Mutta kuolemisen ymmärsit vähän väärin. Se riippuu Exestä, heittääkö te teidät sinne Helvettiin vai ei. Että peli voi loppua tiedän osalta sitten tähän.
Aa, mulle on fine molemmin päin, vaikka tekisi mieli nähdä Kevin actionissa retinuensa kanssa :P Mitään keinoa saada jotain apuvoimia?
Niin siis Exe, Kevinin saat tappaa, jos se susta on kiinni ja välttämättä haluat. En vedä mitään grudgeja siitä.
//Edit: Miten muuten tapahtuu aseenkantajalle jos molemmat kuolee? Meneekö sekin Helvettiin?
Aseenkantaja kuolee ihan normaalisti, ainakin kierroksien aikana.
Jos päähahmo kuolee ennen aseenkantajaa jossain erikoisemmassa tilanteessa, sovitaan sitten miten siitä jatketaan. Esim. tällä hetkellä yhdellä teistä on sellainen jännä tilanne, että päähahmo kuoli ja aseenkantaja jäi henkiin ja jatkaa pelaamista vain hänen voimin.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti
"Sinun olisi pitänyt pysyä poissa täältä veliseni" Eratharian havahtui lauseeseen. Hänen edessään seisoi nyt hahmo. Eratharian sysäsi viitan hupun päänsä päältä ja paljasti kasvonsa sanoen ivallisesti: "Mikä veli minä sinulle olen? Älä sinä ihmisestä kirottu yön eläin puhu minusta veljenäni koska olen naggarothin haltia ja näin teitä kaikki ylenpänä! Sinun olisi pitänyt pysyä poissa täältä, koska nyt pääset kaipaamaasi haudan lepoon ja lupaan polttaa ruumisi aamun koitteessa!"
Justuksen haaste otetaan vastaan.
The Captain kirjoitti: Vittuilun määrä maailmassa on muuttumaton vakio.
Jaa että haltia vai? No tulipas merkillinen lukihäiriö... Saapumis fluffista tulkitsin että olitte vamppyjä, eikä 1. sivulla ollut taustatarinaa josta varmistaa. Taisimpa varmaan lukea sen oluen vereksi ensimmäisellä lukukerralla. Ilmeisesti Tharanin nenä on vähän tukossa kun haistelee omiaan =P
Eihän tässä sitten olisikaan ollut mitään haasteen paikkaa, mutta virhearvioita sattuu toisinaan.
Justus kirjoitti: Saapumis fluffista tulkitsin että olitte vamppyjä, eikä 1. sivulla ollut taustatarinaa josta varmistaa.
Oho, enkö ollut laittanut sitä? Noh, nyt se on korjattu.
Njooh, enää kun saadaan xxSebboxx:n vastaus Rottenin haasteeseen, voin alkaa käymään tätä sählinkiä läpi. Mutta hei, Justus, haastathan sinä kuitenkin pikku moasta huolimatta?
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti
Nyt on ihan pakko varmistaa, että kai Kapu huomasi Lairathin tahtovan pätkiä kirkkoväkeä palasiksi tiedät-kyllä-miksi?
Jees, mä olen nyt la-su pelaamassa Fanaticissa, että en pääse koneelle...
Diogenes kirjoitti:Mutta on ne ajat muuttuneet ... muistan sen ketjun missä IRIAD oli ketjun huonoin vitsi, ja nyt kaikki muut ovat niitä vitsejä IRIADiin verrattuna :P
Kyllä, kyllä minä sen huomasin Ira, mutta kun piti muiden asioita hoidella pois alta, jäin odottamaan, että sinä otat minuun yhteyttä. Nyt kuitenkin aikajana on todella pahasti rikki, koska tämä suuri tappelu tapahtuu kolmantena päivänä (jos tarkkoja ollaan, sen ei olisi edes vielä pitänyt tapahtua) ja mukana on ekoja päiviä viettäviä hahmoja. Sie olet vielä ekassa päivässä, että en nyt tähän hätään osaa sanoa mitään. Älä kuitenkaan tuo nokkaasi tähän juttuun, tää on jo tarpeeksi sekava.
