Finlandians

[Duke]

Tämähän menee mielenkiintoiseksi. Kirjoitahan lisää, kun kinkunsyönniltäsi joudat. *thumbs up*

[Juustosika jäillä]

Odotan jatkoa ku kuuta nousevaa. tuskin pystyn nukkumaan ku pitää miettiä että mitäs seuraavaksi tapahtuu. Päästä mut tuskistanu ja laita jatko NOPEASTI!!!1111!!!!!

[halko]

eikai tämä ollut tässä, edellinen tarina on viime vuodelta!!!

Ja jatkoa seuraa! Edellinen tarina on viime vuoden loppupuolelta, nyt on tämän vuoden alkupuoli. Raksuttaako?

[WHAM]

Lyhyt pätkä, mutta tyyntä myrskyn edellä tämä vain on! Tarinakisa on pian kohdalla! Elkääkä pelätkö, vaikka voin pitää pitkiäkin taukoja, niin en minä lopeta ennen kuin lopetan, ja silloin kun se tapahtuu, niin siitä ette voi erehtyä.

Olkaapa hyvät!

-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_-_

Kähkönen makasi selällään punkassaan. Hänen yllään oleva kevyestä harmaasta kankaasta valmistettu yöasu oli kostea hiestä. Peite oli valunut myttyyn lattialle, tyynyyn oli imeytynyt märkä laikku kuolaa ja kyyneliä. Taas yksi kivun aalto vyöryi miehen tajuntaan, saaden jokaisen lihaksen jännittymään ja pulssin kiihtymään lähes tähtitieteellisiin lukemiin. Näin ei ollut joka yö, mutta painajaiset ja tuska vierailivat aivan liian usein. Minuuttien vääntelehtimisen jälkeen, lähes ääneen parahtaen, Kähkönen kavahti istumaan. Kivun kyynelten sumentamat silmät kääntyilivät villisti kuopissaan, kunnes hän oli varma olinpaikastaan. Tämä oli jo liian mones kerta! Tähän olisi pakko löytää ratkaisu! Ihan mikä tahansa ratkaisu! Kärsivä ilme miehen kasvoilla tasaantui ja muuttui sitten kovaksi. Ennen niin ylpeille kasvoille oli kasvanut harmahtava parta ja otsalle oli painautunut syviä uurteita kertomaan huolista ja murheista. Kähkönen vaihtoi ylleen oleskelu-univormunsa ja asetti pistoolinsa vyökoteloonsa. Vielä kerran hän katseli ympärilleen, kuin varmistaakseen heränneensä, ennen kuin hän avasi hyttinsä oven ja astui koleaan käytävään.

”Tullaan, tullaan!” Kersantti Haapalehto hieroi silmiään ja katsahti sitten kelloon. Hän oli nukahtanut tuoliinsa lukiessaan yhtä sadoista merkityksettömistä päiväraporteista joita aluksen lääkintärobotit tulostivat jatkuvasti. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi kenelle oli huutanut herätessään ja miksi: sairastuvan huoneen oveen oli koputettu. Haapalehto nousi tuoliltaan, suoristi vaatteitaan ja astui sitten ovelle katsahtaen nopeasti huonetta jossa oli nukkunut. Sadat paperiliuskat lojuivat hujan hajan pöydillä ja neljä suurta kuvaruutua vilkkuivat täynnä nopeasti vilistävää vihreää tekstiä: koodeja ja ilmoituksia sairastuvan seurantalaitteilta ja palvelusroboteilta. Oveen potkaistiin voimakkaasti.
”Kuulin!”
Haapalehto käänsi kahvaa ja avasi metallisen oven. Käytävällä sähkölampun valossa seisoi yksinäinen hahmo: Everstiluutnantti Kähkösen kumara ja kammottavalla tavalla muutamassa vuodessa vanhentunut hahmo.
”Herra Evers…”
”Pää kiinni, Haapalehto. Minulla on sinulle homma!”

