Myrskyn Sola 3 - Vihdoin ja viimein tämäkin loppu

[halko]

Seuraava pätkä kuvaa aikaa ennen Capun viimeisintä fluffia. Olin lomalla tuolloin ja sovimme Capun kanssa laittavani tämän nyt.

Haltian hengitys oli aluksi raskasta, kuin hän olisi juossut mailien pituisen matkan. Hän tunsi olevansa kiitollisuudenvelassa haltialle joka toi hänet pappien luokse, jota ilman Sandir olisi vieläkin kuoleman valtakunnassa. Hänen hengityksensä alkoi tasaantua. Papit katsoivat häntä tutkivasti, kuin etsien jotain vikaa hänessä, jota ei löytynyt. “Herättämisesi vaikuttaa onnistuneelta, ei haittavaikutuksia”, yksi papeista sanoi ja muut nyökkäilivät. Sandir kulki temppelin ovelle ja poistui paikalta.

Kaikki ihmiset tavernassa kääntyivät katsomaan Sandiria kun hän astui Tavernaan sisään. Häntä lähin mies oli valkoinen kuin aaveen nähnyt, muuta mutisivat jotain ja katsoivat häntä kuin rutonkantajaa. “Sinä kuolit. Onko tämä Saakulin tekosia!”, joku huusi väkijoukosta. Se sai useimmat astumaan taaksepäin, muutama paikalla olijoista jopa ryntäsi ovesta ulos. “Minä kuolin. Ja palasin henkiin jumalten armosta. Turhaan te minua pelkäätte, Helvettiä teidän kuuluisi pelätä, meidän yhteistä vihollista. Mutta älkää minua pelätkö. Palasin takaisin taistelemaan puolestanne”, nämä puheet saivat suurimman osan rauhoittumaan. Osa oli silti varuillaan, mutta eivät tehneet tai sanoneet mitään. “Taidat olla minulle 30kk velkaa. Minä sentään toin oluesi tänne”, Sandir puhui yhdelle baarimikolle. Tämä katsoi häntä hetken, mutta myöntyi. Hän kaivoi pöydän alta pussin ja heitti Sandirille. Kirkon kellot alkoivat soida ja Sandir poistui tavernasta ja juoksi kirkkoon.

[El Capitan]

Kai tämä voisi jatkua hyviksien puolella.

Pitkän matkan päätepiste.

Kylän väen päästyä turvapaikan luokse, Purppuraviitta katsoi taaksepäin kohti kylää. Tuuli oli puhaltanut koko matkan heidän selästään ja se oli tuonut tullessaan ääniä, jotka olisi voinut jättää kuulematta. Kaikki ne narahdukset ja murisevat demonien äänet olivat saaneet väen niskakarvat nousemaan pystyyn pelosta, mutta jokin kirkon väessä hämmästytti. Purppuraviitta itsekin tunsi jotain outoa puoli välissä matkaa. Kuin jokin olisi aivan toisin kuin pitäisi, mutta mikä? Mitä oli tapahtunut? Cylanthiel ongelmissa kenties? Oli mitä oli, saisimme sen ajan kanssa tiettoomme, mutta toivokaamme parasta. Meillä oli nyt omat ongelmamme, joihin keksittyä.

Nicolette, Sandir ja Donovic näyttivät hämmästyneiltä kun näkivät turvapaikan olinsijan. He eivät oikein voineet uskoa, että kylän väki menisi tuollaiseen paikkaan noin pelottomana. Tännehän voisi helposti eksyä, jos yksin harhailee ja yksikään heistä ei olisi ihmeissään, jos näkisi jossain karhun nukkuvan. Heitä kuitenkin kiinnosti tietää, mikä tai kuka tämä Purppuraviitan vanha ystävä oli. Oliko hän myös ihminen, joka oli saanut sotilaallista koulutusta vai kenties jonkun mun rodun edustaja? Ympäristön ottaen huomioon kääpiö tai jokin pimento hiisi tuli ensimmäisenä jokaiselle mieleen. Hiisi kuitenkin oli se huonompi vaihtoehto, koska sellainen otushan ei välittäisi pätkääkään kylän tilanteesta ja varastaisi ruokaa elääkseen kuin olisi kirkon väen ystävä.

”Tulitte sitten tervehtimään minua sankoin joukoin.”, kuului matala ääni jostain läheltä kaikuen useita kertoja.

Purppuraviitta näytti iloiselta kuullessaan ystävänsä äänen jälleen kerran ja rauhoitti väkijoukkoa yhdessä pappien kanssa. Väen rauhoituttua he alkoivat yhdessä pappien kanssa jatkamaan matkaa syvemmälle, kohti turvapaikkaa. He olivat kuitenkin suuaukon lähellä vielä ja vähän matkan päässä oli mukava avoin paikka, jonka tämä ystävä oli vuosia sitten rakentanut omin käsin. Donovic katseli ympärilleen yrittäen nähdä tätä ystävää Sandrinin nojatessa suureen kiveen odottaen kärsivällisesti ystävän esiin tuloa. Nicolette puolestaan tapansa mukaan otti askelia eteenpäin ja avasi suunsa.

”Minä olen Nicolette Hergenheig ja olen tullut tänne puolustamaan kylää siltä kaikelta pahalta, jonka olen itse kokenut muutama päivä sitten. Pyydämme nöyrästi, että saisimme olla täällä luonamme kunnes Helvetin armeija on pysäytetty ja olisimme kiitollisia, jos saisimme sinusta apua kuka ikinä oletkin.”

Naurua alkoi kuulumaan ja samalla ihmetteleviä sanoja siitä, kuinka hienosti ihminen osaakaan anoa joltain tuntemattomalta tuollaisia asioita. Ystävä kuitenkin piti siitä hyvin paljon ja kiitti Nicolettea hänen hienoista sanoistaan ja lupasi auttaa kylän väkeä ja Nicolettea etenkin kuolemaansa saakka. Olisi hän muutenkin ollut valmis auttamaan ihan vain siksi, että Purppuraviitta olisi pyytänyt, mutta hän nautti hetkestä, jolloin ihminen anoi apua vanhalta kärttyiseltä kääpiöltä. Kääpiö nousi yhden suurimman lähellä olevan kiven päälle ja katsoi alas Nicolettea kohti, joka kohteliaasti kumarsi hänelle. Kääpiö rapsutti likaisen takkuista, harmaata partaansa ja loikkasi alas kiven päältä.

Kääpiö hymyili nauraen kohti Purppuraviittaa ja Nicolettea paljastaen samalla keltaiset ja harvat hampaansa. Kääpiö näytti hyvin epämiellyttävältä seuralta takkuisen parran ja polviin yltävien hiuksiensa vuoksi, jotka hän oli kietonut narun avulla siistiksi palmikoksi selkänsä taakse. Etupuolelta oli mahdotonta sanoa mitä kääpiöllä oli yllänsä kookkaan partansa vuoksi, mutta nähtyään hänet sivulta ja takaa, hänen paljaan selkänsä suuret arvet, jotka olivat niin vanhoja kuin uusiakin. Housut hänellä sentään oli jalassa, mutta nuo joskus loistokkaat ruskeat housut olivat kuluneet tai repiytyneet taistelussa niin pahasti, että ne olivat lyhentyneet hyvin paljon säärien kohdalta.

Kääpiö ei kuitenkaan esittäytynyt samalla tavalla kuin Nicolette vaan meni suoraan asiaan. Purppuraviitan kerrottua hänelle tapahtuneen, he kaikki viisi lähtivät kohti sitä aukiota, jonne muu kylän väki oli mennyt. Matkalla kääpiö kertoi kovaan ääneen mitä hän oli itse viime tapaamisesta lähtien tehnyt, joita Sandirin oli hyvin vaikea uskoa. Nicolette puolestaan kuunteli korva kovana niitä tarinoita, miten hän oli napannut muutaman rosvon omin käsin täältä ja passittanut matkoihinsa otettuaan ryöstösaaliit talteen. Hän tiesi, että kääpiö valehteli selvästi, mutta kohteliaasti näytti hämmästyneeltä ja innostui aina välillä taistelukohdissa. Nicolettea kuitenkin kiinnosti arvon kääpiön nimi ja kun hän töykeästi oli jättänyt kertomatta sen, hän päätti itse toimia. Kääpiö kuitenkin naurahti kovaan ääneen Nicoleten kysyessä hänen nimeään, koska hän oli unohtanut sen kauan sitten. Monia vuosia hän oli yksin asunut täällä ja niin hän tulisi tulevaisuudessakin. Yksin ollessaan pienet asiat kuten oma nimi tuppaa unohtumaan, mutta hänestä on maailmalla monia nimiä. Rosvoilla on tapana kutsua häntä Hulluksi Erakoksi kun taas kirkon väki tapaa kutsua häntä joko Ystäväksi tai Kääpiöksi.

