinsä suuria palovammoja ja ne olivat aivan verillä. Sen kunnon heikentyminen ja käsien arkuus olivat niin suuret, että se ei enää voinut nostaa kirvestään ylös. Se ei myöskään näyttänyt haluavan taistella pelkillä nyrkeillään, jotka olivat täynnä vuotavia haavoja. Taistelukyvyttömänä se juoksi karkuun muiden kulttilaisten tapaan.

Nicolette olisi voinut mennä sen perään, mutta näki paremmaksi vaihtoehdoksi jäädä miehensä luokse avustamaan tätä Ferdinandin nostossa. Kotimatkasta tulisi pitkä ja vaivalloinen.

-----------------------

Vähäsen ylitse sivun tuli tekstiä, mutta ei se mitään. Itse olen ihan tyytyväinen laatuun.

Mutta joo, Nicolette möhlii fearin ja jää vuoroksi pois taistelusta. Mikael kohtaa olennon ja saa aikaan vain itselleen haavoja (jotka annoin Ferdinandille). Yhdessä sitten seuraavalla vuorolla Nicoleten kanssa olento ottaa dakkaa liikaa eläkseen. Jätin kuitenkin olennon eloon, koska sille voi tulla vielä iivölmäistä käyttöä. Päivät sitte loppuivatkin jälleen yhdeltä ihmiseltä lissää.

Ällös muuten fluffaa Tez vielä hetkeen. Miulla on siulle askaa mesessä.

El edit: Sebbo, sulta sitten loppuu aika tuossa To-Pe. Sen kauempaa en jaksa odottaa, että vastaat yv:ni ja ottelun sijaintiin. Pistän teiät tappelemaan pihalla, Heimir ei vaikka anna sinun karata minnekkään vaan käy päälle.

[Gilaelin]

Cynathiel veti viitan päälleen juoksi nopein askelin ulos huoneestaan, jatkaen muista majatalon asukkaista välittämättä alakertaan miekka paljastettuna. Hän työnsi majatalon oven auki ja sinkosi itsensä pimeälle kadulle. Miekkamestari skannasi ympäristöään ja lopulta päästi itsensä rentoutumaa, ympäristön maatessa aloillaan vailla liikettä. Tihkusade leikitteli Cyntahielin kasvoilla ja sai tummat hiukset liimautumaan kiinni hatian kasvoihin. Harmaat silmät tuijottivat syvälle pimeyteen ja siristyivät viiruiksi haltian katseen kohdatessa vuoret. Ehkä hän oli ollut ainut joka oli kuullut tuon jyrinän vuorilta, tai sitten hän oli vain kuvitellut sen, kuten tummat hahmot majatalon edustalla.

Cynathiel pudisteli päätään ja päätyi jättämään moisen vaihtoehdon pois mielestään. Hän nosti maasta puisen pyörän, joka oli rysähtänyt majatalon seinää vasten hetkeä aikaisemmin. Ei, hän ei ollut kuvitellut sitä. Hän alkoi jo olla jo asioista perillä, tämä oli merkki siitä. Jotkut tahot, selvästikkin ne, joita Tor Álfheimrin miekkamestari oli päätynyt hiillostamaan, halusivat nyt eroon hänestä. Ajatus tästä ei häirinnyt haltiaa. Vuosien ajan hän oli taivaltanut Wanhan Maailman syrjäisimpiä ja pimeimpiä metsiä, tappaen jokaisen Kaaoksen olennon, jonka oli tavannut. Hän oli voittanut vihollisensa näiden kotikentällä aikaisemminkin ja ajatus yksin kokonaista kulttia, tai näitä olentoja joista hän oli vastikään saanut tietää ei pelottanut haltiasoturia. Cynathiel oli kotonaan taistelussa.

[El Capitan]

Kun osa odottelee matelioiden puuhia kyllästyneinä, tehdäänpäs niin, että annetaan sille matelulle joku aika raja. Onhan tässä ollut teillä jotain yli kuukausi kirjoitella matkojanne yms., että ajasta ei ainakaan ole ollut pulaa. Jos into kirjoittaa on ollut matala niin olkoon tämä sitten jonkun moinen rangaistus siitä, että et ole jaksanut puuhastella mitään.

Yritetään tässä kuussa saada tää sidequestaaminen ohitse, että jos marraskuun ensimmäisenä päivänä ei aloittanut tarinaansa millään tavoin, ei myöskään aloita sitä vaan löytää warp zonen ja pääsee sitä pitkin kolmannen päivän iltaan.

El edit: Eikä sitten kirjoiteta viimeisenä iltana hätäisesti jotain pari hassua riviä, että saisi jotain sittenkin tehtyä.

[El Capitan]

Tällä kertaa en jaksanut tehdä samallaista alkusössötystä ennen ottelua vaan pysyin siinä tärkeämmässä. Itse ottelussa.

Heimir & Fenja vs Solomon & Hans

Solomonia ei tehnyt mieli lyömään vetoa siitä, selviytyykö joku muu ulkomaalainen ottelusta kirkossa jotakuta vastaan vai ei. Suuren ja haisevan peikon huutelut menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hän pysyi vaiti paikoillaan katsoen kohti Hansia ja kertoi ottelusta tulevan helppo, jos he saavat miesylivoiman. Itse peikko olisi hankala tappaa, jos hänellä olisi apunaan tuo vähäpukeinen, kaunis nainen aseistettuna sapeleilla. Vaikka hän onkin nopea olento, yhdessä he saisivat helposti tämän pois alta aika yksin hänen haarniskan puutteen takia. Peikko puolestaan on liikkeissään kömpelö ja hidas. Kaksi nuorta Impperiumin miestä saisi helposti voitettua sellaisen olennon niin nopeuden, taitojen ja viekkauden avulla. Hans veti miekkansa esiin tupesta ja otti muutaman askeleen ohi Solomonista.

