Eli kun lähetätte hahmot, muistakaa seuraavat
-Pörrö
-Nimet
-Kerro kuka on päähahmo
-Kamat
-Erikoissäännöt
-Statsit
Mutta pitemmittä puheitta:
Taistelu:
- Ensiksi tapahtuu Taikominen, sitten ampuminen ja vikaksi rynnäköinti.
- Taikominen, ks. alempana ja bound itemit
- Ammutaan sitä kohdetta jota on käsketty ampua. Jos minulle ei ole sanottu mitään, heitän kohteen nopalla.
- Ammunnan tai magioinkin jälkeen voi yrittää perääntyä. Heitetään D6+perääntyjän M, vastustaja tekee saman. Jos perääntyjä saa suuremman, häntä ei voida rynnäköidä tämän vuoron aikana ja voi ampua/magioida uudestaan. Perääntyä voi kuitenkin vain kerran. Jos hyökkääjä voittaa, hän saa automaattisesti rynnäköityä vastustajaa.
- Hyökkäysjärjestys katsotaan I:n mukaan. Ratsastavat ukot rynnäköivät kuitenkin
Jalkaukot automaattisesti.
- Ukot joilla on keihäät, iskevät ennen ratsastavia, eikä ratsukot saa chargebonusta (vaikuttaa vain yhteen vastustajaan)
Taikominen
- Taiat tehdään kuten boundit. Eli jokainen taika onnistuu automaattisesti. PL on aina 4
- Jokainen taika dispellataan yhdellä nopalla, käpsät ja kaaos khornen merkillä saa +1 dispell heittoon
- Heitän nopalla ketä taiotaan jos minulle ei ole tullut ilmoitusta kohteista
- Jokaisen boundin saa tehdä kerran vuorossa
- Ukot joilla on Magic Resistance saavat taikoja vastaan eräänlaisen “wardin” joka heitetään kun taika joka on kohdistettu ukkoon jolla on MR on epäonnistunut dispellissä. MR1 kumoaa loitsun 6+, MR2 5+ ja MR3 4+.
- Lista taioista on alempana
Hahmot
- Joukkosi koostuu 1-3:sta hero tason ukosta.
- Pisteraja koko ryhmälle on 350pts. Yksittäisen hahmon maksimipistemäärä on 200pts, mukaan lukien taidot. Päähahmon maksimi on 220pts.
- Yksi hero nimetään päähahmoksi.
- Päähahmolla saa olla magiakamoja 75pts edestä. Muilla hahmoilla 50pts
- Vamppien powereita, kaaoksen giftejä yms. saa olla 50pts edestä. Kunhan max. pistemäärä ei ylity.
- Hahmoille saa ostaa myös minun tekemiä taitoja ja/tai taikoja. Näille ei ole pisterajoitusta.
- Päähahmo saa valita kolme taitoa/taikaa. Kustakin kategoriasta maksimi on kaksi kappaletta (Hyökkäys, puolustus ja taiat)
- Muuta hahmot saavat kaksia kappaletta taitoja/taikoja. Max yksi kappaleta per kategoria.
- Ei yksittäisiä ukkoja joilla on us enemmän kuin kolme.
- Ei Ethereal ukkoja
- Ei Ratsuja joilla on 4 tai enemmän haavoja
- Ei S7 tai parempaa (Jos hahmolla on s8, vaikka frenzyn takia, lasken sen alas seiskaan)
- Hahmot joilla on pohjana taika leveleitä saavat 20pts hyvitystä jokaista leveliä kohti.
- Tomb Princeillä ei ole incantaatiota, hän saa 15pts hyvitystä.
- Ei vaunuja
- Ylijäämäpisteillä saat ostaa palkkasotureita/kavereita tai jotain muuta päähahmosi AB:sta. Voit ostaa vain hahmoja joilla on yksi haava profiilissaan, eikä AS saa olla parempi kuin 3+. Saat otaa hevosväkeä, kunhan ratsastajalla sekä hevosella on yksi haava. Poikkeus on ogret, jotka saavat ottaa palkkasotureiksi Bulleja ja Irongutteja
Sääntömuutokset
- Kukaan ei ole immuuni KB:lle. KB tekee vain yhden haavan, mutta sitä vastaan ei saa saveja.
- Hahmo jolla on frenzy saa ensimmäiselle vuorolle +1s ja +1a. Ei voi perääntyä haasteista jotka hänelle heitetään pelin aikana
- Jos vastustajalla on cause fear, joudut heittämään Ld heiton vuoron alussa, jos haluat iskeä häntä. Jos epäonnistut, saat -1 osumiseen vuoron ajaksi
- Jos vastustajalla on cause terror, joudut heittämään Ld heiton -1:llä vuoron alussa, jos haluat iskeä häntä. Jos epäonnistut, saat -2 osumiseen vuoron ajaksi.
- 6 osuu aina ja 1 menee ohi aian
- Stubborn hahmot saavat +1 ld heittoihinsa
- One Use Only kamat voi käyttää kerran matsissa
Muuta
- Ei juustoa
- Fluffilla ei ole ylä- tai alarajaa. Pitäkää pörröt kuitenkin järkevän kokoisina (10-20 riviä voisi olla hyvä koko, riippuen siitä, paljon on kirjoitettavaa)
- Eri paikoista voi löytyä kivoja taitoja/bonuksia, hienoja kamoja ja/tai söpöjä hirviöitä
- Minulta voit kysyä aina kun joku mietityttää
- Ja fluffit pidetään ihan asiallisena
- Tehtäviä löytyy pitkin laaksoa, jos haluat jotain, laitappa viestiä minulla ja katsotaan mitä voimme tehdä.
- Kuolleet saattavat herätä henkiin, kuka tietää ?
- Hahmot paranevat täysiin haavoihin otteluiden välillä
Taidot ja Taiat
Hyökkäys
Sotahuuto 25pts
Mahtavan soturin huudot, laulut tai puheet saavat taistelutahdon syttymään heikommissakin.
Antaa ryhmän jäsenille +2WS ja +1Ld. Bonukset saa automaattisesti vuoron alussa, menetetään jos hahmo jolla on tämä kuolee. Ei kumuloidu.
Kosto 20pts
Haavoitit minua. Typerys. Jätit sitä iskua varten aukon puolustukseesi, tämä on mahdollisuus jota en menetä
Kun vastustaja saa sinuun haavan savejen läpi, isket häneen yhden iskun joka osuu automaattisesti.
Jumalan Valittu 45pts
Joskus jumalat saattavat valita itselleen mestarin kuolevaisten joukosta. He antavat valitulleen yliluonnollisia voimia, jotta valittu voisi kukistaa vastustajansa
Armor Piercing, ASF, +1A
Kilpi Aseena 10pts
Taitavimmille sotureille kilpi on muutakin kuin pelkkä suoja; se on toinen ase.
Kilvestä saa save bonuksen lisäksi yhden lisäiskun perus strenalla, ilman mitään bonuksia
Elämänimu 25pts
Jonkin kamalan siunais, tai kenties aseeseen asetettu loitsu saattavat ryöstää elämänvoimaa toiselta kun ase, tai kynnet, pääsevät kosketuksiin veren kanssa
Kun hahmo jolla on tämä taito tekee vastustajaan haavan tämän suojien läpi, hän saa takaisin yhden menetetyn haavan. Ei voi nostaa hahmon haavoja yli normaalin määrän. Voi viedä vain yhden haavan vuorossa
Mestaruus 30pts
Eräät miekkamiehet harjoittelevat taitojaan vuosia, keskittyen jokaiseen liikkeeseensä ja oppien miten korjata epäonnistumiset
Re-roll epäonnistuneet osumat
Puolustus
Väistö 30pts
Miksi ottaa isku vastaan, kun voi väistää sen? Miksi tuhlata energiaa torjumiseen, kun yhdellä askeleella voi olla sama vaikutus?
-1 to-hit vastustajalle
Kivun Unohdus 20pts
Kipu on vain hetkellistä, voitto on ikuista. Suurella raivolla, tai keskittymisellä, voi olla välittämättä vahingoista jotka saattaisivat tappaa villisiankin
Nostaa Wardia yhdellä, jos ei ole wardia, antaa 6+ wardin
Mielen Lujuus 20pts
Voimakkaalla mielellä saa kumottua vastustajan loitsut
Antaa MR1, jos on jo MR, nostaa sitä yhdellä (Max 3)
Kahden Aseen Torjuminen 10pts
Kahdella aseella voi tehdä muutakin kuin vain iskeä vastustajaa. Jos soturi on taitava, pystyy hän käyttämään aseitaan tehokkaasti myös puolustuksessa
Jos on kaksi normaalia asetta, saa +1 armour saveen.
Kovanahka 30pts
Saattaapa käydä niin, että joku loitsu tai kurinalaisuus saa nahkan kovettumaan niin, että vastustajan iskut vain kimpoavat siitä
+1 T
Taiat
Salama 15pts
Velho käyttää myrskyjen mahtia tuhoamaan vastustajansa
S8, ei miinusta armor saveja
Hyönteisparvi 20pts
Kutsuen hyönteisiä avukseen, velho sokeuttaa vastustajan hyönteisparven keskelle¨
Kohteelle -1 osumiseen
Tulipallo 25pts
Muodostaen liekehtivän pallon käteensä ja viskaten sen vastustajien keskelle, velho saa tehtyä suurta tuhoa vastustajissaan
Iskee d3 ukkoihin. (Ensin palkkasoturit, viimeiseksi Päähahmo) d3 s4 flaming iskua. Jos vastassa on yksi ukko, tekee häneen d6 s4 flaming iskua.
