Munkki Waltherin pyhä amuletti osa 2.

[SPACE MARINE!!!]

kiitos kommenteista!

Täytynee jatkaa tarinaa jahka jaksan sitä kirjoittaa(ja koko ajan yritän parantaa), mutta seuraavaan osaan saatta mennä hiukkasen aikaa, nyt kun koulut kohta alkaa, nii ei välttämättä kerkiä kirjoittelemaan nii paljoa.

[SPACE MARINE!!!]

9. Luku:

Valadir avasi silmänsä, hän ei nähnyt mitään. Hän tunnusteli kädellään ympäristöä ja tunsi oikealla puolella kylmän kallion. Hän laittoi toisen käteensä varovasti maahan ja tunsi siinä pehmeän ruohon. Hän ajatteli olevansa samassa paikassa johon oli pyörtynyt. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja puristi pientä ruohokimppua kädessään.
hänen vatsaansa särki ja hänen suutaan kuivasi, hänen oli pakko saada syötävää. Hän nousi hitaasti seisomaan ja meinasi oksentaa.
Varovaisesti hän asteli eteenpäin kunnes tunsi jalkansa osuvan johonkin kovaan. Hän oli kompastua siihen, ja hetken hän mietti mikä se oli. Mutta sitten hän kyykistyi ja huomasi sen olevan Frederick. Valadir kuulosteli hetken ja huomasi tämän nukkuvan.
" Mitä ihm...?" Valadir mietti kunnes kuuli rasahduksen vähän matkan päästä.
Hän oli täysin hiljaa ja kuuli askelten ääniä, ne lähestyivät koko ajan. Valadir vetäisi miekkansa esiin ja nousi nopeasti seisomaan, hän käännähti ympäri ja tunsi oksennuksen nousevan hänen suuhunsa. Hän oksensi.
Valadiria heikotti, hän ei pystyisi taistelemaan. Eikä hän aikonut ottaa sitä riskiä, että tulija olisi vihollinen. Niinpä hän huojui hetken paikallaan kunnes työnsi nukkuvan Frederickin viereisen pusikon taakse. Hän seisoi paikallaan ja kuuli jo puhetta. Valadir oksensi uudestaan. Ja sen jälkeen kaatui kontilleen maahan. Hän ei saisi jäädä näkyville, ei. Hänen olisi pakko päästä pois.
Sekavassa mielentilassa Valadir kömpi saman pusikon taakse johon oli Frederickinkin työntänyt. Mutta kun hän laittoi kätensä sinne, ei hän tuntenutkaan maata ja hänen tasapainonsa petti.
Väsynyt, huonovointinen Valadir kaatui pensaan takana olevaan kuoppaan ja putosi pää edellä kuivan, multaisen kuopan pohjalle, jossa nukkuva Frederick oli myös. Valadir oksensi uudestaan. Hänen kasvonsa oli kalpeat ja nojasi kuopan seinämää vasten.
Hän ei jaksaisi enää kauaa. Hänen pitäisi saada ruokaa, ja juomaa, vettä. Hän ei jaksaisi ilman ravintoa pitkään. Ja hänellä oli tehtävä kesken, hänen piti palata Otto Simgairen luokse, hän otti tärisevällä kädellään taskusta esiin pienen esineen, se oli amuletti, jossa oli hopeinen riimu keskellä, riimu tarkoitti kirjainta: w
Ja kun Valadir puristi amulettia kädessään, alkoi se hohtaa heikkoa, sinertävää valoa.
Valadirin valtasi omituinen tunne. Hänen vointinsa parani, hänen silmänsä hehkuivat sinisinä pimeässä yössä. Hänet valtasi onnellinen ja hyvä tunne. Ja hänestä tuntui kuin pehmeä lumi olisi hiljalleen laskeutunut hänen päälleen muodostaen valkoisen kehdon hänen ympärilleen jossa hän vajosi uneen.

Hevosten kavioiden hiljaisten askelien äänet hiipuivat pimeään yöhön kun sir Edwardin joukot kulkivat pientä polkua pitkin kunnes saapuivat korkealle kohoavan kallion seinämän eteen.
” Lepäämme tässä, jatkamme matkaa huomenna” Sir Edward sanoi ja käski miehien pystyttää leiri.