Heimir mörisi katsomolle lupaavansa hoitaa taistelun näyttävästi ja viihdyttävästi. Hän puhkui itsevarmuutta ja kertoi toinen toisensa jälkeen tapoja, joilla hän murskaisi ihmisten kallot palasiksi paljailla käsillään. Kuinka hän repisi heidän kätensä irti heidän roikkuessa hänen kasvojen edessään avuttomina. Unohtamatta kuitenkaan yleisön suosikkitapaa, pään irti puraisua. Vaikka eräs kyläläinen oli huolissaan Heimirin ja Solomonin terveydestä ja ehdotti taistelupaikaksi haastekehää, jonne kaksi muuta oli jo mennyt, huuto kuului kuuroille korville. Heimiriä ei pelottanut kuolema vaan se pikemminkin innosti häntä. Mikään säälittävä otus kuten ihminen ei häntä saisi kaadettua ja rakas Fenja puolestaan on heille liian nopea. Solomonin näytti pitävän taistelemassa kuolemaan saakka vain halu pistää räyhäävän peikon turpa tukkoon ja näyttämään kansalle mitä hän oli miehiään.

Heimirin näytellessä lihaksiaan katsomolle, Hansin kärsivällisyys ei enää riittänyt. Häntä ärsytti peikon itsevarmuus ja uhoilu ja hän ei enää kestänyt sitä. Raivon valtaamana hän juoksi miekka ojennettuna menosuuntaan ja huusi kurkkunsa täydeltä. Solomon ei jäänyt paikoilleen töllistelemään apurinsa typerää tekoa vaan lähti apuun jääden kuitenkin taaksepäin hitaudensa vuoksi. Heimir ei kiinnittänyt huomiota rynnäköivään ihmiseen, mutta Fenja piti heitä silmällä. Huutaen Heimirille, että alkaisi keskittymään, hän heilautti sapelinsa terät osoittamaan taaksepäin ja lähti vasta hyökkäykseen. Heimirillä kesti hetki aikaa ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut, mutta huomatessaan tilanteen, hän nosti tukkinsa olalleen ja lähti perään. Hän kuitenkin jäi armottoman kauas Fenjasta ja tulisi otteluun pahasti myöhässä.

Hans ja Fenja ottivat ensimmäisinä mittaa toisistaan. Hans luotti enemmän iskunsa voimaan kun Fenja puolestaan ähki ja kyyristyi miekan tieltä pois kerta toisena jälkeen. Fenja oli Hansille liian ketterä ja nopea, joten hän ei saanut kovin osumia, mutta Fenja puolestaan oli liian heikko läpäistäkseen Hansin haarniskan. Kilinä kuului sapelin osuttua teräshaarniskaan mitään jälkeä jättämättä. Iskut kuitenkin saivat jotain aikaiseksi, koska jokaisen iskun jälkeen Hans näytti väsyvän ja hänen liikkeensä olivat hitaampia ja epätarkempia. Fenjan oli yllättävän helppo väistää iskut, mutta siinä samassa, hän ei huomannut Solomonin saapumista hänen selkäänsä. Kiljaisu kaikui useaan kertaan sateessa kun Solomoni miekka upposi Fenjan selkään tunkeutuen vatsasta ulos. Fenja yritti panna vastaan, mutta miekan ollessa sisällään, hän ei voinut liikuttaa käsiään ja heiluminen käänsi miekkaa saaden sen repimään sisuskaluja palasiksi tai reikäisiksi. Solomon ei kuitenkaan vetänyt miekkaansa pois hänen sisältään vaan komensi Hansin ryhdistäytymään ja iskemään häntä miekallaan kuollettavasti vatsaan.

Heimir katsoi, kuinka hänen kaunis Fenjansa oli ihmisten armoilla. Haavoittuneena ja kykenemättömänä taistelemaan hänen henkensä riippui täysin hänestä itsestään ja ihmisten halusta jättää Fenja eloon. Selvästi, he eivät jättäisi tätä eloon, jos se heistä riippuisi, koska he kiinnittivät kaiken huomionsa häneen, vaikka hän ei selvästikään enää ottaisi osaa taisteluun. Heimir oli kuitenkin liian vihainen ja raivoissaan näkemästään, että hän olisi yhtään hidastanut askeliaan vaan jatkoi tallusteluaan eteenpäin. Itse asiassa se vain lisäsi hänen askelten pituutta ja sai hänet todella vihaiseksi. Ennen kuin Hans kerkesi iskeä miekallaan Fenjaa, hän säikähti kovaa huutoa, joka sai katsomon ottamaan askelia taaksepäin. Heimir oli ottanut tukestaan kaksin käsin otteen ja oli jo todella lähellä häntä, että hän ei kerkeisi reagoimaan peloissaan mitenkään. Aivan Solomonin ja Fenjan edessä, Heimir iski tukessaan olevan kiven Hansin rintapanssaria kohti. Kivi tuli valtavalla voimalla ja hajotti haarniskan kuin lahonneen puun oksan. Maahan kaatunut Hans huusi peloissaan suojaten käsillään kasvonsa kun Heimir jatkoi hyökkäystään. Hän iski tukkensa hänen rintaansa tähdäten ja nosti sen takaisin olkansa taakse. Kerta toisensa jälkeen tukki nousi ylös ilmaan ja laskeutui takaisin alas maahan. Heimir lopulta väsyi jatkuvaan iskemiseen ja otti hetken aikaa henkeä. Solomon katsoi suu ammollaan Hansia, jonka ruumis oli niin murskaantunut ja runneltu, että häntä ei enää tunnistaisi kovin helposti. Edes hyväkään ystävä.