Kilpi 15pts
Yhdellä sanalla velho suojaa koko seurueensa tulevalta vahingolta
Kaikki hahmot joilla ei ole wardia saavat 5+ wardin vuoron ajaksi
Kivetys 25pts
Velho saa vastustajan jämähtämään kiveksi, estän tämä tekemiset, mutta myös suojaten häntä
Kohde (vastustaja)ei voi tehdä mitään tällä vuorolla, mutta hän ei myöskään ota yhtään vahinkoa
Kirous 25pts
Velho kiroaa kohteen, saaden tämän rypemään huonossa onnessa
Kohteen pitää re-roll onnistuneet savet/regentit/MR:t vuoron ajan
Siinä pitäisi olla kaikki. Jos pahempia aivopieruja löytyy, kysykää jos on epäselvyyksiä. Kuten sanoin jo, kartta ja fluffi tulevat ensi viikolla.
Vihreät niityt ja kiiltäväpintaiset mahtavat vuoret. Ne olivat ensimmäiset asiat jotka tulivat mieleen tuosta kauniista laaksosta, jonka monet tunsivat Talathrilin tai Säihketasangon nimellä. Maisemaa hallitsivat kaksi jokea, Nen ja Nim. Jokien lähistöllä oli lukuisia peltoja ja pieniä kyliä. Vuoristoja oli kaksi, Keihäsvuoret ja Hopeavuoret, molemmat tuottivat uskomattomia määriä erilaisia malmeja. Kaikki oli laaksossa hyvin. Kaikki hyvä haihtuu aikanaan.
Pimeys laskeutui Talathrilin ylle kuin kaiken ahmiva kita. Keihäsvuorten kaivoksiin ei enää saatu yhteyttä. Ihmiset olivat peloissaan.
Seuraavaksi Nenin ja Nimin kirkkaat vedet sakeutuivat. Kylät ja pellot autioituivat vuosien saatossa. Laakson kaikki asukaat siirtyivät Aratiriin, Jalovartioon. Aratir oli laakson helmi, sen ainoa kaupunki. Keihäsvuorten kivistä rakennettu, Hopeavuorten marmorista koristeltu.
Laakson asukkaat yrittivät kaikkensa häätääkseen pimeyden. He rukoilivat haltioilta ja mahtavilta velhoilta apua ja tarjosivat heille rikkauksia. Lopputulos oli Orn, valtava puu, jonka puhtaus karkotti pimeyden. Hetkellisesti.
Aluksi oli vain pieni järistyksiä, myöhemmin ne suurenivat koko laakson kokoisiksi tuomipäivän järistyksiksi. Valtava halkeaman repesi maahan laakson eteläosiin ja ruoho vain kuoli sen läheisyydessä. Järistykset saivat myös katastrofin tapahtumaan. Nen ja Nim yhdistyivät yhdeksi kaksihaaraiseksi joeksi. Aratirille, kun sijaitsi Nenin rannalla, kävi paljon huonommin, ja kolme neljännestä kaupungista hukkui veden alle. Seuraavaksi tapahtui jotain, joka lietsoi terroria koko laaksossa; Orn kuoli pystyyn joidenkin pahojen voimien seurauksena. Pimeys valtasi taas Talathrilin.
_____________________________________________________________________
Mies katseli kohti Keihäsvuoria, mustia pilviä sen päällä, sen kauas kantavaa käsin kosketeltavaa synkkyyttä. Miehen ilme synkkeni hetkessä, ja hänen otsansa rypistyi. “Kuinka tämä maa on joskus voinut olla vihreä ja kaunis? Kuinka nuo vuoret tuolla horisontissa ovat joskus voineet olla rikkaat ja valoisat? Onko kaikki vain tarua”, mies puhui vieressään olevalle, huomattavasti vanhemmalle miehelle. “Rokar hyvä, olet liian nuori. Tasan kuusikymmentä vuotta sitten pimeys laskeutui laaksomme ylle ensimmäisen kerran. 55 vuotta sitten Orn kuoli. Paljon on muuttunut niistä hyvistä ajoista. Nyt kansamme, kansasi, joutuvat tottelemaan kasvottoman pahuuden käskyjä. Ja me olemme kyllästyneitä siihen. Ehkä jonain päivänä löydämme jonkun, joka pystyy kukistamaan pahuuden jota Turmioksi kutsumme”, vanhempi mies puhui Rokarille. Sanat tuli hitaasti ja tuskaisesti hänen suustaan. Rokar mietti hetken niitä sanoja. “Ja muuten Rokar, Turmion lähetti kävi luonani tässä jonkun aikaa sitten. Hän haluaa, että hankimme hänelle uusia sotilaita, mahtavia sotilaita. Meidän kuuluisi järjestää turnaus, jonka voittajasta tulisi pahuuden uusi valittu. Aratirin paronina sinun kuuluu järjestää se ja laittaa sana kiertämään”, vanha mies puhui. “Miksi me edes teemme kuten Turmio käskee?” “Koska se on Turmion Tahto”
Pörrö on valmistunut, mutta sanotaanpa tähän, että koko areenaan tarkoitus ei ole tuossa fluffissa kunnolla esitetty, mutta kyllä sekin valkenee ajan kanssa :).
Kartan laitan muutaman päivän kuluttua, kun saan sen valmiiksi
PS. Ilmainen re-roll ekaan matsiin ensimmäiselle joka tietää mistä kirjasta nimet on
Selitykset:
1. Aratir (Iso rakennus on palatsi, muut ovat vain tavernia, normaaleja taloja, seppä, parakit jne.)
2. Taistelukehä
3. Mysteerien Torni
4. Ornin kuollut runko
5. Laitureita/Pieniä asutuspaikkoja. Voit liikkua laiturista toiseen lainaamalla paikallisilta veneen tai kyydin.
6. Hopeavuoret
7. Hylätty kaivos
8. Riimukivi (Aratirlaisilla ei ole hajuakaan mitä varten se on, tai mitä siellä on)
9. Hautausmaa, joka on tehty kauemmas Aratiristä
10. Raunioitunut linnoitus (Pienin on tallit, toiseksi pienin parakit ja seppä, suurin on päärakennus/linna)
11. Demonialtaat. Pieni neliö on jonkinlainen temppeli.
12. Keihäsvuoret
13. ja 14. Kukaan paikallisista ei tiedä. Turmion pesä on oletettavasti täällä. Fluffisyistä ette kuitenkaan pääse tänne kuin vasta myöhemmin
15. Villit Kummut. Alkuperäisasukkaita on asunut täällä, mutta yhteys heihin on katkennut, eikä ole varmuutta ovatko he elossa
Ja tuo iso musta viiva on halkeama. Metsät ovat kaikki kuolleita, kuten myös pellot Aratirin äärellä, piirustustaitojeni takia ne nyt vain näyttävät eläviltä. Lisäksi vuoristoista löytyy paljon erilaisia luolia, metsissä saattaa ollu jonkin pesä jne. Tahrat paperilla ovat vain seurasta ruokailustani, älkää niistä välittäkö :)
Mukaan otetaan 8-16 osallistujaa
Ilmoittautuneet (7)
Da Big Boss kirjoitti:Päähahmo on K'hayll. Pörröni:
Kaukana pohjoisen jäätyneillä alueilla, asustaa Kaaoksen leirit. Näissä vain kovimmat, viekkaimmat ja vahvimmat selviävät. Ne, jotka selviävät saavat Jumaliensa suosion, ja pääsevät mahtaviksi sotureiksi. Yhden nimi oli K’hayll, Tzeentchin palvelija. Hän oli juuri näillä kaukaisilla territorioilla syntynyt, asunut ja kasvanut. Hänen entiset palvelijat, jotka hän oli tappanut suosion toivossa, kertoivat että hän oli tullut pienenä demonina maan päälle, ja aikanaan kasvanut vahvaksi mieheksi, kaaoksen kaipaamaksi soturiksi, joka teurastaisi miljoonia jumalansa, muutoksen herran, Tzeentchin nimeen. Lopulta häntä pidettiin niin voimakkaana, että osa jopa luuli hänen nousevan mahtavaksi Demoniprinssiksi. Sitten hän katosi.
Tästä alkoi hänen elämästään vähiten tiedetty vaihe. Kuulemma hän oli kierrellyt ympäri vanhaa maata, käynyt melkein kaikkialla maailmassa, etsien hänelle tiedon kertojia, keneltä tahalta. Vampyyriltä, haltialta, örkiltä tai kääpiöltä, siitä hän ei ollut välittänyt. Tieto oli ainoa asia mitä hän etsi, saadakseen vain Tzeentchin suosion. Sen hän sai aikanaan, tieto ei tässä paljoa vaikuttanut, sillä matkansa aikana hän oli teurastanut kaikki jotka antoivat hänelle tietoja, tai eivät auttaneet häntä, tai olivat tiellänsä. Yhden poikkeuksen hän oli löytänyt. Tämän nimi oli Fentrohs, yksinäinen oraakkeli. Suurimmalta osalta tuntematon maagi, joka oli vähän tunnettu. Hän ei ollut koskaan näyttänyt kaikkia taikojaan, olihan hän kaaoksen palvelija, joka osasi tehdä reikiä todellisuuden ja mielikuvituksen väliin,
Fentrohs oli tavallista miestä ja maagia vahvempi kaaoksen kätyri. Nimi herätti monessa pelkoa, ja sai kuoleman ensimmäiseksi ajatukseksi. Normaalisti muiden rotujen sankarit pystyisivät voittamaan tämän pimeiden loitsujen mestarin helposti, mutta pitää ottaa kolme asiaa huomioon. Ensimmäinen on se, että hän on löytänyt joltain kaukaiselta vuorelta, kaaoksen temppeliltä taikka Jumalan lahjana, miekan, joka sykkii tappavia energioita. Tämä ruosteinen miekka oli valtavan kokoinen, ja sen nostaminenkin vaatisi epänormaaleja voimia. Se pystyi kääntämään vihollisen aseen häntä vastaan, saaden sen teurastamaan vanha omistajansa. Toiseksi hänhän oli kaaoksen valittu, tämä todistaisi tarpeeksi tehden hänestä pelottavan vastustajan. Kolmanneksi hän oli oppinut vanhalta mieheltä, taian, jolla hän muodosti tyhjästä parven mustia kärpäsiä, jotka hyökkäsivät ja peittivät näkyvyyden viholliseltansa. Tämä antaisi hänelle tappavan etulyönti aseman.
