Sotavasara.net

Mie näen jo krugerin kadulla kun on niin kovat vieroitusoireet

Heretic kirjoitti:Mie näen jo krugerin kadulla kun on niin kovat vieroitusoireet

Selvä...

JATKOA petskules!!

Odotus palkitaan, parin päivän päästä tarina taas jatkuu. Tauko on pääasiassa johtunut siitä, etten ole päässyt sopimukseen itseni kanssa siitä, minkälaisia hahmoja uudet tulevat hahmot ovat, mutta nyt uskon niiden olevan sellaisia, että ne kestävät päivänvaloa. Joten pian jatkuu taas! =)

Karl Van Dieter kirjoitti:Odotus palkitaan, parin päivän päästä tarina taas jatkuu. Tauko on pääasiassa johtunut siitä, etten ole päässyt sopimukseen itseni kanssa siitä, minkälaisia hahmoja uudet tulevat hahmot ovat, mutta nyt uskon niiden olevan sellaisia, että ne kestävät päivänvaloa. Joten pian jatkuu taas! =)

Jes vieroitus oireet jo laimenevat
Millon tulee se pakollinen hahmo, joka yrittää tappaa kaikki ja on pää pahis iivöl hahmo, joka kykkii ison mustan tornin huipulla nauraen "MHUHAHAHAHAH This world will be MY!!!" ?

Äkkiä!En jaksa odottaa.*nykii päätään*

No niin, nyt tulee viimein uutta luettavaa, toivottavasti ette vallan nukahda tätä lukiessanne.

2.Luku

Mourkain, Turmeltuneet Maat, Keisarillinen vuosi 1841

Gruger harhaili pitkin suuren palatsin käytäviä. Tärinä oli voimistunut entisestään ja kattopalkkeja kaatuili hänen ympärillään. Seiniltä putoili vanhaa laastia tai niihin muodostui halkeamia, jotka kipusivat nopeasti kohti kattoa. Kaikkialla hänen ympärillään vallitsi kaaos; kuolleita raadonsyöjiä oli siellä täällä, joista osa oli niitä, jotka eivät olleet päässeet karkuun putoavia kattorakenteita, vaan olivat murskaantuneet niiden alle. Taistelun äänet olivat nyt loitonneet, eikä hän oikeastaan tiennyt tarkalleen, mistä suunnasta ne tulivat.
Kuin ihmeen kautta hän oli selvinnyt pakoon sortuvasta kammiosta, jossa vampyyrilordi oli ollut. Wilhelm oli nyt luultavasti kuollut saatuaan osan katosta niskaansa. Kumma kyllä, Gruger ei tuntenut asiaa kohtaan surua, vaikka olikin omalla tavallaan pitänyt ritarista. Myös Zack oli jäänyt kammioon kun hän oli paennut. Oliko hän onnistunut surmaamaan Vuragin, sitä ei Gruger osannut sanoa, mutta hän toivoi parasta.
Myös Milena oli ollut kammiossa. Mitä naiselle oikein oli tapahtunut? Oliko hänkin vampyyri nykyään, vai oliko nainen ollut jonkin lumouksen vallassa? Koko pitkä matka oli siis ollut turhaa. Ja nyt Grugerinkin ylle oli asetettu kuolemantuomio, koska Wilhelm oli tehnyt hänestä kaltaisensa. Mutta Gruger oli selviytyjä, ja oli tottunut selviämään mistä vain hinnalla millä hyvänsä, ja tämä tilanne ei olisi poikkeus. Hän ei palaisi muiden mukana enää takaisin etelään. Toisaalta, hän ajatteli, Oliko Heinrich jo onnistunut tehtävässään estää necrarchien toimet, vai oliko kolonisaation kohtalo jo ratkennut? Se ei kuulu enää minulle, hän ajatteli juostessaan pitkin vapisevia käytäviä. Hänellä ei ollut aavistustakan, missä oli, ja tie takaisin alakertaan oli pakko löytää. Se olisi ainoa tie ulos ennen kuin koko rakennelma tuhoutuisi kokonaan. Portaita vain ei löytynyt mistään. Joka puolella vastaan tuli raadonsyöjiä, strigoi-vampyyreja ei onneksi näkynyt missään, vaikka niidenkin täytyi olla jossakin palatsin sisällä.
Voimalla Gruger kävi raadonsyöjiä vastaan käyttäen tehokkaasti sekä tikariaan, että miekkaansa. Hänen voimansa olivat moninkertaiset verrattuna raadonsyöjien voimiin, ja hän onnistui kevyesti torjumaan näiden antamat iskut, mikäli niitä ei tullut montaa yhtä aikaa.
Kolme raadonsyöjää hyökkäsi häntä kohti samaan aikaan. Ensimmäisen tulijan iskut Gruger ohjasi molemmilla aseillaan sivuun ja puski päällään raadonsyöjää leukoihin. Tämän alahampaat irtosivat ja leukaperät murtuivat iskun voimasta. Kun raadonsyöjä oli vasta tajuamassa, mitä oli tapahtunut, Gruger siirtyi sulavasti oikealta tulevan raadonsyöjän kimppuun.
Hän torjui tulevan iskun miekallaan leikaten siististi irti raadonsyöjän käden ranteen kohdalta. Tikari torjui vasemmalta tulleen iskun samaan aikaan, ja välittömästi Gruger teki vastaiskun, joka kuitenkin pysähtyi raadonsyöjän eteentulleeseen aseeseen. Samaan aikaan ranteensa menettänyt raadonsyöjä sai miekanpiston rintaansa, joka puhkaisi keuhkot.
Grugerin oli vetäydyttävä nopeasti taistelusta, sillä lisää raadonsyöjiä tuli ottamaan osaa kamppailuun. Kaksi lisää hyökkäsi häntä kohti, mutta nopeuttaan hyväksikäyttäen hän väisti ensimmäiset iskut, ja teki vastahyökkäysensä sivusta kun juuritulleista raadonsyöjistä lähinnä oleva oli vielä pois tasapainostaan ja sen puolustus oli alhaalla. Voimakkaalla työntöiskulla hän lävisti raadonsyöjän sydämen ja siirtyi ketterästi jäljelle jääneen raadonsyöjän taakse. Tämä kuitenkin osasi ennakoida tulevan iskun ja sai suurikokoisen reisiluun tielle juuri ajoissa estämään tappavaa iskua. Toisessa kädessä raadonsyöjällä oli koukku, jolla hän torjui tikarin, samalla kääntyen ympäri kohtaamaan vastustajansa.
Leukaperänsä telonut raadonsyöjä yritti vielä ottaa osaa taisteluun, mutta sotki vain toisen raadonsyöjän suunnitelmat, ja niin Grugerin sijaan raadonsyöjät kohtasivat toisensa, ja leukaperänsä menettänyt kuoli koukkuun, jonka toinen raadonsyöjä oli lähettänyt alunperin kohti Grugeria.
Gruger oli nyt vapaa taistelusta, ja käytti tilaisuutta hyväkseen ja pakeni. Hän löysi tyhjän huoneen ja ikkunan, josta päätti yrittää onneaan. Alapuolella oli tyhjää ja tasaista maata, ja sille hän putosi kevyesti. Sokeasti hän lähti juoksemaan pois päin palatsilta ja piiloutui eräälle vanhalle kujalle, joka oli raunioituneiden rakennusten välissä. Hänen ohitseen juoksi monia raadonsyöjiä, myös luuranko -ja zombiyksiköitä lähestyi kohti luhistuvaa palatsia.
Lopulta Gruger onnistui löytämään tuhoutuneelle muurille, ja löysi sopivan ulosmeno tien Mourkainista. Vartijat olivat jättäneet paikkansa ja kiiruhtaneet kohti tuon kirotun kaupungin sydäntä tarkoituksenaan eliminoida yllättävä uhka, joka sitä uhmasi. Gruger oli varma, ettei enää näkisi ketään noista vampyyreista, eikä Heinrich koskaan saisi tietää, mitä tapahtui.
Grugerin edessä avautui laaja erämaa, ja Sokean joen perusteella hän pystyi arvioimaan, missä päin pohjoinen sijaitsi. Niin hän lähti sitä kohti, kohti Rajaruhtinaita ja Keisarikuntaa.


* * *








Nulnin slummit, Keisarikunta, Keisarillinen vuosi 1850

Väki parveili eräällä kujalla, hämmentyneitä, tietäväisiä, pelokkaita ja välinpitämättömiä kasvoja oli kaikkialla. Heidän tuijotuksensa keskipiste oli nuoren naisen kalpea ruumis, jonka kurkku oli revitty auki mitä brutaalimmalla tavalla.
”Mitä tuota nyt katselemaan, se on ollut joku eläin. Hyvä vaan kun noista syöpäläisistä päästään”, sanoi eräs rahvas kadunkulkija, joka oli jo ehtinyt esittää oman teoriansa siitä, kuinka joku kulkukoira oli varmasti hyökännyt naisen kimppuun ja repinyt kurkun auki.
”Minä olen noita nähnyt ennenkin, ja sanokaa minun sanoneen, että tuollaista jälkeä ei koira saa aikaiseksi. Katsokaa nyt, täällä ei ole edes verta missään! Vampyyrin tekosia, sanon minä!” Mies sai osakseen naurunremakan ympärillä olevilta rahvailta miehiltä.
”Sinä nyt uskot oman äitimuorisikin olevan vampyyri, mitä hän kyllä onkin, mutta ei vain ime verta!” Uusi naurun remakka täytti tienoon, ja vampyyrista puhunut mies esitti vastalauseensa yrittämällä iskeä ilkeyden sanojaa nyrkillä, mutta useat kädet estivät häntä ja rauhoittelivat häntä sanoen: ”No Fred, älä nyt suutu leikistä. Pojat vaan vähän vitsailee.” Lisää naurahduksia tuli toisten suunnalta.
”Koira se on, sanokaa minun sanoneen, ja eihän se nyt tavatonta ole, ettei paikalla ole paljoa verta. Koiratkin voivat haluta verta, ja se on voinut hyvin litkiä sitä.”
”Voi Nurglen munat! Jos se on kerran koira, niin missä on tassujen jäljet? Häh? Ja koirakaan ei joisi verta niin paljoa, kuin ihmisessä sitä on.”
”Jos se olikin demoni”, huudahti joku nainen yleisöstä kauhistuneena. ”Kuulkaa kaikki, se saattoi olla joku demoni, joka tämän teki!” Useat miehet viitasivat kädellään naisen huudahdukselle demoneista.
”Ei se ole mikään demoni, uskokaa nyt. Nainen kuoli, koska jokin olento, koira todennäköisimmin hyökkäsi sen kimppuun. Miksi te aina yritätte etsiä jotakin yliluonnollista tällaisesta aivan selvästä asiasta?”
”No niin, väistykää tieltä. Mikä pirun torikokous täällä on? Voi Nurglen haiseva persus sentään. Häipykää nyt kauemmas, että pääsemme läpi!” Ääni oli karski ja kuului vartioston kersantille, joka oli vastuussa slummien aamuvartioinnista. Mies asteli läpi töllistellevän ihmislauman rautainen haarniska kiiltäen. Hänen perässään tuli useita sotilaita, joista osa ryhtyi heti hajottamaan väkijoukkoa kauemmas ruumiista, joka oli jo alkanut haisemaankin hieman.
”Mitä arvelet Mathias?” vartioston kersantti kysyi lähellä olleelta leveäkasvoiselta mieheltä.
”On ollut kuolleena jonkun tunnin, ja verta on menetetty melkoisesti. Kurkku on revitty auki aivan kuten aiemmillakin ruumiilla.”
”Tuolla on jälkiä, jotka tuntuvat vievän kujalle. Ehkä sieltä löytyy lisää vastauksia”, kersantti sanoi. Mathias meni parin miehen kanssa tutkimaan kujaa, mutta palasi pian takaisin ilman uutta tietoa.
”Kuja on umpinainen, mutta murhaaja näyttää kuitenkin paenneen sinne. En ymmärrä, kuinka se voi olla mahdollista. Jäljet nimittäin loppuvat seinään, kirjaimellisesti. Myös yksi verinen jalanjälki löytyi.” Kersantti nyökkäsi. ”Tutkikaa koko lähitienoo, etsimme siis sarjamurhaajaa, emme eläintä. Hän voi olla missä vain jo nyt, mutta jalanjäljen perusteella voimme kenties päätellä jotakin.”
Tienoo tutkittiin tarkoin, miehet kävivät järjestelmällisesti läpi jokaisen mahdollisen tien ulos paikalta, mutta uutta johtolankaa siitä, mihin murhaaja olisi voinut mennä, ei löytynyt.
”Mitään ei löytynyt, herra kersantti”, ilmoitti eräs vartioston jäsenistä.
”Hyvä on. Kuulustelkaa jokaista, jos joku on jotakin nähnyt.”
Paikalla olleita ihmisiä kuulusteltiin kutakin vuorollaan, ja mitä kummallisempia teorioita siitä, kuka tai mikä murhaaja voisi olla, kerrottiin, mutta mitään oleellista ei kuitenkaan ilmennyt, ja kersantti alkoi olla epätoivoinen. Hän oli ollut tutkimassa kolmea muutakin tapausta, jotka olivat juuri kuin tämä, minkä perusteella hän olettikin kyseessä olleen sama tekijä.
”Mitä saitte selville?” kersantti kysyi miehiltään. ”Aika monet puhuvat vampyyrista, demoneihinkin jotkut uskovat, mutta mitään konkreettista ei ole ilmennyt”, sanoi eräs vartijoista.
”Onko kukaan nähnyt mitään?” Vartijat katsoivat toisiinsa kysyvinä ja sitten kohauttelivat olkiaan ja pudistelivat päitään. Kersantti huokasi. ”Hyvä on. Tappaja on ammattilainen, ei jätä itsestään mitään jälkiä. Vampyyriteoria alkaa kuulostaa melko järkeenkäyvältä, kun ottaa huomioon, ettei yhdenkään löydetyn ruumiin luota ole löytynt verta kuin tippoja siellä täällä, vaikka koko kujan tulisi olla veressä. Minusta tuntuu, että on aika ottaa yhteyttä Temppeliin, vaikka tämä ei varsinaisesti heille kuulukaan.”