Aukiolle päästyä Purppuraviitta otti puheeksi tulevan suunnitelman. Helvetin armeija olisi varmaan johonkin tähän aikaan kylässä jo ja nähdessään meidän olevan jossain muualla, he alkaisivat etsiä meitä. Meillä ei ole tarkkaa lukumäärää tiedossa, mutta voidaan olettaa, että heitä on noin 3 johtajaa ja heidän oma pieni demonijoukkonsa. Kolme etsijää siis, jotka olisi hyvä hoitaa ensiksi pois ennen kuin lähdettäisiin haastamaan saakuli kätyriä, joka jää varmaan kylään odottamaan minua tai Cylanthielia. Älkää te muut yrittäkö edes taistella häntä vastaan.

Koska etsijiä on noinkin paljon, niin kaikki eivät voi lähteä pois turvapaikasta noin vain. Olisi siis hyvä, jos joku tai jotkut jäisivät puolustamaan tätä paikkaa ja Purppuraviitta ehdotti itse, että hän ja kirkon väki jäisi tänne suojelemaan. Te neljä ja metsästäjät maastossa liikkumisen ja taistelukokemuksen vuoksi olisi hyvä mennä ulos etsimään nämä pienet demonijoukot ja tappaa heidät viimeiseen demoniin asti. Kun Cylanthien saapuu tänne, kerron hänelle sopimamme suunnitelman ja jokaisen olinpaikan. Ottakaa jokainen mukaanne yksi näistä kirjekyyhkysistä ja kertokaa, jos olette löytäneet ja tappaneet jonkun joukkion.

Koska Archelo oli hyvin arvostettu ihminen ulkomaalaisten joukossa, metsästäjät pyysivät päästä Donovicin mukaan. Osa heistä kuitenkin ihaili myös Sandiria ja uusien taitojen oppimisen toivossa, noin puolet heistä pyysivät päästä Sandirin mukaan, jos tämä vain kelpuuttaisi hänen rinnalleen sotureita. Kääpiö puolestaan oli niin tykästynyt tuohon kohteliaaseen neitokaiseen, että hän halusi olla hänen kanssaan taistelun tai elämänsä loppuun asti.

--------------------------------------------

Jos jollain on parempi idea suunnitelmaksi niin ehdottaa toki voi.

Metsästäjiä on yhteensä 7 kappaletta, että ne pitää vähän jakaa sopivasti. Haluaako jompi kumpi ottaa useamman komennettavaksi vai angstaako Sandir kenties yksin?

Gila voi saapua turvapaikkan jossain vaiheessa, mutta fluffillisesti muut olisivat lähteneet menemään jo paikasta aikaa sitten, jos eivät ole laiskoina jääneet odottamaan, että joku Helvetin joukko olisi löytänyt turvapaikan.

[halko]

Sandir ei tule listimään porukkaa yksin, vaan haluaa jakaa sen ilon muiden kanssa.

Edit: Siis ei hän sitä iloa oikeasti jaa. Ylimielinen haltia vaan käyttää ihmisiä harhautuksissa ja muuta. EI häntä kiinnosta paskaakaan jos joku niistä kuolee.

[Tyranni]

Päätös
Nirla astui Helvetin Portista apulaisensa perässään. Uusi demonien komentaja katsahti tuttua maaperää jälleen ja tunsi riemun sisällään. Nirla vannoi itselleen, ettei enää ikinä Helvettiin takaisin menisi, vaikka häntä väkisin sinne vietäisi.

Mutta parin minuutin maanpinnalla oleskelun jälkeen hänen rinnassaan alkoi tuntua kipua. Pientä ärsyttävää kipua, jonka Nirla ajatteli pian pois, eikä hän ajatellut asiaa enempää. Hetken päästä kipu alkoi koventua, ja hapen saanti vaikeentua. Nirlan polvet pettivät, ja hän kaatui polvilleen maahan. Kaikki mitä hän näki, muuttui valkoiseksi. Kaikki äänet vaikenivat, kunnes muutama ääni palasi. Nirla kuuli valittavia ääniä ja pehmeää harpun soittoa.

"Miksi petit kansasi ? Miksi haluat teurastaa kaikki hyvät ihmiset, joihin olet luottanut ja jonka kanssa olet kokenut seikkailuja? Miksi liityit Helvetin armeijaan?", kuului jyrisevä ääni jostain Nirlan sielun pohjalta. "Se ei ollut minun vaihtoehtoni, minut pakotettiin! En minä halunnut teurastaa kaikkia, vaan päästä pois sieltä kirotusta kellarista!", Nirla huusi vastaan. "Älä yritä oikeuttaa tekoasi, tai vierittää syytä jonkun muun niskoille! Sinä, olit se jonka sen viimisen valinnan teit. Antauduit pirun pauloihin ja menetit oman tahtosi."

"Anna sinulle kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden. Haluatko auttaa vai teurastaa viattomia ?" Ääni kysyi. Nirla pohti tätä hetken, ja yritti vastata. Hän ei kuitenkaan saanut vastattua. Hän ei saanut sanottua enää sanaakaan. Nyt hän tunsi kivun uudelleen, vanhat kivut palasivat, ja toivat pistävän päänsäryn mukanaan, joka oli halkaista Nirlan pään.

Nirla kuuli uuden, tälläkertaa pirullisen ja ilkeän äänen. "Sinä olet minun alamaiseni, sinä vannoit valan! Kukaan ei vie sinua minulta ja sinä olet minun omani. Nyt ja ikuisesti. Vapautusta ei ole." Kipu poistui jälleen, ja Nirlan mieli oli selkeä ja hänellä oli vain yksi ajatus. Tapa.

Nirla tunsi kaikkien halujensa, unelmiensa, ja muun, mikä merkitsi jotain, muuttuvan sekavaksi, väkeväksi tappamisen himoksi. Nainen yritti taistella halua vastaan vähän aikaa, mutta halu oli viedä Nirlan tahdosta voiton. Juuri antamaisillaan periksi haluilleen, hän muista mitä hänelle äsken tapahtui, ja Jumalan kanssa käyty keskustelu palasi takaisin mieleen.

Ja niin Jumala antoi hänelle vielä yhden mahdollisuuden. "Sinua ei voi kukaan pakoittaa mihinkään, ainut asia joka ratkaisee oikeasti, on oma tahtosi. Tahtoasi ei voi kokonaan alistaa ikinä, vaikka tälläkin hetkellä suurin osa tahdostasi on pahan vallassa, ja hän yrittää kontrolloida sinua. Sinua voidaan ohjailla tai koittaa manipuloida, mutta viimeinen päätös on sinun. Päätöksesi on, haluatko tappaa, vai auttaa?" Nirla vastasi, "Autan."

Nirlan vastattua hän alkoi voida pahoin. Hän oksensi maahan mustaa, hyytelömäistä mönjää, ja hänen suustaan alkoi myös purkautua savua. Samaa savua, mitä häneen oli laitettu silloin hänen kellarissaan. Paha poistui hänestä.

Nirlan noustua vapisten, hän katsoi ympärilleen. Yhtäkkiä vanhat toverit ja alamaiset eivät näyttäneetkään niin tottelevaisilta ja alistuneita, kuin vasta muutama minuutti sitten.

[Rotten sound]

Heimir nuosi helvetistä porttin läpi maan päälle hänen saaminsa joukkojen kanssa. Nämä sotilaat olivat mustan haarniskan peitossa, jotka olivat pitkien pikkien peitossa. Heidän verenpunaiset turkisviitat roikkuivat haarniskassa kiinni liehuen tuulessa. Aseinaan olivat terävät miekat ja raskaat kilvet. Näistä kolmesta soturista yksi oli erikoinen hänellä oli punaisella koristeltu haarniska ja aseena veitsen terävä hilpari.

Päässään Heimirillä kuullui ääni "Tapa kaikki jotka eivät polvistu eteesi, tuhoa kaikki jumalan luoma ja kanna minun nimeä ylpeänä!" Valta mikä hän oli saanut paloi hänen suonissaan tuota tunnetta ei pystynyt kuvamaan, edes voimakas adrenaalin tuoma virkeys. Tunne oli kuin joisi ihaninta nestettä palavaan janoon, mutta mielessä on loputon jano tuota nestettä varten. Jano tuota tunnetta varten ajoi häntä kohti kylää saakuli oli luvannut lisää valtaa ja häntä ei estäisi kukaan. Palkinto hänelle olisi iso pala muitten sotureitten kesken pala solaa, jossa hän saisi elää palveliotten kanssa. Ajatuskin tehtävän epäonnistumista sai hänet hiljaiseksi, kun saakuli muistutti mikä häntä odottaisi.

