Sotavasara.net

Gilaelin kirjoitti:Oheisen kirjeen kopioita on alkanut ilmestyä Swedlandin pääteiden varsilla kasvavien puiden runkoihin naulattuna.

Pitkän ja uuvuttavan luolastoretken jälkeen rottayliherrarotta Griksnitt nousi luolastosta maistamaan kirpeää ja uskomattoman hyytävää talvi-ilmaa.
.
..
...
....
Reklandissa pitäisi olla lämmin loppusyksy.
...
..
.
Kartta ei tainnut olla aivan niin tarkka kuin luvattiin. Griksnitt vannoi itselleen syövänsä (tai syöttävänsä) karttakauppiaan heti tämän löydettyään. Kartta oli johtanut johonkin rottajumalan hylkäämään talvihelvettiin. Ei ollut kulunut kuin muutama minuutti luolasta poistumisesta ja jo Grinsnittin karvat alkoivat jäätyä ja hilettä alkoi muodostua metalli-olkapääsuojuksille. Kyllä, kyllä, syylliset löydettäisiin ja oikeaoppinen rangaistus annettaisiin.

Sillä aikaa ongelmaksi tulisi muodostumaan hupenevat ruokavarastot, kylmän ja puutteellisen lisäturkin aiheuttamat paleltumat sekä kuolemat, että suoranainen kapinointi. Vaikka Griksnitt oli varma että rottaogrejen ulkoiluttaminen kapinallisempien rottien lähettyvillä varmasti viilentäisi nuorten rottien kiehuvaa verta, kapina oli varma jos saalista ei alkaisi tulla. Ja pian.

Olikin onnen (ja Rottajumalan) lahja että luolaston suuaukko sijaitsi lähellä lumista metsää: metsä tarjoisi heille tarpeeksi suojaa ja tarpeeksi puuta polttaa että luolastojen lämmitus olisi mahdollista. Ongelmallisesti muutamat tiedustelu- ja puunkeräyspartiot eivät olleet palanneet joten joko ruojat olivat karanneet tai metsässä olisi jotain aivan muuta. Ja hyökkäävää.

Asia täytyisi hoitaa.



................................................


Haltijoita. Tai ainakin jotain pitkiä karvattomia kaksijalkaisia.

Metsä oli pullollaan niitä. Kun Griksnittin "sotajoukko" (oikeasti kasa metsänkaatoon kasvatettuja ogreja, Mahtava Mato itse sekä pienehkö seurue sotureita ja orjia) oli itsevarmasti kävellyt sisään metsään, heitä oli noussut vastaanottamaan nuolisade joka oli kaatanut useita sotureista. Osa sotakoneista (eli hakkuusahoista) oli hajotettu käyttökelvottomiksi kaukaa ammutuilla palavilla nuolilla, ja Ogret olivat saaneet raivokohtauksen nuolten aiheuttaman kivun takia. Griksnitt oli laskeutunut hiljaa ja vähin äänin ratsunsa selästä (olihan hän melko massiivinen kohde, yksinään ja korkealla näköalapaikalla ogren hartijoilla) ja siirtynyt ruoskimaan sotureita eteenpäin. Mahtava Mato oli tiukasti Griksnittin talutushihnassa, ei kävisi että olento alkasi syömään muita rottia tai tekisi muuta asiaankuulumatonta.

Olkoonkin että kun suuri haukka-mikälie olento lensi Madon pään yli, Griksnittin mahtava paino ja lihasvoima ei auttanut hetken vertaa kun Mato pyrähti liikkeeseen jahtaamaan griffonia. Griffonin selässä näytti olevan jonkinlainen haltija-olento joka kantoi suurta miekkaa, auran ympäröimänä. Griffoni laskeutui hetkeksi repimään ja raatelemaan sotakoneita, repien kappaleiksi tukipalkkeja, warppikivilokeroita ja loputtomia metrejä narua joilla kone oli sidottu yhteen. Vain kun kone oli romahtanut kasaan kokonaan ja Madon sodanmylvintä kantautui Griffonille ja sen ratsastajalle, lähtivät he lentoon kohti toista, lähellä sijaitsevaa konetta. Tällä kertaa kun Griffoni lensi repimään laitetta, Mato saavutti Griffonin ja repäisi yhdellä kädellä sen ratsastajan pois satulastaan ja aloitti tappavan painiottelun kynsivän ja nokkivan Griffonin kanssa. Griksnitt katsoi vieretstä kun haltijaherra nousi ylös maasta, sylki jonkinlaisen äännähdyksen ilmaan ja katosi. Samalla Griffoni oli muuttunut liikkumattomaksi liha-luumassaksi Madon hellässä käsittelyssä.

Ikävä kyllä samaa ei voinut sanoa tapahtuvan koko taistelukentällä. Ogrejen mylvintä edessä paljasti että olennot tunsivat kipua, eikä vain vähän kipua vaan yksi ogreista oli jo henkitoreissaan. Toiset eivät olleet kovinkaan hyvässä kunnossa, viillot ja murskautuneet luut pilkottivat ogrejen ihossa kun itse puut tulivat eloon ja alkoivat piestä rottia edestään. Yksi varsinaisen väkivaltainen ja iso puu lähetti lentoon useita rottasotureita jokaisella kätensä heilautuksella.

Mielenkiintoista. Tätä tulisi tutkia pidemmin, tuumi Griksnitt samalla kun rynnäköi puuta kohti. Nopea ranteen heilautus ja Griksnitt poistui puun luota samaa vauhtia, muutamia metrejä ilmassa ja ilman suurinta osaa hammasrivistään. Näky ei ollut rohkaisevin lähellä olleille sotureille jotka kääntyivät hännällään ja luikkivat pakoon.

