Lordi manfredin kirstu VALMIS!!!

[Yrsa]

Osa 1.

On vuosi 898, syksy, ja minä, kapteeni Karl von franfed, makaan selälläni monen, monen kuolleen miehen seassa. Raskas harniskani suojasi minua vihollisen nuolilata ja miekkojen iskuilta. Mutta taistelun ollessa vielä alussa, ratsastin henkivartioideni kanssa keskelle vihollisen eliitti joukkoja. Tapoin osan, mutta sivusilmällä huomasin kuinka toverini kaatuivat yksitellen maahan. Sitten tunsin kuinka jokin raskas osui minua kylkeen. Huudahdin kivusta ja putosin haavoittuneen hevoseni selästä...

Taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi vielä korkealla, kun minut kannettiin pois taistelu kentältä. Olimme voittaneet, kaaossoturit oli tapettu viimeistä soturia myöten... mutta kovalla hinnalla. Viisisataa meitä oli kun lähdimme ja nyt alle sata.
Minut kannettiin lääkintämiehen luokse. Hän kertoi, että selviytyisin hengissä, että haava parantuisi ajan myötä...mutta hän kertoi myös, että taistelijaa minusta ei enää tulisi.

Jäin siis eläkkeelle, vain 35 vuoden iässä. Muutin keisarikunnan pohjois osaan ja rakennutin sinne taloni. Sinne minä jäin, kunnes tapahtui jotakin, mikä muutti elämäni täysin...

[Yrsa]

Osa 2.

5.6.899
On kulunut melkein vuosi siitä, kun ajoimme kaaossoturit maastamme, mutta mitä olen kuullut kylällä, on uusi uhka tulossa. Kaaoksen voimat ovat jättäneet meidät toistaiskeksi rauhaan, mutta meren toisella puolella sijaitseva Lustria, on houkutellut monia, ja monet uskovat, että Lustrian asukkaat, suuret liskot, liskomiehiksi me heitä kutsumme, aikovat käydä vastahyökkäykseen. Itse en siihen usko, mutta toinen uhka on örkit, vanhat vihollisemme, jotka ovat taas koonneet joukkonsa, ja aikovat iskeä piankin. Mutta onneksemme keisari on myös valmistautunut, ja koonnut suurimman joukon, mitä koskaan ennen on nähty. Hän aikoo hyökätä ennen örkkejä ja valloittaa heidän mailtaan alueita, jotta pysytyisi siirtämään tulevat taistelut örkkien maille, eikä meidän maillemme. Veljen poikani Stefan, kuuluu tuohon joukkoon, hän on ainoa sukulaiseni, vaikka en ole nähnyt häntä hänen isänsä kuoleman jälkeen, toivon, että hän palaa elossa takaisin.

24.10.899
On kulunut tasan vuosi siitä, kun voitime kaaossoturit. Keisari aikoo lähettää joukkonsa viikon päästä hyökkäysretkelle örkkien maille.
Itse olen aikani kuluksi käynyt metsästämässä ja kerännyt ruokaa ja puita talvea varten. Varastoni ovat täynnä puuta, ja ruokakellarini pursuaa ruokaa. Minulla ei siis olem mitään hätää.

31.10.899
Keisari on lähettänyt joukot. Olin mennyt kylään katsomaan, kuinka joukot marssivat sen halki. Etsin Stefania, mutta en nähnyt häntä missään. Sitten eräs mies pysähtyi minun kohdallani, ja kysyi, olisiko minulla kirjaa, tai lehtiötä, tai mitään mihin voisi kirjoittaa. Kysyin syytä, ja hän sanoi kirjoittavansa taistelu muistiin, jotta historian kirjoissa muistettaisiin se. Ksyin, mitä järkeä on lähettää keskelle taistelua joku kirjoittamaan...
Hän sanoi että oli lähtenyt vapaa ehtoisena. Sanoin että minulla oli vain päiväkirjani. Hän otti sen ja lupasi palauttaa sen minulle, kun(tai jos) palasi. Jouduin siis kirjoittamaan tämän kaiken paperille, jonka oli repinyt päiväkirjastani!

[Yrsa]

Osa 3.

Ulkona satoi, tuuli ulvoi puiden latvoissa ja lehdet putoilivat maahan.

