Myrskyn Sola 3 - Vihdoin ja viimein tämäkin loppu

[Justus]

Tharanin ja Xalaian seikkailu, Part 3: Taistelumme


-------

Tharanin sanoista vihastunut miekkamies tuuppasi munkin tieltään kohottaen miekkansa uhkaavasti karjuen vihaisesti:
"Et siis usko meitä, vai?!"
Tharan katsoo haastavasti fanaatikkoa silmiin ja sanoo täysin tunteettomasti:
"Tätä paskaa on vaikea niellä, joten helpoimmalla pääsen kun vain tapan teidät kaikki. Oli sielunne sitten kirottu, viaton tai pyhä, se ei minua liikuta. Minun kiroukseni taakkaa se ei tee yhtään raskaammaksi tai kevyemmäksi"
Kieroutuneesti hymyillen, kuin hän olisi ollut iloinen päästessään viimein tappelemaan, miekkamies kävi päälle. Puolustuskannalla Tharan tarkkaili aukkoja miehen puolustuksessa, löytäen useita, ja käski Xalaiaa pitelemään tytön aloillaan.

Miekkamiehen syöksyessä päälle Tharan kierähtää iskevän miekan alitse viiltäen mennessään miestä kylkeen. Kaapu leikkautuu kevyesti, mutta isku jää kuitenkin pahaiseksi pintanaarmuksi. Mies kostaa jysäyttämällä ankaran kierrepotkun nousevaa vampyyriä rintaan singoten tämän liejuun. Itsevarmasti naurahtaen mies syöksyy maassa makaavaa Tharania kohti saaden kasvoilleen kourallisen mädäntyvää, silmiä kirvelevää liejua. Miehen pysähtyessä kiroillen hieraisemaan sokaiseva lieju pois silmistään Tharan pääsee kierähtämään pystyyn ja käytyä päälle upottaen kivuliaan osuman sokaistuneen soturin reiteen. Kokenut soturi ei kuitenkaan jää hämmästelemään haavojaan vaan survaisten toisen miekkansa syvälle vampyyrin vasempaan olkaan. Kipu täyttää Tharanin mielen, mutta hammasta purren hän viiltää miehen miekkaa haavassa vääntelevän ranteen auki.

Hämmästyneenä mies ottaa muutaman askeleen kauemmas. Haukkoen henkeään ja pidellen auki viillettyä rannettaan hän lyyhistyy maahan huohottamaan. Tharan saa tauon ja vetää olkaansa uponneen miekan ulos, kevyesti kivusta ulvahtaen. Haava kuitenkin umpeutuu nopeasti tikarin varastaman elinvoiman ansiosta. Kuvitellen voittaneensa Tharan astelee raskaasti hengittävän miehen luo, valmiina lopettamaan tämän kärsimykset. Huohotus kuitenkin yltyy karjunaksi miehen ruumiin värähdellessä häiritsevästi. Vaatteiden saumat ritisevät ja kengät halkeavat miehen kasvaessa kokoa. Hänen sormensa ja varpaansa puskevat ulos terävät raatelukynnet naaman venyessä sudenkuonoksi. Hänen ihonsa peittyy nopeasti takkuiseen turkkiin. Luonnottoman, petomaisen naurun saattelemana susihahmoinen soturi nousee ylös. "Perkele" on ainoa asia mitä Tharan ehtii sanoa.

Aiemmin toveriaan kannustanut munkki perääntyy kauhuissaan kompastuen puun juureen. Hän jää istumaan siihen mihin on kaatunutkin saamatta sanaa suustaan. Susi syöksyy raivoisasti vampyyrin päälle kaataen tämän maahan itsensä mukana. Taistelu muuttuu täydelliseksi kaaokseksi suden ja vampyyrin kieriskellessä maassa suden upottaessa hampaitaan vampyyrin kaulaan ja raadellessa kynsillään. Tharanin veitsi puolestaan tikkasi vääjäämättä auki suden vatsaa. Sivussakatsojien oli mahdotonta päätellä kumpi oli niskanpäällä, kunnes kasa lopulta lopetti liikkumisen. Sekä omansa, että suden veren tahrima Tharan kömpi raadon alta esille suden alkaessa muotoutumaan vähitellen takaisin ihmiseksi. "Sinulla on jotain selitettävää" Tharan sanoi munkille astellessaan tätä kohti uhkaavasti.

--------

[The Chosen of Waagh]

Archelo tunsi, kun miekan terä lävisti hänen kurkkunsa. Tuska oli kova, ja hän korisi tahtomattaankin miekan vetäytyessä ja veren alkaessa virrata vuolaana. Hän piti kehonsa jäykkänä, suostumatta korisemaan maassa mielettömän tuskan vallassa, pitäen arvokkuutensa. Tämä oli hinta matkasta, jonka hän aikoi tehdä, ja hän maksaisi sen mukisematta. Äkkiä hän tunsi kaatuvansa ja ehti juuri ja juuri tajuta menettäneensä liikaa verta ennen kuin syöksyi tyhjyyteen hymy huulillaan.

Tuskaa. Tulta ja pirullista käkätystä, pilkkaa ihmistä kohtaan joka oli kyllin typerä matkatakseen helvetin majoille jonkun muun vuoksi. Tuli korvensi häntä ja pitkillä, terävillä kynsillä varustetut kynnet kurkottivat repiäkseen hänen sielunsa palasiksi siinä paikassa, mutta hän ei suostunut edes suomaan niille minkäänlaista huomiota, keskittyen kituvan sielunsa koko voimalla päästäkseen sinne, minne hän halusi päästä, minne hänen oli pakko paastä. hän olisi joutunut tänne muutenkin...nyt tämä olisi kentien vain "sinne ja takaisin"-matka, ei pysyvä visiitti. Hänen oli keskityttävä...keskityttävä...keskity...
Hänen sielunsa tippui kuin korkean tornin huipulta suoraan alas.

Hän tunsi kolotusta kurkussaan...jos hänellä nyt sellaista enää oli. Kummastellen hän kohotti päättään ja havaitsi panssarinsa ja aseidensa kadonneen. No, hänhän oli tiennyt jo aikaisemmin, että hänen oli nyt pärjättävä ilman. Tunnustellen kaulaansa hän huomasi siihen ilmestyneen arven, joka oli vielä veren tahrima. Nousten heikosti hän katseli ympärilleen.

[Ilkeapikkuperkele]

Erathanian katsoi kuinka veri virtasi peikon ammottavasta haavasta. Isku oli ollu tappava ja hän tiesi, että peikko ei enään nuosisi omin avuin, vaan vuotaisi kuoliaaksi. Peikko oli kumminkin hengissä ja yritti mumista jotain loitsua tai ehkä se vain teki viimeisiä rukouksiaan. "Kutsu vain jumalaasi, kukaan ei sinua täällä kuule" Erathanian tokaisi pilkallisesti ja jatkoi kohti ovea, minne peikko oli suunnannut. Haava tekisi tehtävänsä ja hänen mielessään oli vain kosto sille, joka hänet oli tänne lähettänyt.

[El Capitan]

Nicoleten & Gabrielin seikkailu: Hautuumaa

Nicoleten odottaessa pariltansa vastausta hän ei ihan heti sitä saanut. Häntä alkoi kummastuttaa tämä hiljaisuus, aivan kuin hän olisi kadonnut hänen luoltaan. Kääntyen ympäri, hän alkoi ihmettelemään, kun ei nähnyt häntä missään. Ei oikealla. Ei vasemmalla. Eikä edessä. ”Minne hän oli mennyt?” hän ehti alkaa jo tuumimaan kunnes kuuli eläimen karjaisun. Karjaisu ei ollut mikään uhkaava eikä selkäkarvoja nostattava vain pikemminkin samallainen, mitä koira päästää kutsuessaan isäntäänsä. Nicolette kääntyi ääntä kohti ja huomasi, että ystävänsä oli ehtinyt jo kulkemaan jonkin matkaa tietä eteenpäin ensimmäiselle mutkalle, jolloin hän oli mennyt puiden taakse pois näkyviltä. Juostessa ei kauaa kestänyt kunnes hän saavutti Gabrielin, joka alkoi jatkamaan matkaa hitaasti kävellen eteenpäin neljää raajaa käyttäen. Aina välissä hän pysähtyi paikoilleen ja nuuhkaisi. Yrittäen haistaa vaaran sen ollessa lähellä.