Kolme tuntia myöhemmin lähetti palasi mukanaan jykeväkasvoinen, pitkään mustaan takkiin pukeutunut mies, jolla oli selässään varsijousi, ja tumman takin kätköistä vilahteli pari miekkoja. Miehellä oli sympaattiset mutta kovat kasvot, ja jään siniset silmät jotka tuijottivat intensiivisesti kersanttia, ja tuomitsivat tämän henkilöksi, joka ei omineen saa mitään aikaiseksi.
”Minä olen kersantti Frank Muncherburg, Nulnin Keisarillisesta vartiostosta. Hälytin teidät, koska vastassamme on jotakin epätavallista. Jotkut uskovat vampyyrin olevan liikkeellä kaupungissa ja vaanivan naisia. Tietysti kyseessä voi olla myös vain joku hullu, mutta niin tai näin, on parempi varmistua, sillä meillä ei ole käytettävissämme aseita sellaista otusta vastaan, kuten varmaan ymmärrätte.” Tumman puhuva noita-metsästäjä ei sanonut mitään, vaan jatkoi yhä tuijotustaan tutkien edelleen tarkasti kersantin kasvoja. Mies teki jälleen uuden tuomion kersantista, mutta tällä kertaa Frank ei osannut sanoa, oliko se hyvä vai huono. Hän alkoi menettää hermonsa.
”Voi Nurglen mätä persus! Aiotko vain tuijottaa koko ajan, vai aiotko tehdäkin jotakin? Ruumis alkaa jo löyhkätä, ja se pitää viedä pois ruumishuoneelle-”
”Nainen kuoli... Mihin aikaan yöstä?” noita-metsästäjä kysyi yllättäen, ja kersantin piti kasata itseään. Frank oli pelkkä kersantti, mutta hän oli kunnianhimoinen mies, eikä pitänyt tällaisesta leikkimisestä itsellään.
”Varmaa aikaa ei voi sanoa, koska kukaan ei nähnyt mitään. Meillä on vain vähän todisteita murhaajasta, mutta melko varmaa on se, ettei tämä ollut ensimmäinen uhri. Myös neljä muuta ruumista on kuollut samalla tavoin, minä olen henkilökohtaisesti tutkinut niistä kolmea. Uhreja on siis kaikkiaan viisi.”
”Ja kaikki ovat kuolleet täällä? Eikä teillä ole johtolankoja? Sekö teidän ongelmanne on?” Noita-metsästäjän ääni oli rauhallinen eikä siitä kuultanut vihaa tai edes kärsimättömyyttä, vaikka sanat itsessään sitä huokuivatkin. Ääni oli syvä, kuten suurikokoiselta mieheltä saattoi odottaakin.
”Meidän ongelmamme on mahdollinen vampyyri. Johtolankoja on, jos seuraatte minua.” He menivät kujalle, jonne jäljet loppuivat. ”Tässä ovat johtolankamme, murhaajamme on lähtenyt tähän suuntaan, en keksi muutakaan syytä, miksi täältä löyty veripisaroita.” Noita-metsästäjä tutki maata ja pisaroita, jotka olivat jo mustuneet. Sitten hän tutki seinämää ja löysi sieltä vielä yhden valumajäljen, joka vahvisti kersantin epäilyt siitä, että murhaaja todellakin pakeni seinää myöten ylös. Se, miksi niin oli, oli arvoitus, kun helpompiakin reittejä olisi ollut tarjolla.
Sitten noita-metsästäjä meni ruumiin luo ja tutki tarkoin jälkiä uhrin kaulassa. Häntä ei tuntunut ollenkaan vaivaavan ruumiista tuleva pistävä makea löyhkä tai jo hieman turvonnut ulkomuoto kaasujen kertyessä ruumiseen.
Nainen oli ollut kaunis eläessään, hänellä oli punertavat hiukset ja rehevä povi. Haava oli rosoinen, mutta se ei vaivannut noita-metsästäjää. Hän mittasi haavan koon ja merkitsi sen pieneen muistioonsa, jonka oli ottanut esille takkinsa kätköistä. Haavan reunoilla oli vielä nähtävissä hampaiden jäljet, ja nekin noita-metsästäjä tallensi huolellisesti vihkoonsa.
”Oliko muidenkin ruumiiden kurkut revitty auki näin?” Kersantti nyökkäsi. ”Olivatko muutkin naisia? Olivatko hekin ilotyttöjä?” Kersantti nyökkäsi uudelleen.
”Pystyttekö päättelemään jotakin noista jäljistä?” kersantti kysyi ja noita-metsästäjä nousi seisomaan.
”Ainakin sen, ettei kyseessä ole mikään luonnollinen peto, enkä usko myöskään kyseessä olevan jonkin Kaaoksen olennnon, joka olisi löytänyt tiensä kaupungin muurien sisäpuolelle. Ihminen ei tätä ole tehnyt, siitä olen varma, sillä haava on tehty hampailla ja äkillisen raivon vallassa. Kyllä, kyseessä saattaa hyvinkin olla vampyyri.”
”Voi Nurglen mätä persus!” kersantti hengähti.
”Teinä varoisin tuollaista kieltä, kersantti. Ruton ja Rappion Herra voi kuulla tuollaisen kirouksen ja erehtyä luulemaan sitä rukoukseksi, ja vastata siihen.”
”Voi Nurg... äh... siis... hmph!” kersantti takelteli.
”Minun nimeni on Herman Bechendorf. Tulen tarvitsemaan apuanne kersantti, jos haluatte saada kiinni tämän vampyyrin. Tämän enempää emme voi nyt tehdä. Menkää jatkamaan päivittäisiä töitänne ja viekää ruumis pois.”
”Mutta ettekö aio aloittaa jahtia?” kersantti kysyi hölmistyneenä.
”Ettehän tekään ole. Ja juuri samasta syystä minäkään en aloita. On odotettava uutta iskua ja toivottava, että saamme tietää jotakin enemmän. Mutta suosittelen teitä ottamaan yhteyttä vartioston kapteeniin ja pyytämään lisäämään vartiointia. Tämä vakuuttanee hänet tarpeesta”, Herman antoi kersantille kirjekuoren, jossa oli Sigmarin temppeliritarien sinetti päällä. Kirjeessä oli myös toinen sinetti, joka kuului noita-metsästäjien kapteenille.