Solomon ja Fenja katselivat Heimirin tekosia suu ammollaan. Toisin kuin Fenja, Solomon oli kauhuissaan. Hän näki, kuinka hyvä ystävänsä oli juuri raa’asti murhattu epäinhimillisellä tavalla ja hän olisi seuraavana vuorossaan. Vaikka Heimir oli väsynyt äskeisestä, hän näytti silti puhkuvan vielä intoa kohdata hänetkin, koska hän oli vahingoittanut Fenjaa. Peloissaan Solomon katsoi Fenjaa ja veti nopeasti miekkansa pois hänen sisältään. Fenjan päästyä irti hän kaatui maahan vapisten kylmyydestä. Heimir alkoi ottamaan askelia kohti Solomonia, joka perääntyi heilutellen miekkaansa hätäisesti edessään.

Heimir käveli hitaasti Solomonia kohti, mutta pysähtyi paikoilleen nähdessään, että hän oli kohta selkä seinää vasten. Käveltyään seinään kiinni Solomon sulki silmänsä ja rukoili apua. Hätäisesti hän ei saanut sanaakaan suusta vaan toivoi, että jotain tapahtuisi ja hän näkisi huomisen. Heimir kuitenkin seisoi vielä paikoillaan katsoen vihaisen näköisenä häntä kohti, mutta jokin hänessä kertoi, että hän oli rauhoittunut hieman. Solomonin vapistessa seinään kiinni tarrautuneena, Heimir heitti tukkensa sivummas ja levitti kätensä. Yleisö katsoi jännittyneenä, mitä peikolla oli mielessään kunnes he tajusivat tämän aikeet ja alkoivat taputtamaan käsiään. Solomon ei vielä ihan tajunnut, miksi hän oli vielä hengissä, mutta nähdessään Heimirin ottavan askelia häntä kohti kädet koukussa osoittaen häntä kohti, hän hieman ryhdistäytyi ja yritti puolustaa itseään.

Solomonin hätäiset yrityksen haavoittaa Heimiriä miekallaan jäivät pelkiksi yrityksiksi ja peikolla ei ollut mitään ongelmia päästä hänen lähelle ja ottamaan kunnon puristusotteen hänestä. Aluksi hieman rutistellen heikompia luita poikki, Heimir nautti Solomonin hampaan pureskelusta ja aiheuttamastaan kivusta. Yleisö oli jo varma, että ottelu olisi nyt ohitse, mutta millä tapaa se loppuisi, oli kaikkien huulilla. Ennen ottelun alkua Heimir oli luetellut useita tapoja tappaa paljain käsin jommankumman ihmisistä, mutta mihin hän päätyisi oli mielenkiintoista nähdä. Ennen viimeisen iskun antamista Heimir katsoi Solomonia silmiin ja sanoi, että peikkoruhtinaalle ei haasteta riitaa. Tämän jälkeen hän vilkaisi yleisöön, hymyili hieman ja aukaisi suunsa ja paljasti Solomonille hänen likaiset hampaansa. Päättömän ruumiin tippuessa märkään maahan synnyttämään uuden lätäkön, yleisö alkoi hurraamaan voittaneelle peikolle, joka nosti kätensä ylös voittajan merkeissä. Verisin hampain hän irvisti taivaalle huutaen omaa mahtavuuttaan koko kansalle.

------------------------

Njooh, sepäs oli jännä ottelu. Fenjan pomppiessa ympärillä, miekkoset iskevät tämän kuoliaaksi. Heimir suuttuu ja mustaksi muuttuu ja iskee miekkoset sitten ottamaan lukua. Että sellasta.

Rottenin pyynnöstä Fenja kuitenkin jää henkiin ja jatkaa eloaan fluffimörkönä. xxSebboxx poistuu sitten luotamme.

[Rotten sound]

"Heimir! Heimir! Heimir!" Yleissö huusi ihastuksissaan taistelusta minkä peikko oli voittanut. Veren tahrima peikko nautti jokaisesta hetkestä, kun yleisö hurrasi hänelle. Nostaen Salomonin ruumin maasta, Heimir repäisi irti kultapussin hänen vyöltään.
"Pitäkää hauskaa, mä tarjoan." Heimir mölisi ja heitti kaaressa kolikoita kohti yleisöä. Ihmiset rupesivat hurramaan ja kerämään kolikoita maasta.

"Sanokaa baarimikolle, että mä tuun juomaan tänä iltana. Hänen on parasta varata paljon juomista" Heimir hörötti nauraen ja nosti värisevän Fenjan maasta. Lähtien kävelemään kohti vieressää olevaa kirkkoa hän laski ulkona oleville papeille hänet hoidettavaksi.

Illan aikana Heimir joi baarin vieressä ulkona rovion vieressä. Ottaen hörpyn tynnyristä, hän jatkoi tarinaansa ihmislaumalle, joka kuunteli hänen ympärillään ihastuksissaan."Sen jälkeen, kun se kääpiölauma kävi mun kimppuuni heitin aseeni pois. Katos ihmiset kääpiöt ovat vain pieniä palloja, jotka osaavat vain kuolla. Rupesin potkimaan niitä partapalloja ja hakkamaan heitä nyrkeillä, niin enhän minä edes kerkennyt tapella siinä, kun ne lähtivät itkien karkuun."

Ilta oli viellä pitkä ja Heimir aikoi kertoa viellä monta tarinaa odottaen Fenjan paranemista.