Matkan varrella Nicolette ja Gabriel eivät paljoa keskustelleet keskenään, jonka takia matka hautuumaalle tuntui loputtomalta. Metsässä toistui kaikki samat äänet kerta toisensa jälkeen ja metsän maisemakin tuntui olevan koko ajan täysin sama. ”Kuljemmeko me kehää?” molemmat saattoivat miettiä matkatessaan ajatuksistaan huolimatta eteenpäin. Kulkivat he kehää tai ei, edessä alkoi näkymään jo metsän raja. Nicolette huokaisi helpotuksesta nähdessään pienen kukkulan, jonka takana varmaan hautuumaa olisi. Gabriel oli vähemmän iloinen, koska hän alkoi haistamaan ilmassa jotain, minkä hajusta hän ei pitänyt. Se sai hänet ärtyneeksi ja ottamaan terävät kyntensä esiin. Hän alkoi myös murisemaan ja kuullessaan jonkun kimeän äänen kukkulan toiselta puolelta, hän lähti juoksemaan kukkulaa kohti niin nopeasti kuin pystyi. Nicolette katsoi kuinka susi juoksi kumarassa kohti kukkulaa, mutta kauaa hänkään ei epäröinyt paikoillaan vaan lähti lopulta perään. Kukkulan päälle päästyään Gabriel nousi kahdelle jalalle seisomaan. Katsoi hetken aikaa eteensä ja nosti rintansa korkealle ylös ulvoten samalla. Nicoleten hengitystä alkoi kuulumaan takaa ja hänen päästessään Gabrielin luokse, hän otti hetken aikaa happea ja katsoi eteensä. Siinä se oli. Hautuumaa.

Hautuumaa oli autio ja ilma tyyni. Tuuli oli miltei olematon ja ilmakin tuntui lämpimältä. Nicolette katsoi hetken aikaa Gabrielia kohti ja nähdessään, että hän ei liiku paikaltaan minnekään, hän päätti lähteä alas katsomaan, mitä sieltä löytyisi. Nicolette katsoi tarkkaan jokaista hautakiveä kohti. Liku niiden nimet ja yritti löytää jotain mielenkiintoista. Siinä samassa hän etsi jotain arvokasta, jonka joku olisi voinut jättää tänne. Tai edes jotain. Jotain, joka auttaisi heitä pääsemää eteenpäin ja kenties jopa pois täältä Helvetistä. Hetken aikaa käveltyään eteenpäin, hän kuitenkin löysi kaksi hautakiveä, joka sai hänen täyden huomionsa. Hän näki oman nimensä toisessa ja Mikaelin sen vieressä olevasta hautakivestä.

Gabriel puolestaan seisoi yhä paikoillaan. Liikkumatta. Katsoen yhä samaan suuntaan minne hän oli koko ajan katsonut. Hän ei kuitenkaan nähnyt hautuumaata, jonne Nicolette oli mennyt, vaan suuren risu- ja oksakasan, jotka olivat liekeissä. Kasan toisella puolella oli kasa ihmisiä, kaapuihin pukeutuneita ja soihduin varustautuneina. Hän ei kuitenkaan katsonut näitä ihmisiä vaan palavan kasan keskelle, jossa hän näki itsensä. Palavan hengiltä.

----------------------------------------------

Viettäkää tässä välissä vaikka herkkä hetki.

[Executioner]

Gabriel murisi matalasti ja kirosi Helvetin harhakuvia. Hän tiesi, ettei näky ollut todellinen, ja että häntä yritettäisiin houkutella tuhoon. Ihmissusi ulvoi korkealta ja syöksyi liekkien keskelle, iskien käpälällään kynnet poikki, näin vapauttaen itsensä ja paeten jälleen pois tulen luota nopeasti, ennenkuin kuumuus kävi liian kovaksi ja liekit ehtivät tarttua hänen turkkiinsa.

[Gilaelin]

En odottanut sen tapahtuvan näin pian...

Cynathiel veti vihreän hupun päähänsä ja liikkui nopein askelin kohti luolan ovea, jonka luona kolme suurikokoista vartijaa seisoivat, kiinnittämättä huomiota miekkamestariin, joka nopeutti askeleensa juoksuksi.

Hän oli vihdoin saanut vastauksen siihen, miksi hän oli täällä. Vihdoin hän tiesi tarkoituksen siihen, mitä hän oli joutunut kokemaan. Hän tiesi, kuinka Solan voisi pelastaa, kuinka hän voisi taistella. Kaikki oli nyt kiinni siitä, ehtisikö ajoissa kylään varoittamaan ihmisiä. Vaikka Cynathiel ei liieemmin välittänyt alkeellisista ihmisistä, hän tiesi mitä hänen oli tehtävä. Hän pelastaisi näiden ihmisten henget, jos ei muun, niin ainakin ajatuksen, että tiesi tuhoavansa olentoja, jotka olivat vastuussa hänen kotikaupunkinsa hitaasta muuttumisesta aavekaupungiksi.

Luolan suulla haltia pysähtyi. Se tuli äkkiä, kuin luonnostaan; olo joka sai hänet kerta toisensa jälkeen tuntemaan pahoinvointia ja vihaa. Kuin varjo miekkamestari painautui luolan viileää seinää vasten ja skannasi huppunsa varjoista maastoa edessään. Kolme vartijaa puhuivat keskenään, kuin mikään ei olisi ollut vialla. Onnettomat ihmiset, Cynathiel ajatteli, muistaessaan kuinka surkeasti nuo olennot näkivät pimeässä.

Luolan vasemmalla puolella tie jatkui takaisin Solaan, suoraan luolan edestä alkoi pimeä metsä ja vasemmalla puolella, noin kymmenen metrin päässä luolan suuaukosta makasivat maassa suuret kivilohkareet, joiden taakse haltia ei nähnyt.

Cynathiel vetäytyi takaisin suuaukolle ja pomppasi ulos luolasta, kierähtäen kuperkeikalla ja juosten matalana lohkareiden lähelle, pysähtyen vasten kalliota. Cynathiel kuuli rapinaa lohkareiden takaa, eikä hänen tarvinnut nähdä Kaaoksen palvelijaa tietääkseen tämän olevan siellä. Haltiat tunnistivat magian läsnäolon ihmisiä herkemmin luonnostaan, tuntien myös luonnollista tarvetta tuhota kaiken epäpyhän, kaiken joka on Kaaoksesta.

Cynathiel räjähti hetkessä toimintaan, ponnistaen itsensä voltilla lohkareiden taakse. Ilmalennon aikana miekkamestari veti selässään roikkuvasta huotrasta uuden taikamiekkansa iskeäkseen vihollistaan, jonka viereen hän parhaillaan laskeutui. Hänen vihollisensa kuitenkin oli nopeampi kuin haltia oli odottanut, hänen vihollisensa viedessä miekkansa ylös, ottaen vastaan haltian ilmasta. Viimehetkellä Cynathiel pyörähti sivuun, laskeutuen maahan vihollisensa taakse.

