Punainen Ristiretki

[Karl Van Dieter]

Lisää tulee taas! Grugerin viiksistä sen verran, että en itsekään niistä pidä, mutta kun joka jannulla Keisarikunnassa näkyy sellaiset olevan niin päättelin sen olevan jonkinlainen paikallinen muoti-ilmiö. Siksi Grugeriltakin sellainen suti ylähuulensa päältä löytyy.

Grugerin esikuvana, ainakin ulkoisilta seikoiltaan on toiminut Johnny Deppin esittämä hahmo Jack Sparrow ja viikset saivat silloin lähteensä sieltä. Elokuvia en ole nähnyt, joten muilta osin Gruger ei ole vaikutteita kyseiseltä hahmolta omaksunut, ei ainakaan tarkoituksella. Mutta sitten itse tarinaan:

7.Luku

Kolonisaatio, Ruusuritareiden veljeskunnan majapaikka, Keisarillinen vuosi 1841

Wilhelm heräsi. Aurinko oli juuri laskenut puiden latvojen taa maalaten taivaanrannan punaisella ruskolla. Tämän saman näyn hän hän oli nähnyt useita kertoja katsoessaan ulos huoneensa ikkunasta. Huone, jossa hän oli, oli ollut asumattomana ties kuinka kauan. Sen kalusteet sänkyä lukuunottamatta olivat verhottu valkoisilla kankailla. Hän oli vankina tässä hylätyssä talossa. Päivästä toiseen jykevärakenteinen ritari vieraili hänen luonaan. Miehen nimi oli Heinrich von Fried. Hänen seuralaisensa oli Marcus Mogliano. Wilhelmin uskoa jumalaansa, Sigmariin koeteltiin joka päivä, aina samalla tavalla: Sigmar oli vain ihminen, ja se, että häntä palvotaan nyt jumalana ei kuitenkaan hänestä sellaista tee, tai toinen jo hokemaksi muuttunut hänen uskonsa horjuttaja oli ajatus Sigmarista tyrannina, joka hallitsi rautaisella otteella muita heimoja, ja viekkaudellaan, kääpiöiden valakäsityksiä hyväksi käyttäen teki näistäkin liittolaisiaan.
Lukemattoman ajan, päivisin ja öisin Heinrich selitti näistä asioista, testaten hänen uskoaan. Ja uusimpana tuli ajatus siitä, että Sigmar ei ollut tehnyt mitään hänen eteensä, ja silti hänestä on tulossa yksi heistä.
”Miten sinun jumalasi voi sallia tämän? Miksi hän antaa sinun tulla vihollisekseen? Sinun, joka olet pyhittänyt koko elämäsi ja olemassaolosi hänen työlleen?” Heinrich kysyi täyteläisellä, syvällä äänellä, joka oli tottunut käskemään. Hänen ilmeensä hänen jykevissä kasvoissaan oli vakava ja kiihkoton. Niissä ei ollut voitonriemua. Mustat silmät, jotka korostuivat hänen valkoista naamaansa vasten näyttivät syviltä kuin mustin yö, tai pohjattomimmat kuilut.
Tuohon viimeiseen kysymykseen Wilhelmillä ei ollut vastausta. Rolf ei koskaan puhunut tällaisesta, ja Wilhelm oli oppinut, että ne ketkä muuttuivat vampyyreiksi itse halusivat sitä enemmän tai vähemmän, tietoisesti tai tiedostamattaan, ja siksi hyväksyivät heissä tapahtuvat muutokset ja näin tulivat Sigmarin vihollisiksi. Mutta Wilhelm ei halunnut vampyyriksi, silti joka yö hän tuntui menettävän verta ja sen mukana osan ihmisyyttään. Noista tapahtumista hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa, mutta hän tiesi olevansa nyt heikossa kunnossa, ja vailla mahdollisuutta pakoon.
Punainen kajastus alkoi hiipua jälleen kerran auringonvalon viimein jättäessä tilaa pimeydelle.
”Jätän sinut pohtimaan tätä kysymystä. Vastaa minulle, kun olet tullut jonkinlaiseen johtopäätökseen asian suhteen, mutta ennen sitä, pidä hiljaisuutesi, sillä siitä tiedän sinun myöntyvän uskomaan ajatukseni siitä, että Sigmarin jumaluus voidaan kyseenalaistaa.”
Hymyillen lähes lempeästi, mikä näytti irvokkaalta tuossa kamankalpeassa ja luisevassa naamassa, hän nousi tuoliltaan, jolla oli istunut ja poistui huoneesta.
”Sigmar! Rukoilen sinulta suojelusta tätä pahaa vastaan, ja voimaa voittaa se miekallani ja kilvelläni, mutta ennen kaikkea uskollani sinuun...”

”Herrani, hän on voimakas luonteeltaan”, sanoi Marcus Mogliano, ”ja hänen uskonsa on vaikeampi murtaa kuin uskoin.”
Heinrich hymyili. ”Muistan erään toisenkin, kauan sitten, joka vastusti yhtä voimakkaasti sitä, mikä hänestä oli tuleva, ja silti, nyt hän toimii oikeana kätenäni, ja yhtenä luotetuimmista kumppaneistani.” Marcus olisi voinut punastua ja mennä asiasta hämilleen, mikäli selaiset tunteet, tai tunteet olisivat olleet ominaisia vampyyreille. Sen sijaan hän vain odotti kärsivällisesti Heinrichin jatkavan.
”Kyllä hän murtuu, hän on jo antanut osittain periksi, sillä olen löytänyt heikkouksia hänen uskostaan, ja asettanut epäilyksen siemenen niihin. Ja kun hän on valmis, hän liittyy meihin ja on uskollinen meille.”
”Oletko varma? Sillä hän on voimakastahtoinen ja enemmän kuin kykenevä vastustamaan meitä, olethan nähnyt sen juhliessasi hänen verellään. Kuolevaiseksi hän taipuu kovin vastahakoisesti lumoukseen. Mutta jos onnistumme tässä, hänestä voisi tulla jopa sinun veroisesi taistelija.”
”Se on totta. Hyvä, että ehdimme ajoissa saamaan hänet. Hänen uskonsa on hiipumassa, samoin kuin hänen kuolevainen ruumiinsa on antamassa periksi. Herättämisen hetki on lähellä, ja vasta silloin, kun voimme olla varmoja hänen uskollisuudestaan, me kerromme hänelle tehtävästämme.”
”Entä, jos hänen ajatuksensa tästä maailmasta kuolevat hänen uskonsa mukana? Entä jos hänen moraalinsa kuolee?”
”Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, ja se on meidän tehtävämme toteuttaa, mikäli asiat eivät mene, kuten haluan. Toivon olevani oikeassa hänen suhteensa, ja toivon sinun alkuperäisen arviosi hänestä osuvan oikeaan, sillä hänenlaisiaan ihmisiä syntyy enää vain kerran vuosisadassa, jos edes niin usein.”
Marcus nyökkäsi Heinrichin viimeiselle ajatukselle hyväksyvästi, ja sitten Heinrich olikin poissa.

Wilhelm heräsi jälleen. Oli pimeää, vain pieni kajo puiden takana oli kaikki, mitä oli jäljellä päivänvalosta. Hän ei muistanut mitään menneestä päivästä, eikä yöstä. Paitsi ajatuksen siitä, että oli tullut hylätyksi. Hänen rukoustaan ei oltu kuultu. Sen sijaan hän oli joutunut ottamaan pyhän riipuksen pois kaulaltaan, joka kuvasi sotavasaraa, jonka kärjessä oli kaksipyrstöinen komeetta pään paikalla. Sen jälki poltti hänen kaulaansa nyt. Hän tunsi itsensä saastaiseksi.
Yhtäkkiä hänen edessään seisoi mies, Heinrich se oli, kuten Wilhelmin muistin perukoilta tieto tiesi kertoa. Mies katsoi häntä ja lähestyessään sanoi: ”Nyt olet valmis. Olet valmis astumaan kuolemaan, ja voittamaan sen elääksesi ikuisesti sen ulottumattomissa.”
”En ikinä... Haluan kuolla... ja pysyä kuolleena.”
”Se ei ole mahdollista, Wilhelm. Sinut on valittu, ja se on jotakin, mistä lukuisat kuolevaiset voivat vain uneksia, jonka vuoksi he ovat valmiita suuriin uhrauksiin vampyyri-isäntänsä tai -emäntänsä puolesta. Jotta heidät valittaisiin. Mutta”, Heinrich jatkoi seisoen nyt aivan Wilhelmin vieressä, ”monikaan heistä ei ole sen arvoinen. Tiedätkö miksi?” Kun Wilhelm ei vastannut, ritari jatkoi: ”Siksi, että heistä ei olisi siihen, mitä vaatii olla vampyyri. Monikin heistä sortuisi rikoksiin, joita ei hyväksyttäisi, monikin heistä antaisi periksi pedolle ja heistä tulisi verenhimoisia hirviöitä, sellaisia, joita noita-metsästäjät vainoavat, jollaisia sinä vihaat. Kun seuraavan kerran avaat silmäsi, et näe maailmaa, jonka kerran tunsit, vaan maailman, joka on kovin erilainen, ja jonka vain minä voin sinulle näyttää.”
Wilhelm sulki silmänsä. Hän tunsi, kuinka hänen hengityksestään tuli hyvin pinnallista, kuinka hänen oli vaikea hengittää muuten kuin katkonaisesti. Sitten hän tunsi pulssinsa ensin kiihtyvän, mutta sitten hidastuvan, ja lopulta lakkaavan kokonaan. Hän koki jonkinlaisen irtaantumisen ruumiistaan, tai jonkin irtaantuvan siitä, mutta palaavan pian takaisin, kuin ei voisi lähteä. Sen jälkeen hän menetti tajuntansa.
Wilhelm heräsi. Hänen ympärillään oli pelkkää mustaa, mutta hetken totuteltuaan, hän alkoi nähdä. Seinien ja esineiden ääriviivat piirtyivät tarkasti hänen näkökenttäänsä, ja lopulta oli, kuin huoneessa olisi ollut valoa. Jos sitä oli jossakin, hän ei kyennyt sitä paikantamaan. Se tuntui olevan tasaisesti kaikkialla ja tulevan kaikkialta.
Hän tutki huonetta, jossa oli. Se ei ollut avara huone, ikkunoilla varustettu, vaan se oli umpinainen, ja kivisiä rakennelmia kohosi kuusi kappaletta lattialla. Ne olivat jonkinlaisia kivisiä kirstuja. Hän itsekin makasi sellaisen päällä, hän tajusi. Hänen nähdäkseen seinätkin olivat kivisiä, ja tilassa oli vain yksi ulosmenotie. Paniikki alkoi kerääntyä hänen sisällään, sillä hän alkoi nyt ymmärtää, missä oli. Tämä oli hauta! Krypta, jonne oli haudattu useita vainajia saman kammion sisään. Ja hän oli yksi heistä, mutta hän oli yhä elossa!
Toinen asia, jonka hän pisti merkille oli se, että hän ei hengittänyt ollenkaan. Hän huomasi, ettei sille ollut tarvetta, ja että jos hän olisi halunnut, hän olisi kaikesta huolimatta voinut puhua. Hän tunnusteli rintaansa ja toinen järkytyksen aalto iski hänen lävitseen: hän ei tuntenut sydämensä lyöntejä!
”Pyhä Sigmar! Mitä minulle on tapahtunut? Miten jouduin tänne? Olenko minä elossa vai kuollut, ja jos kuollut, niin... miksi sitten olen yhä kehossani? Olenko joutunut Kaaoksen valtakuntaan?”
”Et suinkaan”, vastasi syvä ja täyteläinen ääni. Äänen myötä syttyi kirkas valo, joka poltti Wilhelmin silmiä, jotka olivat tottuneet pimeään. Ääni jatkoi: ”Tämä ei ole Kaaoksen valtakunta sen enempää kuin Morrin valtakuntakaan. Kysymykseesi siitä, oletko elossa vai kuollut, voin vastata sinun olevan hyvin paljon kumpaakin, ja vieläpä äärimmilleen molempia. Olet elävä kuollut, vampyyri. Sinun kehosi on kaikin puolin kuollut, kuten kuolevaiset kuoleman käsittävät, mutta olet myös elossa, enemmän elossa kuin koskaan olit eläessäsi, sillä nyt olet vapaa kuolemasta, vapaa monista maallisista asioista, kylmästä, sairaudesta, jopa monista tunteista, joihin kuolevaisilla on taipumusta luottaa. Et tunne enää pelkoa, etkä kauhua. Nämä tunteet eivät voi hämärtää enää todellisuuden tajuasi. Olet kuitenkin yhä kykenevä vihaan ja rakkaudentunteisiin, rakkaus vain ei ole sellaista kuin sen olet tottunut käsittämään. Se... on enemmänkin kumppanuuden etsimistä, voisin sanoa. Se on rakkautta sen kaikkein puhtaimmassa muodossa. Ja onnellisin maan päällä on se, joka tällaisen rakkauden onnistuu löytämään.” Tässä kohden Heinrich oli hetken hiljaa, ja hänen kasvoiltaan kuvastui jonkin piinallisen muiston mukanaan tuoma tuska. Sitten hän jatkoi: ”Toisiin asioihin taas olet hyvinkin sidottu, kuten syömiseen ja nukkumiseen.” Tämän Heinrich sanoi hyvin hiljaa, ilmeisesti yhä jonkin piinallisen tunteen vallassa ollessaan.
Vampyyri! Wilhelm tunsi huimausta päässään, se oli kai järkytyksestä johtuvaa mutta tämäkään tunne ei ollut sellainen kuin hän muisti sen olevan. Se oli erilainen, välinpitämättömämpi tunne.
”Olen siis tullut siksi, mitä eniten vihaan... kurjaksi demoniksi, joka varastaa verta eläviltä pysyäkseen itse elossa. Ei, olen tuomittu murhaamaan ihmisiä pidentääkseni omaa elämääni. Miksi! Miksi eväsit minulta pääsyn Morrin valtakuntaan? Miksi?”
”Koska sinusta on paljon enemmän hyötyä elossa kuin kuolleena, ja nykyisessä olomuodossasi voin taata, että pääset pitkälle. Ja mitä veren varastamiseen eläviltä tulee, ajattele, että olet tehnyt sitä koko elämäsi ajan. Aina kun olet tappanut viattoman eläimen, nylkenyt sen ja tehnyt siitä ruuan. Et tuolloin ole ainoastaan varastanut verta eläimeltä, vaan sen hengen. Ja nyt”, Heinrich jatkoi lempeämmin, ”sinun on jälleen syötävä saadaksesi voimiasi takaisin.” Ritari avasi suonensa ja valutti verta bronssiseen maljaan. Wilhelmin valtasi suunnaton halu saada jokainen pisara tuota nestettä. Hän tunsi kulmahampaidensa kasvavan. Jokin hänessä kuitenkin, jokin kuolevaisesta elämästä peräisin ollut, yritti taistella epätoivoisesti tuota himoa vastaan.
”Juo, Wilhelm. Liity iänkaikkiseen elämään”, Heinrich sanoi ojentaen maljaa Wilhelmille. Lopulta Wilhelm tarttui siihen ja kumosi sen suurella himolla niin, että osa verestä valui pitkin hänen suupieliään rinnuksille.
”Olen nyt tuomittu varastamaan elävien verta. Tämäkö on kaikki mitä on jäljellä jalosta Wilhelmistä? Onko tämä kaikki mitä jää jäljelle?”
”Ei, lapseni. Olet paljon enemmän nyt kuin olit koskaan eläessäsi. Mutta siitä puhumme lisää paremmalla ajalla, nyt sinun on levättävä ja kerättävä voimiasi. Huomenna vannot uskollisuuttasi meille.”
”Miksi minä sen tekisin? Te veitte elämäni vasten tahtoani!”
”Sinä vannot uskollisuutta, tai kuolet. Mutta jotta sen tekeminen olisi mahdollisimman helppoa sinulle, mieti seuraavaa asiaa, ja mieti tarkasti: sinut olisi syleilty tuona yönä jonkun toimesta, ja voin sanoa, että et olisi ollut kovinkaan onnellinen lahmialaisen vampyyrittaren lemmenorjana, tai vielä vähemmän olisit onnea löytänyt strigoina, sellaisena hirviönä, jollaista vastaan taistelit viemäreissä. Näillä vampyyreilla on kyky kääntää sinut puolelleen ja saada sinut vihaamaan kaikkea, etenkin kaikkea sellaista, mitä joskus pidit itsellesi rakkaimpana asiana maailmassa. Nechrarchit olisivat olleet luutavasti ainoita vampyyreja, jotka olisivat vaivautuneet vain surmaamaan sinut, mutta älä kuvittelekkaan, että kuolemasi jälkeinen elämä olisi ollut rauhallinen. Ei, se olisi ollut orjuus elävänä vainajana, ehkäpä mustana kalmoritarina, jolloin osa huikeasta asetaidostasi olisi säilynyt kuolemasi jälkeenkin. Vampyyria he eivät sinusta missään nimessä olisi tehneet.” Heinrichin ilme heltyi hieman, ja jokin säälinkaltainen tunne oli luettavissa noilta kalpeilta kasvoilta. ”Usko pois, olet nyt saanut parhaan mahdollisen elämän kuolemasi jälkeen, vaikka et sitä vielä ymmärräkään. Huomenna, kun olet uskollisuutesi meille vannonut, kerron sinulle lisää tästä maailmasta, joka on piilotettu kuolevaisten silmiltä. Opetan sinulle meidän historiaamme, ja kenties silloin saatat ymmärtää meidänkaltaisiamme paremmin. Mutta nyt, lepää Wilhelm, ja mieti sanomisiani.”
Wilhelm kosketti kaulaansa, hänellä ei ollut riipustaan enää kaulassaan. Silloin hän muisti, kuinka se oli polttanut häntä, ja hän kokeili jälkiä kaulallaan. Ne olivat kadonneet! Hän ei voinut uskoa sitä.
Hän huomasi maassa olevan riipuksen ja meni sen luo. Varovasti hän kosketti sitä ja se ei polttanutkaan häntä. ”Mitä kummaa tämä tarkoittaa? Minähän olen vieläkin kirottu hänen silmissään... vai olenko? Oliko tämä kohtalo, jota kohti hän minua vakaasti ajoi? Oliko tämä syy, miksen jäänyt Keisarikuntaan? Miksi suden hahmossa ollut jumala ilmestyi minulle? Sigmar... mikset kertonut minulle?” Hän piteli kimaltelevaa korua käsissään ja istahti kivisen arkun kannen päälle. ”Kuinka jumalat voivat pelata näin julmaa leikkiä? He tarjoavat ikuisen onnen ja elämän kuolemassa, ja noin vain ne voivat ottaa sen pois ja jättää kidutetun sieluparan vaeltamaan ikuisessa pimeydessä... Minä olen nyt kaiken avun ulottumattomissa, voin tuntea sen. Enää ei ole mitään jäljellä pelastuksesta...” Hän vihoissaan heitti korun menemään, ”... tai kadotuksesta.” Koru osui kiviseen seinään ja kilisi heleästi pudotessaan maahan. Hän kävi pitkäkseen kivisen kannen päälle, kuten Heinrich oli kehottanut häntä tekemään, ja sulki simänsä. Hän totesi olevansa tiettyjen tunteiden yläpuolella, kuten esimerkiksi maallisen epämukavuuden, jota kivinen arkun kansi varmasti hänen eläessään olisi tarjonnut hänelle, kuten myös tunkkainen ja ummehtunut ilma, joka kryptassa oli.

Seuraavana iltana Wilhelmiä tultiin hakemaan. Kaksi ritaria pyysivät häntä seuraamaan itseään. Heillä oli miekat kupeillaan ja kilvet kiinnitettyinä selkiinsä. Kaikkea varustusta koristivat verenpunaiset ruusut. Yllätyksekseen Wilhelm päätti seurata ritareita sen sijaan, että olisi yrittänyt pakoon avonaisesta kryptan ovesta. Heinrichin sanat edellisenä iltana olivat purreet häntä pahemmin kuin tämän hampaat koskaan voisivat. Hän piti mahdollisena sitä, että joku muukin elävä vainaja olisi kiinnittänyt huomionsa häneen. Wilhelmillä oli monia kysymyksiä, mutta hän piti mahdollisena löytää vastaukset niihin itsekin sen sijaan, että tämä hirviö ne hänelle kertoisi.
Vampyyriritarit molemmilla sivuillaan Wilhelm saapui kartanoon, joka sijaitsi aivan kryptan vieressä. Sen sijaan, että he olisivat nousseet portaita ylös kartanon eteishalliin, he kulkivat niiden editse toisille portaille, jotka veivät alas kellariin. Tyypillistä, Wilhelm ajatteli, vaikka ei ollut ollenkaan varma siitä, mikä näille hirviöille oli tyypillistä ja mikä ei. Mutta tässä asiassa hän oli kuitenkin osannut odottaa jotakin tämän kaltaista. Kartano oli aution oloinen, yhtäkään valoa ei palanut missään. Se oli kooltaan pienempi kuin Schriekin suvun kartano oli ollut, eikä sen ympäri kulkeva muurikaan ollut niin korkea. Yhtään vartijaa ei näkynyt missään, samoin kuin ei yhtäkään palvelusväen edustajaa. Niille ei kaiketi ollut tarvetta, tai sitten sellaiset olivat joutuneet jo aikoja sitten näiden hirviöiden ruokalistalle.
Portaat olivat kapeat ja ritarit, joiden seurassa Wilhelm oli nyt, asettuivat hänen taakseen rinnakkain tukkimaan poispääsyn häneltä. Edessä ollut raskas puuovi aukeni, kuin itsestään ja sen takana odotti kalusteista tyhjä kammio. Seinillä oli Wilhelmin yllätykseksi tulia valaisemassa paikkaa. Kammion perimmäiseltä seinältä löytyi taidokkaasti maalattu seinäfresko, joka kuvasi jotakin tapahtumaa. Kuvassa kalpeakasvoiset miehet taistelivat epätoivoisesti suurta ihmisarmeijaa vastaan, joka oli ilmeisesti hyökännyt heidän kimppuunsa. Taustalla oli kaupunki, joka paloi. Tarkemmin katsottuna Wilhelm huomasi, että fresko ei kuvannut yhtä tapahtumaa, vaan monia, sillä kesken kaiken maalauksessa oli suurikokoinen luuranko, jolla oli musta kaapu ja kruununtapainen päähine päässään. Taustalla kohosi suurikokoinen pyramidi, joka oli yötäkin mustempi. Tuosta kaavuin verhotusta luurangosta näytti koko maalaus saavan alkunsa. Luuranko piti kokonaista valtakuntaa luisessa otteessaan. Tässä kuvassa suuri joki, joka halkoi koko maalausta, oli vielä terve ja täynnä elinvoimaa. Se virtasi sinisenä halki taistelukentän, jossa ihmiset ja luurangot taistelivat toisiaan vastaan. Se virtasi mustan pyramidin ohitse, jonka ympärillä oli lieketivä meri, joka joskus oli ollut kaupunki. Joki jatkoi virtaustaan uuteen kohtaukseen, jossa sen väri oli muuttunut mustaksi. Siihen liittyi samaisen luurangon kaapu, joka oli yhtä musta kuin tuo joki oli nyt. Mustan joen varrella oli ihmisiä, jotka tekivät kuolemaa. Tuska oli osattu maalata noiden ihmisten kasvoille hämmästyttävän elävästi. Luurankoonkin oli tullut jotakin uutta: sen kaulaa koristi suurikokoinen koru, jota selvästi oli haluttu maalauksessa korostaa kirkkaalla värillä ja suurella koolla. Sitä oli mahdotonta olla huomaamatta.
Musta joki virtasi halki maan, joka oli täysin autio, kuolleita oli kaikkialla. Kaikki oli kuollutta.
Enempää aikaa Wilhelm ei ehtinyt freskoa tarkastelemaan, sillä syvä ja täyteläinen ääni keskeytti hänet. ”Tuon freskon merkitys tulee avautumaan sinulle aikanaan. Mutta nyt sinun on polvistuttava eteeni, ja vannottava uskollisuuttasi minulle. Miten vastaat?”
”Minä EN polvistu, ENKÄ vanno uskollisuutta sinulle tai kenellekään muullekaan, joka on kaltaisesi.”
”Tottelematon kakara!” Heinrich sihahti terävien hampaidensa välistä. ”Joko vannot uskollisuuttasi tai kuolet!”
”Siinä tapauksessa valitsen kuoleman. Etsin itse vastaukset kysymyksiini, jotka mieltäni piinaavat nyt. Jos haluat tappaa minut, tee se, ja päästät minut viimein vapaaksi tästä kirouksesta ja annat minulle haluamani rauhan. Muussa tapauksessa kävelen ulos tuosta ovesta ja etsin itse oman kohtaloni.”
Hetken Heinrichilla oli selviä vaikeuksia pidätellä miekkakättään, mutta sitten hän rauhoittui kuin salamaniskusta ja oli tyyni kuin aamuinen lammen pinta juuri ennen auringonnousua.
”Hyvä on. Olet vapaa menemään, en estä sinua, eikä kukaan muukaan estä, mutta muista se, että kun olet ulkona tuosta ovesta, olet omillasi, ja kukaan Ruusun ritareista ei nosta enää sormeaan sinun auttamiseksi. Voin sanoa, että ilman tietoa taidoistasi ja kyvyistäsi, ilman tietoa vaaroista, joita tämä maailma on täynnä ja joille tietämättömänä päivittäin altistut, sinä tulet kuolemaan hyvin nopeasti. Joko tapatat itse itsesi, tai peto, joka sisälläsi elää, tappaa sinut. Jos jotenkin selviät hulluudelta, johon peto sinua vääjäämättä ajaa, on todennäköistä, että ne jotka sinut aikoivat omakseen ottaa, yrittävät nyt tappaa sinut ennen kuin sinusta ehtii tulla tarpeeksi taitava taidoissasi. Hyvästi siis, Wilhelm.”
”Hyvästi vain, sinä julma kirottu piru! Minä menen nyt.” Niin sanoen hän kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan kohti ovea, joka oli auki. Koko ajan hän odotti tuntevansa terän selässään tai kurkullaan, mutta sitä ei koskaan tullut.
”Wilhelm, odota hetkinen!” sanoi uusi ääni, joka tuli hänen takaansa. Se oli sovitteleva, ei ollenkaan sellainen kuin Heinrichin ääni. Wilhelm tunsi halua jatkaa matkaansa, mutta kuitenkin lopulta kääntyi. Häntä kohti tuli kevyeen haarniskaan sonnustautunut, vaaleahiuksinen mies, ilmeisesti keisarikuntalainen, tai ainakin entinen sellainen. Miehellä oli tummat housut, ei haarniskoidut, kuten Wilhelm oli odottanut. Hän oli suunnilleen Wilhelmin mittainen, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta eivät luisevat, vaan hieman pyöreähköt.
”Ajattele jos astut ulos tuosta ovesta. Sen takana sinua odottaa maailma, jota et lainkaan tunne. Siellä vallitsevat aivan toiset lait kuin maailmassa, jonka jo tunsit. Sitä paitsi, vaikka et enää olekaan Sigmarin puolesta taisteleva ritari, voi tehtäväsi hyvyyden puolesta silti säilyä, vaikka oletkin nyt kuollut maailmalle. Tule, ole yksi tehtävä minun mukanani, ja jos senkin jälkeen vielä tunnet halua poistua luotamme, olet vapaa tekemään niin.” Wilhelm katsoi miestä pitkään. Ilme tämän kasvoilla ja tuike hänen sinisissä silmissään kertoivat hänen tarkoittavan sanojaan, ja että Wilhelm saattoi hyvinkin luottaa häneen.
”Hyvä on”, hän sanoi lopulta. ”Yksi tehtävä, ja sitten teen kuten parhaaksi näen.” Heinrich nyökkäsi hyväksyvästi. ”Zack! Tulet apuuni aina kipeimmällä hetkellä, etkä näemmä pettänyt minua nytkään!” Zack kumarsi Heinrichille. He palasivat takaisin vampyyrien suurmestarin luo.