Griksnitt päätteli että metsä olisi parempi jättää uuteen päivään ja uuteen yritykseen. Kenties he voisivat tuoda lisää liekinheittimiä ja varustaa rottaogret liekinheittimillä, tai ainakin opettaa ne heittelemään palavia tynnyreitä?

Rottaherra poistui paikalta vähin äänin, Mahtavan Madon kantamana (tai tarkalleen ottaen Griksnitt kipusi madon selässä olevan sydän-moottorilaitteen päälle) jättäen armeijan lipunkantajat kasaamaan selviytyjät ja tekemään taktisen vetäytymisen. Ainakin kun hän katsoi taakseen, hän näki metsän palavan ja lukemattomien rottien ja haltijoiden ruumiiden peittävän verenpunaiseksi värjäytynyttä lunta. Pian, ruumiit alkaisivat jäätymään. Kaikki, paitsi Rotat, jotka olivat kuolleen syvimmällä metsässä jotka olivat... aivan. Heitä.


Rutonkantajia.
..........

Tilanne oli toivoton. Ei voinut käsittää millaisen vastuksen he olivat saaneetkaan. Yksinäinen, huppupäinen örkki hyppi voltteja hänen henkilökohtaisen kaartinsa keskellä – se livahti yhden kilven ali, väisti toisen kirveen, kiepahti kolmannen kääpiön selän taa ja viilsi hänen kurkkunsa auki pitkillä veitsillään. Ja tanssi jatkui.

”Ottakaa se nyt jo hengiltä!” Larsson huusi epäusko äänessään. Hänen komentamansa ihmisjoukot hänen ympärillään ottivat askeleita taaksepäin toisiaan vilkuillen. Taistelun sekunnit olivat minuutteja. Ja ne tulivat. Valtavien kirveiden meri vyöryi heitä päin.

Hetki oli koittanut. He eivät selviäisi. Hän huusi komennon, ja vasaraansa tarttuen taani Larsson rynnisti vihollista päin. Mielipuolen lailla karjuen, kyynelet silmissään hän heittäytyi örkkien eteen pyrkimyksenään viedä mahdollisimman monta mukanaan. Ehkä häntä seurattaisiin!

Seuraavaksi hän maistoi routaista mutaa.

*

”Ja siitä! Ja siitä!” Oscar II von Fockenholm kiljui, ja heilutti asettaan ilmassa samaan tahtiin kuin hänen edessään taistelevien miestensä kalvat. Sotilaiden terät purivat örkkien panssariin, ja Oscar II:n miekka halkoi ilmaa kuin voita.
”Siitä! Varo, takana – hyvä! Juuri noin! Juoskaa, idiootit! Idioottiangoratuurat!” hän hurrasi ja hyppi paikallaan koivet ilmassa vispaten.
”Matkaan! Ne pakenevat! Järjestäytykää uudelleen! Keskilinja on pelastettava!” joku huusi, ja osoitti keskikentälle. Kaikki valmistautuivat rynnäkköön hyvässä järjestyksessä ja määrätietoisesti.
”Niin juuri! Kuten sanoin – keskilinja on pelastettava!” Oscar II:n huusi, ja nautti omasta äänestään suunnattomasti. Kyllä, taistelut todella OLIVAT mahtavia kokemuksia! Varsikin kun hän voitti.

Kääpiöiden ja ihmissotilaiden rivit rysähtivät paikalta pakeneviin örkkeihin, jotka olivat saaneet riittämiinsä varsijousen vasamia, ja isku niiden selustoihin oli viimeinen pisara.

”Voitto on meidän!” Oscar II huusi, ja kiipesi kalpa kädessään korkeimmalle lohkareelle, jonka löysi. Hän vetäisi etumuksensa nyörit auki, ja tarrasi aseensa varteen tiukasti tyvestä. Ruumiinsa jatketta hän heilutti niin laajassa kaaressa kuin vain taisi. Vispasi ja heilutti hän kädessään pyörivää kalpaa, ja huusi irvistäen pakenevien örkkien suuntaan.
”Siitä! Paetkaa, koirat! Hahaa! Kukaan ei meitä voi pysäyttää! Tulkaa vain uudestaan hakemaan, tulkaa niin! Täältä tätä saa! Veronperintää, niin! Ei tämän parempaa—”, hänet huomanneet sotilaat huusivat ääneen näyn nähdessään, osa sulki silmänsä ja osa karjui kauhusta hänen messunsa peittäen. ”—lia mistään saa, vaan eipä liikene teillekään! Lortot, haisevat apinat, vihreät vänkyräsääret!”

Viimein hän keräili itsensä hengästyneenä, itsensä läkähdyksiin tanssineena ja karkeloineena. Adrenaliini virtasi yhä hänen veressään kaikkien häntä suojelleiden miesten taistelun seuraamisesta. Sydän tykytti. Hiki kirposi pintaan railakkaasta pakkasesta huolimatta. Veri kiersi kaikissa hänen ruumiinsa osissa. Hän huokasi onnellisena. Sitten hän marssi paareille, joilla taani Larssonia kannettiin sairastelttaan.
”Vanha kuoma! Kyllä tämä on elämää!” hän huudahti, ja läimäytti tajuttomana makaavan kääpiön olkapäätä parantajien suureksi harmiksi ja kiusaksi. ”Nythän olemmekin tasoissa! Pelastus pelastuksesta! Kyllä, näin on.”

”On tämä elämää”, Oscar II von Fockenholm huokaisi ehkä ensimmäistä kertaa minkään puolesta elämässään jännittäneenä, ja kohensi *ullikukkaronsa asentoa kullanarvoiset kalleudet kilisten.