Haltian edessä seisoi suuri pohjolan mies, jonka kirkkaanpunaiset, pitkät hiukset tuntuivat hohkavan verenpunaista valoa vasten tähdetöntä yötä. Miehen hiukset peittivät puoliksi rujot, mutta komeat kasvot, valahtaen tämän toisen silmän tielle, jonka Cynathiel tajusi sokeaksi.

Mies oli pitempi kuin haltia, reilusti jätin kokoinen ja tämän hartioiden väliin olisi sopinut hyvin kaksi Cynathielin kokoista haltiaa. Miehen rintaa taas koristi sinihehkuinen panssari, jossa komeili hyökkäävä lohikäärme, joka toi miekkamestarin mieleen hänen oman muinaisen haarniskansa, joka oli taottu kaukana Caledorissa. Oikeassa kädessään jättiläinen piti punahehkuista miekkaa, joka loi kontrastin haltian omalle taikamiekalle, joka hohti himmeää sinistä hohdetta. Vasemmassa kädessään mies piti helvetillistä kilpeä, jossa hohtivat epäpyhää valoa pimeydenjumalten riimut.

Koostaan huolimatta jättiläinen liikkui lähes yhtä nopeasti kuin haltia, hypäten karjuen tämän kimppuun iskien miekallaan suuressa kaaressa kohti miekkamestaria voimalla, joka olisi halkaissut Cynathielin helposti kahtia. Samassa Cynathiel toi oman miekkansa ylös, kipinöiden sinkoillessa sinisinä ja punaisina kahden aseen lukkiutuessa toisiinsa, samalla kun taistelijoiden katseet kohtasivat, molempien hohtaessa syvää vihaa toista kohtaan.

Se hetki olisi voinut kestää ikuisuuden, eikä kumpikaan lausunut sanaakaan. Sitten, täysin odottamatta, miekkamestari pudotti aseensa alas, väistäen maahan oikealle, pyörähtäen ylös nopeudella, jota silmä ei kyennyt seuraamaan, iskien miekallaan ylös. Jättiläinen kuitenkin liikkui samalla nopeudella, torjuen iskun kilvellään. Kun kirottu kilpi osui miekkaan, kuului korvia huumaava humahdus ja hetkessä miekan hehku katosi, jättäen Cynathielin käteen vain kylmää terästä taikuuden sijasta. Miekkamestari kirosi ja torjui jälleen uuden lyönnin ja väistäen toisen takaperinvooltila, pakottaen Kaaoksen soturin juoksemaan perässään.

Päästyään takaisin maahan, haltia kääntyi ympäri vasemman päkijänsä varassa ja vei miekkansa suoraan vastustajansa puolustuksen läpi alas voimalla, puhkoen panssaria. Kuin skorppiooni, haltia veti miekkansa nopeasti takaisin ja iski uudelleen tehden valeiskun oikealta, havitellen iskutilaa jättiläisen molemmilta puolilta.

Ihminen torjui hänen iskunsa taidokkaasti, mutta haava, jonka miekkamestari oli saanut aikaan oli syvä ja vuosi vuolaasti, hidastaen miehen jokaista askelta. Pohjolan soturi ei kuitenkaan näyttänyt suostumaan antamaan periksi, vaan välittämättä haavastaan iski miekkansa raivolla haltian aseeseen, lähes lennättäen miekan Cynathielin otteesta, lähettäen miekkamestarin kyljelleen maahan kivuliaasti.

Haltia väisti viimetipassa iskun, miekan osuessa siihen, missä hän oli äsken maannut. Cynathiel muutti kiertoliikkensä samalla suuntaamaan ylöspäin ja pomppasi pystyyn, iskien miekkansa suoraan jättiläisen suojauksen alta kainalosta lävitse, vetäen miekkansa nopeasti vapaaksi verisuihkun saattelemana, pyörähtäen vastustajansa käden alta, katkoen liikken aikana miehen oikean jalan akillesjänteen.

Cynathiel lopetti liikkensä miehen taakse, selkä soturiin päin. Kun Cynathiel kääntyi, hän löysi jättiläisen polvillaan, nojaten miekkansa, huohottaen raskaasti, vihaa täynnä oleva katse lukittuna haltiaan. Sitten, miehen näkevä silmä kääntyi ympäri ja jättiläinen rojahti paikoilleen, menettäen tajuntansa.

Samassa vartijat olivat haltian luona, katsoen epäuskoisesti tajuntansa menettänyt jättimäistä Kaaoksen sotaherraa, sekä hintelää haltiasoturia, jonka miekka hehkui taas himmeää valoa. "Mitä teemme hänelle herra?" yksi kysyi Cynathielilta, joka pudisti vain päätään. "Minä huolehdin hänestä", haltia vastasi lähes hajamielisesti, lähtien raahaamaan vaivalloisesti tajutonta miestä kohti metsää.

******

Vihdoin haavoittunut ihminen alkoi herätä, kun Cynathiel oli riisunut hänet aseista ja sitonut kiinni vahvalla köydellä paksuun puunrunkoon. Haltian kylmä, vihaava katse kohtasi heräävän ihmisen tuijotuksen.

"Kuka olet, ihminen? Oletko yksi kilpailijoista?" Cynathiel kysyi sylkien reikinkieliset sanat suustaan, kuin ne olisivat kuulostaneet epämukavilta hänen kielellään. "Olen Zerstören Punainen ja sinä kurja, lasket minut vapaaksi, tai revin sinut kappaleiksi", Pohjolan mies sanoi ylpeästi, veren valuessa hänen suupielestään. Miehen lihakset pullistuivat äärimmilleen, hänen yrittäessä riuhtoa siteitään, jotka kuitenkin olivat sidottu hyvin ja pitivät.

"Mitä teit luolalla ihminen? Oletko yksi niistä, jotka aikoivat hyökätä huomenna Solaan?" haltia tivasi, kylmään katseen lävistäessä ihmistä. "En tiedä mitään mistään hyökkäyksestä haltia. Olen etsimässä täällä kilpeä, jonka löytäminen tuo minulle rahaa. Minulla ei ole aikomustakaan puuttua teidän taisteluihinne", Zerstören sähähti vihaisesti. "Nyt päästä minut, niin en tapa sinua", mies ärähti vasten haltian kasvoja.

Cynathielin silmät siristyivät viiruiksi vihan täyttäessä hänen katseensa. "Et tapa miuna ihminen?" "Et tapa minua", Cynathiel sähähti. "Sinun ja jumaltesi takia kansani tekee kuolemaa. Sinun, kaltaistesi ja jumaltesi takia ainoa kotini on pian vain tuulen huuhtoma hautausmaa", miekkamestari sylki sanat suustaan.

"Sinä olet kuollut haltia", Zerstören nauroi, ääni rahisten. "Sinä ja koko surkea sukusi on kuollut", soturi nauroi lähes mielipuolisesti. "Olet kansasi viimeisiä. Sinä ja kansasi olette sukupuutossa, vain muisto, josta kukaan ei välitä, olette kaikki kuol...", Pohjoisen soturin sanat katkesivat miekkamestarin leikatessa tämän pään irti harteiltaan.

"Sinä Zerstören Punainen, kuolet ensin", Cynathiel sanoi katkerasti, jättäen päättömän ruumiin makaamaan puuta vasten, kääntäen selkänsä, lähtien kulkemaan takaisin kohti Myrskyn Solaa.

******

Cynathiel Iltatähti avasti tavernan oven, astuen sisään lähes tyhjään saliin, jossa vain pari illan viimeistä juoppoa nuokkui kolpakkojensa ääressä, tavernanomistajan istuessa väsyneesti tiskillä, tuijottaen merkityksettömästi seinää, kuin odottaen ajan kulumista.