[Nilarakh]

Päivät vierähtivät kuin liikkuva neste. Kettil ei ollut juurikaan käynyt ulkona sitten baarin sijainnin havaitsemisen jälkeen ja miksi olisikaan. Mies veti puoleensa hameväkeä siinä missä virkistävät oluttuopit häntä. Nurkkapöytä ikkunan vieressä oli saanut laajennusta, kun tavernan varsinainen omistaja oli ilomielin yhdistänyt pöytiä lisää matkamiehen vakioon. Parasta ja ylivoimaisesti suurinta asiakasta kannatti palvella ei paitsi suuren myynnin takia, mutta myös seuralaisten viehättävyyden käydessä käsi kädessä jo keski-iän saavuttaneen ukkomiehen sykkeen kanssa. Niin sanotut parhaimmat vuodet yksin viettäneen ihmissielun oli vaikea olla vertaamatta itseään Kettilin raamikkaaseen ulkomuotoon, joka nyt nojaili rennosti hirsiseinään kummankin käsivarren saadessa lämmikettä tummasilmäisiltä neidoilta, jotka todennäköisesti kerjäsivät muutakin, kuin pelkkää katsehippaa ikkunan ja naisten muotojen kustannuksella. Tarkkaavaisuus ei saanut häiriytyä edes tekosyyn verukkeella.

Nautintoaineista rohtuneet huulet siemaisivat jälleen suuresta puutuopista pitkän kulauksen. Mies vinkkasi liituraitaiseen essuun pukeutuneen miehen luokseen ja loi pitkiä katseita tummien kulmiensa alta tämän kiiruhtaessa paikalle niin nöyränä, niin täynnä taka-ajatuksia ja oman edun ajamista kultaisilla vankkureilla. "Herralleni kenties lisää?", kuului vinkaisu jostain epäsiistien ja tuuheiden viiksien alta. Sika omisti vääntyneet hampaat, ehkä viikset yrittivät peittää yhtä virhettä lisää. Kettil nyökkäsi lyhyesti ja kääntyi jälleen ikkunaan. Ulkona sadekuuro voimistui.

Eipä kai muuta, hahmo pitää matalasta profiilistaan huolta.

[Ilkeapikkuperkele]

Erathanianin tuskaiselle naamalle kehittyi pieni hymy. Hän oli voittanut tuon verenimijän, vaikka tiukille oli mennyt. Hän ei ollu menettänyt mainettaan ja kyläiset tulisivat hurramaan hänen nimeään kun seuraavat kamppailut alkaisivat. He astelivat yläkerran huoneesta alas majatalon ruokailutilaan ja suureksi ilokseen Erathanian huomasi kuinka kyläläiset taputtivat ja huusivat hänen nimeään. "Olisiko jollain teistä minulle tekemistä kun odotan jonkun pässinpään telomista haasteringissä ?" Erathanian karjaisi itsevarmasti ja työntyi tiskille tilamaan parasta viiniä, mitä tästä läävästä saattoi odottaa.

[halko]

Sandir heräsi. Hän makasi jonkun talon takana. Hän nousi ylös ja yritti kävellä, häntä huimasi hieman mutta se oli pian poissa. Aurinko oli jo nousemassa taivaalle ja viime yön kuusta ei ollut jälkeäkään. Eihän hän nyt näin kauan voinut kävellä tavernalta majatalolle. Sandir mietti unta jota oli nähnyt, hän mietti oliko se edes unta. Hän oli kuitenkin nukkunut, ehkä hänet oli huumattu? Kaikki oli niin sekavaa. Hän nousi ylös ja käveli katsomaan rakennusta jonka takana hän makasi. Majatalo seisoi hänen edessään. Sandir oli kuitenkin pyörtynyt paljon lähempänä tavernaa, luultavasti. Hän mietti yön tapahtumia, mutta ei saanut melkein mitään päähänsä. Vain se outo uni ja täysikuu muistuivat hänen mieleensä.

Sandir avasi haltioiden huoneen oven ja astui sisään. Ainoastaan Earakin oli huoneessa, hän istui Sandirin sängyltä ja näytti miettivältä. Hänen katseensa osui heti Sandiriin kun hän astui sisään. "Voisit edes ilmoittaa jos menet jonnekkin. Olet jo monena yönä kadonnut jonnekkin ja palannut vasta aamulla. Tiedän että tykkäät yksin kulkemisesta mutta olisitpa nähnyt veljeksien ilmeen kun he huomasivat että et ole tullut vielä tavernasta. Heidän tehtävä on suojella sinua, miten he voivat suojella sinua jos katoilet koko ajan. He ovat etsimässä sinua koko ajan", Earakin alkoi heti puhumaan Sandirille.

Sandir ymmärsi hänen puhuvan ihan asiaa. Silti hänen puheessaan ontui jokin asia. "Kuuleppas nyt pikkuserkku. Veljekset tietävät minun osaavan pitää huolta itsestäni. Heitä ei haittaa yhtään jos katoan yöksi, olen kadonnut pidemmäksikin aikaa. On hyvä että välität minusta, mutta muista että sinun ei kannata kiintyä liikaa henkilöön joka kuitenkin kuolee pian. Äläkä myöskään sysää huoltasi minusta veljeksille", Sandir tilitti takaisin. "Nukuin huonosti joten jään lepäämään tääne joksikin aikaa. Etsi sinä veljekset sillä välin", Sandir käski. Earakin poistui huoneesta jättäen Sandirin yksin. Hetken kuluttua Sandir nukahti.