Katellaan sitten joskus ensiviikolla. Maanantain jälkeen tarkemmin, mitä tehdään sun kanssa.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti
”Näin se siis alkaa”, mies sanoi hiljaa itsekseen. Mies katseli kauas horisonttiin, jossa pilvet alkoivat liikkumaan nopeasti ympäriinsä. Ne liikkuivat joka suuntaan. Osa oikealle kun toiset hajosivat pieniksi palasiksi, jotka menivät kukin omaan suuntaansa. Lopulta pilvistä muodostui taivaalle tyhjä aukko, suppilomainen aukko, joka lopulta asettui kirkon kohdalle lepäämään. Ukkonen jyrisi ja sade voimistui. Alhaalla olevat kyläläiset olivat kuulleet, mitä alakerrassa tapahtui ja siitä syystä he olivat huutaen juosseet karkuun. Muihin rakennuksiin, Jumalan temppeliin ja kaikkialle muualle, minne he vain olivat kerinneet juosta. Mies huokaisi ja lähti kävelemään kohti rappusia alas kädessään ohut, mutta pitkäteräinen miekka ja päällään puhtaan valkoinen tooga.
Alakerrassa oli täysi kaaos päällä. Missä papit huutelivat kauhusta, Sigmaria palvova ulkomaalainen yritti parhaansa suojella heitä ja varmaan tuota purppuviittaista pappia. Kaiken sekamelskan keskellä hän erehtyi kerta toisensa jälkeen henkilöstä, jolla oli vaatteet verestä punaiset. Hätäisesti katsellen ympäriinsä ulkomaalainen yritti lopulta pelastaa oman nahkansa ja yritti paikallistaa tuon pedon, joka vaani jossain täällä kirkossa. Viime näkemän se oli ollut täällä alhaalla repimässä tuolia, mutta nyt sitä ei näkynyt missään. ”Olisiko hän kadonnut kaiken tämän keskellä vai keräsikö hän voimiaan tuolla ylhäällä?” hän mietti ja juoksi kirves kädessään kohti suuria ovia, joista pääsisi ulos. ”Se ei paljoa auttaisi, vahtia näitä ovia, mutta tästä hän ei pääse helposti kulkemaan”, hän sanoi rohkaistakseen itseensä, mutta siirtyi syrjään, kun muita ulkomaalaisia sotureita juoksi vihaisen näköisenä ovesta ulos. Ulkona näytti olevan peikko irti ja he varmaan menivät hiljentämään sen. Eikä aikaakaan, kun kirkon sisätilat olivat melkein täysin tyhjät muista ihmisistä.
Hiljaisuus oli tuskallista. Oven vieressä seisova mies hengitti raskaasti ja pelokkaasti. Peto oli vielä sisällä, koska toiselle puolelle syntyi vähän väliä suuria ja pieniä varjoja. Aina välissä ne olivat hetken aikaa poissa, mutta sitten ne taas ilmestyivät. Pelottavamman näköisinä ja eri kohdissa seinää. Aivan kuin niitä olisi kaksi siellä. ”Hän leikkii selvästi kanssani”, mies sanoi ja lähti kävelemään kohti keskustaa katsoen ylös. Hän ei kuitenkaan nähnyt petoa missään, mutta kuuli kattopilareiden narinan. ”Se on vielä täällä jossain”.
Kirkon täytti kuitenkin pian kirkas valo, joka tuli alttarien suunnasta. Mies kääntyi katsomaan mikä tämän valon tänne oli tuonut, mutta joutui pian peittämään silmänsä ja katsomaan valoa poispäin. Katon suunnasta kuului karjuntaa ja jokin olento hermostuneena etsi itselleen varjoisaa paikkaa sitä kuitenkaan löytämättä. Itsepäisesti peto pysyi katon tuntumassa, mutta päätti lopulta loikata alas. Tömähdystäkään päästämällä se loikkasi ylhäältä alas ja repi voimalla vieressään olevan istuimen paikoiltaan. Tuolin hän asetti kasvojensa eteenn ja sulki silmänsä. Lopulta valo heikkeni ja peto karjuen veti tuolin keskeltä kahtia.