Heille oltiin annettu tehtävä murskata nopealla hyökkäyksellä kylän vastarinta, jos sitä oli. Tämän jälkeen etsiä ihmiset, jotka alistettaisiin saakuli vallan alle tai tapettaisiin. Demonit odottivat kärsimättöminä käskyä lähteä kohti kylään päin, mutta Nikolai odotti viellä jotakin. Samassa Heimir tunsi saman minkä Nikolai oli vaistonnut jo. Nirla makasi maassa oksentaen saakuli lahjan maahan, joka imeytyi maahan hitaasti. Demonit muodostivat hänen ympärilleen kehän lähestyen häntä hitaasti kostonhimoisina.

Työntäen pari demonia sivuun Heimir ja hänen soturit tulivat kehän sisään. "Petturi! Tapan sinut omin käsin säälittävä haltia. Mitä sinä säälittävä heikko haltia ajattelit, kun hylkäsit saakuli lahjan? Hän pitää sinut suojassaan, antaa sinulle nautinnon tyhjään elämään ja ennen kaikkea valtaa. Miten luulet pystyväsi tappamaan minut saakuli valituista nyt?" Heimir nauroi haltialle ja lähestyi vetäen mustan kahdenkäden miekan selästään. Hymyillen hiljaa Heimir lähestyi itsevarmana, koska hän pääsi testamaan saakuli antamaa valtaa.

[The Chosen of Waagh]

Donovic tyytyy kyllä kolmeen mieheen, onhan hän "vain" hero :P

Donovic kuunteli muiden puheita vaitonaisena, kääntäen näkevän silmänsä usein kohti kylää, jossa hän tiesi Archelon ruumiin vieläkin makaavan siinä mihin hän oli tämän laskenut. Hän raapi leukaansa ja puhui hiljaisesti Nickolettelle, juuri kun tämä oli lähdössä: "kuule... tunsin Archelon hyvin, eikä hän olisi ennen ikinä tehnyt mitään tällaista. Hän meni helvettiin sinun vuoksesi. Toivottavasti et unohda häntä sinne... sillä hän ei ansaitse sitä". Kääntymättä katsomaan naisen reaktiota hän nyökkäsi kolmelle metsästäjälle ja veti koukkukärkisen miekkansa huotrasta. Heillä oli demoneita tapettavana.

Fluffia tulossa lisää myöhemmin

[Ookami_Tez]

"On kunnia taistella rinnallasi." Nickolette oli todennut kääpiölle alkaen varustaa itseään ja Fremiä taisteluun. Ferdinand oli myös hengissä, mutta Nickolette lupasi tälle palaavansa Mikaelin kanssa, mutta nytten hevosen olisi jäätävä suojelemaan kyläläisiä. "Court!" Nickolette huudahti nousten Fremin selkään viitaten kääpiöön. "Oletko valmis lähtemään. Minulla ainakin on asiaa helvetistä tulleille ja en haluaisi asian viipyvän yhtään enempää." Nickolette sanoi Fremin kopsutellen kääpiön viereen.

Eli tuo nimi tulee ranskan sanasta lyhyt joka on Court (Bretonnialaisethan on ihan ranskalaisia, joten otin ranskan esittämään brettien kieltä joten Nickolette puhuttelee kääpiötä lyhyeksi. Olisin ottanut kääpiö sanan, mutta se on näin suomalaisittain hieman harhaan johtava Nain)

[El Capitan]

Kummia kummia tapahtuu. Väki vaihtelee puolia ja siitäkös Heimir ei tykkäse.

Heimir vs Nirla

Nirla katseli ympärilleen epätoivoisena. Hän oli iloinen päästyään vapaaksi saakuli vallasta, mutta sen ajankohta oli todella huono. Tämän huonompaa ei voisi edes kuvitella. Hetki sitten ystävinä käyttäytyneet demonit, niin omat kuin toisten komentajien, näyttivät nyt paljon kookkaammilta ja pelottavemmilta mitä ne olivat hetki sitten näyttäneet. Niiden terävät kynnet ja mustat haarniskat olivat uhkaavia ja Nirla ei voinut ajatella mitään muuta kuin heräämistä yövuoteestaan tästä painajaisesta. Painajainen tämä ei kuitenkaan ollut vaan totista totta ja ellei haltianeito keskittyisi ja kokoaisi itseään pian, olisi hän hyvin nopeasti mennyttä kalua. Nirla otti hilparistaan hyvän otteen ja puristi sen vartta kaikella voimallaan kooten itseään samalla.

Demonien päästellessä omia ääniään yritellen pelotella häntä, heidän takaansa lähestyi jokin kookas henkilö. Maassa olevat vesilätäköt tärisivät peikon, Heimirin tullessa demonien takaa uhoamaan hänelle tuttuun tapaan. Nirla sai kummasti lisää rohkeutta kuunnellessaan peikon uhoamista. Tavallista ihmistä se olisi varmaan pelottanut, mutta hän oli kuullut tuollaisia puheita aikaisemminkin kun oli johdattanut omat sotatoverinsa moniin taisteluihin ja sotiin. Uhoaminen kertoi heikosta vihollisesta ja vanha sanontahan kuuluu: ”Mitä isompi se on, sitä kovemmin se kaatuu.”. Peikon ollessa myös niin itsevarma voitostaan ja vastustajan heikkoudestaan, se antoi Nirlan tehdä aloittava liike. Nirla hämmästyi nähdessään Heimirin laskevan aseensa alas ja heiluttamassa kättänsä pyytäen häntä iskemään ensin.

Nirla ei kuitenkaan jäänyt miettimään, oliko peikolla lainkaan mitään taka-ajatusta vaan lähti suoraan rynnäkköön asettaen hilparin suoraan eteensä. Hän kuitenkin piti mielessään koko ajan petkutuksen ja valmistautui hyppäämään sivuun, jos Heimir iskisikin aseellaan häntä salaa. Iskua ei kuitenkaan tullut vaan Nirla pääsi iskemään peikkoa läheltä. Nirla hämmästyi nähdessään Heimirin pelottomuuden ja paikoillaan pysymisen, mutta ei antanut sen kovin paljoa häiritä häntä. Kohottaen hilparinsa vaaka-asennosta pystyasentoon, hän iski ensin peikkoa vasempaan rintaan, sen jälkeen oikeaan kylkeen ja viimeisenä otti kohteekseen heikosti panssaroidun kaulan. Pieni horjahdus taaksepäin kuitenkin sai iskun menemään ohitse kaulasta ja Heimirin saatua tasapainonsa takaisin, hän naurahti tuntiessaan lainkaan kipua missään päin hänen ruumistaan. Itse Nirlakin hämmästyi nähdessään iskujensa tehottomuuden. Naarmuja hän oli saanut aikaan peikon ihoon, mutta yksikään niistä ei vuotanut verta.

Demoneiden hurratessa Heimirille, peikko otti aseestaan kahden käden otteen ja lähti askelemaan kohti haltiaa. Nirla puri hampaansa yhteen ja katseli nopeasti ympärilleen. Muut demonit olivat menneet piiriin heidän ympärilleen ja liikkumatilaa ei ollut paljoa suuntaan tai toiseen. Massiivisen peikon lähestyessä edestä kohti, liikkumatilaa olisi hyvin vähän. Heimirin tullessa lähemmäs, peikko valmistautui iskemään nostamalla kätensä ylös. Nirla olisi voinut hypätä iskun tieltä pois, mutta olisi joutunut niin lähelle muita demoneita, että ne saisivat mahdollisuuden raadella hänet kuoliaaksi hänen ollessa maassa makaamassa. Nirla puristi otettaan hilparistaan ja valmistautui puolustamaan tulevan, voimakkaan iskun.

Nirla oli kuitenkin pahoin aliarvioinut peikon voimakkuuden. Isku tuli niin voimakkaasti hänen aseen varteen, että se ei edes hidastunut laisinkaan törmäyksestä. Kolahduksen kuultua kahdenkäden miekka jatkoi matkaansa kohti haltian keskiruumista lävistäen sitä suojaavan kovan panssarin. Nirla kaatui maahan huutaen kivusta ja katsoen kauhuissaan hilpariansa, joka oli mennyt kahdeksi palaseksi hänen silmiensä edessä. Häntä kuitenkin enemmän hirvitti haava vatsassaan, joka vuoti verta vakavasti.

