Sotavasara.net

Tunsin aistieni sumentuvan maailman hajotessa ympärilläni. Mitä yksilö voi tehdä tällaisen hulluuden edessä? Tuolla nuorukaisella oli ollut koko elämä edessään. Nyt hänestä oli tullut jälleen yksi uusi nimetön uhri imperiumin pitkässä historiassa. Thomas alkoi vapista hervottomasti viimeistenkin hengenrippeiden valuessa ulos lukuisista haavoista. Painaessani pääni kuolevan rintaa vasten tunsin kuinka lämmin veri poltti kasvojani. Hänen ihmisarvonsa oli ollut yhtä tyhjän kanssa niiden kosmisten tapahtumien keskellä, jotka määräsivät kohtalostamme. Imperiumi oli jo kauan sitten osoittanut ettei yksilö merkitse mitään. Biljoonien ihmisuhrien kautta persoona oli saanut väistyä massojen rinnalta. Päättäjille me olimme vain lukuja ruudussa: “Hyväksyttäviä menetyksiä.” Heille kyse oli vain puhtaasti matematiikasta.

Suuria palasia romahti alas katosta seuraavan osuman järisyttäessä rakennusta. Talon rakenteet alkoivat selvästi antaa periksi ja tuntui aivan siltä, kuin jokainen räjähdys olisi vavisuttanut rakennusta sen perustuksia myöten. “Hallitsijani! Tulkaa katsomaan tätä hulluutta jonka te olette meille pedanneet! Miksi te tätä kutsutte? Yleviksi uhrauksiksi? Keisarin jaloiksi marttyyreiksi? Minä haistatan teille kaikille paskat!” Laskeuduin nyyhkyttäen kylmälle betonille: “Miten turhaa…”

Tunsin kuinka joku laski käden olalleni ja tuttu ääni kajahti takanani: “Yritä rauhoittua. Nuo ovat liian vaarallisia sanoja vihoissaan heitettäviksi.” Tunsin suruni hellittävän tunnistaessani tuon äänen. Kääntyessäni näin pahasti riepoteltun Mestarin. Miehen kasvonsa olivat lian ja noen peittämät ja hänen taistelupukunsa kauttaaltaan veressä. Nähdessään ilmeeni mies kuitenkin naurahti ja totesi: “Ei hätää, se ei ole minun.“ Sitten hän kumartui maassa makaavan Thomasin ääreen. Ymmärrettyään tilanteen Mestari kääntyi taas minua kohden: “Yritä rauhoittua, tiedän mitä päässäsi liikkuu. Olen itsekin joutunut käymään tuon joskus läpi. Nyt meidän täytyy kuitenkin liikkua.” Hän nousi ja lähti tarkistamaan kahta sisään raahaamaansa kaartilaista. Päässäni käyvästä myllerryksestä huolimatta Mestarin toimeliaisuus sai minutkin liikkeelle. Molemmat haavoittuneista olivat kranaatin runtelemia. Toisen sotilaan jalat olivat silpoutuneet, aivan kuin mies oltaisiin syötetty lihamyllyyn ja revitty taas ulos. Toinen taas sotilaista oli yhäkin tajuissaan. Mies makasi henkitoreissaan betonilattialla ja veri purskahteli hänen suustaan. Ilmeisesti hän yritti huutaa, mutta ääni jäi voimattomaksi korinaksi. Kranaatin sirpaleet olivat repineet kaartilaisen panssariliivin riekaleiksi. Oli selvää, että näille kahdelle apu oli saapunut liian myöhään.

