Sotavasara.net

Sieltä ne nyt marssii. Hyi, saastaiset rutonlevittäjät. Pitäisi laittaa roviolle mokomat, ei niitä edes voisi syödä ajatteli Griksnitt. Rottien lauma eteni edessäpäin, sekalainen joukko suuria ja uhkaavia ogreja sekä pienempiä örjia samassa laumassa panssaroitujen rottien kanssa. Yksi asia yhdisti heitä kaikkia: Jokainen heistä oli saanut jonkinsorttisen köhän viime päivinä.

Tällä logiikalla kun heillä oli jo yksi tauti alla, ei varmaan haittaisi jos he saisivat haisevista ihmisistä toisen?

...............

Noh, neuvottelut olivat nopeat. Griksnitt oli huutanut kentän yli mätäherralle joka ilmeisesti ratsasti suurella lohikäärmeellä. Hänen yllätyksekseen lohikäärmeen vieressä ollut pieni ja paksu ihmis-ihmisolento oli vastannut kikattamalla jotain ja vaappumalla metsään. Ele oli selvä, sotahan tästä tuli. Ja minkälainen sota! Ensimmäisenä oli kaatunut Mahtavan Madon veli, Rottaskorpioni. Sääli puristi Griksnittin sydäntä, olento oli vain muutamia päiviä vanha ja jo nyt joutui lohikäärmeen raatelemana pakenemaan kauhuissaan.

Ei sen puoleen että muillakaan olisi mennyt hyvin. Kaaosröllien armada puskutti päälle, murskaten rottien rivit kuin himoinen rottaogre murskaa neitsythaltijan. Griksnitt oli nähnyt moisen tapahtuvan kerran, ja toivoi ettei joutuisi näkemään toista kertaa.

Ainoastaan Mahtavan Madon rynnäkkö Kaaosröllien sivustaan pelasti koko linjan kaatumasta aivan täydellisesti- liike josta olento joutui maksamaan kalliisti kun seuraavien ihraolentojen rynnäkkö halkaisi Madon kallon ja leikkasi tämän käden irti. Veriraivoinen olento alkoi käyttäytymään sekalaisesti ja alkoi jahtamaan perhosta joka oli liitänyt tämän näkökentän yli, pois taistelukentältä.

....................

Oli jo ilta kun Griksnitt heräsi maasta, ruumiiden seasta. Kaaossotureiden nuija oli tainnuttanut taistelusta ja taudista heikentyneen rottaherran. Kenttää peitti paksu kärpästen ja mädäntyvän lihan haju- mätäherra ei ollut edes viitsinyt polttaa ruumiita. Ele josta Griksnitt oli syvästi kiitollinen- hänen suuri suuruutensa oli liian arvokas roviolle. Griksnitt nousi vapiseville jaloilleen ja alkoi pohtimaan tilannettaan.

Kestäisi pitkään ennen kuin Griksnitt saisi raahattua itsensä luolan suuaukolle, ja siistittyä itsensä siihen kuntoon ettei häntä tapettaisi heti hänen luolaan astuttuaan- kilpailijat varmasti nitistäisivät hänet jos näkisivät hänet näin heikossa kunnossa.

Griksnittin jalat alkovat heikentyä kun kiertävä tunne vatsasssa jatkoi kiertämistään. NÄlkä. Pakko. SYöy! Kuolaa virtasi hampaiden täyttämästä suusta. Musta nälkä. Juuri nyt. Kaikista ajoisa, (olkoonkin että pieni ääni Griksnittin päässä sanoi että Musta nälkä tuli normaalisti haavoittumisen jälkeen). Griksnitt putosi polvilleen- hänen edessään oli kenttä täynnä lihaa. Sumentunut mieli ei edes jäänyt ajattelemaan sitä että liha oli mädäntymässä, pakkastalvesta huolimatta.

Märkä rusahdus kun massiivisen Skåvemin käsi repäisi kuolleen rottasoturin jalan irti ruumiista ja tunki sen kuolaavaan suuhunsa. Pienet silmät kiilsivät punaisena kun mätä liha ja luu murskaatui epäluonnollisesti kasvaneissa torahampaissa. Lisää. LISÄÄ.

Tulenheittimen käristämän kaaosröllin hengetön ruumis lojui maassa. Muutaman tunnin kuluttua Rottaherra oli kalunnut melkein kokonaan olennon ruumiin...

Noissa partahirviöissä oli jotain alkukantaisen ja tämän todellisuuden taakse syventyvää julmuutta ja eläimellisyyttä. Ne sykkivät ja pulppusivat voimaa, elämää ja rajua, eläimellistä alkuvoimaa. Niiden huutojen yhteinen klangi kaikui ja värisi niiden rotevien ruumiiden yllä ja välissä. Ne olivat lämmin aura jääkylmässä ilmassa.