”Ennen kuin kerron enempää teitä odottavasta tehtävästä, haluan valaista Wilhelmille meidän maailmaamme, ja sen historiaa. Haluan kertoa muista vampyyreista ja heidän verilinjoistaan, sekä myös Ruusun ritarikunnasta ja meidän tehtävästämme. Tämä kaikki on tärkeää tietää, joten opi se nopeasti ja opi se hyvin, sillä elämäsi sellaisena kuin se nyt sinulla on, tulee riippumaan siitä.” Kun Wilhelm pysyi vain vaiti, Heinrich aloitti luentonsa:
”Vampyyrien aikakausi sai alkunsa muinaisessa Nehekharan valtakunnassa kauan sitten, kaupungissa joka tunnettiin nimellä Lahmia. Kyllä, eräs verilinja on nimetty juuri tuon kaupungin mukaan”, Heinrich vastasi Wilhelmin kohottaessa kulmiaan hämmästyneenä. ”Tätä verilinjaa voidaan pitää ensimmäisenä kaikista verilinjoista. Emme olleet aina näin jakautuneita kuin nyt olemme, vaan muinaisessa Lahmiassa me olimme yhtä. Hallitsimme yötä, ja suojelimme kaupungin asukkaita sen vihollisilta rautaisella otteella. Valitettavasti aika oli meitä vastaan, vaikka meillä oli kaikki aika maailmassa. Sillä ensimmäinen vampyyri, Lahmian Kuningatar Neferatem jonka nimi tarkoittaa reikspielin kielellä 'Kaunista Aurinkoa', jonka ihmisten historia tuntee paremmin nimellä Neferata, oli ensimmäinen, joka löysi avaimen ikuiseen elämään, sekä ikuiseen nuoruuteen. Hän paljasti itsensä, vaikka kuolevaisilla menikin aikaa ymmärtää ja huomata korruptio, joka sikisi muinaisessa Lahmiassa. Vuodesta toiseen Kuningatar hallitsi Lahmian valtaistuinta ympärillään neuvosto, jolla myös näytti olevan taipumus pysyä nuorena ja muuttumattomana, vaikka aika kulki koko ajan eteenpäin ja jopa valta Khemrissä, Nehekharan pääkaupungissa, ehti vaihtua muutamaan otteeseen Neferatemin isän, Lahmizzashin kuoltua 17 vuotta myöhemmin jättäen valtaistuimen pojalleen, Lahkasharille, joka myös hallitsi kymmenkunta vuotta ennen kuin luovutti kuolemnsa johdosta valtaistuimen omalle pojalleen, Lahkashazille. Lakashaz hallitsi Nehekaraa seuraavat 40 vuotta. Lahkashazin hallittua jo 20 vuotta, Lahmiassa hallitsi yhä sama kuningatar kuin Lahmizzasin aikaan, vuosikymmeniä aikaisemmin, Neferatem, jonka nuoruus ja kauneus olivat kuuluja kautta valtakunnan, joka oli säilynyt koko tuon ajan muuttumattomana. Kuten jo sanoin, hän ei ollut ainoa, sillä hänen ympärillään olleet aristokraatit näyttivät myös omaavan tuon samaisen muuttumattomuuden, ja säilyvän nuorekkuuden.
Yksi näistä ensimmäisinä tunnetuista vampyyreista oli mies nimeltään Abhorash, jonka jälkeläisiä me verilohikäärmeet olemme. Nimi verilohikäärme tulee teosta, jonka Abhorash suoritti. Hän surmasi yksin suuren lohikäärmeen ja joi tämän verta saavuttaakseen vapahduksen veren kirouksesta. Siitä kerron myöhemmin lisää, kun olet valmis sen kuulemaan.
Mutta palatakseni Lahmiaan, Kuningatar Neferatem oli yhä vallassa siellä, vaikka itse Khemrin kuninkaat, niin jumalaisia kuin he olivatkin, olivat siirtäneet verenperintöään kuolemansa kautta eteenpäin jälkeläisilleen jo useaan kertaan.
Lahmia oli jotakin, mitä jokainen vampyyri jäi sieltä kaipaamaan, ja kaipaa yhä. Jokainen kaipaa sitä eri tavalla kuin toinen. Useimmat verilinjat ja vampyyrit näkevät kuolevaiset karjana, ja itsensä jonkinlaisina paimenina, jotka saavat ravintonsa karjastaan.”
”Ja sinäkö et näe?” Wilhelm kysyi ivallisesti.
”Tässä tulemme olemaan erilaisia moniin muihin verilinjoihin, mukaan lukien verilohikäärmeisiin, verrattuna. Me etsimme myös harmoniaa elävien keskuudesta, mutta eri tavalla kuin useimmat. Me emme etsi tapaa orjuuttaa heitä, tai muutenkaan alistaa heitä millään tavoin. Toivomme vain saavamme nauttia heidän verestään, ja vastapalveluksena sille me suojelisimme heitä sellaiselta pahuudelta kuin Kaaos esimerkiksi pystyy saamaan aikaan.
Lahmiassa näin oli, mutta ei sielläkään, kuten me halusimme. Lahmiassa nousi uusi uskonto, jota Neferatem harjoitti, vaikkakin aluksi sen harjoittaminen oli hyvin salaista ja tavalliselta kansalta piilotettu. Kaikki oli täydellistä tuolloin, sillä aluksi vampyyrit eivät juoneet verta omistaan, elleivät nämä itse siihen vapaasta tahdostaan antautuneet. Verta juotiin vangituista vihollisista tai rikollisista, joita kukaan ei kaipaisi, vaikka nämä kuolisivatkin toimituksessa. Vaikka kaikki olikin päällisin puolin hyvin, oli ihmisten joukossa niitä, jotka näkivät piilevän vaaran ja haistoivat tyrannian tuulien tuoksun. Nämä ihmiset ymmärsivät, ettei valta Lahmiassa tulisi koskaan vaihtumaan ja kapina syttyi. Neferatem oli pakotettu kukistamaan se voimalla, ja sen tehtyään hän levitti kansan tietoisuuteen uuden opin ja uskonnon, joka sisälsi uuden jumalan, ainoan, joka oli koskaan ollut olemassa: Nagashin. Ja siitä hän saikin uuden nimensä, jona hänet myöhempinä aikoina opittiin tuntemaan: Neferata 'Kaunis Kuolema'.
Kun kapina oli kukistettu, monet ensimmäisistä vampyyreista huomasivat voivansa siirtää voimansa ihmisiin, tehden heistä alempia vampyyreja, mutta yhtä kaikki voimakkaita, sillä vampyyriveri tuolloin oli vielä väkevää. Näin syntyi aristokratia myös pimeyteen, ja se piti pintansa vielä kauan, aina siihen saakka kun Lahmian ulkopuolinen maailma alkoi kiinnittää enemmän huomiota tuohon unohdettuun kaupunkivaltioon. Khemriä vastaan kapinoitiin, koska Lahkashaz oli kirotun Kuningattaren sukulainen, ja tämä ei ollut nostanut sormeakaan estääkseen tyrannian syntyä Lahmiaan. Lahkashazin valtakausi päättyi ja kuningas syöstiin vallasta. Tämä oli huono enne Lahmialle, mutta uusi kuningas Setep ei kuitenkaan nostanut itsekään sormeaan Lahmiaa vastaan.
Vielä kolme kuningasta ehti tulla, hallita Nehekharaa, ja kuolla ennen kuin tuho Lahmialle koitti Alcadizaar-nimisen kuninkaan muodossa.
Tuon taistelun yksityiskohtiin meillä ei ole aikaa mennä, mutta sanottakoon, että Abhorash johti Lahmian armeijoita heidän kenraalinaan, ja huolimatta ilmiömäisestä kyvystä taktikkona ja johtajana, Lahmia sortui ylivoiman alla ja poltettiin maan tasalle.
Vain kourallinen vampyyreja selvisi tuosta koitoksesta hengissä, ja he pakenivat pohjoiseen. Siellä he löysivät jumalansa ja luojansa, Nagashin, joka oli saanut vankan jalansijan siellä ja luonut uuden pelottavan mahdin: Nagashizzarin valtakunnan. Vampyyrit kumarsivat häntä ja tekivät hirvittävän liiton hänen kanssaan tarkoituksenaan kostaa ihmisille. Tuosta taistelusta, joka lopulta päättyi kokonaisen valtakunnan täydelliseen kuolemaan, meidän ei ole nyt syytä puhua. Sen sijaan haluan puhua enemmän Abhorashista, meidän Tekijöidemme Tekijästä.
Hän oli mahtava soturi, ja saatuaan kulauksen tuosta maljasta, joka piti sisällään Elämän Eliksiiriä, hän oli aluksi kuten sinä, Wilhelm. Hän inhosi sitä, joksi oli tullut. Hän vastusti suunnattomasti himoaan vereen, ja pitkään hän vastustikin, mutta”, nyt Heinrich katsoi Wilelmiä merkitsevästi, ”kun hän lopulta antoi periksi sille, koska niin käy aina, hän löysi itsensä kahdentoista silpomansa ruumiin ääreltä, jotka olivat saaneet surmansa hänen verenhimonsa vuoksi. Tämän vuoksi hän alkoi tietoisesti harjoittaa itsekuria ja kieltäymystä, sekä asetaitojaan, jotka vielä tänäkin päivänä ovat vertaansa vailla.
Hän löysi lopulta keinon paeta verenkirousta, surmaamalla juuri tuon lohikäärmeen, jonka mainitsin aikaisemmin, ja imemällä sen tyhjäksi verestä. Seuraajilleen hän antoi käskyn kehittää asetaitojaan niin huippuunsa, että kykenevät myös itse vapautumaan tuosta kirouksesta. Tämä on Abhorash, jota me seuraamme, mutta on olemassa myös toisenlainen Abhorash, joka kirosi koko ihmiskunnan sen jälkeen kun Lahmia kaatui, ja hän teki sopimuksen Nagashin kanssa. Me emme kuitenkaan seuraa tätä Abhorashia, vaan sitä, joka hän oli ennen kuin muuttui vampyyriksi, joka hän oli ennen surmatyötään, joka harjoitti kurinalaisuutta ja etsi ulospääsyä pois verenhimostaan. Tätä Abhorashia me seuraamme.
Meistä jokainen kehittää asetaitojaan pakoa varten tästä kirouksesta, ja pedosta, joka vaanii jokaisen vampyyrin sisällä.
Strigoin verilinjan vampyyrit ovat tuolle pedolle antautuneet ja näin ollen heistä on tullut hirviöitä.”
”Te siis palvotte tätä Abhorashia jumalananne ja yritätte tulla hänen kaltaisekseen? Mitä sitten kun olette tuon tavoitteen saavuttaneet?”
”Ei, Abhorash ei ole jumalamme, vaan Tekijämme, ensimmäinen verilohikäärme-verilinjan vampyyri. Me palvomme kyllä hänessä ollutta, mutta myöhemmin kadonnutta jaloutta. Mutta jumalanamme emme häntä pidä, kuten emme pidä myöskään Nagashia.
Ei, Nagash petti meidät. Sillä taistelussa Alcadizaaria vastaan monet meistä huomasivat, että me olimme hänelle tuhlattavissa olevaa massaa, eikä hän välittänyt meille antamistaan lupauksista valloittaa Lahmia takaisin.
Nagash oli nimittänyt kenraaliksemme vampyyrin nimeltä Vashanesh, joka oli toiminut Lahmiassa kuninkaana yhdessä Kuningatar Neferatan kanssa. Tämä oli tapahtunut vähän sen jälkeen kun Lahkashaz oli syösty vallasta. Hän oli ollut Lahkashazin poika, ja kruununperillinen, joka nyt oli kuitenkin pakotettu pakenemaan Khemristä henkensä edestä. Vashanesh pakeni siihen ainoaan paikkaan, jossa hänen verisukulaisiaan vielä oli, Lahmiaan. Kuningatar antoi hänelle myös kulauksen tuota Eliksiiriä tehtyään hänen kanssaan sopimuksen, jonka mukaan he molemmat hallitsisivat Lahmiaa kuninkaana ja kuningattarena.
Nagash antoi Vashaneshille sormuksen, joka piti sisällään voiman hallita kaikkia vampyyreja, lisäksi sormus antoi todellisen kuolemattomuuden, niin kauan kuin se oli hänen sormessaan. Mikään ei voinut tuhota häntä, ei edes vauriot, jotka olisivat tavalliselle vampyyrille kuolemaksi, tai niistä parantuminen ainakin veisi kauan aikaa.
Kun Vashanesh huomasi, kuinka vampyyrien tulisi lopulta käymään Nagashin alaisuudessa, hän uhrasi itsensä, ja vapautti vampyyrit, ja itsensä, Nagashin otteesta. Oli nimittäin niin, että Vashanesh olisi tuhoutunut yksin, jos olisi noussut Nagashia vastaan.”
”Kuinka jaloa”, Wilhelm sanoi sarkastisesti.
”Se oli. Kuten näet, myös meidänlaisemme kykenevät epäitsekkyyteen. Vampyyrit vapautuivat Nagashin otteesta Vashaneshin annettua Alcadizaarin leikata hänen päänsä irti hartioistaan haastettuaan ensin tämän kanssaan kaksintaisteluun. Vampyyrit, yhtä lukuunottamatta pakenivat taistelusta Nehekharaa vastaan.”
”Kuka sitten jäi?”
”W'soran, Nechrarch-verilinjan ensimmäinen vampyyri ja ainoa, joka oli koko ajan pysynyt uskollisena Nagashille. Hän oli tehnyt paljon asioita jo Lahmiassa, mutta niistä voimme puhua tuonnempana lisää. Tärkeintä on se, että juuri nechrarchit yhdessä strigoin kanssa ovat pahimpia vihollisiamme, näistä kahdesta nechrarch on pahempi. He eivät toimi liitossa, sillä strigoit ovat liian katkeria muille verilinjoille ja koko maailmalle, etteivät moiseen kykenisi, mikä on hyvä asia. Yhdessä nuo kaksi verilinjaa muodostaisivat pelottavan yhdistelmän, jota vastaan ei kukaan tai mikään voisi kestää kauaa.
Sinun tulee muistaa, että necrarchit etsivät tietoa, ja sen tiedon ainoa tarkoitus on hallita koko maailmaa, kuten Nagash olisi halunnut sitä aikoinaan hallita: kuoleman kautta, jossa he olisivat kaiken maailman ainoa äly, eikä mikään tapahtuisi siinä ilman heidän tahtoaan. Tällaisen maailman haluat varmasti välttää, ja juuri sitä vastaan mekin taistelemme.”
Wilhelm pohti tätä. Paljon siitä historiasta, jonka hän nyt kuuli vampyyrien synnystä, oli hänelle täysin uutta tietoa, eikä se auttanut häntä juuri millään tavalla ymmärtämään tai hyväksymään moisten olentojen olemassaoloa. Sen sijaan se toisti sitä kaavaa, joka Wilhelmille oli jo tuttu: ihmiset halusivat eroon tuosta luonnonoikusta. Abhorash oli taistellut ihmisiä vastaan, hän oli Heinrichin mukaan vihannut ihmiskuntaa rakkaan kotinsa, Lahmian tuhouduttua. Miksi Heinrich siis olisi poikkeus tuossa säännössä, vaikka niin hän väittää?
Wilhelm päätti olla varovainen tulevan tehtävänsä suhteen, ja jos se oli jotakin, joka oli hänen elämässään oppimia periaatteita vastaan, hän hylkäisi tehtävän ja etsisi oman kohtalonsa.
”Sinulla on vielä paljon opitavaa historiastamme, mutta riittäköön tällä kertaa. Aika käy vähiin tänä yönä, jos kaiken tiedon sinulle tällä istumalla antaisin. Ja tehtävä odottaa. Et kuitenkaan lähde matkaan yksin, vaan Zack on mukanasi. Itse asiassa tämä on hänen tehtävänsä, mutta sinä saat toimia hänen selkänsä vartijana sillä.”
”Mutta, herra, eikö olisi hyvä antaa nuorukaisen vielä levätä ja kerätä voimiaan? Hän ei kenties ole vielä valmis.”
”Tuo on totta, Marcus. Mutta luulen hänen olevan meidän kaltaisemme, veltostuvan, jos ei pääse toimimaan. Ehkä et ole vielä valmis, Wilhelm, mutta sinä tulet olemaan. Sinun on vain luotettava Zackiin ja siihen, mitä hän sinulle sanoo. Älä tee mitään typerää tai turhan rohkeaa yksinäsi, ja kaiken pitäisi mennä hyvin, ja sinun palata tänne yksi taistelukokemus rikkaampana.
Mutta mene ja petä hänet, ja hän tappaa sinut omakätisesti minun siunauksellani. Ja nyt itse tehtävään. Te menette alas kolonisaation viemäreihin, joissa Wilhelm onkin jo ehtinyt käydä, ja etsitte Viemärikuninkaan majapaikan. Siellä on kirja, jonka haluan itselleni. Muuta Wilhelmin ei tarvitse asiasta vielä tässä vaiheessa tietää. Älkää antako minkään estää teitä saavuttamasta päämääräänne.”
”Hän siis on ainoa, joka lähtee mukaan? Oletko koskaan käynyt viemäreissä?” Wilhelm kysyi epäuskoisena. ”Se on täynnä verenhimoisia kannibaaleja, ja minä oli onnekas kymmenen miehen kanssa, että selvisin sieltä hengissä. Monet eivät selvinneet.”
”Mutta silloin olit ihminen. Nyt olet vampyyri, kuten Zackin. Ne olennot, joita sinä kutsut kannibaaleiksi, ovat pikemminkin raadonsyöjiä, hyvin käytännöllisiä apulaisia taistelussa.
Vielä eräs asia ennen kuin menette, jonka haluaisin valottaa Wilhelmille. Tämä kolonisaatio on sodan kourissa. Ei sellaisen sodan kuin kuvittelet, vaan salaisen sodan, jota eri vampyyriverilinjat käyvät keskenään. Verilinjojen sisälläkin on erilaisia lahkoja, jotka poikkeavat yleisestä näkemyksestä, kuten meidän ritarikuntamme on. Me olemme verilohikäärmeitä, mutta näemme asiat hyvin eri tavoin kuin useimmat verilinjamme edustajat, ja siksi taistelemme myös verilohikäärmeitä vastaan, jos tarve ilmenee. Tätä emme kuitenkaan tee ilolla, sillä he ovat samaa verta kuin mekin, loppujen lopuksi.
Tässä kolonisaatiossa on kuitenkin kolme verilinjaa, jotka ovat sodassa toisiaan vastaan: strigoit, jotka jo tapasitkin Viemärikuninkaan muodossa, lahmialaiset, jonka edustajan olet myös käsittääkseni tavannut Lady Sofien muodossa, sekä verilohikäärmeet, eli me. Meidän tehtävämme täällä on ollut suojella kuolevaisia muilta vampyyreilta, mutta nyt olemme pattitilanteessa. Jos nyt toimimme väärällä tavalla, herättää se ei-toivottua huomiota ihmisissä, ja mekin olemme vaikeuksissa muiden ohella. Sillä kuolevaiset näkevät kaikki vampyyrit samanlaisina. Tästä tilanteesta saamme kiittää Viemärikuningasta, joka salli raadonsyöjiensä riehua näkyvästi ihmisten keskuudessa saaden näiden huomion kiinnitettyä itseensä ja yleensäkin moniin omituisiin seikkoihin, jota kolonisaatiossa on aina välillä tapahtunut.”
”Miten Schriekin suku tähän liittyy?” Wilhelm kysyi terävästi. ”Miksi te olitte kartanossa seuraamassa sitä ottelua?”
”Sinun tähtesi, lapsukainen. Kadotimme sinut vähän sen jälkeen kun olit tehnyt urotekosi viemärissä, ja aluksi pelkäsimme pahinta, eli että joku toinen Herännyt oli saanut sinut. Sitten kuulimme sattumalta eräältä lahmialaiselta ihmisorjalta, sillä orjia heidän ihmispalvelijansa ovat, että Schriek oli saanut sinut vangikseen. Juuri tuosta syystä 'suurena päivänä' löysit katsomosta myös Lady Sofien, joka etsi keinoa saada sinut omakseen. Hänen kykynsä miehiin vaikuttivat sinuunkin, sillä taistelit varmasti hänen innoittamanaan paremmin kuin olsit koskaan voinut Sigmarin innoittamana taistella. Nyt sinä ymmärrät bretonnialaisia, jotka taistelevat Järven Neitonsa kunnian puolesta. Schriekillä ei ole tietoa tästä sodasta, tai tästä asetelmasta, vaikka hän onkin asioinut vampyyrien kanssa tietämättään. Vampyyrit ovat ostaneet ihmislihaa houkutellakseen raadonsyöjiä riveihinsä taistelemaan puolellaan, eikä itseään vastaan. Tästä onkin tullut varsin merkittävä ase, sillä niitä on helpompi käyttää täällä kuin niitä armeijoita, joita vampyyrit voisivat muuten käyttää. Siitäkin tulet oppimaan myöhemmin lisää, kunhan taitosi karttuvat. Nyt olen kertonut sinulle kaiken, mitä sinun tässä vaiheessa tarvitsee tietää, ja vähän enemmänkin. Mene nyt Zackin kanssa täyttämään se tehtävä, ja palaa takaisin. Ilmoita sitten haluatko yhä olla joukoissamme vaiko etsiä oman onnesi, jota et todennäköisesti tule ilman apua löytämään. Mutta kuten luvattu on, saat tehdä päätöksesi kun palaat, ja vapaudut minusta, mikäli niin mielit.”
”Tule, Wilhelm, aika kostuttaa hampaasi vihollisten veressä!”

Kellarista ulostultuaan Zack pysäytti Wilhelmin. ”Hyvä, että Heinrich päästi sinut ulos mukaani tälle matkalle. Mikäli Marcus olisi ollut tavanomaisella tuulellaan, hän olisi painostanut Heinrichia luopumaan ajatuksesta päästää sinut mukaani.”
”Miksi niin?”
”Marcus olisi sulkenut sinut seuraavaksi sadaksi vuodeksi harjoituskammioonsa ja koulinut sinusta soturin. Mutta olisit ollut soturi ilman kokemusta muualta kuin harjoituskentiltä, ja me tarvitsemme nyt miehiä, joilla on kokemusta yhtä lailla kuin taitoakin. Hän on yleensä ylisuojeleva hoidokkejaan kohtaan, toivottavasti sinä vältyt siltä.”
”Hoidokkejaan? Tarkoitat siis niitä, joista hän on tehnyt vampyyreja?”
”Heinrich on Tekijä, kenelläkään muulla meistä ei ole lupaa eikä oikeutta tehdä vampyyreja Ruusun ritarikunnassa. Joka erehtyy sitä sääntöä rikkomaan, viettää lopun ikuisuutta vangittuna pienessä metallilaatikossa, jollaista et vielä ole nähnyt. Ilman ruokaa, ilman mahdollisuutta liikkua. Se on pahin mahdollinen kohtalo, mikä vampyyria voi kohdata. Hänestä tulee hullu, ja hän on kiinni metallisessa rasiassa, josta ei ole minkäänlaista ulospääsyä, eikä mahdollisuutta lopettaa omaa kurjaa olemassaoloaan. Tätä on tietääkseni käytetty vain kerran, joten ole varovainen.”
Wilhelm pudisti epäuskoisena päätään. ”Hän on siis yksinvaltias, tyranni, kuten ne joita vastaan hän taistelee.”
”Ei niin kuin ne joita vastaan hän taistelee, mutta yksinvaltias, kyllä. Hän oli ritarikuntansa ensimmäinen. Hän oli kauan sitten sen suurmestari, taisteli Kaaosta vastaan, vei Sigmarin sanaa Arabiaan, kuten sinäkin nyt teit. Mutta tämä tapahtui 1300-luvulla, kun suuret ristiretket Arabiaan aloitettiin ensimmäisen kerran.”
”Hänkö muka oli Sigmarin mies?”
”Hän oli, usko tai älä. Kun hänestä tuli vampyyri, legendan mukaan itse Abhorash olisi ollut hänen Tekijänsä, hänen hyveelliset aatteensa säilyivät jopa hänen muutoksensa jälkeen. Ja hän alkoi toteuttaa Abhorashin näkemystä täydellisestä soturista, samoin kuin etsimään omaa tietään ulos vampyyrien kirouksesta. Mitä Abhorashille lopulta tapahtui, tai oliko hän todellakin Heinrichin Tekijä, on hämärän peitossa. Hän ei koskaan ole asiasta paljoa puhunut, eikä vahvistanut sen enempää kuin kumonnutkaan hänen Tekijästään liikkuneita huhuja.
Heinrich kuitenkin omaksui vampyyriset voimansa joltakin sellaiselta, joka oli itsekin mestari niiden käytössä, ja hän tuntee hyvin legendan, joka liittyy Abhorashiin ja lohikäärmeeseen, jonka verestä tämä sai vapahduksensa.
Muutamassa vuosikymmenessä syntyi uusi, sallinet sanoa, mielestäni myös parempi ritarikunta, joka ei ollut sidoksissa maallisiin asioihin, tai ostettavissa millään niillä keinoin, jota Kaaos esimerkiksi kykenisi kuolevaiselle tarjoamaan. Minä liityin siihen sata vuotta sitten. Myös minä vastustin aluksi tätä ajatusta, kuten kaikki meihin liittyneet.”
”Mikä sitten muutti mielesi? Mikset kokeile sitä minuun? Vai olenko sittenkin niin erilainen kuin sinä, kun en halua tappaa viattomia pidentääkseni omaa elämääni.”
”Aah, siinä mielessä me olemme samanlaisia. En minäkään halua tahrata itseäni viattomien vereen sen enempää kuin sinäkään. Tämä on yksi asia, josta meidän tulee puhua, sillä voit 'varastaa' verta uhriltasi kuitenkaan tappamatta häntä. Mutta se vaatii taitoa, ja voin sanoa, että alussa varsinkin himosi voi yllättää sinut, ja löydätkin lopulta itsesi ruumiin vierestä, jolta olet tahtomattasi vienyt muutakin kuin vain pisaran tai pari verta. Olet tappanut hänet.
Tämä on myös yksi tärkeistä säännöistä, jotka sinun on opittava nopeasti: Ruusun ritarikunnan jäsenet eivät saa tappaa niitä, joilta verta joutuvat ottamaan. Siihen on moraaliset syyt, mutta myös käytännölliset syyt. Liian monta kuollutta samassa paikassa, samalla tavoin verensä menettäneinä herättää epäluuloja. Mutta myös moraalinen puolensa asialla on. Tappamalla viattomia ja syyllistymällä tarpeettomaan väkivaltaan, olet vain askeleen päässä siitä, että sallit pedon ottaa sinussa vallan.”
”Pedon? Heinrich mainitsi siitä. Mikä se on?”
”Peto on jotakin, joka kuuluu kiroukseemme. Jos et seuraa inhimillistä tietä, se ottaa sinussa vallan ja sinusta tulee hullu. Muutut itse pedoksi, jolla ei ole omaatuntoa, eikä tunne sääliä. Olet silloin kaiken avun ulottumattomissa. Siksi on tärkeää, että syöt, kun sinusta siltä tuntuu, ja vältät turhaa tappamista.”
”Ja lohikäärmeen veri voi parantaa meidät siitä?”
”Niin on uskomus, mutta todellista pohjaa minä en ainakaan ole asialle löytänyt. Tule, meidän on aika jatkaa matkaamme.” Wilhelm seurasi Zackia pohtien hänen kuulemiaan sanoja. Tämä oli aivan käsittämätöntä, mutta nyt hän jo tunsi halua oppia lisää. Hänen aikaisempi tahtonsa jättää ritarikunta oli alkanut vaimeta, sillä nyt kun hän sai tarkempaa tietoa tästä ”pedosta” sisällään, hän alkoi ymmärtää, että ilman tietoa ja opastusta hän ei voisi selvitä tässä kovin erilaisessa maailmassa.
Kun he tulivat kryptan kohdalle Zack pysäytti hänet jälleen. Hän osoitti kryptaan päin sormellaan.
”Katso! Tuolla on leposijamme päiväsaikaan. Milloin ikinä päivä alkaa sarastamaan, on meidän piilouduttava kryptamme suojaan piiloon auringon vihaisilta säteiltä, jotka ovat tuhoksi meidänkaltaisillemme.”
”Miksi niin on? Koska aurinko edustaa hyvyyttä ja valoa?”
”En osaa vastata tuohon. Uskomus on, että aurinko on pyhä, kuten se oli muinaisille nehekharalaisille. Heillä oli auringon jumala, jota he palvoivat. Me edustamme tuon kolikon kääntöpuolta, kuten kaikki Nagashin tekemä. Tuo jumala oli elämän suojelija, ja Nagash oli piikki hänen lihassaan, niinpä meidänkaltaisemme ovat tuomittuja kulkemaan pimeässä. Toinen uskomus on, että Nagash vihassaan kielsi meiltä auringon valon ikuisiksi ajoiksi, koska tunsi tulleensa petetyksi. Mutta niin ei ole kaikkien kanssa, jotkut vampyyrit kykenevät liikkumaan ulkona päiväsaikaankin, mutta silloin he ovat voimattomia ja vaaralle alttiita. En suosittele kokeilemaan kuulutko sinä tähän ryhmään, vai et. Parhaassakin tapauksessa auringon antama vahinko kestää kauan parantua ja vaatii hyvin paljon verta, ennen kuin se poistuu iholtamme kokonaan.
Paras siis, että noudatat tätä ohjetta niin usenin kuin pystyt. Tule, mennään hakemaan aseemme kryptasta. Sitten olemme valmiit taisteluun.”
Wilhelm seurasi Zackhia halki hiljaisen kaupungin. Mereltä kävi tuuli, joka heilutti Wilhelmin kihartuvia hiuksia. Kuut olivat taivaalla a soivat paljon valoa. Hänen valtasi suru, sillä hän ei enää koskaan näkisi maailmaa väreissä, sellaisena kuin se ihmisille näyttäytyi joka ikinen päivä. Kuolevaisille sellaiset asiat olivat itsestäänselvyyksiä, niin kuin se oli ollut Wilhelmilekin. Jokainen auringonnousu ja -lasku olivat myös olleet. Korkeintaan ajatus siitä, että jonakin päivänä tulisi kuolemaan, oli varjostanut tuota itsestäänselvyyttä. Hän ei koskaan ollut ajatellutkaan, että tällainen kohtalo voisi odottaa häntä, tai että se olisi edes mahdollinen.
”Zack. Minulla olisi vielä kysyttävää”, hän sanoi heidän juuri tullessa satama-alueelle. Wilhelmillä oli yhä oma aseensa, jolla oli itseään puolustanut lukuisia vihollisia vastaan.
”Kysy. Yritän vastata niin totuudenmukaisesti kuin voin.”
”Minulla oli riipus, Sigmarin pyhä tunnus. Ennen kuin... ennen muutostani... vampyyriksi, se poltti minua, mutta muutokseni jälkeen se ei tehnyt enää mitään. Mitä oikein tapahtui? Menettikö riipus jonkin voimansa?”
”En voi vastata siihen, menettikö se voimansa vai ei, sillä en tiedä, oliko siihen varastoitu voimaa. Yksi asia vampyyrina olemisessa on se, että nyt me voimme aistia magian Tuulet, varsinkin pimeän magian. Voimme aistia, jos joku omaa kykyjä velhouteen, mutta se on myös ongelmamme. Katsos, vehotkin pystyvät aistimaan meidät, vaikka aina he eivät ymmärrä sitä tekevänsäkään. Joten vältä velhoja, mikäli vain voit. Tämä taito ei kuitenkaan tule luonnostaan, vaan se täytyy oppia. Kaikki meidänkään ritarikunnassa eivät osaa aistia magian Tuulia tai valjastaa sitä omaan käyttöönsä. Se on jotakin, jonka joudumme opettelemaan samalla tavoin kuin kuolevaisetkin, mutta sillä erotuksella, että me voimme käyttää siihen loputtomasti aikaa. Tosin itse en ole vaivautunut paljoakaan harjoittelemaan mustan taidon parissa, olen enemmän kiinnittänyt huomiota asetaitooni. Meidän Ruusun ritareista vain Heinrichilla ja Marcuksella on valta nostattaa kuolleet haudoistaan niin halutessaan.
Mitä koruusi tulee, todennäköisesti Sigmarin silmissä olit saastunut ollessasi vielä elämän ja kuoleman rajalla. Mutta se, mikset enää saanut poltetta siitä riipuksesta, on minulle mysteeri. Kenties sinuun ei tule myöhemmässäkään vaiheessa vaikuttamaan tällaiset riipukset, jotka vaikuttavat joihinkin kaltaisiimme.”
”Mitä tarkoitat?”
”Jostakin syystä pyhinä pidetyt esineet estävät vampyyrin pääsyn joihinkin paikkoihin, esimerkiksi kaikki vampyyrit eivät voi kulkea siunatun maan poikki, kuten vaikka hautausmaan, sillä se olisi itsemurha. Toisia vampyyreja se taas ei haittaa ollenkaan. Tähän olemme yrittäneet löytää selitystä, mutta emme ole kuitenkaan sitä löytäneet. Se ei näytä riippuvan aina siitäkään, mihin vampyyri elämässään uskoi, ennen muutostaan. Ja joskus sillä tuntuu olevan taas merkitystä hyvinkin paljon. Heinrich pyrkii poistamaan juuri tuosta syystä kaikkien alaistensa mielestä uskon jumaliin, sillä hän uskoo kokelaan omalla uskolla olevan vaikutusta asiaan. Mutta vaikka niin ei olisikaan, varmuus on hyvästä.” Zack näki Wilhelmin kasvoilta, että mainita siitä, mitä hän oli menettänyt kuollessaan ja muuttuessaan vampyyriksi, satutti häntä. Hän ei olisi enää ritari, ajamassa Sigmarin asiaa, taistelemassa vääryyttä vastaan.
”Älä vaivu epätoivoon, Wilhelm. Kyllä, et enää voi tehdä sitä, mitä eläissäsi teit, mutta siltikään tämän ei tarvitse olla loppu. Tehtäväsi voi selvitä, vaikka olisitkin vampyyri. Voit silti taistella pahaa vastaan. Se, että olet vampyyri, ei automaattisesti tarkoita, että olisit paha. Otetaan esimerkiksi vaikka örkki. Se on paha ihmisten silmissä, koska se hyökkää puolustamattomiin kyliin varastaen lapset ja naiset, tappaen heidät myöhemmin jossakin suuressa juhlassa uhrinaan jumalilleen. Se on pahaa. Mutta ajatellaan syitä, miksi niin on. Örkit ovat kaukana kotoaan, ne eivät aina asuneet alueella, joka nyt tunnetaan Turmeltuneina maina. Ei, ne asuivat idässä, niillä oli oma kulttuuri ja omat elämäntapansa siellä, jotka eivät välttämättä eronneet juurikaan siitä, mitä ne ovat nyt. Mutta ne taistelivat toisiaan vastaan. Niin oli kauan, kunnes pohjoisesta tuli uusi uhka, joka karkotti örkit niiden luonnollisilta elinalueiltaan. Kaaos ja örkit joutuivat todella taistelemaan elintilastaan, kuten kuka tahansa ihminen olisi samassa tilanteessa tehnyt. Lopputuloksena oli se, että eräs kauan sitten unohdettu ihmisvaltakunta Strigos tuhoutui örkkien hyökkäyksessä vuorten yli ja ottaessaan valtaansa nämä alueet.
Mutta kun peilaa örkkejä tätä vasten, voiko niitä lopultakaan syyttää tapahtuneesta?”
”Kaaos siis on senkin takana...” Wilhelm sanoi pohtivasti.
”Mutta kenties ei tietoisesti tässä tapauksessa. Katso, tuolla on se paikka, josta viemäreihin pääsee. Mutta ennen kuin menemme, sinun on opittava yksi pieni temppu, jota tulet tarvitsemaan läpi iänkaikkisen elämäsi, ainakin niin kauan kuin kohtaat oman loikäärmeesi ja saat sen surmattua. Näetkö, tuolla tuo mies? Mene hänen luokseen ja juo hänen vertaan, sillä minä en sinua Heinrichin tavoin ruoki.” Wilhelm pudisti päätään. Zack jatkoi: ”Syö, tai kuolet, Wilhelm! Päätös on sinun, sillä tapan sinut kyllä, ennen kuin annan pedon vartijoida selkääni!”
”Hyvä on...” Wilhelm sanoi kasvoillaan vastemmielisyyttä kuvaava ilme. Hän meni miehen luo, joka ei kiinnittänyt tulijoihin huomiota. Mies ei tiennyt kuinka lähellä kuolema hän tuona yönä kävi.
”Siitä vain. Upota hampaasi hänen kaulavaltimoonsa ja ime. Minä sanon kun sinun tulee lopettaa, ja sinä päästät hänestä silloin irti, tai isken sinut miekallani maahan. Oletko valmis?”
Wilhelm otti juopunutta miestä kiinni, hänen yllätyksekseen tämä ei vastustellut ollenkaan, vaan jopa auttoi Wilhelmiä pääsemään lähemmäs paksua, sykkivää valtiomoaan. Hän upotti hampaansa pehmeään ihoon ja maistoi kielellään veren rautaisen maun. Se oli suloinen maku, ja antaumuksella hän imi sitä lisää miehen suonesta.
”No, päästä irti nyt. Hyvä. Otat aina vain sen, mitä tarvitset, et yhtään enempää, ja jos yksi uhri ei riitä, etsi toinen, mutta älä koskaan tapa uhriasi, muista se, Wilhelm. Katso, hänen saamansa haava paranee. Huomenna hän herää iloisena, joskin väsyneenä, uuteen päivään, eikä muista mitään, mitä hänelle tapahtui. Tunsitko sydämen sykkeen? Kun se alkaa hidastua juuri sen verran, kuin äsken, olet saavuttanut huipun, sillä enempi juominen uhrista aiheuttaisi tälle vaivoja, ja jopa ulkoisia merkkejä veren vähyydestä. Pidä tuo mielessäsi aina, ja olet turvassa. Toinen asia on se, että ainakin nechrarcheilla on voimia, joilla he kykenevät kutsumaan petoa sinussa, ja tällaisten voimien avulla he voivat saattaa sinut ennen aikaiseen hulluuteen. Muista tämä, Wilhelm. Mutta uhkasipa peto sinua joko loitsun voimasta tai sitten liian vähän ruuan vuoksi, sinun olisi hyvä löytää jonkinlainen ankkuri edellisestä elämästäsi, joka pitää sinut kiinni tässä todellisuudessa, ja voit vastustaa hulluutta ainakin jonkin aikaa.”
”Mikä sellainen voisi olla? Minulla ei ole enää mitään, sillä Sigmarkin on hyljännyt minut.” Hetkeä myöhemmin hän kuiskasi sanan: ”Milena.”
”Ei, rakkaus kuolevaiseen on vaarallinen ja typerä ankkuri, ja voi saattaa sinut toisenlaiseen hulluuteen, josta minä en voi sinua pelastaa sen enempää kuin kukaan muukaan.”
”Minun on nähtävä hänet vielä. Minun on kerrottava hänelle tunteistani. En tehnyt niin aikanani, mutta nyt voisin sen tehdä, kun en olekaan kuollut. Zack. Lupaa minulle, että kun tämä tehtävä on ohi, ja palaamme takaisin, saan nähdä hänet. Jos kaikki muu on liian vaarallista, niin anna minun vaikka vain katsoa häntä hetken aikaa, kun hän on unessa.”
Zack huokasi syvään ennen kuin vastasi. ”Hyvä on. Saat nähdä hänet, mutta vain hetken, ja juuri ennen auringonnousua, mikäli selviämme kunnialla tästä tehtävästä. Mutta nyt aika rientää, ja meidän on jouduttava. Wilhelm. Tunnetko tien Viemärikuninkaan piilopaikkaan?”
”En, mutta tiedän, kuinka sen löytää. Kaikkialla viemärin seinillä on opasteita, jotka ovat taitavasti kätketty silmältä. Minä tiedän mitä etsiä, joten tiemme ei pitäisi olla kovin vaikea. Mutta oletko varma, että selviämme tästä kahdelleen?”
”Olen, ellei paikalla ole toisia vampyyreja. He tekevät tehtävästämme vaikean, ja jopa mahdottoman. Mikään sitä vähäisempi ei pysty meitä voittamaan, ellei sitten vastassamme oli suurta ylivoimaa. Oliko siellä muita kuin tämä yksi vampyyri?” Kun Wilhelm pudisti päätään, Zack jatkoi: ”Sitten vastassamme on vain kuolevaisia, vaikkakin he ovat myrkyllisiä ja sitkeitä kuolemaan. Meitä eivät kuitenkaan myrkyt voi tappaa, sillä me olemme sellaisille aseille immuuneja. Mutta oikein tähdätty terä voi lopettaa elämämme yhtä kaikki, joten taistele tosissasi tuolla alhaalla. Anna minun viedä meitä ja pysyttele läheläni koko ajan, ja kaiken pitäisi mennä hyvin.” Wilhelm nyökkäsi ja uskomattoman keveästi Zack poisti viemärin kannen paikaltaan. Kun Zack oli mennyt alas, Wilhelm seurasi tätä laittaen puisen kehikon paikoilleen peittämään viemärin kantta ja sulki sitten kannen.