Ulkonäkö: Ulkonäkö K'haylla erosi tavallisen miehen ulkonäöstä paljonkin. Hän oli miltei kaksi ja puolitoista metriä, seisoen monesti kaikkia noin kaksi päätä pidempänä. Hän kantoi hänen ihoon sulanutta panssaria, joka takasi paljonkin suojaa. Toisessa kädessään hän kantoi suurikokoista kilpeä, jossa oli hänen tappamiensa naamoja, jotka irvistivät herjaten kaikkia vastaan tulijoita. Toisessa kädessään hän kantoi ikuisesti palavaa miekkaa, joka oli täynnä yössä hohtavia epäpyhiä riimuja, jotka kertoivat suuresta muutoksesta joka lopulta peittäisi koko maailman. Päänsä suojana hänellä oli kypärä, jossa oli keskellä viivoja, mieka jäljen näköisiä reikiä, joiden läpi hän näki. Kaulassaan hänellä heilui amuletti, joka oli tehty kullasta ja muodosti kaaoksen silmän. Tämän ympärillä hehkui valo, joka suojaisi häntä kaikelta, joka yrittäisi tappaa hänet. Tzeentch oli myös siunannut hänet, ja suojaisi häntä, antaen samalla ajattelemattoman tiedon määrän. Hän ratsastaa demonilla, joka on lautasen muotoinenm ja on lahja Tzeentchiltä. Se lentää ilmojen halki nopeudella, jota ei pysty normaali ihminen kuvittelemaan.
Fentrosh taas oli normaalin miehen kokoinen, päällisesti heikon näköinen, joka ei pystyisi mihinkään. Hän nojaa keppiin, jonka päässä on vuohen pääkallo, ja omistaa suuren viitan, joka on tehty demonien ihosta. Hänellä on naamanpeittävä maski, josta muodostuu suuri suoja kaikkea vastaan. Tämä näyttää erilaiselta muiden kypäreihin verrattuna. Hänet ympäröi suuri parvi mustia kärpäsiä, jotka suojaavat häntä.
Tyranni kirjoitti:Nimet: Quinys Pimeänuoli (Päähahmo) ja Nirla Hallakäsi
Pörrö kujalla suuren tavernan takana. Takaovi aukesi, ja nyt hahmoja oli jo kaksi, toinen oli matkannut toista reittiä tapaamispaikalle. "Valmis ?", kysyi ensimmäinen, mustaan hupulliseen kaapuun kätkeytynyt nainen. "Aina", vastasi myöhemmin tullut henkilö.
Vastauksen saatuaan astui ensimmäinen nainen oven sisäpuolelle. Hän saapui hämyisen tavernan keittiöön, jossa kokki työskenteli veitsellä lihaa leikaten. Kokki kuuli äänen takaansa, ja kääntyi nähdäkseen tunekilijat. "Hei, tuosta ovesta ei kuljeta, menkää pois tai minä vihastun!", kokki huusi heilutellen samalla veistään ilmassa. Kaapuun kätkeytynyt henkilö otti kaapunsa sisältä varsjousen ja ampui kokkia rintaan. Kokki lennähti työpöytäänsä vasten ja lyyhistyi sanaakaansanomatta maahan.
Kuunneltuaan hetken, ettei kukaan ollut kuullut äskeistä välikohtausta, henkilöt ottivat huppunsa pois päästään. Molemmat olivat naisia, toinen pimeä haltija, toinen ihminen. Haltijan valkeaa ihoa korosti hänen noen mustat hiuksensa ja hänellä oli tumman vihreät silmät. Ihmisen hiukset olivat lumen valkoiset hiuksensa, ja siniset olivat hänen silmänsä. Hänen vasemman silmänsä yli kulki myös syvä arpi, ja hänen oikeasta poskestaan lähti tatuointi hänen niskaansa.
Riisuttuaan huppunsa naiset lähtivät pääsalin puolelle, josta näkyi hämyistä valoa ja kuului kovaa puhetta. Naiset astuivat tiskin takaa sisään, ja kukaan ei noteerannut heitä. Hetken ympärille katseltuaan, he huomasivat henkilön miehen nurkka pöydässä kahden muun miehen kanssa. Naiset lähtivät kävelemään miestä kohti. Miehen pöydälle tultuaan, mies huomasi naiset ja kysyi, "No, mitäs te haluatte ?" "Olette lainannut huomattavan summan rahaa mestariltamme Dulilta, ja takaisin maksunne aika on tullut. Tulkaa mukaamme ulos, niin selvitämme asian." Musta haltija vastasi. "Hah. Minähän en teidän mukaanne tule minnekkään. Ja sano Dulille, että jos rahaansa haluaa, tulkoon itse hakemaan!" Mies naurahti takaisin. "Olkoon niin", vastasi Haltija ja vetäisi miekkansa huotrastaan.
Seuraavana aamuna paikan omistaja palannut tavernaansa. Hän oli pelästynyt miestä, joka makasi pihalla. Ovesta astuttuaan, hän kumartui ja oksensi. Kapakassa oli ties miten revittyjä ja silvottuja ihmisiä, osalta päät pois, toiselta vatsa keskeltä revittynä. Osa makasi pöydällä nuoli otsassaan. Mutta yksi mies tuli kaikkia muita paremmin esille, hänet oli ripustettu takan ylle veitsillä. Ja hänen yllään oli hänen verellään piirretty symboli. Kuuleman mukaan merkki oli Xahvo demonin kultin symboli, ja naiset olivat tästä päätellen olleet haltija Quinys Pimeänuoli ja Nirla Hallakäsi.
Quinys ja Nirla ratsastivat ratsuillaan kohti Arataria, heidän päämääränsä, ja tehtäväänsä. Tehtävän he olivat saaneet Dulilta, joka oli antanut sen heille suoraan Xahvon käskystä. Tehtävän nimi oli Tuormion Tahto.
Gilaelin kirjoitti:Maa oli yhä kuurassa ja ruoho rasahteli kepeiden askelten alla. Auringon ensimmäiset säteet nousivat Harmaavuorten takaa ja ajoivat varjot pois syvistä laaksoista, joissa usva alkoi nousta hiljalleen. Vaikka yöt olivat vielä kylmiä, kevät oli jo pitkällä. Lehdet olivat puhjenneet koivuihin viikko sitten ja viimeiset mäntyjen tuuheiden oksien alla makaavat lumikinokset sulivat päivä päivältä nopeammin. Linnut rakensivat pesiään oksistoihin ja iltaisin kauniit, aavemaiset äänet lauloivat kaihoisaa kutsuaan hämärässä, juuri ennen ensimmäisen iltatähden nousua taivaalle. Athel Loren oli herännyt kevääseen.
Korppi saapui puuttomalle kukkulalle, jota peitti talven jälkeen nopeasti kasvanut heinä. Edellisenä iltana tuo sama kukkula oli ollut vielä hapantuneen ruohon peitossa, joka oli painunut maata vasten lumen painon alla. Nyt leskenlehdet versoivat kohti sinertävää taivasta ja kumpupilviä ja lähes kahden jalan korkuinen heinä myötäili lempeän tuulen liikkeitä. Tuo paikka oli haltioiden maa, eikä se totellut aikaa, kuten ihmisten valtakunnat.
Näköala kukkulalta oli henkeäsalpaava: Mäntymannun metsät levittäytyivät jokaiseen ilmansuuntaan. Tuuheiden neulaspuiden ja juuri lehtensä versoneiden koivujen täyttämät kunnaat olivat kietoutuneet usvaan ja idässä itäiset haltiasalit nousivat vielä puitakin korkeampina dominoimaan näkymää, vasten Harmaavuorten jylhiä huippuja. Jättimäiset puunrungot olivat kietoutuneet yhteen, muodostaen jättimäisen tornin, joka versoi oksia, kuin pienempiä torneja vierelleen. Pohjoisesta etelään taas virtasi Grismeire-joki, jonka kristallinkirkas vesi huuhtoi rannan sileiksi hioutuneita kiviä. Jään ikeestä vapautuneen veden liplatus oli laulua sotatanssijan korvissa joka ymmärsi hyvin Metsän ilon. Kenties kevään mukanaan tuoma elämä ja valo olisivat saaneet hänetkin tuntemaan lämpimän sykkeen rinnassaan, jollei kaipuu jonnekin kauas olisi pitänyt nuorta haltiaa otteessaan.
Ja Korppi sulki silmänsä. Pitkät, kauniit sormet laskeutuivat heinikon päälle, koskettaen hellästi tuulessa huojuvia korsia. Hän tunsi olevansa yhtä metsän kanssa, osa sitä, mutta niin paljon kauempana siitä kuin ennen. Jokin repi häntä erilleen hänen synnyinmaastaan, kutsui häntä hänen unissaan ja täytti hänen mielensä kaipauksella jotain sellaista kohtaan, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.
Korppi ei ollut koskaan nähnyt maailmaa Athel Lorenin ulkopuolella. Toki monet hänen vanhemmista sotatanssijatovereistaan olivat käyneet ihmisten valtakunnissa ja vielä kauempana ja heiltä Korppi oli kuullut tarinoita. Maailma oli mätä omena, eikä haltioiden maiden ulkopuolella ollut mitään kaunista, eikä hyvää; vain sotaa, kuolemaa ja surua. Hän oli nähnyt uurteet monien Mäntymannun tunnettujen sankarien kasvoilla ja hän uskoi, että juuri maailma Athel Lorenin ulkopuolella oli saanut kaiken sen surun asumaan noiden miehien kasvoille.