”Perustelehan nyt vielä kerran; miksi minun oikein pitää käynnistää tuo halvatun skanneri keskellä yötä, ja ottaa sinusta kokovartalokuvat?” Haapalehto esitti kysymyksen, vaikka jo naputteli komentokoodeja sairastuvan kehoskanneriin. Sairastupa oli hämärä, sillä kattoon ripustetut loistepallot oli sammutettu aluksen ”yön” ajaksi. Vain muutaman näyttöruudun vihreät välkähdykset valaisivat laajaa huonetta, tyhjiä tutkimuspöytiä, seinätelineisiin ripustettuja välineitä ja pöydillä lojuvia kansioita.
”Kun minut pistettiin tälle matkalle, ne laittoivat minuun ylimääräisen osan, enkä saa hetken rauhaa ennen kuin tiedän varmasti että olen vain vainoharhainen.” Kähkönen selitti, istuessaan skanneripöydän reunalla synkän ja väsyneen näköisenä. ”Se tekee minut hulluksi!” Kähkösen käsi painui rintaa vasten ja puristi jotain neliskulmaista univormun takin alla.
”Mitä sinä sitten pelkäät? Imperiumissa mekaaniset osat ovat aika yleisiä, ei niissä pitäisi mitään pelättävää olla.” Haapalehto tokaisi, jatkaessaan puuhiaan mietteliäänä. Skanneripöydän yläpuolella kymmenet mekaaniset linssit ja sensorit asettuivat riviin ja liikehtivät toistensa lomassa vihreiden ja sinisten valojen välkähdellessä merkkinä toimintavalmiudesta. Haapalehto näytti peukaloa Kähköselle, joka nyökkäsi ja asettui tutkimuspöydälle selin makuulle.
”Se on se uni jota näen jatkuvasti. Miten se… miten se kasvaa sisäänpäin ja tekee jotain. En tiedä…” Kähkösen jatkaessa mutinaansa itsekseen, Haapalehto suojasi silmänsä ja valmistautui aloittamaan skannauksen. Skanneri alkoi hurista ja surahdella samalla kun linssit alkoivat kiemurrella Kähkösen kehon ympärillä kuin kymmenien mekaanisten käärmeiden päät. Vain muutamia sekunteja myöhemmin huoneessa kaikuin bolt-pistoolin kumea laukaus. Huoneen ovelta kajahti mekaaninen ääni.
”Laite seis!”

Kähkönen nousi istumaan. Hän räpytteli silmiään tottuakseen taas hämärään, jonka skannerin kirkkaat valot olivat karkottaneet hänen silmistään. Kahdet askeleet; yhdet raskaat ja metalliset ja yhdet nopeat ja mekaaniset, marssivat hänen ohitseen. Kuului Haapalehdon vastusteleva ääni, sitten uusi komento: ”Siirry sivuun!”, ja sitten seurasi vain hiljaisuus. Kähkönen katsoi Haapalehdon suuntaan, nähden metallinharmaan voimapanssarin valtavan muodon: hänen ”henkivartijansa” muodon, sekä mustakaapuisen hahmon, jonka hihansuista työntyvät mekaaniset lonkerot käsittelivät hallintapaneelia, tyhjentäen skannerin muistin kaikesta sen kaappaamasta materiaalista. Voimahaarniskaan verhoutunut hahmo kääntyi katsomaan Kähköstä, naamion peittämät kasvot kuin syyttävään ilmeeseen valettuina, ja lausui voimakkaasti kypärän vääristämällä äänellään: ”Palatkaa huoneeseenne ja pysykää siellä.”
Kähkösen teki mieli panna vastaan, esittää vastaväitteitä ja vaatimuksia, mutta hän tiesi että tämä oli turhaa. Voipuneena hän nousi tutkimuspöydältä ja marssi synkkään käytävään sanomatta sanaakaan.

Haapalehto raahattiin kaikessa hiljaisuudessa huoneeseensa ja lukittiin sisään. Oven ulkopuolelle asetettiin kaksi aluksen miehistöön kuuluvaa vartijaa. Hän ei tiennyt mitä tehdä, ei tiennyt miten saisi yhteyden Kähköseen ja voisi kertoa tälle mitä oli nähnyt: miten kymmenet pienet metallisäikeet olivat työntyneet ihon lävitse rinnassa olevasta esineestä, kiertyneet selkärangan ympärille ja nousseet sitä pitkin kohti aivoja. Mikä ikinä se olikin, se oli vaarallinen! Mutta mikä se oli, ja miksi se oli kiinnittynyt Kähköseen?