[Rotten sound]

Taas ihana tarina pätkä, joka rauhoitti lukian pedon sisällä

Tuli vain mieleen miten velho voi aistia verilohikäärmeen, koska he eivät käytä magian tuulia?

[Heretic]

paranee vain

kysymys.Mistä revit tuon Fluffin jota käytät tarinoissasi?

[Karl Van Dieter]

Taas ihana tarina pätkä, joka rauhoitti lukian pedon sisällä

Tuli vain mieleen miten velho voi aistia verilohikäärmeen, koska he eivät käytä magian tuulia?

Käsittääkseni ne kyllä käyttävät, miten muuten ne voisivat nostattaa armeijan Nekromantian avulla? Mutta oikeassa olet, etteivät Thrallit tosiaan pysty magian tuulia käyttämään, ja sellainen Wilhelm vielä tässä vaiheessa on. No pitänee korjata tuo moka pikimmiten.

[Karl Van Dieter]

paranee vain

kysymys.Mistä revit tuon Fluffin jota käytät tarinoissasi?

Tämän luvun fluffin lähdemateriaalina olen käyttänyt Liber Necris-kirjaa, joka täydentää aukot, joita armeijakirjat (Hautakuninkaiden ja Kreivien) jättävät fluffiin. Mutta yritän metsästää fluffia eri paikoista, jotta tuo aikakausi, jota teoksessa nyt eletään olisi mahdollisimman aito. Toivon mukaan vain ruutilelut olivat jo tuolloin olemassa Keisarikunnalla, mutta vaikka ei olisikaan olleet, niin ainakin Herliebin suku niitä yritti jo tuolloin kehittää.

[Andi]

Ei hemmetti oli hyvä tarinan pätkä taas. Lisää ja äkkiä

[Karl Van Dieter]

8.Luku

Kolonisaatio, Viemärit, Keisarillinen vuosi 1841

Viemäri oli synkkä ja kostea paikka. Rottia vilisi pitkin käytäviä siellä täällä. Käytävät näyttivät muuten tyhjiltä. Vasemmalla puolella näkyi veden ulosmenoputki ja merta, oikealla alkoi synkkä käytävä vieden suureen sokkeloon, jonka Wilhelm oli elämässään ehtinyt jo kerran nähdä. Sataman äänet kantautuivat viemäriin, mutta sen seinät vääristivät ääniä. Jossakin kauempana merellä poijunkello kilkutti poijun keinuessa laineiden mukana. Lokit kirkuivat etsien yöllisiä kalaparvia merellä.
Vaikka kuolevaisten silmille viemärissä olisi ollut liian pimeää, Wilhelm saattoi nähdä uusilla silmillään, jotka olivat kuin luotuja poistamaan hämärän verho tieltään. Zack tarkkaili myös pimeyteen ja tuntui kuulostelevan jotakin siellä.
”Kuuletko jotakin?” Wilhelm kysyi yrittäen itsekin kuunnella. Hänen kuulonsakin oli terästäytynyt muutoksen myötä. Vampyyriksi muuttuminen oli todella parantanut häntä fyysisesti monin eri tavoin, ja tämä seikka saattaisi hyvinkin sokaista sen, joka ei olisi varovainen tuollaisten ajatusten kanssa. Hän yritti pitää mielessään hinnan, jonka joutui noista kyvyistä maksamaan koko lopun elämänsä, joka saattoi kestää ikuisuuden.
Hänen nauttimansa veri juopuneesta miehestä, kohisi hänen sisällään, ja hän tunsi pulssinsa nyt. Se oli ilmeisesti jotakin mitäs eurasi siitä, että verta oli hänen kehossaan.
”Tiedätkö, mistä löydämme ensimmäisen opasteen?” Zack tiedusteli Wilhelmiltä. Tämä katkaisi hänen ajatuksenjuoksunsa ja palautti hänet takaisin itse tehtävän pariin.
”Ensimmäinen opaste pitäisi löytyä tältä korkeudelta, jommalta kummalta seinältä, niin ainakin uskoisin. Vaikka kykenenkin nyt näkemään melko selkeästi, ei lisävalosta olisi haittaa nyt.”
”Siksi otinkin soihdut mukaani”, Zack sanoi ja tuluksilla sytytti soihdun. Se oli kirkas Wilhelmin silmiin, mutta hän pakottautui pitämään silmänsä auki tottuakseen valoon. Hän tarkasteli hetkeä myöhemmin seiniä.
”Onpa outoa, en tunnu löytävän sitä mistään... Ehkä se on tuonnempana. Me emme seuranneet niitä aivan alusta asti, vaan vasta kun saimme erään kannibaalin paljastamaan salaisuuden meille. Se tapahtui sen jälkeen kun olimme harhailleet jo hyvän tovin eksyneinä viemäreissä.”
”Muistatko, minne kuljitte silloin, mitä reittejä pitkin?” Wilhelm pudisti päätään. Kaikki käytävät ovat niin samanlaisia. Voi olla, että täällä ei edes ole noita opasteita, sillä miksi yksikään kannibaali yrittäisi sisään viemäreihin tätä kautta?”
”Sitten meidän on pärjättävä aluksi ilman”, Zack sanoi ja he lähtivät kulkemaan kohti pimeyttä.
Kuljettuaan aikansa pitkin käytäviä, Wilhelm viimein löysi ensimmäisen merkin. He olivat tätä ennen kulkeneet käytäviä ristiin rastiin tapaamatta koko aikana ketään. Käytävät olivat märkiä, ja likavettä oli paikoin paljonkin maassa. Siitä muodostui pienimuotoinen puro, joka virtasi sitä varten tehdyssä uomassa. Osassa käytäviä oli soihtuja, jotka paloivat, osassa taas ei ollut. Tämä oli aluetta, jossa Wilhelm ei muistanut käyneensä aikaisemmalla käynnillään. Mutta nyt sillä ei ollut väliä, sillä ensimmäinen merkki oli löytynyt.
”Tuossa”, hän osoitti seinää. ”Tuo väkänen näyttää suunnan seuraavalle merkille, jonka pitäisi olla suunnilleen samalla korkeudella. Se ei välttämättä näytä samalta kuin tämä merkki, mutta tämä väkänen löytynee siitäkin.” Zack nyökkäsi ja tutki riimua. Hän oli vaikuttunut kannibaaien älykkyydestä naamioida opasteet halkeamiksi.
Seuraava opaste löytyi, kuten Wilhelm oli odottanutkin, ja niin he seurasivat niitä, kunnes tulivat suureen risteykseen, josta lähti käytäviä jokaiseen ilmansuuntaan. Se oli suurikokoinen tila, jonka lattia oli kuiva vedestä.
”Odota”, Zack sanoi kuulostellen ympäristöään. ”Tämä olisi oiva paikka väijytykselle, ja voin sanoa, että meitä on tarkkailtu jo hyvän aikaa. Tarkkailija on taitava, ja on pysytellyt meiltä piilossa taidokkaasti, mutta olen aistinut sen. Ole valmis tastelemaan, mikäli sellainen hetki tulee. Kyvyistäsi voin sanoa sen verran, että olet nopeampi kuin kuolevaiset, ja nopeampi kuin monet kuolleetkin. Sinulla on myös muita kykyjä, jotka opit vaistojesi avulla. Luota niihin ja toimi niiden mukaan, niin sinä tulet selviämään. Eri vampyyreilla on eri kykyjä, jotka siirtyvät Tekijältä Herätettävälle ikään kuin verenperintönä. Ne eivät kuitenkaan ole samoja kykyjä, kuin Tekijällä itsellään, vaan ne muokkautuvat Heränneelle ajan kanssa. Muista tämä, Wilhelm. Luota vaistoihisi!”
Wilhelm nyökkäsi. hän ei kuitenkaan paljastanut vielä asettaan, vaan seurasi Zackia, joka lähti kulkemaan risteyksen poikki kohti tunnelia, josta seuraavan merkin pitäisi löytyä. Kun he olivat päässeet keskelle risteystä, alkoi joka ilmansuunnasta tulla vihollisia. Kalpeanaamaisia kannibaaleja terävine nylkemisveitsineen ja lihakirveineen syöksyi kohti heitä.
Kumma kyllä Wilhelm tunsi olonsa tyyneksi. Hän tiesi, että jos olisi yhä ollut ihminen, hän olisi ollut kauhusta lamaantunut, mutta nyt, kun hän oli jo kuollut maailmalle, ja myös osittain itselleen, hänellä ei ollut mitään syytä pelätä hyökkääjiään.
Kannibaalit ympäröivät Zackin ja Wilhelmin. Niistä kookkain oli joukon johtaja. Se oli pukeutunut toisin kuin monet muut kannibaalit, joilla ei ollut muita vaatteita kuin jonkinlainen kangas lanteillaan. Wilhelm näki, että joukossa oli myös naisia, ja näiden irvokkaina paistavat rinnat, jotka olivat kalpeat, mutta niin inhimilliset, herättivät Wilhelmissä niin inhoa kuin jotakin, jonka olisi voinut tulkita kiihottumiseksi. Se oli kuitenkin erilaista, ja pian Wilhelm osasikin tulkita tunteen verenhimoksi, joka kalpeana näytti jyskyttävän aina jossakin vampyyrisen mielen perukoilla. Joukon johtajalla oli päällään vaatteet, jotka ainakin joskus olivat olleet komeat. Tämä ihmetytti aluksi Wilhelmiä, sillä hän muisti Viemärikuninkaan ja aateisten kannibaalien olleen eri heimoa, sellaiseksi Wilhelm näitä ryhmittymiä kutsui kun ei parempaakaan nimitystä keksinyt. Tämä otus saattoi olla jonkun ylhäisen lapsi, joka oli karkotettu omiensa joukosta ja nyt kun Viemärikuningas oli tuhottu, oli tämä voinut asuttaa viemärit.
Johtaja katsoi ympärilleen ja puhui hiljaisella äänellä muutamalle lähellä olleelle kannibaalille. Wilhelm saattoi hyvin kuulla sanat, mutta hän ei saanut selvää siitä, mitä kannibaali oli sanonut. Oliko se jokin näiden olentoen oma kieli, hän ajatteli? Sitten johtaja astui eteenpäin ja takana olleet valmistautuivat toimimaan nähdessään pienenkin uhkaavan eleen johtajaansa vastaan.
”Minä olen Vugar, nämä on minun viemärit! Jättäkää meidät rauhaan, niin me jätämme teidät!”
”Me emme tulleet taisteemaan teitä vastaan. Päästäkää meidät menemään, ja me emme ole teille vaivaksi”, Zack sanoi tyynesti.
”Teidän on poistuttava täältä, eikä koskaan enää palattava”, Vugar sanoi vastaukseksi.
”Me poistumme kyllä, mutta täällä on jotakin, joka kuuluu meille. Haemme sen takaisin, ja emme vaivaa teitä enempää”, Zack vastasi Vugarin vaatimukseen. Hänessä ei ollut merkkiäkään kireydestä, tai siitä, että hän olisi millään tavoin valmistautunut taisteluun, mutta jotenkin Wilhelm oli varma, että hän oli. Ehkä hän luotti niin paljon nopeuteensa, että uskoi pystyvänsä vetämään aseensa esiin ennen kuin kukaan ehtisi tehdä hänelle mitään.
”Kaikki täällä on minun! Minä omistan kaiken täällä!” Vugar karjui.
”Me haluamme ainoastaan erään kirjan, emme välitä muusta”, Wilhelm sanoi sovittelevaan sävyyn, mutta hän tunnisti jo merkit siitä, mitä oli pian tulossa. Hän valmistautui taisteluun niin huomaamattomasti kuin kykeni ilman, että kannibaalit huomaisivat mitään.
”Kaikki on minun! Minun! Kuolkaa!” Vugar huusi, ja samassa Zackilla oli miekka esillä. Mutta ennen kuin hän ehti iskeä sillä ylimielistä kannibaalijohtajaa, joku toinen kannibaali oli heittäytynyt eteen uhraten näin oman henkensä johtajansa edestä.
Myös Wilhelmillä oli ase esillä, mutta hän ei ollut edes yrittänyt tappaa johtajaa, sen sijaan hän valmistautui ottamaan vastaan viholliset, jotka olivat heidän selustassaan. Nopeilla täsmällisillä iskuilla hän onnistui tappamaan useita, ennen kuin nämä edes ehtivät kunnolla reagoida siihen, mitä nyt oli tapahtumassa. Hetkessä taistelu oli täydessä käynnissä. Wilhelmillä ja Zackilla oli vastassaan ylivoima, joka tuli joka puolelta yhtä aikaa. Wilhelm huomasi kuitenkin pystyvänsä näkemään vastustajiensa liikkeet kuin hidastettuina ja reagoimaan niihin nopeasti. Paljon nopeammin kuin nämä pystyivät. Hän torjui iskuja, ja joskus voima, jolla hän osui vastustajan aseeseen oli niin valtava, että tämä menetti aseensa. Tällaisessa tilanteessa kannibaalit käänsivät äkkiä hänelle selkänsä ja yrittivät pakoa.
Wilhelm ei vaivautunut tappamaan niitä, jotka pakenivat, vaan keskittyi niihin, joista oli vielä vaaraa hänelle ja Zackille. Wilhelm oli ollut eläessäänkin notkea liikkumaan ja kykeni melko huikeisiin suorituksiin jo silloin, ja nyt kun hänellä oli vielä vampyyrin nopeus puolellaan, hän oli pysäyttämätön. Hän kumartui väistämään sivulta tulleita kahta iskua, jotka näyttivät hitailta ja kömpelöiltä hänen silmiinsä. Hän iski miekallaan, ja toiselta kannibaalilta irtosi jalka säären kohdalta miekan pureutuessa luuhun ja voiman, jolla hän löi, murskatessa sen. Hän kierähti pois tulevan iskun tieltä, jonka antaja oli tullut varkain hänen taakseen. Ennen kuin takaa tullut kannibaali ehti saada iskussaan menetetyn tasapainonsa takaisin, oli Wilhelm jo pystyssä ja tönäisi sen nurin kahden muun kannibaalin eteen, joista toinen oli jalkansa menettänyt. Se oli vieläkin vasta kaatumassa maahan, kun Wilhelm oli ehtinyt tehdä vaikka mitä niinä hetkinä, jotka siltä meni kaatua maahan.
Hän oli hyvin yllättnyt tästä nopeudesta, ja voimasta, joka hänen vartalossaan nyt oli. Kannibaalitkin aistivat ilmeisesti tämän, sillä muutamat niistä yrittivät pakoa, mutta niiden johtaja Vugar, komensi ne takaisin taistelemaan. Vugarilla oli käsissään ilkeännäköinen suolistukseen soveltuva koukku ja lihakirves molemmissa käsissään. Se ei ollut vielä osallistunut taisteluun, vaan paimensi muita hyökkäämään.
Nopeasti Wilhelm ehti vilkaista Zackin suuntaan, ja näki tämän liikkuvan äärettömän nopeasti paikasta toiseen ja taistelevan ikään kuin monessa paikassa yhtä aikaa. Kaikkialla Zackin ympärillä kaatui kannibaaleja, useimmat kuolleina.
Wilhelmille tuli itselleen jälleen tekemistä, kun jo vetäytyneet kannibaalit palasivat takaisin yrittämään uudestaan hänen tappamistaan. Yksi oli onnekas, ja se iski nylkemisveitsen hänen mahastaan läpi ja käänteli ja väänteli veistä haavassa. Se virnuili voitonriemuisesti ja sanoi: ”Nyt kuolet, häh? Miltä tuntuu?” Olento louskautti terävät hampaansa yhteen kuin osoittaakseen, mikä häntä odotti.
Wilhelmin omaksi yllätykseksi kipu oli vähäistä, vaikka hän tiesi käyrän terän varmasti rikkovan sisäisiä elimiä ja raatelevan niitä. Hän ei tuntenut väsymystä, jonka kuoleman kerrottiin tuovan mukanaan. Ei, sillä hän oli jo kuollut kerran, eikä hänellä ollut nyt aiettakaan kuollat toistamiseen, ainakaan vielä. Wilhelm hymyili paljastaen hampaansa. Hänen tiedostamattaan hänen kulmahampaansa olivat kasvaneet ja terävöityneet. Ne tekivät niin hänen halutessaan, mutta ilmeisesti verenvuodatus sai ne myös kasvamaan, vähän niin kuin ihminen saattaisi kuolata tuoksutellessaan hyviä tuoksuja, jotka kantautuivat keittiöstä. Ilme kannibaalin kasvoilla muuttui, ja jos mahdollista, sen naamasta tuli vieläkin kalpeampi. Se lopetti veitsenpyörittelyn Wilhelmin kehossa ja jäi vain tuijottamaan suu auki. Hetki tuntui ikuisuudelta, mutta sitten se sihahti omien terävien hampaidensa välistä: ”Vampyr!” Samalla hetkellä Wilhelm iski hampaansa sen kurkkuun ja imi ahnaasti. Tällä kertaa hän ei lopettanut siihen, mihin Zack oli häntä käskenyt lopettaa, vaan Wilhelm aikoi juoda kaiken sen vähäisenkin veren, jota kannibaali piti sisällään. Hän oli yllättynyt, miten vähän verta näistä olennoista löytyi. Se selitti niiden kalpeuden, mutta miten ne saattoivat elää lähes verettä?
Olento vastusteli ensin, mutta nopeasti sen vastustus lakkasi ja sen ruumis veltostui. Hän pudotti ruumiin maahan ja pyyhki suupieliään. Tämä oli jotakin, mikä näytti kylvävän kauhua hänen ympärillään, sillä yksikään kannibaali ei tehnyt liikettäkään hänen kimppuunsa tulemiseksi. Jopa Vugar oli nähnyt Wilhelmin teon, ja vaikutti nyt epävarmemmalta sen suhteen, kenen kimppuun oli oikeastaan käynyt.
Kannibaalijohtaja ilmeisesti katui hätäistä päätöstään yrittää tappaa tunkeilijat, mutta nyt oli liian myöhäistä perääntyä.
Wilhelm huomasi, että veri, jonka hän oli nauttinut korvasi verta, joka oli kulunut haavan paranemiseen hänen vatsassaan. Zack oli löytänyt tiensä myös Wilhelmin lähettyville ja hän syöksyi yhä epäröivien kannibaalien kimppuun edes huomamatta, että täällä ei enää taisteltu. Wilhelm seurasi häntä ja se synnytti sekasorron kannibalien riveissä. Niitä vastassa oli nyt jotakin sellaista, mikä oli paljon niitä ylempänä, paljon niitä vahvempi voima. Vugar ei poistunut paikaltaan vaan karjui käskyjä epävarmoille kannibaaleille, jotka havahtuivat hereille kuin olisivat olleet horroksessa. He syöksyivät kahta vampyyria vastaan, mutta saivat pian surmansa. Ylivoima, joka kannibaaleilla oli aluksi ollut, oli huventunut suuresti.
Wilhelm näki Vugarin vasemmalla puolellaan ja sen sijaan, että olisi taistellut kahta edessään ollutta kannibaalia vastaan, hän väisti näiden iskut ja hyökkäsi suoraan Vugaria kohti. Kun tämä näki hyökkäävän vampyyrin se vilkaisi hermostuneesti ympärilleen, mutta kaikki kannibaalit hänen lähellään olivat joko taistelussa tai haavoittuneita tai kuolleita. Villisti se alkoi huitoa aseillaan yrittäen torjua oletettuja nopeita iskuja, joita se ei kyennyt näkemään.
Wilhelmin oli kuitenkin helppo seurata Vugarin liikkeitä, jotka näyttivät niin hitailta ja kömpelöiltä hänen silmiinsä. Hän olisi voinut antaa kuolettavan iskun koska tahansa, mutta hän halusi vastauksia. Kuka Vugar oli, mistä se oli tiensä tänne löytänyt ja niin edelleen. Niinpä nopealla liikkeellä Wilhelm sai kahlittua molemmat aseet, jotka Vugarilla oli oman miekkansa ympärille. Kilvellä, joka hänellä oli, hän iski kannibaalia olkapäähän voimalla, joka tönäisi tämän kookkaan kannibaalin kevyesti pois tasapainosta. Se irrotti töytäisyssä otteensa aseistaan ja ne kalahtivat lattialle.
Wilhelm asetti terän Vugarin kurkulle ja tämä hengitti raskaasti. Sen silmissä oli pelkoa.
”Vugar, kerro minulle, kuka olet. Oletko jonkun ylhäisen jälkeläinen?” Vugarin silmiin syttyi yllättynyt ilme, ja yllätykseltään se ei saanut vastatuksi. Wilhelm selitti itsensä: ”Tiedän ylimystön harrastuksesta tappaa ihmisiä, ja heidän tavastaan syödä tappamansa uhrit. Joten, oletko jonkun ylhäisen jälkeläinen, kenen?”
Otus sihisi hampaidensa välistä ja etsi palavilla silmillään kuumeisesti pakokeinoa tilanteesta, mutta kun sellaista ei näyttänyt olevan se puhui viimein: ”Olen kreivi von Ostelin poika. En kuitenkaan ole enää perijä, sillä omituinen taipumukseni ihmislihaan oli suvulleni liikaa, ja minut karkotettiin... Minusta on tullut hirviö heidän silmissään!”
”Tunnen von Ostelit. He ovat kunnioitettu suku Keisarikunnassa ja hyvin lähellä saada Valitsijakreivin arvonimen. Ovatko hekin kannibaaleja? Kuinka kauas tämä turmelus oikein ulottuu?”
”Eivät he ole, ainakaan tietoisesti, mutta Schriekin suku on jo vuosia toiminut heille ruokaa täältä käsin, koska se on eksoottisempaa kuin kotona. Ja Schriekin sukua on syyttäminen siitä, mitä minä olen nyt! Minä ja kaikki heidän jälkeläisensä!”
Wilhelmin valtasi järkytys, vaikka se ei ollut niin voimakas, kuin se olisi voinut olla hänen ollessaan vielä elossa. Schriekin suku myi ihmislihaa jopa Keisarikuntaan ja siellä olevat ylhäiset söivät sitä uskoen sen olevan jonkin eksoottisen eläimen lihaa. Ja seurauksena siitä, ylhäisten jälkeläiset olivatkin muuta kuin tavallisia kunnon kansalaisia; he olivat näitä hirviöitä, raadonsyöjiä ja kannibaaleja. Ja näytti siltä, että himo ihmislihaan oli sisäänrakennettu näihin olentoihin jo heidän syntymässään. Kuinka moni korkeassa asemassa oleva ylhäinen saattoikaan olla todellisuudessa kannibaali? Tiesikö Jacob Schriek tekojensa seuraukset, ja jos tiesi, eikö hän välittänyt?
”Pyhä Sigmar”, karkasi Wilhelmin huulilta. Samalla hetkellä hän vilkaisi ympärilleen ja näki taistelun lakanneen. Zack oli tullut Wilhelmin vierelle ja silmäili joka puolelle ympärilleen etsien seuraavaa uhriaan. Kukaan kannibaaleista ei ottanut askeltakaan lähemmäs vampyyreja.
”Mitä odotat? Lopeta sen kärsimykset ja pääsemme eroon tästä taistelusta”, Zack sanoi.
Wilhelm pudisti päätään. ”Voi olla, että on toinenkin tie ulos tästä.” Nopeasti hän kertoi, mitä Vugar oli kertonut hänelle Keisarikunnan aatelisista ja Schriekistä, ja siitä, kuka Vugar oikein oli. Zack kuunteli tarkasti, mutta ei ymmärtänyt, miksi Vugar tulisi säästää.
”Tietenkään et ymmärrä, sillä sinusta on palanut pois kaikki sääli, jonka näet turhana tunteena vampyyrille. Sinulle on tärkeämpää nähdä veren vuotavan, vaikka sitten sellaisen, joka ei olisi sitä välttämättä ansainnut. Tämän vuoksi me olemme niin kovin erilaisia. Sinä opetat minulle, etten saa tappaa ketään ilman syytä, silti olet itse sitä niin halukkaasti tekemässä. Puhut minulle pedosta, ja sinulle se varmasti onkin ainoa syy olla tappamatta, mutta ei minulle. Minä tunnen myös sääliä tätä kurjaa olentoa kohtaan.”
Zack näytti vaivaantuneelta. Hän todella olisi ollut valmis lopettamaan olennon vailla sääliä, ja nyt hän ilmeisesti näki itse kuinka kauas omasta inhimillisyydestään oli vuosisadassa ehtinyt etääntyä.
”Mitä sitten ehdotat?” hän kysyi.
”Me haluamme vain kirjan, jota tulimme hakemaan. Antakaa meidän mennä, ja saatte elää rauhassa viemärissä. Toinen asia, jonka haluan sinun vannovan aatelisen kunnian kautta, on se, ettet surmaa ketään viattomia. Jos sen teet, minä palaan takaisin ja etsin sinut käsiini. Ymmärrätkö?” Olento nyökytti kalpeaa päätään ja vilkaisi alamaisiinsa merkitsevästi, mistä Wilhelm päätteli tällä olennollakin olevan vielä jonkinlainen kunniakäsitys olemassa. Ehkä silläkin oli vielä toivoa.
”Surmaamme vain rikollisia”, se sanoi katsoen Wilhelmiin anovasti.
”Hyvä on, ehkä sillä tavoin autatte lainvartijoita omassa työssään, ja he eivät tule teidän peräänne tänne.” Wilhelm nosti miekkansa terän pois Vugarin kurkulta ja tämä kömpi pystyyn.
”Seuratkaa tuota reittiä, ja tulette pian Viemärikuninkaan pesälle. Teidän tarvitsee vain kääntyä seitsemännestä risteyksestä oikealle. Se on nopeampi tie kuin se, jota te seuraatte nyt. Viekää kirja, mutta jättäkää meidät sen jälkeen rauhaan.”
”Kiitos, Vugar. En tule unohtamaan tätä”, Wilhelm sanoi kannibaalille osoittaen aitoa kiitollisuutta. Niin vähän aikaa oli kulunut, ja niin nopeasti hän oli tekemässä sopimuksia olentojen kanssa, joita oli vain vähän aikaa sitten vihannut sydämestään.
”Vielä yksi pyyntö, Vugar. Sinä tiedät Shallyan luostarin?” Olento nyökkäsi. ”Mikäli haluatte todella olla hyödyksi myös minulle, pitäkää sitä silmällä, älkää antako minkään pahan koskettaa sitä tai sen asukkaita.” Vugar oli pitkän aikaa vaiti, mutta lopulta sanoi: ”Teen voitavani, mutta jos epäonnistun, tuletko silloin tuhoamaan minut?”
”En, mikäli epäonnistumisesi johtui siitä, ettet voinut asialle mitään. Mutta ennen luovuttamista edellytän, että olet antanut kaikkesi, mitä olet voinut luostarin suojelemiseksi.” Tämän Vugar lupasi.
Ja niin Zack ja Wilhelm kulkivat kannibaalien massan läpi ilman, että kukaan yritti heitä estää. Kuljettuaan käytävää pitkin, jonka Vugar oli heille neuvonut, ja käännyttyään oikeaan seitsemännestä risteyksestä, he todella olivat paikalla, jonka Wilhelm tunsi. Se oli kapea käytävä, jonka päässä oli laudoista rakennettu levy toimittamassa oven virkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut sama paikka kuin viime kerralla, vaan, ellei Wilhelmin suuntavaisto pahasti pettänyt, he tulivat juuri päinvastaisesta suunnasta kammioon kuin viime kerralla. Päästyään ovelle, he kuulivat sen toiselta puolelta laahaavia askeleita, ja toisia, jotka myös saattoivat olla askeleita, vaikka Wilhelm ei osannut sanoa, mistä äänet saivat alkunsa. Ne kuulostivat kuitenkin jotenkin tältä: klip, klip.
”Luurankoja”, Zack sanoi Wilhelmin ihmettelevälle katseelle. Kammiossa oli joku, jolla oli voima nostattaa kuolleita takaisin henkiin. Wilhelm tiesi Keisarikunnassa olevan velhoja, joilla oli kyky tähän, ainakin niin huhuttiin. Heidän majapaikkansa oli Sylvaniassa, kirotussa maassa ja sen kirotuissa metsissä. Wilhelm henkilökohtaisesti ei pitänyt velhoista paljoakaan, vaan enemmän kammosi heitä ja heidän outoja voimiaan. Hänen mielestään magian harjoittamisen laillistaminen olisi pahaksi Keisarikunnalle, koska noita voimia saatettiin yhtä hyvin käyttää myös keisaria vastaan kuin hänen puolestakin. Ja tuon oven takana vaikutti olevan todiste Wilhelmin kannan puolesta.
”Meidän on mentävä sisään rynnäköllä. Kuolleet eivät reagoi siihen, kuten elävät, ne eivät ylläty, mutta nyt on tärkeintä saada mahdollisimman monta tapettua ennen kuin ne ehtivät reagoida meidän tuloomme. Siellä on käveleviä ruumiita, zombeja. Parhaiten tapat ne tähtäämällä iskus niiden päihin. Zombeille niiden aivoilla on suuri merkitys, mutta kun aivojen yhteys muuhun kehoon katkaistaan, ne 'kuolevat' oikeasti”, Zack selosti.
”Ja luurangot?”
”Se onkin vaikeampi tuhottava. Luurangoilla ei ole yhtä ainoaa osaa, johon iskemällä ne kuolisivat, mutta vähintäänkin toimintakyvyttömiä teet niistä tuhoamalla niiden selkärangan. Huolimatta pimeästä magiasta, jota niihin on käytetty, ne käyttäytyvät joissain tapauksissa kuten elävä ihminen, eli menettävät toimintatehonsa jos niiden selkäranka vaurioituu. Pään tuhoutuminen saattaa myös saada saman aikaan, mutta joskus, vaikka irrotatkin luurangolta pään, se voi jatkaa taistelua jopa menetettyään päänsä. Ja joskus luuranko lakkaa 'olemasta' vasta kun se on hakattu palasiksi. Tapoja on monia, riippuen siitä määrästä pimeää magiaa, joka luihin on valutettu.”
”Voivatko ne tuhouduttuaan nousta takaisin eloon?”
”Voivat, mikäli niiden herättäjä niin haluaa. Tosin riski vähenee, jos zombin pää on leikattu irti tai sen aivot on muuten tuhottu. Luurangot saattavat myös palata elämään, joten niiden kallot kannattaa yrittää tuhota huolella. Luulen kuitenkin sen olevan nyt mahdotonta, sillä on hyvä jos saamme ne vain putoamaan maahan. Jos näemme niiden nostattajan, voimme yrittää tappaa sen. Silloin herätettyjen vainajien saama 'elämä' jättää ne. Toivotaan magian tuulien olevan tällä kertaa meille suosiollisia niin, että se olisi epävakaata täällä. Jos niin on, voihan olla, että se suo meille pienen edun taistelussamme, ja pääsemme nopeammin käsiksi itse velhoon.”
Zackin merkistä Wilhelm potkaisi levyn sivuun ja hyökkäsi sisään kammioon. Häntä vastassa oli osittain syöty, mätänevä ruumis, jonka toinen silmä oli poistettu kuopastaan. Se ei tehnyt elettäkään yrittääkseen torjua Wilhelmin tekemän iskun, vaan otti sen tyynesti vastaan. Wilhelm leikkasi siististi elävän vainajan pään irti, jonka jälkeen sen muu ruumis lyyhistyi kasaan. Toisin kuin elävien kohdalla, irtileikatun pään kohdalta ei suihkunnut valtavaa verisuihkua valtimoiden avauduttua. Haavasta ei tullut mitään. Wilhelm totesi Zackin ohjeen tehokkaaksi ja hyökkäsi toisen zombin kimppuun. Sekään ei tehnyt vastarintaa, ja Wilhelmistä tuntui, etteivät ne olleet toiminnassa ollenkaan, tai miksi sitä nyt tuli kutsua.
Mutta pian hän huomasi tuominneensa ne liian aikaisin, sillä ne tekivät oman hyökkäyksensä, joka kylläkin oli suhteellisen helppo torjua kömpelyytensä ja hitautensa vuoksi. Myös Zack oli tullut sisään kammioon ja taisteli nyt kymmentä luurankoa vastaan, joista joillakin oli aseinaan ketjunuijat, toisilla miekat tai keihäät. Ne olivat parempia lähitaistelussa, ja osasivat suojata itseään kilvillään, joita niillä oli. Tosin iskujen voima, joka Zackilla oli, oli valtava ja luurankojen kilvet halkeilivat sen alla. Hän näytti tanssivan luurankojen keskellä, hyvin nopeasti iskien ja torjuen, ja iskien uudelleen, vuoron perään. Myös hän käytti kilpeään sekä tojumaan vihollisten iskuja, että antamaan itse iskuja sen avulla. Luurankoja kaatui maahan melko helpon oloisesti Wilhelmin silmiin, vaikka osa niistä pyrkikin takaisin ylös ja mukaan taisteluun. Sitten Wilhelmin itsensä oli pakko keskittyä omaan taisteluunsa, sillä zombit olivat alkaneet käydä pahemmiksi. Ikään kuin ne olisivat heränneet jostakin unenkaltaisesta, ne yrittivät saada Wilhelmin. Niiden taktiikka oli hyvin yksinkertainen: ne pyrkivät kaatamaan hänet massansa avulla, ja Wilhelm ymmärsikin, että jos hän joutuisi maahan, hän voisi joutua nopeasti alakynteen olentojen kanssa.
Nopeasti hän teki sarjan iskuja miekallaan saaden elävät vainajat vetäytymään hiukan, mutta vain kolme niistä kaatui maahan niin, ettei enää noussut. Loput jatkoivat sitkeää tulemistaan päin häntä. Niillä oli aseinaan erilaisia esineitä, jotka olivat niiden mädäntyneisiin käsiinsä tarttuneet, laudan kappaleista veitsiin, ja viikatteisiin, joissa oli ruostuneita teriä. Joillakin saattoi olla kumppaneilta irronneita ruumiinosiakin aseinaan, kuten päitä ja jalkoja.
”Vetäydy minua lähemmäs”, Zack huusi hänen takaansa. ”Meillä on paremmat mahdollisuudet lähellä toisiamme.” Wilhelm totteli ja niin zombit kuin luurangotkin ympäröivät heitä. Nämä olivat toista kohdata kuin kannibaalit olivat olleet. Näiden kanssa ei voinut neuvotella, eikä auttanut vaikka luurangon, joka näytti joukkion johtajalta, tappoikin. Ne jatkaisivat kunnes tulisivat joko tuhotuiksi tai saavuttaisivat niille asetetun päämäärän, eli heidän kuolemansa. Se ei ollut kovin rohkaiseva ajatus Wilhelmin mielestä, vaikka edelleenkään hän ei tuntenut pelkoa vihollisiaan kohtaan. Hän oli nyt kaiken sellaisen tuolla puolen, ulottumattomissa.
”Niiden herättäjää ei näy missään”, Wilhelm sanoi. ”Näitä ei ollut viime kerralla.”
”Nekromantikko ei voi olla kovin kaukana. Taistellaan tiemme näiden läpi tuonne kuopalle. Oletan pesän sijaitsevan siellä, samoin kuin todellisen vastustajammekin.” Wilhelm nyökkäsi ja yhdessä he kävivät päättäväiseen taistoon. Heidän teränsä kohtasivat luurankojen ja zombien terät tai pehmeän, mätänevän lihan, johon terä upposi helposti irrottaen ruumiinosia muusta kehosta. Ensisijaisesti he kiinnittivät huomionsa luurankoihin, jotka olivat hiukan vaikeampia voittaa. Näitä tuhoutuikin hyvää vauhtia, ja pian heidän vastustajansa olikin jo melkein kukistettu.
”Nyt, kuopalle!” Zackin sanojen myötä he liikkuivat kuopalle, josta lähti tunneli kohti varsinaista pesää. Se oli yhtä ahdas kuin Wilhelm muistikin sen olleen ja päästyään tunnelin läpi pesään, häntä olivat ottamassa vastaan kuolleet keihäsmiehet, jotka muistuttivat nyt enemmän luurankoja kuin zombeja. Eroa näiden kahden välille oli mahdoton tehdä. Luisissa jäsenissä oli vielä rippeitä uniformuista, joita miehet olivat kerran kantaneet ylpeydellä. Niistä Wilhelm heidät tunnistikin.
”Olisipa ollut mahdollista saada heidän ruumiinsa viime kerralla mukaan”, hän mutisi itsekseen.
”Voit antaa ystävillesi rauhan tappamalla pahan hengen, joka ne on vallannut. Tiedät kyllä, miten se tehdään.” Wilhelm nyökkäsi ja teki hyökkäyksensä tappaen keihäsmieszombit. Sitten he näkivät ensimmäisen vilauksen heidän vastustajastaan. Se oli hyvin nopea, mahdoton kuolevaisen nähdä, mutta vampyyrin silmille se ei ollut liian nopeaa, ja samalla nopeudella Zack siirtyi pakenijan tielle kohottaen miekkansa iskuun. Olento pysähtyi ja sihahti hampaidensa välistä. Se oli vampyyri, Wilhelm tajusi. Vampyyri vetäytyi Zackin edellä ja vilkuili ympärilleen pakotietä etsien.
Mies se oli, Wilhelm huomasi, pukeutunut kaapuun, joka oli musta, mutta jossa oli riimujenkaltaisia kullatulla langalla tehtyjä koristeita. Ne olivat samanlaisia, kuin hän muisti nähneensä kirjoissa ja kääröissä viimeksi viemäreissä käydessään. Samanlaisia hän oli nähnyt myös aavikolla, kulkiessaan suurten pyramiidien varjoissa pohjoisempana kolonisaatiosta, Kuolleiden Maan eteläisimmissä osissa. Tällä vampyyrilla ei ollut paljoa hiuksia, ja nekin jotka olivat, olivat harmaat. Hänen ihonsa oli ryppyinen ja tuhkan harmaa, ei ollenkaan samanlainen kuin Wilhelmin tai Zackin iho. Samoin mies oli laihempi kuin kumpikaan vampyyriritareista.
”Necrarch, mitä teet täällä? Etsit Mortis Futurista? Kirja ei kuulu teille enää.”
”Kyllä kuuluu!” mies sihahti terävien hampaidensa välistä. ”Se kuuluu W'soranin jälkeläisille, eli meille. Väisty tieltäni tai tuhoan sinut!”
”Voit yrittää katsoa, miten magiasi toimii minun terääni vastaan, necrarch.” Olento vilkaisi Wilhelmiin päin, ja hänen silmissään kävi hieman yllättynyt katse, joka vaihtui nopeasti tunnistamiseksi.
”Aah, sinusta sitten tuli lopulta verilohikäärme. Sääli, että myöhästyimme, olisit palvellut tarkoitustamme hyvin kalmona tai jopa niiden johtajana. Mutta koska nyt olet verilohikäärme, tiedät varmaankin heidän legendansa Abhorashista, joka vapautui veren kirouksesta juotuaan punaisen lohikäärmeen verta.” Wilhelm ei tehnyt elettäkään, ja vampyyri jatkoi. ”Meillä on olemassa toinenkin keino pelastautua veren kiroukselta.”
”Mitä tarkoitat?” Wilhelm kysyi. Hänen kiinnostuksensa oli juuri herännyt.
”Tapa verilohikäärmetoverisi, ja minä näytän sinulle sen. Saat vapautuksesi vampyrismista, ja voit jopa saada takaisin kuolevaisen elämäsi sillä erotuksella, että elät kuitenkin ikuisesti, kuten me muutkin vampyyrit. Auringon valo ei enää polta sinua, kuten se nyt varmasti tekisi. Olisit vapaa kaikesta siitä, mihin vampyyri on tuomittu.”
”Tarkoitatko, että kaltaisesi voisivat palauttaa vampyyrille tavallisen kuolevaisen elämän?”
”Kyllä, mutta sillä erotuksella, että saisit kaikki vampyyrien hyvät ominaisuudet; nopeuden; kestävyyden ja viimeiseksi, ikuisen elämän. Etkä todellakaan olisi tuomittu elämään pimeydessä, tai himoitsemaan elävien verta, kuten nyt olet. Voisit nauttia niistä iloista, joista kuka tahansa kuolevainen voisi, mutta itse olisit kuitenkin samalla paljon enemmän kuin yksikään kuolevainen!”
”Kerro minulle, miten voisit sen minulle antaa. Onko sinulla lohikäärmeen verta?”
”Ei, lohikäärmeen verellä et vapaudu kaikista haittapuolista, ainoastaan verenhimostasi. Paljastan sinulle kaiken, kunhan hän on kuollut.” Wilhelm pohti asiaa hetken aikaa. Hän punnitsi mielessään vampyyrin sanoja, ja lojaalisuuttaan verilohikäärmeille, jotka lopultakin olivat syyllisiä siihen, mitä hän nyt oli. Lopulta hän teki päätöksensä.
”Hyvä on. Minä seuraan sinua, sillä jos todella pystyt kaikkeen tuohon, mistä puhuit, voi jälleen elää omaa elämääni ja olla vapaa tästä kirouksesta!”
”Petturi!” Zack huusi, mutta samassa necrarch yritti Zackin ja Wilhelmin, molempien ohitse, ja vain vaivoin onnistui väistämään Zackin miekan.
Heitä kohti tuli vihreä hehkuva pallo, jonka vampyyri oli laskenut käsistään. Juuri ja juuri he onnistuivat väistämään sen, ja pallo osui senään.
Wilhelm oli tällä kertaa Zackia nopeampi ja hyökkäsi vihollisvampyyria vastaan. Isku kuitenkin torjuttiin miekalla, jonka necrarch oli vetänyt esiin kaapunsa kätköistä. Huolimatta siitä, että kyseessä oli voimakas maagi, vampyyri oli myös melko taitava aseen käsittelijä. Wilhelm sai pistää peliin koko osaamisensa torjuakseen nopeita ja voimakkaita iskuja, joita necrarch teki. Zack liittyi taisteluun mukaan ja nyt velhovampyyri oli alakynnessä. Nopealla liikkeellä hän pakeni kauemmas Wilhelmistä ja Zackista. Hän lausui maagisia sanoja, joita Wilhelm ei ymmärtänyt. Ne oli lausuttu hänelle tuntemattomalla kielellä. Maasta nousi ylös kaksitoista vainajaa, jotka yrittivät hidastaa heidän menoaan. Wilhelm rynni kilpensä avulla niiden läpi ja tavoitti pakenevan vampyyrin, joka joutui taas kohtaamaan takaa-ajajansa.
Zack tuli hetkeä myöhemmin ja liittyi taisteluun. ”Wilhelm! Jos tapat hänet, ime hänen verensä, saat hänen voimansa itsellesi”, Zack neuvoi iskujen välissä. Wilhelm ei vastannut, mutta kuuli kyllä sanat. Hän pohti olisiko se järkevää, ja lopulta päätti yrittää. Hän käytti jälleen kerran hyväkseen notkeuttaan ja sen turvin väisti vampyyrin miekan. Hän iski velhoa jalkoihin ja nopealla liikkeellä nousi ylös tämän käydessä torjumaan iskua jalkoihin. Wilhelmin isku oli hyvin tähdätty ja osui suoraan necrarchin kaulaan katkaisten sen. Nopeasti hän upotti hampaansa paikkaan, jossa vampyyrin pää oli kerran ollut ja imi ahnaasti tämän verta. Hän tunsi, kuinka voima virtasi häneen, ja kuinka se ehtyi kuolevasta vampyyrista, joka kaatui maahan ennen kuin sen ruumis alkoi muuttua. Se vanheni nopeasti, kuten Wilhelm oli nähnyt strigoi-vampyyrillekin käyvän, lopulta paikalla oli vain kasa tomua, edes luurankoa ei ollut enää jäljellä.
”Tuo vampyyri oli vahva taidoissaan, ja vanha. Näyttää siltä, että meillä todella oli onni myötämme tällä kertaa”, Zack sanoi samalla kun nosti kirjan maasta tomun ja kaavun keskeltä.
”O-olen pahoillani... siitä, mitä aikaisemmin tapahtui. Tapatko nyt minut?” Wilhelm kysyi ja odotti kuolemaa tyynenä.
”Saat anteeksi, tällä kertaa. Sillä et voinut tietää, että vampyyri vain harhautti sinua. Mutta muista, että pitkän elämäsi aikana tulet kohtaamaan monia, jotka lupaavat sinulle vapahdusta kirouksestasi, mutta kylmä totuus on, ettei ole olemassa vapahdusta meidän kaltaisillemme. Me olemme, mitä olemme, eikä mikään mahti maailmassa pysty sitä muuttamaan.”
”Mitä tuo kirja pitää sisällään?” Wilhelm kysyi nyökättyään Zackin sanoille. Hän oli alkanut arvostamaan häntä paljon, sillä moni olisi varmasti tappanut hänet tekonsa tähden. Mutta tappamisen sijaan Zack vain opasti häntä, vaikka petos olisi voinut maksaa hänen henkensä.
”Kuten Heinrich sanoi, vain muutama viisas vampyyri tuntee sen sisällön, oletettavasti myös tämä, jonka juuri surmasimme. Siinä on ennustuksia jotka kattavat satoja vuosia vielä tästä ajasta eteenpäin. Tämän joutuminen vääriin käsiin aiheuttaisi paljon harmia. Mikäli Heinrich haluaa, hän voi sinulle valottaa tämän kirjan sisällöstä.”
”Mutta mikset sinä?”
”Aah... hyvä on, se pitää sisällään monia pienempiä ennustuksia, kuten sen, että tulee aika, jolloin kuolleet vaeltavat jälleen maan päällä Salaisuuksien yönä. Tämä kirja kertoo myös muinaisesta ennustuksesta, jonka mukaan maailman loppu saapuu. Ja tämä on asia, jota vastaan me yritämme taistella, sillä ennustuksen mukaan koko maailma hukkuu varjon alle, ja vain ne, jotka elävät ikuisesti voivat komennoillaan määrätä, mitä maailmassa tapahtuu. Koko maailmasta tulee käytännössä elävien kuolleiden valtakunta.”
”Miksette kertoneet tätä minulle heti? Meidän on tehtävä kaikkemme, jotta maailma välttyisi tuolta kohtalolta! Koska sen olisi tapahduttava?”
”Anna meille anteeksi, mutta harvat sinun ikäisesi vampyyrit ovat valmiita kuulemaan tällaista, sillä heillä on tarpeeksi siinä, että ovat juuri muuttuneet vampyyreiksi. Tuohon ennustukseen kuuluu päällimmäisenä osana Nagashin palaaminen takaisin maailmaan.”
”Mutta Nagashan on kuollut. Hänethän tuhottiin kauan sitten. Sigmarin Sagassa sanottiin hänenkin kohdanneen Nagashin, ja voittaneen tämän.”
”Sigmar voitti Nagashin tämän ollessa hyvin heikossa kunnossa tuolloin. Mikäli Nagash olisi ollut täysissä voimissaan, en olisi varma, että Sigmar muistettaisiin tuon taistelun voittajana.
En tunne näitä asioita kovinkaan hyvin, mutta jos on olemassa pieninkin mahdollisuus, että Nagash on palaamassa takaisin maailmaan, aion etsiä keinon sen välttämiseksi, tai vähintäänkin hänen tuhoamisekseen mikäli hän todella ehtii palata maailmaan ennen kuin me voimme estää sen.”
”Onko Nagash oleva se, joka käynnistää tämän? Joka muuttaa maailman kuolleiden valtakunnaksi?”
”Tuon ennustuksen mukaan, kyllä.”
”Mutta entä Kaaos?”
”Nagashilla uskotaan olevan valta sulkea Navoilla sijaitsevat Portit, mutta vaikka hänellä ei olisikaan, olisi Kaaoksellakin tekemistä hänen voittamisekseen, sillä mikäli tämä onnistuisi, ja mikäli tietyt asiat koskien jumalia, pitävät paikkansa, Neljä Kaaoksen Jumalaa menettäisivät tehonsa ja otteensa tähän maailmaan.”
”Mitkä näitä asioita olisivat, jotka sen saisi aikaiseksi?”
”Neljä Jumalaa ovat heijastumia ihmisten tunteista, jos nämä tunteet lakkaisivat olemasta, myös Kaaoksen Jumalat menettäisivät otteensa tästä maailmasta. Lisäksi maailma, joka kuuluisi kuolleille, ei tarvitsisi enää jumalia, ja nämä heikkenisivät palvojien puutteesta. Tämä kaikki on vain olettamusta, varmaahan ei ole, miten lopulta kävisi. Ainoa varma asia on, että elleivät Neljä Jumalaa itse kykenisi aineellistumaan maailmaan taistelemaan siitä, jopa Kaaoksella olisi vaikeuksia saada sitä takaisin.”
”Meidän on tehtävä kaikkemme yrittääksemme pysäyttää tuo kehityskulku.”
”Tappamasi vampyyri kuuluu siihen ainoaan verilinjaan, joka yhä on uskollinen Nagashille, ja joka yrittää kaikessa hiljaisuudessa valmistaa maailmaa hänen tuloaan varten. Heidän tavoitteenaan on toteuttaa isäntänsä ja jumalansa tahto ennen hänen nousuaan, jotta voisivat sitten ojentaa maailman hänelle lahjana. Meille muille vampyyreille asiassa ei kävisi välttämättä niin hyvin, sillä me petimme aikoinamme Nagashin. Ja kukaan ei halua maailmaa ilman eläviä, joiden verta he voisivat nauttia.”
”Eipä tietenkään”, Wilhelm sanoi sarkastisesti.
”Tämä kirja puhuu myös talismaanista, jonka uskottiin olleen Nagashilla tämän käyttäessään mahtavia voimiaan herättäessään muinaisen Nehekharan valtakunnan ja muuttaessaan sen Kuolleiden Kuninkaskunnaksi. Sitä kutsutaan 'Nagashin kädeksi'. Olet jo nähnyt tuon talismaanin kerran.” Wilhelm kohotti kysyvänä kulmiaan.
”Maalauksessa, joka oli piilopaikkamme seinällä. Suurikokoinen luuranko maalauksessa oli Nagash, ja joissakin kohdissa maalausta hänet on kuvattu yllään tuo talismaani.” Wilhelm muisti tuon asian nyt.
”Uskomus on, että talismaani on yhä olemassa, ja Heinrich uskoo sen olevan juuri necrarchien hallussa. Tämä on syy, miksi me olemme täällä juuri nyt, kolonisaatiossa.”
”Yritätte saada helyn itsellenne?”
”Yritämme tuhota sen”, Zack vastasi yksikantaan. Wilhelm hymyili tahtomattaankin.
”Siinä on jotakin, missä voin auttaa teitä mielihyvin.”
”Et siis aio enää jättää ritarikuntaamme?”
”En, en ainakaan niin pitkään kuin mainitsemasi uhat ovat olemassa maailmassa.” Zack nyökkäsi tälle hyväksyvästi.
”Vielä yksi kysymys”, Wilhelm pyysi, ja kun zack nyökkäsi, hän jatkoi: ”Entä veri, jonka imin tuosta vampyyrista? Sainko nyt hänen voimansa itselleni?”
”Tavallaan, vaikka et aivan suoranaisesti. Mutta kyllä, kasvatit sillä omia voimiasi, etkö tunne sitä?”
”Tunnen, ja mietin nyt, tuleeko minusta hänenkaltaisensa”
”Ei, se ei toimi niin. Et muutu necrarchiksi nyt, vaan voit kasvattaa oman verilinjasi sinulle tarjoamia voimia. Voin sanoa, että itse en ole noin paljoa voimia koskaan saanut kerralla, kuin sinä nyt. Se näkyy nopeudessasi ja kestävyydessäsi, mutta myös voimissa, joita olet saanut verenperintönä. Ne ovat nyt paljon selkeämmät sinussa kuin aikaisemmin. Jatka tuota rataa ja pian olet ohittanut jopa minut. Mutta liian nopea 'kasvaminen' kuten me asiaa kutsumme, ei ole hyväksi, sillä liika voima ja liian vähäinen niiden ymmärrys voi olla tuhoisa yhdistelmä, aivan kuten niiden kohdalla veren juominen, jotka ovat vasta herätettyjä pimeyteen. Kuten verenhimoa tulee osata kontrolloida, myös muita omia voimiaan tulee osata kontrolloida, muuten ne voivat ottaa vallan sinussa, ja sinusta voi tulla jotakin aivan muuta kuin mitä halusit olla.
Tule. Aamu lähestyy, ja sinun on vielä käytävä siellä luostarissakin. Aiotko siistiytyä ennen kuin menet sinne?” Wilhelm oli kokonaan unohtanut, kuinka pahalta varmasti haisi oltuaan viemäreissä. Hän naurahti Zackille ja he lähtivät kohti ulosmenoaukkoa, jonka Wilhelm muisti olevan jonkin matkan päässä pesältä.