”Olenkin odottanut sinua Gabriel. Tiesin alusta asti tulevat tekosi.”, kuului ääni. Gabriel seisoi hetken aikaa paikoillaan hengittäen äänekkäästi ja yritti nähdä, kuka puhui. Ääni oli jotenkin tuttu, mutta silti niin erilainen, että hän ei osannut yhdistää sitä kehenkään. Koska hän oli katsonut kirkasta valoa kohti niin kauan aikaa ilman mitään kunnollista suojaa, hän näki vielä edessään kirkkaita täpliä. Askelia alkoi kuulumaan ja jonkin laista hiljaista ääntä. Aivan kuin jokin iso lintu liikuttaisi siipiään.
”Olen kuitenkin otettu, että joku teistä ulkomaalaisista jopa uskalsi jäädä tänne. Kiitos sinulle Kevin, mutta tämä ei ole paikkasi. En suosittele sinua jäämään tänne, henkesi ja sielusi on liian suuressa vaarassa.”, mies toisessa päädyssä jatkoi. Pian kuitenkin niin Kevin kuin Gabriel alkoi näkemään silmillään aivan normaalisti. Aluksi he katsoivat toisiaan kohti, mutta suurin piirtein samaan aikaan he kääntyivät katsomaan kohti alttaria. Toisen ilme oli hämmästynyt kun toinen karjaisi hyvin vihaisesti. He näkivät henkilön, jolla oli suuret valkoiset siivet selässään, levitettynä sivulle päin aivan kuin se kohta alkaisi lentämään. Oikeassa kädessään hänellä oli miekka, jota ihmisen pitäisi pitää kaksin käsin pystyäkseen heiluttelemaan sitä kunnolla. Vasemmassa puolestaan hänellä oli jokin nauha, jota hän piti lujasti kiinni nyrkissään. Hetken päästä hän heikensi otettaan ja pujotti kätensä nauhan ympäri jättäen sen roikkumaan ranteesta.
Gabriel alkoi nauramaan. Se nauroi lujaa ja kauan. Kevin oli vielä ihmeissään tornista tulleesta henkilöstä. Oliko hän purppuraviitta, jonka kanssa hän oli hetki sitten jutellut kun hän oli rukoillut? Huomion kuitenkin pian vei Gabriel, joka tuntui nauravan kummallisen pitkän aikaa. Lopetettuaan nauramisen Gabriel asetti käpälänsä reisien viereen ja loikkasi yhdellä ponnistuksella kirkon oven suuhun. Laskeuduttuaan maahan, hänellä oli kasvoillaan ilme, joka sai Kevinin tuntemaan kylmiä väreitä selässään. Gabriel nosti päänsä ylös ja levitti käpälänsä kauas sivulle. Hän mutisi jotain kielellä, mitä Kevin ei ymmärtänyt ja maa alkoi tärisemään allamme. Gabrielin kädet ranteesta eteenpäin syttyivät tuleen ja hänen jalkojensa alle syntyi punainen kaari, joka leimahti liekkeihin. Gabriel itse nousi ilmaan pyörien ympäri hitaasti. Jatkaen nauruaan hän iski käpälät yhteen. Jännittäen kaikki lihaksensa hänen kasvoilleen ilmestyi verisuonia näkyviin. Välissä karjuen hän alkoi osoittamaan käpälillään liekehtivää kaaren keskustaa, johon ilmestyi reikä. reiästä tuli ulos hyytävän kylmä tuuli, joka sai Gabrielin karvat liikkumaan. Tuuli toi mukaan ääniä, jotka reiän ja kirkon akustiikan takia kuuluivat hyvin selvästi kaikkialla kirkossa. Äänet olivat surevia, valittavia ja pelokkaita. Gabrielin huutaessa yhden sanan, joka kuulosti nimeltä, reiästä tuli esiin kaksi suurta kättä. Käsistä alkoi hetki hetkeltä näkymään yhä enemmän ja lopulta sitä seurasi pää, ruumis ja jalat. Olento oli tullut kokonaan esiin reiästä ja Gabriel laskeutui takaisin jaloilleen. Kaari hänen altaan katosi kuten tuli hänen käsistään.