Marta Liebstein oli peittojensa alla ja kuunteli kuinka hänen hoitajansa luki hänelle hänen lempitarinaansa suuresta satukirjasta, jonka tapahtumat ja paikat sijoittuivat kaukaiseen ja mystiseen Arabiaan. Tarinassa kerrottiin taikalamppuun vangitusta hengestä, joka pystyttiin kutsumaan esiin lamppua hieromalla. Henki antoi täyttää kolme toivomusta, ja vain kolme. Ainoat toivomukset, mitä henki ei tarinan mukaan täyttänyt olivat ne toivomukset, jotka koskivat loputtomia toivomusia kolmen sijaan tai ikuista sitoutumista yhteen ja ainoaan herraan.
Tarina oli täynnä seikkailua, ja piti sisällään mitä erikoisempia käänteitä, joista Marta toki tiesi kaiken, mutta hänestä oli mukavaa leikkiä, että kuuli tarinan ensimmäistä kertaa.
Saatuaan tarinan loppuun, hoitaja suuteli Martan otsaa ja silitti tämän kiharia kultaisia hiuksia, jotka olivat kuin oikealla prinsessalla, joksi hänen isänsäkin häntä kutsui. Hän haaveili pääsevänsä joskus Bretonniaan ja että bretonnialainen ritari tulisi noutamaan hänet, ja että tämä ritari ei olisi vain ritari, vaan myös kruunun prinssi, joka oli valinnut juuri hänet puolisokseen. Näihin ajatuksiin hän oli joka ilta nukahtanut, ja tämä ilta ei ollut poikkeus.
Hoitaja oli ikääntyvä nainen, joka oli aikoinaan hoitanut Martan isääkin tämän ollessa hänen ikäisensä. Hän puhalsi lampun sammuksiin ja katsahti vielä ovelta Martaan ennen kuin jätti sen raolleen niin, että käytävästä lyhdyn valo tuli huoneeseen.
Marta oli juuri nukahtamassa, kun ulkoa kuului rapinaa. Aluksi Marta ei välittänyt äänestä, mutta sitten rapina alkoi voimistua, ja hän kääntyi katsomaan ikkunaan päin. Kalpea kuun valo tulvi sisään, mutta mitään ei näkynyt.
Hän kävi uudelleen takaisin peitteen alle ja sulki silmänsä, mutta rapina alkoi taas. Oli kuin jokin olisi osunut ikkunaan, mutta lähellä ei ollut edes puuta, jonka oksat olisivat voineet niin tehdä. Nyt tyttö kääntyi varovasti, ja näkikin, että ikkunan takana seisoi joku. Hänen silmänsä levisivät säikähdyksestä ja hän kiljaisi.
Hetkeä myöhemmin vanha hoitaja tuli huoneeseen. Hänen mukanaan oli Martan isä ja äiti, joiden huone oli käytävän päässä. Myös Martan vanhempi sisko, Frida tuli huoneeseen. He kaikki ihmettelivät, mikä tytöllä oli hätänä.
Kun hän kertoi, mitä oli ikkunassa nähnyt, hänen isänsä istahti vuoteen reunalle. Hän katsoi kirjaa, jota hoitaja oli lukenut hänelle iltasaduksi ja hymyili.
”Väität siis jonkun olleen ikkunassa? Olet varmastikin uneksinut hänet, sillä eihän tänne kukaan pääse. Ei ainakaan ilman tikkaita. Tule nyt itse katsomaan”, isä sanoi nousten vuoteelta. Yhdessä he menivät ikkunalle, Marta oli epävarma ja hänen sydämensä pamppaili villisti rinnassa. Hänen isänsä avasi ikkunan ja osoitti ulos.
”Näetkö nyt? Ei tikkaita, ei ketään. Jos joku olisi ollut ulkona, hänen olisi osattava lentää. Lisäksi hänen olisi pystyttävä ohittamaan vartijamme, jotka vartioivat kotiamme. Damondred on pystynyt yllättämään monet taloon pyrkineet varkaat, eikä tämäkään olisi poikkeus, luota minuun.” Lisäksi Martan huone sijaitsi toisessa kerroksessa ja matkaa maahan oli ainakin kolmenkymmenen jalan verran, ellei enemmänkin.
”Näetkö myös, ettei kukaan olisi voinut piiloutua meiltä näin nopeasti. Maassa ei ole yhtään piilopaikkaa.” Tämä oli myös totta, sillä koko piha oli paljas, vain nurmikkokenttä ja muutamia hassuja kukkaistutuksia oli siellä täällä. Niiden sekaan ei olisi voinut edes pimeässä piiloutua. Ja täysin pimeää ei pihalla ollut, sillä vartijoiden lyhdyt valaisivat pimeimpiä kolkkia.
”Haluatko, että jään viereesi?” kysyi Frida. Hänen äänensä oli pilkkaava, sillä Frida piti aina Martaa pikkuvauvana, ja tämän vuoksi Marta nytkin torjui tarjouksen. Hän vakuutti pärjäävänsä kyllä, vaikka sisimmässään ei ollut ollenkaan varma siitä, mutta koska hän ei halunnut olla pikkuvauva, oli hänen osoitettava siskolleen olevansa vähintäänkin yhtä rohkea kuin tämäkin oli.
”Hyvä on Marta. Yritä nyt nukkua, ja yritä olla uneksimatta tummista ja kalpeakasvoisista miehistä ikkunoiden takana. Ymmärräthän, että se oli varmasti vain unta?” Marta nyökkäsi äidilleen joka silitti hänen hiuksiaan ja peitteli tytön vuoteeseen. Kun lyhty taas sammutettiin, jäi Marta taas melkein pimeään. Vain käytävältä tuleva valo heijastui heikosti huoneeseen.
Marta ei saanut unta, eikä hän saanut pois mielestään kalpeakasvoista miestä, jolla oli palavat silmät ja terävät hampaat. Miehellä oli myös melko pitkät kynnet, joilla hän oli rapistellut ikkunaan.
Hän oli peiton alla, ja hänellä alkoi olla kuumakin, mutta hän ei uskaltanut liikahtakaan, eikä uskaltanut katsoa ikkunaan päin siinä pelossa, että mies olisi taaskin siellä. Hän tiesi, ettei ollut uneksinut miestä. Hän ei ollut uneksinut, siitä hän oli varma, mutta mihin mies oli kadonnut? Oliko mies nyt täällä huoneessa, kun ikkuna oli avattu? Jos mies pystyikin muuttumaan näkymättömäksi jonkin taian avulla? Häntä alkoi pelottaa entistä enemmän, mutta hän alkoi ajatella muita asioita, ainakin hän yritti. Hän yritti ajatella mieliasiaansa, eli prinssiä, joka hänet tulisi jonakin päivänä noutamaan, mutta sekin kuva oli vääristynyt, komeiden kasvojen kohdalla olivatkin nyt nuo kalpeat kasvot ja terävät hampaat.
Sitten rapina alkoi taas, ja Martan sydän pomppasi kurkkuun. Kylmä hiki valui hänen otsallaan, hänen jokainen jäsenensä oli jännittynyt, eikä hän uskaltanut liikahtaakaan. Hän toivoi, ettei mies näkisi häntä, jos hän olisi aivan paikallaan ja hengittämättä. Ikkuna aukeni, ja silloin Marta todella alkoi pelätä. Hän tunsi kylmän yöilman, joka tuli ikkunasta. Hän alkoi nyyhkyttää ja yritti tukahduttaa sen, muttei voinut. Hän halusi huutaa, mutta ääni ei tullut, oli kuin hän olisi lamaantunut täysin.
Sitten hän tunsi, kuinka peitto alkoi lipua pois hänen päältään ja silloin hän pomppasi ylös, mutta oli jo liian myöhäistä. Rautainen ote otti kiinni hänestä. Silmät olivat yhä palavat, mutta niissä oli myös jotakin muuta. Oli kuin mies olisi ollut pahoillaan hänen puolestaan. Salamannopea isku tuli jostakin sivusta ja pimeys vei Martan.