”Tee vierailusi nopeasti, sillä auringonnousuun ei ole enää kuin korkeintaan tunti aikaa”, Zack sanoi. Wilhelm nyökkäsi ja kapusi sisään ikkunasta, joka oli avoinna.
Sisäpuolella oli hämärää, mutta silti hän kykeni näkemään silmillään. Milena makasi vuoteellaan, peitto oli hänen päällään. Nyt, ensimmäistä kertaa hän saattoi nähdä naisen koko kauneuden. Milenalla oli pitkät, tummat hiukset, jotka kihartuivat lievästi. Ne lainehtivat hänen tyynyllään. Hänen kauneutensa hänen nukkuessaan oli vieläkin säkenöivämpi kuin se oli koskaan ollut hänen ollessaan hereillä.
Wilhelm otti varovaisen askeleen lähemmäs, ja nuuhkaisi. Hänen parantunut hajuaistinsa rekisteröi tarkasti naisen tuoksun hänen ikuisesti eläviin aivoihinsa. Hänen silmänsä piirsivät jokaisen uurteen ja muodon hänen kasvoistaan muistiin, jotta hän voisi muistella Milenaa silloin kun kaikki valo näyttäisi kaikkoavan hänen maailmastaan. Milena oli hänen valonsa tässä pimeydessä, jossa hän nyt vaelsi.
Wilhelmin teki suunnattomasti mieli koskea naisen silkkisiä hiuksia ja samettisen pehmeää ihoa. Hän ei tuntenut tuolla hetkellä verenhimoa, vaikka näkikin selvästi naisen sykkivän kaulavaltimon. Hän vannoi suojelevansa tuota valtimoa jokaiselta verenimijältä, myös itseltään. Sen myötä hänelle tuli ajatus, että oli parempi jättää hänet nukkumaan rauhaisaa untaan, kuin herättää häntä.
Mutta juuri kun hän oli poistumassa ikkunasta, hän kuuli pehmeän ja heleän äänen: ”Sir Wilhelm?”
Hän kirosi itseään ja typeryyttään. Miksi hänen piti tulla tänne? Miksi? Hitaasti hän kääntyi pedille päin, ja näki Milenan pyjamassaan nojaamassa toiseen kyynärpäähänsä. Hänen hiuksensa roikkuivat vapaina ja avonaisina hänen harteillaan. Ja pyjama paljasti naisen jokaisen muodon hyvin tarkasti toisin kuin kaapu, jota tämä kantoi virka-aikanaan.
”Wilhelm on kuollut, ladyni,” Wilhelm vastasi hiljaa. Nainen nousi sängylle istumaan ja katsoi häntä epäuskoisena.
”En ymmärrä mitä tarkoitatte, herrani? Kuinka niin kuollut. Tehän olette siinä.”
”Ei, ladyni. Wilhelm, jonka kerran tunsitte on nyt kuollut. Häntä ei enää ole olemassa.” Järkytys ja epäusko naisen kasvoilla kasvoivat ja hän nousi sängyltään. Kuinka sulokkaita olivatkaan hänen askeleensa, kun hän pehmeästi ja äänettä lipui huoneensa poikki, joka oli kalustettu yhtä karulla tavalla kuin Wilhelminkin huone aikoinaan oli.
”Mitä tämä sitten on?” hän kysyi tarttuen Wilhelmin käteen. He molemmat värähtivät kosketusta. ”Kätenne ovat niin kylmät, ja poskenne niin kalpeat, mutta mitä tämä sitten on? Pidänkö kiinni haamusta? Ei, te olette lihaa ja verta, minä tunnen teidät otteessani. En tiedä, mitä teille on tapahtunut, mutta se ei voi olla mitään niin hirveää, etteikö Shallya voisi armossaan sen parantaa minun kauttani.”
”Ei lihaa... olen vain pelkkää verta, ja olen kirottu. Olen kaiken pelastuksen ulottumattomissa nyt. Kuten myös kaiken kadotuksen. Kuule minua”, hän jatkoi sihahtaen. ”Tässä kehossa ei ole enää elämää, tämä sydän ei enää syki lämmintä verta, kuten se joskus teki. Minä olen tuomittu elämään pimeydessä ajasta aikaan...”
”Ei! Sinut voidaan parantaa!” nainen parkaisi ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä. Wilhelm katsoi naista ja pyyhkäisi vierivän kyyneleen pois tämän suloiselta poskelta. Nyt hän voisi kertoa naiselle, mitä tunsi tätä kohtaan.
”Toisessa ajassa ja paikassa, me olisimme voineet olla onnellisia yhdessä, kuten mies ja vaimo. Nyt julma kohtalo on repinyt meidät eroon toisistamme. Olisin voinut vaihtaa ikuisuuden vain yhteen yöhön sinun vierelläsi.” Kyyneleet valuivat nyt vuolaina Milenan poskilla eikä hän voinut estää vavistusta, joka kulki hänen vartalonsa läpi.
”Niin minäkin olisin voinut, sillä rakastan sinua. Shallya antakoon minulle anteeksi, mutta minä rakastan sinua ja se rakkaus repii minut hajalle. Minun rakkauteni sinuun ja rakkauteni jumalaani repivät minua kahtia...” hän sortui nyyhkytysten alle.
”Mitä olenkaan tehnyt sinulle, rakas Milena? En koskaan halunnut harmin koituvan sinun osaksesi.
Minun on jätettävä nyt luostari eikä enää koskaan astuttava jalallani pyhään majaasi. Hyvästi, rakas Milena.”
”Ei, älä mene, herrani! Ulkona ei ole turvallista olla tähän aikaan yöstä! Jää tänne, luostariin. Minun luokseni, edes täksi yöksi.”
”Aah... sanasi tuovat minulle vielä suurempaa tuskaa, sillä nyt muistan kaiken sen mitä olen menettänyt elämässäni... Eih...”
”Jää luokseni, ole kiltti...” Milena rukoili.
”Aaargh! Etkö ymmärrä, nainen! Minä olen kirottu! Minä olen sitä, usko pois, ja se, minkä vuoksi kerran taistelin on poissa! Sitä ei enää ole!” Wilhelmin yllätykseksi Milena ei osoittanut pienintäkään merkkiä pelosta, vaan tarttui hellästi Wilhelmin käteen ja painoi jotakin siihen.
”Ota tämä pienenä osoituksena rakkaudestani sinua kohtaan. Vaikka en vielä täysin ymmärräkään, mikä vahinko osaksesi on langennut, aion kuitenkin selvittää, onko se mahdollista voittaa. Hyvästi rakas, ja Shallya olkoon kanssasi.” Hän suuteli Wilhelmin kalpeita huulia ja tämä vastasi siihen. Sitten hän poistui ikkunasta ulos.
Päästyään maahan, hän nojautui luostarin seinään ja katsoi, mitä hänen kädessään oli. Se oli Sigmarin pyhä merkki. Ja hän itki. Itki vuolaasti, mutta kyyneleitä hän ei valuttanut vaan verta.
”Milena... Voi Milena...” hän kuiskasi. Kauempana Zack katseli Wilhelmiä, mutta ei tehnyt elettäkään hoputtaakseen tätä, vaikka aamu oli vain enää hetken päässä.
Juuri kun ensimmäiset säteet osuivat maahan aamuauringon myötä, Wilhelm muisti, missä oli ja yhdessä he lähtivät nopeaa vauhtia kohti piiloaan. He joutuivat kulkemaan varjoisia kujia pitkin, sillä aurinko nousi nopeasti. Viimein he tulivat kartanolle ja löysivät tiensä kryptan sisään juuri ennen kuin auringon säteet osuivat siihen.
”Se oli lähellä”, Zack sanoi heidän päästyään sisään. ”Miten voit?”
”Enköhän selviä”, Wilhelm vastasi jurosti. Heitä odotettiin jo. Marcus ja Heinrich olivat jo kryptassa.
”Se oli melko hilkulla. Oliko matkallanne ongelmia?” Heinrich kysyi.
”Ei mitään sellaista, mistä emme olisi voineet selvitä.” Wilhelm ojensi kirjan Heinrichille.
”Tässä on kirja”, hän sanoi.
”Erittäin hienoa, Zackharias. Kun meillä on kirja, on ennustusten täyttyminen vaikeampaa. Kuinka nuorimmaisemme pärjäsi?” Tässä kohden Wilhelm oletti Zackin kertovan hänen petturuudestaan, mutta hän ei maininnut siitä sanallakaan, Wilhelmin suureksi helpotukseksi.
”En olisi pärjännyt ilman hänen apuaan. Viemärit oli vallannut uusi johtaja, joka oli isokokoinen raadonsyöjä nimeltään Vugar. Wilhelm säästi sen hengen ja vastapalvelukseksi siitä nämä lupasivat jättää kunnon kansalaiset rauhaan, ja keskittyisivät saalistamaan pelkästään rikollisia. Lisäksi Wilhelm vaati raadonsyöjiä suojelemaan Shallyan luostaria sen vihollisilta, lähinnä kai Schriekin suvulta.”
”Näyttää siltä, että olin oikeassa sinun suhteesi. Entä, aiotko nyt jättää meidät?”
”En. Sain uutta tietoa, joka sai minut toisiin ajatuksiin. Huomasin myös tällä matkalla, kuinka vähän tästä maailmasta ja sen vaaroista tiedänkään, joten jään tänne teidän opastettavaksenne.”
”Ilmeisesti Zack kertoi vasten toivomustani sinulle kirjan sisällöstä? No, mutta huomaan sinun kuitenkin suhtautuvan asiaan melko hyvin, ja se mitä ilmeisemmin vaikutti päätökseesi jäädä, mikä on hyvä. Olkoon niin, ettei meillä sen asian suhteen ole salaisuuksia sinulta. Tiedät nyt, että ennustuksen mukaan Nagash ei olisikaan kuollut, vaan vain odottamassa aikaa, jolloin voisi herätä uudestaan piinaamaan maailmaa. Hän on joko omassa pyramiidissaan, tai alueella, joka aikanaan tunnettiin Nagashizzarina. Tämä valtakunta sijaitsi joskus Sakean Meren rannalla, Turmeltuneissa Maissa.”
”Miksemme etsi häntä käsiimme nyt ja tuhoa häntä lopullisesti?”
”Jos hänellä olisi ruumis, jonka voisi tuhota, sen tekisin, olisin tehnyt jo kauan sitten, mutta sellaista ei tiettävästi ole. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää, että Nagashin henki on vielä olemassa jossakin, mitä todennäköisimmin jossakin esineessä.”
”'Nagashin kädessä'?” Wilhem kysyi.
”Se on yksi olettamus. Olet siis tietoinen siitäkin. Kerrottakoon sitten myös loputkin tehtävästämme täällä. Me etsimme piilotteevaa necrarch-kulttia, joka aikoo aloittaa Nagashin työn jo nyt. Ja valitettavasti osa ennustuksien sisällöstä on myös heidän tiedossaan. Se kaikki alkaa täältä, etelästä, mistä se alkoi tuhansia vuosia aikaisemminkin. Ja vahva epäilys on, että kolonisaatiota ollaan muuttamassa kuolleiden kolonisaatioksi. Sitä me olemme estämässä täällä.”
”Ja minä ojennan miekkakäteni käyttöönne, siinä tapauksessa”, Wilhelm julisti juhlallisesti.
”Hyvä niin, mutta nyt on aika levätä, sillä meillä on vielä paljon tehtävää edessämme, ennen kuin voimme edes kuvitella löytävämme necrarchien piilopaikan.”
”Vielä yksi asia”, Zack sanoi kun Heirich oli jo kääntymässä pois. Tämä kääntyi kysyvänä katsomaan Zackia. ”Me kohtasimme viemärissä yhden necrarchin, ja kirja löytyi tämän hallusta. Se oli Vanhempi vampyyri, mutta meillä oli onni myötämme, ettei se jostakin syystä käyttänyt magian tuulia meitä vastaan, vaan antautui lähitaisteluun. Me saavuimme paikalle juuri kun vampyyri oli tekemässä lähtöään pois Viemärikuninkaan pesäpaikasta, jossa kirja oli. Wilhelm onnistui tappamaan hänet ja sai myös vampyyrin voimat itselleen.”
”Wilhelm? Tappoi Vanhemman vampyyrin? Ja sai tämän voimat itselleen?” Heinrich otti muutaman askeleen lähemmäs Wilhemiä ja tarkasteli tätä. Sitten hän hymyili hyväntahtoisesti, toverillisesti jopa.
”Hah! Sinussa on sisua, poika. Paljon sisua, etkä ilmeisesti edes tiedä, mitä olet tehnyt. Vanhemman vampyyrin tappaminen ei todellakaan ole jotakin, mitä vastaherätetyt tekevät, ei todellakaan! Ole ylpeä saavutuksestasi, mutta ole myös varovainen saamiesi voimien kanssa. Uskon Zackin jo kertoneen sinulle ainakin jotakin liian nopeasta 'kasvamisesta'?” Wilhelm nyökkäsi. Heinrich silmäili vielä hetken Wilhelmiä, kuin isä, joka oli juuri saanut kuulla poikansa huikeasta uroteosta kunnian kentillä, sitten hän kääntyi kannoillaan ja marssi ulos kryptasta salaoven kautta, jota Wilhelm ei ollut aikaisemmin takaseinässä edes huomannut olevankaan, vierellään aina yhtä uskollinen Marcus.
”Näen, että olet juuri noussut hänen arvoasteikossaan usean pykälän, Wilhelm. Ole ylpeä siitä, moni ei ole saavuttanut hänen kunnioitustaan noin nopeasti kuin sinä tänä yönä. Huomaan, että kannat yhä Sigmarin tunnusta kaulassasi”, Zack lisäsi vailkaistessaan Wilhelmin kaulaan.
”Se suo minulle toivoa, toivottavasti myös sillä hetkellä kun kaikki muu toivo maailmasta on kadonnut.” Zack nyökkäsi, hän tiesi, ettei Wilhelm kantanut korua Sigmarin tähden, vaan erään tietyn naisen tähden, joka asui luostarissa, ja joka myös oli tuomittu toivottomaan rakkauteen.