"Kyllä se niin on, että Swedland on paska maa. Eivät tiedä sotimisesta mitään. Parhaat sodat järjestetään Torhosiassa ja Mäntymannussa on Haukanmieli tietysti. Löytyykö tältä edes vankkuria? No siellä on. Tule nyt sieltä kuule ihmisorja. Ja kyllä riittää yksi reppu. No niin tack ska du har. Voi juma mikä kaljupää. Ruma ihminen ja ruipelo vielä helvete. Nu ska åke till läger. Tack ska du har. Hintti. No niin. Ollaanko me nyt perillä? Ny ska åke till helvete. Mä en koskaan halua nähdä sua. Kaljupää ruipelo. No painu helvettiin nyt siitä. Ainoa mitä tässä maassa voi tehdä on kiduttaa sotavankia kuoliaaksi. Oikeastaan mä en tarvii muuta kuin yhden sotavangin jonka jälkeen mä lähden takaisin Torhosiaan. Missäs ihmeessä se minun palvelijani onkaan? No hei. Nu jag vill har en råttå knulla. Ha vi råttå? Ja jassoo."

Vähän ajan päästä tuoreesta taistelusta vastavangittu rottien sotilas heitettiin Mardoksen telttaan.
"Kuule. Sähän olet ruma. Mutta se mitä minä halusin, että olet sotilas ja sinulla on sellaista bojointa läskiä, kun työntää miekan vatsaan, niin se pitää kimmota sieltä kanssa eikä jäädä kiinni kuin nälkäänäkevän lapseen juma sellaiseen nahkaan, joka ei ollenkaan jousta."
"Mina ei ummartaa."
"No kyllä siinä on ruohoa siinä naamasi edessä. Älä nyt. Minä olen sotinut. Siitä minä saan rahaa kansaltani." "
"De olla sodilas"
"Ei sun tehtävä ole kysyä turhia."
"Mina dahtoa vedda"
"Mikä helvetin lehmä sinä oikein olet? Pitää juoda jatkuvasti kuin mikäkin vasikka. Ja miksi sinulla on panssarit kuin aliälyisen hiiden tekemät."
"Mina varastaa njama guolleelta hiidelta."
"Sinä haiset viemärille."
"Darkemmin Swedlandin bieamerille. Be dahdomme olla idsenäisiä."
"Teidän ei kannata olla itsenäisiä. Se riittää, että minä olen itsenäinen. Ja sinä teet mitä minä sanon. Katso nyt sitä minun *ullia. Ala ihailla sitä. No niin näetkö. Kyllä se nousee kääpiölläkin. Mitä ihmeen sinä olet syönyt voi juma, kun hengityksesi haisee."
"Gakkaa. Minja suoda råttån gakkaa."

"No sen minä kyllä arvasin. Ja nyt juma ne hiiden panssarit pois. Kuvitteletko, että olet uskottava sotilas, kun sinulla on tuollainen varustus. Ja miten sinulla voi riippua iho kuin sialla, vaikka sinä olet sotilas. Oletko sinä juonut viemärivettä koko elämäsi ajan?"
"Do bitä muudakaan"
"No kuule, kun mä kerron tästä kavereille juma Torhosiassa, että mä kidutin viemäristä kotoisin olevaa sotavankia Swedlandissa. Tämä on oikeutta."
"Dorhosia. Guulostaa hiedolta baikalta."
"Helvette älä sä puutu mun asioihin. Keskity sä siihen läskiisi ja voi juma millaiset karvat sinulla oikein on. Mä halusin karvaisen rotan."
"Binulta leigattiin garvat durkista varden eiled."
"Eikä leikattu. Sinulla ei helvetti kasva ollenkaan. Mä halveksin sua, mutta mä aion kiduttaa sinua siitä huolimatta. Se on kohteliaisuutta. Kuule mitä öljyä sä oikein käytät panssarissasi. Onko tämä niitä rottien ihraa mitä teillä päin käytetään mitä sinä olet työntänyt saastaiseen panssariisi."
"Gyllä."
"Toihan on ihan aliarvoista. Etkö sinä tiedä mikä on taidokas varusteiden huolto? Sinä olet mekaaninen orja. Ja kuule nyt läski mä haluan sitä verta. Se on sitä jaloutta.
"Aaagh. Nej, nej, nej. Bidä en haisda bidun verdani."
"Hyi helvedde en halua haistaa tuollaisen läskirotan verta. No ei juma, sinullahan ei ole ollenkaan verta. Tuleeko sieltä mitään? Muutama tippa. Hyi helvedde. Sinä et ole mikään sotilassankari. Sinä olet likainen rotta. Ei kyllä tästä tule mitään, kun on tuollainen sotavanki."
"Ei dule bidään, gun on doid iso *ulli."
"Ja nyt alat kärsiä siitä kuin kunnon kidutettava. Ainoa hyvä puoli sussa on toi bojoin läski. Mutta sitten olet aivan täysin karvaton, kuin mikäkin peikko."
"Bida eij ubbartaa mida sida buhua."
"Kuule haista paskaasi. Nu ska vi börja. Sä et pääsisi ollenkaan mun armeijaan. Siinä on kuule urheita ja raavaita kääpiöitä, joita mä koulutan nyrkilläni ihan itse."