Heimir hymyilli haltialle maassa, joka yritti nuosta pystyyn haavoistaan huolimatta. Heimir ei kuitenkaan päästänyt häntä nousemaan takaisin seisomaan vaan tylysti potki häntä kylkeen. Nirlan taisteluhalun kadotessa potkuja vastaan ottaessaan, hän kääntyi selälleen makaamaan ja levitti kätensä sivulle. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään valmistautuen kohtaloansa varten, jota hän ei enää voi välttää. Hitaasti nauttien hetkestä peikko otti otteen miekan terästä kiinni ja nosti miekan korkealle ilmaan. Nirla kuitenkin avasi uudestaan silmänsä nähdäkseen, millä tapaa peikko lopulta hänet tappaisi ja ihmetteli peikon liikettä kunnes kauhu lamaanutti hänet tajuten mitä peikko aikoisi tehdä. Viimeinen asia mitä hän näki oli suuren väistimen tulevan hänen naamaansa kohti.


----------------------------------

Varoituksena kaikille hyviksille, että Heimir tinttasi Nirlan kumoon ekalla rundilla. Pelätkää häntä ja silleen.

[Rotten sound]

Nostaen väistimen maasta, joka oli murskannut haltian pään tuntemattomaksi veren ja luukappaleitten kasaksi hän otti haltian ruumiin käsiin heittäen sen demoneille raadeltavaksi. Syvä naurun saattelemana Heimir huusi demoneille "Näin tulemme tekemään jokaiselle, joka yrittää estää meitä! Me olemme saakuli oikea käsi, me olemme valitut hallitsemaan kylää ja ne kylässä piileskelevät ihmiset tulevat polvistumaan meidän edessämme. Juhlat alkakoon saakuli kunniaksi!" Demonit hurrasivat ringissä tuolle mahtavalle peikolle, joka tulisi viemään heidät kohti voittoa.

Nostaen miekan ilmaan maa rupesi tärisemään ympärillä lopulta syttyäen peikon ympärillä tulimeren. Liekit rupesivat imeytymään peikon sisälle hitaasti peikko rupesi kasvamaan pituutta ja jo isot lihakset rupesivat kasvamaan luonnottoman näköisiksi lihanpaloiksi. Huuto kuullui keskeltä liekeistä tuo ihana lämmin tunne Heimirin ympärillä levisi ympäri häntä. Veri alkoi hiljaa kiehumaan hänen sisällä kiihdyttäen muutoksia hänen kehossaan. Nopeasti kauhun ilme alkoi saamaan valtaa peikon kasvoja, kun hän rupesi huomaamaan magian epätasapainon ympärillä. Yrittäen nopeasti riehtoa itseään irti liekeistä, mutta tämä oli jo liian myöhäistä. Suuri räjähdys kuullui keskellä liekkejä heittäen demoneita ympäriinsä.

Savun keskeltä nousi äärimmäisen lihava Heimir, jonkin oli aiheuttanut mutaation epäonnistumaan. Yrittäen miettiä syytä epäonnistumiseen oliko tämä jumalan väliintulo, saakuli kieroa huumoria vai onnen sattuma. Käsky tuli jatkaa matkaa kohti kylää, mutta tämä tuotti ongelmaa kävellä kunnolla hänen ylimääräinen massa esti hänen liikeratoja ja hidasti häntä.

[Ilkeapikkuperkele]

Erathanian astui portista ulos. Häntä seurasi joukko mustaan panssariin sonnistautuneita sotureita. Raskas hilpari hänen kädessään tuntui janoavan kostoa. Kostoa niiltä kaikilta, jotka olivat hänet täällä maanpäällä pettäneet. Purppuravitta ja se haltia joka hänet löi. Kaikki ne ihmiset. Hän komensi joukkonsa eteenpäin kohti kylää, josta hän toivoi löytävänsä nuo ihmiset, jotka olivat hänelle hurranneet. Heidän täytyisi maksaa kaikesta väärydestä, mitä he olivat hänelle tehneet.

"Seuratkaa minua!" Erathanian komensi joukkojaan valmiina lyömään kaikki, jotka häntä vastaan asettuisi. Samalla hän huomasi tuon saman peikon, jonka hän oli surmannut aikaisemmin helvetissä. Nopeasti peittäen kasvonsa kypärän visiirillä Erathanian toivoi, että peikko ei tunnistaisi häntä. Kyseisellä otuksella ei välttämättä olisi kovasti hyvää sanottavaa heidän viimekertaisesta tapaamisesta.

Erathanian katsoi sotureitaan hetken miettien olisivatko he valmiit taistelemaan hänen kanssaan jopa itse Saakulin omia sotureita vastaan? Hänestä voisi tulla uusi helvetin ja tämän kylän ruhtinas jos hän osaisi juuri oikealla hetkellä kääntyä itse "omiansa" vastaan ja jopa lyödä itse Saakulin. Hän ei tottelisi enään ketään. Hän olisi ruhtinas.

Kuumeisesti etsien ensimmäistä vastustajaansa Erathanian jatkoi kohti kylää luottaen uusiin voimiinsa ja joukkoihinsa. Kukaan ei astuisi häntä vastaan. Kaikki vielä kumartaisivat häntä tai kuolisivat.

[Gilaelin]

He odottavat, että sinä pelastat heidät

”He lähtivät yksin?” Cynathiel toisti, kykenemättä uskomaan Purppuraviitan sanoja. Mies kiersi vaivaantuneena haltian kylmän katseen. Koko Solan väki oli pakkautunut syvälle luolan perälle ja värjötteli pimeässä ja kosteassa, luoden miekkamestarille mielenyhtymän nurkkaan ajetuista eläimistä. ”Helvetti on nostattanut Solaa vastaan armeijan, Nicolette ja Sandir syöksyvät itsemurhaan”, Cynathiel sähisi tuntien turhautumisen, odottelun ja epätoivoisen pakenemisen tuottaman stressin purkautuvan pikkuhiljaa hallitsemattomasti ulos omia aikojaan.

Purppuraviitan huulet puristuivat viivaksi ja Cynathiel saattoi tuntea ärtymyksen nousevan ihmisen silmiin. Haltia ja Purppuraviitta tuijottivat hetken toisiaan ja ihmiset heidän ympärillään eivät kyenneet sanomaan, kumpi heistä laski katseensa ensin, kun Purppuraviitta avasi lopulta suunsa. ”Miksi olet siis yhä täällä valittu?” hän sanoi. Mies heilautti kättään suurpiirteisesti kohti luolan perällä kyyhöttäviä ihmisiä. ”Katso heitä. He kyyhöttävät tuolla nurkassa sinun takiasi. He odottavat, että sinä pelastat heidät. Ystäväsi menivät edeltä, sillä he luottavat sinuun. He luottavat, että sinun avullasi demonit tuhotaan”. ”Joten herra haltia, jos sinä sanot Nicoletten ja Sandirin syöksyneen juuri kohti itsemurhaa, meidän kaikkien tulisi olla hyvin huolissamme, hyvin huolissamme”, Purppuraviitta sihahti.

Ihmisen sanat iskivät kuin nyrkki. Cynathiel olisi tahtonut lyödä miestä, tappaa hänet vain siksi, että alhainen ihminen oli uskaltanut puhua asurille tuohon sävyyn. Ja kuitenkin miekkamestari tyytyi vain puristamaan kätensä nyrkkiin, niin että rystyset muuttuivat valkoisiksi. Miekkamestari tiesi Purppuraviitan puhuvan totuuden sanoja.

Pala nousi haltian kurkkuun hänen ymmärtäessä oma epäilyksensä ja voimattomuutensa. Hän tunsi olevansa valmis, mutta samalla niin epävarma ja peloissaan. Koskaan ennen hänen taakkanaan ei ollut ollut niin monen ihmisen henki, niin monen ystävän henki.

Cynathiel kääntyi kannoillaan ja käveli ulos luolasta, Sudensurma paljastettuna oikeassa kädessään. Epäilipä hän itseään tai ei, hän ei voinut antaa nyt periksi, hänellä ei ollut varaa siihen. Miekkamestari saattoi aistia kirpeässä ilmassa vihan joka veti hyvin vertoja hänen omalleen. Veren tuoksu, joka tahtoi hukuttaa hänet.

”Erathanian”, Cynathiel kuiskasi. Sillä hetkellä miekkamestari joka oli koulutettu vuosisatoja patoamaan tunteensa ja pitämään ne erossa taistelusta, tiesi missä ja kehen nuo kaikki pahat asiat vihdoinkin purkautuisivat.

[El Capitan]

Olisihan tästä paremman voinut tehä, mutta menkööt nyt.