Aaah, että kun oli kivaa fluffitella taas pitkästä aikaa kunnolla. Itse tappelu tulee joskus maanantain jälkeen. Sen jälkeen muut haasteet tai jonkun muun tarinaa muualla päin Solaa jatketaan.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti
Ihmispeto nosti itsensä ikkunasyvennykselle, josta hän seurasi tyytymättömänä allaan hyörivää ihmismassaa. Gabriel oli tehnyt kaikkensa saadakseen kirkon tyhjäksi sivullisista, mutta nämä typerykset tulivat sisään kuin kärpäset raadolle. Ihmissusi sulki silmänsä ja rauhoitti hengityksensä, mielensä ja kehonsa. Harmaa turkki valui kuin vesi pois Gabrielin yltä, jättäen jälkeensä keskimittaisen, ruskeatukkaisen ihmismiehen synnyinasussaan. Mies nousi seisomaan ikkuansyvennykseen ja pyöritteli päätään puolelta toiselleen, saaden niskansa naksumaan äänekkäästi.
Gabriel oli jäntevä ja lihaksikas kuin akrobaatti tai jokin metsän peto. Hänen vartalonsa oli voimakas ja notkea, mutta kuitenkin solakka ja siro, kuin sudella. Mies huokaisi ja siirsi kasvoilleen eksyneen hiussuortuvan korvan taakse.
"Johan on piru merassa", Gabriel sanoi itsekseen taistelijoiden kiljuessa haasteita kuka kenellekin. Jotkut jopa haastoivat häntä. "Mikä helvetti teitä oikein vaivaa? Kirkossa riehuu massiivinen tappokone, ja te hölmöt tulette paikalle kuin eväsretkelle. Sigmarin karvaiset kainalot viekööt teidät kaikki", Gabriel huusi ja heilautti kätensä taakse, ottaen taisteluasentonsa. Hänen kasvonsa venyivät, lihakset paisuivat massiivisiksi ja ihon läpi puhkesi harmaa, sileä turkki. Ihmispeto oli taas siinä, silmät killuen ja ulvoen viimeisen varoituksensa ennen hyökkäystään.
Itekkin menen viikonlopuksi Fanaticciin, mutta voi yrittää kirjoittaa jotain tähän väliin. Kuhan ensin saan fluffeista selvää. Vaikka Kirkossa pyörii ilmeisesti enkeli ja jonkinnäköinen demoni, olen dueloimassa Gabrielia?
Pieni huomautus Capulle:
El Capitan kirjoitti:hän mietti ja juoksi kirves kädessään kohti suuria ovia
Kevin tappelee vasaran, ei kirveen kanssa, vaikka nämä menevätkin itsellä välillä sekaisin :P
//Edit: Äh, ellei ihmeitä tapahdu, en pysty fluffaamaan kuin vasta sunnuntaina. Jos jostain syystä saat inspiksen käydä tappelun, siitä vaan. Sunnuntaina sitten nähdäänn, kun Kevin on kuollut :P
El Kapu: Oho, kappas vaan. Kirves, vasara. Niinpäs se olikin. Kyllähän mie sen koko ajan mielessäni muotoilin vasaraksi, mutta jostain syystä tuli kiroitettua kirves. En nyt tuosta jaksa korjata, mutta jatkossa sitten korjaan. Ja kyllä, kirkossa on kaiken näköisiä olentoja ja olet Gabrielia yrittämässä, ainakin tällä hetkellä, teurastaa.
Talja miehen harteilla liikahteli askelten tahtiin. Pedon pää tutkaili ympäristöä ja taivasta olalta samentunein silmin, havainnoiden sitä pienin liikahduksin.
Sotalaiva keinui matkatessaan vieraan maan vastaanottavaan satamaan. Kettil pyörähti jykevästi uudelleen laudoitetun oven edessä ja painautui selällä sitä vasten tyylikkäästi sisään astuen. Baarin tuoksu sumensi miehen aisteja hieman ja tarjosi porttia turtuneeseen maailmaan. Kohteliaasti tarjousta maistellen seppä istahti hämyiseen nurkkaan lähelle haljenneiden ikkunaruutujen peittämää seinää, nosti oluen huulillensa ja siemaillen jäi tuijottamaan rakennuksen ohi utuisessa ilmassa pyyhältäviä kyläläisiä.
Jou, hiljaiseloa siis.
"ytimekäs ja hyvä *näyttää vaemman sormen peukaloa*" - Hovinarri
Luvattu mikä luvattu, pitää kai se fluffi jakssaa nyt kirjoittaa.