"Hurder råttå, Durgle, Balal!"
"Kuule ymmärrätkö sä mitään Kaaoksesta?"
"Miga olla Gaaos?"
"Kuule ole hiljaa. Katso kuinka sun läskit heiluu. Ne ei kunniota muuta kuin gravitaatiota. Kääpiötä ne eivät kunnioita. Sellaiset läskit jotka kunnioittavat kääpiötä, niin ne sulavat käsissäni."
"Aaargh! Mardos! Mardos!"
"Helvette. Tästä lähtien minä kidutan vain haltioita. Niissä on metsän tuoksua. Kuule sanonko mä vaimolleni, että mä kidutan sikaa. Älä pyöritä päätäsi. Mä olin yhdessä haltioiden kotimetsässä ja kysyin yhdeltä ihmisten diplomaatilta, että oletko kiduttanut haltiaa, koska se on parasta kulttuurien tuntemusta. Sussa haisee vain puhdas viemäri ja likaiset käytävät teidän saastaisiin koloihin. Ei sussa mitään kulttuuria ole. Miten sä katsot minun *ulliani?"
"Aagh! Iso *ulli. Dahdon bain oddelised lobbun!"
"Ole hiljaa! Yritä edes antaa sellainen mielikuva, että olet sotilas. Et sinä ole mikään orja tai ehkä sinä oletkin. Ihaile sitä mun *ullia. No niin Ooh. Oli muuten paskin kidutus mitä mä oon koskaan kokenut. Nyt kun sä vuodat siitä kuiviin, niin me heitämme sinut roviolle yhdessä sinun likaisten tovereiden kanssa."
"Gloghrgrh. Glorghthg. Gloghtfrgh."
"Kuole pois. Vastenmielinen lihava rotta. Älä yritä kuule mitään. Vastenmielistä."

Sir Henry De Arundel nosti vaivalloisesti visiirinsä näyttääkseen miehilleen olevansa yhä hengissä. Hien, veren ja ulosteen haju kohtasi Kesävirtojen paronin kasvot sellaisella voimalla, että se sai hänet melkein kakomaan. Hän oli tottunut suuriin taisteluihin, ruumiisiin ja housuihinsa paskoviin kuoleviin miehiin, mutta olennot joita vastaan he olivat taistelleet tunteja, haisivat kuvottavammalta kuin mikään mitä nuori aatelismies oli kohdannut lyhyen elämänsä aikana. Henry riuhtaisi Kallonhalkojaa ohjaksista suuri musta ori kääntyi tottelevaisesti ympäri. Sir Henry kohtasi väsyneiden miesten katseet. He olivat rikkoneet vihollisen muodostelman kaksi kertaa, ratsastaneet takaisin linjojen taakse, vaihtaneet rikkoutuneet peitset uusiin ja pitäneet Mäntymannun kuninkaan armeijan oikean laidan kasassa. Huovien haarniskat olivat lommoilla, heidän hevosensa olivat rääkättyjä ja osa miehistä näytti vain nuokkuvan satulassa. Mutta he olivat päättäväisiä. Sieltä täältä nousi kannustushuutoja ja jotkut nostivat nyrkkinsä pystyyn nähdessään paronin ratsastavan eteensä. Jäljellä olevat taistelukuntoiset huovit olivat kokoontuneet kolmannen armeijakunnan taakse pienelle kukkulalle, josta miehillä ja heidän aseenkantajillaan oli hyvä näkymä kahden tumman havumetsän väliin jäävälle lumikentälle, joka ei ollut enää valkoinen. He eivät pelkää, Henry totesi ajatuksissaan turrasti, katsellessaan miehiään. He olivat kaikki kannuksensa ansainneita bretonnialaisia ritareita. Tappajia jokainen. Mutta tappajatkin pelkäsivät taistelussa. Nyt kuitenkin kaikki oli liian epätodellista pelolle.

Kaikki oli ollut liian epätodellista siitä lähtien kun Sir Henry oli suudellut Mäntymannun kuninkaan sormusta ja vannonut tälle uskollisuutta osana etsijän valaa. Lain Suurdemoni leijui raudanharmaalla taivaalla hohtaen kuin naisen muotoinen tähti kietoutuneena valkeaan valoon. Ohdakkeet versoivat verisestä lumesta olennon alta ja tarttuivat rottamiehiin. Hirviöiden kilpumuuri hajosi ja alastomat dryadit syöksyivät verisen turkin ja katkenneiden hampaiden täyttämien, hajonneiden rivien sekaan. Keskellä kenttää metsänväki perääntyi. Kauniit olennot, Järven Neidon palvelijat, ampuivat viimeisiä nuoliaan hirviöiden loputtomiin riveihin kunnes järjestäytynyt liike muuttui etenevän hirviölauman edellä massan juoksuksi kohti kukkulaa jossa Sir Henryn huovit odottivat. Minun pitää suojata heidän perääntymisensä. Ajatus ei konkretisoitunut sanoiksi. Oli kuin hän olisi unohtanut oman kehonsa. Taivaalla salamoi ja tuuleessa, eläimellisten huutojen yli kantautui laulu jonka sanoja Henry ei ymmärtänyt, mutta jonka merkityksen hän tunsi. Minun pitää suojata heidän perääntymisensä. He ovat henkiä. Eivät he voi kuolla. Tämä ei voi olla todellinen maailma. Minun pitää suojata heidän perääntymisensä.

Sitten laulu loppui ja hän räpäytti silmiään. Varmuus ja rauha valtasi hänet - sellainen jonka soturi tuntee tietäessään voittavansa. Tähän saakka taistelu oli ollut absurdi uni, mutta nyt hän tunsi sotivansa. Hän tiesi mitä vihollinen oli tekemässä ja mitä hänen itsensä tuli tehdä. Tunne sai nuoren paronin melkein hymyilemään. "Vielä kerran!" hän huusi. "Ne ovat karvaisia paskiaisia ja Neidon nimeen ne eivät ole kotoisin tästä maailmasta. Mutta ne ovat jalkaväkeä! Ne ovat alhaista, pelkurimaista jalkaväkeä! Me löimme ne kahdesti. Me lyömme ne vielä kerran!"