"Miltä näyttää?" Daisy kysyi.
"Niin lämpimältä", Rosetten ääni vastasi heidän päissään.
"Niin mitä?" Lily kysyi.
"Ai, niin, toki, anteeksi. Paljolta. Niitä on paljon. Ja niillä on paljon, paljon sotakoneita", Rosette sanoi, eikä oikein tajunnut mitä oli sanonut ensin.
"Mikä näyttää lämpimältä?" Lily kysyi.
"Ei mikään näytä lämpimältä tässä säässä. Tänne jäätyy", Daisy kirosi ja veti kaapuaan tiukemmin itsensä suojaksi kylmää vastaan.
Rosette ei osannut vastata, kun ei ollut itsekään kartalla siitä miten mitään voisi sanoa.

Tosiasiassa ne näyttivät yhdessä lämmöltä. Puhtaalta, voimakkaalta, absoluuttiselta ja kyseenalaistamattomalta lämmöltä.

"No, ei se mitään. Pysytään suunnitelmassa. Siskot, pannaanpa ranttaliksi", Daisy sanoi, hieraisi käsiään yhteen lämmittääkseen niitä, tarrasi tukevasti sauvaansa jonka nokassa killui raakaa magiaa hohkava lyhty ja aloitti maanuksen.

Ja loppu onkin legendaa. Kummallisinta kaikessa siinä sekasorrossa, joka Mardos Rautakuulan ja Christopherin siskojen yhteenotossa Swedlandin ytimessä, kulahtaneen, lahonneen ja rähjäisen rajapaalun luona, oli ehkä se, että kaiken kaaoksen yllä leijui kuin kaikkien sisarten ja heidän henkiolento-orjiensa - anteeksi, vasallien - kollektiivinen tajunta, joka sisarusten heikonlaisesta musiikillisesta tajusta huolimatta muotoutui laulun sanoiksi, jotka kaikuivat laskeutuvassa lumisateessa näin:

Oi Mardos sää kuulit, niinhän:
Swedlandissa vihertää
siis sinne sä tahdot mennä?
vaan totuutta etkö nää?

Höyrytankki ajaa puksutti eteenpäin roudassa ja lumessa, ja se energia, jonka se menetti lumeen juuttuessaan, se korvasi höyrykanuunansa lihan ja luun sulattavalla tykkitulellaan. Jos epäkuolleet rykmentit olisivat voineet huutaa kivusta tai tuntea mitään, olisivat ne kirkuneet tuskaisissa dissonansseissa.

Tykit lauloivat, ja niiden ärjynnän yli kantoi vain Mardos Rautakuulan mylvivä messuaminen. Hän ei säästellyt sanoissa ja ärräpäissä, ja jokainen tykin käsittelijä sai kuulla häiritsevän selkokielisesti ja yksityiskohtaisesti minkälaisen kohtalon he saisivat kärsiä jos yksikään laukaus jäisi suutariksi tai viheltäisi ohi kohteestaan. Ja tuon pahasuisen ja sadistisen hirviön sotilaat tiesivät olla uhmaamatta johtajaansa. He osuivat. Ja suutareita ei tullut.

Oi, katsotaas maailmaa täältä
maan povesta routaisan
niin jäätävää kaikki täällä
maan väräjää hurmeessan

Siskot osin huusivat toisilleen, osin väittelivät ajatuksien voimalla. Lily ja Daisy olivat täydessä työn touhussa pitääkseen manauksillaan armeijansa liikkeessä. Kivääri- ja varsijousituleen kaatui ruumis toisensa jälkeen, ja kiroten he animoivat ne aina uudelleen käymään kääpiöiden armotonta tulilinjaa vastaan.

Ja sitten rysähti.

Höyrytankki musersi raatolinjan alleen, eivätkä ne enää nousseet. Luurankoainesta silpoutui kilokaupalla kääpiöiden kirveiden alle. Leveissä rintamissa ne etenivät hakaten välillä kirveitään ja vasaroitaan noitasisarusten joukkojen kalloihin, välillä kilpiään vasten messuten komentajansa nimeä. Ja linjat alkoivat murtua.

"Nyt, siskot! Eiköhän tämä ollut tässä! Rosette, viivytä niitä vielä hetki! Minä käyn tekemässä tutkimusretken tuolla--" tykin ukonomainen jysähdys vavisutti tannerta. "--lipisteellä. Helvetti. Pitäkööt tiensä, mutta ilmaiseksi eivät selviä."

Lily livahti rakennukseen muutaman luurankosoturin seuraamana kun kääpiöiden linjat rysähtivät viimeisen, voitokkaan kerran ruumislaumoihin.

Aaveita siis, aaveita siis
parempi ilman elämän kilvan
knärvistä viis
Pahuutta elämässä on
maailma myötätunnoton
parempi täällä
ikeestä käävän
aaveita siis

"Murhatkaa ne! Jos ne ovat kuolleita, murhatkaa uudestaan!" kääpiökomentajan ääni kaikui kääpiöiden maanisen huudon ja riemunlaulun yllä. Viimein, kun kääpiöiden tykeistä oli ruuti lopussa, oli Mardos komentanut työntämään kanuunat alamäkeen kohti epäkuolleiden linjoja, aivan kuin näyttääkseen, ettei hän hävennyt mitään keinoja päästä verenmakuiseen rynnäkköön.