Välittämättä juopoista, haltia asteli omistajan luo. "Herätä kaikki osallistujat ja lähetä joku etsimään niitä, jotka eivät ole tavernassa. Käske heidän aseistautua, sillä huomenna he pääsevät taistelemaan todella hengestään. Vie myös sana kirkkoon, jotta papin täytyy soittaa puolen päivän aikaan kelloa, niin että kaikki ihmiset tietävät pysyä sisällä. Tee se", haltia sanoi, katsoen tavernanomistajaa katseella, joka ei suonut sijaa vastalauseille. Sitten haltia oli poissa.

******

Miekkamestari ei tiennyt tarkalleen mitä teki astellessaan Solan katuja pitkin kohti taloa, johon hän ei ollut kiinnittänyt huomiota viimepäivinä. Hän saapui pienen hökkelin luo, joka ei ollut kovin hieno, tai suuri, mutta hyväkuntoinen yhtäkaikki. Hän koputti oveen.

Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten uninen Beth avasi oven, ensin tunnistamatta, kuka hänen ovellaan seisoi, mutta hymyn herätessä hänen unisille kasvoilleen, hänen tunnistaessaan Cynathielin kasvot. "Kiitos kaavusta Beth te tuin", Cynathiel sanoi, puhutellen naista, kuten haltiat puhuttelivat toisiaan. "Ei se ollut mitään", nainen sanoi hieroen silmiään.

Cynathielin järki huusi joka sekunnilla vastaan haltian tarttuessa lähes vaistonomaisesti kiinni naisen kädestä "Arvioin sinut väärin ihm...Beth", haltia sanoi. "Olenko yhä tervetullut taloosi?" miekkamestari kysyi hymyillen.

Sinä iltana, hyvin moneen aikaan, Cynathiel Iltatähti tunsi olevansa taas kotona.

[Terminator Sergeant]

Omituinen rauha valtasi Zerstörenin, kun hän tunsi kuinka hänen henkensä irtosi kuolevasta ruumiista. Näin se siis päättyisi, kaikki nuo kärsimykset ja koettelemukset jotka hän oli kokenut. Kaikki vilisi nopeasti silmien edestä ja päättyi... niin, mihinkäs se päättyikään?
Hän näki hohtavan valonliekin, joka oli yliluonnollisen kauniin naisen muotoinen. Tuo valo tuli lähemmäs, ja poimi hänen repaleisen sielunsa molempien käsien varaan poskista pidellen. "Tule, Zerstören Punainen, sinua odotetaan..." Naisvalo puhui pehmeällä ja kauniilla äänellä, joka olisi saanut kenet tahansa kuolevaisen miehen järjiltään. No, on noita huonompiakin tapoja mennä helvettiin.
Valo hymyili. Sen piirteet alkoivat vääristyä, kaunis hymy vääntyi kammottavaksi irveeksi, valo muuttui verenpunaiseksi, kauniin kiharaiset hiukset kietoutuivat teräviksi sarviksi ja hennot kädet repesivät paljastaen altaan tappajan lihaksiston. "Just näin, minun tuuriani..." Zerstören mutisi.

Demoni iski leijuvan sielun kahtia ja tunki molemmat puolet suuhunsa. Se röyhtäisi ja murisi pelottavalla äänellä. "Tämän luulisi opettavan sinulle, että sopimuksia on paras noudattaa..."

[Ookami_Tez]

Metsän läpi meneminen tuntui ikuisuudelta. Mikaelin kuolema painoi vielä tämän sydämmellä ja hän ei osannut edes yrittää ottaa kontaktia Gabrieliin. Sitten he pääsivät pois metsästä ja kivutessaan mäen päälle Nickolette katsoi hautausmaata. Gabrielin pysähtymistä Nickolette ei ajatellut ja lähti kiireisesti tutkimaan paikkaa. Lopulta hänen ja Mikaelin haudat olivat tämän edessä. Nickolette tippui toisen polven varaan. Nickolette painoi miekan kärjen maahan ja nosti kilpeä pitelevän käden miekan päälle rukoillen Mikaelille rauhallista unta. Kyyneleet virtasivat Nickoletten piikikkään kypärän alla. Hän nyt pystyi uskomaan että Archelo oli suorittanut lupauksensa. Nickolette nousi ylös vieläkin itkien ja katsoen Gabrielin suuntaan. Tuo näytti taistelevan jonkin kanssa. Nikcolette laski kätensä Mikaelin haudan päälle. "Tapaamme vielä rakas." Nickolette kuiskasi ilmaan lähtien sitten juoksuun kohti Gabrielia. "Susi!" Nickolette huusi tajutessaan ettei edes tiennyt tämän nimeä. Nickolette pysähtyi hengähtämään Gabrielin viereen yrittäen katsoa mikä tätä vaivasi.

[Justus]

Tharanin ja Xalaian seikkailu, Part 4: Kutsu tuntemattomaan

----------

Suu ammottavana aukkona yhä näkemästään kauhistunut munkki tuijotti ihmismuotoon hiljalleen palailevan suden raatoa kykenemättä sanomaan sanaakaan. Tharan mulkoili munkin reaktioita ja lopulta katkaisi hiljaisuuden:
"Älä väitä ettet tiennyt tästä mitään!"
Munkki vain pudisteli vaisusti päätään mutisten vaimeasti:
"En osannut odottaa mitään tälläistä..."
"Sinä siis kuitenkin tiesit?!"
Munkki nyökytteli voimattomasti:
"Tämä on paljon vakavampaa kuin arvelin. Mutta kaikki mitä olen kertonut sinulle on täyttä totta"
"Vakuuttelusi ovat pohjattomia!" ärtynyt Tharan murahti ja vilkaistessaan nyyhkyttävää tyttöä jatkoi "En myökään usko hänen syyllisyyteensä. Hän pääsee vapaaksi"
Munkki vain jatkoi nyökyttelyään:
"Menköön. Toivottavasti emme kadu tätä myöhemmin"
Tharan viittasi Xalaiaa vapauttamaan tytön, joka kasvot kyyneleiden tahrimina poistui paikalta heidän armollisuuttaan siunaten. Ennen kuin Tharan ehti aloittaa kysymysten tulvansa munkki jatkoi:
"En kykene antamaan sinulle kaipaamiasi vastauksia, mutta tule mukaani niin saat vastauksesi"
Epäluuloinen ilme kasvoillaan Tharan sanoi:
"Minä tulen. Mutta minä varoitan sinua! Jos tämä on ansa, tulet toivomaan kuolemaasi pitkään ja hartaasti"
Munkki pudisti päätään jo reippaammin ja ojensi Tharanille kaavun:
"Ei ansoja, mutta tarvitset tätä päästäksesi sisälle. Tule!"

[El Capitan]

Oh, niin hyvä räiskintäpäivä ollut, että tämä hienostuneempi taiteen laji ei millään onnistu. Pistäkääs sitten omassa fluffissa paremmaksi, jookos…

Earatharianin matka

Earatharianin poistuttua huoneesta, hän lähti juoksemaan käytävää pitkin eteenpäin. Käytävä näytti yhdeltä suoralta putkelta, jota valaisi soihdut sienillä. Molemmilla puolilla niitä oli kaksi ja seuraavaan soihtuun ei ollut kovinkaan isoa väliä. Huoneessa ei olut yhtäkään varjoa, johon piiloutua, joten hänellä ei olisi mitään hätää vaikka hän juoksisikin varomattomasti hetken. Häntä kiinnosti päästä vain täältä pois, mahdollisimman nopeasti. Earatharian hiljensi tahtiaan kun alkoi haistamaan puhtaan ilman käytävän ummehtuneen tuoksun keskellä. Hän helpottui, että pääsisi pian käytävästä pois päivän valoon, minkä Helvetti hänelle tarjosi.