Punasilmäinen turkin ja kynsien meri lähestyi metsän väen jousimiehiä. "Kiilaan! Kiilaan!" Henry huusi komennon huovien alkaessa järjestäytyä hyökkäysmuodostelmaan. Henry tarttui peitseensä ja katsoi viimeisen kerran miehiään visiiri ylhäällä. Me olemme tappajia, hän mietti ja tunsi ylpeyttä vasalleistaan jotka olivat seuranneet häntä tänne saakka. "Huuto on Kesävirrat!" hän ohjeisti. "En tiedä mitä kieltä ne perslävet puhuvat, mutta haluan niiden tietävän kuka niiden rivit mursi!" Sitten he ratsastivat. Ensin hitaasti. Vauhti tuntui lähes tuskallisen vaivaiselta verrattuna henkensä edestä pakenevaan metsän väkeen ja kuin ruoskan ajamina juokseviin rottamiehiin. Henry ei pitänyt kiirettä, ei hätiköinyt. Hän tiesi kuinka sotaa käytiin. Hän laski visiirinsä alas ja vei sitten raskaan sotapeitsensä eteensä. Sitten, kun viimeisetkin ritarit olivat laskeutuneet kukkulalta ritari Henryn vieressä painoi torven huulilleen ja soitti rynnäkkökäskyn. Sir Henry potkaisi Kallonhalkojaa kylkiin ja hevosen askellus muuttui raviksi. Maailma muuttui jylinäksi joka kaikui ukkosen lailla suljetun kypärän sisällä. Toisiinsa iskeytyvän teräksen, kiljaisujen ja luiden rusahdusten keskellä kuului kirkkaana huuto: "Kesävirrat! Kesävirrat!"

******

Sir Henry laskeutui vapisten ratsunsa selästä. Hän ei ollut haavoittunut - tilealainen levyhaarniska jonka hänen isänsä oli avokätisesti hänelle hankkinut, oli osoittautunut maineensa veroiseksi. Hän oli elossa, turta, väsynyt ja tärisi. Oikeaan käteen sattui ranteen kohdalle, eikä Henry ollut varma, olisiko hän jaksanut enää pitämää miekkaa kädessään. Kömpelösti hän irrotti kypärän päästään ja suki hikiset, vaaleat hiukset pois otsaltaan, sulki silmänsä ja hengitti kirpeää yöilmaa. Taistelu oli kestänyt aina hämärän tuloon saakka, jolloin rottaolennot olivat lopulta antaneet periksi ja perääntyneet takaisin toiselle puolen metsää. Taistelu oli ollut verinen, liian verinen. Koskaan ennen tätä Henry ei ollut ottanut osaa taisteluun, jossa kumpikin osapuoli jatkoi taistelua katkeraan loppuun saakka välittämättä miestappioista.

Bretonnialaisten leiri oli metsäaukealla, joidenkin mailien päässä taistelupaikasta ja huutomatkan päässä metsän väen leiristä. Bretonnialaiset taistelivat Metsän kuninkaan alaisuudessa, mutta he eivät olleet tervetulleita näiden leiriin. Henry ei valittanut siitä. Hän tiesi paikkansa metsän väen keskellä, eikä hänellä ollut tahtoa sotkeentua näiden asioihin sen enempää kuin hänen oli määrä. Järven Neito oli ilmestynyt hänelle unessa edellisenä vuonna keskikesän juhlan aikaan ja kertonut Graalin siunauksen odottavan häntä, mikäli hän, vaivainen kahden kartanon ja viiden rälssitilan paroni, palvelisi Mäntymannun korkeaa kuningasta. Henry ei ollut erityisen uskonnollinen mies, mutta sinä vuonna hän oli rukoillut Neidon kappeleissa ympäri eteläistä Bretonniaa useammin kuin koko elämänsä aikana. Hänen isänsä, Marguillesin jaarli oli luullut poikansa seonneen, kunnes eräänä päivänä joukko metsän väkeä ratsasti hänen linnaansa johtajanaan haltia nimeltä Fyriendo Koivunlehti. Mestari Fyriendo, joka tunnettiin kaikkialla Bretonniassa Järven Neidon palvelijana ja bretonnialaisten ystävänä, ilmoitti jaarlille jumalattaren siunaavan hänen poikaansa Graalin Maljalla, mikäli tämä tekisi pyhiinvaelluksen Swedlandin maahan Mäntymannun korkean kuninkaan joukoissa. Sinä iltana jaarli kestitsi vieraita kaikella mitä linnansa ruokavarastoista löysi. Seuraavana päivänä hän käski nostattaa ritareita mailtaan Henryn matkaa varten, sekä rakennuttaa mailleen uuden luostarin - jonne hän vuoden loppuun mennessä lähetti oman nalkuttavan vaimonsa.