"Helvetin hulluja", Daisy sanoi itsekseen livahtaessaan metsän pimeneviin siimeksiin siskonsa ja tämän arkkulasteja kantavien kohorttien perässä.

Siis kääpiöt viettää hauskaa,
ne kirkasta nauttii noin
maljan voittoisan, luulla taitaa
sen ymmärtää hyvin voin
kas kuolemaa kylvivät he
jos merkitys sillä ois
vaan voitokkaan retkenhän me
teimme, aarteen veim' kauas pois!
Oi voi!

Päästyään tarpeeksi kauas kääpiöiden leiristä ja oltuaan varmoja, ettei heitä seurattu (se olisi ollut itsemurha jopa noille kääpiöille pimeyden tullen suomailla kolmea kuolleistamanaajaa vastaan), sisarukset uskalsivat viimein pystyttää leirin itselleen ja sytyttää tulen lämmittääkseen jäseniään. Reitti eteenpäin oli selvä. No, he eivät kulkisi tietä pitkin, mutta nyt kun näytti siltä, että Swedlandiin oli taas eksynyt laumoittain vihamielisiä olentoja, se oli ehkä vain terveellinen vaihtoehto. Kuolema haittaa harrastustoimintaa, tapasi Lily sanoa, johon Rosetten oli taipumus väittää vastaan. Kaikki kolme tapasivat nauraa tälle.

He avasivat yhden viinileileistään, varasto joka oli hupenemassa ja jota varattiin vain erityisen erityisiin tilanteisiin. Daisy ja Lily nostivat Rosetten hahmo suuntaan maljan, ja joivat ruoka-annostensa painikkeeksi pitkän siemauksen.

Ja he komensivat luurankosoturinsa tuomaan pihistämänsä arkut luokseen kokon valopiiriin tutkittavaksi.

Aaveita siis, aaveita siis
päivä ei paista,
Mardos nyt haista,
*ullias niin!
meihin ei julmuus koske noin
yhdessä siskot karkeloi!
huolet ei paina, hauskaa on aina!
Aaveita siis (Aaveita siis!)
Aaveita siis! (Aaveita siis!)
parempi ilman elämän kilvan
knärvistä viis
yhteisö toisten ihmisten
ei ollut (kai) se kummoinen
elämän painon,
huolet ja varjon...
AAVEITA SIIS!

Ja nyt, hyvä lukija, jos olet seurannut Swedlandissa sattuvien kohtaloiden sumaa yhtään, olet varmasti jo huomannut, että niille, joille kunnia ja oikeus kuuluisi, se kaikkein harvimmin koituu.

Tällä kertaa odotuksesi kuitenkin petetään.

Sillä kun sisarukset avasivat arkut, he mykistyivät. Kolme arkullista täynnä erilaisia jalokivin koristeltuja aseita, sotisopia, kuppeja ja pikareita, korulippaita, ja masseja kultaa. Kääpiötekoisia tappamisen välineitä ja suojuksia. Kallisarvoisia kankaita. Ruukullinen kääpiöviinaa.

Sanalla sanoen omaisuus. Heidän oma omaisuutensa. Jotain, minkä omistajien ja hallitsijoiden palveluksessa he olivat olleet. Linnanherrojen omaisuus. Paronien omaisuus. Tai, ainakin jotain sinne päin. Omistavien ihmisten ja kääpiöiden omaisuus.

Lily otti ja maistoi tulilientä koristeellisesta karahvista. "Tässä on Mardoksen maanteiltä keräämä--", Daisy aloitti. Lily röyhtäisi ja irvisti. "--ulli. Tai, en minä tiedä. En minä näistä tiedä! Kaikkiko, vai vain osa! Jumalten tähden."

"Tällä voisi vaikka..." Daisy aloitti, mutta vaikeni pian. Hän huomasi istahtaneensa kokon ääreen kannon päälle.
"Niin. Mitä me tällä teemme? Kuka suolla tekee mitään kullalla", Daisy kysyi.
"No ei suolla kukaan", Daisy sanoi.
"Mutta eihän-- Ai...", Lily sanoi. Hänkin istui.
Rosette oli hiljaa.
"Olitko edes ajatellut sitä vaihtoehto?" Daisy sanoi.
"Miten pitkään sinä olet ajatellut?" Rosetten ääni kysyi.
"No, enhän minä--", Daisy sanoi.
"No minä ihan rehellisesti en ollut", Lily sanoi.

Mitäkö? Mahdollisuutta palata ihmiten pariin. Mahdollisuutta olla taas osa jotain. He vaipuivat keskusteluun.

Aaveita siis! Aaveita siis!
kääpiöt kohta, tajuaa notta
köyhii on niin

Mitä ne sai? No, santaa vain!
noidat ne *ulliaarteen sai!
siskot ne jammaa, ei muista mammaa
--hetkinen...