Matkatessaan käytävää eteenpäin hän ohitti kulman ja näki suuren kiven tukkivan tiensä. Kiven ja seinän välistä näkyi vihreä ruoho ja auringon säteet tulivat raoista käytävään. Earatharian huokasi eikä malttanut odottaa, että pääsisi kiven toiselle puolelle. Hän laski hilparinsa maahan ja sylkäisi käsiinsä saadakseen parannettua otettaan kivestä. Puhkuen ja ähkien hän yritti saada kiven tieltänsä pois, mutta lihakset eivät millään riittäneet. Kivi ei liikkunut lainkaan. Ei senttiäkään. ”Nyt olisi peikon apu ollut poikaa.”, Hän mietti ja lähti etsimään toista tietä pois tästä käytävästä. Mutta minne hän menisi? Käytävä on ollut tähän asti suora eikä toisesta päästä hän löytäisi vain vanhan tutun huoneen, jossa hän oli tappanut peikon.

---------------------------------------------------------

Koska sinulla on hilpari aseena, niin voit tökätä johonkin reikään ja vääntelemällä saada kiven pois paikoiltaan. Tällöin pääset ulos, mutta hilpari hajoaa keskeltä kahtia tai muuta vastaavaa ja on käyttökelvoton. Muussa tapauksessa sinun pitää vaan sitten odottaa, että joku ihme tapahtuu ja joku auttaa sinut vapauteen.


Archelonin matka

Archelon katsoi ympärilleen. Hän näki neljä seinää ympärillään ja varusteita lattialla vieressään. Koko kropan peittävä haarniska ja suuri kirves, jolla puolustautua tarvittaessa. Näyttää hyvältä toisin kuin tämä huone. Seinät näyttivät olen tiilestä tehtynä lattiasta kattoon saakka ja mitään reikää ei näkynyt missään. Jopa ovet ja ikkunat puuttuivat. Oliko hän kellarissa vai missä? ”Täysin suljettu huone” hän tuumi ja käveli seinän viereen. Koskettaen molemmilla käsillään seinää, hän painoi korvansa sitä vasten ja kuunteli. Ei mitään. Oikealla kädellä koputti. Kop kop. ”Paksu seinä äänestä päätelleen.”, hän huokaisi ja potkaisi seinää vihoissaan.

Archelo ei tiennyt enää mitä hän voisi tehdä muuta kuin kiroilla ja katsoa kattoa. Umpinainen sekin, mutta sentään oli puusta tehty. Lankku toisensa jälkeen se peitti huoneen täydellisesti jättämättä edes ilma-aukkoa, josta hän saisi lisää happea. ”Mutta hetkinen. Mikä tuo on?” Archelo sanoi hämmästyneenä ja katsoi kattoa kohti. Melkein keskellä kattoa oli lankuissa vaaka- että pystytasossa viivoja, samaan tapaan kuin lattialuukuissa. ”Se olisi pääsyni pois täältä.”, hän sanoi meni varusteiden luokse.

---------------------------------------------

Tehhääs näin Chosen. Saat itse kirjoittaa varusteiden ulkomuodon ja muut sellaset. Luukku ei ole mitenkään lukossa vaan pääset kulkemaan siitä fluffittelemalla.

[halko]

Toivotetaanpas teille nyt hyvää joulua tällä pienehköllä pätkällä. Ei nyt taida ehtiä enempää kirjoittamaan, ja battleforce odottaa avaajaansa.

Saannut sympatiat puolelleen? Niinkuin se auttaisi ystävänsä menettänyttä haltiaa. Ninkuin se paikkaisi sen suuren aukon mikä Sandirin sisällä oli. Pelkällä sympatia ei paranna hänen taistelujaan, saati voittaisi hänen vihollisiaan. Sympatian saaminen osoittaa heikkoutta, sillä juuri ne jotka eivät pärjää, saavat sympatiat.

Sandir kuunteli Purppuraviitan sanat ja poistui, käveli kylän halki, ja pois kylästä. Pian hän saapui kuolleen metsäalueen lähelle. Metsästä kuului joitain ääniä, vihamielisiä sellaisia. Hyvä, metsässä olevat saisivat kokea haltian raivon ensimmäisenä


Korvaan pituuden sitten myöhemmin joulun jälkeen. Harmi kyllä että jäi tuo pätkä näinkin lyhyeksi

[El Capitan]

Pienen joulutauon jälkeen on hyvä jatkaa siitä mihin jäätiin.

Sandirin mustikanhakureissu

Kuullessaan vihamielisiä ääniä lähettyviltään, Sandir kyykistyi ja yritti paikantaa äänien suunnan. Hitaasti ryömimällä hän lähestyi ääniä, jotka kuulostivat enemmän eläimen kuin ihmisen. Karjumista, hiljaista murinaa ja vaatteiden repeämisiä seuraava Sandir alkoi lähestyä kaatuneita puita, joiden kyljissä näkyi neljän kynnen tekemät raatelujäljet. Asettaen kätensä jälkien viereen hän vei sitä aina niiden loppuun asti, saaden selvän kuvan niiden kourien koosta, joka selvästi oli suurempi kuin hänen oma kätensä. ”Valtava peto”, hän sanoi itsekseen nojautuessaan tukkiin Hänen pulssinsa kiihtyi. Sandir piti koko ajan huolen, että hänen miekkansa olisi tarvittaessa käden ulottuvilla. Pidellen siitä tiukasti kiinni oikealla kädellään, hän pyyhkäisi hiet kasvoiltaan vasemmalla. Muutaman kerran tasaisesti hengittäen, hän nosti päätänsä juuri tarpeeksi, että kykeni näkemään tukin toiselle puolelle pedon tai petojen näkemättä häntä.

”Yksi, kaksi, kolme ja neljä. ”, Sandir laski katsoessaan suden kaltaisia otuksia. Ne karjuivat toisilleen ja aina välissä löivätkin toisiaan. Jopa niinkin kovaa, että yksi vuoti verta kyljestä. Katsoessaan tarkemmin näitä petoja, hän huomasi, että yksi näistä oli muita paljon kookkaampi, kaksi muita nopeampi ja kolmas, jota oli lyöty näytti kaikista pienimmältä. Se saattoi myös johtua siitä, että hän oli kyyryssä muiden seisoessa melkein koko ajan kahdella jalalla.

Hetken aikaa otuksia seuratessa, Sandir ajatteli mennä lähemmäs heitä, ehkä jopa tappomielissä, mutta ei millään saanut tarpeeksi rohkeutta yrittääkseen lähteä melkein avonnaisesta kulkemaan uuteen suojaan. Tukin takana hän kuitenkin oli hyvin piilossa, mutta taisteluun tämä paikka ei mitenkään ollut hyvä paikka. Tukki tiellä, puita lähellä estäen liikettä ja alivoima eivät tienneet hyvää haltialle, joka luottaisi taitoihinsa. Valitettavasti sitä piti olla paljon enemmän ahtaassa tilassa, koska kaikki tapahtuisi paljon nopeammin kuin suurella, avoimella paikalla. Epäröiden tekemisiään, pedot kuitenkin alkoivat toimia. Käyden yhdessä pienimmän kimppuun, Sandir katsoi hämmästyneenä, kuinka ne repivät heikoimman kylmästi ja nopeaa. Kauheus ei kutienkaan loppunut olennon kuoltua. Se jatkui siitä. Syöden pedon sisukalut poskeensa ja raadellen sitä enemmän mihin vain kynsillään osui. Raadeltuaan ystävänsä palasiksi, he karjuivat toisilleen verisillä kuonoillaan ja lähtivät nopeaan juoksuun, Sandrista vasempaan suuntaan. Hetkessä hiljainen metsä täyttyi kovaan karjuntaan ja maan tärinään. Aivan kuin metsä olisi herännyt hetkessä eloon ja lähtisi juoksemaan, kohti kylää.

