On vain kaksi tapaa harrastaa...

[Weeman]

JA niin jokaisen olisi pakko ostaa joka kuukausi WD hmmm..tämä taas tarkoittaa lisää rahaa GW:eelle.

[Aapo95]

No enpä usko, että GW ihan kuukaudessa niin paljon kirjoja päivittää ;)

[Gene Steeler]

Hyppään ketjuun myöhässä ja kommentoin lähinnä ensimmäisen sivun asioita.

Oma pelityylini vaihtelee hupi- ja kovan pelaamisen välissä. Jos erehdyn hupilistalla kovaa listaa vastaan, todennäköisesti nousee tarve murskata vastustaja seuraavassa pelissä. Jos taas vastustaja on ottanut hupilistan, murskalistalla voittamisen ja hampaat irvessä pelaamisen jälkeen tekee mieli vähän löysätä.

Viime aikojen keskustelut mm. WFB demonien kovuudesta pelottavat koska näyttä siltä että pelaajilta puuttuu kokonaan fluffiaspekti. Itselleni se on yksi kolmasosaa koko harrastuksesta, hommalta lähtee täysin pohja pois alta jos figuurit ja yksiköt mielletään pelkiksi statti- ja erikoissääntöriveiksi. Sama asia korostuu turnauksissa.

Se että GW kirjoittaa yhä rikkinäisempiä sääntöjä on pakottanut miettimään onko mitään järkeä pelata kovimmalla mahdollisella tavalla. Jotain Thorekkia ei vain jaksa katsella yhden kerran jälkeen kummallakaan puolella pelilautaa. Kaikki tietää että Epidemius on kova, voisitko tehdä jonkun mielenkiintoisen listan...? Jo hieman huonommalla listalla edes keskinkertaisesti pärjääminen on voitto, ja samalla on ehkä hauskempaa.

Kaipaisinkin jotain pehmeämpien arvojen "turnausta", ehkäpä kampanja olis parempi sana. GW:hän on ajoittain White Dwarfissa yrittänyt näitä "Narrative Campaigneja" esitellä, joissa kiinnitetään huomio tarinaan. General's Compendium on aivan loistava opus. Kahdessa uusimmassa WD:ssä olevat "Raiding"-säännöt näyttivät myös mukavilta. Jospa joku jaksaisi miettiä pystyykö niiden pohjelta tekemään jonkinlaisen organisoidun tapahtuman...

[Veripallo]

Teen Gene Steelerit ja kirjoitan oman näkemykseni aiheesta hyvin lyhyesti:

Olen teemapelaaja, joka tekee aina oman armeijansa! Kun mietin listaa, haluan aina sen rungosta fluffipohjaisen ja sellaisen, josta itse pidän. Oksat ja lehdet voidaan sitten tehdä tehoa miettien, jotta voittoennakon vaakakuppi tasaantuisi, mutta se runko on tärkein.

Niin sanotuilla "Überlistoilla" pelaaville sanoisin seuraavalla tavalla: Todellinen voittaja ja hyvä pelaaja on se, joka vie armeijansa voittoon, ei se jonka armeija vie sinut voittoon.

[Stormyx]

Liityn skippaajien joukkoon ja kirjoitan vain ensimmäisen viestin pohjalta.

Pelaan molempia tyylejä: omistan valmiita 2k armeijoita (vain) 2. Toinen on pappilista (oli jo kuutosedikassa, eli siis täysi susi) tehoton, mitään alttaria tai tankkia ei ole. Tällä on "ihan kiva" pelata turnauksissa; elin++ tulee joka pelissä, ja jos vastustajan lista ei ole kauheimmasta päästä on pelikin kiva. Jos vastustajalla on hyvä lista ja pääsen minor lossiin tai parempaan, koen voittaneeni pelin. Yleensä on vaan tylsää kun turnauksissa eka peli on tylsää listaa vastaan, ja joskus kun tippuu turnauksen häntäpäille saa myös mahdollisesti tyhmiä ihmisiä vastaan. Tämä oli loukkaus. Olen nyt ihan rehellinen ja tiedän etteivät he sille mitään mahda, mutta joskus kun saa vastaansa jonkun joka ei oikeasti osaa pelata ei voi itsekään nauttia pelistä. Tyhmällä tarkotan sitä, etteivät he myöskään tajua, että kaikki eivät ole kiinnostuneita imitaatiosta siitä gobosta jota kanuuna ei haavoittanutkaan tai sitä, että vastustaja ehkä haluanee sinun pelaavan pelin loppuun asti kunnolla vaikka näyttääkin siltä että olet jo hävinnyt. Voisimpa sanoa näiden ominaisuuksien kuuluvan vain nuorille pelaajille, mutta kun ei vaan voi.