Joitakin tunteja myöhemmin, aluksen alakansien varjoisissa varastohuoneissa, kokoontui kolme täysin mustiin kaapuihin pukeutunutta hahmoa: konepappeja.
”Lare’l-11, kuulin jo että olit joutunut puuttumaan kantajan tekemisiin.” Lausui pisin hahmo, jonka kaavun uumenista ei kyennyt erottamaan merkkiäkään sisällä olijasta. Puhuteltu hahmo, hieman edellistä lyhyempi, jonka hihansuissa mekaaniset lonkerot heilahtelivat levottomina, nyökkäsi hitaan merkitsevästi.
”Kantaja on utelias. Olen määrännyt hänet huonearestiin, mutta pelkään, ettei hän noudata määräystä pitkään. Selitin hänen vartijalleen, että hänen toimensa vaaransivat Imperiumille elintärkeiden tietojen salassapysymisen, joten vartija ei ainakaan vielä epäile mitään. Hän ei havaitse petosta. Myös kantajan apulainen on määrätty arestiin.”
Kolmas hahmo, yhtä tehokkaasti kaapuihinsa verhoutunut kuin ensimmäinenkin, päästi turhautuneisuudesta kielivän binäärikoodisärähdyksen ja kysyi: ”<Miten toimimme nyt?>”
Pitkä hahmo käänsi selkänsä tovereilleen, astuen näiden muodostaman kolmion ulkopuolelle, ja jäi tuijottamaan varastohuoneen seinää.
”Me odotamme myrskyn laantumista ja toivomme parasta. Muuta emme voi tehdä. Jos kantaja selviää tulevasta myrskystä elossa, tiedämme varmasti…” Kaksi muuta kääntyivät katsomaan erkaantunutta toveriaan.
”<Olet siis varma tulevasta? Artefakti tulee vetämään poimun vihan puoleemme?>”
Hetken hiljaisuuden jälkeen pitkä hahmo kääntyi takaisin tovereitaan kohden ja nyökkäsi.
”Merkit ovat jo selvät. Peli on alkanut…”

[Rebs]

LISÄÄ tuo oli loistavaa, ei ehkä vedä aivan vertoja iron fatherille tai en tiedä, ihan perskuleen hyvää teskstiä kumminkin taas

[Shadow Angel]

Erittäin kivaa tekstiä! Tätä lisää ja äkkiä.

[Kalmakorppi]

Kirjaa millon tulossa ???????

[Waine999]

meikäläisen äiti on kähkönen... Ja muutenki kiinnostava kantatarina!

[Manualintelligence]

Alussa hoettiin paljon valvomisesta. Nojoo, hyvää matskua.

[Beecher]

Perkeleen kovaa tekstiä!! Muutamia virheitä on ollut matkan varrella,mutta eivät ne minua ainakaan haittaa :D
Onko se kotisivu valmistumassa milloin?

[WHAM]

Jösses! Aina välillä joku tämän jaksaa näemmä uppia ja kysellä perään. Mukavaa sinänsä, kiitokset kaikille mielenkiinnosta tarinaa kohtaan.

Figut ilmestyivät kaapista viimeisen parin viikon aikana takaisin maalauspöydälle, joten eiköhän tässä ala pian syntyä uutta tarinaakin. Finlandian tarinassa olen koettanut koko ajan parantaa laatua pikku hiljaa, joten koettakaa olla kärsivällisiä uutta osaa odotellessa. Kyllä se joskus tulee, kun saan ehdittyä ja jaksettua. Ei tällainen laiska pallo jaksa ihan koko aikaa naputtaa, nääs!

=)

[WHAM]

Tulkoon tällekin ketjulle ELVYTYS!