"Etkö?" Daisy kysyi. Rosette oli vaiti.
"Tuota..." Lily aloitti. Daisy kääntyi häntä kohti.
"Äläkä katso minua noin", Lily sanoi.
"Älkää nyt jumalten tähden--" Daisy sanoi.
"Daisy! En muista! Äläkä edes aloita. Älä, nyt helvetti! Et sano sanaakaan", Lily sanoi. Daisy katsoi häntä hiljaa suu auki. Pala kuristi hänen sydäntään. Hän kääntyi katsomaan Rosetten häilyvää hahmoa päin.
"En enää tiedä mitkä ovat minun muistiani, ja mitkä jotain mistä sitä vain, en tiedä, yrittää pitää kiinni. Kynsin ja hampain", Rosetten ääni kaikui heidän päässään häilyvänä. "Vaikkei minulla ole niitäkään."
"Onhan tästä jo puhuttu - tämä on nyt mitä on!" Daisy kivahti kun ei osannut muutakaan.
"On ja on puhuttu. Mutta mitä se puhe muuttaa", Rosetten ääni totesi. Ei kysynyt.
"Se on mitä on", Lily sanoi, ja käveli pois yön pimeyteen.

Rosetten hahmo leijui läpikuultavana ja usvamaisena hänen edessään. Hänen pelkkä olemuksensa oli alleviivaavaa, painostavaa, syyttävää, ja kaikin puolin lopullista ja surullista. Olivathan he sopineet kaikesta yhdessä, ja kaikki olivat olleet yhtä mieltä siitä, että he tekivät oikein. Kaikki olivat sitoutuneet siihen.

Silloin.

Daisy huomasi Rosetten varjon kadonneen rinnaltaan. Se ei poistanut syyllisyyden tunnetta. Ja sitä, ettei hänellä ollut yhtään sanoja siskoilleen. Sen lopullisuus ja todellisuus oli musertavin osa. Ja se piti vain niellä. Hänen oli kylmä.

Ja hän ei ollut varma oliko suurempi valhe todistella itselleen sisimmässään, ettei sanoilla ollut mitään väliä ja ettei hän ollut viiltänyt sisariaan syvältä, vai se, että vaikenemalla hän ei olisi muka nostanut itseään moraalisesti toisten yläpuolelle. Sanomaton totuus on valhe. Onko.

Tosiasiassa hän ei ollut itse lainkaan varma muistiko heidän äitinsä kasvoja itsekään. Ei. Hän oli ollut jo pitkään varma ettei muistanut. Kasvot, jotka hän muisti, oli hän itse piirtänyt muistiinsa.

Hän halusi enemmän kuin mitään, enemmän kuin ehkä koskaan, elävän ihmisen ymmärrystä, läheisyyttä ja anteeksiantoa. Luurankosoturit hänen ympärillään seisoivat vaiti, ja tuijottivat häntä

Ja kun ei ole saanut itkeä niin pitkään aikaan kuin mitä hän, unohtuu se taito. Eikä hän osannut vuodattaa kyyneliä joilla keventää rinnan alla musertavaa punnusta.

Oli pimeä aamu, mutta aamun rauhasta ei ollut tietoakaan. Taistelut olivat kiivaita joka puolella taistelukenttää. Eräässä nurkassa juokkio Rautapaitoja vahtivat läheistä tietä siltä varalta, jos epäkuolleet yrittävät päästä tykkikukkulan kimppuun oikotietä pitkin.
"Öö Pomo."
"Noh mitä nyt?"
"Nuo olennot tuolla mitä meidän pitää estää pääsemästä läpi."
"Niin mitä heistä?"
"No ne näyttäävät aaveilta ja eikös ole niin, että aavethan osaavat lentää."
Rautapukujen komentaja katsoi suu auki, kun taistelun tuoksinassa aaveet lensivät täysin rauhallisina heidän kilpimuurinsa yli.
"Huu. Pöö. Huu. Pöö. Typerät kuolevaiset. Kuvittelevat estävänsä meitä kuolevaisten taktiikoilla. Huu. Pöö. Huu. Pöö."
"PERKELE! ÄKKIÄ 180 ASTEEN SUUNTAVAIHDOS! NEHÄN PÄÄSEVÄT MEIDÄN KIVÄÄRIMIESTEN KIMPPUUN!

Sillä välin kukkulalla yksinäinen tykki ja ryhmä kiväärimiehiä pitivät virallisesti nimitettyä Kukkulaa 937:ää tai epävirallisesti kutsumaansa Paskakukkulaa hallussaan. Ylimääräinen liikanimi kukkulalle oli tullut, kun Mardoksen mielestä kyseinen kukkula näytti etäältä katsottuna paskakikkareelta.