Kun nuotio oli sytytetty huomasi tarkkasilmäinen sir Edward jälkiä maassa.
” Täällä on ollut joku, eikä siitä ole kauaakaan aikaa.” Hän sanoi ja tutki maahan painuneita jälkiä.
” Pitäisikö meidän tutkia ympäristöä?” Kysyi yksi miehistä.
” Ei, emmehän edes tiedä ovatko ne vihollisen. Sitä paitsi emme erottaisi pimeässä jälkiä niin hyvin. Parasta odottaa aamuun.” Sir Edward vastasi yhä tutkien jälkiä mietteissään.
” Jätämmekö vartijoon muutaman, hyökkäyksen varalta?” Mies kysyi.
” Kyllä, sinä ja kaksi muuta voitte ottaa ensimmäisen vuoron. ” Sir Edward sanoi kohottaen katseensa samalla maasta ja tuijottaen nuotioon.
” Me löydämme heidät vielä, haluan saada tietää mitä he tekevät näillä main.” Sir Edward sanoi ja vaipui mietteisiinsä. Samalla kun yö pimeni entisestään. Ja kylmä tuuli ulvoi korkealla puissa, kuljettaen hirveitä ääniä sir Edwardin korviin.

[SPACE MARINE!!!]

Tuollaisen pätkän nyt sitten kirjoitin tänne.

Mitä muihin tarinoihin tulee, Itzan puolustus lähestyy loppuaan, mutta en oikein ole jaksanut sitä vähään aikaan kirjoittaa ja jatkoon saattaa mennä aika kauan.

Sitten tämä huumori tarinani, joka on saanut yllättävän hyvä vastaanototn, haluaisin jatkaa sitä, mutta kun on niin paljon muutakin, että ei opikein kerkiä kirjoittamaan. (tämän nyt sain raapustettua nopsaa, mutta sekin vain sen takia etä viikonloppu on juuri alkamassa) joten Peter fanit saavat odottaa vielä jonkin aikaa, joskin epämääräisessä mielessäni alkaa uusi luku jo hämärästi syntyä.

Ja sitten tämä minun "PITKIEN PÄTKIEN TARINA" Lordin aarteen etsintä(johon hluausin kommenteja, sillä aika moni on kuitenkin siä jo varmasti lukenut/vilkaissut. Sinne olen juuri laittanut uuden(entistä pidemmän) tarinan ja odottelen komenteja siihen ja edellisiinkin.

Tämäkin tarina alkaa näitä näkyumin lähestyä loppuaan, joten mitä mieltä nyt sitten olette tästä tarinasta?

[SPACE MARINE!!!]

10. Luku:

Valadir makasi ansakupassa ystävänsä Frederickin kanssa tajuttomana, lainkaan tietämättä siitä, että sir Edward joukkoineen, jotka heitä etsivät oplivat leiriintyneet alle 0 metrin päähän heistä.
Mutta samalla aikaa Otto Simgaire, oli ruvennut epäilemään leirissä, josta valdir, kapteeni ja muut sotilat olivat lähteneet, mitä oli tapahtunut.

Otto istui teltassaan ja katseli aukiolevasta suuaukosta ulos metsän siimekseen ja ajatteli istekseen, missä sotilaat olivat. Olivatko he yhä taistelemassa? Missä he olivat? Oliko heille tapahtunut jotain?
Otto kuunteli tuulen ulvontaa ja hänen mieleensä palautui ajat siitä, kun hän oli vaellellut yksin eksyneenä.
Tällä kertaa hän ei tosin ollut yksin.
Hän katsoi oikealla puolella, sängyssä makaavaa vanhaa sokeaa miestä. Lisäksi leiriä vartioi kolmetoista sotilasta. Otolla oli myös ruokaa, joten ainoa mitä voisi käydä, olisi se, että örkit olisivat voittaneet taistelun ja hyökkäisivät leiriin.
Otto nousi tuolilta ja käveli hetken edes takaisin teltassa ja koitti rauhoittua. Hän oli juuri muistanut vanhempansa.
Eiväthän he muutenkaan Otosta oikein välittänyt. Isä oli aina kännissä ja lähinnä heitti Oton pihalle ja huusi päin naamaa ja käski tämän pysyä poissa. Hänen äitinsä taas vietti kaiket päivät hänen omassa huoneessaan kutoen vaatteita. Vaatteiden kutomisesta oli tullut hänelle pakko mielle. Otto vietti usein aikaa yksikseen ja saattoi olla yönkin ulkona, ilman että sitä ihmeteltiin. Mutta nyt oli kulunut paljon pitempi aika.
Otto ajatteli, että he olivat luultavasti etsineet häntä muutaman tunnin ja julistaneet kuoliaaksi. Sen jälkeen hänen vanhempansa olivat eronneet ja
tappaneet toisensa…