Toinen listani onkin se Tzeentch demonit. On oikeasti kiva päästä pelaamaan hyviä pelaajia vastaan eikä pelkkiä keskisijoilla olevia hyviä listoja vastaan. Tuo myös kummasti jännitystä kun on mahdollisuus oikeasti kävellä kotiin turnauksesta muutenkin kuin kokkemusta rikkaampana. Pahaa tekee se ensimmäinen peli sitä vähän heikompaa listaa vastaan, mutta eipä sille mitään mahda.

Molemmissa on puolensa. Kun saadaan pedot uudistettua voin tehdä minotaurlistan valmiiksi. Oikeastaan toivon, että se on huono, sillä haluan sen olevan harvinainen.

[Slaughter Master]

Mä olen pelannut aina harrastuksen alusta saakka sellaisella armeijalla ja listalla, joka on fiiliksen pohjalta tehty, ei pelitehokkuuden takia. Aloitin Iron Warrioreilla ja figuja tuli ostettua sen mukaan miten hienoja ne olivat ja miten kiva taustatarina niihin liittyi. Tuolloin pelailin kaveripelejä ja niistä peleistä oikeasti nautti. Vaikka melkein aina hävisikin.

Kunnes - monta (monta) armeijaa (ja vuotta) myöhemmin - jatkuva häviäminen ja vain ns. "fluffillisilla" listoilla kituuttaminen turnauksissa alkoi oikeasti tympiä. En oikein huomannut mitenkään erityisesti kehittyneeni pelaajana. Armeija tosin oli aina toisensa jälkeen hieman parempi kuin edellinen, kun oli sitä vähän mietitty sitä pärjäämistäkin, kun IW:llä sitä ei käytännössä edes ollut. Sitten joskus pelailin tuollaisia listoja vastaan, joita muut kutsuivat "juustolistoiksi". Itse huomasin mariinipelaajana assault cannoneiden olevan poikkeuksellisen tehokkaita. Kehitin siitä sitten sellaisen todella pelitehokkaan armeijan, jossa oli paljon dredejä ja terminaattoreita, yhteensä 12 assault cannonia.

Maalasin armeijan suht tylsän väriseksi, konversioita ei juuri ollut. Pärjäsin peleissä kohtalaisen hyvin ja sijoituin turnauksissakin paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Pelaaminenkin tuntui paljon kivemmalta, kun vastustajalle oli edes jotain haastetta. Tosin pelityylini ei ollut vieläkään muuttunut. Olen aina ollut vähän sellainen salliva ja suurpiirteinen pelityyliltäni. Tärkeintä on aina ollut mukava pelikokemus ja että voidaan vastustajan kanssa nauraakin pelin kuluessa. En ole koskaan ollut nenä kiinni mitassa kun vastustaja liikuttelee nappejaan ja heviboltterin range on katsottu aika usein silmämääräisesti. Jos on kummankin mielestä epäselvää jäikö vihollisen lättyosumasta YKSI nappi alle vai ei niin olen useimmiten vaan antanut sen jäädä.

Jos vastustaja sitten puristaa nyrkkiä hampaat irvessä ja liikkuu "G-tuumia", väittelee kuin marttyyri että näkeekö lascannon vai ei, tai mittaa millin tuhannesosia niin mielestäni silloin asia on hänen ongelmansa ja pelistä menee mukavuus, jolloin yleensä heitän pelin vaan läskiksi ja annan hänen voittaa, koska en voi nauttia pelistä, ja voitolla ei ole väliä, niin asia on siinä vaiheessa ihan sama.