Kaiken kaaoksen keskellä rakennukseen tulvi lisää sotilaita. Melkein kaikki auttoivat jotakuta toista. Suljin Thomasin silmät, ennen kuin liityin muihin taistelutovereihini. Upseerien johdolla joukkueemme rippeet asettuivat luhistuneiden seinien suojaan antamaan tulitukea turvaan pyrkiville joukoille. Gob ja Kartis olivat tukeneet aseensa huoneen oviaukkoon ja heti heidän vierellään olivat Lenos ja Meidos. Talon seinustalla Lindel jakeli käskyjä ryhmäradioon: “Ei saa jäädä avoimelle! Toistan! Ei saa jäädä avoimelle! Pettureilla konekivääreitä kummallakin puolella. Hakekaa suojaa rakennuksista!” Sitten kersantti kääntyi miehiä kohden etsien jotain katseellaan: “Missä joukkueenjohtaja on!” Nuoren upseerin ääni oli huudosta käheä ja näin radistin ruumiin hengettömänä hänen jaloissaan.

Kranaatteja satoi nyt niin kadulle kuin rakennuksiin. En enää tiennyt oliko kyse omien vai vihollisen tulesta. Aivan kuin taivas yllämme olisi repeytynyt auki. Koko tie peittyi liekkeihin ja välähdyksiin. Miehet repeytyivät kappaleiksi kuin vahanuket ja panssarit pyörähtelivät ympäri, kuin ne olisivat olleet leikkikaluja. Kuulin Kartiksen huudon himmeästi jylyn yli: “Keisari auta! Tämähän on teurastusta!” Kaikkialla näkyi niin perääntyviä kuin yhä eteenpäin pyrkiviä joukkoja. Osa yritti upseeriensa johdolla asettua asemiin tankinromujen sekaan. Osa taas pyrki suojautumaan rakennuksiin. Vaikka vihollinen ei ollut päässyt etenemään, pommitus repisi riekaleiksi sen mitä pataljoonista oli vielä jäljellä. Hyökkäyksemme oli muuttunut kaaokseksi.

Lindel sulki mikin ja painoi päänsä: “Tämä on fiasko.” Mestari tarkasteli hiljaa kersanttia: “Miksemme saa perääntymiskäskyä?” Lindel pyöritteli hiljaa päätään ja kääntyi taas radiolaitteita kohden. Pommituksen hiljentyessä sen jälkeensä jättämän tuhojen laajuus paljastui meille hitaasti. Kaikkialla makasi pommien runtelemia ruumiita. Tie oli täyttynyt liekehtivistä tankeista, joista yhä kuului kuolevien miesten kirkaisuja. Paineaaltojen nostattama tuuli puhalsi tummia pyörteitä, jotka nousivat hitaasti kohti korkeuksia. Ilma oli myös tiheänään palavia kekäleitä, joita satoi alas liekehtivistä ikkunoista. Savun keskelle ilmestyi hahmoja, jotka tunnistin perääntyvien kärkijoukkojemme rippeiksi. Pian välähdykset täyttivät savusumun. Vihollinen oli ilmeisesti päässyt hyökkäämään tykistötulen tukemana ja mitä pahinta, nämä joukot olivat jo seuraavassa tienristeyksessä. Uusiin asemiin liikkuvat konekivääri- ja kranaatinheitinryhmät kokosivat kiireesti varusteitaan hidastaakseen vihollisen rynnäkköä, eikä kestänyt pitkään kun pettureiden hahmoja alkoi vyöryä esiin sumun keskeltä. Melu oli huumaava kun kaartilaiset avasivat tulen kohti lähestyviä kapinallisia.