[El Capitan]

Pistetään tää uutena viestinä, niin kaikki näkee varmasti näkee.

2. päivä

Sää tuntui tänään hyvin myrskyiseltä. Tuuli oli voimakkaampi kuin tavallisesti ja se meinasi aina ottaa matkaansa matkaajan päähineen sen riehuessa vapaana ulkona. Sateita se heilutti puolelta puolelle tehden mahdottomaksi estää niiden osumisenkasvoihin. Muutenkin, sadepisarat tuntuivat olevan hyvin isoja pisaroita ja ne laskeutuivat alas lähellä toisiaan saaden kenet tahansa alusvaatteitaan myöten täysin märäksi. En haluaisi olla tuolla ulkona tänään. Kirkon kellojen soitto kuitenkin kuului kauas asti voimakkaasta tuulesta huolimatta. Olisi voinut luulla, että tuuli veisi äänetkauas mukanaan, mutta ne tuntuivat tekemään sen päinvastoin. Jos halusi puhua jonkun kanssa ulkona, piti huutaa, jotta toinen kuuli, mitä sanottiin vaikka olisi ollut ihan muutaman askeleen päässä.

En ollut varma, miksi näitä kelloja piti soitella. Yleensä se on joko ulkomaalaisten kokoontumista varten tai jonkun suuren tapahtuman kuten juhlan, ilon tai vaaran merkki. Purppuraviitta oli pitänt suunsa kiinni asiasta, ikään kuin hän haluaisi pitää joitain asioita salassa meiltä muilta. "Soita kelloja Erik. Soita niitä kauan, jotta jokainen kuulee.", hän sanoi. Tässähän sitä ollaan soiteltu kauan aikaa jo, varmaan kaikki ovat jo kuulleet. Kellontornista alas katsoessa ei ainakaan näkynyt kovinkaan montaa kyläläistä ulkona. Kaikki tuntuivat nukkuvan vielä tähän aikaan aamusta, mutta eiköhän kellojen soitto heidät ole herättänyt. Erikin palatessa kellotornista alas, hän näki papin, joka piteli käsissään kahta kirvestä. Hänen kätensä tärisi ojentaessaan toista Erikille.

Liskomiehen ajama vankkuri saapui kylään.

------------------------------------------------------------------

Njooh, liskomieheltä sitten voi ostaa minkä tahansa rodun omaavia aseita aina 40p:seen saakka ja haarniskoita 35p:seen. Omistamia aseita ja haarniskoita sitten voi myydä puoleen hintaan (alaspäin pyöristäen) hänelle. Halko kuitenkin on metsässä, joten hän missaa tämän tilaisuuden.

[Gilaelin]

Liskon kuvauksella on sitten "offical El Capitan approves"-badge.

Kellojen kumina löysi tiensä Cynathiel Iltatähden uniin. Oikeastaan tämä kyseinen uni oli miekkamestarin ensimmäinen hyvä uni aikoihin. Tarkemmin ajatellen Cynathielista tuntui, että koko edellinen ilta oli ollut vain unta, sillä se oli ollut aivan liian täydellistä ollakseen totta. Kellojen metallisen äänen repiessä haltian takaisin tähän maailmaan hän sai kuitenkin todeta, että kaikki unet eivät kadonneet aina aamun myötä. Beth makasi yhä hänen vieressään, syvässä unessa, vaalea, alaston selkä käännettynä haltian suuntaan. Kerran Cynathiel ei olisi kyennyt suomaan itselleen tätä iloa, mutta viimeviikkoina ihmisnaisen vulgaarinen kauneus oli saanut Cynathielin antamaan periksi kaikesta yksinäisyydestä, jota hän oli vuosien varrella kokenut. Tänään hän puolustaisi tuota ihmistä, joka saanut hänet, asurin, tuntemaan taas olevansa elossa.

Cynathiel puki päällensä hiljaa naisen nukkuessa, kiinnittäen taidokkaasti itse haarniskansa, heittäen lopulta kahden käden ithilmarmiekkansa sälkeäänsä ja uuden taikamiekkansa vyölleen. Herättämättä naista miekkamestari astui ulos, jossa vihlova tuuli pyyhki tyhjiä katuja.

Haltia kykeni aistimaan ilmassa vaaran tunnun ja jonkin olevan lähestymässä Solaa. Kaivosten munkit olivat olleet oikeassa ja hän oli tehnyt oikein käskiessään soittaa kelloja varoitukseksi. Cynathiel tunsi taistelun olevan tulossa ja hän odotti sitä. Tuleva verenvuodatus sai adrenaliinin virtaamaan haltian suonissa ja hiljaa hän lausui rukouksen Khainelle. Hän ei ollut koskaan inhonnut tappamista, eikä keksinyt tekosyitä teoilleen. Cynathiel Iltatähti oli soturi ja kansansa viimeisiä. Siinä olivat hänen syynsä tappaa. Hän tappoi, jotta voisi pysyä hengissä vielä yhden päivän, jotta asur astelisi tämän maailman päällä vielä yhden päivän lisää.

Torille saapuessaan Cynathiel näki kirkon edessä oudon näköiset vankkurit, jotka eivät olleet olleet siinä vielä illalla. Vankkureiden edessä lepäsivät kaksi ruskeaa, ristiveristä hevosta, juoden ahnaasti puisesta vesiämpäristä, kuin pitkän matkan jäljiltä. Vankkureiden ohjaksissa istui ruskeisiin ja vihreisiin kaapuihin kääriytynyt olento.

"Punainen aurinko nousee, sankari. Tänään vuotaa monen veri. Pian, hyvin pian", ääni sihisi kaapuun pukeutuneen ajajan hupun alta, tarttuen viimaan niin, että haltian oli vaikea erottaa sanoja toisistaan. "Matkalaisen ei ole turvallista olla tänään tällaisessa paikassa, munkki, mikäli et osaa pitää huolta itsestäsi", Cynathiel vastasi reikspielillä, jolla munkkikin oli puhunut.

Viima heitti munkin hupun taakse, paljastaen sinisuomuiset liskon kasvot, sekä keltaiset silmät. Haarakas kieli lipui olennon huulten välistä sen puhuessa. "Tänään on suuren kohtalon päivän, joten minun on oltava paikalla asur. Minä en ole vaarassa, sillä olen ulkopuolinen. Olen täällä seuratakseni tapahtumien kulkua", lisko puhui. Cynathiel ei osannut sanoa, mikä tämä olento oli, mutta koska hän ei aistinut Kaaosta tässä, hän päätti kuunnella, mitä liskolla oli sanottavanaan.

"Olen kauppias asur", lisko jatkoi, sen hienoisesti käärmemäisten piirteiden vääntyessä johonkin, joka olisi voinut olla omahyväinen hymynkare. "Olen tuonut teille jotain mitä voitte tarvita tänään, ennen kuin Hetki koittaa", olento jatkoi, taputtaen taputtaen vankkureissa makaavia suuria puuarkkuja. "Mitä tarkoitat lisko", haltia tivasi.

"Te tahdotte, että kohtalo on tänään puolellanne, sankarit", lisko sanoi huuliaan lipoen. "Kohtalosta päätetään aseilla. Minulla on teille aseita - maksua vastaan", lisko virnisti. Cynathiel seisoi hetken paikallaan, kuin miettien. Hän käänsi päänsä vuorille, tuntien jonkin hönkivän niskaansa. Se oli epämukava tunne. Se oli odottamisen tunne. "Hyvä on", hän sanoi lopulta. "Näytä mitä sinulla on", haltia sanoi, astellen arkkujen luo.

******

Cynathiel vaihtaa Zerstören Punainaiselta viemänsä taikakilven toiseen kilpeen ja ostaa maagisen haltiajousen. Off-gamena uudet esineet ovat reaver bow ja chaos runeshield ;).