”Huomenta, Sir Herman”, Frank sanoi astuttuaan majatalon saliin. Hänen mukanaan oli kaksi muuta sotilasta, joista toisen Herman muisti päivältä, jolloin katutyttö oli löydetty kuolleena. Mathias, ellei hän miehen nimeä aivan väärin muistanut. Kolme viikkoa oli kulunut, eikä minkäänlaista merkkiä heidän etsimästään vampyyrista ollut kuulunut, ei edes huhuja. Mitään poikkeavaa ei ollut tapahtunut, vartiointia oli lisätty eikä yksikään vartija kulkenut kaduilla yksin. Mutta myöskaan katutyttöjä ei ollut näkynyt missään, sillä lihallisten ilojen myyminen julkisesti oli kielletty. Aikaisemmin tämä oli kuitenkin vain muodollinen laki, sillä käytännössä katutyttöjä oli paljonkin Nulnin kaduilla, etenkin slummialueella. Nyt siihenkin ongelmaan oltiin pystytty puuttumaan.
”Huomenta, kersantti. Oletan, että jotakin uutta on ilmennyt nyt kun tulit tänne.” Kersantti nyökkäsi myötäilevästi ja aloitti selontekonsa. ”Eilen illalla tuli uusi hyökkäys, mutta se oli erilainen kuin edelliset.” Kun noita-metsästäjä ei sanonut mitään tähän, kersantti jatkoi: ”Kohteena oli tyttö, kuten aikaisemminkin, mutta ei ilotyttö, vaan aatelisperheen iltatähti, 10-vuotias Marta. Tämä tapahtui Liebsteinin kartanossa keskikaupungilla, jossa aatelissuvut asuvat. Olen juuri matkalla sinne, ja ajattelin, että tämä voisi kiinnostaa myös teitä.”
”Tekotapa? Onko siitä tietoa?” Kersantti pudisti päätään. ”Ei, mutta asiasta tekee omituisen se, että murhaaja oli ilmeisesti tullut sisään lukitun ikkunan kautta särkemättä sitä. Lisäksi huone sijaitsi toisessa kerroksessa, jonne pääseminen ilman tikkaita olisi melko vaikeaa. Paikka oli myös melko hyvin vartioitu, mutta kukaan ei ollut nähnyt mitään. Keisarillisen vartioston kapteeni itse on paikan päällä, ja kirjeessä, jonka hän lähetti minulle, hän kertoi mitä tytön vanhemmat olivat kertoneet. Tässä on kirje.” Herman luki kirjeen ja hänen otsansa rypistyi. Hän luki kirjeen vielä kertaalleen ja antoi sen sitten takaisin kersantille.
”Kalpeakasvoinen mies, ja terävät hampaat. Vampyyrin tuntomerkit hyvinkin. Sääli, ettei tyttö kertonut tarkempia yksityiskohtia, miltä mies mahdollisesti oli näyttänyt. Mutta nyt tiedämme, että kyseessä on mies, ja sekin on jo jotakin. Tule Frank, meillä on paljon tekemistä.”
Siltä istumalta Herman lähti kersantin mukaan. Katetut vaunut odottivat ulkona ja pian he olivat aatelisten alueella, jossa Herman oli viimeaikoina harvemmin käynyt.
”Aah, noita-metsästäjä Herman Bechendorf. En kylläkään ymmärrä, miksi noita-metsästäjän on puututtava tähän. Tuskin tytärtämme tappoi mikään noita tai demoni.”
”Paroni ja Paronitar Liebstein. Sallikaa minun esittää vastalauseeni. Itse asiassa uskon, että kyseessä saattaa olla jotakin sellaista, minkä ääressä olen jo hetken aikaa ollut. Tässä on vartioston kersantti Frank Muchenburg, joka löysi ensimmäiset uhrit.”
Paronitar purskahti itkuun, hänen viileä ulkokuorensa petti pahemman kerran. Paroni Liebstein lohdutti vaimoaan. Myös hänen ulkoinen viileytensä oli koetuksella. Viha kiehui Paronin sisällä, ja hän esittikin syyttävää sormea Frankia kohti.
”Kyseessä on siis sarjamurhaaja? Miksette ole vanginneet häntä jo? Kuinka monta on jo saanut kuolla sen takia, että te hoidatte työnne huolimattomasti? Miksi minun pitää maksaa veroja, kun kaikenlaiset hullut saavat vaeltaa vapaana ja vartiostossa on vain tumpeloita hoitamassa töitään?”
Vartioston kapteeni tuli juuri sopivasti paikalle ja vastasi kersantin puolesta. ”Ymmärrän tuskanne ja turhautumisenne, Paroni, mutta yrittäkää te puolestanne ymmärtää, ettei meillä ole tarpeeksi miehiä jahtaamaan jokaista hullua tässä kaupungissa, vaikka parhaamme me kyllä yritämme. Tässä tapauksessa, jonka uskon vahvasti liittyvän aikaisempiin murhiin, joita kersantti on tutkinut, murhaaja ei ole jättänyt itsestään minkäänlaisia todisteita tai johtolankoja, joita seurata. Älkääkä unohtako, että myös omat vartijanne olivat olleet autuaan tietämättömiä tekijästä ennen kuin aamu oli valjennut.
”Tämä tekijä tuntuu ammattimaiselta, ja verenhimo, joka murhaajalla on ollut aikaisemminkin, on viitannut siihen, ettei kyseessä ole aivan tavallinen murhaaja. Siksi Herman on mukanamme näissä tutkimuksissa. Näyttää siltä, että tekijä voisi todellakin olla vampyyri, ainakin sen perusteella, mitä tyttärenne ennen... valitettavaa tapahtumaa kertoi.”
”Vampyyri! Hah! Mitä seuraavaksi? Seuraavaksi väitätte rotannäköisten kahdela jalalla kulkevien otusten tappavan ihmisiä kaupungissa! Skaveneita, vai miksi niitä oikein kutsutaan. Typerä nimi typerälle myytille. Tai miten olisi vaikkapa kahdella jalalla kävelevät liskot? Tai Kaaosta palvova kultti?”
”Missä tytön ruumis on?” Herman kysyi vaivautumatta sanomaan, että monetkin näistä ”myyteistä” olivat valitettavasti totta. Kapteeni viittasi noita-metsästäjän ja kersantin mukaansa, ja pyysi kohteliaasti anteeksi surunmurtamilta vanhemmilta.
”Tässä asennossa hänet löydettiin. Ilmeisesti hän oli yrittänyt paeta, mutta murhaaja oli ollut nopeampi. Luulen, että tyttö oli isketty ensin tajuttomaksi, mitä ei aikaisemmin ollut tapahtunut, ja sitten vasta kurkku oli revitty auki. Mistä se kertoo?” Herman tutki tytön kaulaa, ja vertasi sitä piirrokseen, jonka oli jäljentänyt vihkoseensa.
”Kuva voi olla hieman epätarkka, mutta tuo kohta”, Herman osoitti kohtaa, josta toinen kulmahammas oli mennyt sisään, ”se on samanlainen kuin edellisenkin uhrin kaulalla. Tallensin sen erityisen tarkasti, koska se vaikutti tyypilliseltä murhaajalle. Teko on ollut jälleen kerran väkivaltainen.
”Vampyyrin on juotava verta lähes päivittäin, mutta nyt edellisestä teosta on kulunut... kolme viikkoa?” Kersantti nyökkäsi. ”Tämä tarkoittanee sitä, ettei meidän etsimämme vampyyri juo verta niin usein.”
”Onko teillä teoriaa, miksi se käyttäytyy näin?” kapteeni kysyi Hermanilta. Hän nyökkäsi pohdittuaan asiaa hetken.
”Vampyyreja on monenlaisia...” hän aloitti pohdintansa. ”Tämä kyseinen vampyyri... Teoriani on, että se ei halua juoda verta jostakin syystä.”
”Mikä sellainen syy voisi olla?” kysyi puolestaan kersantti.
”Syitä voi olla monia, kuten ylimääräisen huomion välttäminen ja piilossa pysyminen, mutta jotenkin tästä tapauksesta ensimmäisenä mieleeni tulee, että kyseessä on vastasyntynyt vampyyri. Se mitä tiedän niiden elämästä, on lopultakin melko vähäistä, mutta sen verran on varmaa, että vampyyrilla on aina joku joka opastaa niitä voimiensa käytössä, yleensä vampyyri, joka on tehnyt uhristaan vampyyrin. Tämän yksilön kohdalla voisi olla niin, ettei tällaista 'opettajaa' jostakin syystä ole olemassa. Isku tytön kasvoihin voi johtua monestakin syystä, joko tyttö yritti vastustella, ja hänet oli lyötävä tajuttomaksi, tai tämä yritti huutaa apua. Toisaalta, mikäli kyseessä on todellakin yksilö, joka ei ole vielä tottunut tai oppinut saalistamaan verta, ja tekee sen vain kun on aivan pakko, voi olla, että tyttö oli ainoa sopiva uhri. Hänet lyötiin ehkä tajuttomaksi säälistä ja turhan tuskan välttämiseksi, mikä kertoisi melko mielenkiintoisia asioita murhaajastamme. Vapyyrimme käytös siis viittaa siihen, että se saalistaa vain kun on aivan pakko. Sellainen on vampyyrien verenhimo, että ne joutuvat kirouksensa valtaan ennemmin tai myöhemmin, halusivat tai eivät, muussa tapauksessa niitä odottaa jonkinlainen hulluus. Tämä vampyyri on tekohetkellä ehkä jo hulluutensa kynnyksellä, ja sen perusvietti sanelee sille sen, mitä sen tulee tehdä. Tämä on minun teorini sen perusteella, mitä näistä olennoista tiedän, poislukien säälin, jota en usko näiden olentojen kyenevän tuntemaan, mutta jota toivon niiden tuntevan siitäkin huolimatta. Slummit olisivat tarjonneet sille rajattomat mahdollisuudet, elleivät sen valitsemat uhrit olisi sattuneet kaikki olemaan juuri katutyttöjä. Jos se olisi ollut valikoivampi uhriensa suhteen ja vähemmän väkivaltaisempi, sitä olisi ollut mahdoton huomata, mutta nyt, nyt se jättää itsestään jälkiä koko ajan. Ja ellen pahasti erehdy, se on myös jättänyt slummit, ja siirtynyt tälle alueelle. Tällä kertaa me emme kuitenkaan lisää vartiointia, koska se vain ajaisi sen pois ja joutuisimme taas odottamaan seuraavaa uhria. Nyt tiedämme, että seuraavakin murha tulee tapahtumaan tällä alueella.”
Herman siirtyi ikkunan luokse ja tutki sitä. Se oli nyt kiinni, mikä herätti paljon kysymyksiä hänessä.
”Oliko ikkuna kiinni vai auki kun tyttö löydettiin?”
”Se oli auki. Kuinka niin?” kapteeni kysyi.
”Yritän vain kartoittaa vampyyrimme kykyjä. Ainakin se on ollut elämässään taitava tiirikoija, sillä ikkuna on tiirikoitu auki. Jotkut vampyyrit, varsinkin vanhemmat vampyyrit pystyvät tulemaan ikkunoista sisään ilman, että itse ikkunaa tarvitsee ollenkaan avata. Ne voivat muuttaa itsensä sumuksi, tai joksin pieneksi eläimeksi, kuten rotaksi, lepakoksi tai muuksi vastaavaksi, joka voi ryömiä pienistäkin koloista sisään. Tämä tukee teoriaani meidän vampyyrimme nuoruudesta, se ei ole oppinut mitään näistä kyvyistä, vaan käyttää niitä, joita tunsi eläessään. Toisaalta se on oppinut kenties nopeutta, ja kyvyn kavuta seiniä myöten ylös ilman apuvälineitä, mikä on myös melko yleistä näille olennoille. Lisäksi se voi kulkea äänettä, ja kenties se osaa myös säädellä omaa varjoaan. Normaalisti vampyyreilla ei ole varjoa, mutta ne voivat sellaisen heijastaa niin halutessaan.
”Kuu. Sehän paistaa tuolta suunnalta?” Kapteeni nyökkäsi vastaukseksi. ”Se tarkoittaa, että, jos kyseessä olisi ollut tavallinen ihminen, varjon olisi pitänyt heijastua tuolle seinälle, ja tyttö olisi sen huomannut, jos oli kääntyeenä selin ikkunaan. Ja jos taas hän ei ollut, hän olisi nähnyt miehen – vampyyrin – tiirikoimassa ikkunaa ja olisi voinut kutsua apua hyvissä ajoin. Ellei...”
”Ellei mitä?” kysyi Frank innokkaana kuulemaan kaiken mitä noitametsästäjällä oli kerrottavanaan tästä omituisesta ja myyttisestä olennosta, jonka olemassaolosta hän ei ollut vielä aivan vakuuttunut.
”Ellei se ole myös oppinut lumoamaan uhrinsa. Sellainen on mahdollista, ja se on ensimmäisiä asioita, joita vastasyntyneet vampyyrit oppivat.
”Nyt palaamme slummeihin, aion käydä jututtamassa bordellinpitäjää, uskoakseni kaikki ilotytöt olivat samasta bordellista?”
Kersantti nyökkäsi. Hän saattoi vain kuvitella bordellinpitäjän ilmeen kun noita-metsästäjä astuisi sisään hänen ovestaan mukanaan vartijoita.

Aaah... Vieroitusoireet katosivat...
Hei hetkinen!
Voi p*ska...
Ne tuli takaisin!
AAAGH!
Miten minä nyt olen näin koukussa...
Pari minuuttia lukemisen jälkeen olen taas kärsimässä vieroitusoireista odotellessani uutta osaa...
Olen Punainen ristiretkiholisti... En saa ikinä tarpeekseni...

DeathEdit:/ Hyvää tekstiä jälleen. Vain pari kirjoitusvirhettä näin äkkiseltään hoksasin, mutta ne eivät lukemista haitanneet.

Pistin merkille, että Vampyyri joka äskeisessä luvussa mainittiin osasi tiirikoida, kuten Gruger... Vai että on poika semmoista ryhtynyt puuhailemaan...

Tarinasi ovat kuin viina, jäin niihin koukkuun. PUNAISTA RISTIRETKEÄ JA VIINAA!! Hear!

Syntistä puhetta! Käänny vääräuskoisuuden tieltä ja tule valoon! Viinaa juodaan vieroitusoireiden lieventämiseksi... *Muistelee merimiesten juomalaulua*
Viisitoista miestä,
arkulla vainaan.
Huh hah hei! Ja rommia pullo...

AAhhh taas päivän tarina pistos suoraan suoneen. Kiitos

Upea tarina. Milloin jatkoa? Tätä pitää saada lisää..