[Justus]

Nyt kun kykenee taas nousemaan koneen ääreen pitkästä aikaa niin pitänee sitä ojasta heräily fluffiakin pukata. Ja onnittelut Perkeleelle voitosta ; )

________

Oli vain pimeyttä kaikkialla. Pelkkää pimeyttä ja riipivää tuskaa. Tharan yritti nousta ylös, mutta hänen lihaksensa eivät totelleet. Lopputuloksena oli vain lisääntynyt kipu. Hän ei ollut kokenut moista tuskaa pitkiin aikoihin. Muistin hämäriltä nurkilta kömpi esiin mielikuva siitä turmiollisesta illasta. Siitä illasta kun hänen kirouksensa oli saanut alkunsa. Tuomitun sielunsa silmin Tharan näki edessään tuon petollisen von Carsteinin lutkan, joka oli lahjoittanut Tharanille Verisuudelman kautta vampyrismin kirouksen.

Korvia riipivästi tuskasta ja pelosta karjuen Tharan ponnahti istumaan näkyjensä herättämänä. "Luojan kiitos olet hengissä!" Tharan kuuli helpottuneen huudahduksen ja tunsi jonkun heittäytyvän kaulaansa. Hiljalleen Tharan alkoi hahmottaa ympäristöään. Hänet oli jätetty lojumaan siihen mihin hän oli kaatunutkin haastekehän likaisella taistelutantereella. Xalaia roikkui hänen kaulassaan veren ja mudan tahrimassa kaavussaan kasvot kyyneleiden tahrimina. "Olet menettänyt liikaa verta. Tarvitset apua" Xalaia nyyhkytti ja Tharan huomasi tämän siirtävän hiuksiaan kaulaltaan. Tharan tarttui tätä lujasti hartijoista ja kuiskasi heikosti: "En minä sinua voi purra. Kyllä minä ravintoni saan hankittua" Molempien yllätykseksi Xalaia suuteli puolikuollutta vampyyriä intohimoisesti. "Sitä paitsi, enhän minä nyt omaa vertani voi juoda" Tharan lisäsi hymyillen. Haltianeito vastasi hymyyn ja auttoi voipuneen Tharanin pystyyn. Yhdessä he lähtivät varaamaan yösijaa majatalosta.

[Horde Lover]

Dodii, ja Gongo hillumaan
Vanha mies kertoi Gongole tarinan, jossa hän seikkaili vanhan ystävänsä kanssa. Parivaljakko oli seikkaillut pitkin poikin Vanhaa Maata ja käynyt pyörähtämässä myös Lustrian viidakoissa. Kiitos Gongon Maneater uran, pystyi hän myös keromaan omia tarinoidaan.
Vanha mies tykästyi tähän jättiin ja tämän juoppoon ystävään ja päätti antaa heille tehtävän:"Jos sua kiinnostaa kuulla lisää tarinoita mee mun vanhan ystävän luo, hän asuu tuolla saarella vanhassa mökissä. Kun oot kerta menossa sinne, vieppä tämä kirje sille vanhalle hullulle. Saat tästä normaalin palkkion." Tämä viimeinen nostatti hymyn Gongon huulille."Normaali palkkio" tarkoitti vähän kultaa ja monta kierrosta olutta. Hyväksyen tehtävän hän aloitti illanvieton vanhuksen kanssa.
Seuraavana aamuna Gongo lähti saarelle, mukanaan tietenkin vanha ystävänsä Golgutz sikoineen. Tullessaan satamaan kaksikko näki laiturin päässä lautan. Sitä ohjaili mustiin pukeutunut ihminen, jolla oli iso hattu ja veneessä pomppi pikkuinen apina. Hahmo mutisi itsekseen:"Vielä minä sinut nappaan, Sparrow.."
"Päiviä" huudahti Gongo, "Palajo maksais tollanen kyyditys tonne saarelle?" "Senku astutte laivaan, minun pitää kuskata maakrapuja sinne ilmaseksi. Ennen sain ryövätä sydämmeni kyllyydestä, tuhannen tursasta, mutta sitte tuli se Sparrow..." Hahmon puhe vaimeni muminaksi. Kohottaen olkiaan kaksikko sikoineen astui laivaan.
Saapuessaan saaren rantaan laitturi sanoi:"Tulen tänne hakemaan teidät tuhannen maakravut illalla."
Parivaljakko lähti kohti näkemäänsä mökkiä joka oli todella huonossa kunnossa. Puolet katosta oli romahtanut, ikkunoita ei ollut ja ovi oli lentänyt paikoiltaan. Astuessaan ovesta sisään, näkivät he lattialla raadellun ruumiin joka sopi vanhuksen kuvailuun kaveristaan. Gongo heitti kirjeen ruumille ja sanoi:"Homma tehty ja nyt takas." He menivät odottamaan laitturia rannalle.
Tullessaan kylään he menivät kertomaan tarinansa vanhukselle, joka kuunteli tarinan ilmeenkään värähtämättä. "Vai niin se kaveri lopetti elämänsä" oli kaikki mitä vanhus sanoi. Gongo vetäytyi kellariin nukkumaan ja lepäämään otteluihin.

[El Capitan]

Pakko sanoa, että olen vähän pettynyt joihinkin pelaajiin. Noh, ensi kerralla hoitakaa hommanne vähän paremmin. Kaikki varmaan muistaa, että en halunnut nähdä niitä viimeisen illan hätäisiä turinoita. Noh, nyt niitä ei ainakaan nähdä, koska jatkan tätä ennen sanomaani deadlineä. Olkoon opiksi, nih :).