[The Chosen of Waagh]

Archelo lähes huokaisi helpotuksesta huomattuaan lattialuukun ja katsahti haarniskaan ja uuteen aseeseensa. Hän nosti kirveen varovasti lattialta ja huitaisi sillä kerran kokeeksi. Terä viuhahti sulavasti ilman halki ja pysähtyi vailla vaikeuksia, hämmästyttäen häntä keveydellään. Hän ei ollut tottunut taistelemaan kirveellä, mutta nythän oli loistavaa aikaa opetella. Hänhän ei ollut oikeastaan menossa takaisin elävien kirjoihin kiireessä...
Saatuaan aseensa tarkastetuksi Archelo kääntyi tutkimaan panssariaan. Se oli raskasta tekoa, samanlainen jota keisarikunnan ritarit käyttivät. Panssari oli selvästi hieman vanhahtavaa mallia, mutta jostakin syystä se sai sen näyttämään vieläkin arvokkaalta ja jalolta, juuri sellaiselta jollainen ilmestyi jokaisen tarinan ritarisankarin päällä. Archelo hymähti ja sovitti pukua-tosin ei ilman ongelmia. Pienen kiinnikkeiden kanssa tuskailun jälkeen hänen onnistui saada haarniska kiinnitetyksi. Se oli raskaampi kuin hänen omansa, mutta hän tunsi olonsa turvallisemmaksi, kuin panssaripuku olisi antanut hänelle lisää itseluottamusta. Se kiilsikin kuin vasta puhtaaksi hangattu, hän pohti hajamielisesti ja käänteli umpinaista kypärää käsissään. Siinä oli jätetty avoimeksi vain silmänaukot, ja sitä koristivat kypärän sivuilta avautuvat siivekkeet. Naureskellen tilanteen outoudelle Archelo läimäytti uuden kypäränsä, haarniskansa viimeisen osan, päähänsä ja nappasi kirveensä, kivuten ylös lattialuukusta.

[Justus]

Kaivoksen uumenista asteli kaapumainen varjo aamun hämärään. Yö oli ollut varsin valaiseva. Vaikka Tharan olikin kuullut mitä oli tapahtumassa, oli hänellä epäilyksensä. Ei ole miltä näyttää. Varoitukset kaikuivat hänen mielessään. Selviytyjä ei saa vaipua liian luottavaiseksi. Luolan suulla hän viittoili jonnekin läheisten, kitukasvuisten mäntyjen varjoon. Puiden takaa asteli Xalaia mukanaan tyrskyävä kysymysten tulva: "Mitä siellä tapahtui? Ovatko he sitä mitä väittivät? Mitä nyt tapahtuu?" Ja niin edelleen. Tharan kuitenkin sivuutti kysymykset kädenheilautuksella ja komensi haltian seuraamaan mutisten vain: "Meidän pitää palata kylään"

Kylässä kaksikkoa odotti ennennäkemätön ilmestys. Purppuraviitan ennustama asekauppias oli saapunut kylään mukanaan terää ja panssaria jos jonkin moista. Tharan ja Xalaia vilkaisivat toisiaan kysyvästi, mutta kummankaan osoittamatta suurta kiinnostusta kauppiasta kohtaan jatkoivat he matkaansa kohti metsästäjien mökkiä. Heille olisi ehkä syytä kertoa mihin ihmeeseen he oikein olivat kadonneet. Samalla näitä voisi varoittaa tulevasta...

[El Capitan]

Justukselle ei kelpaa varusteet, joten jatketaan maanpäällä.

2 päivä; Keskipäivä

Tuulen riehuessa vapaana kylän autioita katuja pitkin, maa alkoi tärisemään ja alkoi syntymään suuri pölypilvi itäiselle taivaan puoliskolle. Moni toisessa kerroksessa asuva kyläläinen hakeutui ikkunan ääreen katsomaan tuota pilveä ja kuuntelemaan niitä pelottavia ääniä, jotka tuuli toi mukanaan kaukaa. Kirkon kellot lähtivät jälleen liikkeelle ja ne alkoivat soimaan kovempaa ja nopeampaa mitä ne olivat aamulla soineet. Kirkontornissa seisovan miehen purppuranvärinen viitta hulmusi tuulen koskettaessa sitä. Mies katsoi kohti pilveä vihainen ilme kasvoillaan kunnes lopulta hän lähti kävelemään rappusia alas vetäen kaksi miekkaa esiin vyöltään. Toisen terä oli pitkä ja hohti himmeää valkoista valoa. Toinen oli pienempi miekka, tikaria vähän suurempi miekka, joka näytti kääpiö seppien takomalta.

Kyläläisten katsoessa ikkunoistaan kaduille ja kylän ympärille, he alkoivat ihmettelemään nähdessään joitain miehiä, jotka uskalsivat olla ulkona kaduilla, joissa roska liikkui nopeasti tuulen mukana. Ruskeisiin kaapuihin pukeutuneet henkilöt kävelivät tyhjiä katuja pitkin itsevarman näköisinä ja pelottomina. Ikään kuin he tietäisivät mikä tuon pilven oli synnyttänyt ja aikoisivat tehdä jotain sille. Kaapuhenkilöitä näkyi kaikkialla ja he kulkivat pitkin katuja neljän miehen joukoissa. Jokaisella näkyi joko kädessä tai vyöllä jokin ase, josta he pitivät tiukasti kiinni tai koskettelivat käsillään miettien, koska vetäisi sen esiin.

Huuto kuului. Pelokas ja epätoivoinen huuto kuului kylän läntiseltä puolelta. Huutoa seurasi hyvin pian eläimelliset äänet ja lisää huutoja, joihin useampi kyläläinen osallistui. Moni kauempana huudoista säikähti ja sulki ikkunansa kiinni ja etsi käsiinsä jotain, jolla puolustautua tarvittaessa. Tästä kirkonkellot olivat heitä varoittaneet. Jokin hyökkäisi kylään. Epätoivoiset, huutavat ihmiset juoksivat hädissään karkuun hyökkääjiä, joita oli paljon. Ne hyökkäsivät armotta ja ulvoivat saadessaan jonkun epäonnisen tapettua.

Kirkon ovet kuitenkin avautuivat nopeasti auki ja sisältä astui neljä miestä. Jokainen aseistautuneena. Yksi kantoi kivääriä, toinen varsijousta. Kolmannen kädet hehkuivat punaisena ja valaisi ympäristöä liekeillään. Neljännellä oli käsissään kaksi miekkaa. Lyhyt ja pitkä. Moni kyläläinen olisi halunnut päästä kirkkoon turvaan, mutta valitettavasti muutama kaapuun pukeutunut henkilö näytti kiinnittävänsä huomionsa enemmän näihin neljään kirkon herraan kuin petoihin, jotka olivat hyökänneet kyläläisten kimppuihin vähän matkan päässä. Moni heistä kuitenkin yhdessä Tharanin kutsumien metsästäjien kanssa suojelivat löytämiänsä kyläläisiä ja kävivät petojen kimppuun.

--------------------------------------------

Tapahtuma käydään ohi mesessä askel askeleelta, joten jos Halkokin haluaa osallistua, niin lisää minut ([email protected]).