"Ei helvetti niitä epäkuolleita tulee lisää. Ei meillä riitä ruutia näiden kaikkien tappamiseen." Huusi alokas Portis Turonpoika.
"Jos panokset loppuvat, niin sitten me potkimme ne pois kukkulalta. Ei tuumaakaan periksi noille epäkuolleille! Paskakukkula ei saa murtua, muuten olemme tuomittuja!" Komensi kersantti Yrfiel Haaginpoika
"Kersantti! Katsokaa! Niitä tulee oikealta puolelta!"
"Mitä helvettiä ne pojat siellä oikein alhaalla oikein pelleilevät!? Niidenhän piti sulkea kyseinen tie täysin!"
"Huu. Pöö. Huu. Pöö. Nyt kuolema tulee korjamaan mannun olennoilta sielut ja ruumiit! Huu. Pöö. Huu. Pöö.
"Miehet! Pistimet päälle! Ensimmäinen rivi eteenpäin! Toinen rivi oikeaan suuntaan! Ostakaa aikaa Mardokselle ja heidän joukoille! Tämä kukkula ei saa kaatua!

Taistelu oli kova ja rujo. Kääpiöitä kaatui paljon, mutta jokaista kuollutta kääpiöttä kohtaan monta kääpiötä tiukan muodostelman takaa pääsi ampumaan tappavan kostosarjan epäkuolleita kohtaan. Edestä ja sivusta! Edestä ja sivusta! Edestä ja sivusta! Kyseiset sanat kaikuivat kersantin korvissa, mutta hän vain ryhmänsä kanssa jatkoi urheaa puolustamistaan. He eivät antautuisi. Eivät ikinä. Vaikka kuolema olisi läsnä, niin silti kaikista todennäköisyyksistä huolimatta he vain jatkoivat. He tulisivat kuolemaan kuin kunnon kääpiöt. He veisivät kaikki aaveet ja elävät kuolleet mukanaan. He eivät pettäisi Mardosta. Mutta sitten he kuulivat äänen, joka oli kuin suoraan Grimnrin Torvesta.

"HAKKAA PÄÄLLE TORHOSIAN POIKA! HAKKAA PÄÄLLE! KOHTI TAISTELUN LIEKKEJÄ! EI ANNETA PASKAKUKKULAN POIKIEN UHRAUSTEN OLEVAN TYHJIÄ!"
Ja he tulivat. Hitaat kääpiöt olivat kaikesta huolimatta tehneet mahdottoman ja juosseet kukkulaan johtavalta tieltä kukkulalle kuin aropupu konsanaan auttamaan Paskakukkulan kääpiöitä.
"MISSÄ HELVETISSÄ OIKEIN OLITTE! OLISIMME TARVINEET TEITÄ JO AIKOJA SITTEN!"
"TURPA KIINNI JA ANNA NIIDEN EPÄKUOLLEIDEN MAISTAA PISTINTÄNNE TAI SAAT KIRVEESTÄNI!"
Aaveet vapisivat täysin, kun heidän peräänsä lauma Rautapaitoja oli tullut päälle. Jos aaveet olisivat tunteet pelkoa, niin nyt olisi ollut se hetki, jolloin pelko olisi tullut heidän kirottuihin sieluinsa.
"Huu. Pöö. Huu. Pöö. Ei miten tämä on mahdollista. Ei taas! EI TAAS! EI ENÄÄ JÄLLEEN SITÄ TUSKAA! HUU! PÖÖ! HUU! PÖÖÖööö...
Ja niin aaveet katosivat tästä maailmasta lopullisesti.

Kukkulaan edestä hyökänneet elävät kuolleet joutuivat täydelliseen panikkiin ja he yrittivät paeta kukkulaa alas linkuttamalla. Mutta turhaan. Vaikka kääpiöt olivat hitaita, niin he sentään olivat eläviin kuolleisiin verrattuna nopeimpia. Lauma kiväärimiehiä juoksi pistimien kanssa alas kukkulaa pitkin kohti elävien kuolleiden selkiä. Viidessä sekunnin kuluttua eläviä kuolleita ei ollut enää. Kiväärimiehet olivat tehneet teon, joka todellakin oli sankarillista, kaikesta verestä, paskasta ja oksennuksesta huolimatta. Kukkula 937:ää ei menetetty epäkuolleille. Mutta mihin hintaan?