Oton mieliala heitteli(minunkin mieliala vähän heittelee nyt, joten älkää ihmetelkö tekstin laatua)
Hän tarvitsi raitista ilmaa ja hän käveli ulos teltasta. Hän tunis viielän tuulahduksen kun käveli kolmen korttia pelaavan vartijan luokse.
” Pääsenkö mukaan?” Otto kysyi hiljaa.
Vartijat naurahtivat ja joku röhkäisi:
” Mikäs siinä! istu!”
Otto istuutui ja katsoi vartijoita. Nyt hän tunsi olevansa turvassa.
Sir Edward tökkäisi kepillä nuotiota.
” Voitte mennä nukkumaan, minä vartioin tämän yön.” Hän sanoi kun huomasi sotilaiden haukottleevan.
” Yksin? Koko yön?” Häneltä kysyttiin.
” Kyllä.” Sir Edward sanoi ja katsoi tähtien täyttämää taivasta.
Sotilaat eivät enää sanoneet mitään, vaan kukin vuorollaan nukahtivat syvään uneen.

Jostakin päin metsää kuului kova kiljaisu ja sir Edward kohotti katseensa hätkähtäen.
Hetken oli hiljaista kunnes kuului toinen kiljahdus. Sir Edward nousi seisomaan ja tutkaili ympäristöä. Viereisen puun oskat olivat heilahtaneet ja tumma hahmo oli syöksynyt ääniä kohti.
Sir Edward mietti hetken, sitten otti miekkansa huotrasta ja juoksi myös äänien suuntaan.

Oksat raapivat hänen kasvojaan kun hän juoksi suuntaan, jossa kiljahdukset olivat kuuluneet.
Sitten kuului kolmas kiljaisu, aivan läheltä. Sitten kuului veden lorinaa.
Sir Edward katsoi maahan ja huomasi kuun heikossa valossa pienen puron virtaavan hänen vasemmalla puolellaan. Kirkas vesi tahriutui pian verstä punaiseksi.
Sir Edward lähti seuraamaan puroa. Puro muuttui koko ajan sakeammaksi ja pian hän näki edessään, maassa makaavan kuolleen, nuoren naisen ruumiin.
Sir Edward meni naisen luokse ja huomasi tässä purema jäljet.
” Vampyyri” Hän sanoi hiljaa.
Oksa rasahti sir Edwardin takana, ja salaman nopeasti sir Edward kääntyi ja iski miekkansa hänen takanaan seisovan vampyyrin sydämeen.
Vampyyri luuhistui kuolleena sir Edwardin jalkojen juuren ja samalla lensi kymmenistä vampyyrin ruumista ympäröivistä puista lepakoita ja hävisivät tummaan yöhön.
Sir Edward puhdisti miekkansa verestä ja hautasi kuolleen naisen.
Vampyyrin hän tökkäsi paksulla puukepillä puskaan ja lopuksi kirosi tämän, potkaisi tätä ja sylkäisi vielä naamalle.
Sitten hän kääntyi, katsoi vielä kerran naisen hautaa ja lähti takaisin leiriin.

[T3ro]

Otto otto otto otto otto otto otto otto.... Etsää oo kuullu sanasta "Hän"????



Ps. Miksää muuten käytät kahta nickkiä vieläkin?

[SPACE MARINE!!!]

Olen kuullut sanasta "hän"

Ja käytän kahta nicciä koska epämäärisyys kasvaa.