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Ahlsten istui punkassaan, ohut harmaa peitto vedettynä teltaksi ylleen, lukien pienen taskulamppunsa valossa, varmasti jo kolmatta tai neljättä kertaa, värväytymisoppaan loppuun painettuja hymnejä ja rukouksia Keisarille. Väsymys painoi miehen silmäluomia ja hän tiesi, että hänen pitäisi jo nukkua sikeästi jaksaakseen seuraavan päivän harjoitukset, ollakseen virkeä ja tehokas.
”…ja sinä, Keisarini, olet minulle ylin voima, miekka ja kilpi. Vihollisesi olkoon minun viholliseni. Suojele meitä.” Ahlsten tavasi viimeiset sanat puoliääneen ja sulki sitten kirjan, sujauttaen sen kovan patjansa alle. Nukkumasali oli hiljainen, vain aluksen moottoreiden metallirakenteisiin johtama värinä ja humina erottui Ahlstenin korvissa, tämän vetäessä peiton yltään ja katsoessa hitaasti ympärilleen pimeässä salissa. Miehet makasivat punkissaan, muutaman kääntyillessä levottomasti unissaan. Oli suoranainen ihme, ettei kukaan kuorsannut. Ahlsten istui paikoillaan, liikkumatta, hengittäen niin hitaasti kuin mahdollista ja sammutti peiton alla piilossa olevan taskulamppunsa. Hän oli kuullut jotain, joka ei kuulunut tänne: märän äänen, kuin joku olisi astunut hiljaa vesilammikkoon. Ahlsten kääntyi, hitaammin kuin olisi uskonut pystyvänsä ja ojensi kätensä kohti sänkynsä vierellä olevaa varustelaatikkoaan, ottaakseen esille pistoolinsa.

Samalla sekunnilla kun Ahlstenin sormet koskettivat aseen kylmää kahvaa, tapahtui monia asioita samanaikaisesti: Joku huusi, huusi kuin raivotautinen, saaden kaikki salissa makaavat miehet ponkaisemaan istumaan tai kierähtämään sängystään lattialle, joku ampui rynnäkkökiväärin lippaan tyhjiin, muutamat miehet jotka eivät olleet ehtineet väistää, parkaisivat ja mätkähtivät velttoina lattialle.
”Hälytys!”
Ahlsten viritti pistoolinsa ja tähtäsi kohti laukauksia, nähden hämärässä miehen iskevän aseen tukilla maassa kiemurtelevaa haavoittunutta kasvoihin luita särkevän rusahduksen säestämänä. Kiväärin tukki kohosi uudelleen, Ahlsten tähtäsi, tukki iski alas, haavoittuneen kiemurtelu lakkasi, Ahlsten ampui. Laukauksen ääntä seurasi hiljaisuus, joku iski valot sytyttävää riimua, hälytyssireenin sointi kuulosti jotenkin vaimealta, kaukaiselta. Ahlsten nousi sängyltään ja asteli sänkyrivistöjen ohi maassa makaavien ruumiiden luokse, lähelle makuusalin ainoata ovea. Oven lähellä makasi kaksi vartijaa, kurkut viillettynä, näiden sydänveren valuessa lammikoksi lattialle. Näiden lisäksi lähimmästä punkasta oli kiskaistu lattialle yksi sotilas, jonka kasvot oli hakattu tunnistamattomiksi tämän yrittäessä puolustaa itseään. Viimeinen ruumis, jonka rinnassa oli vasemmalla puolella siisti luodin sisäänmenoaukko, makasi kasvot raivoisaan irvistykseen vääntyneenä lattialla, puristaen savuavaa, veristä rynnäkkökivääriä yhä nyrkeissään.
”Ei perkele…” Ahlsten polvistui ruumiin viereen ja painoi tämän silmäluomet kiinni, saaden tämän kasvot näyttämään vielä epäinhimillisemmiltä.
”Lundahl! Jussi perkele! Miksi…?” Ahlsten ei tiedostanut, että hänen ympärilleen oli kerääntynyt joukko ihmisiä todistamaan ihmisrauniota, joka oli ollut sotamies Lundahl. Metallisten seinien ulkopuolelta kuului kumeita laukauksia ja huutoja, jotka kaiku vääristi. Yksi toisensa jälkeen sotilaat alkoivat ymmärtää mitä oli tapahtumassa ja ryntäsivät punkilleen noutamaan asepukujaan ja varusteitaan.