[Heretic]

eipä sun tarinoita voi kommentoida kuin sanomalla:Mahtavaa

[Rotten sound]

WE WANT MORE!
tämä on kuin huumetta hyvää, mutta aiheuttaa riippuvuutta

[Raistlin Majere]

Koska jatkuu?

[Rautamaha]

Nyt alkaa mennä mielenkiintoisaksi.Tämä tarina alkaa mennä vähäsen tulevaan Rise of Nagash kamppanjan suuntaan.Olenko oikeassa?

Rautaedit:Jou 200 viesti.

[Karl Van Dieter]

Joo, mutta usko tai älä, niin idea Nagashin paluusta oli kihinnyt mielessäni jo ennen kuin kuulin kamppanjasta. Sinäällään kummallinen sattuma! Telepatiaa!

Uutta materiaalia tulee kunhan löydän aikaa kirjoittaa sitä, joten malttakaa jonkin aikaa.

[Karl Van Dieter]

9.Luku

Kolonisaatio, Luostari, Keisarillinen vuosi 1841

Aamun valo osui Milenan itkuisiin silmiin. Hän tiesi, että kohta sisaret tulisivat noutamaan häntä päivittäisiin askareisiinsa. Se oli kaikki, mitä hän halusi sisarten tekevän hänen puolestaan. Hänen edeltäjänsä oli vaatinut sisarilta enemmän, kylvyn aamulla, tuhdin aamupalan ja paljon ylellisemmän huoneen kuin tämä, jossa Milena nyt oli. Milena oli aikoinaan jättänyt taakseen sen elämän, hän halusi paeta kaikkea sitä pinnallisuutta ja rahan ja muun maallisen omaisuuden herättämää himoa ihmisissä. Ahneus oli jotakin, mitä hän suuresti halveksi ihmisissä, sillä se teki heidät sokeiksi kaikelle muulle, paitsi sille, mitä he himoitsivat. Milena uskoi kolonisaationkin olevan olemassa juuri ahneuden vuoksi, enemmän kuin minkään jumalan määräyksen tai tahdon vuoksi. Ja juuri siksi hän oli nyt täällä. Hän halusi nähdä joka päivä sen, mistä oli paennut, jotta voisi kiittää Shallyaa siitä, ettei itse ole riippuvainen siitä.
Ainakin niin oli vielä jokin aika sitten, ennen kuin luostariin tuotiin haavoittunut ritari nimeltään Wilhelm Herlieb. Hän kuvitteli olevansa tällaisten tunteiden yläpuolella, ei siksi, että oli papitar, vaan siksi, että oli saanut kokea aikanaan liikaa. Kauan sitten, kun hän oli vielä nuori tyttö, hän rakastui silmittömästi erääseen sotilaaseen. Mies oli kunnollinen kaikin puolin, ja kunnioitti hänen toivettaan odottaa, kunnes he olisivat mies ja nainen. Sitä aikaa ei koskaan tullut, sillä mies joutui lähtemään sotaan Maailmanäären vuorille, jossa kerrottiin asustavan petoihmisiä, jotka muistuttivat kuulemma rottia.
Hän ei enää koskaan nähnyt miestä, eikä kuullut koskaan, kuinka hänelle oli käynyt. Se löi kiilan maallisen rakkauden ja hänen väliinsä. Hän oli rakentanut ympärilleen vahvan muurin, ei vihasta, kuten jotkut naiset tekisivät, vaan pelosta. Hän pelkäsi satuttavansa itsensä uudelleen. Ja nyt nuo muurit olivat tuhoutuneet, ne olivat enää rauniot hänen ympärillään, josta hän epätoivoisesti yritti rakentaa uutta muuria, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hänen sydämensä oli valloitettu nyt uudelleen, ja sama ikävä jäyti nyt häntä kuin vuosia aikaisemminkin. Sama epätietoisuus hänen rakkaansa kohtalosta.
”Ei tällä kertaa”, hän kuiskasi auringolle.
”Anteeksi?” hän kuuli viereltään sanottavan ja säpsähti. Siinä oli sisar Greta. Nuori ja pullea tyttö, ahkera työssään ja tunnollinen. ”Anteeksi, teidän pyhyytenne, en tarkoittanut pelästysttää. Mutta ettekö haluakaan aloittaa päivän töitänne tänään?”
”Kuinka niin, sisar?” Milena kysyi hämmästyneenä.
”Te sanoitte, 'ettei tällä kertaa'.”
”Ah, suo anteeksi, olin ajatuksissani. Tosin, olet osittain oikeassa, sillä minun olisi hoidettava tänään eräs asia kiiremmiten. Siksi toivoisin teidän voivan selvitä ilman minua jonkun aikaa.”
”Oletteko te kunnossa, näytätte itkeneen.”
”Kyllä, olen kunnossa, sisar Greta. Olen aivan kunnossa. Sisar Greta, onko sinulla avainta luostarin kellareihin ja arkistoon?”
”On, mutta, teidän pyhyytenne, eihän siellä ole kuin Kiellettyä kirjallisuutta. Te tiedätte sen, kun itse olette sen meille kertoneet.”
”Niin, ja nyt minun olisi paneuduttava hetkeksi tuohon kirjallisuuteen. Erään ihmisen henki saattaa riippua siitä. Ei, ei henki, pikemminkin sielun pelastuminen. Voisitko antaa avaimesi minulle, jotta pääsisin sinne?”
”Entä oma avaimenne?”
”Annoin sen aikanaan pois, sillä en uskonut tarvitsevani sitä.” Sisar nyökkäsi ja otti kaapunsa kätköistä avainnipun ja alkoi irrottaa yhtä avainta siitä. Se oli kulunut avain, ja siinä oli hieman ruostetta. Milena toivoi sen vielä aukaisevan oven, jonka taakse hänen oli nyt välttämättä päästävä.

Tie alas kellareihin oli pölyinen ja ilma haisi ummehtuneelle ja homeelle. Lattialla vilisti rottia ja seinillä ja katossa oli hämähäkinseittejä. Milenan oli pakko aivastaa saatuaan pölyä nenäänsä, mutta hän kuitenkin jatkoi matkaansa. Kädessään hänellä oli soihtu, joka oli paikan ainoa valo. Yhtäkkiä hän oli hyvillään, että hänen edeltäjänsä eivät olleet tuhonneet Kiellettyä kirjallisuutta, vaan säilöneet sen. Nyt se oli tuotu kolonisaatioon aina Keisarikunnasta saakka, jotta se olisi mahdollisimman kaukana keisarista ja hänen rakkaasta kaupungistaan.
Pian Milena tuli ovelle, jonka takana tuota kirjallisuutta pidettiin. Se oli paksu rautainen ovi, jota jopa jätin olisi melko vaikea kaataa. Lukko ei ollut tavanomainen, vaan erikoislukko, jota ei voinut tiirikoida auki. Avain siihen oveenkin oli erikoinen verrattuna muihin avaimiin, siksi se oli helppo tunnistaa muiden avaimien joukosta. Kääpiöt olivat tällaisen lukon aikoinaan kehitelleet aarteidensa suojaksi, ja ihmisten pariin matkanneet kääpiöt olivat tarjonneet lukkosepänpalveluja ihmisille, sitä kautta tämäkin ovi lukkoineen oli tänne päätynyt.
Milena koetti avainta lukkoon ja käänsi. Kuului klik!, ja oven lukko avautui. Milena joutui käyttämään kaikki voimansa saadakseen raskaan oven auki, mutta lopulta hän onnistui siinä. Sisällä oli tunkkaista ja kirjahyllyjä nousi lattiasta kattoon kaikkialla hänen ymprillään. Keskellä huonetta oli pöytä ja tuoli. Pöydällä oli öljylamppu ja kääröjä levällään. Joku oli joskus tutkinut jotakin täällä, mutta jättänyt työn syystä tai toisesta kesken. Sytytettyään öljylampun, jossa oli yhä öljyä sisällä, Milena katsoi pöytällä olleita kääröjä. Ne olivat Kaaoksesta kertovia asiakirjoja, ja hän tunsi väristyksen kulkevan selkäpiitään pitkin. Hänen edeltäjänsä oli siis ollut kiinnostunut näistä jostakin syystä.
Milena oli ollut avustava papitar tuolloin, kun Kolonisaatio perustettiin, ja hänen edeltäjänsä oli nainen, joka tunsi valta-asemansa tuomat edut hyvin ja vaati niitä itselleen. Nainen oli kuitenkin löydetty eräänä päivänä aamulla sängystään kuolleena. Mitään fyysistä vammaa hänessä ei ollut, mutta ilme, joka hänen kasvoilleen oli jähmettynyt, kuvasti alastonta kauhua. Shallyan pyhä tunnus oli hänen puristetussa nyrkissään, kun hänet löydettiin. Siitä hetkestä lähtien oli Milena toiminut papittarena. Tapaus jäi selvittämättä viranomaisten puolelta, sillä mitään rikosta ei tässä tapauksessa uskottu tapahtuneen. ”Matilda... voi Matilda...” hän kuiskasi itsekseen.
Nyt Milena oli varma asiastaan, papitar itse oli ollut kiinnostunut Kaaoksesta ja mahdollisesti Kaaoksen palvoja. Ja ellei Milena pahasti erehtynyt, hänen edeltäjänsä oli epäonnistunut jossakin hänelle annetussa tehtävässä ja kuoli pelkoon koston puolesta.
Milena lausui rukouksen Shallyalle edeltäjänsä sielun puolesta, jotta tämä pääsisi kuitenkin armosta, jos ei muusta syystä, Morrin valtakuntaan. Hän sulki kääröt katsomatta tarkemmin, mitä ne tarkalleen ottaen sisälsivät ja laittoi ne takaisin hyllyyn. Sitten hän alkoi työnsä.
Hän tutki pölyisiä kääröjä ja kirjoja, joissa oli paljon salattua tietoa maailmasta, ja sen synkistä voimista. Lopulta hän löysi etsimänsä: se oli kirja, joka kertoi vampyrismista. Hän lähetti rukouksen Shallyalle ennen kuin avasi sen kirotut sivut. Hän selaili sivuja etsien mahdollista tietoa siitä kuinka vampyyriksi muuttuneen sielulle lopulta kävi, ja kuinka vampyyriksi muuttunut muuttui todella.
Hän luki muinaisesta Lahmiasta, ja Neferatasta, joka himoitsi itselleen ikuista nuoruutta ja elämää, kuinka hän lopulta sen löysi. Kirjassa oli myös nimetty seitsemän Mestarivampyyria, jotka olivat kaikkein ensimmäisimpiä, ja joista kaikki loput vampyyrit polveutuivat.
Lopulta hän löysi etsimänsä tiedon. Se herätti toivon hänen sydämessään jälleen kerran, sillä se lupasi paljon. ”Sielu on siis koskematon”, hän sanoi itsekseen. ”'Kun ihminen muuttuu vampyyriksi, hänen sielunsa kiskaistaan pois ajasta, ja näin ollen myös jumalien ulottuvilta. Mutta toisin kuin monet uskovat, vampyyrien sielu ei katoa minnekään, eikä kuolleen ihmisen ruumista valtaa demoni, vaan sielu on yhä yhteydessä ruumiiseen, joskaan ei samalla tavalla kuin ennen. Tämä pieni kosketus, joka sielusta yhä on yhteydessä ruumiiseen ja mieleen antaa vampyyrille palan hänen entistä inhimillisyyttään'.
Siinä se on! Siinä on kaikki mitä etsin! Mutta mitäs tuossa sitten on...?
Vampyyri ei koe maailmaa enää samoin kuin ennen? '... tunteet muuttuvat, ja siksi inhimillisyys, joka vasta heränneillä saattaa vielä olla, voi ajan myötä kadota..'.” Milena sulki kirjan ja istui hetken aikaa sen ääressä pohtien, mitä tekisi seuraavaksi. Sitten hän teki päätöksensä ja otti soidun, joka oli jo melkein sammunut. Kuitenkin sen himmeän valon avulla hän löysi tiensä ulos kellareista.
Ulkona päivä oli ehtinyt jo reilusti yli puolenvälin ja sisaret tulivat häntä vastaan. He esittivät hänelle asioita, joita hänen tulisi hoitaa pikimmiten, sairaita, jotka tarvitsivat hänen huomiotaan, juoksevia asioita, joita hänen odotettiin hoitavan päivän aikana.
”Olen kovin pahoillani, sisaret, mutta minun on pakko mennä nyt, ennen kuin on liian myöhäistä. Minun on löydettävä Sir Wilhelm.” Sisaret olivat hämmästyneitä, mutta kuitenkin vain niiasivat hänelle hänen mennessään työhuoneeseensa hakemaan kaapuaan.
”Haluatteko, että kutsun kantotuolin viemään teitä?” eräs sisarista kysyi.
”Ei ole aikaa sellaisille nyt. Minun on yritettävä löytää hänet jostakin.”
”Mutta teidän pyhyytenne, eihän häntä ole näkynyt täällä enää pitkiin aikoihin, miksi siis nyt?” Milena pysähtyi ja katsoi sisarta. Hän huokasi syvään. ”Sisar Helen, minä olen nähnyt hänet, ja hän ei voi hyvin, joten minun on mentävä ja yritettävä auttaa häntä miten vain voin. Sillä aikaa, jonkun muun täytyy toimia täällä johtajana.”
”Kuinka kauan aiotte olla poissa?” Milena pudisti päätään. ”En osaa sanoa, ehkä palaan piankin, ehkä en, koska minulla ei ole aavistustakaan, mistä alkaisin häntä etsiä nyt. Yritän selvitä asiasta niin pian kuin mahdollista, olkoon sisar Greta johtajana täällä sen aikaa ja hoitakoon juoksevia asioita.”
”Hän on kovin nuori...” sisar Helen aloitti.
”Auttakaa häntä parhaanne mukaan. Minun on nyt mentävä.” Ja niin hän lähti. Mutta kauas hän ei päässyt kun Gruger asteli häntä vastaan ja nyökkäsi hänelle.
”Minne olet menossa?”
”Menen etsimään Wilhelmiä. Minulla on tärkeää asiaa hänelle.”
”Mutta, enkös minä yrittänyt miestä jo kerran etsiä? Hän on kadonnut kuin maan nielemänä.” Nopeasti Milena selitti Grugerille Wilhelmin yöllisen kohtaamisen, ja tietenkin ilme tämän kasvoilla muuttui joksikin, mistä Milena ei pitänyt. Hän alkoi jo hermostua, sillä hänellä oli kiire, eikä aikaa millekkään typeryyksille. Hän astui sanomatta sanaakaan Grugerin ohi ja lähti kulkemaan poispäin luostarilta.
”Odota nyt, jos se, mitä epäilet on totta, tulet tarvitsemaan apuani, olenhan sentään kerran jo kohdannut niitä hirviöitä.” Milena ei pannut vastaan. Hän myönsi itselleen, että käsipari, joka osasi käyttää aseita saattoi olla hyödyllinen, toisaalta taas hän luotti uskonsa voimaan niin paljon, että uskoi selviävänsä mistä tahansa. Toisaalta, eihän sitä koskaan tiennyt.

Aurinko oli jo laskenut mailleen kun Heinrich selosti siitä, mitä heidän tulisi tehdä nyt. Kammio oli valaistu soihduin, mutta siltikään yhtään varjoa, lukuunottamatta varjoja, jotka lankesivat arkuista, joita kryptassa oli, ei seinillä ollut. Wilhelm näki tämän karmaisemana asiana, varsinkaan kun ei löytänyt omaa varjoaan enää mistään. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan kuunteli, mitä Heinrichilla oli sanottavanaan.
”Meidän on mentävä erään toisen verilohikäärme-vampyyrin luo, jonka sain kuulla saapuneen tänne. Hän käy täällä aika ajoin, yleensä silloin kun on tullut herättäneeksi liikaa huomiota itseensä muualla maailmassa.”
”Miten? Tappamalla viattomia?”
”Niin, tai joutumalla muuten ikävään tilanteeseen, josta ainoa vaihtoehto ulos on pako.”
”Miten voit veljeillä sellaisen kanssa? Jos kerran tehtävämme on suojella ihmisiä.” Heinrich hymyili, ilmeisesti Wilhelmin sinisilmäisyydelle. ”Totta, me taistelemme pystyäksemme saavuttamaan harmonian ihmisten ja meidänlaistemme välillä, mutta tämä ei tarkoita, ettemmekö voisi veljeillä vihollisen kanssa silloin kun siitä voi olla meille jotakin hyötyä. Ja nyt siitä on, sillä kyseinen verilohikäärme-kreivi tietää, mistä meidän kannattaa lähteä etsimään necrarcheja, ja maagista talismaania.” Wilhelm pysyi vaiti ja antoi suurmestarin jatkaa selostustaan, hän huomasi, että hänellä oli vielä paljon opittavaa tästä maailmasta, joka tuntui toimivan aivan eri tavoin kuin maailma, jonka hän kerran tunsi.
”Kreivi saapui tänne viime yönä salassa. Mutta ei tarpeeksi salassa, sillä minun alaiseni näkivät hänen tulonsa. Tämä oli odotettavissa, sillä hän saapuu tänne aina aika ajoin, ja odotettuaan pölyn laskeutuvan, hän palaa takaisin. Mutta ollessaan täällä, toivon hänen antavan auttavan kätensä meille, sillä hänellä on voimaa jota me tarvitsemme taistelussa necrarchia vastaan.”
”Miksi hän tekisi sen?” Wilhelm kysyi.
”Ei hän sitä kenties ilmaiseksi tekisikään, mutta kohtuullista hintaa vastaan, kenties. Mutta se selviää kun menemme hänen luokseen.”

Kreivin piilopaikkaa ei voinut hyvällä tahdollakaan sanoa kovin hyvin kätketyksi, sillä se oli kenties koko kolonisaation suurin rakennus, rakennettu bretonnialaisen mallin mukaisesti, se oli oikea linna. Wilhelm ihmetteli, miten kukaan voisi tulla tänne pakoon ketään, sillä hänen asumuksensa olisi varmasti tunnistettava, jos vain tiesi, mitä etsi. Linnassa ei palanut yhtäkään valoa, lukuunottamatta valoja pihalla. Lukemattomat soihdut valaisivat linnan pihaa, mutta se ei ollut kuitenkaan merkki siitä, että linnassa joku asui, sillä Wilhelm muisti nähneensä valojen palavan pihalla ennenkin.
Jälleen Wilhelmin yllätykseksi, he eivät käyneet sisään etuovesta, eivätkä itse asiassa menneet ylempiin kerroksiin ollenkaan, vaan jälleen kerran linnan alempiin osiin, joissa sijaitsivat kellarit ja vankityrmät. Siellä, keskellä kellarikäytävien sokkeloita, oli valtaistuinsali, jonka keskellä oli yksi valtaistuin korokkeella. Huoneen seinillä oli aseita, lippuja, ilmeisesti voitetuista taisteluista, sillä ne olivat huonokuntoisia ja osa oli palanut osittain. Hän tunnisti Bretonnian kuninkaan viirin, jonka oli nähnyt joskus Nulnin Suuressa Kirjastossa olleessa kirjassa, joka kertoi eri kansoista, joita maailmassa oli. Hän myös löysi seinältä useamman kuin yhden keisarikuntalaisen lipun, osa kuului joillekin ritarikunnille, osa taas muille sotilasosastoille. Lisäksi oli lippuja, joiden hän uskoi olleen örkkien ja hiisien, sekä jopa jättien ja kääpiöiden, jotka eivät oikeastaan olleet lippuja, vaan toteeminkaltaisia viritelmiä, jotka oli koristeltu kääpiöriimuin.
Huoneessa oli kaksi ovea, ja nyt heitä vastapäätä olleet ovet aukenivat. Sisään asteli kahden raskaasti haarniskoidun henkivartijan saattelemana viittaa tai pikemminkin laahusta kantava, keski-ikäisen näköinen mies, jolla oli tuima ilme kasvoillaan. Hän oli varreltaan yhtä jykevä kuin Heinrich ja Wilhelm epäili, että jos nämä kaksi ottaisivat yhteen, ei voittajaa voisi mitenkään veikata etukäteen.
Miehellä oli valkoiset hiukset, pitkät, jotka roikkuivat vapaina hänen hartioillaan, hänen silmänsä hehkuivat, kuin niissä olisi ollut kaksi vihan kipinää sytytettyinä valmiina roihahtamaan täyteen liekkiin. Hän oli pelottavannäköinen, ja moni kuolevainen olisi varmasti juossut karkuun henkensä edestä hänet nähdessään, mutta Wilhelm ei enää ollut kuolevainen. Hän seisoi tyynenä ja tuijotti tulijan palaviin silmiin värähtämättä. Se saattoi olla hyvinkin typerää, mutta hän ei aikonut perääntyä. Kreivi tuijotti takaisin, ja vihan kipinät paloivat kirkkaammin hänen silmissään nyt kun hän huomasi jonkun Wilhelmin kaltaisen uskaltavan haastaa hänet. Hän vilkaisi Heinrichiin, ja tuijotti tätä hetken sanomatta mitään, ennen kuin meni valtaistuimelleen.
Ennen kuin ovet sulkeutuivat, tuli sisään susia. Niitä oli kahdeksan kappaletta ja ne asettuivat neljän riveihin henkivartijoiden väliin isäntänsä eteen. Nämä eivät olleet tavallisia susia, vaan ne näyttivät olevan suurempia, ja ne olivat kuolleista takaisin tuotuja, Wilhelm huomasi.
”Kreivi Antonio de Moltan, tulin luoksenne etsimään neuvoa erääseen minua askarruttavaan asiaan, koskien necrarcheja ja talismaania, joka tunnetaan 'Nagashin kätenä'.”
”Vai niin”, oli kaikki mitä kreivi sanoi ja laskeutui hiljaisuus. Sitten hän puhui uudelleen: ”Miksi tulitte minun luokseni, Heinrich von Fried, ylpeä Ruusun ritari?”
”Koska te tiedätte, missä necrarchit piileksivät, kuinka se on mahdollista, sitä en saata edes alkaa arvuutella, mutta huhujen mukaan niin kuitenkin on. Lisäksi”, hän jatkoi, ”me tarvitsemme voimaa, jota teillä on tarjota, ja olemme valmiit maksamaan siitä kohtuudella.”
Kreivi raapi leukaansa hetken ja vilkaisi sitten Wilhelmiä. ”Kuka tuo on? Hän on tyhmänrohkea kun uskaltaa haastaa minut taisteluun kanssaan. Näin sen hänen silmistään.”
”Hän on nuorimmaiseni, ja kyllä, hän on hieman kovapäinen, mutta kykenevä soturi. Hän tappoi erään Vanhemmista vampyyreista juuri eilen.” Tämä ei näyttänyt tekevän kreiviin minkäänlaista vaikutusta, ja sen hän sanoikin. ”Vai niin. Pienellä onnella kuka tahansa pystyisi siihen. Hän on vahvempi kuin tavallisesti tuonikäiset vampyyrit, miten se on mahdollista?”
”Hän joi uhrinsa veren ja sai näin voimaa siitä.” Kreivi naurahti halveksivasti. ”Ja nyt hän kuvittelee olevansa minun veroiseni tekonsa tähden. Kuule minua, kakara. Sinulla ei ole aavistustakaan, kenet olet nyt haastamassa taisteluun kanssasi. Ehkä tapoit jonkun onnettoman vampyyrin, koska tämä ei ollut varuillaan, mutta minun kanssani et kestäisi viittä sekuntiakaan. Tiedätkö, kuinka kauan olen elänyt? Kuinka monesta varmasta kuolemasta, jopa minunkaltaiselleni, olen selvinnyt? Jos et tiedä, älä enää käyttäydy läheisyydessäni niin ylimielisesti, tai saatan hyväksyäkin typerän haasteesi ja tehdä sinusta selvää.” Tämän kaiken kreivi sanoi tuijottaen suoraan Wilhelmin silmiin omilla palavilla silmillään, mutta Wilhelm ei siltikään perääntynyt. Hän osoitti levollisuudellaan olevansa valmis kohtaamaan kreivin koska tahansa ja missä tahansa. Se oli erittäin vaarallista leikkiä häneltä, mutta onneksi kreivi ei kuitenkaan enää koko loppuaikana uhrannut kuin korkentaan vilkaisun silloin tällöin hänelle.
”Olette oikeassa, Heinrich. Minä tiedän, missä necrarchit lymyilevät, ja tietoni olen saanut heidän palvelijoiltaan, jotka onnistuin, aikoinaan vangitsemaan. En tosin tiedä kaikista necrarcheista, mutta se, kenen perässä olette nyt, lymyää autiomaahan rakennetussa suuressa mustassa tornissa.
Huhu kertoo, että he suunnittelevat tämän paikan tuhoamista, sen satuin saamaan korviini vain sattumalta. Necrarcheilla sanotaan myös olevan tämä amuletti, 'Nagashin käsi'. Mortis Futurisissa siitä kerrotaan vähän, mutta minä voin valoittaa sen kykyjä ehkä hieman enemmän. Se ikään kuin vangitsee käyttäjänsä voiman itseensä, ja tarinan mukaan moninkertaistaa sen, jonka jälkeen vaikutus on luonnollisesti moninkertainen. Mutta tätä amulettia ei voi käyttää kuin kaikkein mahtavimmat velhot, elävistä ei kukaan. Nekromatikot ja vampyyrit voivat käyttää sen voimia hyväkseen. Kuten kirjassakin kerrotaan, itse Suuri Nekromantikko rakensi sen aikoinaan parantamaan vielä entisestään omia voimiaan.
Se, mistä necrarchit ovat sen nyt saaneet käsiinsä, on minulle arvoitus, mutta jotenkin olen taipuvainen uskomaan, että Khemrissä sijaitsevalla Mustalla Pyramiidilla on paljonkin tekemistä asian kanssa.”
”Voiko tuo amuletti herättää Nagashin takaisin eloon?” Wilhelm kysyi.
”Ei, se ei ole tehty sitä varten, mutta tavallisten kuolevaisten ruumiita se nostattaa kyllä, ja jopa kahlitsee nekromantikon voiman niihin niin, etteivät ne välttämättä tuhoudu, vaikka ne nostattanut nekromantikko tuhoutuisikin. Tämä uskotaan olevan yksi osasyy siihen, miksi kuolleet vaeltavat nyt muinasen Nehekharan loputtomilla aavikoilla ja nekropoleissa.”
”Entä, suostutteko antamaan apunne meille? Tiedoistanne ja käytössänne olevista joukoista olisi hyötyä meille, kun kohtaamme lopulta kuoleiden joukot necrarchien maaperällä.”
”Hmm, kenties voisin ojentaakin auttavan käteni, mutta yhdellä ehdolla. Tarvitsen jota kuinkin vapaan pääsyn Shallyan luostariin, mutta valitettavasti en ole kykenevä ylittämään maata, joka on siunattu.” Wilhelmin silmiin syttyi palo. Tuo hirviö haluaa luostariin, jota hän vannoi suojelevansa. Ennen kuin hän ehti sanoa tai tehdä mitään, kreivi jatkoi: ”On olemassa tie, joka kulkee vielä viemäreidenkin alapuolella, mutta se on vartijoitu. Nämä käytävät eivät ole turvallisia kulkea. Haluan teidän putsaavan sen kaikesta sellaisesta ja valloittavan sen minun käyttööni.”
Wilhelm oli sanomaisillaan jotakin, mutta sitten hän mietti vaihtoehtojaan. Jos hän ei tekisi tätä, he eivät ehkä koskaan saisi ajallaan tietää, missä tuo torni sijaitsi. Toisaalta, Milena saattoi joutua vaaralle alttiiksi, samoin kuin muutkin luostarin naiset, ja se ei olisi myöskään hyvästä. Mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja nyt, ehkä myöhemmin tulisi tilaisuus tuhota tämä kreivi, jotta luostari välttyisi enemmältä harmilta. Sen olisi kuitenkin tapahduttava melko pian tämän tehtävän jälkeen.
”Me otamme tehtävän vastaan”, hän kuuli Heinrichin sanovan juuri, ja hänen kohtalonsa oli nyt sinetöyity.
”Jos meidän on pakko niin tehdä”, hän sanoi jurosti.
”Hyvä. Odotan paluutanne innokkaana”, kreivi sanoi hymyillen niin, että hänen valkoiset kulmahampaansa näkyivät selvästi. Wilhelm päätti löytää tien varoittaa luostaria kreivin tulosta sinne. Milena kyllä keksisi jotakin tämän tulon estämiseksi.