Olin ollut metsästämässä, mutta en saanut mitään muuta aikaiseksi, kuin säikyttämään yhden hirven pois. Tulin läpimärkänä sisälle ja laitoin takkini kuivumaan. Menin keittiöön, söin, nousin rappuset ylös ja menin sängylleni makaamaan. Näin olin tehnyt jo muutaman viikon, Yksinkertaisesti sanottuna, minulla oli tylsää.
Olen asunut vasta vajaan vuoden tässä talossa, mutta mitäpä siellä tekisikään, yksin, keskellä metsää, lähin kylä 6-8 kilmomertin päässä. Täälläkö minun pitäisi asua seuraavat 50 vuotta? Ehkä vähän pidempääkin? Minä ajattelin ja mietin, kuinkakohan pahasti sekoaisin, jos eläisin 50 vuotta yksin, ilman ketään kenelle puhuisi.

Sitten iski taivaalta salama. Sitten toinen, ja se osui puuhun, joka kaatui maahan kovasti rysähtäen. Menin ikkunan luokse, taivaalta iski salamia hyvin tiuhaan tahtiin, ja yksi osui suoraan taloni läheiseen puuhun. Puu syttyi tuleen, ja lähti kallistumaan uhkaavasti minun taloni suuntaan. Katsoin ikkunassa hetken, kunnes kuului raksahdus, ja puu iskeytyi voimalla taloni kattoon. Katto romahti niskaani, ja kaaduin lattialle. Meinasin litistyä katon ja lattian väliin, kunnes lattia petti altani ja putosin keittiön pöydälle. Niskaa ja selkää särki, kun katsoin yläkerran lattiasssa olevaa reikää. yhtäkkiä tuli kuuma, ja huomasin kuinka palava laudan palanen putosi aivan minun viereeni, katsoin sitä hetken, kunnes yläkerran lattia päälläni alkoi pikku hiljaa sortua. Nosuin seisomaan, juoksin ikkunan luokse, lattia yltäni sortui, hyppäsin, ikkuna särkyi, valtava kuumuus poltti jalkojani... ja sitten en muistanut enää mitään...

Kolmas osa oli siinä, ja niille jotka arvasivat(ja myöskin niille, jotka eivät arvanneet)tiedoksi, että kyllä, olen sama joka olen kirjoittanut Ööbersblöön synty ja tuho, sekä SPACE MARINE tarinat...
Ja tiedoksi myös, että jos teillä on niin paljon niitä tarinoita vastaan(en kyllä vieläkään ymmärrä miksi) päätin, että minäkin alkaisin/yrittäisin alkaa tekemään "kunnollista" tarinaa. KOMMENTOIKAA!

[Rebs]

Hei tämä alkaa vaikuttamaan paremmalta, katso ne Space marine ja Öberslöö tarinat ovat kieliopillisesti ja tarinalisesti roskaa joka aiheuttaa vanhemmille ihmisille (kyllä myös 14 vuotiaalle) päänsärkyä, kiitos tästä vihdoinkin vähän vakavammasta tarinasta, eikä tuokana mitään hirveän huonoa ollut.

[Yrsa]

kyllähän 14 vuotiaat niitä pystyy lukemaan...ainakin ite pystyin! :)

Eikä mun ollu tarkoitus tehä niitä space marineja niin paljon... mutta kun sitä tavaraa tuli päähän niin paljon, nii en voinu lopettaa.

[Rebs]

sitten se oli aika hirveää tekstiä 14 vuotiaalta

[Yrsa]

Millä tavalla?(haluan tietää)

[Nazgúl]

Jostain päättelin, että Rebs on 14v (ainakin vuosimallia -94 :D). Nähtävästi tämä on kirjoittanut ainakin 14-veenä tarinansa Ryhmä 144:n. Vertaa omaa tekstiäsi tuohon tarinaan (löytyy täältä Tarinoista ja novelleista) niin löytänet isojakin eroja tarinoistanne.

Tämä tarina on muuten aika laadukkaan oloinen, kunhan saat pidettyä sen laadun yllä.

[Rebs]

Aloitin ryhmä 144n 13 veenä :D

juoni on samaa tasoa kun kavereilla oli eskarissa, se tekee niistä roskaa

[Da Big Boss]

jotka eivät arvanneet)tiedoksi, että kyllä, olen sama joka olen kirjoittanut Ööbersblöön synty ja tuho, sekä SPACE MARINE tarinat...