Kaiken kaaoksen keskellä tielle oli ilmestynyt komissaarin tummanpuhuva hahmo. Kumarassa juokseva upseeri huusi jäätävällä äänellään ohjeita tielle asettuneille kaartilaisille ja perääntyminen pysähtyi kuin seinään miehen liikkuessa sotilaiden joukossa. Komissaarin saapuessa talon seinustalle ymmärsin mitä sotilaat tässä miehessä pelkäsivät. Upseerin kylmät luunvalkeat kasvot ja salamansiniset silmät suorastaan hohkasivat jäätävää laskelmointia ja julmuutta. Luutnanttien poistuttua komissaarin luota upseeri kohdisti huomionsa meidän joukkueeseemme. Takaamme vyöryi esiin lommoutunut taisteluvaunu suojaamaan tien reunaan asettunutta komissaaria. Tämä kolautti muutamaan kerran tankin kylkeä viestiksi kuskille ja sitten kääntyi meitä kohden. Upseerin kylmä ääni kaikui yli taistelun jylynkin: “Miehet valmistaudutaan viimeiseen ponnistukseen. Tilanne on vaikea, mutta takaa on saapumassa lisää miehiä. Kun olemme saaneet kerättyä taaksemme riittävän määrän tulitukea käymme yhdessä rynnäkköön vallataksemme seuraava risteyksen takaisin. Olemme saaneet kohteen ja sen me tulemme myös pitämään, tai ainakin kuolemme yrittäessämme!” Lindel pyöritti päätään: “Herra komissaari! Pyydän lupaa harkita päätöstänne.” Kasvot kovina upseeri käänsi katseensa kohti Lindeliä: “Kersantti… Mitä te puhutte? Pitääkö minun tulkita tuo niskurointina?”

Miehet odottivat henkeään pidätellen mitä tästä seuraisi. Komissaarin laskiessa kättään pistoolikoteloaan kohti, nousi Mestarikin esiin suojastaan: “Komissaari Stern! Käyttäkää järkeä. Miten voimme käydä rynnäkköön, jos meillä ei ole edes mahdollisuuksia pitää nykyisiä asemiamme!” Komissaari siristi silmiään Mestarin yhä jatkaessa: “Sitä paitsi, miksi johto lähettää lisää joukkoja ilmiselvään ansaan?” Tuhahtaen komissaari veti pistoolin kotelostaan: “Sotilas! Menette aivan liian pitkälle!”

Aika tuntui hidastuvan Sternin nostaessa asettaan. Tajusin myöhemmin huutaneeni komissaarin painaessa pistoolinpiipun Mestarin otsalle. Myös Lindel oli hypännyt kohti komissaaria. Samassa räjähdys vavisutti jälleen rakennusta. Stern horjahti suuren elementtipalan iskeytyessä päin Leman Rusia, joka murskautui lohkareen painosta. Vihollisen konekiväärituli alkoi pyyhkiä tienpintaa ympärillämme. Ilmeisesti komissaarin räikeä univormu oli paljastanut hänet ampujalle. Ennen kuin upseeri ehti nostaa asetta uudestaan, iski luotisarja häntä suoraan selkään. Komissaari Stern romahti hervottomana päin Mestaria, joka nappasi kiireesti otteen kaatuvasta upseerista. Lindel tyrkkäsi molemmat takaisin kohti rakennusta ja avasi itse tulen kohti ikkunasta välähteleviä suuliekkejä: “Neljäs kerros, kolmas ikkuna vasemmalta!”

Miesten tulittaessa taas ikkunoita, Mestari vetäytyi komissaarin kanssa sisemmälle taloon. Kääntyessäni taas risteystä kohden, näin vihollisen etenevän katua pitkin massalla. Sydämeni jyskytti ylikierroksilla. Tämä rynnäkkö ei tulisi pysähtymään niillä asein, mitä meillä oli jäljellä. Niittäjät sylkivät kilpaa kuolemaa vihollisen riveihin, mutta sekään ei juuri vihollisen etenemistä hidastanut. Kaiken lisäksi kuulin yhä useamman konekiväärin hiljenevän ammusten loppuessa tai ampujan saadessa osuman. Tulitin epätoivoisesti lähestyviä kapinallisia ja rukoilin, että kaikki päättyisi mahdollisimman nopeasti.

Pian taistelussa tapahtui kuitenkin muutos miesten alkaessa hylkäämään tilapäisiä asemiaan. Ryhmä kerrallaan joukot nousivat suojistaan ja lähtivät juoksemaan kohti selustaa. Kohta kuulin myös Lindelin käheän äänen ryhmäradiostani: “Saimme perääntymiskäskyn. Gob, Kartis, kootkaa niittäjä. Mestari, nostakaa te komissaari. Heart, ottakaa vox viereltänne.”