Päästyään ulos linnasta Wilhelmia ja Zackia odotti kahdeksan muuta ritaria. He olivat myös vampyyreja. ”Tällä kertaa emme menekään kahdestaan”, Zack sanoi. ”Heinrich on varmistanut selviytymisemme tunneleissa hyvin.”
”Oletko ollut niissä aikaisemmin?” Wilhelm tiedusteli heidän lähtiessä astelemaan kohti kolonisaation etelälaidalla sijaitsevaa hautausmaata.
”En, mutta tunnen tien niiden luokse. Tunneleiden pää sijaitsee eräässä katakombissa hautausmaan keskellä. Luostari on vain yksi paikka, jonne niitä pitkin pääsee, mutta ne vievät kaikkialle kolonisaation alueella. Sen rakensivat 15 vuotta sitten tänne tulleet keisarikuntalaiset siltä varalta, että jos kolonisaatio joutuisi vallatuksi, ainakin ylimystö pystyisi vielä pakenemaan täältä huomaamatta. Tunnelista vie reitti ulos kolonisaatiosta. Tämä mittava työ vei aikaa kaiken kaikkiaan viisi vuotta toteuttaa, mutta siellä se nyt on.”
”Kätevää”, Wilhelm sanoi. Keisarinkunta oli miettinyt kaikkea tänne tullesaan. Mutta nyt se tuntui kääntyvän heitä vastaan vampyyrien valloitettua tunnelit. ”Miksei niitä oltu vartioitu ihmisten toimesta?”
”Tälle ei nähty mitään tarvetta silloin, eikä suurin osa näe vieläkään. Ihmiset uskovat noiden tunneleiden olevan tyhjät, ja valmiina käyttöön. He ovat tietämättömiä uhasta, joka vaanii aivan heidän jalkojensa alla.” Wilhelm pohti tätä. Nyt hän tiesi kolonisaation pimeän puolen, jota kukaan ihminen ei saattanut arvata edes olevan olemassa. Hänelle oli selvinnyt, ettei edes Schriekin suvulla ollut ymmärrystä kaikesta siitä, mitä täällä tapahtui.
”Ketkä ovat ne, jotka noissa tunneleissa nyt asuvat?” hän kysyi kun he astuivat sisään hautausmaan portista. 15 vuodessa se oli jo ehtinyt melko mittavaksi alueeksi, kun monia kaatuneita oltiin sille ehditty haudata. Osa haudoista oli kuin pyhättöjä, ne kuuluivat rikkaille aatelisille, jotka ylväästi olivat johtaneet joukkonsa arabien kimppuun ja saaneet koitoksessa surmansa. Näitä tällaisia kryptia ja katakombeja oli muutamia siellä täällä. Monia rivejä tavallisia hautoja oli kaikkialla, minne Wilhelmin silmät osuivat.
”Olet tavannut yhden niiden edustajan aikaisemminkin. Ne ovat Strigoi, kaikkein kurjimpia vampyyreja meidän joukossamme. Kerran he olivat ylpeitä itsestään, liiankin ylpeitä ja kunnianhimoisia. Tämä tapahtui Lahmian tuhon jälkeen, ja sen jälkeen kun Nagash oli yrittänyt orjuuttaa vampyyrit komentoonsa taistelussa Nehekharaa vastaan.
Kun Vashanesh, kenraali, jonka Nagash oli nimittänyt johtamaan meitä, vapautti meidät Nagashin otteestaan uhraamalla oman henkensä, suurin osa vampyyreista pakeni pohjoiseen. Meitä oli tuolloin kuusi suurta vampyyria. Kaksi erosi meistä jo aikaisemmin, mutta kun pääsimme Vanhan Maailman alueelle, jonka sydän tunnetaan nykyään Keisarikuntana, vaati Ushoran, Naamioiden herra, meitä seuraamaan häntä. Hän oli ensimmäisen vampyyrin, Neferatan nuorempi veli, joka Lahmiassa ollessaan sai selville siskonsa salaisuuden ja vastoin hänen tahtoaan otti kulauksen elämän eliksiiriä muuttuen näin vampyyriksi itsekin.”
”Naamioiden Herra?” Wilhelm kysyi kohottaen kulmiaan kysyvästi.
”Nimitys tulee siitä, että Ushoran oli aina se, joka järjesti hauskoja juhlia. Ihmiset viihtyivät näissä juhlissa, mutta kun tuli kyse jostakin vakavasta, Ushoran menetti merkityksensä. Häntä ei arvostettu kovinkaan korkealle muiden lahmialaisten ylimysten joukossa. Ja kun hänestä tuli vampyyri, vielä silloinkin hän oli se, jota vähiten kuunneltiin. Niin hän sai lisänimensä Naamioiden Herra.
Palatakseni aikaan, jolloin vampyyrit tulivat Vanhaan Maailmaan. Ushoran sanoi toisille, että heidän tulisi pysyä yhdessä ja perustaa uusi valtakunta, jota hallita, kuten oli aikaisemmin Lahmiassa.
Mutta kukaan muu ei tähän suostunut, he eivät olleet kiinnostuneet minkään sellaisen johtamisesta, johon Ushoranilla oli mitään todellista valtaa. Ja niin jokainen vampyyri lähti omille teilleen. Mutta sitä ennen Ushoran kirosi kaikki vampyyrit sanoen toteuttavansa yksin kaiken sen, mistä nyt puhui. Hän nauroi muille vampyyreille sanoen, että vielä he palaisivat hänen valtakuntaansa, vielä he pyytäisivät häntä ottamaan heidät valtakuntansa suojiin.
Niin Ushoran jätti muut vampyyrit ja suuntasi etelään, hän kulki läpi Mustatulen solan ja Rajaruhtinaiden, joita ei tietenkään vielä tuolloin ollut olemassa. Keisarikunnassakin ihmiset olivat vain sudenturkeissa kulkevia, ja heimoissa eläviä villejä. Sigmarin syntyyn oli vielä 1200 vuotta tuolloin.
Hän löysi alueen, joka oli jo ihmisten valtakunta. Nykyään alue tunnetaan Turmeltuneina Maina, mutta silloin siellä kukoisti valtakunta nimeltään Strigos, josta tuo verilinja nimensä on ottanut.”
He olivat saapuneet katakombille, joka nyt kohosi heidän edessään. Se oli koristeltu monin eri symbolein, eikä erottunut mitenkään muista katakombeista ja kryptista, joita sen ympärillä oli.
”Ah, tässä se on”, Zack sanoi. ”Sinne ei ole haudattu ketään, mutta jos joku haluaisi ryhtyä etsimään salaista tietä ulos tukkiakseen sen, ihmiset arvelivat, että hautausmaa olisi viimeinen paikka, josta etsiä. Mutta kuinka suuren virheen he siinä tekivätkään. Jos nyt tulisi tilanne, että ihmisten olisi paettava, he pakenisivat suoraan surman suuhun.”
”Vampyyreilla on siis vapaa pääsy kartanoihin?”
”Periaatteessa kyllä. Siksi onkin hyvä, että juuri strigoi hallitsee tätä aluetta jonkun muun verilinjan sijaan.”
”Miksi?”
”Koska strigoi-vampyyrit ovat erilaisia ulkonäöltään kuin kaikki muut vampyyrit. Ne on helppo tunnistaa, ja eivät pystyisi piilottamaan sitä, mitä ovat. Lahmialaiset ja verilohikäärmeet voisivat hyvin tehdä ylimystöstä alempia vampyyreja ja hallita koko kolonisaatiota heidän avullaan ilman, että kukaan tietäisi siitä. Tosin uskoisin vain lahmialaisten todella toteuttavan sellaisen suunnitelman, sillä he rakastavat politiikkaa ja elämää ihmisaatelien keskellä.”
”Ja kreivi? Mitä hän haluaa luostarista?”
”Pahoin pelkään, että hän aikonee käyttää luostaria tyydyttämään verenjanonsa.”
”Meidän on pysäytettävä hänet!” Wilhelm sanoi kiihkeästi.
”Kreiviä ei käy pysäyttäminen. Meistä kenelläkään ei ole sellaisia voimia käytössämme, että voisimme sen tehdä. Heinrich yksin on hänen veroisensa soturi, mutta hän ei aseta tehtäväämme alttiiksi sinun halujesi tähden. Wilhelm, kenties me löydämme jonkin keinon pysäyttää hänet ennen kuin on liian myöhäistä, mutta juuri nyt meidän on pakko tehdä, kuten hän haluaa. Tämä ei ole hyväksi ritarikunnallekaan, sillä tämä teko kiinnittää varmasti strigoin huomion meihin. Toivon vain, ettei se tule häiritsemään tehtäväämme kovinkaan paljoa. Olemme tähän saakka pyrkineet välttämään kaikkea tällaista, mutta nyt kun aika käy vähiin, on meidän tehtävä kaikki vallassamme oleva voidaksemme vesittää tulevan Geheimnisnactin.” Katkerana Wilhelm ymmärsi Zackin olevan oikeassa. Tässä tuntui olevan liian paljon pelissä samalla kertaa, mutta kaikkein pahinta oli se, että hänelle rakkaat ihmiset olivat niin keskeisessä osassa tätä kauheaa tapahtumasarjaa. Ja hänen oli juuri oltava se, joka aukaisee tien viholliselle, antaen vapaan pääsyn Milenan luokse. Se oli katkeraa ironiaa, jota hän sai nyt maistaa.
”Tulkaa, tie on tämän katakombin kätköissä”, vampyyriritarit astuivat yksi toisensa jälkeen Wilhelmin ohitse ja katosivat hämärään. Zack tuli hänen luokseen. ”Tule. Tehtävämme odottaa. Ajattele asiaa siltä kannalta, että tulet kuitenkin puhdistamaan nämä tunnelit vihollisista. Se on hyvä kun ajattelee, mitä kaikkea tämän kolonisaation eteen voisi tulla. Ihmisten voi olla hyvinkin pian aika hylätä tämä paikka, tai kuolla ja palvella vampyyreja.” Wilhelm huokasi, mutta ei sanonut mitään. Hän astui raskain askelin Zackin ohitse sisälle katakombiin. Sen yhdellä seinällä oli fresko, joka oli ajan haalistama. Freskossa oli kuvaus taistelusta, vampyyri vastaan suurikokoinen örkki. Kuvassa örkki oli alakynnessä, ja vampyyri oli juuri iskemässä sen päätä poikki. Se oli kuvasarja, samanlainen kuin se, joka löytyi Ruusun ritarien majapaikan seinältä. Sama vampyyri oli kuvattu jälleen, mutta tällä kertaa se oli alakynnessä. Kuvassa oli toinen örkki, ilmeisesti sellainen, joka kykeni käyttämään magiaa, shamaani. Vampyyri oli liekeissä, mutta liekit eivät olleet sellaisia, kuin niiden olisi olettanut olevan, vaan ne olivat vihreitä.
”Suuri taistelu, kauan sitten”, Zack sanoi. ”Tuo vampyyri kuvassa on Ushoran. Varmaa ei ole se, oliko hän tuon näköinen todellisuudessa, mutta historia kuvaa hänet pienikokoiseksi mieheksi. Mutta jopa hänenlaisellaan saattaa vampyyrina olla monen vahvan ja isokoisen miehen voimat.”
”Olit aikaisemmin kertomassa hänestä. Hän on siis tuhoutunut nyt?”
”Kyllä, ainakin niin on olettamus. Mutta vampyyrien kohdalla mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus siitä, ovatko he todella kuolleita. On olemassa tapoja, joilla kuollutkin vampyyri voidaan tuoda takaisin elämään, mutta se vaatii hänen uskollisen palvelijansa läsnäoloa tämän kuoleman hetkellä, jotta vampyyri sielu ei ehtisi Aethyriin. Jos niin kävisi, olisi se melko varmasti lopullisesti menetetty. Mutta ei aina. Joskus vampyyrit, jotka ovat olleet jo kauan kuolleina, on voitu herättää takaisin henkiin. Tämä on mahdollista, jos heidän jäänteensä onnistutaan löytämään, mikä usein miten on vain kasa tuhkaa, joka ei voi säilyä ilman suojaa kovinkaan kauaa. Mutta joissain tapauksissa niin on voinut joskus käydä, ja siksi en pitäisi Ushoraninkaan tapausta vielä loppuunkäsiteltynä.
Mutta jatkaakseni tarinaa Ushoranista, hän asettui Strigosiin, teki sovinnon sen silloisen johtajan, Nekromantikko-kuningas Kadonin kanssa, jolla väitettiin olleen tavaroita, jotka olivat peräisin itseltään Nagashilta. Kuinka hän oli ne saanut, sitä en tiedä, kuten en sitäkään, tiesikö Ushoran niiden olevan Suuren Nekromantikon jälkeensä jättämiä esineitä. Joka tapauksessa Ushoran otti pian Strigosin valtakunnan hallintaansa, ilmeisesti hän tappoi Kadonin ennen sitä.
Tuosta valtakunnasta tuli hänen hallinnassaan mahtava. Hän oli viisas, eikä juonut maan asukkaiden verta, vaan vankien ja vihollisten, jotka oltiin kaapattu. Kun hän oli vakiinnuttanut asemansa, hän teki alempia vampyyreja joista muodostui hänen hallituksensa ja neuvostonsa. Näiden avulla hän hallitsi satoja vuosia ennen kuin onnettomuus iski Strigosiin.
Tuona aikana hän lähetti alaisiaan etsimään muita vampyyreja mukanaan viesti, jossa heitä pyydettiin tulemaan Strigosiin. Yksi toisensa hänen kutsunsa hylättiin, eikä läheskään aina kovinkaan kohteliaasti. Neferatan kerrotaan tappaneen lähettilään ja repineen tämän kulmahampaat irti, jotka hän lähetti Ushoranille. Ushoran ei välittänyt siitä, hänellä oli kaikki, mitä hän oli havitellut, hän ei tarvinnut noita säälittäviä olentoja jalkoihinsa pyörimään. Hän vihasi noita vampyyreja sydämestään ja halveksi.
Sitten vuorten takaa tuli uusi uhka, joka ei pelännyt häntä. Ne olivat örkkejä. Niitä oli lukemattomia määriä ja pian ne asettivat piirityksen Strigosin pääkaupunkiin, Mourkainiin. Tuossa hyökkäyksessä örkkien sotapäällikkö sai surmansa alettuaan kaksintaisteluun Ushoranin kanssa, jonka voimat se oli pahasti aliarvioinut. Lopulta Mourkainin portit murrettiin ja taistelu siirtyi sisään kaupunkiin. Ihmisiä kuoli, rakennuksia paloi, ja huolimatta suuresta vastustuksesta, jonka Ushoran pystyi tarjoamaan örkeille, ne olivat pysäyttämättömiä. Lopulta Ushoran sai itse surmansa shamaanin onnistuttua loitsuissaan, jotka se oli asettanut hänen päälleen.
Niin murtui Ushoranin puolustus ja kaupunki tuhottiin maan tasalle. Strigosin valtakunta katosi kartoista ja maailmasta, mutta eivät Ushoranin jälkeläiset. He hakivat suojaa muilta vampyyreilta, mutta jokainen torjui heidät yksi kerrallaan. He muuttuivat saalistajista saaliiksi, sillä monet halusivat poistaa kaiken, mikä liittyi Ushoraniin ja hänen ylimielisyyteensä. Lopulta Ushoranin jälkeläisistä tuli sitä, mitä he nyt ovat, sillä piilotellessaan he joutuivat juomaan kuolleiden verta, ja etsimään eläimistä tyydytystä jatkuvaan nälkäänsä. Lopulta he menettivät järkensä, kuten kävisi kaikille niille, jotka antavat mahdollisuuden Pedolle.”
”Ja strigoit vihaavat kaikkia?”
”Kaikkia, etenkin muita verilinjoja. Mutta vaikka nämä ovatkin kurjia olentoja, kuolleiden verellä eläminen antoi niille voimia, joita ei muilla ole, Peto teki niistä vahvempia ja kestävämpiä kuin monet muut verilinjat. Älä siis aliarvioi heitä, Wilhelm. Nämä ovat pahimpia meistä necrarchien ohella.”
”Ymmärrän.”
Zack meni erään haudan luokse. Se ei eronnut muista kivikirstuista millään lailla, joita lattialla oli siellä täällä. Hän aukaisi sen ja Wilhelmin yllätykseksi sen pohja olikin avonainen. Kapeat tikkaat veivät alas pimeään. Eräs muista ritareista, Otto nimeltään astui ensin tikkaille ja laskeutui niitä pitkin alas. Kaksi muuta ritaria seurasivat Ottoa, sitten Wilhelm astui tikkaille ja meni alas pimeään. Otto oli häntä vastassa. Mies oli kapeakasvoinen, ja hänellä oli lyhyet tummat hiukset ja tummat silmät, jotka olivat kovat. Hän kantoi haarniskaansa ylpeydellä, ja oli liittäänyt mustan viitan siihen. Ruusut hänen haarniskassaan olivat mustia, eivät punaisia kuten muilla ritareilla. Wilhelm ihmetteli tätä, mutta ei kysynyt asiasta sen enempää sillä erää. Otto kantoi suurta kahden käden miekkaa vasemmalla kupeellaan. Kahdella muulla ritarilla oli miekat ja kilvet mukanaan, heillä ei ollut viittoja. Wilhelmin silmiin vaikutti siltä, että Otto oli jonkinlainen johtaja näille ritareille. Tila, johon he olivat tulleet, vaikutti jonkinlaiselta kammiolta. Sitä ei kuitenkaan oltu päällystetty kivillä tai millään muullakaan materiaalilla, vaan sen seinät olivat paljaat, puiden juuria työntyi esiin multaisista seinistä. Muuta valoa kammiossa ei ollut kuin soihdun valo, jota eräs ritareista kantoi. Silti Wilhelm kykeni näkemään tarkasti hyvin pitkälle käytävään, soihdun luoman valokehän ulkopuolelle. Siellä oli puisia kirstuja, ruumisarkkuja, hän totesi. Niiden kannet olivat nyt auki, ne olivat maassa, tai nojasivat seiniin. Osa arkuista oli suuria, osa taas pienempiä, osa niistä oli hajonneita, kuin sisällä ollut vampyyri olisi repinyt seinät irti noustessaan ylös. Wilhelm ei yhtään ihmetellyt tätä, vaikka niin olisikin ollut. Hän uskoi Zackin kertoman näistä vampyyreista hyvinkin olevan totta.
Sitten hänen huomionsa kiinnittyi Zackiin, joka juuri kapusi tikkaita alas. Hänellä oli nyt Ruusun ritarien kantama haarniska, miekka sekä kilpi. Hänen oikealla kupeellaan oli toinenkin miekka, joka lepäsi koristeellisessa huotrassa. Loput viisi vampyyriritaria olivat myös laskeutuneet alas tikkaita.
”Minne päin me alamme mennä?” Otto kysyi karhealla äänellä Zackilta.
”Lähdemme vasemmalle. Uskoakseni se vie meitä lähemmäs porttia, josta pääsemme luostariin. Ainakin luostari sijaitsee siinä suunnassa täältä katsottuna.” Otton käskystä muut seitsemän ritaria asettuivat Zackin ympärille niin, että he muodostivat saattueen. Wilhelmin olisi myös pitänyt totella Ottoa, mutta Zack vapautti hänet siitä sanoen, että Wilhelm ei ollut enää noviisi, vaikka olisikin viettänyt vampyyrin elämää vain vähän aikaa. Kun Otto kuuli Wilhelmin surmanneen vanhemman vampyyrin ja juoneen tämän veret, hän ymmärsi Wilhelmin olevan hänen kanssaan saman veroinen voimissaan, vähintään.
”Kulkeeko vampyyrien hierarkia todella sen mukaan, kenet kukakin on onnistunut surmaamaan?”
”Tavallaan”, Zack sanoi. ”Jos olisit surmannut jonkin alemman vampyyrin, et olisi noita kummempi. Tunnet itsekin, kuinka voimasi ovat kasvaneet, etkö? Se myös näkyy sinusta ulospäin, kuten kaikista vampyyreista. Olet siitä onneekkaassa asemassa, kuten me kaikki Ruusun ritarit, että sinut Herätti toisen sukupolven vampyyri, ja jo se yksin antaa sinulle, kuten meille kaikille suuremmat voimat kuin esimerkiksi monille strigoille, joiden Tekijöiden Tekijä on jo kuollut. Sinusta voi tulla vielä mahtava voimissasi, jopa yhtä mahtava kuin Tekijöiden Tekijä, Abhorash.” Wilhelm hymähti ajatukselle. Se ei ollut jotakin, mitä hän olisi halunnut. Kaikki tämä oli jotakin, mitä hän ei koskaan halunnut itselleen.
Tunneli kapeni ja pieneni, ja kaikki joutuivat kulkemaan hieman kumarassa mahtuakseen kulkemaan. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan kauaa, vaan tunneli alkoi jälleen levetä ja katto karkasi kauemmas heidän yläpuolelleen. Tunneli jakautui kolmeen tässä kohden. Seinustoilla oli lisää aukiolevia ruumisarkkuja, kuin koko tunneliverkosto olisi jonkinlainen varasto noille arkuille.
Missään ei ollut vielä ollut ketään. Wilhelm uskoi, että olisi kyenny ainakin vaistoamaan vampyyrien olemassaolon jossakin lähistöllä, mutta toiaalta, hän oli vampyyrien saartamana, joten oli hyvinkin mahdollista, ettei hän kyennyt erottamaan ystävää vihollisesta nyt.
Yksi ritareista seisahtui lähelle keskimmäistä tunnelinsuuta. Hänellä oli soihtu, ja hän valaisi sillä tunnelia. Wilhelm näki nyt ensimmäisiä merkkejä elämästä, tai ainakin lopetetusta elämästä. Tunnelin seinustaa vasten lojui siellä täällä ruumiita, joista osa nojasi multaiseen seinään ja osa makasi multaisessa maassa. He olivat kuuluneet vartiostoon, heillä oli yllään keisarikuntalaiset uniformut, joissa oli eri maakuntien värejä. Wilhelm näki, kuinka heidän kurkkunsa olivat aukirevityt. Silti maassa ei ainakaan sieltä katsottuna, missä Wilhelm oli, näkynyt paljoakaan verta. Se ei yllättänyt häntä, sillä olihan kyseessä vampyyrit.
”Täällä on niitä, joiden verellä he ovat juhlineet. Uskoisin meidän pian kohtaavan vastarintaa”, ritari sanoi. Wilhelm ei tiennyt hänen nimeään, ennen kuin Otto nyökkäsi ja sanoi sen: ”Hyvä on, Albert. Zack, mitä me teemme, jatkammeko tuota tunnelia pitkin?”
”Jatkamme. Se luultavasti vie meitä lähemmäs luostaria.”
”Keitä nämä strigoit ovat?” Wilhelm kysyi. Zack vilkaisi häneen kysyvästi. ”Tarkoitan, että kuka heitä johtaa? Kun viemäreissä oli Viemärikuningas, niin kuka täällä on?”
”Sitä en osaa sanoa. Me emme tiedä, mistä nämä strigoit ovat peräisin. Mutta uskomukseni on, että Viemärikuningas oli alunperin yksi näistä vampyyreista, ja joka halusi löytää oman valtansa. Näiden strigoiden keskuudessa ei ole ketään Vanhempaa vampyyria, mutta uskon heidän olevan jonkun tuhoutuneen Vanhemman vampyyrin jalkeläisiä.”
”Ushoranin?”
”Ei niin kaukaisia, jonkun hiljattain kuolleen. Enkä tarkoita nyt Viemärikuningasta, hän ei ollut näitä vampyyreja vanhempi. Nämä ovat pakolaisia, uskoisin, jotka pelkäävät henkensä puolesta. Säälittäviä otuksia, mutta vaarallisia yhtä kaikki.”
Silloin ilman halki syöksyi suunnattomalla nopeudella, jotakin, mitä kukaan ei ehtinyt kunnolla huomata. Albert osui sen tielle, ja seuraavaksi hän makasikin maassa ilman päätään. Hänen ruumiinsa kuihtui nopeasti lähes luurangoksi. Kuului valtava karjaisu, jota säesti siipien suhina.
”Varokaa!” Zack huudahti. ”Se tulee uudelleen!” Nyt Wilhelm saattoi nähdä, mikä olento se oli. Se muistutti erehdyttävästi Viemärikuningasta, mutta se oli pienempi kooltaan. Sen nahka oli myös erivärinen verrattuna Viemärikuninkaan nahkaan. Ja sen selästä kasvoivat suunnattomat lepakon siipiä muistuttavat siivet. Niiden avulla se leijui paikallaan ilmassa ja ärjyi. Olennolla oli suunnattomat raatelukynnet sormissaan ja jaloissaan, sekä pitkät ja hyvin terävät hampaat suussaan, joka oli pikemminkin kita.
Se lähti uuteen syöksyyn kohti ritareita. Otto heittäytyi sen edestä pois juuri ajoissa ennen kuin olento olisi repinyt hänenkin päänsä irti muusta ruumiista. Nyt Wilhelm huomasi, ettei lentävä vampyyri ollutkaan yksin, taisteluun liittyi lisää vampyyreja. Joista ainakin kahdella oli suunnattomat ruhot, kuten Viemärikuninkaallakin oli ollut. Ritarit huomasivat olevansa ylivoiman edessä nyt, sillä strigoita tuntui vain tulevan lisää koko ajan. Heitä oli ainakin kolme jokaista Ruusun ritaria vastaan. Se oli huono tilanne, sillä nyt heitä vastassa ei ollut joitakin kuolevaisia raadonsyöjiä, vaan vampyyreita, joilla oli myös käytössään huomattavat voimat.
”Olemme alakynnessä”, Otto sanoi katsellen tilannetta. Hänen äänensä oli rauhallinen ja sävy, jolla hän asian sanoi, oli lähinnä toteava. Zack nyökkäsi hänen sanoilleen. Ilmassa oli kolme lentävää vampyyria, jotka lentelivät ja syöksähtelivät ritareita kohti aina välillä. Yksi isoista vampyyreista työtyi muiden ohi naureskellen.
”Tämä kuuluu Vuragin jälkeläisille, ja he sen myös pitävät.” Vurag. Nimi, jota Zack ei ollut odottanut kuulevansa, ainakin ilme tämän kasvoilla kertoi niin Wilhelmille.
”Te olette Vuragin jälkeläisiä? Kuinka se on mahdollista? Vurag ja hänen pesänsä tuhottiin! Siloin se tarkoittaa... Vurag ei olekaan kuollut?”
”Suuri Vurag tulee vielä nousemaan ja hänen kostonsa on oleva kauhea! Hän saapuu vielä tänne ja tekee tästä raadonsyöjien pesästä omansa!”
Wilhelm olisi halunnut kysyä tarkemmin tästä Vuragista, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt oli aika taistella, vaikka tilanne näyttikin epätoivoiselta. Hän astui esiin ja kohtasi katseellaan edessään olleen vampyyrin. Vampyyri oli häntä paljon kookkaampi, ja Wilhelm uskoi tämän myös olevan vahvempi voimissaan kuin hän, mutta hän aikoi käydä taisteluun tämän kanssa kaikesta huolimatta.
”Taistele kanssani, peto, jos sinusta on siihen.” Tämä ei selvästikään miellyttänyt hirviötä. Se karjaisi ja huitaisi suurella raatelukynsin varustetulla kourallaan. Iskun voima oli valtava, ja Wilhelm tiesi, että jos olisi ollut ihminen, hän olisi katkennut keskeltä kahtia iskun voimasta.
Mutta nyt hän torjui iskun miekallaan, ja nopeasti siirtyi olennon taakse ja pisti tätä. Isku ei kuitenkaan ollut kuolettava, ei lähelläkään. Olento karjaisi ja silmitön raivo täytti sen palavat silmät. Se hyökkäsi silmittömästi huitoen Wilhelmin kimppuun, mutta tämä onnistui kuin ihmeen kautta väistelemään ja torjumaan tulevat iskut. Sitten hän vastasi niihin omilla iskuillaan, joista kaikki osuivat olentoon, mutta eivät tappaneet tätä. Oli kuin nämä kaksi olisivat tanssineet keskenään iskuja vaihdellen, torjuen ja väistellen. Sitten Wilhelmin suojaus petti ja strigoin raatelukynnet osuivat hänen rintaansa. Haarniska torjui iskun, mutta voima lennätti hänet matkojen päähän olennosta.
Tunneli oli suhteellisen ahdas tällaiselle taistelulle, ja se tulisi toimimaan ritareita vastaan taistelussa. Onneksi muut vampyyrit pitivät vielä malttinsa, eivätkä käyneet hyökkäykseen ritareita vastaan. Vampyyri, jota vastaan Wilhelm nyt taisteli, vaikutti toimivat jonkinlaisena johtajana muille, ja he halusivat nähdä, kuinka tälle lopulta kävisi.
Wilhelm hämmästyi, kunka nopeasti toipui iskusta. Yhdellä ponnistuksella hän oli taas jaloillaan ja kohtasi hirviön jälleen. Tämä taistelu ei ollut lähelläkään sitä, mitä se oli ollut Viemärikuningasta vastaan. Hän tunsi itsenä paljon vahvemmaksi ja kestävämmäksi nyt. Nopeuttakin hänellä oli, jopa enemmän kuin hänen vastustajallaan.
Strigoi karjui yrittäen saada kaiken voiman iskuihinsa, mutta ei kuitenkaan pystynyt antamaan Wilhelmille lopullista iskua. Wilhelm väisteli ketterästi tulevia iskuja ja vastasi niihin nopeasti. Hirviö torjui useimmat iskut valtavilla kynsillään, ja koko ajan yritti tähdätä omia iskujaan hänen päähänsä. Taistelu jatkui ja jatkui, eikä kumpikaan tuntunut saavan yliotetta toisesta, kunnes lopulta Wilhelm väisti sivulta tulevat iskut ja syöksyi salamannopeasti olennon jalkojen välistä sen taakse. Sitten hän ponkaisi ketterästi sen niskaan ja upotti hampaansa sen lihaan imien ahnaasti sen verta.
Vihollisvampyyri yritti repiä häntä pois niskastaan siinä kuitenkaan onnistumatta ja hitaasti sen liikkeet alkoivat hidastua ja muuttua voimattomimmiksi. Se karjui, mutta Wilhelm uskoi sen karjuvan nyt pelosta, eikä vihasta. Se tiesi kuolevansa. Olento alkoi muuttaa muotoaan, kutistua, kunnes lopulta oli vain saman kokoinen kuin muutkin strigoit heidän ympärillään lukuunottamatta kahta jäljellä ollutta hirviötä.
Wilhelm laski irti ja olento kaatui polvilleen maahan. Sen nahka oli aikaisemmin ollut tuhkan harmaa, nyt se oli valkea ja kalpea. Lähes kaikki veri oli imetty siitä. Wilhelm kohosi hänen yläpuolellaan pelottavana näkynä verinen miekka kädessään. Hänen suupielistään valui verinoro, ja hänen poskensa olivat jälleen saaneet väriä. Sydän hänen rinnassaan takoi pumpatessaan uutta verta.
Wilhelm tunsi kuitenkin sääliä tätä kurjaa olentoa kohtaan, joka vain oli ruikuttava raunio siitä, mitä se oli vielä hetki sitten ollut. Ja säälistä hän iski vampyyrin pään irti tappaen sen, lopettaen sen kurjan olemassaolon. Samalla hetkellä hän kuuli takaansa taistelun ääniä. Muut strigoit olivat käyneet ritarien kimppuun. Ei ollutkaan käynyt kuten elävien kanssa, kun niiden johtaja tapetaan.
Taistelu oli verinen, lentävät strigoit tekivät syöksyjä kamppailijoiden kimppuun ja pyrkivät vahingoittamaan näitä kuolettavasti valtavilla kynsillään. Toinen näistä olennoista tuli Wilhelmiä kohti suurella vauhdilla. Wilhelm oli kuitenkin nopeampi ja sai väistettyä tulevan iskun. Sen jälkeen hän salamannopeasti tarttui olennon jalkaan ja tempautui ilmaan tämän mukana. Hänen voimansa olivat kasvaneet paljon siitä, mitä olivat olleet kun hän oli ollut ihminen, joten hän kannatteli itseään kevyesti yhdenkin käden varassa. Voimalla hän yritti pudottaa otousta alas, jotta pääsisi tämän kimppuun paremmin, mutta kun se ei onnistunut, hän alkoi kavuta sen ruhoa pitkin kohti siipiä ja päätä. Olento lähti kiitämään matalalla valtavaa vauhtia vieden Wilhelmiä pois taistelusta ja muista. Välillä se yritti nousta ylemmäs, jotta katto ja sieltä pilkistävät juurrakot tekisivät selvää vastustajasta. Mutta kuin ihmeen kautta Wilhelm pystyi roikkumaan vampyyrissa kiinni, eikä hellittänyt otettaan. Huono puoli oli se, että hänen miekkansa oli jäänyt jälkeen, ja juuri nyt hänen oli luovuttava myös kilvestään, jotta kkenisi paremmin roikkumaan vampyyrissa.
Strigoi mylvi, teki syöksyjä kohti kattoa ja maata, yritti kieppua, mutta mistään ei tuntunut olevan sille suurtakaan hyötyä. Viimein Wilhelm sai kiinni otuksen toisesta siivestä, sitten toisesta ja hän esti niitä liikkumasta. Myös strigoilla oli valtavat voimat, jopa siivissään, ja se kamppaili vastaan, mutta putoaminen oli nyt väistämätön. Niin he molemmat putosivat ja paiskautuivat päin multaista seinää. Strigoi kuitenkin tokeni törmäyksestä nopeammin. Sen siivet olivat nyt vaurioituneet, eikä se enää kyennyt lentämään. Sen silmissä paloi tuli ja viha. Se loikkasi yhä maassa makaavan Wihelmin kimppuun ja kynsi suurilla raatelukynsillään tätä. Se yritti purra myös, mutta juurrakon varsi tuli tielle, ja olento vetäytyi. Niin Wilhelm sai hetken aikaa, ja se oli kaikki mitä hän tarvitsi. Voimakkaalla potkulla hän lennätti olennon yltään. Se törmäsi vastakkaiseen seinään ja lysähti maahan. Nopeasti se kuitenkin tokeni iskusta ja hyökkäsi uudelleen kimppuun. Molemmat vampyyrit painivat multaisessa maassa raivokkaasti, ja Wilhelmillä oli täysi työ pitää olennon kynnet erossa itsestään. Eikä hän täysin siinä onnistunutkaan, sillä haavoja tuli. Samalla hän yritti vahingoittaa vampyyria, mutta tiesi, ettei ilman asetta siihen kykenisi. Sitten, hänen haarniskansa halkesi, ja sen alta paljastui jotakin, minkä hän oli tyystin unohtanut: Sigmarin pyhä tunnus, sotavasara, jonka päänä toimi kaksipyrstöinen komeetta. Se oli tehty kullasta. Milena oli sen hänelle antanut yönä, jolloin hän oli vieraillut luostarissa. Strigoi-vampyyri oli juuri tekemässä villiä hyökkäystä kun sen välke osui sen arkoihin silmiin. Kun se näki, mikä riipus oli, se kavahti taakse päin, ja huusi kuin jokin olisi polttanut sitä. Wilhelm tajusi heti, mistä oli kyse, ja kohotti riipuksen. ”Kirottu, julma olento. Tämä on Sigmarille pyhitetty riipus, ja hänellä on valta voittaa pahuus! Palaa takaisin syvyyteen, kirottu olento, jolta pääsy Sigmarin saleihin on ikuisesti evätty! Käsken sinua Sigmarin nimeen katoamaan!” Näin hän manasi vampyyrille, joka oli pakotettu perääntymään. Tämä kaikki toi Wilhelmille kallista aikaa, jota hän tarvitsi miettiäkseen, kuinka voisi ikinä ilman asetta voittaa tämän pedon.
Maasta hän löysi juurrakon kappaleen. Se oli kappale, jonka vampyyri oli purrut poikki aikaisemmin. Siinä oli ase, jolla olennon saattoi voittaa. Nopeasti hän syöksyi juurrakon kappaleen luo ja siitä strigoita kohti. Isku osui kerralla maaliinsa ja upposi syvälle vampyyrin nahkaan lävistäen sydämen. Tuore veri pulppusi haavasta, ja hän nautti osan tuosta verestä vihollisvampyyrin tehdessä kuolemaa. Tuo veri auttoi häntä parantamaan osan haavoista, joita hän oli kamppailussa saanut ja toi takaisin voimia, joita hän oli menettänyt. Lopulta olento kaatui maahan ja juurrakko jäi pystyyn sen rintaan sydän lävistettynä. Wilhelm ei ollut varma, oliko olento vielä elossa, vai kuollut, mutta ainakin nyt se oli liikkumaton, ja Wilhelm lähti takaisin kohti taistelua.
Päästyään takaisin, seisoivat Zack ja hänen ritarinsa voitokkaina. Kaksi ritaria oli saanut surmansa kamppailussa, strigoita ei ilmeisesti ollut kuollut paljoa enempää, mutta jostakin syystä ne olivat kaikonneet. Zack selitti toisenkin suurikokoisen strigoi-vampyyrin kuolleen hänen miekastaan, ja tämä oli saanut ne ajattelemaan taistelua uudelleen. Myös vampyyri siivillä oltiin saatu pois pelistä, ei kuitenkaan tapettua. Se oli kuitenkin haavoittnut pahoin ja jättänyt taistelun taakseen.
Zack tuli Wilhelmin luo ja ojensi tälle hänen miekkansa ja kilpensä, jonka oli löytänyt kauempaa pudonneena. Hänen olemuksensa oli hirveä, hänen silmänsä hehkuivat taistelukiihkosta, ja hänen haarniskansa oli veressä. Hänen vaaleat hiuksensakin olivat tahriintuneet vereen, kun hän oli poistanut kypärän päästään.
”Kaksi meistä kuoli, ja olin jo varma sinunkin lopustasi. Hyvä että kuitenkin olet palannut nyt.” Hehku hänen silmistään sammui vähitellen. Hän laittoi kypäränsä päähänsä takaisin. Otto tuli Zackin luo. ”Mitä me nyt teemme? En usko meitä olevan tarpeeksi jatkamaan tehtävää.”
”Meidän on tehtävä, mitä tulimme tänne tekemään, sillä kreivin liittolaisuus on meille tärkeä. Lähtekäämme liikkeelle nyt. Wilhelm”, hän sanoi vielä kysyvään sävyyn. ”Entä se lentävä strigoi? Elossa vai kuollut?” Tähän Wilhelmillä ei ollut tarkkaa vastausta, joten hän vain kertoi, mitä oli tehnyt.
”Siis vähintäänkin hyvin pahasti haavoittunut. Jos olisit repinyt sen pään irti, kuolema olisi ollut taattu. Mutta ei sillä väliä, vaikka joku saisikin pelastettua olennon, ennen kuin siitä olisi taas taistelemaan, olemme jo kauan sitten tehneet tehtävämme täällä.”
”Mutta minulla oli käsitys, että pelkkä sydämen lävistäminen riittää,” Wilhelm sanoi kun he jatkoivat matkaansa. ”Ei aina, joskus kyllä. Kuolema pelkän sydämen lävistämisen kautta on vaikea ja hidas, mutta ei mahdoton. Joka tapauksessa vampyyrilla, jonka sydän on lävistetty, kuluu kauan aikaa ja paljon verta, ennen kuin on parantunut haavastaan. Muista se Wilhelm.”
”Muistan. Zack, mikseivät nämä kirotut olennot käytä kuolleita armeijanaan ja vartijoinaan?”
”Nämä vampyyrit ovat alempia vampyyreja, eikä heillä ole sellaisia voimia käytössään sen enempää kuin on meilläkään. Mikäli haluat oppia Mustan Taidon, on sinun perehdyttävä kirjallisuuteen, joka siitä on tarjolla. Se on harvinaista, mutta ei kuitenkaan kokonaan vielä kadonnut tästä maailmasta. 1300-luvulla, kun Keisarikunta julisti suuret ristiretket Arabiaan, toivat temppeliritarit tullessaan joitakin noista kirotuista teksteistä. Yksi niistä löytyy Aldorfin Suuresta Kirjastosta, sen nimi on Liber Mortis. Tuo kirja pitää sisällään paljon muinaista tietoa nekromantiasta. Tiettävästi se on ainoa kopio koko Keisarikunnassa. Heinrichilla on omansa tuosta samaisesta kirjasta, ja muinaisen Lahmian rauniot, jotka yhä ovat olemassa, pitävät sisällään Kiellettyä tietoa. Oletko kiinnostunut nekromantiasta, Wilhelm?”
”En! Minä kunnioitan kuolleiden saamaa rauhaa, enkä halua häiritä sitä.”
”Mutta usko minua, vielä tulee aika, jolloin sinun on luovuttava tuosta periaatteesta, halusit tai et. Sillä kukaan vihollisistamme ei kaihda käyttää tuota keinoa, ja niin ollen on meidänkin käytettävä sitä. Mutta ajattele, että tämäkin teko kuitenkin auttaa meidän asiaamme eteenpäin.”
”Miten se muka auttaa sitä eteenpäin? Miksemme voi palkata sotureita taistelemaan?”
”Hah! Olisivat kalliita ja epäluotettavia. Ja lisäksi jokainen kaatunut mies lisäisi vihollisen rivejä. Ei, Wilhelm, minun tarjoamani keino on paras, ja vähintäänkin silloin olemme samalla lähtöviivalla. Mutta olet oikeassa, mikäli olemme ihmisten läheisyydessä käymässä sotaamme, silloin me käytämme heitä taistelussa. Koska kukaan ei halua heitä sotkemaan tarkoin tehtyjä suunnitelmia, ja ihmisten voima ei ole yksilöissä, vaan massassa, ja nerokkuudessa, jolla sitä käyttää hyödyksi. Siinä, missä örkkikenraali saattaa lähettää Waaagh!:nsa sokeasti kohti vihollista, ihmiset tekevät tarkat suunnitelmat ja taktiikat, jotka toteuttavat huolella. Vaikka heidän ikänsä on lyhyt, on tuona aikana paljon, mitä he ehtivät oppia taistelemisen taidosta.
Wilhelm, ainoa neuvoni on, että kun aika tulee, jolloin kuolleiden armeijan on herättävä taistelemaan, et asetu poikkiteloin Heinrichin kanssa, sillä tämä on jotakin, mihin sinulla ei ole valtaa, eikä varaa.”
”En voi luvata mitään, mutta yritän parhaani.”