Uuden accountin teko oli hyvä idea, maineesi ei ole ihan niin pilalla.

Tarinaan; Tarina on parantunut selvästi vanhoista, mutta tasoa voisi nostaa hieman. Hyvää tekstiä muuten, seuraan melko varmasti.

[Yrsa]

vähän oli niinkuin tarkoituskin nostaa sitä tasoa...hyvä kuulla että ainakin joidenkin mielestä onnistuin.

[kartza]

hienoo menoo! ehkä vähän jäin kaipaileen niitä ööbersblöö juttuja, mutta minimaalisia kirjoitusvirheitä lukuunottamatta AIVAN MAHATAVAA TEKSITÄ!

[Yrsa]

Osa 4.

Liekit kohosivat korkealle ilmaan, kun ryömin palavasta talostani pois päin.
katto oli sortunut ja koko rakennus liiteriä myöten oli ilmi liekeissä. Puut, jotka olin kerännyt talven varalle syttyivät nopeasti ja tuli levisi nurmikkoa pitkin puihin, jotka paloivat poroiksi.

Nousin seisomaan, vettä satoi taivaalta, mutta se oli lähinnä vain pientä tihkutusta, eikä tuli sammunut. Salamointi oli loppunut. Katselin tonttini perällä, lähellä kivi aitaani, kun taloni paloi kokonaan ja jäljelle jäi vain vahvat kiviset perustukset.
Kaikki tavarani olivat jääneet sisälle. Takkini, vaatteet(paitsi ne mitkä minulla oli päällä, mutta eipä niissäkään ollut kehumista), ruokailu välineet, rahat, huonekalut, ruoat ja muut. Ainoat tavarani, mitkä minulle oli jääneet, olivat jouseni ja parisenkymmentä nuolta, sekä kävelykeppini, jotka nojasivat minun vieressäni aitaa vasten.

En tiedä kuinka kauan minä siinä seisoin, mutta yhtäkkiä alkoi kuulumaan huutoja. Katselin synkkään metsään, ja yritin erottaa sieltä huutelijoita.
" Hei! Onko täällä ketään!" Kuului jostain läheltä.
" On! minä, Karl von Franfed!" Huusin takaisin, ja nousin kiviselle aidalle ja tähyilin huutajia.
" Tuolla!" kuulin jonkun huutavan ja esiin astui kolme miestä.
Yhden heistä tunnistin, hän oli läheisen kylän kauppias Olav, mutta kahta muuta en muistanut nähneeni koskaan ennen. Toinen oli huomattavasti kauppiasta nuorempi, hänellä oli vaaleat hiukset(kuten kauppiaalla) mutta hieman pidemmät, ja hän oli paljon laihempi. Kolmas taas näytti lähes täysin samanlaiselta kuin kauppias itse. Iso nenä, paksut kulmakarvat ja roteva ruumiinrakenne, ainoa ero oli, että hänen hiuksensa olivat tumman ruskeat.
" olimme juuri lähdössä kalaan, kun hirveä myrsky alkoi. Sitten Nick huomasi jostakin nousevan savua. Kauppias Olav sanoi ja osoitti nuorempaa miestä. Sitten hän jatkoi: " Katselimme hetken savua, kunnes huomasimme korkeiden puiden palavan, mieleemme tuli heti metsäpalo, ja lähdimme katsomaan mitä täällä tapahtuu." Hän lisäsi.
" Salama iski puuhun, joka syttyi tuleen ja kaatui taloni päälle. Nyt koko rakennus on raunioina, ja kuten huomaatte, liekit eivät millään meinaa sammua. Ja lisäksi selkääni särkee." Sanoin surullisena.
" Tule, kotini on aivan lähellä, voit viettää siellä ainakin tämän yön...miettikäämme huomenna sitten mitä pitää tehdä." olav sanoi.
Minä otin jouseni, nuoleni ja kävely keppini, ja lähdimme nelistään kohti Olavin taloa.
" Aivan! Unohdin esitellä teidät! Nick ja Kurt, tässä on ystäväni Karl von Franfed." Olav sanoi.