Etsikää ja tappakaa lapseni

Mustan vankkurin kulkiessa niittyä pitkin kohti kylää, jokainen kasvi sen läheltä kuihutui silmissä kuivaksi, kuolleeksi kasviksi. Sade rankkeni sen lähellä kun hevoset hirnuen vetivät vankkuria hetki hetkeltä lähemmäs kylää ja salama valaisi tumman, myrskyisien pilvien täyttämän taivaan valollaan. Kylä oli jo näkyvissä ja vankkurin ajettua ensimmäisten talon luokse, hevoset hidastivat laukkaansa ja pian ne kävelivät kylän keskustaa kohti.

Hevosten pysähtyessä paikoilleen, vankkurin ovi aukesi ja esiin tuli henkilö, joka tunnettiin nimellä saakuli oikea käsi. Mies katseli ympärilleen kylän tyhjiä katuja ja rakennuksia, joissa ei ollut minkään laista elämää. Kylä oli tehnyt juuri sen minkä hän oli kuvitellut niiden tekevän. Lähtenyt karkuun tuhon teiltä viivyttäen kohtaloaan alistua hänen ja Herran edessä. Mies otti miekkansa esiin vöyltään jo kohotti sen taivaalle. Miekan metallin väri kiilsi tummasti veden laskiessa sen vartta pitkin kädenpidikettä kohti miekan alkaessa hohtaa violetin värinä hänen käsissään.

Demonien ja niiden johtajien saavuttua kylään, saakuli oikea käsi lausui heille muutaman sanasen. Koska kylän väki ei ollut jäänyt puolustautumaan tänne kylään, heidän oli etsittävä nämä karkuun lähteneet pelkurit. Kellään heistä ei ollut mitään tietoa, minne väki oli mennyt piiloon, mutta kokonainen kylä ei voisi olla paennut kovin kauas. Heillä oli enintään vähän yli päivä aikaa päästä karkuun ennen tuloamme tänne. Oikea käsi antoi Heimirille ja Earatharianille tehtävän lähteä joko kaksistaan tai yksin etsimään kylän piilopaikka jostain täältä Solasta ja teurastaa jokaisen löytämänsä henkilön, joka ei elä palvellakseen saakuli. Itse oikea käsi jäi kylään odottamaan, että joko tuntematon pelastaja tai joku muu Jumalan lapsi uskaltaa tulla haastamaan hänet. Sitä odotellessa hän tekee kylässä muutamia muutoksia rakennusten suhteen.

------------------------------------------------

Sellasta sitten.

Jos teillä on balls of steel niin voitte ihan fluffissa kertoa, minne päin Solaa menette tai olette menossa. Muussa tapauksessa pitää keksiä joku muu tapa kertoa minulle menosuunta.

Lähtekääs sitten liikenteeseen. Niin pahikset kuin hyviksetkin.

[halko]

Saanko minä siis neljä sotilasta avukseni? Vau

Mutta laittanen tänne sen pörrön sitten viikonloppuna/lopuksi. Nyt pitää oman areenan pörrö saada valmiiksi

[El Capitan]

Väki voisi sitten pääsiäisen jälkeen taas palata tännekin. Kovin hiljaista on ollut viime päivät.

Mutta joo, Rottenilla sen kun vain tapahtuu kaikkea kivaa...

Tapoin herranne, totelkaa minua

Päästyään Solan kylään, Heimir alkoi katselemaan ympärilleen. Aluksi hän katseli, minne Earatharian olisi menossa ja sen jälkeen loi katseensa omiin uskollisiin demoneihinsa. Ne eivät sanoneet mitään paikkaa, minne ne haluaisivat mennä, vaan seisoivat paikoillaan pidellen kiinni hilpareista ja kilvistään. Odottaen Heimirin käskyä marssia jonnekin ja tappaa jokainen vastaan tullut. Ennen kuin hän kerkesi päättämään menosuuntansa, hänen silmiinsä osui muutama hetki sitten tappamansa Nirlan, erään komentajista, demonit, jotka seisoivat samaan tapaan kuin hänen omat demoninsa kylän kaduilla.

”Nuo vätykset tuolla vain istuvat paikoillaan kun me teemme kaiken työn. Minä tapoin heidän johtajansa, joten heidän pitäisi olla minulle uskollisia ja uhrata henkensä vuokseni.”, Heimir ajatteli ja lähti kävelemään niitä kohti hymyillen aikomukselleen.

Rähjättyään hetken aikaa siitä, miten demoneiden pitäisi olla hänen seuraajiaan ja totella jokaista hänen käskyään, Heimir pettyi nähdessään demoneiden kiinnostuksen puutteen hänen sanoilleen. Ne eivät edes tainneet kuunnella, mitä hänellä oli sanottavana niille. Tämäkös suututti peikkoa hyvin paljon, koska hänen sanansa tulisi olemaan laki heidän tapettuaan kylän pelastajat. Tämä peikko ei hyväksyisi tottelemattomuutta silloin eikä nyt.

Koska demonit eivät kuunnelleet hänen omia sanojaan, peikko ajatteli niiden kuuntelevan heidän kaikkien Herraa, saakuli. Polvistuen kylän kadulle laittaen päänsä alas, Heimir pyysi saakuli antamaan hänelle lisää voimaa ja demoneita käskyläisiksi, jotta hän voisi teurastaa ihmisiä hänen nimeensä. Hetken aikaa kesti ennen kuin mitään tapahtui. Pilvet alkoivat taivaalla muuttamaan järjestystään, ne alkoivat ryhmittymään taivaalle tiettyyn muodostelmaan, että niissä alkoi näkymään hahmon kasvot.

Kasvot eivät olleet kenenkään muun kuin saakuli omat, tai hänen äänensä kasvot. Kasvot kuitenkaan eivät toteuttaneet Heimirin pyyntöä vaan kuulostivat hyvin pettyneiltä peikkoruhtinaaseen. Vaikka saakuli oli antanut Heimirille suunnattomat voimat lyödä yhden omistaan muutamalla iskulla kuoliaaksi taistelussa puhumattakaan pienestä armeijastaan kokeneita taisteluun syntyneitä demoneita, peikko pyysi ja pyysi lisää häneltä. Heimiristä oli tullut ahne saakuli tarjoamiin voimiin ja siitä saakuli päätti rankaista peikkoa.

Heimir alkoi tuntemaan olonsa hyvin heikoksi tuulen tullessa kovaa vauhtia hänen ruumiiseensa saaden suuren peikon selkärangan kylmille väreille. Hänen käsiään maassa alkoi polttaa ja noustuaan ylös huutaen polton vuoksi käsiään katsellen, hänen luhistui polvilleen takaisin maahan. Hänen näkönsä alkoi heiketä ja ajantaju oli hyvin minimaalinen. Hän ei enää tiennyt, missä hän oli ja mikä aika nyt oli. Pidellen päätänsä käsillään, hän luhistui maahan kyljelleen tuntien itsensä hyvin heikoksi.

Heimir makasi maassa hetken aikaa paikoillaan ja tuulen rauhoittuessa, polton kadotessa ja huonon olon kadotessa pikku hiljaa, hän alkoi nousemaan pystyyn. Hänen askeleensa olivat kuitenkin vielä vähän epävarmat ja hoiperrellen Heimir käveli eteenpäin ajatellen vain yhtä asiaa. Hänestä tulisi noiden demoneiden komentaja. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Hänen otteensa miekastaan tiukkeni päästyään lähemmäs demoneita.

[El Capitan]

Tukos fluffisuonessani tekee kepposet. Onneksi FF9:n soundtrack auttoi fluffin virtaamista silloin tällöin.

Heimir vs Nirlan demonit

Päästyään lähelle demoneita, Heimir kohotti miekkansa päänsä yläpuolelle ja huusi raivoisan huudon. Demonit kääntyivät hänen puoleensa vain todistaakseen heidän johtajansa kuoleman jäädessään tuon suuren miekan alle. Miekka tuli Heimirin pään yläpuolelta suurella voimalla ja hyvin teroitettu terä leikkasi demonin keskeltä kahtia kuin appelsiinin. Kaikki demonit katsoivat johtajansa kahta palasta maassa Heimirin uhotessa omaa ylivoimaisuuttaan muita kohtaa ja kuinka hän olisi valmis tappamaan kaikki, jotka eivät häntä tottele samaan tapaan kuin tämän poloisen demonin juuri äsken.