Ja silti, salassa Korppi, tanssijaryhmänsä nuorin, kadehti noita miehiä ja naisia, jotka olivat niin monesti taistelleet Athel Lorenin puolesta ja pelastaneet Mäntymannun kerran toisensa jälkeen.
Se ei johtunut, siitä, että Korppi olisi tahtonut olla sankari. Se johtui…
”Aamuaurinko tekee kunniaa punaisille hiuksillesi, Korppi te tuin”, melodinen naisen ääni sanoi ja Korppi tunsi, kuinka hänen pitkiä, palmikoituja hiuksiaan silitettiin. Niihin oli kudottu kiinni kolme sulkaa. Korppi tiesi hyvin, että Morniel Thalundeil oli aina ihaillut hänen hiuksiaan enemmän kuin muiden sotatanssijoiden, paljon enemmän.
”Sinä olet heistä totisin ja silti kaikista tyhmin”, nainen sanoi siirtyen hänen eteensä. ”Hymyilen kun on aihetta, jos Loec suo”, Korppi totesi ja antoi vinon hymyn levitä hetkeksi kasvoilleen. Hän tiesi hyvin molemmat syyt druidittaren läsnäoloon, kuten myös hyvin, kumman niistä syistä nainen hänelle kertoisi.
”En aio estää sinua lähtemästä Punainen Korppi, mutta tahdoin nähdä itse silmistäsi onko tämä vain nuoruuden hulluutta, kuten Tanssii tuulien kanssa sanoi, vai tiedätkö todella mitä olet tekemässä”, Morniel sanoi. ”Mitä siis näet loitsunlaulaja?” Korppi kysyi kääntäen vihreiden silmien katseen suoraan naisen sinisiin pupilleihin.
Puna levisi Mornielin kasvoille, Korpin tuntiessa poskiaan kuumottavan. Tuuli korkealla mäellä villiintyi ja naisen vaaleat hiukset sekoittuivat Korpin punaisiin palmikoihin. ”Minä näen enemmän, kuin Mäntymannun hallitsija”, druiditar sanoi vaimealla äänellä.
Korppi tunsi naisen aivan lähellä itseään ja tunsi sydämen pomppivan rinnassa. ”Tanssii tuulien kanssa antoi minulle Hallan ja Poltteen, hän uskoo minuun”, sotatanssija sanoi laskien kätensä kahden lyhyenmiekan kahvalle, jotka lepäsivät hänen kupeillaan.
Morniel huokasi syvään: ”Hän uskoo, että joskus on hyvä tehdä, kuten sydän sanoo”.
”Etkö sinä sitten, druiditar joka niin monesti olet käynyt Harmaavuorten tuolla puolen, vaikka et ole kesääkään minua vanhempi ja joka puhut minulle, kuten lapselle”, Korppi töksäytti, kärkkäämmin kuin oli tarkoittanut. Nainen oli hiljaa ja painoi katseensa alas.
Korppi tunsi tuulen käyvän kylmemmäksi ja kietoi vihreän viittansa ympärilleen. Hän olisi tahtonut sanoa jotain oikeaa, mutta ei osannut.
Morniel nosti katseensa taas Korpin kasvoihin ja sotatanssijan oli pakko nielaista nähdessään kyyneleen matkaavan alas naisen kauniita kasvoja.
”Sydämeni tahtoisi minun estävän sinua joutumasta kokemaan niitä tuskia, joita olen itse kokenut, mutta koska minulla ei ole valtaa sinun sydämesi ylitse sotatanssija, voin tehdä vain tämän”, Morniel sanoi ja suuteli Korppia. Se oli ensimmäinen kerta, kun joku suuteli Korppia ja hän olisi voinut vannoa, että naisen huulet polttivat jäljet hänen omiinsa.
He irtautuivat toisistaan ja Korppi hymyili. Hän kääntyi ja lähti kävelemään kohti Harmaavuoria, joiden ylitse aurinko oli noussut nyt jo korkealle taivaalle. ”Ehkä kun tulen takaisin, olen arvoisesi mies Morniel”, hän sanoi ja nopeutti askeleensa juoksuksi, joka muistutti jonkin villikissan ravia, sen takaa-ajaessa riistaa.
”Olet sitä jo nyt Korppi te tuin… jos vain tulet takaisin”, Morniel Thalundeil kuiskasi.
Nomad kirjoitti:Sanoinkuvailemattoman kaunis haltianainen, Amaryl, käveli hlijalleen hopeavuorten rinteillä. Häntä seurasi -- haltioiden standardeilla -- karskin näköinen mieshenkilö. Miehen paljaalla olkapäällä oli vihreä lohikäärmetatuointi. Miehen nimi oli Kaiat.
Päiväkausia he vaelsivat vuoristossa. Kun vuoret viimein loppuivat, he seisoivat korkealla laakson yläpuolella. Amaryl katsoi kuollutta ja turmeltua laaksoa hiljaa. Hän vajosi murtuneena polvilleen ja antoi kyyneleen valua poskeaan pitkin. Kaiat astui Amarylin vierelle ja laski kätensä tämän olkapäälle, yrittäen lohduttaa häntä.
-"Näky on aivan kauhea. Miten on edes mahdollista, että luonto on täysin kuollut?" Amaryl sanoi vakavana.
-"Älähän nyt, tiesit kyllä, mitä tuleman pitää." Kaiat vastasi, katsoen laaksoon.
Ylhäältä näkyi, kuinka kaksi jokea yhdistyi ja nielaisi lähes kokonaisen kaupungin.
Amaryl nousi seisomaan, kiroten sen, joka aiheutti moista kärsimystä luonnolle.
-"Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, meidän on jatkettava matkaa. Vannoimme valan." Kaiat sanoi ja hymyili haltianaiselle rohkaisevasti.
Amaryl nyökkäsi myöntävästi, katsoi vielä kerran laaksoon ja aloitti laskeutumisen.
The Chosen of Waagh kirjoitti:Nimi: Alexander Sorwell (päämies)
Ikä: noin 28 ihmisten vuotta
Rotu: Ihminen (toistaiseksi...)
Ulkonäkö ja luonne: Alexander pukeutuu useimmiten pitkään, lähes maata pyyhkivään punamustaan takkiin, taistelusaappaisiin, mustiin käsineisiin ja takin alla punamustaan täyshaarniskaan. Takissa ja panssarissa on hopeasoljet ja hänen puvussaan on lukuisia nahkahihnoja aseille ja muille varusteille. Hän on pitkä ja lihaksikas vuosien harjoitusten ja taisteluiden jäljiltä ja hänen ihonsa on hieman ruskettunut avoimen taivaan alla vietetyistä päivistä. Harmaansiniset silmät yhdistettynä taakse vedettyyn ja hännälle solmittuun hopeiseen tukkaan ja lähes aristokraattisen hienostuneisiin piirteisiin tekevät hänestä silmätikun useimmissa paikoissa, mutta koska hänen toimintatyylinsä vaatii hyvin harvoin joukkoon sekoittumista, hän ei välitä asiasta kovin paljon. Hänen vasenta kättään suojaa taistelussa elävästä metallista valmistettu käsivarsisuoja, joka voi tarvittaessa kasvattaa äkillisesti piikkejä ja teriä pinnastaan, tehden siitä tehokkaan ja yllättävän aseen. Oikea käsi on kuitenkin enemmän huomiota herättävä ilmestys, aina kun hän vain sen näyttää hansikkaan alta. Koko käsivarsi aina kyynärpäähän saakka on ikään kuin läpikuultava, näyttäen kootun sinisenvalkoisesta valosta ja heijastaen tätä loistetta himmeästi ympärilleen. Tämän käden ympärille hän ei laita suojusta taistelussa, koska se olisi tarpeetonta: kämmenselästä alkaen punamusta panssarin kaltainen iho kiertyy käsivarren ympärille, jättäen vain käden,kämmenen ja pitkän, repeämäisen kaistaleen käden maagista puolta näkyville. Hän kantaa selässään pitkää puolentoista käden katanaa, Yamatoa, jättäen kahvan oikealle puolelle, helposti saataville taistelun varalta. Alexanderin yleinen ryhti on rento ja hän on varsin valmis antamaan kirveleviä kommentteja vastustajilleen hakatessaan heitä maan rakoon. Luonteenpiirteiltään Alexander on rento ja sosiaalinen tyyppi, ainakin ajoittain. Hänessä on hyvin paljon jääräpäisyyttä ja intuitiota, mutta hän ei tiedä milloin antaa periksi. Hän vihaa yhteyttään magiaan ja demoneihin, mutta tunnustaa sen välttämättömäksi pahaksi, ainakin siihen saakka kunnes hän pääsee siitä eroon. Hallitsemattoman magian purkaukset aiheuttavat hänessä ajoittain muutoksia, mutta ainoa pysyvä ja ennustettava piirre on hänen silmiensä loistaminen punaisena taistelun aikana tai hänen raivostuessaan.
Taistelutyyli: Alexanderin taistelutyyli on varsin rento, jopa ilkikurinen, ja sisältää paljon improvisoituja liikkeitä kuten ilma-akrobatiaa (hän voi hyppiä erittäin kauas ja korkealle) ja hämäyksiä. Hän osaa käyttää Yamatoa kummalla tahansa kädellä ja vaihtelee käsiä usein hämätäkseen ja tehdäkseen yllättäviä iskuja. Jopa katana itse on tarpeen tullen tarpeeton: hän käyttää käsiään vähintään yhtä taitavasti, ja ne voivat olla paljon tappavampia. Vasen, elävällä metallikäsineellä varustettu käsi on oiva instrumentti tappamiseen,sen teriin päättyvät sormet voivat helposti tappaa varomattoman ja hän voi muotoilla pidempiä teriä sen pinnasta tarpeen mukaan, mutta pitää moiset temput mieluiten yllätyksinä. Oikea, maaginen käsi taas on lähes tuhoutumaton ja siinä piilee valtavat voimavarat: Alexander tietää tämän ja osaa yllättää vastustajansa torjumalla iskun kämmenellään tai kyynärvarrellaan. Hän voi myös helposti murtaa niskat tai iskeä vastustajansa rintakehän läpi yhdellä lyönnillä. Käden maagiset voimat ovat itsessään jo tappava ase, ja hänen on tiedetty vain repäisseen vastustajansa sielun irti ruumiista. Mikäli hän saa vastustajansa kädenmitan päähän itsestään, se on yleensä menoa onnettomalle vastapelurille. Hän käyttää myös mielellään potkuja (jotka ovat metallisten saappaiden ja yli-inhimillisen voiman vuoksi melko tehokkaita), lukkoja ja muita kavalia temppuja.