Nelos osa oli siinä, kertokaa jos piditte.(kertokaa myös, jos ette pitäneet, ja jos voisitte kerto syyn, voisin ehkä korjata sen jatkossa.)

[kartza]

En ole mikään puhumaan tästä aiheesta, mutta tuo nelos osa aika lailla tyhjän jauhamista =)

[Yrsa]

Osa 5

Olav, Nick, Kurt ja Karl ja minä kuljimme sateesta märkää, mutaista polkua pitkin. Kunnes polku yhtäkkiä loppui, ja meidän piti jatkaa matkaa ryteikössä.
Maasto oli vaikea kulkuista, ja jouduin koko ajan katkomaan tiellä olevia oksia ja työntämään niitä pois päin kävelykepilläni.
Metsässä oli hyvin vaikea nähdä mitään, ilmeisesti ei riittänyt, että oli lähes pilkkopimeää, sillä kuukin oli menyt pilvien taakse. Vaan puiden ja koko ajan naaman eteen ilmestyvien oksien ja muun tiheän kasvillisuuden seasta oli hyvin vaikea erottaa mitään. Meidän onneksemme Olav tunsi reitin.

Saavuimme niitylle, niitty tuntui olevan suuri, sillä sen reunoja ei erottanut. Paitsi tietysti jos katsoi taakseen. Mutta pian ei nähnyt sitäkään. Olimme keskellä pimeää niittyä, ja ilmeni, että vain Olav tiesi minne suuntaan piti mennä.
" Onneksi Olav on mukana, minä en nimittäin itse osaisi täältä minnekkään!" kertoi Kurt.
" En minäkään." Nick myönsi ja jatkoimme matkaa.
Minusta tuntui että ilma olisi pimentynyt entisestään. Kyselin muilta mutta he eivät olleet huomanneet mitään. Niittyä tuntui jatkuvan loputtomiin. Sitten olin aivan kuin olisin kuullut takaani äänen. Kysyin muilta, mutta he vain pudistivat päätään. Jatkoimme matkaa.
Sitten kuulin taas ääntä, pysähdyin kuuntelemaan. Kuulin ulvontaa ja käskin muitakin pysähtymään.
Ääni voimistui, ja siihen yhtyi monia muitakin.
" Susia." Sanoi Olav.
Me muut katsoimme häntä, odottaen että hän sanoisi jotain.
" Veikkaisin että niitä on kymmenen viiva kaksikymmentä, meidän..." Hän aloitti, mutta lopetti sitten kesken kaiken.
" Mitä? Meidän mitä?" Nick kyseli.
" Emme voi tehdä mitään." Olav sanoi.
katsoimme häntä tyrmistyneinä. Sitten minä tajusin.
" Ne ovat jo täällä." Sanoin, ja sitten pimeydestä hyppäsi suuri harmaa susi Kurtin selkään.
Nick kiljaisi, ja lähti juoksemaan jonnekkin, Olav ja minä katsoimme, kuinka toinenkin susi tarttui huutavaan Kurtiin ja veti tämän pimeyteen.
" Apua! Apua!" Kurt huusi, mutta pian hänen huudot vaikenivat.
" Seuraa minua!" Olav huusi ja lähdimme juoksemaan niittyä pitkin.

Susien ulvonta lisääntyi koko ajan, juoksin niin nopeasti minkä jaloistani pääsin, ja vilkuilin ympärilleni. Tummia hahmoja liikkui joka puolella ympärilläni, ja kuulin kuinka sudet tulivat perässämme.
Olav juoksi takanani ja käännyin katsomaan. Hänelle ei ollut tapahtunut mitään. Sitten kaksi sutta hyppäsi varjoista meidän väliimme, toinen hyökkäsi Olavin kimppuun ja toinen säntäsi suoraa päin minua.
Vaistomaisesti jännitin jouseni, tähtäsin ja ammuin. Jousi lauloi ja nuoli osui suden päähän, joka ulvahti ja kaatui kuollena maahan. Hetken katselin kuollutta sutta, kunnes muistin Olavin ja käännyin katsomaan häneen päin...Olavia ei näkynyt missään.