Sandir ei pystynyt kuvailemaan ääntä jonka hän kuuli. Ääni oli aavemainen, se olisi saannut usean elävän olennon tutisemaan kauhusta. Ääni oli jotain ulvonnat ja tuskanhuudon välistä, ääni vaelsi pitkin ilmaa Sandirin korviin. Se ei saannut häntä pelästymään, pikemminkin hämmäsätymään. Mikä voisi aiheuttaa tuollaisen äänen, äänen joka kuului aina vain kuuluvampaa. Ääni ei vain ollut ainoa asia joka hämmästytti häntä, vanhan Kylän talojen liepeillä hehkui turkoosi valo, se valo tuli jostain hehkuvasta asiasta joka kulki pitkin kaupungin katuja. Kuten aina, uteliaisuus vei voiton Sandirista ja hän lähti kävelemään kohti Kylää. Tähtisilmä ei vain malttanut pelkästään kävellä, ja pian sateessa juoksi keskellä yötä ylväs hahmo, haltia joka halusi tietää mitä tapahtuu.
Kaduilla näytti kulkevan joku ihminen, se kuitenkin hohti sitä aavemaista valoa jonka Sandir oli nähnyt. Ja se ulisi sitä hirvittävää ääntä, ääntä joka raastoi korvia, ääntä jota yksikään vähänkin heikko kuolevainen pystyisi kuuntelemaan lähtemättä juoksemaan henkensä edestä. Sandir oli kuitenkin varma että se jonka hän näki edessään oli, tai oli ainakin jossain vaiheessa ollut, ihminen. Hän oli melko nuori. Hän oli kummitus tai jotain sen kaltaista, hohtean yhä aavemaisesti. Kummitus kääntyi Sandiria kohti, ja lopetti ulinan. Valo alkoi himmetä ja kummitus alkoi puhumaan. "Tervehdys, hän-joka-pakeni. Vaikka syvästi inhoat minua kuten jokaista epäkuollutta, toivon että et yrittäisi kukistaa minua. Ainakaan ennen kun olen sanonut sanottavani. Ensinnäkin haluat varmaankin tietää kuka minä olen? Nimeni on Raurin, asuin tässä kylässä. Eräänä päivänä vain se tapahtui, saakulin kätyrit hyökkäsivät tänne ja arvaat varmaan lopputuloksen? Sain surmani, olin vasta aloitteleva velho, en voinut toivoakkaan pärjääväni. Seuraavaksi haluat varmaan tietää miksi olen tässä ja puhun sinulle? Haluan sinun kostavan saakulille kuolemani, olet voimakas, olen seurannut sinua jo jonkin aikaa. Tiedän että pystyt siihen. Jos epäröit, katsele ympärillesi. Saakulin takia kaikki mitä näet on hylätty. Olen etsinyt sinua siitä lähtien kun saavuit laaksoon, kuolemanhuijaus loitsuni ei vain toimi moitteettomasti. Pitäähän se minut hengissä, mutta voin kulkea vain öisin. Päivisin joudun takaisin helvettiin ja joudun kestämään kidutusta 12 tuntia. Puolet päivästä kidutusta, puolet vapautta. Viimeksi saakulin kätyri saatiin kukistettua, sankarin joka surmasi hänet oli Elenya. Nyt toivon sinun tekevän saman, pelastavan uuden Kylän ja olevan sankarimme, unohda kuoleman halusi ja saavuta kunniasi auttamalla tätä solaa!".
Sandir ei saanut sanaakaan suustaan, tämä oli jotenkin sekavaa. Vastausta hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa kun sade alkoi loppua ja aamun ensimmäiset säteet laskeutivat laaksoon tuoden valon tähän synkkään paikkaan. "Muista mitä sanoin!", Raurin huusi ja alkoi väreilemään. "Kidutukseni alkaa nyt". Hän katosi, jäljellä oli vain hieman sinertävää savua joka pian lähti tuulen mukaan.
Sandir käveli leiriin jossa muut okivat juuri heräilemässä. Hän ei ollut huomannut ajan tajua ja hän oli kävelyretkellään melkein koko yön. Veljekset eivät kuitenkaan kysyneet mitään siitä minne hän oli lähtenyt. He tiesivät hänen pitävän huolta itsestään. Sandirin sanat olivat selvät ja yksinkertaiset. "Purkakaa leiri. Me lähdemme takaisin kylään"
Viimeksi muokannut halko, Ma 15.09.2008 20:47. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
I have a mind for simple things but things are not of mine to simplify
On se muuten jännää, miten Halko keksii mielikuvitusolentoja :). Mutta joo, ihan sama. Keksinpäs tuosta jo jotain iivöliä, joka paikkaa möhlingin. Olisit kuitenkin voinut jättää kummituksen ja Sandirin kohtaamisen ihan minulle. Mutta sellasta kanssa, että Elenya ei ollut pahis vaan sellainen harmaa, joka ekaksi auttoi vahingossa saakuli ja sen jälkeen näytti mokomalle kaapin paikan.