Nostin laitteen ja ammuttuani viimeiset laukaukseni en katsonut enää taakseni. Matka sillalle kului kuin sumussa. Painava radiolaitteisto sai juoksun tuntumaan helvetiltä ja lihakseni olivat tulessa. Edessä haavoittunutta kantava Mestari kuitenkin antoi minulle lisävoimia jatkaa samalla tahdilla. Risteyksissä käytiin ankaria taisteluita vihollisen koittaessa motittaa joukkoamme. Luodit suhahtelivat korvissani puikkelehtiessamme tuhoutuneiden vaunujen ja romuröykkiöiden välissä. Vainajia makasi kaikkialla. Välillä jouduin varomaan etten kompastunut kaarelle palaneen sotilaan kehoon tai kranaattien irvokkaasti levittämiin ruumiinkappaleisiin. Välillä tuli vastaan paikkoja, joissa jälki oli niin groteskia etteivät aivoni kerta kaikkiaan pystyneet tallentamaan kaikkea mitä silmäni näkivät.

Lopulta saavuimme joelle, jonka luona eräästä rynnäkkövaunusta viitottiin meitä kohden. Ajaja ohjasi meidät sisään ja pian olimme jo liikkeessä. Korvissani humisi ja hiki valui kirveleviin silmiini. Se ei kuitenkaan merkinnyt mitään, sillä olimme vihdoin matkalla turvaan. Taistelun jäädessä hitaasti taaksemme alkoi jymykin hiljetä. Kukaan vaunussa ei puhunut sanaakaan. Ainoa joka rikkoi vallitsevaa hiljaisuutta oli chimeran kuski, joka vuodatteli pitkän kirouksia kopissaan. Nostaessani pääni avoimesta luukusta näin kaupungin siluetin jäävän hitaasti taaksemme. Harmaa pilvikerros leijui yllämme matalalla, aivan kuin aurinkokin olisi halunnut peittää silmänsä näkemältään teurastukselta. Vasemmalla näin korkeiden tehtaanpiippujen hahmojen piirtyivät mustina vaaleampaa taivasta vasten. Alajuoksulla kulkevan rautasillan oli romahtanut veteen, luultavammin kapinallisten pommittamana. Kääntyessäni oikealle, näin yläjuoksulla sijaitsevalla nostosillalla runsaasti liikennettä. Joukkoja kuljetettiin jatkuvana letkana kohti kapinallisten puolella riehuvia taisteluja. Yläjuoksulla joki kaartui meistä katsottuna oikealla, joten itse ranta jäi minulta piiloon. Kuulin kuitenkin kaupungista kantautuvan etäisen jylyn, joka kertoi siellä käytävästä ankarasta kamppailusta. Välillä palatsinkupolien täplittämä taivaanrantakin täyttyi välähdyksistä ja savupilvistä tykistön moukaroidessa vihollisen linjaa.

Vaikka ponnistusten aiheuttama jännitys virtasi yhäkin minussa, tunsin nyt väsymystä jollaista en ollut vielä koskaan kokenut. Kyse ei ollut fyysisestä uupumuksesta, vaan jostain tyystin muuta. Jokin minussa kuoli ikiajoiksi noilla veren tahrimilla kaduilla. Tuntui kuin kaikki mihin olin uskonut ja luottanut olisi nyt kadonnut. Se oli tekemieni valintojeni kallis hinta. Paluuta menneeseen enää koskaan olisi ja tiesin nyt, että tämä sota tulisi viemään meistä jok’ikisen.

Niinku ennenki, voivottelua, tuskan parahduksia, ja kirjoitusvirheitä. Ja imo rakenteellisia kankeuksia, joista on turha mainita, eipä ole omaani.
Ja minne se kunnia jäi? Ei soturihengestä tietoakaan.

Jotain positiivistako? No en kiellä etteikö tässä olisi hyvää tarinaa tekeillä. Tuulahdus menneisyyden loistosta.