Henry antoi Kallonhalkojan palvelijansa huostaan ja vaelsi väsymyksestä tyhjyyteen tuijottaen kohti omaa telttaansa. Haavoittuneiden huudot ja ohi kiitävien, outoa kieltään pälpättävien paikallisista kylistä bretonnialaisten leiripalvelijoiksi hankittujen naisten ja lasten puhe sekoittuivat päätä kivistäväksi kakofonian ristiaallokoksi, joka sai Kesävirtojen paronin toivomaan, että joku oli ymmärtänyt tuoda hänen telttaansa viininleilin ilman erillistä käskyä. Silmät ärtymyksestä suljettuina hän astui telttaansa ja huusi palvelijapoikaa auttamaan haarniskansa riisumisessa. Poika ei kuitenkaan ilmestynyt hänen vierelleen vaan kyhjötti pelokkaasti suurehkon komentoteltan pimeimmässä nurkassa. Kiroten ääneen Henry oli juuri aikeissa astella pojan luo ja piestä tähän tottelevaisuutta, kun hän ymmärsi katsoa eteensä, keskelle telttaa, tulisijan ääreen. Mäntymannun korkea kuningas Kyrian Haukanmieli seisoi hiilipannun edessä, hohtaen omaa, taianomaista valoaan joka sekoittui hiilloksen punaan. Hän oli ollut mukana taistelussa lentäen suurella aarnikotkalla suoraan vihollisen keskustaan, mutta haltioiden kuningas ei näyttänyt vähäisintäkään merkkiä väsymyksestä tai uupumuksesta. Hänen silkkiset vaatteensa olivat huolella silitetyt, mustat hiukset oli kammattu reunustamaan kauniita, ylväitä kasvoja ja hänen uumillaan roikkui legendaarinen taikamiekka Valkoinen Lilja, josta bardit lauloivat tarinoita halki bretonnian. Kuninkaalla ei ollut mukanaan vartijoita. Hän saapui ja poistui huomaamatta käyttäen teitä, joita kuolevaiset eivät nähneet. Henry heittäytyi maahan toisen polvensa varaan ja kumarsi syvään. Hän tahtoi sanoa jotain, mutta hänen kielensä oli liimaantunut kiinni hänen kitalakeensa hämmästyksestä. Hän oli tavannut kuninkaan toki aikaisemminkin, mutta oli tyystin ennen kuulumatonta, että kuningas Kyrian kunnioitti häntä saapumalla itse hänen, Sir Henryn telttaan. Ja kuitenkin, polvistuessaan, outo ajatus luikerteli nuoren paronin päähän: Hän oli pelastanut tämän ikiaikaisen kuninkaan joukot täydelliseltä teurastukselta. Tietenkään hän ei sanonut sitä ääneen.

"Nouse Henry Valloninpoika." Kuninkaan ääni oli heleä, eteerinen ja käskevä. Henry nousi pystyyn, yrittäen olla irvistämättä rasituksen tuottamasta kivusta, ja piti katseensa maassa. "Sinä pelastit minun mieheni tänään. Yhden asrain henki on kymmenentuhannen mon-keighin hengen veroinen ja sinä pelastit tänään lukemattomia sieluja Suurelta Viholliselta. Neito on sinuun kovin tyytyväinen - ja tahtoo osoittaa sinulle kiitoksensa." Kuningas Kyrian puhui vailla tunnetta, kuin vain todeten asian laidan. "Onko miekallasi nimeä?" hän kysyi. Henry nielaisi ja nyökkäsi: "On teidän majesteettinne. Sen nimi on Käärmeenhammas." "Vedä se esiin", Mäntymannun kuningas käski. Henry veti miekan huotrastaan ja piti sitä edessään kämmenissään molemmissa käsissään. Käärmeenhammas oli vanha mutta hyvin taottu miekka, joka oli kulkenut suvussa hyvin kauan. Vanha ja käytetty miekka, jonka terä alkoi nyt hohtaa himmeää vihreää valoa. Henry oli pudottaa aseen kädestään hämmästyksestä, mutta onnistui pitämään kätensä vakaina.

Kuninkaan takaa, teltan varjoista astui esiin alaston haltianainen jonka hoikkaa, kaunista vartaloa pitkin juoksivat hopeisten ja kultaisten ketjujen nauhat. Hänen pieniin rintoihinsa oli tatuoitu sinisiä ja mustia spiraaleita nännien ympärille. Nainen oli Neidon papitar - ei sellainen kylmä profeetta, jollaisia bretonnialaiset papittaret ja nunnat olivat, vaan villi, vaarallinen olento jonka mustiin hiuksiin saattoi hukkua ja jonka tummat silmät varastivat varomattomien sieluja. "Anna miekka minulle", nainen sanoi ja ojensi lintumaisen ohuen kätensä kohti paronia. Hetkeäkään miettimättä hän antoi Käärmeenhampaan naiselle, joka saadessaan miekan alkoi hymyillä viekasta, lähes pahantahtoista hymyä. "Morniel te tuin on Neidon papitar. Tee kuten hän käskee ja jumalatar palkitsee sinut", kuningas sanoi ja poistui kadoten varjoihin, ennen kuin Henry ehti vastata tälle. Seurasi hiljaisuus jota rikkoi ainoastaan hiilipannun vaimea kohina.

"Juoda Graalin Maljasta on suurin siunaus ja kunnia jonka bretonnialainen hyvä mies voi osakseen saada", Morniel sanoi, äänellä joka oli vain vaivoin enemmän kuin kuiskaus. "Henry te tuin Kesävirrat, oletko sinä hyvä mies?" Nainen tuijotti tummilla silmillään suoraan Henryyn ja nuorukaiselta vei aikaa vastata kauemmin kuin hän olisi tahtonut. Henry selvitti kurkkuaan, nielaisi ja sanoi sitten kaikella itsevarmuudella jonka kykeni itsestään löytämään: "Olen Arundelin suvun perijä, hyvien miesten sukua ja hyvä mies itsekin." Morniel hymyili ivallisesti, eikä hän sanonut mitään ennen kuin häpeän ja turhautumisen puna alkoi levitä nuoren miehen kasvoille. "On Järven Neidon tahto että sinusta tulee suuri mies, vahva mies - ja hyvä mies. Sellainen mies, joka ei ole vain Kesävirtojen paroni, eikä ainoastaan Marguillesin jaarli, vaan Marguillesin herttua."