3.Luku

Nulnin slummit, Keisarikunta, Keisarillinen vuosi 1850

Bordellin ympärillä oli hiljaista tähän aikaan päivästä. Paikka oli auki, ja toimi juottolana jossa ei kuitenkaan päiväsaikaan harjoitettu uhkapelaamista kummempia paheita. Ilotytöt olivat kuka missäkin kolossa keräämässä voimiaan tulevaan yöhön, jolloin rahaa oli taas tienattava. Sotilaat astuivat ensimmäisenä sisään ryminällä, ja perästä tuli Herman, kun kaikkien katseet olivat kiinnittyneet ovelle. Hermanin kylmä ja kova katse harhaili jokaisessa paikallaolevassa henkilössä, joista jokaisen kasvoilta saattoi lukea pelkoa. Pelko toi mukanaan myös kunnioituksen, joten hänen ei tarvitsisi tehdä kovin suuria kiriststoimenpiteitä saadakseen selville haluamansa tiedot kuolleista naisista.
Suurikokoinen noita-metsästäjä kulki sulavan tyynesti pöytien lomitse tiskille, jossa pelokas sutenööri tarkkaili häntä pelokkain silmin.
”Jatkakaa vain toimianne meistä huolimatta”, Frank ilmoitti asiakkaille, joista kukaan ei kuitenkaan alkanut touhuamaan omiaan, lukuunottamatta edessään olevaa juomaa, jota he siemailivat.
Merkkejä uhkapelaamisesta oli nähtävissä kaikkalla, noppakuppeja ja noppia siellä täällä, miehiä kortit ja rahapanokset edessään. Nulnissa uhkapelaaminen oli kielletty, ainakin teoriassa, mutta käytännössä jopa vartijat itse pelasivat rahasta, joten sitä katsottiin läpisormien hyvinkin pitkään. Siksi Hermankaan ei ollut kiinostunut tästä, ellei sitten kiristääkseen tietoja isännältä.
”Herr noita-metsästäjä. Mitä te haluatte täältä?” Herman katseli miestä tympeänä. Tämän kädet nykivät hermostuneesti valkeaa esiliinaa ja miehen kaljulle päälle alkoi muodostua hikikarpaloita. Hän oli pieni ja pulska mies, ja vaikutti hermorauniolta ihmiseksi. Mies lipoi huuliaan jatkuvasti.
Lopulta Herman tuomitsi miehen olevan mitätön pikkurikollinen suuressa meressä ja niinpä hän alkoi kysellä kuolleista tytöistä.
”Ei täällä ole kuolleita tyttöjä, tarkoitan siis, ettei tiloissani ole kukaan kuollut.”
”Vai niin”, Herman tokaisi ja vilkaisi ympärilleen. ”Mitä yläkerrassa on?” hän kysyi seuraavaksi katsellen portaita aivan tiskin vieressä. Hermostuksissaan pieni pulska sutenööri pudotti lasin, jota oli kuivaamassa saadakseen käsilleen jotakin tähdellistä tekemistä. Hän kiroili särkyneelle lasille ja vaivalla kiinnitti katseensa takaisin suurikokoiseen, tummanpuhuvaan noita-metsästäjään, jonka kasvot olivat ilmeettömät. Odottavat.
”Niin, yläkerta... Tuota siellä ei ole muuta kuin varastotilaa, en usko sen kaiken vanhan romun kiinnostavan teitä. Tämä nähkääs oli joskus majatalo, mutta se lopetettiin kannattamattomana-”
”Tekö ette ole sutenööri? Ja väitätte, ettei tämä ole bordelli?” Herman suuntasi nopeasti askeleensa kohti portaita ja salamannopeasti pikkuinen mies oli hänen edessään vastustelemassa noita-metsästäjää. Hän tajusi virheensä liian myöhään, ja sen, kuinka epäilyttävältä hänen käytöksensä juuri tuolla hetkellä vaikutti.
”Hyvä on, hyvä on! Tämä on... osittain ehkä jotakin bordellin tapaista. Mutta ei missään nimessä varsinainen bordelli, kuten sen voi ymmärtää. Me emme myy täällä naisia, vaan vähän uhkapeliä, ja juomista, ja naiset myyvät itse itseään, jos niin aikovat, mutta minulla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Se on naisten oma asia, ymmärrättehän te. Se vain sattuu tapahtumaan täällä.”
”Viisi naista on kuollut, varsin raa'alla tavalla. Edellinen kuoli kolmisen viikkoa sitten. Otaksun että olette kuulleet asiasta.” Pulska kaljupää nyökkäsi, mutta kiirehti selittämään, ettei hänellä ollut kuolemien kanssa mitään tekemistä.
”Sitä en uskonutkaan, mutta haluaisin tietää, olivatko kuolleet naiset täällä jonkun seurassa surmailtoina, ja poistuivatko he yksin vai yhdessä.”
”Asiakkaita on iltaisin melko paljon... on vaikeaa seurata tapahtumia... Mutta en usko täällä olleen ketään epäilyttävää, murhathan tapahtuivat toisaalla.”
”Mutta naiset olivat lähtöisin täältä, vartioston kersantti voi vahvistaa tämän erinäisten lähteidensä kautta.” Kun pulskalle miehelle alkoi selviämään, ettei koko iskussa ollut alkuunkaan kyse hänen toimistaan, alkoi hän enemmän avautumaan tyttöjen kumppaneista. Mutta murhailloista hän ei voinut olla aivan varma.
”Yläkerrassa olevia vanhoja 'varastotiloja', voiko niitä vuokrata? Vuokraatteko niitä jollekin tälläkin hetkellä?”
”Ei, ne ovat, kuten sanottu, varastokäytössä, siellä ei ole tilaa kuin... pikaiselle vierailulle korkeintaan pientä nimellistä maksua vastaan jonka perin, mutta se on kaikki, mihin minä osallistun siinä touhussa.”
”Jos murhaaja on valinnut kaikki uhrinsa täältä, jopa niin, että hän on käynyt paikanpäällä, missä hänen olettaisi yöpyvän, jos oletetaan, että hänellä olisi varallisuutta sen verran, että voisi vuokrata itselleen katon päänsä päälle?” Kalju pulska sutenööri pohti asiaa hetken aikaa ennen kuin vastasi.
”Janoinen Kerjäläinen on yksi paikka, joka on edullinen, ja jos ei välitä niin paljoa ylellisyydestä. Se on tässä melko lähelläkin vielä. O-odottakaas, herr noita-metsästäjä”, pulska mies huudahti kiiruhtaessaan poistuvan Hermanin perään. Saatuaan hänet kiinni hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ja sopotti sitten kiihkeästi ”Ei kai minulle tule mitään näistä pienistä... sivutoimista, joita harjoitan täällä, eihän?” Katse sutenöörin silmissä oli toiveikas, joka ärsytti noita-metsästäjää suuresti. Siksi hän sanoikin: ”Jos vihjeistäsi on meille mitään apua, niin unohdan näkemäni, jos taas ei, tai jos ne tuottavat meille turhaa ajanhukkaa, tulen muistamaan sinut ja tämän synnin pesäkkeen pitkään.” Ilme miehen kasvoilla muuttui ensiksi hämmentyneeksi, sitten pelokkaaksi jälleen kun hän alkoi tajuamaan noita-metsästäjän sanoman sisällön.
”Mutta herr noita-metsästäjä! En ole nähnyt mitään, enkä kuullut mitään, ja Janoinen Kerjäläinenkin on vain villi arvaus sen perusteella, mitä te itse halusitte tietää, murhaajahan voi olla missä vain!” Tähän kommenttiin noita-metsästäjä yhtyi täysin. Mutta ei kuitenkaan vaivautunut sanomaan sitä pulskalle sutenöörille. Mies saisi nyt hikoilla siinä pelossa, että noita-metsästäjät saattaisivat kiinnittää huomiota hänen toimiinsa.
Herman oli joka tapauksessa päättänyt unohtaa pulskan miehen toimet, vaikka mies ei mitään arvokasta tietoa olisi antanutkaan. Hän ei vain halunnut tuollaisten miesten pitävän itseään jonkinlaisena tuttavana tai liittolaisena tai pahimmassa tapauksessa ystävänä.
”Menemme seuraavaksi Janoiseen Kerjäläiseen, otaksun”, Frank puolittain kysyi Hermanilta.
”Kyllä. Voihan olla, että saamme sieltä vastauksia, vaikka nyt kadunkin lisättyä vartiointia. Vampyyri on todennäköisesti vaihtanut paikkaa, kenties aateliskortteleihin. Siksi uusin uhri olikin nuori ylhäinen tyttö eikä alhainen ilotyttö.”
Janoinen Kerjäläinen oli säälittävä vanha murju keskellä slummialuetta. Se oli nähnyt parempiakin päiviä, maalit hilseilivät seinistä, ikkunat repsottivat hieman. Paikkaa oli pidetty kunnossa vain sen verran kuin välttämätön tarve vaati, että sen tarjoama suoja kelpaisi edes jollekin. Tallit olivat hiukan paremmassa kunnossa ja sisällä pilttuissa oli useita hevosia. Paikalla oli siis paljon asiakkaita. Päivä oli jo ehtinyt yli puolenvälin ja taivaalla olevat pilvet alkoivat sataa vettä kun Herman astui sisään majataloon. Haju sisällä oli luotaan työntävä, pesemättömien ihmisten haju, joka oli sekoittunut vahvasti viinan ja paistuvan porsaan rasvan hajuun. Paikalla ol i melko paljon väkeä ja kaikki käänsivät katseensa tulijoihin. Sama reaktio kuin bordellissa oli ollut, kulki läpi jokaisen paikalla olijan. Herman meni suoraan isännän luo, joka oli luiseva pyyleväkatseinen mies, joka tutki lähestyvää isokokoista noita-metsästäjää erityisen tarkasti. Miehellä oli katseessaan nurkkaan ahdistetun eläimen hullu kiilto.
Herman katsoi miestä päästä varpaisiin ja huomasi jotakin omituista. Se oli kummallisen muotoinen vasen käsi, jota isäntä yritti piilotella. Siitä kasvoi ylimääräinen uloke, joka muistutti suurikokoista kynttä. Kaaoksen palvoja, kenties, mutantti varmasti. Hän tiesi myös joidenkin ihmisten välittävän erityisen vaarallista muuntokiveä ja -pölyä, jota etsivät erityisesti alkemistit, nekromantikot ja jotkut tylsistyneet aateliset, jotka kaipasivat jotakin vaihtelua elämäänsä. Muuntokiven tiedettiin olevan voimakasta riippuvuuta aiheuttava huumausaine, joka tarjosi käyttäjälleen toisenlaisen maailman, täynnä tunnetta ja lupausta paremmasta elämästä, mutta joka vähitellen raunioitti käyttäjänsä, ja pahimmassa tapauksessa mutaatiot käyttäjässä tekivät tästä elämän ja kuoleman rajamailla häilyvän aivottoman olennon, joita kutsuttiin Kaaossikiöiksi. Hermanin mielestä ihminen, joka oli valinnut Kaaoksen tien ja poikennut hurskauden tieltä ei toisenlaista kohtaloa tarvinnutkaan.
”Mitä haluat, noita-metsästäjä”, isäntä tiuskaisi yhteen purtujen hampaidensa välistä. Herman hymyili. Hänellä oli jo alusa alkaen ote miehestä, ja hän tulisi tavalla tai toisella saamaan haluamansa tiedot.
”Etsin erästä henkilöä. Hän on saattanut yöpyä täällä, ainakin vielä kolmisen viikkoa sitten. Onko teillä ollut ketään sellaista asiakasta, joka olisi vuokrannut huoneen, ja jonka olisitte tavanneet ainoastaan iltaisin? Hän on voinut myös karttaa syömistä, ja hän on voinut näyttää kalpealta. Tällainen asiakas on myös saattanut pyytää teitä poistamaan kaikki peilit huoneestaan, tai vähintäänkin peittämään ne jollakin. Muistaisitte varmasti, jos tällaista asiakasta on näkynyt, vai kuinka, isäntä?”
Mies tutki noita-metsästäjän kasvoja, joilta paistoi tekopirteys ja -ystävällisyys häntä kohtaan.
”Meillä käy paljon asiakkaita, ja monilla on monenlaisia omituisia vaatimuksia huoneensa suhteen, joten en voi muistaa kaikkea.”
”Niinkö?” noita-metsästäjä hämmästeli muka yllättyneenä. ”Tuo kuulostaa vähintänkin... omituiselta. Ottaen huomioon, kuinka viihtyisä majatalonne on. Te siis kaitsette kaikenlaisia hämärämiehiä kattonne alla? Kenties noita-metsästäjiä saattaisi kiinnostaa moiset puuhat kauniin kaupunkimme sylissä.”
”Tarkoitan siis, että täällä käy myös ylimystön edustajia, jotka... vaativat kaikenlaisia asioita huoneisiinsa.” Tekopirteys ja -ystävällisyys olivat kadonneet Hermanin kasvoilta, ja niihin oli tullut synkkä ja halveksiva ilme. Hän katseli Janoisen Kerjäläisen isäntää kuin hyönteistä, jonka voisi murskata koska vain halutessaan, ja jonka halusikin kovasti murskata. Hän nojautui tiskin yli ja tarttui isännän mutatoituneeseen käteen ja tuijotti tiiviisti isännän kauhusta laajentuneisiin silmiin.
”Kuuntele, nilkki. Voin kutsua osan kollegoistani tänne tekemään hämäristä puuhistasi selvää. Olet selkeästi vasenkätinen, sillä tällä kädellä olet käsitellyt muutokivipölyä. Se on alkanut mutatoitumaan pitkän altistumisen vuoksi. Olen nähnyt näitä ennenkin. Hopealaatikot eivät estä muuntokiveä aiheuttamasta mutaatioita, vaan lyijy ja gromril. Ja jopa ne vain vaivoin.”
”H-haluatte siis t-tietää tästä kyseisestä asiakkaasta...? Hyvä on, hyvä on, jos vain ette puutu toimiini, niin kerron kaiken mitä tiedän.”
”En voi luvata, etteikö joku niihin puuttuisi, mutta minä en puutu, elleivät tietosi sitten osoittaudu valheeksi.” Isäntä veti kätensä pois ja vannoi kertovansa totuuden kuten sen itse ymmärsi.
”Eräänä iltana, noin kolme kuukautta sitten ilmestyi majatalooni tumma mies. Aamunkoittoon oli vielä parisen tuntia ja olin juuri käymässä sulkemaan majatalon kaljatupaa, kun mies oli yhtäkkiä edessäni. En ollut kuullut oven käymistä, enkä ilman tuulahusta ovelta. Hän vain oli siinä ja pyysi itselleen huonetta. Hetken kuluttua sisään tuli ilotyttö, joka oli ilmeisesti miehen seuralainen. Hän maksoi kultaa niin paljon, että saattoi yöpyä sillä täällä seuraavat puoli vuotta, sen ajan hän halusi täällä ollakin. En kysynyt, mistä raha oli peräisin, ei se minua kiinnostanut, vaan otin sen kyselemättä vastaan ja näytin pariskunnalle heidän huoneensa.”
”Miltä mies näytti?” Herman kysyi. ”Ja miksi ette usko miehen omistaneen tuota rahaa?”
Majatalon isäntä, joka istui nyt keittiön puolella eräällä jakkaralla selitti miehen vaatteiden olleen kuluneet, ja paljon elämää nähneet. Mies itse vaikutti enemmänkin joltain kurkunleikkaajalta kuin aateliselta.