Fluffi: Alexanderin menneisyys on jopa hänelle itselleen hämärän peitossa: hän on menettänyt muistinsa. Kaikki lapsuusmuistot ja jopa perhe ovat hänelle hämärän peitossa-asia, jonka kanssa hän on pähkäillyt usein ja surrutkin ajoittain. Hänen varhaisin säilynyt muistonsa on pakomatka, jossa hämärät hahmot ajoivat häntä jonkin kaupungin läpi... ja sen jälkeen tyhjä episodi. Hän heräsi vailla muistiaan noidanmetsästäjien päämajan luota, ja joutui oitis ongelmiin kätensä vuoksi. Ainoa pelastava tekijä hänen ja pikaisen roviolla polttamisen välillä olivat jo unohduksiin joutuneet taistelutaidot, jotka aktivoituivat vaistomaisesti vaaran uhatessa. Taistellen tiensä ulos paljain käsin, hän pakeni kaupungista ja alkoi kierrellä maailmaa, yrittäen ottaa selvää menneisyydestään ja päästäkseen eroon demonisista piirteistään. Hänen kätensä oli suora linkki hänen ja magian välillä, ja vaikka velhoa hänestä ei koskaan tullutkaan, hän muuttui silti. Hän kesti haavoja, jotka olisivat surmanneet useimmat miehet, juoksi nopeammin, hyppäsi korkeammalle, löi lujemmin ja kykeni akrobatiaan joka olisi ollut useimmille luonnotonta. Päättäen todistaa maailman epäilyt häntä kohtaan vääriksi, Alexander ryhtyi metsästämään pahuutta, eritoten demoneita. Kierrellessään mailmaa ja hankkiessaan varusteitaan hänestä tulikin elämäntehtävässään erittäin hyvä, ja vaikka noidanmetsästäjät ja useat ritarijärjestöt katsoivatkin häntä edelleen karsaasti, hän ei lopettanut tai pysähtynyt vaan jatkoi, toivoen löytävänsä kadonneet muistonsa ja kenties sen, joka hänet oli kironnut demonisilla piirteillään.
Koska ihmiset usein vieroksuvat kirottua demoninmetsästäjää minne ikinä hän meneekin, Alexander ei ole edes yrittänyt saada paljoa ystäviä maailmassa, ja keskittyy enemminkin jahtiinsa. Hänen metsästyksensä palkitaan joskus kiitoksen sanoilla, joskus rahalla ja joskus ei yhtään millään, mutta hän ei välitä asiasta, vaan jatkaa pahuuden kanssa käymäänsä kamppailua virne naamallaan, koska tälle nuorelle demoninmetsästäjälle se on jo elämäntapa. Hän on metsästänyt pahuutta monissa eri paikoissa, mutta aina sitä tuntuu löytyvän lisää. Hiljattain hänen korviinsa kantautui uutinen uudesta haasteesta, ja hän oli matkalla jo ennen kuin kertojan ääni lakkasi kaikumasta. Olisiko tässä viimein vastaus hänen kysymyksiinsä?
Se kysymys oli esitetty monta kertaa ennekin hänen mielessään.
_____________________________________________________
Nimi: Victor Angelo (henchman)
Ikä: noin 30 ihmisten vuotta
Rotu: Ihminen
Ulkonäkö ja luonne: Victor kantaa päällään raskasta, valkoisen ja hopean väreissä hohtavaa täyshaarniskaa, joka on muotoiltu muistuttamaan enkelin piirteitä aina umpinaiseen kypärään asti. Hän kantaa vasemmassa kädessään valkoista, enkelin siipeä muistuttavaksi muotoiltua kilpeä ja oikeassa hopeista miekkaa, jonka väistimeen on kaiverrettu kultaisina hohtavia riimuja, jotka sykkivät vaimeasti. Panssarin olkapäistä lankeaa maahan pitkä lumivalkoinen viitta, ja kypärän yläpuolelle on taottu hopeinen sädekehä. Panssarinsa alla Victor on hyvin vaaleaihoinen, mustatukkainen nuori soturi joka seisoo aavistuksen Alexanderia pitempänä. Hän ei ole kovinkaan puhelias ja vaikenee useimmista asioista kuin muuri.
Taistelutyyli: Hakkaa päälle miekalla ja suojaa tarpeen mukaan kilvellään. Ei pidä kikkailusta vaan runtää vain päälle ja hakkaa, kunnes vastustaja lakkaa liikkumasta. Osaa toki miekkailla kunnolla, mutta taktiikan luuranko on "päälle vaan ja onnea"
Fluffi: Victor on yksi niistä harvoista sieluista, jotka selvisivät suuresta kaaoksenvastaisesta sodasta hengissä, ja hän kantaa yhä jälkiä siitä koettelemuksesta. Sekä henkisten että fyysisten arpien lisäksi hän on kykenemätön lopettamaan taisteluaan pahaa vastaan. Victorille sota ei koskaan loppunutkaan, se vain pitkittyi. Hän samosi maita ja mantuja, tuhoten löytämänsä pahan ja joskus jopa kouluttaen uusia kokelaita oman taistelutyylinsä mukaan. Oudosti hän ei enää kiinnitä huomiota alkuperäiseen ritarijärjestöönsä vaan on muuttanut panssariaan omaan suuntaansa ja kieltäytynyt jättämästä yhden miehen sotaansa. Hänen menneisyydestään ei tiedetä paljoakaan ritariuden lisäksi, eikä hän yleensä siitä mitään sanokkaan.
Victor tapasi Alexanderin tämän matkustaessa uusinta haastettaan päin. Vaikka hän ei täysin luotakaan Alexanderiin, hän kunnioitti tätä heidän jakamansa tehtävän vuoksi ja nuo kaksi päättivät mennä tuhoamaan pahaa yhdessä Victorin ritarikokelaiden seuratessa heidän perässään
_____________________________________________________
Apurit 2 Knights of Silver sword
Ulkonäkö ja luonne: Nämä ritarit ovat Victorin alaisia, ja tottelevat hänen käskyjään kaikessa mahdollisessa. Heidän panssarinsa muistuttavat Victorin varustusta, mutta ne ovat vähemmän korostettuja, vailla magiaa, ja he kantavat kilven ja miekan sijasta molemmat kahden käden miekkoja. Kasvot ovat peitossa koko ajan, suljettuina kypärän taakse, eivätkä he koskaan puhu sanaakaan.
Arkki kirjoitti:-Pörrö: Soulpie potkaisi nukahtaneen veljensä hereille " Ylös, nyt ei ole aikaa laiskotella sillä Khorne on puhunut minulle ja antanut tärkeän tehtävän meille. Jumalasi Tzeentchkin varmaan olisi kertonut sen sinulle ellet olisi höyhensaarilla! " joka pienen tovin päästä nousikin ylös venytellen raajojaan ja suorittaen pävittäisen rukouksen Tzeentchin nimeen. Tuuli puhalsi pienen niityn keskellä sijaitsevan metikön läpi jonne kaksikko oli asettunut, Soulpie katsoi taivaalle kohoavaa aurinkoa ja sitten veljeensä joka kääntyikin häneen ja kysyi " Puhuit siis että Khornesi olisi antanut meille tehtävän? Mikä tuo tehtävä sitten mahtoi olla? "
Soulpie ei heti vastannut vaan laittoi miekkansa selkähuotraan " Khorne kertoi, että jossain päivänmatkan päässä kahden vuoren välissä. Olisi kylä jota luvatta jokin toinen paha voima korruptoisi ja Khorne epäili että tuo voima voisi käydä jumaliamme vastaan, joten hän käski mennä kylään, etsiä tuo pahuus ja tuhota se Khornen nimissä. Jos teemme sen niin Khorne peittää minut lahjoillaan ja tietenkin Thzeentch sinut.. " Edwin vain hymähti myöntyvästi ja äkkiä pakattuaan loput kamppeensa, lähti veljekset astuivat ulos pienestä metiköstä kohti aamun valoon joka osui heidän Kaaospanssareihin tuoden selvät piirteet toisistaan esiin.
Soulpie oli selvästi päätä isompi pienemmästä veljestään ja tämän taisteluissa kuluneeseen Kaaospanssariin oli kiinnitetty karhuntajla viitaksi, sekä voiton merkiksi suuresta karhusta. Kypärässä oli alkuaikoina komeillut Khornen tunnus, mutta eräässä taistelussa se oli katkennut ja nyt vain kaksi katkennutta sarvea on koristelemassa tyhjää aukkoa hänen yllänsä. Kypärä oli kirkkaan punainen, osaksi veren tahrima kuten myös hänen suojuksensa jonka rinnassa komeilee Khornen tunnus. Hänen veljellänsä puolestaan käytää Tzeentchin riimuin koristeltua sauvaa jonka päässä on Kaaoksen tunnus ja jalokivi sen keskellä tuoden maagisia voimia, kypärä on magialla vahivstettu lohikäärkeen pääkallo ja loppu panssari on tämän kylkiluista ja muista luista tehty joka tuo esiin Tzeentchin palvojan piirteitä.