-----------------------------------------

Ulkomaalaisia oli tullut kylään ja lähtenyt matkoihinsa. Osa heistä oli muuten vain lähtenyt seikkailemaan pitkin solan maita ja metsiä kun osa puolestaan oli palkattuja tekemään kyläläisille töitä. Kuka mitäkin teki, suurin osa heistä oli ilmestynyt takaisin kylään ja sai palkinnon. Muutama kuitenkin oli kadonnut eikä heistä ollut kuulunut pitkään aikaan mitään. Kaikki ulkomaalaiset olivat kuitenkin vielä vieraita kylän kansalle, että heidän peräänsä ei paljoa surettu. Olihan niitä vielä jäljellä useampi kappale ja toinen toista voittoisampia. Kaksi heistä kuitenkin oli nostettu toisten ylle, Heimir ja Earatharian. He olivat haastaneet kaksi muuta ulkomaalaista taistelemaan henkensä ja kunniansa puolesta toisiaan vastaan. Heimirin jäädessä ulkosalle taistelemaan, hän näytti kaikille, että hän ei pelkäisi kuolemaa ja voittonsa puhuu kovasta taidosta ja etenkin voimasta, sillä hän oli yksinään teurastanut kaksi kiihkouskovaista Impperiumin miestä. Earatharian puolestaan oli mennyt haastekehään, jossa hän taisteli itseään kookkaampaa ja voimakkaampaa olentoa, Tharania vastaan. Hänkin voittoisasti, mutta hän joutui taistelemaan siitä kynsin ja hampain.

Kylä oli kaiken ilon ja toivon keskellä kuitenkin hyvin alakuloinen ja hermostunut. Sateet olivat päivä päivältä kovemmat ja pitemmät. Taivas oli tumma ja aurinkoa ei paljoa kylän yllä näkynyt. Aivan kuin luonto tietäisi, mitä olisi tulossa. Ensimmäinen kierros, jossa ensimmäiset ulkomaalaiset joutuisivat Helvetin liekkeihin kidutettavaksi. Osa heistä varmaan olisi tarpeeksi vahvoja päästäkseen pois, mutta paljoa toivoa siitä ei ollut. Ne voimakkaat yksilöt kuitenkin olisivat kyenneet voittamaan kierroksella kohtaamansa vastustajan, joten kierroksella hävinneiden perään ei paljoa itkettäisi. Ellei tietenkin hävinnyt ollut juuri se jonkun suosikki. Silloin asia olisi tosiaan aivan toisin.

Itse kierrokset eivät kuitenkaan olleet ainoa huolen aihe. Viimeisenä yönä, ennen kierrosten alkua oli solassa kaikunut lujasti huutoja, karjaisuja ja vihamielistä murinaa. Aivan kuin jokin epäinhimillinen olento, tai olennot, katselisivat korkeiden vuorien päältä tänne alas ja suunnittelisivat pahoja tekojansa. Kylässä levisi nopeasti huhu siitä, että muita Gabrielin kaltaisi petoja tulisi pian tänne tappamaan valtavasti kyläläisiä, mutta väkeä kuitenkin rauhoitti se, että ulkomaalaiset olivat hyvin avuliaita pysäyttämään vihamieliset olennot. Rauhaisin mielin, melkein jokainen kyläläinen sai yönsä nukuttua hyvin.

"24 päivä.

Solassa oli tapahtunut kaikenlaista, mutta yksi tapahtuma nousi muiden ylle ja otti ainakin itselläni kaiken huomion. Muut tapahtumat eivät olleet mitään tähän ja mikään muu sen jälkeen ei enää kiinnostanut minua. En olisi yhdessä muiden tovereitteni kanssa edes osannut aavistaa, että täällä solassa jossain metsän keskellä, jossain vuorien ja kukkuloiden rinteillä eläisi vielä niitä, joiden nimiä emme lausu. Olimme luulleet, että he olivat kaikki sitten kadonneet, koska Beren oli tuonut meille heidän pyhän kirjan ja tappanut heidän kätyreitänsä. Jopa mainetta kerännyt olento, karvainen viikinki, joka oli pelätty brutaalisten tappojensa ja verisen kirveesnä takia, oli lyöty maahan verisessä taistelussa vuorella, jonka sijaintia ei enää kukaan muista.

Uhka kuitenkin oli jälleen mahdollinen. Kaikki ennustukset tulevasta konfliktista heidän kanssa oli jo tullut esille. He olivat ottaneet riveihinsä joitain ulkomaalaisia, joista yksi oli näyttänyt todelliset karvansa jo näin varhain. Gabril, tuo voimakas peto, joka tehi valtavia tuhoja, niin fyysisiä kuin psyykkisiä, oli onneksi pystytty lyömään. Huudot ja karjaisut korkeilta vuorilta eivät myöskään kerro hyvää. Itse Beren jo vuosi sitten kertoi, kuinka He käyttivät magiaansa avukseen muuttaakseen toverinsa ja itsensä villeiksi pedoiksi suurine hampaineen ja terävine kynsineen. En yhtään ihmettelisi, jos joskus kuulisimme näistä olennoista uudestaan.

Mikä kuitenkin minua suuresti inhottaa ja pelästyttää on se, että He ovat saaneet kirjansa takaisin ja samalla varastaneet meille tärkeän kirjan. Miksi tämä on paha ja vakava asia on se, että kukaan kyläläisistä tai arvohenkilöistä ei ollut tietoinen varkaudesta mitenkään. Kuin se olisi kadonnut kuin tuhka tuuleen. Tämä kertoo vain yhden asian, He eivät sitä vieneet vaan joku muu. He olisivat tehneet samalla tuhoja ja vieneet pappien henkiä pois kesken varkauden, mutta kukaan ei kuollut. Ulkomaalaisen toimia. Nyt vain pitää löytää se joku, joka palvelee piemän ruhtinaan käskyläisiä.