Demonit pysyivät paikoillaan hetken aikaa kukin miettien mitä tekisivät. Suurin osa demoneista tunnusti Heimirin heidän uudeksi johtajakseen hänen voimiensa vuoksi, mutta kaksi demonia katsoivat hetken aikaa toisiaan ja kävivät yhdessä Heimirin kimppuun kostaakseen edellisten johtajiensa kuoleman. Heimir nosti miekkansa jälleen ylös valmiina pilkkomaan nämäkin kaksi yhtä nopeasti kuin edellisen, mutta kokikin karvaan pettymyksen nähdessään demonien ketteryyden. Äsken hän oli saanut yllätyksen, mutta nyt rehellisessä kasvokkain käytävässä taistelussa, suuri miekka ei osunut mihinkään muuhun kuin ilmaan demonien liikkuessa häntänsä avulla hyvin ketterästi suuren peikon ymäpärillä.

Aina silloin tällöin kun Heimirin puolustus oli heikoimmillaan iskun aikana, toinen demoneista kävi peikon kimppuun selästä ja raateli monilla kynsillään naarmuja peikon ihoon. Suurimpaan osaan naarmuista Heimir ei reagoinut lainkaan niiden ollessa vain pintanaarmuja, mutta jokainen haava, jonka hän sai, kasvatti hänen vihaansa. Raivoisasti huutaen vihasta Heimir alkoi iskemään yhä lujempaan ja epätarkemmin kohti demoneita, jotka helposti joko väistivät tai kyykistyivät miekan tieltä pois. Heimirin kohdatessa suuria vaikeuksia kahta demonia vastaan, muut demonit alkoivat pitämään Heimiriä heikkona olentona, jonka alamaisia ne eivät halunneet olla. Siispä nekin liittyivät taisteluun isottelevaa peikkoa vastaan.

Nähdessään demonien hyökätessä häntä kohti kaikella voimallaan, Heimir huusi omille alamaisilleen pelokkaalla äänellä apua. Yksin hän ei pärjäisi tuota massaa vastaan kun päälle tulee useita pieniä ja yksi häntäkin kookkaampi demoni unohtamatta tietenkään taakse jäänyttä maagia, joka oli nähtävästi aloittanut taikomisen jo nyt.

Heimirin oma maagi otti heti kohteeksi vihollisten maagin ja taistelun sivussa lensi tulipalloja puolelta toiselle. Tulipallot olivat kuitenkin hyvin tehottomia, sillä ne kimpoilivat kerta toisen jälkeen Heimirin alamaisen tumman mustasta haarniskasta sillä aikaa kun se itse yritti kovalla vaivalla saada muodostettua tulipallon omaan käteensä. Maagien kamppaillessa siitä, kumpi olisi taitavempi magian hallitsija, Heimirin kolme lähitaistelijaa lähti ottamaan vastaan toisen puolen apujoukot.

Demonien ottaessa mittaa toisistaan, Heimir alkoi olemaan itsekin pulassa. Kaksi demonia hänen ympärillään liikkuivat nopealla vauhdilla hänen ympärillään, että hänellä oli hyvin vaikea paikallistaa kumpaakaan niistä niiden liikkuessa heti pois näkyvistä. Lukuisat naarmutkin selässä alkoivat saada seurakseen muutamia syvempiä haavoja, joiden väleistä lämmin veri lämmitti kylmää selkänahkaa virratessaan sitä pitkin. Apujoukkojen saapuessa hänen vierelleen Heimir sai kuitenkin uutta puhtia taisteluunsa ja hänen liikkeensä nopeutuivat vihan täyttämästä mielestä huolimatta. Iskut tulivat yhtä lujaa kuin ennenkin, mutta nyt paljon tarkemmin ja demonien hänen ympärillään oli paljon hankalempaa raapia häntä sillä ne alkoivat keskittymään enemmän väistämiseen kuin iskemiseen.

Heimirin demoneilla ei kuitenkaan mennyt yhtä hyvin taistelussa kuin isännällään, sillä vastapuolen jättimäinen peto oli vaarallinen otus, jonka suuret kynnet repisivät vaivatta raajoja irti heistä. Pienempien demonien kaatuessa helposti miekkojen ja hilparin iskuihin alkoi jäljelle jäädä enää tuo viimeinen peto, jota kukaan ei näyttänyt haluavan kohdata. Heimirin nähdessä omien käskyläisten kyvyt tositoimissa, hän sai uutta puhtia taisteluun. Hän karjui, karjui uudestaan ja kolmannenkin kerran saaden ympärillä olevat demonit pysähtymään paikoilleen omien demoneiden yhtyessä karjuntoihin, joka kaikui ilmassa. Karjunnat antoivat demoneille voimaa kohdata tuo suuri peto yhdessä Heimirin ottaessa omat pienet kiusankappaleet näkösiinsä ja yksi kerrallaan hän pilkkoi ne kappaleiksi miekkansa avulla.

Heimir ei hengähtänyt lainkaan päästyään eroon omista kiusan kappaleistaan vaan vielä vihan riehuessa hänen mielessään, hän kohotti miekkansa ylös ja lähti taistelemaan omien demoneidensa kanssa suurta petoa, joka ei näyttänyt kaatuvan niiden iskuihin lainkaan. Päinvastoin. Suuri peto pysyi häntänsä päällä vaivatta ja kynsillään hän testasi jatkuvasti demonien koko vartalohaarniskan kestävyyttä eri paikoista. Heimirin korotettua äänensä kuuluviin, demonit siirtyivät hänen tieltään pois antaen hänelle kunnian kohdata tuo peto yksin. Verta vuotava Heimir katsoi petoa kummallakin silmällään tämän levitellessä kynsiään ympärilleen.

Itsevarmana voitostaan, Heimir lähti juoksemaan kohti petoa, joka lähti tulemaan vastaan osoittaen kynsillään kohti juoksevaa peikkoa kohti. Ensimmäinen käsi kynsineen tähtäsi jalkoihin, joihin se ei osunut oikealla hetkellä tehdyn hypyn vuoksi toisten kynsien löytäessään lihaa ilmassa olevan Heimirin vatsasta. Kynsien työntyesä vatsaan se teki syviä haavoja, Heimirin hyppy hidastui ja hän jäi roikkumaan ilmaan pedon kynnet sisällään. Heimir ei kuitenkaan näyttänyt kuitenkaan yhtään heikommalta roikkuessaan paikallaan vaan alkoi iskemään mahassaan olevaa kättä halki miekallaan. Montaa iskua hänen ei tarvinnut tehdä kun hän laskeutuikin jo alas ja veti muusta raajasta katkenneen kämmenen pois vatsansa sisältä. Hän vuoti verta vakavasti, mutta hän ei näyttänyt olevan lainkaan halukas luovuttamaan. Herra antaisi hänelle voimia jatkaa taistelua.

Ainoaa raajaansa ympärillä heiluttava peto ulisi menetetyn raajansa perään Heimir seistessä paikoillaan hengittäen syvään ja raskaasti. Hänen jalkansa pettää raskaan ruumiin vajotessa jatkuvasti milli kerrallaan alemmas. Verta oli vuotanut maahan hänen suonistaan isoja määriä ja se alkoi näkymään Heimirissä ulkoisesti. Katse alkoi harhailemaan hetkittäin ja hän korjasi koko ajan asentoaan kun oli kaatua maahan. Hän kuitenkin pysyi hukasta huolimatta jääräpäisesti taistelukunnossa kuten vastustajansakin, joka oli myös palannut tolkkuihinsa ja pysähtynyt paikoilleen.

Kumpikin pysyivät paikoillaan kunnes Heimir otti ensi askeleen eteenpäin. Peto teki samoin ja alkoi murisemaan vihaisesti kilistellen kynsiään toisia vasten. Lopulta peto kuitenkin teki uudestaan saman liikkeen kuin aikaisemminkin ja lähti yrittämään jalkojen raatelua. Heimir kuitenkin onnistui nopealla reagoinnilla väistämään kynnet uudelleen ja sai tilaisuuden iskeä petoa minne ikinä tahtoikaan. Vaikka sen kädet olivatkin pitkät kuin käärmeen vartalo, peto oli kuitenkin syöksynyt tarpeeksi kauas, että Heimirillä oli mahdollisuus iskeä häntä ainokaisen raajan lisäksi keskiruumiiseen ja aina häntään asti. Tätä tilaisuutta Heimir ei jättänyt väliin ja monen iskun jälkeen suuri peto oli monena vuotavana palasena maassa.

Nähdessään kaikkien tovereidensa kuolevan, demonimaagi laski kätensä alas ja kumarsi uuden herransa edessä. Heimir oli tappanut yksin jokaisen demonin sen silmien edessä ja pelastaakseen oman nahkansa, se pyysi herralta armoa ja vannoi taistelevansa hänen vierelleen kuolemaansa saakka.