[halko]

Done. Enhän minä tästä nyt pois jää, varsinkin kun olen luultavasti sen keskellä

[Executioner]

Rovioilluusion kadottua Gabriel huomasi jälleen olevansa hautausmaalla, keskellä hautakivien ja kryptojen metsää. Mies otti nopeasti synnyinmuotonsa ja painautui matalaksi läheisen hautakiven taakse, etsien katseellaan kumppaniaan, lady Nickoletteä. Hetkisen kuluttua Gabriel ja Nickolette löysivät toisensa ja ryhtyivät yhdessä tuumimaan, kuinka edetä.
”Palataan takaisin kylään”, Nickolette ehdotti ja Gabriel nyökkäsi. Ehkäpä hän löytäisi sieltä uudet vaatteet itselleen, vanhat kun olivat repeytyneet käyttökelvottomiksi Gabrielin vaihtaessa muotoaan. Nickolette lähti kävelemään kapeaa polkua pitkin poispäin ihmissusi kannoillaan, kun heidän takaansa yllättäen kuului yskivää, käheää ääntä. Kaksikko käännähti ympäri salamannopeasti, Nickolette terästä kädessään ja Gabriel matalasti muristen, valmiina syöksymään minkälaisen hirviön kimppuun tahansa.

Olento oli aavemainen, harmaan turkiksen peittämä.. jokin. Sillä oli pitkät, viikatemaiset kynnet ja sen kasvot olivat vain luuta ja lihaa, ja se näytti leijuvan ilmassa jonkinlaisen pitkän hännän tai pistimen varassa. Silmät killuen se tarkkaili ihmiskaksikkoa, muttei liikkunut lainkaan.

”Mikä olet?” Nickolette kysyi ensimmäisenä, rikkoen hiljaisuuden. Jälleen kerran olento äänteli yskien, kuin selvittäen kurkkuaan. ”Ei varmaan hyvä haltiakummi ainakaan”, tuhahti Gabriel. Sitten tuo turkisten peittämä olento puhkesi puhumaan ymmärrettävästi:

”Olen palvelija. Tuon viestiä herraltani. Hän käskee teitä matkaamaan takaisin kylään, ja sen lähistöllä olevaan luolaan. Löydätte sieltä kaksi ottelijaa, jotka teidän tulee voittaa.”

Gabriel naksautteli niskojaan ja katsahti Nickoletteen, joka tuijotti aavemaista viestinviejää tuimana.

”Me emme surmaa viattomia herrasi mieliksi”, hän julisti. Lähettiläs köhisi jotain epäselvää ja jatkoi raakkuvalla äänellään: ”sitten surmaatte toisenne. Tehkää mitä mielitte, mutta toimikaa pian. Kaksi päivää, ja sitten joku kuolee.”

”Luultavasti minä. Kaikki vihaavat minua”, Gabriel sanoi muka surullisena ja pyyhkäisi sormellaan kyyneleen poskeltaan. Nickolette mulkaisi ihmismiestä pahasti. ”Herrasi saa yrittää. Minä en tanssi hänen pillinsä mukaan.”

Gabriel virnisti ovelasti Nickolettelle. ”No, lady. Menkäämme sinne luolalle kuten tämän ihanan ihmemaan herra halajaa. Joku kuolee kuitenkin, joten on parasta varmistaa, että kyseessä emme ole me.”

Nickolette loi Gabrieliin vihaisen katseen, mutta huomasi pilkkeen miehen silmissä. Sanomatta mitään, nainen sujautti miekan huotraansa ja marssi polkua pitkin metsään. Gabriel kohautti olkiaan, lähetti viestinviejälle lentosuudelman ja tanssahteli neidon perään.

”Nickolette, lady Nickolette! Olisi toki sääli murhata kaksi viatonta sielua, mutta olisi myös suuri suru, jos joutuisimme taistelemaan keskenämme. En voisi koskaan kuvitella satuttavani ketään yhtä kaunista kuin te, ja.. no, minä olen vain niin mukava tyyppi, että kuolemani suistaisi maailman pois tasapainosta.” Gabrielin ääni oli hunajaa. Makeaa ja tahmeaa.

Nickolette kohotti kulmaansa ja vilkaisi Gabrieliin. Mies oli älykäs, ovela, lipevä. Hän ei tiennyt, voisiko luottaan tähän. ”Kerro suunnitelmasi, maalainen”, hän käski tylysti.

Gabriel mutristi huuliaan, teeskennellen loukkaantunutta. ”Hyvä on, lady, mutta vain koska säkenöivä kauneutenne huumaa minut.” Gabriel selvitti kurkkuaan. ”Kaksi plus kaksi on neljä. Neljistään voimme ehkä suistaa tämän itseään saakuli kutsuvan demoniruhtinaan vallasta ja vapauttaa tämän olemassaolon tason kidutetut sielut ikuisesta kärsimyksestään. Seikkailuja!” Gabriel loikkasi Nickoletten eteen ja huitoi ilmaa näkymättömällä miekalla. ”Jännitystä”, hän henkäisi ja teeskenteli yliteatraalisesti pyörtyvänsä. ”Ja ehkäpä hieman romantiikkaa?” Mies astui lähes kiinni Nickoletteen, joka painoi kädellään miehen kauemmaksi. ”Olen aviossa”, hän totesi kylmästi.

Gabriel näytti jäätyvän. Hän painoi käden rinnalleen ja kaatui melodramaattisesti maahan, toinen käsi kurottaen taivaisiin. ”Elämäni, merkitykseni! Tuhkaa.. tuhkaksi on kaikki muuttunut, tuhkaksi joka valuu sormieni lävitse! Kaikki valo, kaikki toivo on minulle mennyttä. Mene yksin, lady. Päätän merkityksettömän elämäni!”

Nickolette huokaisi ja kääntyi katsomaan sammaleessa alastomana selällään makaavaa Gabrielia, pudisti päätään ja kääntyi pois. Miehestä olisi voinut tulla menestyvä näyttelijä, jos olosuhteet olisivat toiset. Nickolette repäisi puvustaan kappaleen. ”Lopeta tuo säädyttömyys ja.. peitä itsesi”, hän komensi Gabrielia, joka loikkasi ketterästi kuin kissa ylös ja tanssahteli naisen luo nauraen pirteästi. Pukeuduttuaan jotenkuten, kaksikko päätti ensin suunnata kylään ja sitten luolaan, jossa heitä odottaisi joko taistelu tai liittolaisuus.

[halko]

Lyhyehkö hiljaisuus oli saannut Sandirin varovaiseksi, mutta hiljaisuuden jälkeen alkanut karjunta sai hänet melkein hyppäämään pois piilostaan. Silti, hän jäi tukin taakse. Tavallisesti niin peloton haltia jai epäröimään, lähteäkkö susimaisten olentojen perään, vai ei. Hän ei ollut ikinä ennen nähnyt sellaista raakutta, mikään olento minkä hän oli nähnyt, ei tappaisi lajitoveriaan nin kylmästi, ja söisi sitä heti perään. Näky sai hänet tuntemaan jotain outoa tunnetta, mitä hän ei ollut tuntenut ennen. Vastenmielisyyttä? Inhoa? Pelkoa? Ehkä jopa kasvavaa raivoa. Tunteita joita hän ei ollut tuntenut ennen toveriensa menetystä.
Maan tärinä ja tunne metsän liikkumisesta laittoi Sandirin tekemään päätöksensä pian. Hän hyppäsi pois tukin takaa ja vilkaisi suuntaan jonne olennot olivat menneet. Hän ei kyennyt näkemään olentoja enään. Itsensäkkin yllättäen Sandir lähti juoksemaan olentojen perään, ilman varmistusta siitä, että olivatko olennot oikeasti menneet, vain vain jäänneet metsään odottamaan saalista. Hän pelästyi, oliko menetykset areenalla saanet hänet heikommaksi, huolimattomaksi
Sandir juoksi kovaa, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi kovaa. Oksat paiskoivat häntä hänen juostessaan metsän poikki, mutta saapuessan metsän reunalle, hän tajusi kuinka hidas hän loppujen lopuksi olikaan. Maassa näkyi tassun jälkiä. Ne suuntautuivat kohti rakennuksia. Savu nousi kylästä, ja hän päätteli kylän olevan hankaluuksissa. Juoksu jatkui.