Taistelun jälkeen näky oli lohduton. *ulliportti oli tuhannen *ullinpäreinä ja kääpiöiden varastamat aarteet oli varastettu epäkuolleiden toimesta. Alakulo valtasi Yrfielin mielen. Oliko heidän uhrauksensa todellakin turhaa? Yrfiel istui kuolleen peikon päälle ja jäi pohtimaan ajatuksiaan piipputupakan kanssa. Yhtäkkiä yksinäinen hahmo istui Yrfielin viereen.
"Mene vittuun. En jaksa puhua nyt." Yrfiel sanoi vittuuntuneena. Mutta sitten hän vilkaisi kyseistä hahmoa uudelleen. Se oli Mardos Rautakuula itse, joka oli yltäpäin veressä, oksenuksessa ja sisäelimien tahrimana.
"Öööö. Herrani. En huomanut teitä ollenkaan. Anteeksi herra. Anteeksi minun hajamielisyyttäni. En ollenkaan..." Yrfiel panikoi sanojen kanssa nopeasti
"Riittää Yrfiel tuo paskapuhunta. Tiedän kyllä, että sinua vituttaa kuin pikku orava kaiken tämän jälkeen." Mardos totesi kylmänviileästi.
"Tuota kyllä herrani. Minä. Minä... Minä menetin paljon miehiä tänään yhden paskakukkulan takia emmekä onnistuneet voittamaan taistelua." Yrfiel yritti löytää sanojaan vitutukselleen
"Miten niin sanotte kersantti, että hävisimme taistelun? Katso nyt tätä taistelukenttää. Näet aivan varmasti omin silmin, että epäkuolleita on kuollut todella paljon ja meitä kääpiöitä on vain muutama joukkue kuollut. Minähän sanoisin, että tämä on ollut murskavoitto meille." Mardos osoitti kädellään taistelukenttää ylpeänä.
"Mutta mehän menetimme *ulliportin ja kaiken raskaalla työllä kerätyt aartemme. Meidän kansamme aarteet! Torhosialle ei jää yhtään mitään!"
"Luulitko tosiaan, että minä olen täällä taistelemassa jonkun kullan takia, jotta Torhosian paskapäät voisivat nauttia niistä? Joo onhan kulta ihan mukava bonus, mutta jos olisin täällä kullan takia, niin olisin mielummin mainari kuin sotilas. Katso meidän miehiämme. He ovat tällä hetkellä kännissä kuin käki ja juhlivat kuin viimeistä päivää. Arvaa miksi. Koska he pääsivät taistelemaan ja tappamaan. Me olemme murhaajia, me olemme tappajia, me olemme kääpiöitä. Juuri tätä varten meidät on luotu. Kultaa tulee ja menee, mutta tälläisiä murhajuhlia tulee vain hyvin harvoin. Moni Torhosian kääpiö varmasti maksaisi omaisuuksia siitä, että pääsisi kokemaan tälläistä hurmetta, jos he vain tietäisivät mistä he jäävät paitsi."

Yrfiel yritti sanoa jotakin ääneen, mutta sitten hän katsoi ryhmänsä henkiinjääneitä miehiä, jotka joivat kääpiöpirtua samalle syöden suolattua porsasta laulaen naintilauluja kovaan ääneen, kun muut kääpiöt ylistivät suurella riemulla Paskakukkulan sankareita. Silloin Yrfiel tajusi mitä Mardos oli tarkoittanut. Veljeys. Yhtenäisyys. Sota. Sitä varten hän oli alunperin tullut Swedlandiin. Tunteakseen suurta veljeyttä sotilaiden kanssa, raiskatakseen haltioita ja ihmisiä, murhatakseen niitä jotka tulisivat kääpiöiden ja Mardoksen ylpeyden eteen. Kaiken ruudin ja savun takaa Yrfiel näki taivaalla kirkkaana paistavan auringon. Aamu oli vaihtunut keskipäiväksi. Hyväntahtoinen aurinko katseli kääpiöitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia.

”Ja onhan varma, että hän eksyi?” sotilailta tivattiin.
”Aivan varma. Jos tuonne eksyy niissä tamineissa, ei varmasti selviä. Joko pakkanen ottaa, tai jotkut niistä täällä vaeltavista hirviöistä”, hänelle vastattiin.

Kapteeni Castalot hymyili. Viimeinkin.

”Erinomaista. Palkkio kuten luvattua”, hän sanoi, ja alkoi laskea kultakolikoita koottavalle kenttäpöydälle.
”Mitäs täällä tapahtuu?” Übermeier kysyi saapuessaan hikisenä harjoituksista. Hän piti kuntoaan yllä, ja treenasi samalla kersanttejaan. Moni Larssonin kääpiöistä oli liittynyt jo retken alkuvaiheissa tähän rutiiniin. Übermeier oli havainnut, että tästä oli runsaasti hyötyä heille kaikille. Kääpiöiden taistelutaktiikat ja tekniikat olivat joskin epäortodoksisia, hyvin tehokkaita ja näppäriä. Erinomaista harjoitusta.
”Ylimääräinen palkanjako. Eikö se siltä näytä?” Castalot sanoi.
”Jaha. Mikä uroteko on pojilla alla?” Übermeier kysyi hyväntuulisesti hymyillen.

Kaikki olivat vaivaantuneesti hiljaa.
”Tuota…” sotilaat vastasivat kuorossa.
Übermeier katsoi vuoroin heitä, ja vuoroin velhoisaa kolleegaansa.
”Hyvä on. Mitähän nyt helvettiä?” Hän kysyi.
”Tästä voitaisiin puhua myöhemmin. Vaikka lounaan jälkeen”, Castalot sanoi.