----------------------------------

Dodii, Heimir oli kuolla tällä kertaa, mutta onnistuikin pieksemään kaikki. 2 demonia meni tappelussa, mutta yksi tuli lisää.

[halko]

Tullaanpas taas tännekin kirjoittelemaan. Fluffia ei oikein aluksi syntynyt kunnolla, mutta toivottavasti paranee loppua päin :)

Kolme johtajaa, jokaisella joukko demoneita. Sandirin suu kääntyi hymyyn, tästä tulisi liian helppoa. Sandirilla ei vain ollut mitään hajuakaan mistä etsiä näitä demoneja. Hän silti tiesi mitä hänen olisi tehtävä, minne mentävä. Useat ihmiset halusivat hänen mukaansa, ja se sai haltian ihmettelemään ihmisen typeryyttä. Mutta tuo rohkeus, ehkä jopa uhkarohkeus, toi muistoja Sandirin mieleen; kuinka hän oli yhtään epäröimättä hyökännyt minkä tahansa kimppuun yrittäessään palauttaa kunniansa. Tämän takia hän suostui ottamaan metsästäjiä mukaansa, rohkeus kuitenkin oli osa taitoa ja mestaruutta. Haltia viittoi halukkaiden hänen peräänsä ja lähti kävelemään pois.

Kulku eteni nopeasti, mutta Sandir olisi päässyt nopeampaakin. Tähän mennessä ihmisistä on ollut vain haittaa.
He ohittivat metsän vilkaisemattakaan sinne. Tämä sai ihmiset ihmettelemään hieman. Eivätkö he olleetkaan metsästämässä demoneja? Se metsikkö olisi ollut loistava piilopaikka demoneilla. Sandir kuitenkin hiljensi heidät nopeasti sanoillaan: “Demonit eivät tule piileskelemään. Tässä metsästyksessä he ovat metsästäjiä, me olemme vain saalista heille”. Miehet pysähtyivät, yhden naama alkoi kalveta. Yksi kuitenkin oli entistäkin hämmentyneempi: “Sanoissasi ei ole järkeä haltia. Mitä me täällä niitä metsästämme, jos olemme vain avuton saalis? Olemmeko vain karkumatkalla?”. Miehen puheet nostivat pienen virneen haltian kasvoille. “Taistelun ensimmäinen oppitunti. Jokainen vihollisesi on voimakkaampi ja taitavampi kuin sinä, kunnes olet voittanut sen. Unohdin kerran tämän ohjeen, lopputulos oli kuolemani. Kuten jo sanoin, me olemme saaliita, mutta tämä saalis ei päädy ruuaksi ilman taistelua”. “Et silti vastannut kysymykseeni. Miksi me sitten olemme täällä? Jos tarkoitus olisi taistella viimeiseen hengenvetoon, luola olisi ollut parempi vaihtoehto”. Sandir nauroi: “Voi tuota pelokasta ihmismieltä. Kun kaikki toivo on menetetty, niin mennään vain jonnekin luolan perälle odottamaan kuoloniskua. Tiedättekö te miksi Athel Loren on valloittamaton? Koska sen puolustajat eivät ikinä hylkää toivoa ja mene seinien väliin. Athel Lorenin puolustuksena ilmenee täydellisesti totuus Hyökkäys on paras puolustus. Miksi antaa vihollisen päättää milloin iskeä, kun voit päättää milloin itse isket ja minne. Isket vihollisten heikkoihin kohtiin pikkuhiljaa kuihduttaen vastustajan joukkoja, ja pakenet kun olet tehnyt tehtäväsi. Korjaan kuitenkin sanomaani; me olimme saaliita. Nyt mungo on suuttunut sitä uhkaavalle kobralle”

Haltia ei odottanut vastausta vaan jatkoi juoksuaan, välittämättä ollenkaan seuraisiko miehet häntä vai ei. Sandir oli päässyt nuoruutensa intoon, metsästämisen makuun. Hän tulisi kukistamaan demonit ja ajavansa heidän johtajansa takaisin helvettiin. Ja hän piti siitä.

[Rotten sound]

Puuskuttaen veren hukassa Heimir katsoi raivoa olevilla silmilä kohti hänen maagiaan, joka puuskutti magian väsyttämänä. Yrittäen päästä tilanteesta pois velho tajusi mitä peikko aikoisi tehdä hänelle. "Heimir älä tapa minua tiedätkö kuinka vaikeaa on taikoa?" Velho yritti selitää, kun suuri varjo rupesi peittämään häntä. Huutaen raivosta Heimir löi häntä nyrkillä rinta kehään, joka sai velhon lentämään maahan ja raskas haarniska puristui kasaan rinnan kohdalta. Velho yritti nousta maasta yskien verta huomaten suuret kasvot huutamassa hänelle " Kerrankin epäonnistut niissä tulipalloissa löydät itsesi kappaleinna levitettynä pitkin kujia!"

Katsoen ympärille hän näki toisen saakuli apurinsa, joka oli lähetty myös tuomaan saakuli rautaistanyrkkiä kyläläisille. Lähtien kohti mustaanhaarniskaan pukeutunutta soturia, hän huomasi kuinka hän hermostuksissaan otti paremman otteen hilparistaan. "Lähdemme etsimään nyt niitä kyläisiä. Sinä seuraat minua vai haluatko sinäkin haastaa minut? Lähdemme etsimään nyt jumalan temppelistä heitä tämä on varmin paikka missä heidänlaiset pelkkurit olisivat." Heimir raivon partaalla sanoi soturille, mutta hymyilli kun näki hiljaisen nöykkäyksen.

Lähtien kävelemään pois kylästä Heimir rupesi miettimään saakuli voimia. Tuntien kuinka hän oli voimakkaampi kuin koskaan, mutta samalla hän tunsi kuinka hitaasti voimat hajoittivat hänen ruumistaan. Jopa peikkon luonollinenparantuminen rupesi jäämään jälkeen voimien rappeuttavassa voimassa. Hiljaa matkan aikana hän tajusi mikä oli saakuli idea antaa heille yliluonnilliset voimat, jos hän ei antaisi heille siunausta parempaan kehoon he kuolisivat tuskallisesti. Puistattaen ajatuksesta pimeästi sellistä, hän näki edessään Jumalan temppelin. "Soturit puolustakaa maageja ja antakaa heidän tehdä työnsä. Me teurastamme vihollisen sankarit, jos heitä on siellä" Heimir murisi suustaan ja nosti jalkaansa. Raskas peikon jalka murskasin oven kappaleiksi ja nostatti samalla pölypilven ilmaan.

[Gilaelin]

Soturi käveli hiljaa kohti temppeliä. Hän aisti demonien läsnäolon, mutta ei välittänyt. Tuuli tuiversi hänen tummissa hiuksissaan ja hän otti sen suudelmat hymyillen vastaan. Koskaan, ei koskaan ennen tätä, ollut hän ollut näin varma siitä, mitä teki. Epävarmuus oli poistunut hänen kehostaan, askelistaan ja mielestään jo kauan sitten, sillä hän oli ymmärtänyt vihdoin. Ymmärtänyt, että tämä oli hänen taistelunsa ja että hän taisteli sen itsensä takia. Ei Jumalan, ei omien jumaltensa, ei Tor Álfheimrin, eikä edes Bethin takia, vain ja ainoastaan oman itsensä vuoksi.

Hän muisti, kuinka oli kerran, niin pitkä aika sitten jättänyt ainoan ystävänsä ruumiin makaamaan veriseen lumeen. Silloin unelma siitä, että hän voisi löytää elämälleen merkityksen oli hajonnut. Pitkään hän oli kerännyt sen unelman sirpaleita maasta, kunnes Beth te tuin oli taas korjannut ne ja sulattanut yhteen. Nyt Beth te tuin oli poissa, mutta muistot ja unelma olivat jääneet. Ne hohtivat kirkkaasti hänen sisällään.

Hän oli luvannut suojella näitä ihmisiä ja hän pitäisi sanansa Bethin takia. Tämä ei ollut ainoastaan kosto. Tämä oli hänen oma hyvityksensä itselleen siitä, että hän oli epäonnistunut suojelemaan rakkaitaan niin monta kertaa. Enää kukaan ei kärsisi sen takia.

Cynathiel Iltatähden ääni oli kirkas ja vahva. Se kaikui hänen ympärillään, tarttui tuuleen ja kantautui kaikkialle Solaan.

"Erathanian!"