Team Rotten ja Capu kirjoitti: Markus katsoi tapaamaansa henkilöä matkan päästä varmistaen, että tämä ei olisi mitenkään vihamielinen. Hahmo oli selvästi ruumiin rakenteeltaan mies suurten lihasten ja miehekkäiden elementtien perusteella. Mauton, tylsä ja ruma kampaus, jonka tekoon on käytetty saksien lisäksi jotain syömäalusta. Suuri kahdenkäden miekka, jota hän piteli olkansa päällä tavallisesti, mutta nähtyään Markuksen, hän piteli sitä kaksin käsin siristäen silmiään nähdäkseen tapaamansa henkilön paremmin. Markusta eniten huvitti miehen tapa liikkua vähissä panssareissa. Kypärää hänellä ei ollut eikä mitään mainitsemisen arvoista haarniskaa päällä, johon luottaa. Eihän hänellä itselläänkään ollut suojanaan mitään muuta kuin hienot vaatteensa, mutta olihan Markus kuitenkin ammatiltaan varas ja siksi tukalan paikan tullessa hyvinkin akrobaattinen, joten suuria metallipeltejä hän ei tarvinnut.
Markus sai hyvin nopeasti vastauksen ensimmäiseen keksimäänsä kysymykseen. Onko hän ystävällinen vai barbaari. Miehen tervehtiessä käden heilautuksella Markuksen kasvoille syntyi hymy ja käsi meni vyöllä roikkuvien tikarien luota sivulle. Hitaasti ja arvollensa sopivalla tavalla Markus käveli miehen luokse ja tervehti kohteliaasti puhuen aluksi omalla äidin kielellään. Hetken aikaa juteltuaan miehen kanssa, Markukselle tuli selväksi, että hänen tapaamansa henkilö oli nimeltään Rolf ja hän oli tullut tänne linnakkeeseen etsimään perheensä murhaajia, mutta sen sijaan hän oli kuullut jonkun naisen puhuvan juuri ennen Markuksen tuloa huoneeseen, joka äänestä päätellen teki ilmeisesti kuolemaa tässä tanssisalissa. Puhuminen loppui siihen kohtaan sillä Markus oli huolissaan kuullessaan sanat ”neito” ja ”kuolemaisillaan”. Nopeasti pyytäen Rolfia kertomaan neidon olinpaikan, Markus ryntäsi neidon avuksi miettimättä sen kummempia Rolf aivan kintereillään.
Neito oli loukkaantunut jäädessään muutaman kattolankun tippuneen hänen päällensä tanssisalin toisella puolella. Yhdessä Rolf ja Markus saivat hänet lankkujen alta pois nopeasti, mutta neito oli vuotanut verta reidestään ja käsivarsistaan hyvin paljon. Neidon haavat eivät kuitenkaan näyttäneet vuotavan kovin vakavasti verta enää, mutta neidon ihon värin ollessa melkein valkoinen, Markus oli huolissaan. Yrittäen löytää nopeasti pulssia neidon kädestä, hän lopulta laittoi kätensä neidon kaulaa vasten. Kaula tuntui kylmältä ja pulssi tuntui olevan hyvin pieni, jos sellaista ylipäätänsä oli enää neidossa. Pakko sellainen kuitenkin oli löytyä kun nainen selvästi liikutteli päätänsä ja mumisi jotain hyvin hiljaa. Rolf jostain kumman syystä otti askelia taaksepäin kun selvästi häntäkin tarvittaisiin juuri nyt. Nainen kuolisi hetkessä veren hukkaan ja kylmyyteen ellei asialle tehtäisi lainkaan mitään. Markus auttoi neidon istuma-asentoon ja halasi häntä lujasti yrittäen lämmittää ruumillaan neitoa.
Rolfin jykevä käsivarsi tarttui Markuksen viitasta ja liivin kaula-aukosta lujasti kiinni ja veti hänet pois neidon läheltä. Markus ei ymmärtänyt miksi hän oli tehnyt sellaista hyvin vihaisella äänen sävyllä, mutta nähtyään neidon paljastaneet kulmahampaat, Markus katsoi neitoa pyörein silmin. Pulssin puuttuminen, veren heikko vuotaminen ja kylmä iho. Kaikki saivat hetkessä järkevän selityksen neidon liikutellessa kauniin punaisen väristä kieltään kulma- ja etuhampaidensa edessä. Rolf katsoi neitoa tyynesti ja päästettyään Markuksesta otteensa irti, hän piteli miekkaansa lujasti käsissään. Itse Markus oli kauhuissaan nähdessään yliluonnollisen olennon. Maailmaa nähnyt herrasmiesvaras ei ole pitkiin aikoihin pelännyt ihmisen tuottamia vaaroja, mutta nyt on kysymys jostain muusta kuin ihmisestä. Kauniista neidosta, jonka vartalo oli kuin ihannimmasta fantasiasta, viettelemässä neidolle Markuksen kaltaisia uhreja. Markus ei osannut sanoin kuvailla sitä halun tunnetta lähestyä neitokaista aseetta ja antaa hänen työntää nuo terävät hampaansa niskavaltimoon vain sen vuoksi, jotta voisi itse haistaa läheltä neidon lumoavaa tuoksua ja tunnustella omalla kädellään hänen silkin pehmeän vartalonsa muotoja. Rolfin iskettyä Markusta nyrkillä poskeen, palasi järki Markuksen päähän hänen vapauduttuaan vamppyyrin lumouksesta.
Vihoissaan nähdessään lumouksensa tehottomuuden kahteen mieheen, neito nousi jaloilleen seisomaan ja kohotti kätensä kattoa kohti. Kiljaisten korkealla äänellään, katon mustat varjot alkoivat liikkumaan. Suuri, kimeä ääni kaikui tanssisalin akustiikan avulla niin korkealla äänellä, että Markus ja Rolf joutuivat peittämään korvansa käsillään. Katon varjojen liikkuessa hetken aikaa paikoilleen, ne tulivat hetki hetkeltä alemmas ja ikkunasta tulleen kuun valoon päästyään nämä mustat varjot osoittautuivatkin suureksi joukoksi lepakoita, jotka lensivät kohti miehiä ahdistellen heitä sankoin joukoin. Rolf taisteli lepakoita vastaan iskien niitä nyrkillään ja purren niitä mihin ikinä saikaan hampaansa upotettua. Markus puolestaan huutaen kauhusta läpsi vartaloaan yrittäen päästä lepakoista eroon epätoivoisesti. Lepakot kuitenkin pian antoivat periksi ja lensivät takaisin katon varjoihin päästäen uhrinsa pälkähästä. Rolf iski karkuun lentäviä lepakoita niin monta kertaa kuin ikinä vain kerkesi ja kaikkien päästyä hänen nyrkkinsä kantamasta pois, mies karjui vihaisesti niin kauan kuin ikinä pystyi kattoon. Markus oli jäänyt pölyiselle lattialle kyljelleen makaamaan ja suojeli käsillään kasvojansa. Kivuliaiden puremisten kadottua hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen pelokkaana. Kaikki ne lepakot olivat poissa ja Markus nousi takaisin seisomaan Rolfin karjuessa kurkkunsa täydeltä.
Kaksikko ei ollut kuitenkaan vielä kuivilla, sillä heillä oli vielä kohdattava vielä tuo pirullinen neitokainen, joka oli polvillaan maassa. ”Miksi aina kauniit ovat niin pahoja?” Markus tuumi katsoessaan kaunista neitoa ja tämän sileää säärtä, jota näkyi repäytyneen mekon takaa tuossa asennossa turhankin hyvin. Neito kuitenkin menetti koko ajan kauneuttaan hänen ihonsa muuttuessa karvaiseksi ja kynsien kasvaessa pituutta ja paksuutta. Neidon täydelliset kasvot pilaantuivat täysin nenän ja suun tullessa enemmän eteenpäin hiusten levitessä kasvamaan yhä alempaa. Naisen karvoitus kasvoi hetkessä moninkertaiseksi. Muutamassa sekunnissa hänestä oli tullut paljon karvaisempi kuin Rolfista ja karvoitus vain jatkui vartalon ruumiinrakenteen kanssa. Markuksen katsoessa kauhuissaan tätä muutosta Rolffin valmistautuessa taisteluun, kaunis neitokainen oli muuttunut eläimeksi. Suureksi sudeksi, jonka hampaat olivat Markuksen veitsiäkin terävemmät.
Nähdessään Rolfin pelottomuuden, Markus alkoi miettimään toverinsa järjen löytymistä. Naisvamppyyri ja lepakot ovat ihan ymmärrettävää, mutta suuri susi kaikilla noilla terävillä hampaillaan ja kynsillään oli ihan eri juttu. Uhmaako hän karhujakin kotikylänsä metsässä? Markuksella ei ollut minkään laisia kiinnostuksia ottaa selvää suden kynsien raateluvoimasta selvää ottamisesta, joten laitettuaan hattunsa tiukasti päähänsä, Markus lähti ottamaan askelia taaksepäin pyytäen Rolfia pakenemaan hänen mukanaan. Rolf ei kuitenkaan ollut karkuun juoksu päällä laisinkaan vaan ilmeenkään värähtelemättä hän piti katseensa tiiviisti sudessa. Markus ei voinut myöntää, että hän ei olisi ihaillut miehen rohkeutta, mutta viisas mies tietää, milloin taistella ja milloin ei. ”Hän, joka juoksee karkuun tänään, elää juostakseen huomennakin karkuun.”
Markuksen päästyä salin suurten ikkunoiden luokse, hän loikkasi ikkunalaudalle yhdellä hypyllä. Ennen kuin hän lähti kiipeämään alas rännejä pitkin hän vilkaisi viimeisen kerran kohti uutta toveriaan, jonka hän jätti kuolemaan taisteluun, mitä he yhdessäkään eivät voisi voittaa. Markus oli aikaisemmin joutunut vamppyyrin lumouksen valtaan ja suden muututtua takaisin tuoksi unelmien naiseksi, hän ei voisi luvata mitään lumouksen kestämisestä. Oli sääli jättää toveri pulaan, mutta se oli hänen päätöksensä. ”Taistele hyvin Rolf. Kuole kunnialla.”, Markus sanoi laskeutuessaan alas linnakkeen koilista seinää kohdaten uudestaan nuo kylmät tuulet, jotka olivat kiusanneet häntä aikaisemminkin.