”Miltä mies tarkkaan ottaen näytti?” Herman kysyi uudelleen ja vilkaisi mutatoitunutta kättä merkitsevästi.
”Niin... tuota, miehen hiukset olivat pitkät ja tummat, hänellä oli päässään huivi. Hänellä oli viikset ja parta ja aina täälläolonsa aikana hän käytti tummaa pitkäliepeistä takkia. Hänellä oli mukanaan varsijousi, jota hän usein kantoi selässään, joskus hän jätti sen kotiinsa.”
”Oliko muita aseita?” Isäntä nyökkäsi. ”Rubiinikoristeinen tikari ja miekka.”
”Entä nainen joka hänen seurassaan oli? Mitä naiselle tapahtui, mistä voin löytää hänet?”
”Se onkin hyvä kysymys... kun naista ei olla nähty sen illan jälkeen. Kukaan ei nähnyt hänen koskaan poistuneen huoneesta, ja pitkään meni ennen kuin mies itse tuli ulos huoneesta. Itse asiassa kaksi tai kolme viikkoa. Mutta tuona aikana eräs piika kävi huoneessa poistattamassa peilit. Sen jälkeen kukaan piioista ei ole uskaltautunut tuohon huoneeseen mennä. Syytä tähän en tiedä, ja he eivät suostu kertomaan edes sen uhalla, että vien heidän palkkansa, jonka olen jo tehnytkin.”
Herman kirjasi kaiken kuulemansa muistiin lehtiöönsä, miehen tuntomerkit, kadonneen naisen, piikojen pelon huonetta kohtaan ja pitkän ajan, jonka mies oli viettänyt huoneessa tulematta ulos.
”Onko varmaa, ettei hän todellakaan tullut koko aikana ulos? Vietiinkö hänelle syömistä huoneeseen? Tai juomista?” Isäntä pudisti päätään ja kertoi sen juuri olleenkin kaikessa niin omituista. ”Oli kuin mies eläisi ikuisessa paastossa. Sitten kun hän ensimmäisen kerran tuli ulos, hän vaikutti kalpealta ja sairaalta, kuten epäilittekin asian olevan. Yritin ottaa selvää, oliko hän kunnossa, mutta kyllä hän vaikutti olevan.”
”Kuinka niin?” Herman kysyi kiinnostuneena. ”Miehellä oli voimat ainakin tallella, sillä yhdellä kädellä hän heitti minut kaljatuvan nurkkaan saakka kuin olisin ollut vain ilmaa. Sen jälkeen en uskaltanut enää hänen tielleen mennä kyselemään. Kun hän aamunkoitteessa palasi, hän meni takaisin huoneeseensa ja linnottautui sinne seuraavaksi kahdeksi tai kolmeksi viikoksi. Noihin aikoihin kuulin raa'asta murhasta, joka oltiin tehty, ja itse asiassa toisen murhan jälkeen olin melko varma siitä, että vieraani oli se murhaaja. Mutta ilmoitusta en uskaltanut tehdä, koska olisi ollut paljon kysymyksiä minun omista asioistani, joihin en olisi voinut vastata, kuten ehkä ymmärtänettekin. Yritin ehdottaa ennen kolmatta murhaa asiakkaalleni, että etsisi uuden paikan yöpyä, ja tarjosin takaisin hänen maksamansa kultaa, mutta hän ei ottanut sitä vastaan. Se johtui kai siitä, ettei minulla ollut koko summaa edes enää jäljellä tarjottavaksi. En voinut muuta kuin pitää hänet luonani, vaikka tiesin sen väistämättä johtavan jossakin vaiheessa tähän.
”Olin helpottunut kun huomasin vartijoinnin viidennen uhrin jälkeen kasvaneen ja salaperäisen asiakkaani ilmoittavan lähtevänsä. Hän sanoi jättävänsä kullan minulle sitä varten, että saattaisi palata ja viettää täällä vielä jäljellä olevat päivät. Lupasin pitää hänelle huonetta varattuna.”
”Sanoiko mies minne aikoi?” Herman kysyi, vaikka epäili jo tietävänsä vastauksen. Isäntä pudisti päätään ja kun Herman vilkaisi taas isännän vasenta kättä, tämä kiirehti selittämään: ”Hän ei sanonut mitään, enkä minä kysynyt, olin vain tyytyväinen kun mokomasta vaivasta päästiin.”
”Haluaisin nähdä huoneen, jossa hän majaili. Onko se siivottu?” Isäntä pudisti jälleen kerran päätään ja selitti, että kukaan piioista ei ole uskaltautunut huoneeseen edes sen jälkeen kun mies oli jo poistunut sieltä. Herman nyökkäsi ja nousi jakkaraltaan ylös.
Isäntäkin nousi omalta jakkaraltaan, mutta oli hyvin varovainen liikkeissään. Hän käski erästä piikaa opastamaan Hermanin huoneen luo ja palasi itse takaisin tiskille. Oven takana odotti sotku. Nopeasti piika niiasi ja poustui alakertaa kohti. Huoneessa oli sänky, joka oli petaamaton, ja kirjoituspöytä. Lattialla, sängyn alta pilkisti vaatemytty. Herman nosti vaatteita nähdäkseen ne paremmin ja totesi niiden kuuluneen naiselle, mutta itse naista ei näkynyt missään.
Herman kertoi Frankille kaiken, mitä oli kuullut isännän vampyyrista kertovan, ja sanoi kaiken kuulemansa varmistaneen sen, että kyseessä oli todellakin vampyyri.
”Entä nainen? Jos nainen on kuitenkin poistunut?” Herman näytti löytämiään naisen vaatteita huoneesta ja pudisti päätään. ”Nainen on jäänyt tänne. Ja heikko kalman haju, joka tulee jostakin vahvistaa käsitystäni asiasta.” Mathias avasi komeroiden ovet, mutta ne olivat tyhjät, Herman meni ikkunalle ja tutki maisemaa. Ikkunasta avautui näkymä kapealle kujalle, jossa oli kaatopaikka jätteille, jotka huuhtoutuivat kaupungin viemäriverkoston kautta Averjokeen.
Ovelta kuului ääniä jotka kiinnittivät Hermanin huomion. Piika oli palannut ovelle notkumaan, ilmeisesti isännän käskystä. Herman vilkaisi takaisin kaatopaikalle, ja näki isännän juuri tyhjentämässä kankaisen jätesäkin sisältöä.
”Toimittakaa tyttö pois, ja pitäkää huoli, ettei hänelle tapahdu mitään sinä aikana kun olemme täällä” Herman käski sotilaita. Kaksi vartijaa ohjasi tytön pois ovelta ja veivät tämän alakertaan ja jäivät itse sinne pitämään vartiota.
”Isännällä saattaa olla jotakin salattavaa, ja halusi piian vakoilevan meitä. Mutta jälkeäkään tytöstä ei näy.” Näin olikin kunnes pisaroita putosi ylhäältä ikkunalaudalle. Herman haistoi niitä ja ja totesi niissä olevan mädän lihan haju. Hän vilkaisi yläpuolelleen ja huomasi mädäntyneen ohuen käden pilkistävän katonrajaan rakennetun tasanteen yli.
”Tyttö on löytynyt, kuolleena”, Herman ilmoitti ja pyysi Frankin ja Mathiaksen apua päästäkseen tasanteelle tutkimaan ruumista.
Ruumis oli jo pahasti hajonnut, ja löyhkäsi pahalta. Haaskalinnut ja rotat oliat vieneet siitä jo osansa, ja monesta kohdasta paistoi esiin lihasten ja jänteiden välistä paljas luu.
Tytön kaulalta ei löytynyt samanlaisia jälkiä kuin muilta uhreilta oli löytynyt, kaulaa ei siis oltu ainakaan revitty auki kuten toisilla uhreilla oli ollut. Tämänkin Herman merkitsi tarkoin muistiin. Juuri muuta hän ei saanut uhrista selville, mutta se oli tarpeeksi. Hermanilla alkoi kehittyä uudenlainen kuva vampyyrista. Hän palasi Frankin avustamana takaisin alas ja tutki huonetta. Lakanoista löytyi tahroja, joka oli mitä todennäköisimmin kuivunutta verta.
”Miltä nainen näytti?” Frank kysyi Hermanilta.
Herman kertoi huomioistaan Frankille, ja sen jälkeen hän esitti teoriansa vampyyrista. ”Ilmeisesti vampyyri oli tullut kaupunkiin kolme kuukautta sitten, ja löytänyt ensimmäisen majapaikkansa täältä. Hän oli aikonut ilmeisesti pitää matalaa profiilia itsestään, mutta jokin on mennyt pieleen. Uskomuksen mukaan uhrit kuolevat vampyyrin purtua heitä tai muuttuvat itse vampyyreiksi. Tämä on silkkaa roskaa. Tässä tapauksessa vampyyri kuitenkin imi verta liian ahnaasti jostakin syystä, ja tyttö kuoli. Tyttö oli piilotettava, ja tämä selittää osaltaan senkin, miksi vampyyri vietti seuraavat viikot huoneessaan.” Frankille se ei kuitenkaan selvittänyt mitään, ja hän pyysikin noita-metsästäjää valaisemaan asiaa hänelle.
”Uskon tämän tytön kuoleman olleen vahinko. Vampyyrin ei ollut tarkoitus tappaa tyttöä, vaan tyydyttää tarpeensa ja laskea tyttö menemään. Uskon vampyyrin säikähtäneen omia voimiaan ja piileviä kiroja, joita vampyrismiin liitetään. Verenhimo saattaa yllättää joskus, ja se voi johtaa uhrin kuolemaan. Tästä syystä vampyyri ei ehkä uskaltautunut etsimään uutta uhria peläten saman toistuvan uudelleen. Hän ei myöskään ole ehkä täysin hyväksynyt uutta verenjanoaan, joka ajaa hänet äärimmäisyyteen. Vampyyri poistui huoneesta silloin kun nälkä tuli vastustamattomaksi ja vei hänet hetkelliseen hulluuteen. Tuolloin hän valitsi uhrinsa satunnaisesti, jonkin meille käsittämättömän kaavan mukaan ja tappoi verenhimossaan tämän. Sitten hän palasi takaisin ja jäi odottamaan seuraavaa pakottavaa tarvetta saada verta.
”Mikäli tämä on totta, tukee se teoriaani siitä, että vampyyri on todella nuori ja vailla opettajaa. Tällainen vampyyri on melko helppo metsästää, koska tämä tulee usein miten tekemään kohtalokkaan virheen ja jättää johtolangan joka johtaa vampyyrin leposijalle.”
”Miten Paronin ja Paronittaren tytär liittyy näihin muihin kuolemiin?” Frank ihmetteli. Herman pohti asiaa hetken ennen kuin vastasi. ”Kuten jo mainitsin aikaisemmin, sotilaiden lisääminen oli huono idea. Se karkotti vampyyrin pois täältä, ja pakotti sen etsimään uutta majapaikkaa. Sen seurauksena Marta kuoli. Oletettavaa on, että uusi majapaikka saattaa sijaita jossakin aatelisten asuinalueella.”
”No, mitä me nyt sitten teemme?” Frank tiedusteli Hermanilta. ”Suoritan rituaalin, jonka jälkeen vampyyri ei voi käyttää enää tätä paikkaa pesäpaikkanaan.” Herman otti esiin mustakantisen kirjan, jossa oli Sigmarin pyhä merkki.
”Oi Suuri Herramme Sigmar! Kuule minua! Pyhitän tämän kirotun paikan Sinun nimessäsi Valon ja Oikeuden tyyssijaksi. Anna Puhdistavien Liekkiesi polttaa pois saasta, jota epäpyhä pahuus on tänne jättänyt!” Samalla noita-metsästäjä pirskotteli vettä lasisesta pullosta kaikkialle huoneeseen, etenkin ikkunaan. Sitten hän otti hopeista sotavasaraa symboloivan riipuksen ja asetti sen keskelle ovea.
”Paikka on puhdistettu pahan tahrasta, jonka vampyyri tänne jätti. Ja lisäksi tämä on nyt muutettu sen vankilaksi. Kun vampyyri astuu huoneeseen, pyhä vesi alkaa polttaa sitä. Se ei tapa otusta, mutta antaa sille kamalat tuskat. Hopeinen sotavasarariipus sekä pyhä vesi ikkunalla taas pitävät huolen siitä, ettei tietä ulos enää ole.”
”Entä valkosipuli?” Frank kysyi.
”Ei toimi suureenkaan osaan vampyyreista, joita olen tavannut. Siksi emme sitä käytä. Nämä keinot ovat paljon tehokkaampia. Vampyyrin on jäätävä huoneen vangiksi ja silloin se on helppo saalis meille.”
Alakerrassa Herman etsi luisevan isännän käsiinsä uudestaan. Isäntä yritti jo kovasti päästä eroon heidän läsnäolostaan. Hän kertoi kuolleesta naisesta miehelle, joka kohautti vain olkiaan ja sanoi,ettei tiennyt siitä mitään. Herman ei sanonut siihen mitään, mutta kertoi sotilaiden huolehtivan vainajan pois majatalosta sekä jäävän vartioimaan paikkaa siltä varalta, että mies palaisi takaisin majataloon.
”Vartijoilla ei ole uniformuja, joten he sulautuvat joukkoon tavallisina kansalaisina. Uskon sinun pitävän huolen siitä, että nämä kaksi vartijaa pysyvät hengissä ja hyvinvoivina koko sen ajan, jonka täällä nauttivat vieraanvaraisuudestasi.”
Miehen ilme kertoi, ettei tämä selvästikään pitänyt ajatuksesta, mutta koska muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, oli hänen pakko suostua noita-metsästäjän ”ehdotukseen”.
”Ja jos etsimänne mies palaa?” hän kysyi alistuneena ja tuskastuneena.
”Sinä annat hänelle juuri saman huoneen kuin ennenkin, vaikka hän pyytäisi toista. Tärkeää on, että hän menee juuri samaan huoneeseen. Jos et toteuta näitä ohjeita juuri kuten ne on sinulle lueteltu, kollegani saavat puuhistasi vihiä ja paikkasi saattaa muuttua... tulenarksi, jos ymmärrät mitä tarkoitan.”
Isäntä lupautui tekemään kuten noita-metsästäjä vaati häntä tekemään.
”Nyt meidän tarvitsee vain odottaa. Tein virheen, joka maksoi tytön hengen, joten vähintä, mitä voin tehdä, on yrittää saada vampyyri kiinni mahdollisimman nopeasti ja vähällä vaivalla. Kerro vartioston kapteenille, että vartiointia täällä voi vähentää entiselle tasolle, ja vaikka vielä alemmaksi, jotta vampyyria varmasti alkaisi kiinnostaa helpompi saalis.”
”Ilomielin, nämä viikot ovatkin olleet kovia vartiostolle, joka on saanut koko ajan selittää sitä, miksi kerjäläisiä suojellaan niin paljon paremmin kuin heitä, jotka oikeasti maksavat veronsa ja pitävät yllä koko vartioston toimintaa.” Herman vain hymähti tähän. Hän antoi ohjeen vartijoille, jotka Janoiseen Kerjäläiseen jäivät, että ensi tilassa, kuvaukseen sopivan miehen ilmestyttyä majataloon, heidän tuli etsiä käsiinsä joku vartiostosta, joka veisi viestin eteenpäin hänelle tai Frankille. Nämä sanoivat tekevänsä niin ja välittävänsä tiedon eteenpäin aina vuoronvaihdon yhteydessä ja varmistavansa, että jokainen tunsi ohjeet. Tähän Herman oli tyytyväinen.