[Karl Van Dieter]

... jatkoa 9. lukuun.

Tunneli jatkoi jakautumistaan lukuisiksi käytäviksi, joista osa johti takaisin paikoille, joissa he olivat jo olleet, ja osa vei heitä eteenpäin. Zack pyrki pitämään mielessä suunnan, jossa luostari sijaitsi. He eivät kohdanneet enempää vastustusta matkallaan luostariin, mutta kun he olivat viimein ovilla, joiden takana luostari avautui, tuli uusi hyökkäys strigoin suunnalta. Nyt mukana oli jopa raadonsyöjiä, vaikkakaan ei paljoa. Mutta jälleen kerran he kohtasivat ylivoiman.
Mutta tällä kertaa mukana oli jotakin uutta, jota Wilhelm ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Olento oli vain juuri ja juuri näkyvä, ja selvästi se kamppaili pysyäkseen koossa tässä maailmassa. Sen hahmo oli pelottava, ja Wilhelm oli tuntevinaan väristysten kulkevan selkäpiitään myöten nytkin, vaikka ei enää kyennytkään tuntemaan pelkoa tai kauhua, ainakaan samoin kuin kuolevaiset. Olennolla oli pitkä mekko, joka oli utuisen valkoinen ja sinertävänä hulmuavat hiukset. Kädessään olennolla oli viikate, jossa oli utuinen terä, mutta joka yhtä kaikki näytti tappavalta, ja pää oli pelkkä luinen kallo, samoin kuin kädetkin.
”Aave, mutta hyvin erikoinen sellainen. Siinä on riivahengen ja aaveen tyypilliset piirteet sekoitettuna.”
”Mitä tarkoitat?” Wilhelm kysyi ihmetellen, ja Zack selitti lyhyesti: ”Riivahenget ovat noitien, yleensä naisten haamuja, jotka ovat jääneet loukkuun tämän maailman ja henkimaailman välille, eivätkä voi jostakin syystä astua Morrin valtakuntaan, kuten jotkut ihmiset uskovat kuoleman jälkeen käyvän. Mutta myös murhatut naiset saattavat omaksua riivahengen muodon ja vaania murhapaikalla varomattomia matkalaisia ja surmata heidät. Yleensä näillä ihmisillä on ollut jonkinlainen yhteys murhaajaan, tai murhaajiin. Mutta ajan myötä niille kelpaavat kaikki.
Aaveet taas ovat yleensä nekromantikkojen henkiä, jotka ovat ammentaneet liikaa Mustaa Taitoa ja menettäneet lopulta kuolemattomuutensa myötä myös fyysisen hahmonsa ja tulleet näin aaveiksi, vain varjoiksi siitä, mitä joskus olivat. Ja tämä olento näyttäisi olevan vähän molempia. Ja kuten näet, Wilhelm, on olemassa surkeampiakin kohtaloita kuin elämä vampyyrina. Tämä olento joutuu kamppailemaan jokaisesta hetkestä tämän maailman ja henkimaailman välillä, koska ei oikeastaan kuulu kumpaankaan, ja se aiheuttaa valtavan tuskan hengelle. Se ei voi koskaan enää nauttia maallisista iloista, eikä se voi koskaan astua Aethyrin autiuteen.”
”Ymmärrän.” Wilhelm todella ymmärsi nyt, kuinka onnekas lopultakin oli ollut joutuessaan vampyyriksi. Sillä nyt hän saattoi hallita itseään, mutta jos hän olisi vain kuollut, kuka tahansa, jolla oli käytössään nekromantian salat, saattoi nostattaa hänen kuolleen ruumiinsa taistelemaan puolellaan ilman, että hän olisi pystynyt vaikuttamaan asiaan mitenkään. Hän olisi saattanut tappaa ihmisiä, joita oli eläessään rakastanut, eikä koskaan olisi voinut sitä estää, kuten hän nyt kykeni.
”Olette astuneet Matilda van Mildorfin tiloihin, miksi, sitä en saata ymmärtää, mutta kukaan ei astu tiloihini ilman lupaani, siksi palvelijani repivät ei-kuolleet sydämenne ei-kuolleista rinnoistanne.”
”Me haluamme ainoastaan vapaan pääsyn luostariin, emme muuta. Emme halua häiritä teidän rauhaanne.” Wilhelm sanoi. Aaveen ääni oli kaukainen ja kylmä, ja se puri syvälle jopa vampyyrien luihin. ”Rauhaa? Rauhaa! Rauhaa, rauhaa, rauhaa! Ei ole rauhaa! Vain ikuista tuskaa! Kuolkaa!” Jokaisen huudon myötä olennon ääni muuttui kirkkaammaksi ja lopulta korvia särkeväksi kirkumiseksi. Se hyökkäsi kohti Zackia ja iski viikatteellaan. Wilhelm oli varma, ettei Zack kykenisi torjumaan iskuaan miekallaan, mutta kuin ihmeen kautta hän pystyikin. Ja aave oli myös hämmästynyt, sillä se ähkäisi kuuluvasti.
”Wilhelm, ota miekka kupeeltani, se on ainoa, millä voit yrittää olennon tappaa.” Wilhelm ei kuitenkaan uskonut Zackin sanaa, vaan iski omalla miekallaan, mutta löi tyhjää. Miekan terä ei tehnyt olennolle mitään, ja hän huitaisi uudelleen.
”Et voi vahingoittaa aavetta tavallisella aseella, ainoastaan lumotulla aseella, ota se kupeeltani, pian!” Wilhelm totteli tällä kertaa, ja kun hän koski miekan kahvaa, hän tunsi voiman käsivarressaan. Terä oli aivan tavallisen oloinen, mutta sillä erolla, että se oli täysin puhdas. Hyvin pidetty, Wilhelm ajatteli. Hän ei kuitenkaan uskonut osuvansa olentoon, ja niin kävikin, mutta tällä kertaa olento onnistui väistämään Wilhelmin iskun. Se perääntyi ja kirkui käskyjä raadonsyöjille, jotka kävivät villiin hyökkäykseen. Muut jäljellä olleet ritarit kävivät taistoon lihallisia olentoja vastaan, strigoita ja raadonsyöjiä.
”Yritetään tappaa tuo olento, se on selvästikin näiden vampyyrien johtaja.” Mutta he joutuivat vastatusten strigoi-vampyyrien kanssa. Nämä olivat vahvoja voimissaan, ja molemmat ritarit olivat pakotettuja perääntymään. Nämä olivat ilmeisesti jonkinlaisia henkivartijoita.
Wilhelm käytti hyödykseen nopeuttaan ja notkeuttaan ja taitavasti torjui miekallaan, ja kilvellään tulevia iskuja. Olento huitoi molemmilla käsillään, sen silmät olivat villit raivosta joka niissä paloi. Lopulta kilpi särkyi Wilhelm sai voimakkaan iskun rintaansa. Hänen haarniskansa kuitenkin kesti sen, vaikkakin hän lensi pitkän matkan taakse päin. Hetkessä olento oli Wilhelmin kimpussa ja yritti kynsiä häntä. Mutta jälleen kerran Sigmarin riipus tuli apuun, ja olento joutui perääntymään tämän pyhyyden edessä.
Zack huomasi tämän, ja ei voinut muuta kuin ihmetellä. Ilmeisestikään Wilhelmin usko Sigmariin ei ollutkaan kuollut, vaan eli vahvana vieläkin, ja mikä parasta, Sigmar tuntui hyväksyvän joukkoihinsa yhden epäkuolleista ritareista. Wilhelm oli yhä Sigmarin sotilas. Yhdellä voimakkaalla iskulla strigoi menetti päänsä ja ruumis alkoi hajota nopeasti.
Lähellä olleet raadonsyöjät pakenivat Wilhelmin ulottuvilta, mutta tämä lähti niiden perään ja nopeasti sai kiinni ne. Hän tappoi monia pakenijoita, hyökkäsi joidenkin kimppuun ja tyydytti taistelun herättämän verenhimon, ja jatkoi taas kiinniottamistaan ja tappamistaan. Hänestä oli tullut tappokone, joka ei tuntenut armoa vihollistaan kohtaan. Tämä oli seikka, joka huoletti Zackia, kun hän aina välillä onnistui seuraamaan Wilhelmin taistelua. Peto väijyi aivan pinnan alla, ja oli ottamassa vallan Wilhelmistä, sen merkit olivat ilmassa. Sen täytyi johtua tuosta riivahenki-aaveesta.
”Wilhelm! Wilhelm! Muista Milena! Muista ihmisyytesi!” Zack huusi ja juoksi kohti Wilhelmiä. ”Muista Peto! Se ottaa sinusta pian vallan!” Oli kuin helvetin tulet olisivat palaneet Wilhelmin silmissä, kun hän käänsi polttavan katseensa kohti Zackia, ja Zack tiesi, että oli liian myöhäistä. Peto oli vallannut Wilhelmin, eikä mikään järkipuhe enää auttaisi ennen kuin Pedon ote hänen sydämestään jälleen kerran hellittäisi. Zack oli hyvillään siitä, ettei ympärillä heidän lisäkseen ollut ketään sivullisia, jotka voisivat vahingoittua.
Villin raivon vallassa Wilhelm hyökkäsi lähimmän hahmon kimppuun, eikä enää välittänyt, oliko se ystävä vai vihollinen. Hän halusi verta, hän tarvitsi verta sammuttamaan luonnottoman janonsa, joka oli hirmuinen. Hän iski raadonsyöjiä poikki yhdellä ainoalla iskulla, tappoi strigoitakin leikkelemällä näiden päitä poikki, hyökkäillen kiinni näiden kauloihin ja imien ahnaasti, näin tappaen ne lopulta, repien päitä irti paljain käsin, kuin strigoit ikään.
Lopulta Pedon valta taittui Wilhelmin sydämessä ja hän sai takaisin itsensä hallinan. Hän ensi töikseen oksensi verta, koska oli saanut sitä liikaakin. Hänen raivonsa oli kuitenkin tällä kertaa tuottanut tulosta, sillä monia vihollisia oli kuollut ja kuolevaisista kaikki olivat päättäneet jättää taistelun.
Jäljellä oli enää kolme strigoi-vampyyria, joista niistäkin kaksi sai juuri surmansa Otton ja kahden muun ritarin hyökätessä niiden kimppuun ja tappaen ne taitavilla iskuillaan, joita nämä eivät pystyneet torjumaan mitenkään.
Matilda perääntyi seinän läpi ja Wilhelm ja Zack seurasivat perässä jättäen muut taakseen. Ovi oli raskas, mutta antoi kuitenkin periksi ja aukesi lopulta voimalla. Oven takana oli kammio, joka oli valaistu hämärin tulin. Kammion keskellä Matilda odotti, mutta oli nyt paljon näkyvämpi kuin tunnelissa, vaikka vieläkin hahmo oli utuinen ja läpinäkyvä.
”Olemme lähellä paikkaa, mistä se saa voimansa. Täällä se on lähempänä maallista maailmaa kuin se koskaan voi olla.”
”Miksi tulette tänne hohtavin miekoin? Miksi tuhoatte minun aikaansaamani valtakunnan?”
”Valtakunnan? Tämä on kovin pieni paikka, jota sinä hallitset. Mutta nyt olet kuitenkin meidän ulottuvillamme, eikä sinulla ole paikkaa, mihin pakenisit.”
”Vapautamme sinut kurjasta olotilastasi”, Wilhelm sanoi. Ja se sai aikaan suunnattoman huudon, joka repi korvia. Aave hyökkäsi kohti Wilhelmiä. Sen hyökkäys näytti epätoivoiselta, ja vieläkään luottamatta miekkaansa, hän kuitenkin laittoi sen vaistomaisesti iskun tielle, ja oli yllättynyt kun pystyikin torjumaan iskun. Nopeasti hän kuitenkin tokeni yllätyksestään, paljon nopeammin kuin ihminen voisi koskaan. Hän veti miekkansa pois kääntäen valtavan viikatteen samalla sivuun ja iski olennon kalloa kohti. Se väisti, mutta seuraavaa iskua se ei enää kyennyt väistämään, ja se oli isku, jonka Zack antoi katkaisten aaveen pään. Valtava kirkuna karkasi sen irtileikatusta päästä, ja sen myötä häipyi ensin niin selkeä utuinen hahmo varjoihin. Myös ääni katosi jonnekin kaukaisuuteen. Lopulta kun aave oli kadonnut leimahti valtava liekki keskellä huonetta, ja molemmat vampyyrit lennähtivät selälleen ja ihmetellen he katsoivat, kuinka valtava kaoottinen hahmo astui osittain ulos liekeistä. Se oli suurikokoinen olento, jolla oli päässään pienet sarvet. Sen ruumis oli epämuodostunut, ja käsien tilalla olivat jotkin lintua muistuttavat raajat. Olennolla oli valtavat siivet, jotka oli tehty liekehtivistä höyhenistä. Molemmat vampyyrit katsoivat näkyä epävarmoina siitä, mitä nyt oli tuleman.
Olento puhui, mutta ääni ei tullut siitä itsestään, vaan kuului vampyyrien pään sisällä. Wilhelmistä tuntui, että olento ei puhunut millään sellaisella kielellä, jota hän olisi normaalisti ymmärtänyt, mutta jotenkin hän kykeni ymmärtämään, mitä se sanoi. Ilmeisesti näin oli myös Zackin laita.
”Suuri Muutosten Herra haluaa lähettää teille kiitoksensa tämän tottelemattoman sielun toimittamisesta meille. Hän rikkoi Herraamme vastaan ja maksaa nyt siitä suuren hinnan. Muutosten Herra ei unohda tekoanne, Herätetyt.” Näin sanoen liekit olivat poissa, samoin olento, ja kammio oli jälleen hiljainen ja hämärä.
”Mitä tuo oikein oli?” Wilhelm kysyi, eikä voinut peittää pelon väristystä äänestään.
”Se oli Korotettu demoni. Ilmeisesti se palveli Tzheentchia, Muutosten Herraa. Tai yhtä jumalan kätyreistä.”
”Mitä aaveen sielulle oikein tapahtuu nyt?”
”Se meni sinne, minne sen kuuluikin mennä, vaikka aina ei näin olekaan. Aethyrin sijaan sielu matkasikin Kaaoksen Valtakuntaan. Se oli ollut jotenkin siihen sidoksissa, ilmeisesti jo eläessään.”
”Olisimmeko voineet estää sen jotenkin?” Zack kohautti olkapäitään. ”Kenties olisimme, mutta en usko. Kun Kaaos saa otteen jostakin, se ei luovu siitä suosiolla, vaan pyrkii vetämään sielun mukanaan Syvyyksiin. Tule, Wilhelm. Meidän on aika palata takaisin kreivin luo. Tehtävämme täällä on suoritettu nyt. Mikäli joitakin yksittäisiä strigoita täällä vielä piileskelee, niistä ei enää ole vastusta kreiville, eikä hänen apureilleen.” Kun he lähtivät huoneesta, Wilhelm otti pöydältä kuparisen maljan, johon oli juotettu jalokiviä. Se oli kauniisti koristeltukin, siinä oli riimuja, joita Wilhelm tiesi haltioiden käyttävän. Ne tuskin olivat yhtä taitavasti tehtyjä kuin haltioiden tekemät, mutta yhtä kaikki ne olivat kuitenkin kauniita.
”Otan tämän todisteeksi onnistumisestamme”, Zack sanoi kun Wilhelm kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. Hän hyväksyi selityksen. Niin he poistuivat sokkelosta, mutta eivät samasta paikasta kuin olivat tulleet. Sillä aukko, josta he kömpivät ylös, sijaitsi kreivin piilopaikan lähellä, itse asiassa samoissa kellareissa, mutta kaukana valtaistuinsalista, ja se oli vartijoitu tarkoin. Kun he tulivat ylös, oli heitä vastassa vartijoita, joilla oli kalpeat naamat. Nämä osoittivat heitä suurilla miekoillaan. Mutta kun he tunnistivat tulijat, he siirsivät teränsä pois ja antoivat tulijoille tilaa päästä ohitseen. Sen jälkeen he taas asettuivat paikoilleen vartioon.

[Raistlin Majere]

Lisäääääh......verta....upsis peto taisi ottaa vallan koska jatkuu?

[Andi]

Loistavaa kirjoitusta jälleen. Oli vaan pari kirjotusvirhettä, mutta ei se lukua haitannut.

[Heretic]

Loistavaa kirjoitusta jälleen. Oli vaan pari kirjotusvirhettä, mutta ei se lukua haitannut.

aivan, mahtavaa

[SMusta]

Milloinkas saadaan jatkoa tähän mahtavaan tarinaan?

[Karl Van Dieter]

Tämän päivän aikana ilmestyy lisää tekstiä. Kunhan kerkeä, niin poistan jo kirjoitetustakin tekstistä muutamia pieniä fluffillisia virheitä, kuten sen, että aikana, josta tämä tarina kertoo, ei Keisarikunnalla uuden sääntökirjan mukaan ollut keisaria, vaan Valitsijakreivit tappelivat keskenään. Tämä ei itselleni tullut aikaisemmasta fluffista selville, vaan luulin, että GW:n pojilta oli vain nimet loppuneet kesken, eivätkä viitsineet kaikkia olleita keisareita mainita. Tämä oli nopealla silmäyksellä ainoa, minkä bongasin, mutta jos muitakin on niin kertokaa, yritän niitä itsekin bongailla tekstistä.

[Karl Van Dieter]

10.Luku

Kolonisaatio, Antonio de Moltanin linna, Keisarillinen vuosi 1841

”Aah, Shallyan malja. Olette onnistuneet tehtävässänne. Oikein hyvä.” Kreivi tutki maljaa käsissään. Heinrich odotti kärsivällisesti, mutta lopulta hän kysyi: ”Entä teidän osanne sopimuksesta? Käytävä luostariin on nyt avattu, joten kertokaa meille necrarchien piilopaikasta.”
”Kyllä, me kerromme nyt. Tuo piilopaikka sijaitsee aavikolla, idässä. Sen sanotaan olevan suorassa linjassa Mustan Pyramidin kanssa, pohjois-etelä suunnassa. Tämä takaa mustien energioiden, jotka virtaavat napojen välillä, päätyvän myös heidän käyttöönsä. Se on myös linjassa Kallojen Temppelin kanssa, joka sijaitsee idässä Kirotussa Viidakossa, Maailmanääri-vuoriston takana.”
”Tuo alue on satojen mailien kokoinen, se voi olla missä vain siellä!” Heinrich huudahti tuskastuneena. ”Miten me sen voimme muka löytää, jos tuo tieto on ainoa oppaamme?”
”On vielä muutakin. Tämä kartta osoittaa maantieteellisesti oikean paikan. Kuten näette, se on laadittu kuiden ja auringon asentojen mukaan eri vuorokauden aikoina. Tämä helpottanee tehtäväänne jonkin verran. Muuten en teille tietä osaa sinne antaa.”
”Entä muu apunne? Ettekö taistelisi heitä vastaan riveissämme?” Heinrich kysyi toivoen näin saavan kreivistä heille oppaan aavikolle.
”Minulla on selvittämättömiä velkoja necrarchien kanssa, mutta en ole nyt siinä tilassa, että voisin haastaa heidät avoimeen taisteluun. Saatte kuitenkin joukkojani lainaksi, ja taitoni, joilla voitte nostattaa suuren kuolleiden armeijan vihollisianne vastaan, tämä on apu, jonka voin teille tarjota tässä vaiheessa.”
”Kiitän siitä, kreivi Antonio”, ja Heinrich kumarsi. Sitten he lähtivät takaisin omaan piilopaikkaansa. Matkalla Zack kertoi, mitä oli kuullut noiden strigoiden olleen. Heinrich ei oikeastaan ollut yllättynyt, mutta huolestunut hän oli.
”Jos Vurag on todella pian heräämässä horroksestaan, se voi tietää meille vaikeuksia. Strigoi voi ajoittaa oman hyökkäyksensä juuri siihen ajankohtaan kun me olemme käymässä taistoon necrarcheja vastaan, ja silloin on tilanteemme huono. Vaikka nämä kaksi vihaavat toisiaan, ei olisi ennenkuulumatonta, että he kuitenkin muodostaisivat liiton meitä vastaan, mutta vaikka näin ei olisikaan, olisimme silti tilanteessa, jossa joutuisimme taistelemaan kahta armeijaa vastaan. Ja se on aina huono lähtökohta, vaikka samaan aikaan nämä taistelisivatkin vielä toisiaankin vastaan.”
”Minun on vierailtava luostarissa”, Wilhelm sanoi yllättäen kuin olisi juuri oivaltanut jotakin.
”Miksi?” Heinrich kysyi terävästi.
”Koska minun on varoitettava Milenaa tulevista ongelmista kreivin kanssa.” Heinrich ei tästä ajatuksesta pitänyt ja heidän välilleen syntyi kiista.
”Tarvitsen sinua suunnittelussa ja valmistelussa, kuten tarvitsen kaikkia vampyyreitani nyt. Tämä on liian tärkeää tuhottavaksi epäkelvon suunnitelman takia.”
”Minun on varoitettava Milenaa kreivistä, jotta hän osaa varautua pahimpaan. Hänen on saatava tietää, sillä minä en voi häntä nyt suojella.”
”Ja luuletko hänen antavan sinulle anteeksi sen, että avasit tien luostariin?” Wilhelmin kasvoille oli jähmettynyt päättäväinen ilme. Heinrich jatkoi: ”Etkö ymmärrä millaisia seurauksia teollasi voi olla? Shallyan uskonto perustuu armoon, mutta myös sillä on käytössään voimia, jotka suututettuna saattavat koitua meidänkaltaistemme kohtaloksi.”
”Jos niin kävisi, se olisi vain helpotus minulle, sillä en koskaan halunnut tämän kohtalon lankeavan ylleni ja vielä vähemmän Milenan ylle. Mutta koska niin kävi, ja siinä samalla tuomitsin kiroukseen myös sen ainoan sielun, jota olen rakastanut, on minun yritettävä pelastaa edes hänet, vaikka en itseäni kykenisikään. Jos se koituu kuolemakseni, otan sen ilolla vastaan.”
”Itsekäs kakara! Etkö ymmärrä, että kaikki mitä teet heijastaa myös koko ritarikuntaan, ja tulkitaan minun ohjeikseni! Minä olisin petturi kreivin silmissä!”
”Minä antaudun kreiville itse tekoni jälkeen, ja näin siitä ei tule vaivaa sinulle eikä ritarikunnallesi.”
”Minä kiellän sen, ja tarkoitan sitä. Älä koettele enää kärsivällisyyttäni. Sillä minä voin tehdä sinulle paljon pahempaakin kuin vain tappaa.”
”Herrani, antakaa Wilhelmin tehdä mielensä mukaan. Tästä voi olla meille jopa hyötyä pitkällä juoksulla, sillä kenties hän voi käyttää luostaria edistämään meidän keinojamme, esimerkiksi niin, että tiedämme kreivin aivoituksista enemmän ja siitä, aikooko tämä pettää meidät.”
Hetken mietittyään Heinrich suostui tähän ajatukseen. ”Wilhelm, kun menet luostariin, on sinun ensisijainen tehtäväsi se, että sen sisaret suostuvat jollakin keinolla tarkkailemaan kreivin liikkeitä.” Wilhelm ei olisi tätä halunnut, mutta jos se oli ainoa keino nähdä Milena, hän ottaisi sen.
”Hyvä on”, hän sanoi lopulta.
”Minä tulen mukaasi”, Zack sanoi ja Wilhelm nyökkäsi. Heinrich saattoi heidät matkaan.

”Miksi halusit mukaan? Varmistamaan, että teen, kuten minun on käsketty?” Wilhelm kysyi.
”Ei siksi, vaan koska edessä saattaa aina olla vaikeuksia. Sitä paitsi autoinhan sinua pääsemään luostariin, eikö?” Wilhelm hymyili. Se oli totta. Ilman Zackia hän olisi ehkä joutunut taistelemaan tiensä Heinrichin läpi päästäkseen matkaan. Zack oli pelastanut hänet monista tilanteista, ja Wilhelm tunsi olevansa tälle paljosta velkaa. Siltikin hän oli epäillyt Zackin motiiveja lähteä hänen mukaansa.
”Olen pahoillani”, hän sanoi hiljaisuuden jälkeen.
”Mistä?”
”Olen kohdellut sinua ehkä kaltoin, vaikka olet pelastanut minut erinäisistä tilanteista lukuisia kertoja. Kuten ensimmäinen tehtävämme, ja äsken. En ole kiittänyt sinua niistä.”
”Me olemme samanlaisia, Wilhelm, ja siksi pidän sinusta. Mutta olen kiitollinen, että osaat arvostaa apuani.”
”Tämä Vurag... Tunneleissa en saanut tilaisuutta kysyä, kuka hän oikein oli?”
”Vurag oli pitkäaikainen vihollisemme. Taistelimme pitkään ja katkerasti, ja Vuragin kuoleman myötä me jotenkin onnistuimme myös pääsemään pois strigoin ulottuvilta, ainakin niin me luulimme. Mutta jotenkin vaikuttaa siltä, että emme ehkä sittenkään ole siinä täysin onnistuneet. Kenties Vuragin jälkeläiset ovat koko ajan olleet tietoisia siitä, missä me liikumme ja vain odottaneet sopivaa hetkeä kostaa. Niin strigoit toimivat. Ja Vuragin jälkeläisiä on muuallakin kuin täällä. Kun me teimme viimeisen kohtalokkaan hyökkäyksen ja tuhosimme kartanon, jossa Vuragin majapaikka oli, nämä pakenivat kaikkialle. Vain murto-osan saimme tuolloin tapettua.”
”Mistä kaikki oikein alkoi?”
”Se alkoi 300 vuotta sitten. Heinrich kävi taistelun mahtavaa strigoi-vampyyria vastaan ja voitti tämän. Suurin osa hänen voimistaan oli tullut juuri tuosta taistelusta, sillä se on tähän mennessä mahtavin vampyyri, jonka hän on kohdannut. Tuon Tekijän nimi oli Azrag, ja Vurag oli tämän oikea käsi. Azragia ei voitu pelastaa, sillä tämän jäännökset huuhtoutuivat Sokeaan jokeen jonka varrella tuo taistelu käytiin. Paikka oli muinoin kuulunut strigoin hallitsemalle valtakunnalle, ja valtakunnan pääkaupunki Mourkain ei ollut kaukana tuosta paikasta. Vurag vannoi kostoa Heinrichille ja olikin onnistua tavoitteessaan. Heinrich ei tiennyt, missä Vuragin piilo oli, tämä tuntui vain ilmestyvän aina jostakin, ja kun taistelu oli käyty, Vurag oli yleensä poissa. Näin jatkui kunnes Heinrich onnistui vangitsemaan Vuragin kuolevaisen palvelijan. Tämä kertoi lopulta mistä Vuragin piilopaikka löytyi ja sen tiedon turvin Vuragin kimppuun käytiin. Vurag joutui vastatusten Heinrichin kanssa ja sai surmansa yhteenotossa. Se oli tuolloin 280-vuotisen vihanpidon loppu, ainakin niin luulimme, kunnes nyt törmäsimme jälleen Vuragin palvelijoihin. Tämä on erityisen huono hetki, sillä jos strigoit sekaantuvat suunnitelmiimme nyt, voi olla, että olemmekin kahden tulen välissä, necrarchien ja strigoin, ja niin ei voi olla. Kolonisaation tulevaisuus lepää nyt meidän varassamme ja mikäli necrarchien suunnitelmat toteutuvat, eivät ihmiset pysty tekemään mitään sen pysäyttämiseksi.”
”Mutta onhan täällä noita-metsästäjiä. Eikö heillä ole tietoa näistä asioista?”
”Noita-metsästäjät eivät tiedä tästä mitään, ellei heillä ole yhteyksiä vampyyreihin, mitä en usko. Se vika näissä ihmisissä on, että he pyrkivät tappamaan ensin ja kysymään kysymykset vasta sitten. Siksi tämä kaikki tulee aivan yllätyksenä.”
”Mutta eikö Heinrich voisi jollakin keinolla yrittää välittää tiedon asiasta?”
”Ja kenet lähetettäisiin? Sinut? Olisit kuollut ennen kuin olisit asiasi sanonut. Joku kuolevainen palvelija? Noita-metsästäjät esittäisivät paljon kysymyksiä, johon hän ei voisi vastata, ja lopulta tämä palvelija päätyisi roviolle syytettynä nekromantiasta ja noituudesta. Ei, Wilhelm. Me olemme yksin tämän kanssa, ja siksi olisi nyt tärkeää, ettemme joutuisi taisteluun strigoin kanssa.”
”Mitä jos niin kuitenkin käy?” Wilhelm kysyi. Zack pohti vastaustaan kauan, sillä mikään ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Lopulta hän sanoi: ”Sitten niin on. Me taistelemme, ja yritämme parhaamme ja katsomme mihin se riittää. Muuta emme siinä tilanteessa voisi tehdä.”
Lopulta he saapuivat luostarille. Se kohosi jylhänä heidän edessään ja oli valaistu tulin. Sitä ei ympäröinyt minkäänlaiset muurit, vaan sen ovet olivat suoraan kapealle kadulle, joka sen edestä kulki. Katu oli päällystetty mukulakivin kuten kotona Keisarikunnassa ja tähän aikaan yöstä se oli hiljainen. Aamuun ei ollut enää paljoa aikaa, joten Zackin ja Wilhelmin oli pidettävä kiirettä. Wilhelm päätti mennä suoraan ovelle sen sijaan, että olisi kiertänyt Milenan ikkunan luo.
Oven tuli avaamaan eräs sisarista, ja hetken tarkastelun jälkeen Wilhelm tunnisti naisen. Se oli sisar Sara. Hän oli hämmästynyt näkemästään, ja niin oli tyttökin hänen näkemisestään.
”Sisar Sara? Te olette täällä?” Tyttö nyökkäsi. ”Miten se on mahdollista?”
”Samana iltana, jolloin te pakenitte isäni kartanosta, tuli eräs toinen etsimään teitä. Gruger. Ylipapitar Milena oli hänet pyytänyt tehtävään, mutta sinua ei enää kartanossa ollut, mutta kaiken kaaoksen keskellä hän onnistui vapauttamaan minut ja me pakenimme. Schriekin mahti on toistaiseksi murrettu ja isällä ja äidillä menee aikaa ennen kuin he saavat takaisin entisen loistonsa. Mutta te katositte kuin maan nielemänä. Milenan kerrottiin nähneen teidät muutamia öitä sitten, ja te olitte sanoneet hänelle kummallisia asioita.”
”Niin... minun retkeni ovat muuttuneet aivan toisiksi nykyään...” Wilhelm sulki silmänsä ja puri hampaitaan yhteen niin, että ne narskuivat toisiaan vasten. Saran näkeminen muistutti häntä kaikesta siitä, mitä hän oli menettänyt, ja valasta, jota hän ei ollut kyennyt täyttämään. Mutta hän ei ollut enää ritari, ainakaan samalla tavoin kuin eläessään oli ollut. Ja hänellä oli ollut paljon muuta mietittävää sen jälkeen kun oli muuttunut vertaimeväksi hirviöksi.
”Sisar Sara. Olen pahoillani, etten kyennyt suojelemaan teitä suurimman hädän hetkellä. Oletteko te kunnossa?”
”Olen. Minä olen vahingoittumaton ja mies, jolle minut yritettiin naittaa sai surmansa kun kaikki Schriekin kartanoon vangitut vangit pääsivät viimein vapaaksi.” Wilhelm nyökkäsi hyväksyvästi tytölle.
”Olen hyvilläni siitä, että tehtävä saatiin onnellisesti päätökseen ja teidät pois sieltä.”
”Mutta entä te?” sisar Sara kysyi. ”Missä te olette olleet koko tämän ajan? Miksette palanneetkaan takaisin luostariin?” Tämä oli jotakin mihin Wilhelm ei voinut vastata, ja hän sanoikin sen Saralle.
”Olen pahoillani, mutta jos kertoisin, ette enää katsoisi minua kuten nyt katsotte.” Hetken hiljaisuuden jälkeen Wilhelm esitti asiansa. ”Minä tulin tapaamaan Milenaa. Minulla on kiireellistä asiaa hänelle.”
”Milena ei ole täällä, hän on etsimässä teitä. Hän lähti matkaan tätä aamuna yhdessä Grugerin kanssa. Sisar Greta hoitaa nyt hänen töitään kunnes hän palaa. On muutakin. Luostarin kimppuun hyökättiin jälleen, mutta tällä kertaa ne olivat oikeita ihmisiä. Keisarikunnassa asuu näitä kalpeanaamaisia ihmisiä, mustalaisia. He tekivät hyökkäyksen tänne.”
”Miksi? Mitä he etsivät?”
”Milenaa myös. Mutta kun eivät löytäneet, niin jatkoivat matkaansa. Kaikki hajotettiin ja koko luostari tutkittiin läpikotaisin, koska he eivät suostuneet uskomaan sanaamme siitä, ettei Milena ollut täällä. Miten he liittyvät tähän kaikkeen?” Wilhelm oli ymmällään ja vilkaisi kysyvänä taakseen. Nyt sisar Sarakin näki ensimmäisen kerran Zackin, joka oli koko ajan seissyt varjoissa ja kuunnellut heidän keskusteluaan.
”En osaa sanoa, miten he liittyvät tähän kaikkeen, mutta on eräs toinenkin vaara, johon teidän on hyvä varautua. En valehtele teille, sisar Sara, vaan kerron totuuden, että minun vuokseni vaara on nyt langennut yllenne. Se on pahempaa kuin yksikään mustalainen. En voi kertoa enempää siitä, mikä teitä uhkaa, mutta kehotan teitä varautumaan kaikkeen mahdolliseen. Lisäksi luonanne saattaa vierailla eräs kreivi. Hänen oikea nimensä on Antonio de Moltan, mutta hän voi käyttää toistakin nimeä. Hänellä on pitkät valkoiset hiukset ja hän on varreltaan erittäin kookas. Tekisittekö sen palveluksen minulle, että pitäisitte häntä silmällä, mikäli hän ilmaantuu luoksenne? Tulen luoksenne aina kun voin kysymään tietoja hänestä. Ja jos olen estnyt, joku toinen tulee.”
”Miksi hän tänne tulisi? Ja mikä se vaara on joka meitä uhkaa?”
”En voi tällä kertaa kertoa siitä enempää, olen pahoillani, mutta pyydän, että otatte sanani vakavasti ja kerrotte sen sisar Gretalle.” Sisar Sara nyökkäsi ja lupasi toimittaa viestin Gretalle. Vielä ennen kuin hän poistui, hän kysyi sisar Saralta, mihin Milena sanoi menevänsä, mutta sitä ei Sara osannut kertoa. Niin Wilhelm hyvästeli tämän ja hän palasi Zackin luokse.
”Ne ovat striganeja, strigoin kuolevaisia palvelijoita, niitä, jotka aikoinaan asuivat Strigosissa ennen kuin se tuhoutui. Ne ovat hänen perässään, mikä tarkoittaa, että ne tietävät sinun heikkoutesi ja pyrkivät käyttämään sitä kenties meitä vastaan.”
”Mutta miten ne voisivat minun heikkouttani käyttää ritarikuntaa vastaan?”
”On paljon, mitä et vielä Heinrichista tiedä, ja siksi et osaa vielä vaaraa nähdä. Mutta minä tiedän, että jos heidän suunnitelmansa onnistuvat, voi olla, että koko tämän hetkinen tehtävämme on vaakalaudalla. Tule, meidän on palattava Heinrichin luo ja kerrottava nämä uutiset hänelle. Pian, sillä aurinko on pian nousemassa!”