Sinut pudotetaan keskellä yötä,
jyrkänteen reunalta.
Avaa suusi, koeta huutaa.
Ota tuulen lyönti
ja katso ylös taivaalle.
Nimi tähtiin kirjoitettu on,
miehen urhean nimeltä Rolf.
Elämä Lumiliekin jälkeen
Yö vaihtui päiväksi ja päivä jälleen yöksi. Aurinko nousi taivaalle ja laski monta kertaa horisontin taakse ja viikko kului. Viikon päivien vieriessä eteenpäin vihreä maa menetti värinsä. Tuli syksy. Rankka sateet kostuttivat maat ja kylmä tuuli toi tummia pilviä aina etelästä saakka. Tuulten saadessa ilman kylmäksi vesipisarat alkoivat tiivistyä ja värinsä menettänyt maa muuttui valkoiseksi. Tuli talvi. Kylmät säät ja pakkasyöt koettelivat niin ihmisiä kuin metsäneläimiä niiden yrittäessä löytää ruokaa ja saada lämpöä. Aurinko paistoi taivaalla antamatta minkään häiritä ja lumimassat alkoivat sulaa. Tuli kevät. Puoli vuotta oli kulunut Lumiliekin linnakkeesta pois lähtöön.
Markus ei kuitenkaan ajan saatossa ollut lainkaan unohtanut sitä seikkailua tuossa saduntuntoisessa linnakkeessa. Sen olinpaikka kaukana kaikesta tärkeästä ja polun hankalakulkuisuuden vuoksi, matka linnakkeen luokse oli oma seikkailu sinänsä, mutta ne todelliset seikkailut tulivat linnakkeen jykevien muurien sisäpuolella. Siellä hän oli löytänyt muutaman pelikortin, jotka hän oli säilyttänyt tähän päivään asti taskussaan. Hän oli myös ottanut lukuisten aseiden joukosta yhden erityisen miekan mukaansa, jonka voimaa hän ei ole koskaan uskaltanut ottaa selville käyttämällä sitä jossain kohtaamassaan taistelussa. Markus ei ollut unohtanut myös lupaustaan niille muille, ajan kuluttamille aseille, jotka ruostuneina lojuivat siinä samassa huoneessa unohduksissa, minne hän oli ne jättänyt. Jonainen päivänä vielä. Jonain päivänä jokainen niistä aseista roikkuisi hänen mökkinsä puuseinuksia saaden takaisin sen arvokkuuden, mitä ne aseet ansaitsivat.
Tunnearvoa oli löytämien esineiden lisäksi myös yhden henkilön kohdalla, jonka hän oli siellä kohdannut. Aluksi häntä pelottanut henkilö, Rolf, muuttui hetkessä hänen toverikseen. Rolf oli kuitenkin enemmän kuin toveri. Hän oli pelastanut samana iltana henkeni vetäessään minut pois sen kauniin vampyyrin sylistä ja näin esti häntä imemästä minusta pisaraakaan verta. Vampyyri oli kuitenkin ollut liian voimakas lepakkoapureineen ja muututtuaan suureksi sudeksi, olin tehnyt vanhan temppuni, mitä olen harrastanut monia kertoja aikaisemminkin. Näyttävä poistuminen paikalta jättäen brutaalin ja barbaarisen kohtaamisen henkilöiden kesken väliin. Hän oli kuitenkin jättänyt taaksensa muutakin kuin pelkän taistelun. Hän oli jättänyt taaksensa Rolfin. Henkensä pelastajan.
Markus oli elänyt tekonsa kanssa jo puoli vuotta, mutta ei vieläkään tuntenut oloaan hyväksi. Hän ei ollut koskaan epäillyt tekonsa tarpeellisuutta sillä poistuminen paikalta oli edelleen järkevin teko, minkä hän oli keksinyt, mutta se tosiasia, että Rolf oli jäänyt paikalle, oli raastaa hänet hengiltä. Se syyllisyyden tunne, mikä tulee jätettyään toverinsa yksin varmaan kuolemaan, oli piinannut Markusta jo monia viikkoja. Piina olisi ollut paljon pienempi, jos Rolf ei olisi pelastanut hänen henkeänsä. Markus ei olisi nyt hänelle elämänsä velkaa ja on vastoin kaikkia hänen periaatteitansa jättää velkoja, vanhojakin, maksamatta.
Pois pakenin taistelusta ma,
tahdon illan unohtaa.
Ne jumalkasvot pahan yönpedon,
joit’ en nähdä kestä.
Mut – lähde pois mielestäni mun,
Muistaa kasvoja sun halua en.
Jos minne menen, mä näen ne,
pahimmissa painajaisissa.
Eräänä myöhäisenä unettomana yönä Markus puki päällensä vaatteensa ja lähti mökin terassille. Seuranaan täysi kuu taivaalla ja pusikossa sirisevät sirkat, Markus sytytti taskustaan esiin ottamansa sikarin ja istuutui narisevaan, puiseen keinuun. Imien sikarin savua henkeen ja puhaltaen siitä rinkuloita kylmään yöilmaan hän rentoutui katsoen edessä lepäävää järveä kohti. Tuulta ei ollut lainkaan ilmassa tänä iltana, jonka vuoksi savurinkulat pysyivät muodossaan pitkänkin aikaa, mutta Markusta miellytti enemmän nuo aallot järvessä. Niitä ei ollut lainkaan ja järvi lepäsi samaan tapaan, kuin kaikki ihmiset tähän aikaan yöstä. Markusta lukuun ottamatta. Markus oli hereillä ja virkeä syystä, mitä hän ei tiennyt. Hän veti raikasta ilmaa syvään keuhkoihinsa ja päästi hiilidioksidin sieraimistaan hitaasti ulos ottaen liiviänsä pois päältään. Hänen ihonsa oli kananlihalla viileästä ilmasta, mutta se ei häntä estänyt jatkamasta riisuuntumista. Otettuaan housunsakin jaloistaan pois, hän käveli hiekalla ja otti pienet ranta-aallot vastaan varpaillaan.
Hetken aikaa pulahdettuaan vilpoisessa järvessä, hän palasi kuivalle maalle. Kuivattuaan itsensä ja puettuaan housunsa jalkoihinsa, hän jatkoi matkaansa pyyhe olkapäillään kohti mökkiänsä. Sirkat sirisivät pusikossa yhä samalla tavalla kuin muutama minuutti sitten, mutta ne olivat saaneet seurakseen kahden pöllön huminat. Vähän matkaa ennen mökkinsä terassia, Markus sai kuitenkin kylmät väreet ja hänen selkäkarvansa nousivat pystyyn. Aluksi hän luuli sen johtuvan vilpoisesta ilmasta, mutta muutaman askeleen otettuaan hänellä oli yhä se sama tunne. Se sama tunne, joka oli ollut hänen seuranaan koko hänen varkaana oloaikansa. Tunne, joka edelsi ennen piiloutunutta vaaraa.
Markus otti pyyhkeen olkapäiltään käsiinsä ja puristi sitä nyrkillään, että rystyset muuttuivat valkoisiksi. Aluksi vilkaisten taaksensa varmistaakseen, että siellä ei olisi ketään, Markus kyykistyi matalaksi ja katseli nopeasti ympärilleen. Hän ei nähnyt ketään, mutta tuo tunne, kuudes asti niin sanotusti, ei ollut vieläkään kadonnut mihinkään. Markus hengitti hitaasti ja syvään. Höyryä nousi ilmaan hänen suustansa. Pienin, mutta nopein askelin Markus lähestyi terassia näkemättä vielä mitään vaaraan viittaavaa. Puut seisoivat maassa jykevästi oksankaan heilumatta ja aluskasvillisuuden, puskat ja korkeat ruohikot olivat tyyniä kuin järven aallot. Kaikki näytti olevan kunnossa, mutta samaan aikaan niin väärin. Markus oli täysin varma, että hän ei ollut täällä yksin. Täällä oli pakko olla joku.
Hetken päästä Markus oli päässyt jo terassilleen ja hämmästyi, miten helposti hän oli sinne asti päässyt. Kukaan ei ollut tehnyt liikettäkään hänen suuntaan tai ketään ei ollut edes näkynyt. Oliko hän alkanut menettämään vaistonsa tai oli se alkanut heikkenemään Markuksen lopetettua varkaansa oleminen? Oli miten oli, Markus astui sisään ovesta ja varmistuksen vuoksi otti pöydällä olevasta vyöstä kaksi uskollista tikariansa käsiinsä. Toisen hän laittoi housuunsa roikkumaan tehden niihin samalla ikävät kaksi reikää ja toisen hän piti käsissään. Markus pysyi hetken aikaa vaiti ja kädellään siirsi ikkunan verhoja nähdäkseen ulos. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään jälleenkään.