Voi Grugeria... Mitenköhän hänelle nyt käy? Ensin oltiin iloisia vamppyyriksi muuttamisen mukanaan tuomista voimasta ja nyt...
Mutta nyt kun tarinanhimo vain yltyy... *Vaikerrusta*
Milloin saadaan jatkoa?

Laitan lisää tarinaa tulemaan huomenna, tai siis tänään kunhan saan sen puhtaaksikirjoitettua. Kyllä Grugerillekin ainakin hetkeksi aikaa koittaa jossain vaiheessa helpompiakin aikoja täynnä yltäkyläisyyttä ja ylellisyyttä, muttei ihan vielä. Ja Gruger tulee saamaan sukunimenkin!

Sukunimen? Mutta... mutta minä... Mutta sehän on kauheaa! Gruger on Gruger! Ei mikään muu epämääräinen sukunimi sitä saa pilata!

No sanotaanko, että se on vain viittaus erääseen tilealaiseen sukuun, johon Gruger joskus kuului, se ei ole kuitenkaan Grugerin oikea sukunimi. Mikä sitten on, sitä ei edes Gruger itse tiedä.

4.Luku

Vanha Morrin puutarha, Keisarikunta, Keisarillinen vuosi 1850

Gruger makasi maassa kaksinkerroin käpertyneenä sikiöasentoon. Hänen sisällään oleva toinen olemus yritti jälleen kerran vallata hänen mielensä. Tällä kertaa hän oli kuitenkin päättänyt olla antamatta haluilleen periksi. Seitsemän murhaa oli jo tapahtunut, joista ensimmäistäkään hän ei olisi halunnut toteuttaa.
Kuvia pienen tytön alastomasta kauhusta vilahteli hänen mielessään takaumina, joita hän ei voinut pysäyttää. Kuvia murhatusta ja raadellusta naisesta pimeällä kujalla, kuvia toisesta ja kolmannestakin. Muistoja tunteista, joita hän oli tuntenut hyökätessään naisten kimppuun. Hän oli noina hetkinä tuntenut himoa heitä kohtaan, verta kohtaan, jota heiltä saisi. Hän oli tuntenut suunnatonta nautintoa nähdessään heidän kauhunsa, tai jokin hänessä oli nauttinut siitä. Mutta se ei ollut hän itse. Peto hänen sisällään oli ottanut hänet viime aikoina yhä useammin valtaansa, ja ensimmäinen kerta oli ollut yönä, jolloin hän oli saapunut Nulniin.
Kaikki nämä vuodet hän oli kiertänyt pitkin Vanhaa Maailmaa ja pystynyt pitämään kurissa Petonsa juuri niillä keinoin, joita hänelle oltiin opetettu matkalla Mourkainiin. Hän ei ymmärtänyt, mistä nyt oli kyse. Nainen, jonka hän imi kuiviin Janoisessa Kerjäläisessä oli ensimmäinen surma, jonka hän oli tehnyt vampyyrina vain veren takia. Ja se oli ollut vahinko, Peto oli yllättänyt hänet tuolloin, ja irrottanut otteensa hänen mielestään vasta kun teko oli tapahtunut ja oli liian myöhäistä auttaa naista.
Mitä hänelle oli tapahtumassa, sitä hän ei osannut sanoa. Harjoittamalla itsekuria hän oli yrittänyt voittaa sisäisen demoninsa, mutta joka kerta se oli päättynyt siihen, että hän löysi itsensä kuolleen, raadellun tytön ruumiin viereltä ilman kunnollista muistikuvaa siitä, mitä oli tapahtunut. Luottamuksen itseensä menettäneenä hän ei enää uskaltanut jatkaa tavanomaista tapaansa saalistaa verta. Liian monia saattoi saada surmansa siinä, ja liikaa huomiota saatettiin kiinnittää näihin omituisiin kuolemiin.
Niihin oltiin jo nyt kiinnitetty. Hän ei vain tiennyt, miksi. Yleensä murhatut naiset oltiin vain kuljetettu pois paikalta, kuten neljän ensimmäisen kanssa oli käynyt, mutta oliko hänen tapansa surmata naiset vetänyt sittenkin liikaa huomiota, vaikka kyseessä olikin vain muutama huora? Vartioinnin määrän lisääminen puhui vahvasti sen puolesta. Hän oli onnellinen siitä, että oli lopulta uskaltautunut kadulle muutenkin kuin Pedon valtaamana ja huomannut asian ennen kuin olisi ollut liian myöhäistä.
Uuden piilopaikan löytäminen oli ollut vaikeaa, sillä slummit eivät enää tarjonneet piiloa hänelle. Hautausmaa oli ollut luonnollinen vaihtoehto.
Hän oli ollut onnekas ymmärtäessään, että Pedon vallassa hän toteutti suunnitelmaa, jonka oli järjissään ehtinyt laatimaan. Tämä oli lopullisesti todistettu pikkutytön kohdalla. Kaikki oli mennyt kuten hän oli suunnitellut, jopa se, ettei kukaan nähnyt hänen tulemistaan kartanoon, eikä hänen poistumistaan sieltä. Gruger oli lyönyt tytön tajuttomaksi ennen tekoaan, kuten oli suunnitellutkin tekevänsä. Se oli kuitenkin ollut melko vaikeaa, mutta sen verran hän oli vielä kyennyt ohjaamaan mieltään.
Gruger nousi vaivalloisesti kiviselle leposijalleen. Ulkona oli päivä vasta puolessa ja normaalisti tähän aikaan hän nukkui kuoleman kaltaista untaan. Mutta ei tänä päivänä. Hän ei ollut saanut kiinni unesta, ja syyllisyys kalvoi häntä sisältä, varsinkin pikkutytön kuoleman vuoksi. Useaan kertaan hän suunnitteli avaavansa kryptan oven ja ottavansa vastaan auringon antaman tuomion, mutta kamppaili sitä halua vastaan. Hän oli selviytyjä, oli aina ollut, eikä nytkään antaisi periksi.
Sen sijaan hän päätti lähteä ulos piilostaan seuraavana iltana. Hänen olisi pakko saada ote itsestään, lisäksi ei olisi pahitteeksi yrittää saada selville, jos joku olisi kuullut jotakin murhatutkimusten etenemisestä hänen osaltaan.