Henryn suu loksahti auki. "Mutta... eihän Marguilles... vain kuningas voi tehdä..." Nyt Mornielin hymy muuttui lempeäksi ja lämpimäksi. Hän käveli Henryn luo ja silitti silkinpehmeäillä sormillaan paronin täisiä hiuksia. "Bretonnian kuningas on kuningas Neidon armosta ja vain Neito voi päättää kuka on arvollinen olemaan herttua, pappi tai maalainen. Neidolla on varallesi suuri tulevaisuus - sellainen jossa Bretonnian kuningas myöntää sinulle herttuakunnan. Oletko valmis ottamaan sen kohtalon vastaan?" Hetkeäkään miettimättä, katsoen naista suoraan silmiin Henry vastasi: "Olen." Morniel jatkoi Henryn hiusten silittämistä, niin että mies saattoi haistaa tämän huumaavan tuoksun. "Se jää nähtäväksi. Neito antaa juoda maljastaan vain niiden, jotka osoittavat palvelevansa häntä koko sydämestään", nainen sanoi hajamielisesti. "Olen valmis tekemään mitä vain! Näytän Neidolle että olen hänen arvoisensa! Olen tehnyt etsijän valan!" Henry huudahti nyt päässään mielikuva itsestään Bretonnian kuninkaan salissa, osana korkea-aatelin valtaneuvostoa.

"Todellako?" Morniel kysyi viattomasti?
"Todella!"

Morniel nyökkäsi hyväksyvästi. "Neidon sankari tarvitsee itselleen tehtävänsä arvoisen miekan", hän sanoi, pidellen raskasta pitkämiekkaa kuin kevyttä höyhentä hennossa kädessään. Käärmeenhammas hohti Mornielin kädessä hetki hetkeltä kirkkaammin, heijasten aavemaista valoa naisen oudoista silmistä. Papittaren hiusten tuoksu tuntui todellakin huummannuttavalta ja jokin kuohahti Henryn sisällä. "Käske palvelijasi riisua haarniskasi ja poistua sitten teltasta", Morniel sanoi, jälleen kuiskaten. Henry nyökkäsi verkkaisesti palveluspojalleen, irrottamatta enää katsettaan papittaren silmistä joiden lämpimään pimeyteen hän tunsi uppavansa.

"Tänä yönä, Henry Valloninpoika, me annamme sinut jumalattarelle."

Bashoog Muljauttaja seisoi hievahtamatta paikoillaan ja tuijotti tiukasti kalloaan kohti sukeltavaa sotavasaraa.

Ryttyiseen kaapuun pukeutunut örkki astui sivuun viime hetkellä ja tarrasi käsivarresta kääpiötä, jonka ivallinen virne vaihtui nopeasti kauhistuneeseen irvistykseen. Vastustajansa voimaa hyväkseen käyttäen Bashoog mursi tuskasta pihisevän soturin ranteen ja antoi tämän suistua maahan. Liikettään pysäyttämättä vanha örkki veti kaksi käyrää miekkaa kupeiltaan ja kierähti sanaakaan sanomatta toimitusta hämmästyneenä seuranneen kääpiökaartin keskelle.

Ympärillä örkkimuusikot puhalsivat torviinsa perääntymiskäskyä, mutta Bashoog ei välittänyt.

Tanssia ei saanut pysäyttää.

*****

Valtavan petonsa selästä mutalammikkoon horjahtanut Oglok Kuurakoipi katui jo nyt Swedlandiin matkaamista. Hän oli hengissä vain ihmeen kaupalla – örkkikenraalin lyöneet ihmiset olivat kiireesti vetäytyneet järjestäytyäkseen uudestaan keskilinjalle. Hänen rivistönsä olivat sen sijaan jo murtuneet ihmisten ja kääpiöiden yhdessä sinkoamien loitsujen, kanuunankuulien, vasamien ja keihäänkärkien alle.

Vain yksinäinen Bashoog jatkoi veristä tanssiaan taivaanrannassa. Tuo mystinen idiootti oli niin mieltynyt matkoillaan oppimiinsa temppuihin, että ei ymmärtänyt lopettaa ajoissa – mikä toki oli örkille kuin örkille hyvin luonteenomaista.

Kuurakoipi kirosi ja kampesi itseään ylös kylmästä mudasta, mutta vuosia sitten paleltuneet jalat eivät meinanneet enää millään kantaa. Vanha kenraali pelkäsi, että jonain päivänä joku heimon nuoremmista örkkikapteeneista haastaisi hänet kaksintaisteluun ja ottaisi heimon haltuunsa. Tavallisesti örkkilauman johtaja löylyttäisi hyvissä ajoin uhkaavan voimakkaaksi kasvaneet alaisensa tai pitäisi huolen siitä, että potentiaalinen kapinoija murtaisi niskansa huumaavia sieniä syöneen sotaporsaan vikuroidessa.

Kuurakoivella ei kuitenkaan ollut varaa surmata enää yhtään omistaan. Tilanne oli kestämätön – heimon oli selvittävä hinnalla millä hyvänsä, mutta ei sen itsensä tai Kuurakoiven vuoksi. Örkkikenraali tiesi kuitenkin, ettei heimo pysyisi kasassa ilman häntä ja hänen näkemystään.

Olkoonkin, että tuo näkemys oli juuri johtanut siihen, että kaksimetriset vihernahat pakenivat pienen kiven päälle kiivennyttä, omaa ääntään rakastavaa kukkoilijaa, joka heilutteli kalpaansa vaatimattomassa kaaressa.