Nukuttuaan tuolissa ikkunan vieressä yönsä, Markus haukotteli ja venytteli kipeitä raajojaan. Istuma-asento ei ollut lainkaan hyvä nukkuma-asentona ja käden puristettua tikaria koko yön ajan, oli saanut sen hyvin araksi täksi aamuksi. Markus oli kuitenkin hyvin onnellinen siitä, että se eilinen jännitys oli ollut pelkkää hänen mielikuvituksensa tuote, mutta samaan aikaan hän ymmärsi, millaiseksi hänen elämänsä oli muuttunut Lumiliekin jälkeen. Hän oli vetäytynyt muusta maailmasta tähän metsään, jossa hän oli kuukauden päivät luonnon tarjoamilla antimilla. Kalaa hän onki, marjoja hän poimi metsästä ja vaatteensa tekaisi metsästämiensä eläinten turkeista. Eihän tässä erakkoelämässä mitään vikaa ollut, mutta hän oli koko tämän ajan elänyt ilman sitä vaaran ja kuoleman pelkoa, mitä hän kaipasi. Varkaana oleminen ei ollut se kunniallisin ammatti, mutta se toi mukanaan kaikkia niin miellyttäviä tunteita hänelle, joita hänellä oli tullut jo ikävä. Jännitys ennen varkautta ja sen aikana, jos jokin menee pieleen. Pelko jäädä kiinni ja tulla hirtetyksi. Ei Markus kuitenkaan voinut väittää, että hän piti niistä jokaisesta tunteesta ja kokemuksesta, mutta ne antoivat hyvinkin paljon sisältöä elämään ja se kaikki adrenaliini veressä sai hänet tuntemaan nuorelta mieheltä, jossa elämä kukoistaa. Hän oli elossa ollessaan varas.
Markus vaihtoi tamineensa samoihin vaatteisiin, mitkä hänellä oli ollut päällä Lumiliekin linnakkeeseen mentyään. Jalkoihinsa hän laittoi siistit ruskeat housut, joita yleensä korkeassa asemassa olevat miehet yleensä pitävät. Paidakseen hän puki ylleen vanhan ja uskollisen vihreän liivinsä, joka tosin oli kauan aikaa jo kiristänyt vähän rinnan kohdalta eikä napit tahtoneet mennä aina kiinni. Hän oli kuitenkin hyvin tyytyväinen sen ollessa auki ja niin hän oli pitänyt sitä jo monta kuukautta. Päähänsä Markus ei ollut koskaan laittanut mitään muuta kuin vanhan kunnon kolmipäähattunsa, jota hän pitänyt päässään niin kauan kuin hän muisti. Se oli vaatekappale, jota hän ei ikinä jättäisi pukematta päällensä. Markuksella oli tapana kutsua sitä pieneksi onnenkalukseen.
Kuka olen?
Olen ihminen nimeltä Markus
Erakko metsän
Maailmalta pakoon juossut
Kuka olen?
Ammatiltani varas
Kaikkien vihaama varas
Luon omaisuuden ottamalla toisilta
Vaarat ne saa mut tuntemaan elämän ihanan
Kuka olen?
Herrasmies pohjimmiltani
Sykkien tietoisena hetken.
Luon runoja tähtien loisteesta
Kukoistan niiden alla ikuisesti
Kosmoksen tietoisuuden hiukkasena.
Kuka olen?
Markus
Herrasmies
Varas
Nyt
ja aina.
Rolfin muistot.
Hyinen tuuli kävi lumisella niityllä, jossa raskaat saapaat painuivat syvälle lumeen. Kylmä oli jäädyttänyt syvät haavat Rolfin ruumista, joita oli pitkin hänen kehoaan. Siniset silmät tuijottivat tyhjinä kohti länttä, jossa hän löytäisi hänen perheensä tappajan. Viime kylästä oli pitkä matka ja säkin pohjalla oli yksinäinen leivän palanen. Silmissä välähteli muistot tuosta linnasta missä vampyyri oli hyökännyt hänen ja tuon oudon Markuksen kimppuun. Tuossa miehessä oli jotakin outoa ja mysteeristä miksi kukaan lähtisi pois taistelusta, jossa voisi kuolla kunniakaasti? Muistot taas välähtivät silmissä.
Nauraen sudelle hänen edessään Rolf alkoi huutamaan sotahuutoja ja rynnäköi kohti sutta. Kahdenkädenmiekka teki suuren kaaren ilmassa kohti sutta, mutta hidas lyönti kolahti tammiseen kattoparruun. Päästäen irti miekasta Rolf potkaisi sutta naamaan, joka sai suden lentämään kyljelleen. Yrittäen repiä kahdenkädenmiekkaa parrusta irti, hän kuulli vierestään matalaa murinaa katsoen sivulle huomaten suden loikkaavan hänen syliinsä purren olkapäähän syvän haavan.
Heräten kiviseinää vasten edessä odotti pitkissä punaisessa mekossa oleva neito, joka lähesty häntä hymyillen. Yrittäen nuosta maasta, mutta ollen voimaton siihen Rolf päättyi loppu tulokseen miksi vastustella edes. Parempi kuolema kuolla kauniin neidon sylissä, kuin joutua punaiseksi mössöksi jättiläisen mahaan. Lähestyen viettelevästi heilauttaen hiuksensa vaaleat hiukset taaksepäin ja kyykistyen Rolfin eteen. Nostaen käden neidon kasvoille silittäen tuota pehmeää poskea hän tunsi pienen kivun ranteessa ja tämän jälkeen suurtanautintoa hän huomasi miten veri vieri neidon huulilla. Päästäen irti ranteesta neito kysyi "Miksi edes tulit tänne hölmö" silittäen Rolfin arpisia poskia. Muistaen perheensä kuoleman ja tuon inkivisaattorin nauravan naaman adrenaali rupesi kiertämään pitkin hänen ruumistaan. Rolf toi kasvojaan lähemäksi neidon kasvojaan kuiskaten "Anteeksi"
Samassa Rolfin otti tuo vanha eläimen vaistot kehiin avaten suunsa iskien hampaat vampyyrin kasvoihin purren osan huulista ja poskesta irti neito työnsi itsensä irti miehestä. Katsoen paniikin omaisena tuota hullua, joka oli purrut hänen kauniit kasvonsa pihalle. Rolf loikkasi vammoistaan huolimatta kohti neitoa ja upotti hampaansa sileään kaulan repien lihaa pois tieltään. Huutaen raivosta vampyyrin kynnet muuttuivat pitkiksi veitsenteräviksi raatelukynsiksi. Kynnet raapivat pitkiä syviä haavoja pitkin kehoa, mutta nämä heikentyivät koko ajan. Tästä eteen päin muisti pimeni, minkä jälkeen seuraava muisti oli hän silittämässä vampyyrin hiuksia. Keho oli täysin raadeltunut ja täynnä puremisjälkiä hitaasti keho rupesi hajoamaan tuhkaksi ja vampyyri sai vihdoikin levon.
Rolf nuosi lumesta johon oli nukahtanut väsymyksestä, katsoen kohti länttä hän aloitti pitkän matkan taas kostamaan perheensä puolesta.
Tapaaminen baarissa.
Naristen paksu ovi aukesi baarin sisään päästäen tuulen puhaltamaan sisälle. Puheen sorina loppui ja kaikki kääntyivät katsomaan uutta asiakasta. Likaisissa ryysyissä kulkeva Rolf oli tullut ovesta sisään ja hän sai nopeasti paheksuntaa baarissa. Rinnalla roikkuva Khornen suojelusamuletti oikein keräsi ikävyyksiä baarissa, joka oli täynnä keisarikuntalaisia ja haltiota. Kävellen kohti tiskiä viereisestä pyödästä nousi känninen mies, joka räkäisi häntä kasvoille huutaen "Mokoma apina, eikö sinulla ole voimia taistella ilman olematta kaaoksen koirana! Minä tapan sinut ja kaltaisesi Sigmarin nimeen!" Seuraavana hetkenä mies löysi itsensä maassa makaamassa hampaat murskana maassa. Kävellen mutaisilla saapailla miehen vaateitten ylitse lähtien kohti baaritiskiä, jonka takana oli lihava ja kaljuuntuva baarimikko.
Norkoillen baaritiskillä hän puhui pitkään baarimikon kanssa, mutta hänelle ei ollut tietoa hänen perheensä murhaajasta. Toisaalta hän sai tietää kaupungin historiasta paljon ja ongelmista mitä kaupungissa oli. Kaupunki oli luvannut suuria rikkauksia ongelma ratkaisialle. Monen tunnin päästä puhuen muutamalle ihmisille, jotka halusivat tietää mistä hän on kotoisin hän rupesi jo humaltumaan.
Nurkassa Markus sytitti sikarin palamaan puhaltaen ilmaan savurenkeita, hän katsoi ympärilleen nauraen itsekseen. Baari oli täynnä rikkaitta haltiota, jotka eivät osanneet pitää rahojaan piilossa ja kännissiä kaupunkilaisia. Pyörittäen kädessä kultaista maagista kaulakorua muistaen minkä jännityksen tunteen hän oli saanut, kun hän oli varastunut kaupungissa asuvalta aateliselta tämän. Ottaen viinilasin käteen pyörittellen lasia kädessään Markus katsoi ympärilleen kunnes huomasi hahmon baaritiskillä juomassa. Huomaten tutun hahmon istumassa siellä miettien missä hän oli nähnyt tämän henkilön? Miettien puhallen savurenkaita ilmaan oliko hän ryöstön uhrin, mutta todella epätodennäköistä. Noin barbaarisella henkilöllä ei ole pystynyt olemaan mitään varastamisen arvoista. Ehkäpä hän oli vartija, mutta tämänkin oli todella epäntodennäköistä, koska kukaan ei palkkaisi noin huonotapaista henkilöä koskaan vartiomaan aarteitaan. Nuosten penkiltä lähemäksi tuttua henkilöä hän istui lähipöytään kuuntelemaan hänen puheita.
Hiljalleen hänellä rupesi tulemaan kuva tuosta miehestä. Muistaen tuon vanhan linnan jonne hän oli lähtenyt etsimään aarteita ja tavannut hänet. Muistaen kuinka henkilö pelasti hänet vampyyriltä linnassa välittämättä omasta hengestään. Herrasmiesvaras ei koskaan jäänyt velkaa joten Markus käveli kohti baaritiskiä kaivaen pelikorttinsa esiin. Istuen Rolfin viereen kysyen "Rolf ystäväni osaatko pelata kortteilla?"