Matkallaan takaisin, lähellä Ruusun ritarien majapaikkaa eräältä kujalta kuului kalahduksia terän osuessa terää vasten. Ennen kuin Zack ehti estää, Wilhelm juoksi miekka paljastettuna kohti ääntä. Kun hän pääsi kujan suulle, hän näki yhden miehen, joka oli 10 muun tummapukuisen miehen ympäröimänä. Miehet olivat kalpeanaamaisia ja heidän hiuksensa olivat yönmustat. Heillä oli tikareita ja miekkoja aseinaan. Keskellä olevalla miehellä oli tummat viikset ja pitkä tumma tukka, sekä huivi kiedottuna pään ympärille. Aseena miehellä oli rubiinikoristeinen tikari ja miekka. Tuosta ei voinut erehtyä, se oli Gruger. Mutta Milenaa ei näkynyt missään.
”Wilhelm, on aika etsiä suojaa, tai kohta se voi olla mahdotonta. Aurinko on kohta nousemassa.”
”Tuo mies on Gruger, ja nuo ovat niitä striganeja. Milena on poissa tai jossakin piilossa, jonne en näe. Minun on autettava häntä.” Zack nyökkäsi ja veti aseensa esiin. Tyynesti he kävelivät kohti taistelua ja striganien johtaja kääntyi katsomaan tulijoita. Ilme hänen kasvoillaan kertoi, että hän tunnisti mitä tulijat olivat. Muutkin mustalaisista kääntyivät kohti Wilhelmiä ja Zackia.
Johtaja sanoi jotakin, mitä Wilhelm ei ymmärtänyt ja mustalaiset vetäytyivät lähemmäs häntä. Samalla Gruger hyökkäsi yhden mustalaisen kimppuun ja upotti tikarinsa terän tämän kurkkuun. Mies kuoli nopeasti veren hukkaan joka suihkusi hänen avonaisesta kaulavaltimostaan, ja samalla hän siirtyi seuraavan uhrin kimppuun, joka kuitenkin sai aseensa tielle torjumaan Grugerin iskun.
”Missä on Milena?” Wilhelm kysyi tuijottaen palavilla silmillään striganien johtajaa. Tämä sanoi jotakin, mitä Wilhelm ei taaskaan ymmärtänyt.
”Milena on poissa, veivät hänet”, sanoi Gruger samalla kun iski vastustajaansa. Kolme muuta mustalaista ympäröivät Grugerin ja hyökkäsivät tämän kimppuun yhtä aikaa. Samalla Wilhelm syöksähti eteenpäin ja ennen kuin oli kulunut edes kolmea sydämen lyöntiä, kaikki kolme makasivat verissään maassa. Striganien johtaja sanoi taas jotakin ja niin mustalaiset ottivat ja pakenivat.
”Poissa? Kuinka kauan tästä on?” Wilhelm kysyi Grugerilta, joka kohautti olkapäitään tietämättömänä. ”Niitä oli liikaa, ja ne tulivat kuin tyhjästä. Tapoin viisi niistä, mutta silti ne vain tulivat. Jos olette nopeita, saatatte saavuttaa ne vielä, mutta epäilen niillä olleen jonkinlainen kulkupeli, joko hevoset tai vaunut. Sinäkin sitten olet vielä maisemissa”, Gruger jatkoi virnistäen. ”Olet näemmä saanut taisteluharjoitusta kun tulit vain ja tapoit nämä kolme kuin mitään ei olisi tapahtunut.”
Nyt Wilhelm vilkaisi tappamiaan miehiä. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten Haljenneen Maan tasangolla käydyn taistelun, kun hän surmasi ihmisiä. Silloin hän oli tuntenut jotakin säälinkaltaista ja ajatusta siitä, oliko tappaminen oikein vai väärin, mutta nyt hänellä ei ollut tunnon tuskia teostaan. Oliko hän viimeinkin menettänyt sielunsa ja tullut verenhimoiseksi tappajaksi, kuten tunneleissa oli käynyt. Se oli myös asia, jota hänen olisi kysyttävä Zackilta.
”Kuinka kauan siitä on kun Milena vietiin?” Wilhelm toisti kysymyksensä.
”On siitä useampi hetki jo, sillä kävi niin, että jouduin pakenemaan ylivoiman edessä tapettuani ne viisi.” Wilhelm nyökkäsi. ”Hyvä on. Meidän on keksittävä, miten saamme ne kiinni.”
”Mistä tässä oikein oli kysymys? Olen kuullut aikamoisia tarinoita noista mustalaisista. Sanotaan, että niillä oli joskus kauan aikaa sitten kuningas, joka ei kuollut koskaan. Ja toiset sanovat noiden levittävän tauteja, jotka vampyyrit ovat langettaneet ihmiskunnan ylle. Mitä ne tahtoivat Milenasta?”
”Tyttö oli pelkkä syötti”, sanoi Zack, joka puuttui nyt keskusteluun. ”Wilhelm, meidän on nyt mentävä. Ota ystäväsi mukaan jos tahdot tai jätä, mutta nyt on mentävä, sillä aurinko on jo noussut horisontin korkeudelle ja muutama hetki enää kun sen valo valaisee kaiken!” Wilhelm nyökkäsi ja tarrasi kiinni Grugerin ranteesta. Ote oli rautainen ja Gruger voihkaisi kivusta. Vastusteluista huolimatta häntä vietiin kuin hän ei olisi painanut mitään, tai edes koettanut vastustella. Tämä muutos, mikä Wilhelmiin oli tullut, täytti miehen kauhulla. Mutta nyt oli liian myöhäistä perääntyä. Toinen seikka minkä Gruger näki oli se, ettei kummallakaan näistä ritareista ollut minkäänlaista varjoa olemassa, jonka olisi pitänyt langeta seinälle yhdessä hänen varjonsa kanssa.
Juuri viime hetkellä molemmat ritarit mukanaan Gruger onnistuivat vetäytymään alas kryptan suojiin. Siellä he olivat nyt yhdessä Grugerin kanssa joka surkeana katsoi kun hänen ainoa tiensä vapauteen sulkeutui hänen nenänsä edestä kun Zack työnsi kryptan ovea kiinni.
”Mikä sinusta on tullut?” hän kysyi pelon kangistamalla äänellä Wilhelmiltä. Hän tiesi vastauksen, ja se teki hänen jaloistaan heikot. Lopulta hän istahti yhden kivisen haudan päälle.
”Me olemme Abhorasin lapsia”, Zack sanoi. ”Se on kaikki, mitä sinun tarvitsee meistä tietää.”
”Te... te olette... olette vampyyreja...” Gruger henkäisi ja Wilhelm oli varma, että mies menettää kohta tajuntansa ja pyörtyy, mutta kuin ihmeen kautta henkeään haukkoen hän piti tajuntansa.
”Emme tee sinulle mitään.” Wilhelm sanoi ja astui lähemmäs, mutta se oli väärä liike, sillä Gruger veti nopeasti tikarinsa esiin ja lähetti sen matkaan. Terä upposi Wilhelmin rintaan keuhkojen alapuolelle, se oli lävistänyt jo haljenneen haarniskan. Kun Wilhelm ei osoittanut pienintäkään merkkiä kivusta tai kuolemisesta, Gruger valahti veltoksi ja menetti tajuntansa.

Kun Gruger heräsi, hän katseli ympärilleen ja yritti muistella mitä oli tapahtunut. Äkkiä muistot tulvahtivat hänen mieleensä, Milena, joka kaapattiin mustan puhuvien hyökkääjien toimesta, Wilhelm, joka tappoi kolme Grugeria ahdistellutta hyökkääjää muutamalla salamannopealla iskulla, ja lopuksi Wilhelm, joka ei enää ollut kuolevainen vaan vampyyri. Samassa Gruger vei kätensä kaulalleen ja tunnusteli sitä etsien pureman jälkiä, mutta totesi, ettei löytänyt niitä.
Olikohan hän sittenkin uneksinut kaiken? Mutta vilkaisu hänen jalkojensa välistä todisti, että niin ei ollut asian laita. Hänen jalkopäänsä puolella yhdellä kivisistä arkuista istui Wilhelm, joka tuijotti häntä. Hänen kasvonsa olivat heikossa valossa tuhkan harmaat, mikä teki hänen kihartuvista hiuksistaan vieläkin mustemmat. Toista vampyyria ei enää näkynyt missään. Pakottava tarve tarttua aseseeseensa täytti Grugerin, sillä hän oli todella peloissaan nyt. Mutta Wilhelm vain tuijotti häntä, eikä tehnyt elettäkään hyökätäkseen hänen kimppuunsa.
”M-mitä oikein haluat minusta?” Gruger onnistui lopulta kysymään.
”En mitään”, oli kaikki, mitä Wilhelm sanoi ennen kuin vaipui takaisin hiljaisuuteen. Kun hiljaisuus venyi, alkoi Gruger saada otteen itsestään taas, ja hän alkoi onnistua selättämään pelkonsa ja ottamaan sen hallintaansa.
”Vai niin, puhutpa sinä nykyään paljon. Sinulla on ihan kiva luukku täällä, todella kodikas, mutta jos et halua minusta sen enempää, etkä aio tarjota minulle arabialaista kahvia, niin et varmaankaan pahastu, jos lähden tästä menemään takaisin luostariin?”
”Odota vielä. Minulla on syyni hiljaisuuteen, sillä haluan olla varma, ettei meitä kuunnella.” Grugerin kulmat kohosivat kysyvästi. Hän jäi istumaan arkun reunalle ja odotti kuten Wilhelm häntä pyysi. Mies oli todella muuttunut. Grugerin muistin mukaan Wilhelm oli pienempikokoisempi ja vähemmän lihaksikkaampi. Nyt hän vaikutti jykevämmältä ja tuntui pystyvän kantamaan raskasta haarniskaansa kuin kevyttä yöpaitaa konsanaan. Haarniska ei ollut sama, joka hänellä oli aikaisemmin ollut päällään. Siinä oli nyt punainen ruusukuviointi keskellä. Wilhelmin oma, haljennut haarniska oli poissa. Wilhelmin silmätkin olivat muuttuneet; ne olivat jotenkin syvemmät, ja niiden katseessa oli jotakin hypnoottista, jota Gruger ei osannut paremmin selittää.
”Nyt uskon meidän voivan puhua vapaasti. Sinä vapautit Saran kun yritit etsiä minua.”
”Niin tein. Tiedät siis siitä?” Wilhelm kertoi tavanneensa sisaren edellisenä yönä luostarissa, ja että mustalaiset olivat hyökänneet luostarinkin kimppuun etsiessään Milenaa sieltä. Hän myös kertoi olleensa juuri tulossa luostarilta kun he tapasivat jälleen.
"No, ei se tee minusta ritaria", Gruger sanoi yrittäen vitsailla, mutta sen hän teki vain yrittääkseen pitää pelkonsa kurissa. Hän toivoi, ettei hänen sisäinen kamppailunsa näkyisi ulospäin, mutta se näkyi.
”Jätä pelkosi. En satuta sinua, joka olet kuitenkin onnistunut siinä, missä itse epäonnistuin. Kukaan täällä olevista ei tee sinulle mitään, voin taata sen sinulle. Me olemme Ruusun ritarit, Abhorash oli Tekijöidemme Tekijä, mies joka aikoinaan johti armeijoita muinaisessa valtakunnassa nimeltään Nehekhara. Se on kuitenkin pitkä tarina kertoa, ja meidän aikamme ei nyt sellaiseen riitä. Riittää kun sanon, että me yritämme pelastaa ihmiset, emme tuhota heitä.”
”Pelastaa? Miten?” Wilhelm kertoi tehtävästään, ja siitä, kuinka vampyyreja ei ollut vain yhtä, vaan useita eri verilinjoja, ja kuinka jokaisella niistä oli omat käsityksensä maailmasta sekä päämääränsä. Hän kertoi verilohikäärmeistä, kuinka useimmat heistäkin olivat ihmiskuntaa vastaan, mutta kuinka Heinrich kävi sotaa heitäkin vastaan yrittäessään saavuttaa tavoitteensa.
Wilhelm kertoi necrarch-vampyyrien yrityksestä tuhota kolonisaatio ja muuttaa se kävelevien kuolleiden valtakunnaksi, kunhan seuraava Geheimnisnact koittaisi. Hän jätti kertomatta ne asiat, joita ei yleensä oltaisi edes hänelle kerrottu, kuten Nagashin mahdollisesta paluusta. Hän ei myöskään kertonut Grugerille Nagashin Kädestä, sillä kaikki se, mitä hän nyt kuuli tuntui olevan aivan riittävästi. Hän jätti myös kertomatta sen, että pakotunnelit kolonisaation alla olivat vampyyrien valtaamat, samoin sen, että ylimystön joukossa on useita vampyyreita soluttautuneina, sillä tämä oli vaarallista tietoa jaettavaksi.
”Miten Milena tähän kaikkeen liittyy?” Gruger kysyi ihmetellen yrittäen hahmottaa kokonaiskuvaa tilanteesta.
”En osaa sanoa, mutta minun on yritettävä löytää hänet. Minun vuokseni hän tähän joutui ja on minun syytäni jos jotakin harmia koituu hänelle. Nyt vain en tiedä, mistä alkaisin etsiä.”
”Minulla on idea, sillä he puhuivat valtakunnasta nimeltä Strigos, mutta minä en ole koskaan kuullutkaan sellaisesta paikasta. Sitten he puhuivat uhraamisesta Tekijälleen. Mitä se tarkoittaa?”
”Nämä mustalaiset olivat muinaisia Strigosin valtakunnan asukkaita. Tiedän, missä se valtakunta on sijainnut joskus. Ja jos tuo mitä sanot on totta, aikaa ei ole paljoa hukattavaksi.
Minun on mentävä Heinrichin puheille, kunhan olen ensin levännyt. Haluatko mennä pois täältä, takaisin luostariin?”
Jostakin syystä Gruger tunsi olevansa vastuussa Milenan kaappaamisesta, ja pakeneminen oli jotakin, mitä hän ei voinut tehdä, vaikka halusikin. Hän kirosi itseään ja omaatuntoaan, joka ei sallinut hänen sanoa niin helppoa sanaa kuin ”haluan”. Yksi pirun sana! Sen sijaan hän sanoikin kaksi sanaa: ”en halua”, mikä oli aivan järjetöntä. Sillä ainahan hän oli valinnut helpoimman tien, jota kulkea välittämättä siitä kuka kärsisi tästä päätöksestä. Ja juuri nyt hänen piti valita se vaikeampi tie, kun mukana oli paljon sellaisia elementtejä, joille hän ei taistelussa mahtaisi yhtään mitään.
Wilhelm nyökkäsi ja kävi pitkälleen kivisen arkkunsa päälle. Kun Gruger seurasi vampyyrin nukkumista, hän pani merkille, ettei tämän rinta kohoillut hengityksen mukaan. Hän lähestyi Wilhelmiä, ja tutki tämän kasvoja. Mies näytti kalpealta, jopa sinertävältä. Hän oli kuollut. Gruger kopeloi takkinsa kätköjä ja huomasi, että hänen tikarinsakin oli poissa. Sitten hän muisti heittonsa ja kirosi tekoaan. Vampyyrin tappaminen ei tullut kysymykseen. Hän mietti muita tappamismenetelmiä, mutta joutui hylkäämään jokaisen niistä välineen puutteen vuoksi. Hän kirosi sitä, ettei uskonut jumaliin, mutta toisaalta, hänellä oli varastettuja pyhiä esineitä matkassaan. Hän otti Sigmarin riipuksen ja asetti sen Wilhelmin päälle lausuen Sigmarille rukouksen suojella häntä pahalta.

Kun yö saapui, nousi Wilhelm kiviseltä vuoteeltaan ja ihmetteli riipusta, joka kilahti maahan hänen noustessaan. Aluksi hän luuli sen olevan oma riipuksensa, mutta kun hän etsi sen käsiinsä haarniskansa kätköistä, hän huomasi tämän olevan toinen riipus.
Hän vilkaisi Grugeriin, joka oli valahtanut kalpeaksi. Mies mumisi itsekseen kirouksia jumalille. Mutta Wilhelm vain hymyili ja sanoi: ”En ollut väärässä suhteesi, kun poistin tikarisi ja miekkasi. Noita esineitä en poistanut tarkoituksella, sillä oli hyvä antaa sinun uskoa olevasi turvassa vaikka jonkin jumalan selän takana, johon et edes usko. Mutta turvassa olet nytkin, sillä kuten jo aikaisemmin sanoin, en vahingoita sinua, ellet sinä yritä vahingoittaa minua tai ketä tahansa Ruusun ritaria.
Minä olen yhä Sigmarin suosiossa, joten hänen esineensä eivät minuun tehoa, kuten eivät myöskään Shallyan esineet. Muiden esineistä en tiedä. Shallya on suonut minulle armonsa toimia oikeuden puolesta Sigmarin asialla. Tule tapaamaan muita, Gruger. Lupaan sinulle, että olet turvassa.”
”Tuota, ennen kuin menemme, olisi minulla jotakin, mitä pitäisi kertoa. Se koskee Milenan etsintää.” Wilhelm vilkaisi miestä ja kehotti jatkamaan. Väri oli alkanut palata hänen kasvoilleen, ja hän rohkaisi lopulta mielensä ja kertoi asiansa.
”Me kävimme täälläkin. Ja monien muiden luona, kunnes lopulta päädyimme erään paronittaren luo, ehkä tunnetkin hänet, paronitar Sofie. Hän tiesi kertoa, että sinä olet täällä Ruusun ritarien huostassa. Ja me tulimme tänne.”
”Koska tämä tapahtui?”
”Eilen. Milena tuli luokseni ja sanoi, etteivät ritarit tienneet sinusta mitään, ja me jatkoimme etsintäämme, joka tulikin pian umpikujaansa, kun emme enää tienneet, mistä etsiä. Koko yön me seikkailimme kaduilla ja yritimme etsiä jotakin, nyt ymmärrän Milenan yrittäneen etsiä vampyyreja, joilta olisi löytänyt lisää tietoa sinusta, tai jopa sinua, ja lopulta me jouduimme vastatusten niiden mustalaisten kanssa.”
”Heinrich ei maininnut mitään Milenan käynnistä, vaikka olin juuri vielä lähdössä luostarille etsimään häntä. Hän käytti minua hyväkseen.” Viha paistoi Wilhelmin kasvoilta peittelemättömänä. ”Tule mukaani.”
Epäilevästi pälyillen ja hitaasti Gruger seurasi Wilhelmiä ja kulki hänen perässään koko ajan tarkkaillen kaikkialle ympärilleen. Lopulta Wilhelm tuli tiloihin, joissa Heinrich ja Marcus jo häntä odottivat. Paikalla oli muitakin Ruusun ritareita, Zack ja Otto olivat myös paikalla.
”Aah, nuorimmaisenikin saapuu viimein. Ja hänellä on mukanaan kuolevainen. Zack kertoi kaiken tapaamisestanne, mutta en ymmärrä, miksi hänet tuotiin tänne, sillä kuolevaiset, vaikka ovatkin heikkoja, ovat myös vaarallisia, jos heidät menee aliarvioimaan.”
”Grugerkin kertoi minulle jotakin. Mikset kertonut minulle eilen Milenan vierailusta täällä? Annoit minun vielä mennä luostarille tekemään kirotun työsi. Tiesitkö sinäkin tästä, Zack?” Zack pudisti päätään, mutta oikeastaan se oli epäoleellista. Oleellista oli se, että Heinrich oli tiennyt, eikä ollut kertonut, vaikka se oli tärkeää, ja nyt Milena oli strgoin käsissä ja hänet uhrattaisiin seremoniassa, jonka tarkoituksena olisi herättää Vurag horroksestaan.
”Jos olisin kertonut, olisit suinpäin ryntäillyt hänen peräänsä. Ja nyt tuo kuolevainen vesitti suunnitelmani, sillä sinä olet jääräpäisin kaikista alaisistani, ja vaikein taivuttaa tahtooni ilman pakkokeinoja, joihin en vielä ole turvautunut. Siitä voit pitkälle kiittää Zachariasta, joka on pitänyt puoliasi niin uskollisesti.” Heinrichin katse oli niin väkevä, että Grugerin teki mieli muuttua näkymättömäksi. Nyt hän kirosi mielessään enemmän kuin koskaan, että oli jäänyt.
”Gruger oli minulle rehellinen, toisin kuin sinä. Ja sinun temppusi takia hänet uhrataan nyt Vuragille.”
”Mistä sinä sen tiedät?” Heinrich kysyi hämmästyen. Viha kaikkosi hänestä nyt tämän tiedon myötä ja uteliaisuus astui tilalle. Hän kuunteli, kun Wilhelm kertoi, mitä Gruger oli kuullut mustalaisten sanovan.
”Tämä on huono uutinen. Meidän on kiirehdittävä työtämme, sillä jopa strigoilla menee aikaa ylittää autiomaa, jossa kuolleet eivät lepää.”
”Minun on lähdettävä niiden perään ja yritettävä pelastaa Milena, jos vain suinkin mahdollista”, Wilhelm sanoi.
”Se on hyvin vaarallinen retki, ja oletettavasti se on, mitä strigoit odottavat sinun tekevän. Se on ansa, Wilhelm. Vaikka selviäisitkin hengissä polttavasta autiomaasta, josta et suojaa auringolta löydä, kuolisit viimeistään lukuisten strigoiden käydessä kimppuusi. Tarvitsen sinua täällä nyt.”
”Jos olisit ollut minulle rehellinen alusta alkaen, ei minun nyt tarvitsisi lähteä tälle vaaralliselle matkalle.”
”Etkö ole kiinnostunut siitä, mitä asiaa ylipapittarella oli sinulle?” Tämä pysäytti Wilhelmin.
”Kertoiko hän asiansa sinulle?”
”Hän jätti kirjeen. En ole sitä avannut, vaan saat sen sellaisenaan lukea itse. Hän tuntui tietävän mitä me olemme, ja oli kuin hän olisi arvannut meidän valehtelevan hänelle. Siitä syystä hän kaikesta huolimatta jätti kirjeen meille toimitettavaksi sinulle.”
Wilhelm mursi sinetin tarkasteltuaan sitä ensiksi. Se vaikutti koskemattomalta. Nopeasti hän avasi käärön.

Rakas Wilhelm

Olen tehnyt tutkimuksia sen jälkeen kun viimeisen kerran näin sinut luostarissa. Silloin en vielä arvannut, mikä kohtalo yllesi oli langennut, mutta epäilys täytti minut jo silloin. Löysin tietoa vanhoista kirjoista, joissa kerrotaan vampyrismista. Noiden asiakirjojen mukaan sielu ei ole kokonaan menetetty senkään jälkeen kun kauhea veriseremonia on käyty läpi. Tämä antaa minulle suurta toivoa vaikka kaikki toivo tuntuukin olevan menetetty. Osa sinua on yhä olemassa, ja on sinusta kiinni, kuinka sitä vaalit. Näillä sanoilla toivon, että me molemmat voimme vielä löytää pelastuksen, ja kuka tietää, vaikka toistemme rakkaudenkin.

Sinun ikuisesti

Milena

Wilhelm sulki kirjeen ja sulki silmänsä. Jokin liikahti hänen sisällään ja hän tunsi olonsa vielä kurjemmaksi kuin koskaan aikaisemmin sinä aikana, jonka oli vampyyrina viettänyt.
”Ooh... me olemme todellakin kirottuja, ja nyt olen vetänyt mukaani hänet, jonka sielun halusin säilyttää puhtaana ja koskemattomana... Minun on lähdettävä hänen peräänsä välittömästi, ja yritettävä tehdä, minkä voin hänen pelastaakseen. Ja jos tämä matka koituu kohtalokseni, niin olkoon sitten niin, sillä kuolema on ainoa palkka, jonka ansaitsen, jos nyt jään odottamaan.”
”Minä en voi sitä sallia, sillä viivytyksestä voi koitua kolonisaatiolle paljon harmia, ja jos Vuragia ollaan todella herättämässä, ja sinä epäonnistut, voi tehtävämme olla tuomittu epäonnistumaan. Me alamme välittömästi tehdä suunnitelmia armeijan nostattamiseksi ja vierailemme kreivi Antonion luona, joka antaa meille oman voimansa käyttöömme.”
”Minun on mentävä hänen peräänsä, sillä voi olla, että onnistun tehtävässäni ja onnistun estämään rituaalin toteutumisen. Jos niin käy, te voitte rauhassa hyökätä necrarchien kimppuun ja täyttää tehtävänne.”
”Jos? Liikaa josseja, Wilhelm. Jos ja kun epäonnistut tehtävässäsi, mikä on todennäköistä, ei meillä ole tarpeeksi aikaa enää toimia. En mielelläni menetä yhtäkään kykenevää soturia tässä taistelussa-”
”Kuka puhui vain yhdestä?” Zack keskeytti. ”Jos Wilhelm päättää lähteä, minä menen hänen mukaansa ja yritän auttaa häntä parhaani mukaan tehtävässään. Se on epätoivoinen yritys, mutta onnistuessaan se tuo meille tasavertaiset lähtöasetelmat necrarcheja vastaan. Minä en usko strigoin liittoutuvan necrarchien kanssa, mutta en myöskään usko heidän taistelevan toisiaan vastaan, vaan uskon strigoin yrittävän hyödyntää tilanteen ja kun me olemme epäonnistuneet, he pakenevat taas piiloihinsa.”
”Marcus?” Heinrich kysyi kääntyen neuvonantajansa puoleen.
”Onhan tehtävä epätoivoisen kuuloinen, mutta mielestäni Zackilla on asiassa ydin. Strigoi ja necrarch eivät solmisi liittoja keskenään, mutta silti strigoi hyötyisi tilanteesta, jos olisimme parasta aikaa taistelussa velho-vampyyrien kanssa. Sama koskee myös necrarchia. Joka tapauksessa me olisimme kahden tulen välissä, toimimmepa kuinka nopeasti tahansa, ja totuus on, että me emme edes vielä tiedä, missä necrarchien linnoitus sijaitsee.”
Heinrich ei pitänyt kuulemastaan, mutta joutui kuitenkin taipumaan sen tosiasian edessä, että heillä ei ollut olemassa vielä edes kunnon suunnitelmaa, saati sitten tietoa vihollisen tarkasta sijainnista. Lopulta hän taipui.
”Hyvä on. Menkää sitten, olet rohkea, kenties rohkein lapsistani, Wilhelm, ja välillä mietin onko se todellista rohkeutta vai typerän rohkeutta, mutta niin tai näin, voit lähteä matkallesi. Tarjoan sinulle suojaksesi myrskypilviä auringon polttavia säteitä vastaan, vaikka ne ovatkin liian näkyviä ja voivat vetää puoleensa Hautojen kuninkaita. Mutta muuta suojaa minulla ei ole. Strigoit todennäköisesti matkaavat karavaaneissa, joita heidän kuolevaiset palvelijansa kuljettavat. Saatte ratsuiksi painajaiset, jotka ovat väsymättömiä kulkijoita. Lisäksi saatte valita 10 parasta soturiamme, poislukien minut ja Marcuksen.
Mikäli Vurag on siinä kunnossa, että vain yksi sielu puuttuu, jotta hänet voidaan herättää, eivät hänen jälkeläisensä ole maanneet mullassaan toimettomina näitä vuosia. Yleensä tuohon vaaditaan satojen vuosien aika. Minkähän pahan voiman kanssa ne ovat tehneet liiton kun ovat moisen edun itselleen saaneet?”
Marcus sanoi oman arvionsa, joka ei lämmittänyt kenenkään mieliä paljoakaan, kaikkein vähiten Grugerin. "Kaaoksen jumalilla voisi olla sormensa pelissä, mutta kuka niistä, sitä on vaikea sanoa. Ehkä Tzeench..."
"En usko", Zack sanoi. "Sillä me tapasimme Korotetun demonin, joka palveli Muutoksen Herraa. Ilmeisesti aave, joka luostarin alapuolella vartioi sisäänkäyntiä luostariin, oli joku jolla oli ollut eläessään jotakin tekemistä juuri Tzeenchin kanssa. Palkkiona aaveen hävittämisestä demoni sanoi herransa muistavan tekomme."
"Hyvässä vaiko pahassa?" Heinrich kysyi ja Zack selitti kaiken mitä oli tapahtunut luostarin alapuolella, ja kenen aave kyseessä oli ollut.
"En pidä tästä, mutta kenties demoni olisi voinut kertoa vaarasta vastapalveluksena. Sillä juuri Tzeenchin palvelijoilla on kyky nähdä tulevaisuuteen, ei ainoastaan yhteen vaan kaikkiin mahdollisiin tulevaisuuksiin."

Kun valinta mukaan lähtevistä ritareista oli tehty, tuotiin heille kaikille painajaiset, jollaisia ei Wilhelm ollut eläessään nähnyt. Gruger katsoi hevosten raatoja inhoten.
”Sinun ei tarvitse tulla mukaan, ellet halua”, Wilhelm sanoi Grugerille, joka kuitetenkin päättäväisesti nousi yhden epäkuolleen ratsun selkään. Hänelle oltiin palautettu hänen aseensa, josta hän oli hyvin kiitollinen.
”En olisi uskonut tämän päivän koittavan, että ratsastan hevosen raadolla, ja kumppaneinani on vampyyri-ritareita, ja minä olen vielä elossa heidän keskellään.”
”Ja elossa pysytkin, ainakin meidän puoleltamme.” Zack vilkaisi Grugerin ja Wilhelmin suuntaan ja ilme hänen kasvoillaan oli hyvin mietteliäs.
Ja niin he lähtivät matkaan kohti pohjoista, pois kolonisaation alueelta. Heinrich oli käyttänyt voimiaan ja mereltä noussut sumu peitti matkaajat alleen. Pohjoisessa näkyi tummia pilviä, jollaisia ei tällä seudulla oltu montaa kertaa luonnonvaraisena nähty. Ne enteilivät erittäin rajua myrskyä.