End of part two

Tätä saikin sitten vähän odottaa, mutta toivotaan että jatkoa syntyy vähän nopeammina. Kannattaa lukaista koko tarina, jos ei enää muista missä mennään. ;)

Eikä muuten ehtinyt mennä pitkään kun tuttu kriitikko on jo kimpussa. Heitin sankaritarinoilla vesilintua. Sellaiset on ihan turhia ja voivat jäädäkkin sinne pöytälaatikkoon. Nuo kielioppivirheet jäivät nyt vähän kaivelemaan. Heitäppä pari esimerkkiä niin korjaan. Tuollaiset jäävät minulta tietyistä syistä usein huomaamatta.

"Painaessani pääni vasten kuolevan rintaan" (rintaa). "Hänen ihmisarvonsa oli ollut yhtä tyhjän kanssa niiden kosmisen tapahtumien"(kosmisten). "Imperiumi oli jo kauan sitten osoittanut ettei yksilön merkitse mitään" (yksilö).
Ne ensimmäisestä kappaleesta, minusta selviä virheitä.

Kiitos huomautuksesta. Nolosti sattui vielä ensimmäiseen kappaleeseen. Korjailin tuolta vähän noita virheitä. Tekstin pitäisi nyt olla vähän mukavampaa luettavaa.

Hyvää huttuahan tämä edelleen on. Kerronta on paikoitellen ehkä hieman kankeampaa kuin sinulla keskimäärin, mutta erinomaista silti. Kappalejako voisi kenties olla hitusen tiheämpää, ainakin dialogeissa puhujan vaihtuessa uudelle riville hyppääminen auttaisi lukemisessa kovasti.

Sisältö taas on edelleen sitä, miksi juuri sinun tarinoitasi kannattaa lukea. Hahmojen tunteet ovat lähes käsinkosketeltavia, ja tapahtumien rakentama jännite tempaa lukijan mukaansa. Omasta mielestäni tämä näkökulma kaartilaisiin on huomattavasti mielenkiintoisempi ja uskottavampi, kuin tavanomaiset sotasankarieepokset. Tätä jaksaa oikeasti lukeakin mielellään, vaikka tavallisesti iso osa kaartilaisista kertovista tarinoista on poikkeuksetta melko tylsää ajanvietettä.

Kirjoitusvirheitä tuolla on joitakin, mutta ne eivät ainakaan itseäni lukiessa pahemmin häirinneet En ala niitä siis nytkään erittelemään sen enempää.

Kokonaisuus erittäin hyvä :)

JES! Iron-Father teki sen! Tarina-alue on pelastettu.

Täytyy nyt sitten varmaan lähteä lukemaan tarinaa alusta asti, kun ei enää muista, että missä mennään...

Kolmastoista kirjoitti:Omasta mielestäni tämä näkökulma kaartilaisiin on huomattavasti mielenkiintoisempi ja uskottavampi, kuin tavanomaiset sotasankarieepokset.

Totta, ihmisiä nekin vaan on.

Skidi kirjoitti:JES! Iron-Father teki sen! Tarina-alue on pelastettu.

Täytyy nyt sitten varmaan lähteä lukemaan tarinaa alusta asti, kun ei enää muista, että missä mennään...

Kolmastoista kirjoitti:Omasta mielestäni tämä näkökulma kaartilaisiin on huomattavasti mielenkiintoisempi ja uskottavampi, kuin tavanomaiset sotasankarieepokset.

Totta, ihmisiä nekin vaan on.

Komppaan kaikessa. Itse ainakin olen odottanut tätä niin kauan että en oikein löydä valitettavaa, olen niin innoissani :)

Mukavaa että tällekkin tekstille on vielä lukijoita näinkin pitkän paussin jälkeen. Kirjoitusprosessi tökki pahasti, kun oli niin paljon muutakin huolehdittavaa. Idea oli valmiina mielessä mutta millään ei meinannut tekstiä syntyä. Kiitos nyt kuitenkin vastauksista. Pitänee jatkaa työtä hieman nopeammalla aikataululla kuin tuon viimeisimmän pätkän kohdalla. ;)