Mutta jooh, nyt jotkut ovat olleet vähän aikaa hiljaa, joten kaippa voin sanoa, että voitte ihan vapaasti fluffitella hahmojenne tekemisiä täällä. Osa ei tee nähdäkseni, vielä, mitään (Ira, Juhaaha, Tez jne) kun muut ovat lähdössä etsimään aarretta, joihin olen antanut oikeastaan vapaat kädet jatkaa tarinaa. Tämä siis koskee niitä, jotka eivät ole haasteissa tietenkin.
Mutta mutta, yksi tappelu on heitetty, mutta fluffi vasta alkaa syntymään päässä. Kattoo, josko ilmestyisi maailmaan huomenissa.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti
Noh aattelin että jos haluat jotain seikkailun tynkää vetää Nickolettin ja Mikaelin hautausmaa käynnistä, mutta kai sitä voi kehittää niille jotain kivempaakin. Mutta sen teen vasta myöhemmin...
Ooh, kun fluffisuoni on tukossa. Ei oikein tullut sujuvasti vaan pieninä pisaroina kerrallaan. Mutta joo, tappelua en vielä jaksanut kirjoittaa vaan käydään ennen sitä vähän small-talkkia.
Gabriel, Kevin, demoni ja enkeli.
Demonin tultua ulos reiästä, Kevin otti askelia taaksepäin. Demonin suuret ja lihaksikkaat kädet saivat hänet pelkäämään sitä suuresti. Ne olivat kooltaan massiiviset muuhun ruumiseen nähden ja itse kämmen oli suuri. Jopa niinkin suurikokoinen, että se voisi melkein puristaa tavallisen ihmisen ohueksi viipaleeksi, jos saisi siihen tilanteen. Keviniä ei tehnyt mieli joutua noiden kourien puristeltavaksi eikä nuo suuret torahampaat suussakaan näyttäneet mukavilta. Demonin selässä oleva tumman punainen harja puolestaan sai olennon karvaisen näköiseksi. Sen kokokin oli valtava.
Kevin oli pian ottanut tarpeeksi askelia taaksepäin, että hän oli Enkelin lähettyvillä. ”Pelottaako?” hän kysyi, johon Kevin vastasi hätäisellä pään heiluttamisella. Huomatessaan Enkelin kuitenkin seisovan kaikesta huolimatta suorassa ja katse tiukasti kohti Gabrielissa, jokin voima sai Kevinin rauhoittumaan. Hän hengitti aluksi hätäisesti, mutta pian syke tasaantui ja hän hengitti tavalliseen tapaan. Kuin hän olisi muiden tovereiden kanssa baarissa istumassa. Hän kokosi itsensä hetkessä ja loi uuden katseen demoniin ja Gabrieliin. Gabriel näytti samalta kuin ennen, mutta jokin hänestä puuttui. Hän ei enää ollut niin pelottavan näköinen kuin äsken. Demoni puolestaan. Hah, mikä pikku rääpäle. Kädet näyttivät paljon pienemmiltä ja koko otus oli vain vähän häntä pitempi. Kevin katsoi heitä molempia ihmetellen, miksi hän oli hetki sitten ollut niin kauhuissaan? Ihan tavallisiahan ne loppujen lopuksi olivat. Hän alkoi ottamaan askelia heitä kohti ja tiukensi otettaan vasarastaan. Pian hän hyökkäisi.