Mutta nyt ei ole vielä sen aika. Nyt on mentävä ottamaan vastaan ulkomaalaiset jälleen kerran, koska on ensimmäisten kierrosten aika. Mutta ennen sitä, pitää päättää, mitä teemme pienen kerettiläisemme kanssa. Päätöshän on minun, ja minä haluan nähdä hänet kärsivän Helvetin liekeissä ennen sinne pääsyään. Tästä päivästä tulee koko kansan juhla sillä tänä iltana kierrosten sijaan vietämme iltamme ulkosalla juhlien tilapäistä voittoamme pienen kokon ympärillä. ”

Kirkonkellot alkoivat soimaan.

-----------------------------------------

Sellasta se pelaava väki on tehnyt näinä kolmena päivänä. Hiukan susipelihenkeä tähänkin peliin. Tyranni, voit jatkaa tarinaasi jossain vaiheessa.

[Justus]

24. päivän aamuna Saul Gerrigan, yksinkertainen maanviljelijä heräsi tuntien olonsa kovin heikoksi. Hän ei voinut ymmärtää moista väsymystä, olihan hän sentään nukkunut makeasti koko yön. Uupumuksesta huolimatta hän raahasi itsensä ylös narisevasta sängystään. Oli suuri päivä edessä ja ennen juhlimista pitäisi saada jotain hyödyllistäkin aikaiseksikin. Niskastaan hän ei löytänyt kevyen puraisun huolella kätkettyjä jälkiä.

Lähistöltä eräässä majatalon karussa huoneessa Xalaia raotti unisia silmiään Tharanin kainalossa. Vaivihkainen vampyyri oli yöllä livahtanut rakkaansa huomaamatta pienelle iltapalalle, Saulin epäonneksi, ja nyt hän tyytyväisenä makoili sängyllä katsellen heräilevää rakastaan. "Hyvää huomenta" vampyyri kuiskasi hymyillen ja suuteli haltianeidon pehmeitä huulia. Xalaia mutisi vastauksen ja huokaisi syvään. "Mitäpä jos vain makoilisimme tässä loppupäivän" Xalaia ehdotti pilke silmäkulmassaan. Kuin tilauksesta alkoivat kirkon kellot soida. Hiljaa kiroillen Tharan alkoi nousta. "Papisto onnistuu sitten aina pilaamaan kaiken. Kaipa meidän täytyy käydä katsomassa mitä asiaa siellä tällä kertaa on"

[Ilkeapikkuperkele]

Erathanian oli juuri aloittamassa matkaansa kohti helvetin suuta, jossa hän oli kuullut erään vanhuksen asuvan, kun hän kuuli kirkon kellojen soivan. "Cervus, mene sinä edeltä määränpäähämme. Minä käyn kuuntelemassa mitä papistolla on asiaa." Erathanian tokaisi ja alkoi kävelemään kohti kirkkoa.

Noin puoli virstaa ennen helvetin suuta, Cervus hyppäsi ratsunsa selästä ja alkoi varovasti lähestymään kohti suuta. Saapuessaan suulle hän näki vanhan miehen, jonka uskoi olevan sama, josta heille oli kerrottu. Varovasti hän alkoi seurata miehen tekemisiä hetken. Noin varttia myöhemmin, kun Cervus uskoi saaneensa tarpeeksi tietoa vanhuksen liikkeistä, hän palasi takaisin ratsulleen ja suuntasi kohti alkoi suuntamaan kohti kylää. "Ehkä myöhemmin tuo vanhus pääsee hengestään..." Cervus mutisi mieteissään ratsastaessaan kohti kirkontornia.

[Terminator Sergeant]

Zerstören heräsi koleaan ja märkään tunteeseen. Ilmeisesti tämän kylän laitamilla sijaitsevan vanhan ladon kaltaisen hökötyksen katto ei pitänyt vettä. Vesi oli satanut sisään koko yön, ja pieneläimet alkoivat vasta nyt poistua suojaisista heinistä, joita lato oli pullollaan. Jättimäinen soturi katseli kiirten leikkiä aamun hämärässä. Ruskeat peltohiiret taistelivat keskenään pienistä viljanjyvistä lattialla ja huiskivat ympäriinsä koettaessaan piilottaa niitä toisiltaan. Harvinainen hymynkare käväisi Zerstörenin huulilla, mutta kuoli välittömästi pois Vladin kävellessä sisään. "Mestari, kirkon kellot kumajavat. Pitäisikö meidän mennä sinne?"
Metallisen kolinan saattelemana Zerstören nousi seisomaan, puisteli heinät päältään ja heilautti punaisen tukkansa taakse. "Mennään."

[Tyranni]