Nice. Jotain luettavan arvoista tälläkin alueella. ;)

Hienoa tekstiä, poisluettuna satunnaiset pienet kirjoitusvirheet. (Nämäkin häiritsevät melko minimaalisesti.) Olen nyt ensimmäiset osat lukenut ja meriitiksi voisi sanoa, että Orwellmainen pohdiskelu loi erittäin hyvin immersiota. Ensimmäisen osan loppuun tullessa en edes muistanut mikä kaartilaisen "nykyhetkessä" vallitseva fyysinen tila (kuolemaisillaan taistelussa) oli. Kertomuksen "ei niin episodimainen" rakenne ei tosin sopinut ollenkaan siihen, että postailit tarinan osissa tänne sotuun. Sain kuitenkin ongelmani ratkaistua loogisesti copy-pasteamalla kaikki osat omaan word tiedostoon ja lukemalla sitten siitä :D

Tulipa luettua tuota tekstiä sitten vähän pitempään, ei voinut lopettaa kun vasta varsinaisen matskun loputtua. Kiitos taidokkaasta kirjoituksesta.

Saapuessani komentohuoneen ovelle kiinnitin ensimmäisenä huomioni valtavaan työpöytään, jolle oli aseteltu siistiin järjestykseen karttoja ja raportteja. Pöydän nurkalla seisoi pullo paikallista hienostunutta alkoholijuomaa ja puoliksi täysi lasillinen samaa ainetta. Pöydän takana seisoi upseerin tarkastelemassa seinillä levittäytyviä näyttöruutuja. Kääntämättä katsettaan komentoruuduista hän totesi "Astu sisään"

Kävelin huoneen keskelle asetetun massiivisen työpöydän eteen ja otin asennon: "Herra kersantti!" Mies tuhahti: "Asetitte saamaanne määräyksen kyseenalaiseksi. Nostatitte paniikkimielialaa." Korjasin hieman asentoani. Arvasin tämän olevan tulossa. Upseeri jatkoi: "Sen lisäksi uhmasitte upseeria!" Mies kääntyi ja loi katseensa minuun. Hän oli pitkä laiha mies jonka poskipäiden luut törröttivät ihon alta luoden tämän kasvoista pääkallomaisen vaikutelman. Hänen toinen silmänsä oli korvattu digitaalisella kameralla, jossa oli useampia objektiiveja. Metallisen silmän koneisto päästi pienen, lähes huomaamattoman surahduksen, ja uusi pienempi objektiivi rullasi paikoilleen: "Mitä sinulla on sanottavana asiasta!"

Mietin hetken ja yritin tasata myrskyävän mieleni: "Herra kersantti... Tilanne oli mahdoton. Jäimme ansaan, ristituleen, emmekä pystyneet enää jatkamaan hyökkäystä." Upseerin loi minuun uudestaan jäätävän katseensa. Hän jatkoi, tasaisella sävyttömällä äänellä: "Kyse ei ole siitä mitä pystytte tai mitä ette pysty tekemään. Kyse on käskyjen noudattamisesta!" Sitten hän otti aavistuksen tärisevällä kädellä taskustaan nenäliinan, jolla hän pyyhki tunnepurkauksesta otsalleen nousseita hikipisaroita. "Miehiä kuoli, tilanne oli mahdoton..." Aloitin mutta mies löi nyrkillään pöytään niin, että lasi pöydän reunalla tippui maahan ja särkyi: "Sotamies! Lopettakaa käskyjen kyseenalaistus!" Sitten hän korjasi uudestaan ryhtiään ja kohensi hieman univormuaan.