”Missä hän on?!” kääpiön ääni kajahti aukion toiselta puolelta. Taani Larsson repi siteet päästään ja heitti ne märälle lumelle. Hän hoippui ja horjahteli, mutta kääpiöille ominaiseen, päämäärätietoisuuteen ja periksiantamattomuuteen perustuvalla tarmolla hän vaappui selvästi heidän suuntaansa.
”Voi helvetti”, Übermeier sanoi, ja katsoi Castalotia. ”Sinä vissiin otat tästä myös vastuun?”
”Pidä suusi, ääliö”, Castalot sanoi ja nielaisi kuuluvasti.
”Te kaksi!” Larsson sanoi, ja otti molemmin käsin tukea pöydästä päästessään heidän luokseen. Sotilaat katselivat toisiaan nurkkaan ajetun kanin katse silmissään. ”Missä on Fockenholm?”
”Tuota…”, Übermeier aloitti, ja loi merkitsevän katseen Castalotiin.
”Tässä on sattunut kaikenlaista kun olit vuoteen oma”, Castalot sanoi.
”Ei vastaa kysymykseen”, Larsson sanoi. Castalot nousi seisomaan suorassa, ja piti dramaattisen tauon.
”Oscar II von Fockenholm, ystävämme ja tärkeä maanmies, aatelinen vailla vertaa ja kaikkien rakastama hahmo, jäi valitettavasti… umm… marjastusretkellä örkkien hyökkäyksen kohteeksi. Nämä miehet tässä tekivät kaikkensa saadakseen hänet turvaan, mutta örkkejä oli aivan liikaa”, Castalot sanoi.
”Jumalten ja Grugnin tähden”, Larsson sanoi, ja hänen vartensa horjui. ”Kuinka näin voi käydä?”
”Kuinka nyt mitään voi käydä näillä main. Olemmehan me olleet kamalan tuurin ikeessä aina siitä asti kun astuimme Swedlandin rajojen sisälle”, Castalot sanoi, ja katsoi vaativasti Übermeieriin ja sotilaisiinsa. Kaikki nyökyttelivät aivan liian raivokkaasti, ja tasatahtiin.
”Olkoot hänen muistonsa aina kunniassa”, Übermeier mutisi keksimättä parempaa.
”Mutta missä ovat vartiot? Jos örkit ovat palanneet, ja joukolla, on meidän asetettava vartio! Miehet!” Larsson huusi ympärilleen.
”Eihän se nyt – taani, on se hoidossa! Ihan totta!” Castalot huusi kauhuissaan ja heilutti käsiään. ”Ei tässä mitään, miehet! Jatkakaa vain töitänne!”
”Miten niin ei tässä – eihän koko leiri ole mitensäkään taisteluvalmiudessa”, Larsson sanoi.

Huuto metsän siimeksestä hiljensi heidät.

”Apuaaa! Kuka vain! Ah, Sigmar siunatkoon! Siellä te olette! Larsson, Castalot, Übermeier – ja rakkaat saattajani! Siellä te olette! Ah ja voih, kuinka jalkojani kolottaa!”
Übermeier katsoi Castalotia. Castalot katsoi sotilaitaan. Sotilaat katsoivat Larssonia. Larsson katsoi heitä kaikkia.
”Ihanaa! Tämä on oikein ilon ja onnen päivä! Voi ystäväni! Tulkaa ja kantakaa minua! Jalkani eivät vain kanna!”
Castalot katsoi jokaista sotilastaan tiukasti silmiin samalla kun noukki joka ikisen kultakolikon pöydältä, ja tiputteli ne massiin yksi kerrallaan, nyöritti sen ja työnsi kaapunsa taskuihin.
”Oi ystäväni! Minulla on niin kamalia uutisia! Ah ja voih! Olin niin kauhuissani! Kaiken maailman hirviöitä – haltioita ja eläviä puita ja eläviä KUOLLEITA ja voi ei ja nyt ne tulevat TÄNNEPÄIN!” Oscar II von Fockenholm huusi samalla kun hänen hahmonsa ilmestyi viimein leirin rajalle housutta, röyhelöinen paita riekaleina ja nenä sinisenä kylmästä.
”Jaha”, Larsson sanoi.

Maahan kaivettu kuoppa oli valtava.

Se oli puoliksi kaivettu, puoliksi louhittu kallionjyrkänteen juurelle routaiseen maahan. Metsää oli kaadettu ympäriltä. Puut oli jätetty jäätymään ja lahoamaan. Kaivannon kaivajilla ei ollut tarvetta puulle – ei polttopuuksi, ei rakennusmateriaaliksi. Tihkuva räntäsade täytti kaivantoa, mutta se ei peittänyt selviä merkkejä.

Kaivanto oli tuore.

Ja jäljet päättyivät tänne.