Ainoa mikä tosin kävi tympimään oli tosiaan se armeija. Siinä oli vaan dredejä ja termiksiä ja ne oli kaikki aika persoonattoman näköisiä. Siitä luovuin sitten ja siirryin ns. eksoottisempiin armeijoihin, maalaus alkoi tuntua kehittyvän, samoin konffaustaidot. Listatkin tuntuivat olevan ihan hyviä, vaikkakin suurimmalta osalta fluffin ja fiiliksen pohjalta tehtyjä.

Onnistumisen tunne tässä harrastuksessa on erittäin tärkeää, ja sitä haen jokaiselta osa-alueelta. En vie silti mitään äärimmäisyyksiin sen takia.

Edit: Mainitsenpa vielä, että tuo epätavallisia pelisattumuksia - keskustelukin on siitä peräisin, että tykkään aina jauhaa yksittäisistä (ja välillä todella mukavistakin) pelimuistoista, ja niitä on kiva jakaa toisten kanssa. Tämän harrastuksen ulottuvuudet ovat loputtomat, ja ihmeellisiä juttuja on aina kiva kuulla ja kertoa.

[Kiroava Kullervo]

Itselleni figupelit on vain tapa tehdä maalaus ja väkerrys harrasteesta sosiaalisempaa. Pelaamisesta huolimatta harrastukseen kuluneesta kokonaisajasta liki 99% kuluu silti itse miniatyyrien työstöön, mikä käsittääkseni on koko peligenren idea, vai olenko ns. missannut pointin?

Turnaukset ovat taakse jäänyttä hupia lähinnä tuon voitontahtoisen tai voittopakkoisen kansan takia. Siviilielämässä kun saa toimia tarpeeksi epähumaanisti pienistä resursseista kilpaillen muiden saman alan valinneiden hönttien kanssa, että leikkimielinen pelaaminen (ehkä sen maltaasta tehdyn ja tölkissä tarjottavan ”konjakin” kera) on vain psyykeen kunnossa pitoa. Eipä siitä syystä huvita lähteä katsomaan, kun joku raukka yrittää tehdä samaa hampaat kirskuen turnauksissa – figuturnauksissa. brrr… Vähemmästäkin iskee tarve tarkastaa onko lahkeesta tippunut jotain kun tulee lastentarhan tätimäinen olo ja tarve ruveta jakamaan lohduttavia sanoa ”voi, voi, peliähän se vain…”

[Lord Mikke]

Liityn niihin, jotka perehtyvät suoraan aloituskysymykseen.

(Keskityn nyt faban sääntöihin ja taktiikoihin)
Kysymys reilusta pelaamisesta Gw:n peleissä on vähän sama asia kuin väittelisi elämän tarkoituksesta: Vaikea saada yksiselitteistä vastausta. Ensiksikin pitäisi lähteä liikkeelle siitä, miten peli on tarkoitettu pelattavaksi. No, säännöt ovat selvät, tee sellainen lista kuin haluat.
Yksi ongelma, joka on tosin tavallaan muutettu parempaan suuntaan seitsemännen editionin ilmestyessä, on läpipaksun pelityylin rankka deletointi, ainakin teoriassa. Yksiköistä yhä useammalle on käyttöä, mutta sen sijaan että keksittäisiin ominainen taktiikka/pelityyli, tyydytään käyttämään jonkun toisen hyväksi todettua strategiaa. Ainahan ei ole mahdollista kopioida, mutta innovaation puute on IMO kohtuullisen yleinen.
Hyvä esimerkki surkeasta ääripäästä ovat viime edikan helffit: 90% yksiköistä ei ollut minkäännäköistä käyttöä, sillä muut yksiköt jyräsivät niin pahasti yli. Parhaimpia esimerkkejä puolestaan olivat kaaokset ja örkit lähinnä monipuolisuuden vuoksi, sillä kummallekin sai/saa monia hyviä omanlaatuisia suunnitelmia. Monipuolisuus, pienellä buustilla hyvä yksikkö yhdistettynä magiaan, kaaoksilla kolmen kirjan yhdistely. Nykyään asia on eri, mutta Warriorit näyttäisivät olevan aika monivalintaisia.