Ennen kuin Gabriel ehti loikata taas katon luokse tai kohti vihollisia, Demoni alkoi kouristelemaan ja aukaisemaan suutansa. Suusta tuli esiin pieni, haamun kaltainen hahmo, joka näytti aivan ihmiseltä kaaoksen sotilaiden haarniskassa. Hahmo alkoi leijumaan ilmassa ja lausumaan sanoja:
”Aaah, kaikki te, maanmatoset. Elätte täällä miettien mitä, mietin. Että voisitte välttyä tulevalta tulelta ja tuholta? Ei. Maailmanne tulee palamaan kunnes se ei ole mitään muuta kuin tuhkaa eikä mikään voi estää sitä. Ei edes teidän sankarinne, jotka tulevat puolellemme yksi kerrallaan. He, jotka kuitenkin pysyvät puolellanne, tulevat näkemään sen uuden maailman, jonka me luomme tänne päästyämme vankilastamme. Vain siksi, että he näkevät, mitä vastaan he olivat taistelleet. Suuri Matkamme tulee toteutumaan heti teidän tuhoamisenne jälkeen. Sillä se on Jumalten tahto ja me. Me olemme heidän tahtonsa toteuttajia.”
”Etkö uskalla tulla itse tänne sieltä saakuli? Lähetät pikku kätyreitä yksi kerrallaan hakemaan minun päätäni? Ja kenet sinä lähetitkään? Gabrielin, joka tapasi pikku ystäväsi Vanhan kylämme lähistöllä. Annoit hänelle vielä lemminkin. Olen otettu.
Suuri Matkanne kuitenkin on hölynpölyä. Tämä maailma ei kuulu teille vaan näille ihmisille, joita me suojelemme teiltä. Jos katsoisitte uudestaan, mitä Muinaiset kutsuivat pyhäksi tieksi, voisitte avata silmänne todellisuudelle ja nähdä saman kuin me. Mutta niin kauan kuin olette itsepäisiä, tartumme miekkaan ja tapamme teidät kaikki yksi kerrallaan.”
Enkeli vastasi hahmolle, joka alkoi katoamaan ilmaan. Gabriel ja Kevin katsoivat demonia ja Enkeliä ihmettelevästi, koska eivät tajunneet mitään heidän puheistaan. Gabrielia ei kuitenkaan se kiinnostanut vaan kiinnitti huomionsa siihen, mihin sen piti. Enkeliin, jonka veressä hän pian kylpisi suolistettuaan hänet täällä, hänelle pyhässä, paikassa. Peto otti juoksuaskelia kohti alttaria ja loikkasi seinälle. Iskien kyntensä seinään kiinni se pystyi roikkumaan siinä ja pian hän otti suunnakseen jälleen kerran katon. Hetkessä se katosi varjoihin ja lankkujen narina alkoi taas. Itse demoni läähättäen lähti juoksemaan kohti keskellä olevaa tietä valmiina repimään sen, joka hänen eteen osuisikaan.
Koska Gabriel oli katon luona, hän voisi tehdä sieltä yllätyshyökkäyksen koska vain. Kevin ei pääsisi katon luokse mitenkään, joten Enkeli alkoi liikuttamaan siipiään ja nousi ylös katon luokse. Nostaen vasemman kätensä ylös käsi alkoi loistamaan valoa juuri tarpeeksi, että siellä näki selvästi jotain. Gabriel oli mennyt nurkan luokse seisomaan ja piteli kädessään suurta lankkua, jonka hän oli repinyt irti vierestään. Kevin puolestaan oli vieläkin ihmeissään, mitä kummaa oli juuri tapahtunut. Gabriel ja Enkeli olivat kadonneet jonnekin ylös ja täällä alhaalla oli enää vain hän ja tuo demoni, joka oli päässyt yllättävän lähelle häntä jo. Demoni ei suinkaan jatkanut matkaansa juosten vaan se loikkasi pari metriä ennen Keviniä ilmaan ja laittoi kätensä niskan taakse. Juuri ennen kuin se olisi ehtinyt laskeutua ja iskeä, Kevin karjaisi kauhusta ja hyppäsi sivummalle. Demoni laskeutui maahan ja iski lattiaan kuopan. He molemmat nousivat takaisin seisomaan melkein yhtä nopeaa ja jäivät katselemaan toisiaan.
Tappelufluffia sitten varmaan saa hetken aikaa odottaa kun nyt aluetutkielman ja äikän portfolion deadline lähestyy uhkaavasti. Joskus sen jälkeen sitten.
Soturin ei tarvitse vuodattaa verta voittaakseen taistelun.
- Sinitähti
) vai aivan jostain muusta kiinni?.