Daisy Christopher kulki kaivannon sohjoista laitaa pitkin. Märkä lumi sai hänen lierihattunsa painamaan. Olikohan tammikuun tappava pakkanen ollut sittenkin parempi. Säästä ei saanut koskaan sopivaa. Moneen sitä pystyi nykyään maailmassa vaikuttamaan. Taikavoimilla pystyi tekemään kaikenlaista. Säähän hän ei vielä kyennyt.

Hänen pikkusiskonsa kulki animoimiensa työläisten kanssa kaivannon pohjalla, ja tutki tilannetta.

”He eivät siis ole täällä lähistöllä enää?” Daisy kysyi. Tällä kertaa ääneen. Hänestä oli mukava puhua ääneen. Se oli hyvää harjoitusta. Rosette ei usein tarvinnut fyysistä ääntä kuullakseen hänen ajatuksensa.
”Eivät. He ovat olleet täällä, ja täällä on tehty jotain voimallista. Mutta he ovat siirtyneet aikaa sitten eteenpäin”, Rosetten ääni vastasi.
”Mitähän jumalten nimeen”, Daisy mietti ja nojasi lyhtynsä varteen.

Hämärä laskeutui.

Lily oli tutkinut minkä oli kerinnyt ennen valon kaikkoamista. He tutkivat illalla tulen valossa Lilyn kopioimia näytteitä niistä merkinnöistä ja symboleista, joita oli piirretty maahan. Lumen alta niistä oli vaikea saada tarkalleen selkoa, mutta niistä saattoi löytää osia, vihjeitä ja viitteitä.

Osa viittasi animointiin, mutta siellä oli paljon, paljon sellaista, jota ei ruumiin nostattamiseen ja komentojen antamiseen tarvittu. Riimujen malli oli vanhaa, todella vanhaa, ja siellä oli otteita sielun herättämisestä (joka ei ollut siskoille sinänsä uutta), mutta myös jotain muuta jota he eivät tarkalleen ymmärtäneet. He vain arvailivat. Sielun palasten kokoamista ja eri tietoisuuksien kokoon parsimista. Elämän kirurgiaakin (Lily tunnisti omista harrasteistaan), eri ruumiinosien itsenäistä hallintaa ja funktioita.

Ja sitten vielä tulenluontia.

Animoitu olento ei tarvinnut lämpöä, ei verta, ei todellisia ruumiintoimintoja. Taian tuulet oikein aisattuina hoitivat sen. Ja oli lähtökohtaisesti aina vain bonus, jos animoiduilla ei ollut omaa tahtoa.

Mitä ne täällä olivat rakentaneet?

Aamun valjetessa siskot palasivat tutkimuksiensa pariin. Kallionseinämässä oli jotain kummallista. Siitä saattoi erottaa kolmea erilaista pintaa: luonnollista, sileää, aikojen ja tuulien hiomaa pintaa; syviä uria vieretysten ja murentuneita kohtia; sekä pyöreäksi hioutunutta, täysin kosketukselle sileää.

Kallion pientaretta koristivat valtavat hiidenkivet ja järkäleet, osa sammaloituneita, osa puiden ja aluskasvillisuuden peitossa. Niitä oli paljon. Ja kauemmas avoimeksi hakatusta kaivannosta mentäessä saattoi huomata, että useita järkäleistä reunustivat kelot ja lahopuut, jotka makasivat pitkin pituuttaan metsänpohjalla.

Ja he kiipesivät kallion päälle. Se oli epätasainen ja vaikeakulkuinen, rosoinen jopa. Kallionjyrkänne ei ollut valtava, ja se erotti kaksi pientä, suojaisaa laaksontapaista toisistaan. Tai, pieniä metsäalueita tarkemmin. Kalliovaaran toisen puolen jyrkänteen alue näytti samalta. Mutta kun aluetta tutki, oli kaatuneiden puiden ja järkäleiden valtaama alue itsessään pieni, ja keskitetty.

Silloin he ymmärsivät. Ja he kuvittelivat mielissään aikaa sitten käydyn taistelun, jossa lohikäärmeet taistelivat ilmassa. Niiden tuli saattoi sulattaa kovintakin kiveä. Niiden paino saattoi irrottaa kivenjärkäleitä suoraan ikikalliosta. Niiden kynnet saattoivat upota kovimpaankin materiaaliin.

Ja niitä olisi ollut kaksi. Pari, joka raastoi herrojensa käskystä toisensa riekaleiksi, ja runnoi maan kamppailunsa raivon alla.

Punainen Kuningas oli löytänyt niistä vain toisen.

116 kirjoitti:urgh ja argh, koska nyt on ns- tiukkaa: Goulua, obinnäytetyötä, ribuli ja nuha, sit pitäs vielä töitäkin tehdä ja jossain välissä figuilla ja nukkuakkin.

Mitens ons mordos rautakuulalla, rotat lähestyy leiriä kun suuri ja mahtava johtaja on kadonnut jonnekkin, auttaisitteko hiirtä mäessä ja etsisitte suurta suuruutta rinta rinnan? Annetaan homejuustoa vaivanpalkaksi.