[Rotten sound]

Rynnitten huutaen sisään heiluttaen sokeana kahdenkädenmiekkkaa temppelissä lennättäen penkkäjä ja pylväitten kappaleita pitkin huonetta. Metsästäjät jähmettyivät paikoilleen pelosta nähden pylvään lentävän heitä kohti. Yksi metsästäjä tajusi hypätä maahan suojaan, mutta kaksi muuta metsästäjää murskaantuivat pylvään ja seinään väliin. Viimeinen metsästäjä ryömi maassa piiloon penkkien alle turvaan suurelta peikolta.

Donovic katsoi rauhalisesti peikkoa ja lähti juoksemaan häntä kohti ottaen voimaa lyöntiinsä. Lyöden koko voimalla peikon polvitaipeeseen samalla kun peikko yritti etsiä epätoivoista metsästäjää. Viiltäen pitkän viillon polvitaipeeseen peikko romahti polvellensa huitaisten sokeasti kädellänsä taaksepäin heittäen vanhan veteraanin pois hänen kimpustaan. Hitaasti haava alkoi parantumaan antaen Heimirille taas voiman nuosta pystyyn katsomaan vihollistaan. Alkaen nauramaan nähtyään vihollisensa vanha mies leikkimässä miekkan kanssa. Nostaen miekkansa ilmaan hän lähti kävelemään kohti vihollista. Donivic katsoi maaten seinä vasten Heimiriä, joka nosti jalkansa murskaten vanhan miehen mytyksi.

Nostaen vihollisen ruumiin käteensä lähtien kävelemään ulos temppelistä. Temppelin ulkopuolella hän nosti ruumiin ilmaan huutaen "Olen teurastanut nimeesi anna minulle lisää voimaa!" Samalla hän antoi merkin polttaa temppelin maahan.

[halko]

Huh huh.

Vanha kylä näytti aivan samalta kuin ennekin. Rakennukset seisoivat onttoina puina kuun kalpeassa valossa. Oli hiljaista. Sandir juoksi kylään välittämättä metsästäjistä ollenkaan. Tämä olisi hänen metsästyksensä. Hän pääsi nopeasti kirkon eteen ja pysähtyi. Tai joutui pysähtymään. Askeleet alkoivat tuntua raskaammilta ja raskaammilta. Hän pinnisteli minkä pystyi nostaakseen jalkojaan, mutta ne ei totelleet. Haltia katsoi eteensä ja yllättyi nähdessään kuun edessään. Tömähdys kertoi hänen kaatuneen.

“Haluat pelastaa solan? Pelastusta ei ole. Haluat saalistaa saaliisi? Saalista ei ole”, ääni puhui hänen päässään. Se oli etäinen kuin kuiskaus tuulessa.

“Mutta”

“Seuraa minua, seuraa halujasi, seuraa kohtaloasi. Tule”

Sandir huomasi makaavansa maassa. Yläpuolella tuijottivat huolestuneen näköiset metsästäjät. Hän ei välittänyt heistä vaan nousi ylös ja katsoi ympärilleen. Tuo tuttu kalpea hohto paistoi sadan metrin päässä. Hohto ei kuitenkaan jäänyt paikalleen, vaan lähti liikkumaan poispäin.

“Odota!”, Sandir yritti huutaa, mutta ilman vaikutusta. Haltia kohautti olkiaan ja lähti juoksemaan perään. Pian hän huomasi olevansa vuoren juurella, edessään mahtavan näköinen ovi. Hohtava hahmo seisoi sen vieressä. Sitten se katosi.


Haltia astui katakombeihin perässään neljä metsästäjää. Pistävä haju tunkeutui heidän neniinsä, eikä valoa ollut paljoa. Sandir ei haltiana valonpuutteesta välittänyt, vaan käveli käytävää eteenpäin katsomatta ympärilleen. ‘Täällä on jotain, aistin sen’. Pian käytävä laajeni suuremmaksi huoneeksi. Huoneen keskellä haltia huomasi kaavun ja kahdet miekat. Muuten siellä ei ollut mitään. Kolme käytävää lähtivät huoneesta sen lisäksi jota pitkin he olivat tulleet.

“Jääkää tänne, minä tutkin yhden käytävän”, Sandir käski metsästäjiä, samalla kun heitti löytämänsä kaavun niskaansa. Sanojensa saattelemana haltia käänsi selkänsä ihmisille ja lähti kävelemään keskimmäistä käytävää eteenpäin. Käytävä päättyi tyhjään huoneeseen. Sen perällä oli jonkinlainen alttari. Valinnan varaa ei juuri ollut, joten haltia meni tutkimaan alttaria ja huomasi sen päällimmäisen levyn olevan irtonainen. Hän työnsi sitä kaikilla voimillaan, ja sai kun saikin sen siirtymän hiukan. Sen alla oli kirjanmentävä tyhjä kolo.

Valtavaa ryminää kuului Sandirin takaa. Haltia kääntyi ja vilkaisi käytävään. Mitään ei näkynyt. Hän veti miekkansa esiin ja lähti juoksemaan takaisin huoneeseen johon metsästäjät olivat jääneet. Huoneessa häntä tervehti tyhjyys. Metsästäjistä ei ollut jälkeäkään. Ympärilleen katsottuaan hän huomasi yhden käytävän olevan kivien tukkima. Siitä se ryminä oli luultavasti tullut. Haltia huokaisi. Ihmiset, ei niitä vain voi jättää yksin. Haltia kääntyi ja loikkasi heti nurkkaan. Toiselle puolelle huonetta oli ilmestynyt kaksi hahmoa. Toinen oli munkki, toinen soturi. Ne näyttivät ihmisiltä, mutta Sandirista tuntui, etteivät ne olleet. Haltia kuitenkin luotti taitoihinsa ja astui esiin.

“Tervehdys!”, hän huusi yrittäen olla niin kohtelias kuin pystyi. Se oli yllättävän vaikeaa. Mitään reaktiota ei kuitenkaan tullut hahmoilta. Sandir huusi uudestaan.

“Sinä varas. Palauta se minkä veit”, munkki osoitti sormellaan haltiaa ja veti tikarin esiin. Sen kasvot näyttivät demoniselta.

“En minä…”, Sandir aloitti, mutta muisti tyhjän kolon alttarissa. Voisiko olla, että siinä oli jotain arvokasta?

“Palaute se tai kuole. Tai kuole ja otan sen kylmistä käsistäsi. Valitse”, soturi oli puheenvuorossa. Sekin alkoi lähestyä Sandiria uhkaavasti. Haltia sai juuri ja juuri hypättyä syrjään munkin iskun tieltä. Munkki iski uudestaan, mutta sai vastaansa kovan teräksen. Sandirin silmät leiskuivat kun hän siirsi tikarin sivuun ja huitaisi munkkia miekallaan. Munkki perääntyi, mutta ei vaikuttanut vakavasti loukkaantuneelta. Soturi astui hänen avukseen ja huitaisi hilparillaan voimakkaasti. Haltia ei edes yrittänyt torjua sitä vaan astui askeleen sivulle. Siitä hän siirsi jalkansa parempaan asentoon ja loikkasi kohti soturia. Kuten hän olikin toivonut, soturi hyppäsi syrjään, jättäen tyhjän käytävän Sandirin eteen. Haltia juoksi.

Ilmaa leikkaava ääni sai haltia hyppäämään sokeasti maahan. Sandir tajusi olleensa onnekas, kun valtava kirves heilahti läpi sen kohdan jossa hän oli silmänräpäystä ennen seissyt. Hän katsoi taakseen, eikä nähnyt jälkeäkään kahdesta hahmosta. Yksi metsästäjistä kuitenkin seisoi siinä hänen edessään. Haltia meni hänen luokseen ja tarttui häntä kädestä. Hän kuitenkin hyppäsi heti pois. Miehen kasvot olivat samanlaiset kuin munkin ja soturin.

Metsästäjä hyppäsi haltian kimppuun raivokkaasti. Ketterä haltia kuitenkin sai senkin väistettyä. Munkki oli soturin kanssa taas ilmestyneet haltian viereen. Munkki iski häntä tikarillaan ja onnistui viiltämään ikävän haavan haltian käsivarteen. Lämmintä verta purskahti Sandirin kädelle. Irvistäen haltia iski munkkia rintaan kerran. Ja toisen. Ja kolmannen. Munkki kaatui maahan kädet rinnassaan. Soturi kuitenkin astui Sandirin kimppuun uhmakkaasti. Haltia astui askeleen taaksepäin. Maassa maannut munkki nousi pystyyn.

Rohkea haltia teki elämänsä rohkeimman teon ja jänisti. Hän juoksi ulos katakombeista. Raikas ilma tuntui niin ihanalta.

Kamalaa skeidaa, mutta valmista