Kähkönen istui sänkynsä laidalla, tuijottaen huoneensa ovea kasvot ilmeettöminä. Hänen päätään oli särkenyt jo tuntikausia putkeen, eivätkä edes vahvat kipulääkkeet saaneet tunnetta väistymään. Äänet hänen päässään tuntuivat sekavilta ja kesti tovin ennen kuin Kähkönen tajusi, ettei jyskytys tullutkaan kokonaan hänen omasta päästään, vaan metallisten seinien takaa kuului laukauksia. Kähkönen nousi jaloilleen, marssi huoneen ovelle ja iski nyrkillään paksua metallia.
”Mitä siellä on meneillään!?” Huutoon vastasi metallilta kalskahtava ääni:
”Olkaa aloillanne, tilanne on varmasti hallinnassa.” Kähkönen potkaisi ovea saappaansa kärjellä, ärähti kivusta ja arveli murtaneensa juuri ainakin yhden varpaansa. Ontuen mies asteli takaisin sängylleen ja istuutui, hieroen käsillään kivistäviä ohimoitaan. Jossain kuului ääni, kuin pisara olisi pudonnut puolitäyteen käsienpesualtaaseen. Kähkösen ajatuksissa vilisi kuvia, joista monet olivat välähdyksiä hänen aiemmista painajaisistaan, muiden yrittäessä hahmottaa keinoa päästä ulos tästä ahtaasta vankilasta. Miehen kuumeiset ajatukset palasivat kotiplaneetalle, leikkaukseen joka tapahtui vain päiviä ennen matkalle lähtöä.
Mihin ne oikein olivat hänet pakottaneet? Miksei hänelle kerrottu!?
Taas jossakin tipahti pisara. Kähkösen kädet lakkasivat hieromasta tämän kivistävää päätä ja tämän kulmat painuivat tiukkaan kurttuun. Mistä tuo ääni tuli? Kähkönen avasi silmänsä ja sai vastauksensa: seinään oli ilmestynyt punainen läiskä, josta törrötti terävä kulma, kuin käyrän miekan kärki, josta tipahteli lattialla kasvavaan lammikkoon pisara kerrallaan punaista nestettä. Näytti kuin itse seinän metallipinta olisi alkanut sulaa ja muuttua vereksi. Kähkönen tunsi hajun sieraimissaan, muttei ymmärtänyt näkemäänsä. Mies nousi jaloilleen ja lähestyi tuota outoa ilmiötä, jonka keskellä käyrä terä kääntyi hitaasti ympäri, tiputellen kiihtyvässä tahdissa karmiininpunaisia pisaroita. Kähkönen ojensi kätensä kohti punaista läiskää seinässä ja terä pysähtyi ja vetäytyi seinän sisään. Kähkösen käsi, joka vapisi nyt hieman, pysähtyi vain muutaman tuuman päähän kohdasta, jossa oli ennen ollut kylmä metallipinta. Verisen läiskän keskeltä työntyivät demoniset kasvot, kuin ihmisen ja koiran karvaton ja verenpunainen risteytys. Valkoiset torahampaat välähtivät ja Kähkönen ehti vetää kätensä pois sekunnin murto-osia ennen kuin se olisi irronnut hänen kehostaan kokonaan.
”Mikä perkele…!?” Kähkönen tuijotti hetken kasvojensa eteen kohotettua kättään, varmistaen että se oli yhä paikoillaan ja veti sitten vyöltään esiin pistoolinsa, osoittaen sen sitten seinästä yhä pahansuovasti tuijottavia kasvoja kohti. Demonin silmät muuttuivat viiruiksi ja sen suu kääntyi ilkeään virnistykseen. Kähkönen alkoi ampua, mutta kasvot olivat jo poissa. Kun kaikki kaksitoista hylsyä olivat kilahtaneet lattialle, tuosta aukosta työntyi jälleen läpi se sama käyrä terä ja aukko näytti jatkavan sulamistaan.

[Seinähullu]

Mahtavaa, jatkoa vihdoinkin ja näyttäisi olevan vielä ns. prologi demoneja vastaan käytävävään taisteluun. Olenko oikeassa?

[WHAM]

Mahtavaa, jatkoa vihdoinkin ja näyttäisi olevan vielä ns. prologi demoneja vastaan käytävävään taisteluun. Olenko oikeassa?

Ainakin Kaaosmariineita on jo aiemmin palautteessa toivottu, joten miksi ei sekoittaa kuvioon demonejakin...
Vai ovatko ne SITTENKÄÄN demoneja, vai jotain aivan muuta ja odottamatonta? Eihän sitä koskaan tiedä...