Olin yksin keskellä susilaumaa, eksyneenä täysin tuntemattomalla seudulla.
Hetken tärisin peloissani paikallani, kunnes ulvonta vaimeni, susien äänet hiljenivät ja tuli täysin hiljaista. mitään ei kuulunut pitkään aikaan paitsi raskas hengitykseni. Kaaduin kostealle nurmikolle, ja katsoin ylös taivaaseen. Pilvet väistyivät ja kuu tuli esiin. Minua väsytti.
" En saa nukahtaa." Sanoin itselleni ja nousin vaivalloisesti pystyyn.
Hoipertelin edes takaisin vähän aikaa, kunnes silmäni painuivat kiinni, kaaduin maahan.
" En saa nukahtaa...sudet voivat palata...en saa..." Hoin itselleni ja nukahdin.

[kartza]

aivan m a h t a v a a tekstiä. Ei sitä muutenkaan voi kuvailla.

[Yrsa]

Kiitos kommentista :)

[kartza]

Vielä jäi vähän kyllä miettimään, että mitenkäs se kirtu tähän liittyy?

[Yrsa]

no kuten kaikissa kirjoissa ainahan alussa on niitä että tuodaan uusia hahmoja ja pikkuhiljaa oistetään tapahtuma pyörimään...(muistat esim lotrin.)

[Yrsa]

Osa 6

Aurinko häikäisi silmiäni.
Räpyttelin silmiäni kirkkaassa valossa ja nousin istumaan. Katselin ympärilleni ja huomasin kuolleen suden vähän matkan päässä minusta. Sitten muistin viime öiset tapahtumat, ja aloin huutelemaan nimiä.
" Olav! Nick! Kurt!" Huusin, mutta mitään ei kuulunut.
Katselin joka puolelle, mutta ketään ei näkynyt missään. Päätin, että minun oli pakko lähteä jatkamaan matkaa jonnekkin suuntaan, sudet saattaisivat palata koska vain. Lähdin kävelemään kohti niityn lähintä reunaa, se saattoi olla sama, mistä olin tullut, mutta siellä ainakin tietäisin mihin mennä.

Vähän ajan päästä niitty jäi taakseni ja astuin metsään.
Metsässä oli varjoisempaa, eikä aurinko paistanut sinne yhtä hyvin, kuin oli paistanut niitylle. Astun kaatuneen puun yli ja jatkoin kävelyä sammalleisten kivien päällä kävellen, kunnes jostakin kuului valitusta.
Pysähdyin kuuntelemaan, ja tunnistin äänen. Se oli Olav.

Lähdin juokseman äänen suuntaan ja tunsin kuinka huudot ja valitus kovenivat koko ajan. Pian näinkin Repaleisiin vaatteisiin pukeutuneen, veren tahriman miehen nojaavan puuta vasten.
" Karl..." Olav sanoi kun saavuin hänen luokseen.
" Mitä sinulle on käynyt? Mihin katosit sen jälkeen kun sudet olivat hyökänneet?" Kyselin häneltä.
" Minä, minä lähdin juoksemaan pakoon...mutta sudet olivat nopeampia, he saivat minut kiinni...kaaduin maahan ja he repivät minua vaatteistani ja raajoistani. Siinä oli minun kimpussani ainakin neljä sutta...yritin päästä pakoon...mutta ilman vasentakättäni se oli hyvin vaikeaa." Olav sanoi ja kääntyi nyt kunnolla minua päin.
Kauhukseni huomasin, kuinka häneltä puuttui vasen käsi. Siinä, missä pitäisi olla käsi, oli jäljellä enää vertavuotava tynkä, ja veri tahri koko maan ja hänen vatteensa.
" En pysty nousemaan tästä, kipu on niin suuri, että pystyn juuri ja juuri puhumaan." Olav sanoi.
" Kuinka kaukana kotisi on tästä? Minä kysyin häneltä.
" Liian kaukana, en selviäisi sinne asti, kuolen veren hukkaan." Olav sanoi.
" Minä voin viedä sinut sinne...kerro missä talosi on." Kysyin vielä kerran.
Olav katsoi minua ja sanoi:
" Kulje tästä itään, vastaan tulee..." Mutta sitten hän lopetti, hän lakkasi hengittämästä ja hänen auki olevat silmänsä tuijottivat mitään näkemättöminä eteensä. Olav oli kuollut.
" Lepää rauhassa." Sanoin hiljaa ja lähdin, niinkuin Olav oli neuvonut, itään.