”Pohjoiseen!”
”Ei! Länteen!”
”Miksemme vain palaisi etelään?”
”Emme ole vieläkään kuulleet mitään noitaprofeetasta!”
”Jos minulta kysytään—”
”Ei kysytä! Sinulle on maksettu tästä aivan kuten meillekin, ja komentoja noudatetaan!”
”Taani makaa sairastuvalla, emmehän me voi jatkaa edes matkaa.”
”Minulla lukee tässä sopimuksessa aivan selvästi, että—”

”Hyvät herrat!” Oscar II von Fockenholm huusi teltassa raikavan mekkalan yli ja sai kaikkien huomion. Hän seisoi teltan oviaukossa tukeva haara-asento varustuksenaan, ja piti leukansa yllä itsevarmuutta säihkyen. ”Älkää peljätkö!”
”Mitä sinulla on tänne asiaa?” velhokapteeni Castalot kysyi ääni myrkkyä tihkuen pöydälle levitetyn, harvinaisen sekavan ja vähäinformatiivisen kartan ääreltä.
”Tulen tuomaan ilosanomaa! Hyvät herrat, makuutyynyni on viimein lämmitetty!”

Hiljaisuus täytti tilan. Kylmää viimaa puski sisään oviaukosta.

”Sigmar siunatkoon—” he kaikki aloittivat, mutta Oscar II keskeytti heidät samalla kun suvaitsi viimein antaa telttakankaan valahtaa alas tukkimaan lämmön karkaamisen.
”Tämän lisäksi!” hän jatkoi. ”Olen myöntänyt itselleni luvan luottaa teihin. Siunatkoon, tunnen itseni jo nyt kuin uudeksi mieheksi. Se on teidän isäntänne ja työnantajanne kiitos – ja kyllä, olen niin suopea, että kiitän myös teitä. Kuulitte oikein! Luotankin teille siis saman salaisuuden, jonka olen myöntänyt vain taani Larssonille. Sen myötä on meidän aika keskustella teidän uudesta tehtävästänne.”
”Ja mikähän se salaisuus on?” kapteeni Übermeier kysyi yrittäen visusti peittää väsymyksen äänestään.
”Koko nimeni!” Oscar II huudahti sädehtien. Hän nautti olostaan kukkaroaan myöten. ”Se on Oscar II von Fockenholm – johon kääpiöiden tapaan lisäsin totta kai myös isäni nimen.”

Hän hymyili kuin mielipuoli, ja räväytti teatraalisesti kätensä ilmaan.. ”Wulbertson!”

Kaikki pöydän äärellä katsoivat häntä pitkään.

”Kuka?”

Kreivi Drosselmeier! Te mokoma kutale ja kanalja! Tienvartijani ovat kertoneet meille resuisten retaleidenne olinpaikan. Tulemme perimään takaisin lohikäärmeemme Bluth... siis Ilhimnirin! Prinsessan voitte luonnollisesti pitää. Emme halua takaisin lempukkaa jolla kaltaisenne koira on ratsastanut.

Ja lempukoista puheen ollen, te Christopherin akat: Lakatkaa lähettämästä törkylepakkoitanne pilaamaan ilmatilaani. Herr Himmeliä vielä siedin, mutta menopaussin kourissa, hormonihöyryissä kuolleistamanaamisharrastuksen aloittaneita mummoja en omenaplantaaseillani katsele! Jahka olen löytänyt Drosselmeierin ketaleen, etsin elämärajoitteisen humppakerhonne käsiini ja potkin takaisin sen mättään alle, josta julkenitte kömpiä esiin.

Terveisin: Me, armollinen Mäntymannun korkea kuningas Kyrian Haukanmieli

Huomio kaikki arvoisat Swedlandin elävät ja kuolleet olennot. Swedlandin teiden turvaamiseksi ilkeiltä, pahoilta, tuhmureilta ja jumureilta olemme perustaneet lukemattomia vartiopisteitä ympäri Swedlandin teitä. Koska olemme turvaamassa teitä olentoja itseiltänne, niin meidän pitää peittää teiden turvaamisesta syntyneet kulut. Vartiopisteet toimivat myös *ullipisteinä ja siellä *ullataan jokaiselta olennolta 90%:a kaikista rahallisesta/arvokkaista omaisuudesta kulujen kattaamiseksi. Haltioille tulee 10%:n lisäkustannukset *ullimaksuun, jotta voimme kattaa kulttuurien välisistä erimielisyyksistä syntyneet kustannukset. Tämä *ullimaksu koskee kaikkia niitä, jotka ovat ei-kääpiöitä (Tämä koskee myös sinun kansaasi Rydock. Terveisin "likainen" serkkusi.) ja eivät ole kotoisin Torhosiasta. Jos asiakas ei ole halukas tai kykeneväinen maksamaan *ullimaksua, niin joudumme turvautumaan voimakei(n)ttoihin meidän turvallisuutemme turvaamiseksi. *ullimaksut ovat tästä hetkestä määrittämättömän ajan voimassa. Toivottaen pitkää elämää ja turvallisuutta kaikile Swedlandin asukkaille Torhosian 7:n rykmentin "Tulta Munille" komentaja Mardos Rautakuula.

Mätäherralle
Hai-Hai sie, ja sun haisevat joukot.

Hirveä röhä vaivaa jokkoja mun. Rotat kuolee seisaalleen, ja nousevat turkki likaisena ja yltäpäältä saastassa & madoissa. Epäilen tästä sinua. Ei, ei tuota rottaa sinun vatsassa. Ihan sinua. Hyi, mikä likainen ihmis-ihmisolento. Ei ole varmaan koskaan kierinyt kunnolla lietteessä puhdistaakseen olemattoman turkkinsa.

Tuot-tuot armeijasi eteen, tai tulen nitistämän sinut!

Terveisin
Suurimman ja ylhäisimmän Skåvemin tämän minkäliemaan tuleva yliherra herra yliskåvemherra ja isoimpien ja ilkeimpien (sekä isoja ihmis-ihmissotureita paljon tappavimpien) rotta-ogrejen isoherra kasvattajaherra
Sotaherra Griksnitt.

116 kirjoitti:ps. milloin soditaan?