Olin hiljaa. Tiesin että avaamalla suuni joutuisin vain suurempaan myrskyyn. Tumma hahmo otti pöytälaatikosta kaksi sikaria ja tarjosi toista minulle: "Edellisen asukkaan jäämistöä. Tällä kyseenomaisella kapinallisella oli hyvä maku." Kieltäydyttyäni hän kohautti olkapäitään ja sytytti omansa. Mies imaisi muutamat savut ja totesi: "Kai sinä jo tajusit, että se mitä sinä kutsuit hyökkäykseksi oli vain harhautus." Upseeri puhalsi savukiehkuran ilmaan ja katsoi minua kylmästi: "Oikea hyökkäys tapahtui länsisillalla. Teidän tehtävä oli vain jättäytyä ansaan." Sydämeni hakkasi. Yritin olla paljastamatta tunteitani hirviölle, joka seisoi edessäni. "Tappaja... Murhaaja... Sika..." Ajatukset myllersivät mielessäni. Upseeri tuhahti ja jatkoi: "Et kai luule, että se oli vahinko. Että te sattumalta jäitte niin näppärästi nalkkiin? Se oli tarkoitettu niin! Kun vihollinen huomasi taktiikkansa onnistuneen hän innostui. Hän heitti reservinsä tuhoamaan teidät luullen motittavansa pääjoukon."

Laskin katseeni. Upseeri ei kuitenkaan lopettanut: "Kyse ei ole käskyistä. Kyse on nöyryydestä." Kuulin kun upseeri nousi tuoliltaan ja otti muutaman askeleen pöydän ympäri minua kohden: "Tiedätkös.. Vapaus.. Se on vain illuusiota. Sinä et voi sanoutua irti ajasta etkä paikasta johon olet syntynyt. Sinun vapaus, se on vain vapautta valita niistä vaihtoehdoista jotka sinulle tarjotaan." Upseeri imaisi uudet sauhut ja puhalsi sitten paksun savupilven minua kohden: " Kukaan ei voi olla aidosti täysin vapaa. Vapautemme on aina jotain rajattua. Meidän pitää vain hyväksyä tämä rajallisuus." Upseeri pysähtyi aivan eteeni niin että pystyin haistamaan hänen henkensä, joka sekin tuntui haisevan metalliselle. Upseeri jatkoi "Eikö ole siis armeliasta viedä pois vapauden illuusio. Määrittää tulevat vaihtoehdot?" Sitten hän totesi lempeämmin: " Minä teen sinulle palveluksen poikaseni. Meidän täytyy hyväksyä ettei vapautta ole olemassa. Vasta silloin voimme olla onnellisia."

Hän tarkasteli minua hiljaa kunnes menetti uudestaan hermonsa: "Katso tänne päin kun sinulle puhutaan!" Nostin katseeni hirviöön joka seisoi edessäni: "Noin sitä pitää." Hän sanoi ja kääntyi takaisin monitoreja kohden. "Veljesi palveli laivastossa, muistatko mitä hänelle tapahtui." Tunsin kouraisun sydämessäni. Tiesin tämän nousevan taas esiin. "Hänet teloitettiin..." Sanoin hiljaa. "Miksi?" Hän kysyi. Tunsin ääneni värähtävän kun vastasin: "Hän kuoli syytettynä petturuudesta."

Upseeri seisoi pitkään hiljaa kunnes sanoi: "Jos et olisi omaa vertani olisin hirttänyt sinut tuonne sillanpieleen." Sitten hän huokaisi ja loi katseen maahan. Monitorin valoja vasten hän näytti pimeältä arvelta todellisuuden pinnassa. "Välillä mietin että tapahtuiko jokin virhe. Eivät nämä ole minun lapsiani." Sitten isäni kääntyi luoden jälleen kylmän katseensa minuun. Kaikki inhimillisyys mitä hänessä oli ehkä äsken ollut oli poissa ja tunsin romahtavani. Metallinen surahdus käänsi uuden objektin paikoilleen. Isäni huomio oli jo jossain kaukana muualla. "Voitte poistua alokas."

Löysin vanhoja muistiinpanoja arkistoistani ja ajattelin koota niitä vielä kirjalliseen muotoon. Katsotaan saako Heartin, Mestarin ja kumppaneiden matka vielä jatkoa jos ihmisiä tarpeeksi kiinnostaa. :) Tarina on todellakin jatkoa edellisille.