Nirla istui ison eeden puun oksalla, miekka kädessään, katsoessaan laskevaa aurinkoa ja pohdiskellen kaikkea tapahtunutta. "Aika koittaa vasta auringon laskettua, enää pikkuisen." Hän pohti. Sitä, miten hänen rakas asesisarensa oli tapettu raa-asti. Hän muisti, miten he olivat menneet kunnian ja rahanhimo silmillään alas katakombeihin ja sen, miten tämä vanha olento oli ilmestynyt heidän viereensä. Tämä olento oli hallinnut kuolleitta, ja esittänyt tarjouksen päästää Nirlan ja Quinyksen yhdeksi "mustiksi". Tämä olisi johdattanut toisen heistä olemaan hengittämättä enää ikinä, elämään kuolleena. Tähän ei kumpikaan ryhtynyt, vaikka saivatkin jo lahjan pahoilta hengiltä.
Nirla muisti, kuinka voimakkaaksi vanha olento oli muuttunut, kuinka kestävä ja vahva tämä oli. Demoni suoraan helvetistä. Se se oli.
Quinys oli astunut ensimmäisenä eteen, suojellut sisartaan ja ottanut osumia itseensä ja saanut itsekkin tehtyä muutaman haavan, joita demoni ei pystynyt parantamaan. Muutaman osuman annettuaan, demoni yritti vielä kääntää tyttöjen päät, mutta he olivat päätöksensä tehneet.
Mutta, väistämätön tapahtui, ja Quinys lävistyi demonin aseeseen, ja lakkasi hengittämästä. Nirla muisti sen surun, raivon ja tuskan, jotka hänet valtasivat Quinyksen kuoltua. Se oli surua, jota Nirla ei koskaan enää halunnut kokea. Raivoissan Nirla otti oman ja Quinyksen aseet käsiinsä, ja ryntäsi taisteluun helvetin petoa vastaan, silmät kyyneleissä, karjuessaan kuin karhu ja rystyset valkoisena aseiden puristamisesta.
Ensimmäisen iskun demoni pystyi torjumaan, mutta toiselta puolelta sai iskun suoraan niskaan, kaulan melkein katkettua, demonin alkaessa parantaa haavaa, molemmat aseet löysivät kohteensa demonin kehosta, ja saivat katkastaistua demonin hyvin moneen pieneen palaseen. Demonin kappaleet tippuivat maahan, ja katosivat kuin tuhka tuuleen, pelkästään vanhan olennon kaapu jäi jäljelle.
Nirla tippui polvilleen, aseet heitti vierelleen ja puhkesi itkuun. Karjaisi kovempaa kuin kukaan muu olisi pystynyt ikinä, kaikki elävät olennot kilometrin säteellä pelästyttäen. Hetken itkettyään, Nirla muisti sen lohdutuksen valon, valon joka oli kirkaampi kuin tuhat lyhtyä, se valo, joka toi toivoa. Valosta saapui valkoiseen pukeitunut nainen, kaunis kuin mikä. Tämä nainen kertoi Nirlalle, että Quinys oli joutunut helvettiin kidutettavaksi ja kertoi Nirlan mahdollisuudet pelastaa hänet.
Ilman enempää mietintää, Nirla kertoi tekevänsä mitä vaan se vaati, jotta saisi pelastettua toverinsa. Nainen sanoi, että sitten Nirla tulee naisen mukaan, ja he palaavat takaisin, kun aika on kypsä, ja menevät pelastamaan Quinyksen suoraan helvetistä.
Quinyksen pelastamiseen vaadittiin kuolema, häpeällinen tai pahuudesta johtuva. Nirlan ainut mahdollisuus oli ensimmäinen, joten itsemurhaan hän päätyi. "Minä en elä ilman Quinystä, hän oli ainut syy elää. Kuollut olen minäkin sitten ollut, siitä lähin, kun Quinys menehtyi." Tämän sanottuaan Nirla nosti miekkansa, nousi pilveltä ja asetti miekan rintaansa vasten. Viellä hän karjaisi, "Odota minua siellä Quinys, minä tapan vaikka tuhat demonia, kunhan sitä pelastut!" Ja sitten lävistyi Nirlan sydän. Pimeys hänet valtasi, kipu, jota kukaan ei voisi kestää, epätoivo, joka oli suoraan helvetistä. Sitten hän näki Quinyksen. Kuvittelua, vai oliko hän saapunut helvettiin ? Sitä ei moni saa tietää.

Näin siinä sitten kävi, fluffia tulee lisää, kun saan jotain väserrettyä.

[halko]

Sandir juoksi pitkin kapeaa tunnelia. Tunnelin lopussa näkyi valoa, valoa tuohon pimeään tunneliin. Sandir yritti pysähtyä, silti hän vain jatkoi juoksemista, hän ei voinut pysähtyä. Hänen jalkojaan alkoi jo särkeä, hän ei voinut lopettaa juoksemista. Hän vain juoksi. Sandir tunsi rauhan joka lopussa häämötti. Hän oli juossut jo kauan, valo ei ollut yhtään lähempänä. Hän kuuli metallin kolinaa. Tai siltä se aluksi kuulosti. Piankolina muuttui selväksi kellojen soitoksi, valo alkoi loitota. "Ei, ei. En voi lopettaa tehtävääni. Minun pitää juosta"

Haltia heräsi, kellojen soitto kuului selvästi hänen korvissaan. Hän mietti hetken untaan, hän tiesi mitä se tarkoitti. Hän oli nähnyt samaa unta ennenkin. Uni kuvasti hänen elämäntehtäväänsä, kuolemaa taistelussa. Loputonta juoksua. Sandir nousi istumaan sängylleen, Earakin ei ollut vielä palannut.

Sandir nappasi miekkansa sängyn alta ja nousi seisomaan. Hän pisti sen selässään olevaan huotraan. Kirkko kutsui, haltia noudatti kutsua. Matka kirkolle meni nopeasti Sandirin reippailla askelilla. Veljeksiä tai Earakinia ei näkynyt kylällä, Sandir toivoi heidän olevan jossain kylän lähistöllä, hän ei vain jaksaisietiä heitä ennen otteluita.

Sandir astui kirkkoon ja vilkaisi nopesti kirkossa olijoita ja istahti oven lähellä olevalle vapaalle paikalle

Ja sitten Kapulle (ja hänen iivöl pläänilleen)tiedoksi että alussa olevalla unella ei ole sinänsä mitään merkitystä, kunhan kirjoitin.