Vähän sivuutin itse aihetta, ja epäloogisesti asiaan liittyen sanoin että muilla yksiköillä ei pärjännyt. Pelien ongelma on siinä, että täydellisen systeemin toiminta on lähes mahdoton saada toimimaan, kun aina joku keksii porsaanreiän. Fantasy battle ei kenties ole yksitoikkoinen peli, mutta pelaajat ovat tehneet siitä yksitoikkoisen. Toisaalta, miksi ottaa hyvää, kun saa parempaa? Mutta millainen peli mahtaisi olla, jos sovellettaisiin vaikka loputtomat vuorot ja muutamia kymmeniä ekstrarykmenttejä? Tai että hevoset voisi tappaa alta erikseen? Tällaisia ei kukaan kiellä, paitsi virallisissa sessioissa.
Yleensä olen nähnyt turnaukset elitististen harrastajien hauskana testauspaikkana, ja eipä ole mielipide paljoa muuttunut. Aina ei voi olla täysin moraalinen, eihän kukaan häviä tahallaan, ja jos tietää, että surkeampi yksikkö tulee listaan, niin ihan luonnollisesti se vaihdetaan parempaan. Tähän lisäisin sen, että kekseliäisyyttä se vikojenkin etsiminen voi luoda, sillä turnauksen voittaneilla pelaajilla on varmasti paljon sellaista tuumattavaa, mitä pulliainen ei saisi mieleenkään. Älyä voi kehittää niin monella eri tavalla.

On pari tapaa ratkaista asia. Yksi on vain se, että säännöt muutetaan tasaisemmiksi, mutta silloin pitäisi armeijoille luoda todella selkeät vahvuudet siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Jos kovaakin kovempi lista tulee vastaan, voi yrittää tehdä jotain täysin yllättävää. Olenkin usein miettinyt, että voiko huono yksikkö muuttua hyväksi, jos vihollisen listassa on paljon hyvää. Toisin sanoen, jos hyvää on liikaa, onko se huonoa? Jos katapultteja on paljon, se on kivaa, mutta jos yksikin ratsujoukko, jolle muuten ei olisi käyttöä (alempi hinta tai jotain verraten toiseen cavalryyn), jyrää päälle, niin kaikkihan menee päreiksi. Vitsi on siinä, että magia, sankarit, joku ihme yksikkö, valintoja riittää antamaan sen yhden pyörän lisää, jonka vuoksi toiveeni on usein turha. Kovia kounttereita on siis joka lähtöön, mutta kun otetaan vain ne periaatteessa yhden lahkon kountterit samaan kasaan (esim kaikki ampujia ja anvil), niin saadaan oman alansa huippunimi.
Jos taas panostettaisiin pelkistetympään sääntömalliin siten, että tiettyä yksikköä on pakko ottaa, voisi peli hyvin äkkiä mennä siihen suuntaan että erilaisten listojen tekeminen olisi mahdotonta.
Itse asiassa jos kaikille yksiköille olisi käyttöä, ei koko ongelmaa edes olisi olemassa. Turnauksissa pelataan kovilla, mutta siellä on myös enemmän taitoa. Jos listoja voisi tehdä hieman enemmän viilaten, niin jokainen, joka kiroilee hävitessään ja haukkuu littanaksi vastustajan, olisi vain sen totuuden edessä, että pelasi huonommin (voihan se tuurikin tietty olla ratkaiseva). Rehellisesti sanottuna en usko että armeijoissa on vielä näin paljoa vaihtelua, koska väittelemme vielä aiheesta.

Sääntöpuolella se yleisin ongelma on yksikön liiallinen tehokkuus. Tätä voisi tietysti kountteroida siten, että armeijassa olisi pakko olla enemmän perusyksiköitä, ja että leegion on oltava massiivisempi. Toimivuus olisi lähinnä suuntaa- antava, ja toisi taas lisäkuluja, mutta kai tyhmäkin idea menee läpi.
Oikeastaan paha sanoa enempää, kun ei ole ihan varmaa, mistä se eroava pelaaminen johtuu. Ihmiset vaan sattuvat olemaan erilaisia, mutta kai se vika sitten vaan on pelissä siinä määrin, että vielä enemmän mahdollisuuksia, niin koko hommahan on enää taitolaji. Joo, sitä tarvittaisiin.