Kun viimeinen valonkajo oli painunut taivaanrannan taa, avasi gruger varovasti piilopaikkansa kivisen oven. Hän tarkasteli huolellisesti ympärilleen ja totesi paikan olevan autio, ja valoa olevan vain vähän, jotta hänet saatettaisiin nähdä.
Ensitöikseen hän suuntasi kohti taloa, johon oli viimeksi murtautunut saadakseen lapsen verta ravinnokseen. Hän ei mennyt liian lähelle, koska oli varma, että paikkaa tarkkailtiin nyt uuden hyökkäyksen varalta. Ja paikalla olikin paljon vartijoita, puolet enemmän kuin silloin kun hän siellä vieraili. Piha ja muurit oltiin myös valaistu hyvin, joten sinne sisäänkäyminen huomaamatta olisi nyt hyvin vaikeaa.
Hän jätti talon rauhaan ja suuntasi kohti toisia taloja. Hän kulki varjoissa välttääkseen ei halutun huomion vartijoilta, joita oli jonkin verran liikkeellä. Gruger ei osannut sanoa oliko niitä enemmän kuin aikaisemmin, vai kuvitteliko hän vain. Joka tapauksessa ketään muuta paikalla ei ollut, joten uhrin löytäminen oli vaikeaa täältä.
Slummit saattoivat olla yhä hyvä paikka, vaikka viimeksi se oli ollut täynnä vartijoita. Se voisi olla myös hyvä paikka kuulla huhuja. Matka slummeille kävi vaivattomasti, Gruger kulki keskikaupungin läpi.
Slummialue oli oikeastaan erillään hieman muusta kaupungista, ja se oltiin alun perin perustettu ajalla, jolloin Musta Rutto ravisteli Keisarikuntaa vuonna 1111. Kaupunginosaan oltiin viety kaikki kuolleet ja parantumattomasti sairaat kuolemaan.
Myös nykyään ruttoa tavattiin Keisarikunnassa, mutta tavat sen hoitoon olivat muuttuneen jonkin verran ja kaikki eivät välttämättä kuolleet siihen aina. Mutta ne, joiden uskottiin kuolevan, vietiin edelleen tähän osaan kaupunkia.
Varattomat vain tuntuivat ajautuvan tähän osaan, koska muualla heitä hyljeksittiin niin paljon, ettei muuta paikkaa ollut.
Slummeihin päästyään ensimmäinen asia, jonka Gruger pisti melko nopeasti merkille, ole se, ettei vartijoita ollut paikalla enää niin paljon kuin kolme viikkoa aikaisemmin. Se oli hyvä merkki, mutta vaikka kyse saattoikin olla silkasta pölyn laskeutumisesta, hän ei halunnut ottaa riskejä.
Uhreja oli tarjolla paljonkin, mutta ensimmäisenä hän päätti palata Janoiseen Kerjäläiseen varaamaan itselleen huoneen. Hän ei kuitenkaan aikonut käyttää enää samaa huonetta kuin aikaisemmin, sillä kuollut nainen tasanteella toi sisään ikävän hajun.
Vaikka Grugerin ei enää tarvinnut hengittää ilmaa sisäänsä, kuten elävien, hän halusi niin tehdä vaikuttaakseen mahdollisimman paljon ihmiseltä.
Janoinen Kerjäläinen oli hänen edessään samanlaisena murjuna kuin ennenkin. Se soi hänelle kuitenkin kaiken tarvittavan, piilopaikan ja suojan auringon vihaisilta säteiltä. Hän meni lähemmäs majataloa ja päätti edetä varovaisesti. Vartijoilla oli kädet täynnä töitä, mutta viisi samankaltaista murhaa, jotka hän oli tehnyt viimeisten kuukausien aikana olivat saaneet heidät yrittämään ottaa tekijä kiinni. Ja koska suuri määrä vartijoita ei ollut tuottanut tulosta, saatettasiin häntä yrittää saada kiinni vähemmällä miehityksellä.
Tallit olivat melkein tyhjillään, mikä antoi Grugerille toivoa siitä, ettei majatalossa ollut paljoa väkeä. Myös kurkistus ikkunasta tuki tätä, sillä kaljatuvassa oli vain neljä asiakasta.
Hän astui sisään kuin kotiinsa ja varmoin askelin kulki suoraan tiskille mutantti-isännän luokse.
Isäntä tarkasteli varovaisesti Grugeria, ja muisti ilmeisesti kerran, jolloin oli tullut hänen tielleen. Grugerkin muisti tapauksen, mutta hyvin hämärästi, ja mieluummin unikuvana kuin todellisena muistona.
Hän hymyili isännälle, yrittäen välittää ystävällisyyttä tämän suuntaan, mutta ilmeisen huonolla menestyksellä. Hän päätti vain varata huoneen ja asettua taloksi. Sen jälkeen, hän ajatteli, voisin kenties mennä kaduille etsimään sopivan uhrin itselleni. Huhuja oli turha yrittää kalastella kun paikalla oli vain muutama hassu asiakas.
Gruger vilkaisi paikallaolijoihin ja huomasi kahden miehen keskustelevan kiihkeästi toistensa kanssa, kaksi muuta miestä istuivat omissa pöydissään ja molemmilla oli lasittunut katse, joka oli kohdistettu jonnekin kaukaisuuteen. Gruger kiinnitti uudelleen huomionsa isäntään, joka piteli käsissään avaimia ja ojensi niitä hänelle.
”Entinen huoneenne odottaa teitä”, luiseva isäntä sanoi hänelle.
”Oikeastaan en halua sitä enää. Haluaisin toisen huoneen, jos mahdollista. Maksamani summa riittänee siihen hyvin.” Isäntä vaikutti vaivautuneelta.
”Muut huoneet ovat käytössä, herr. Mitä vikaa entisessä huoneessanne on?”
”Huonot muistot. Vai käytössä? Tallissa oli melkein tyhjää ja täällä salinkaan puolella ei istu kuin muutama hassu asiakas.” Isäntä nuolaisi hermostuneesti huuliaan. Gruger jätti mainitsematta, että oli nähnyt avaikaapissa olevan vaikka kuinka monta avainta. Hänellä alkoi olla pahoja aavistuksia siitä, mikä häntä odottaisi huoneessa. Paikasta oli tehty väijytyspaikka hänelle.
”Hyvä on. Otan vanhan huoneeni, mutta haluan teidän avaavan minulle oven.” Tämän Gruger sanoi hiljaisella äänellä niin että oli varma, ettei kukaan asiakas tai toinen henkilö voinut kuulla sitä. Isäntä lähti opastamaan Grugeria kohti huonetta. Grugerilla kävi mielessä tappaa mies siihen paikkaan ja kadota vähin äänin, mutta sen aika koittaisi myöhemmin, siitä hän oli varma.
”Huoneenne, herr”, isäntä sanoi viitaten huoneeseen. Se oli yhä samassa kunnossa kuin mihin hän oli sen jättänyt, ja hän kysyi syytä tähän isännältä, joka vain välinpitämättömästi kohautti olkiaan ja lähti palaamaan kohti portaita. Gruger oli varma, että miehen askeleet nopeutuivat tämän päästyä portaisiin.
Huone näytti tyhjältä, mutta väijytyspaikkoja olisi, komero, tai sängyn alunen, tai oventaus. Hän kyykistyi tutkimaan sängyn alusta ja pani heti merkille, että naisen vaatteet olivat poissa. Ne eivät olleet siellä, vaikka niiden olisi pitänyt olla. Nyt Gruger todella alkoi epäillä ansaa ja voimakkaalla työnnöllä hän työnsi oven päin seinää. Jokin kolahti lattialle ja kun Gruger näki, mikä se oli, hän löi oven kiinni.
”Sigmarin tunnus, ja hopeinen.” Jos olisin astunut sisään ja lyönyt oven kiinni, en olisi voinut enää paeta sieltä, Gruger ajatteli itsekseen. Hopeinen sotavasara oli saanut hänessä aikaan kipua ja pelkoakin. Nopeasti hän palasi alakertaan ja meni isännän luo.
”Palaan takaisin myöhemmin ja kun tulen takaisin, oletan huoneen olevan siivottu”, hän sanoi matalalla äänellä ja lähti nopeasti kohti ovea. Isäntä jäi tiskinsä taakse nieleskelemään hermostuksissaan. Nopeasti hän kehotti Grugeria ottamaan lasillisen ja odottamaan, että piiat laittaisivat paikat kuntoon häntä varten.
”Talo tarjoaa sen”, isäntä sanoi. Gruger kuitenkin vain virnisti isännälle osoittaen näin tietävänsä asiassa olevan jonkin vialla.
Matkalla ovelle hän huomasi yhden asiakkaan puuttuvan. Se oli toinen niistä miehistä, jotka vaihtoivat kiihkeästi sanoja jostakin asiasta. Jäljelle jäänyt mies seurasi hänen menoaan, vaikka yritti sen peittääkin.
Päästyään ulos Gruger katosi kujalle, joka oli Janoisen Kerjäläisen takana. Hän näki jätteiden kaatopaikan, ja siitä osasi suunnistaa katseensa tasanteelle, jolla naisen ruumiin olisi pitänyt olla. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan erottaneet naisen kättä reunalta, ja silloin hän ymmärsi ruumiinkin olevan nyt löydetty. Vähin äänin hän poistui paikalta ja suuntasi kulkunsa kohti bordellia.
Hän pohti kuinka paljon isäntä oli kertonut hänestä hänen takaa-ajajilleen, ja hän pohti ketkä hänen perässään oikein olivat nyt. Hän ymmärsi nyt, että hänen perässään oli joku, joka tiesi mikä hän oli. Noita-metsästäjät olivat sellaisia, ja vaikka hopeinen sotavasaran tunnus puhuikin tämän teorian puolesta, olisi hänen kuitenkin saatava varmistus asiasta.
Bordelli oli hiljainen tuona iltana, ja jotenkin ollessaan tällaisessa mielentilassa kuin hän nyt oli, hän katsoi parhaaksi olla sittenkään etsimättä itselleen uutta ilotyttöä saaliikseen. Nämä olivat helppoja saaliita, mutta jos hän menettäisi hallinnan taas itsestään, olisi huoran piilottaminen jotakin toista kerjäläistä vaikeampaa.
Aikansa hän harhaili kaduilla etsien sopivaa uhria, ja lopulta löysikin erään kujan, joka näytti sopivan syrjäiseltä ja unohdetulta. Päästyään kujan päähän, hän kuuli ääniä kujalta. Hän erotti selvästi kaksi hahmoa, toisella oli huppu ja ja toinen oli kookkaampi. Gruger näki vampyyrin silmillään, kuinka tavara vaihtoi omistajaa ja kuinka kookkaampi hahmo poistui kujan toisesta päästä vähin äänin.
Gruger läheni huppupäistä hahmoa, joka paljastui naiseksi. Nainen huomasi hänet ja tympeällä äänellä tiedusteli mitä hän oikein halusi.
Gruger ei sanonut sanaakaan, vaan takertui voimakkaalla otteella kiinni naiseen ja veti hupun pois tämän pään päältä. Naisella oli pitkät hiukset, jotka olivat vaaleat. Ennen kuin nainen ehti paljoakaan vastustaa Grugeria, hän suuteli naisen kaulaa hyväillen sykkivää valtimoa kielellään. Nyt naisen tympeydestä ei ollut merkkiäkään, vaan tämä tuntui haluavan lisää, ja Gruger antoikin. Hän asetti terävät hampaansa naisen kalpealle ja pehmeälle iholle. Hellästi mutta vakaasti painaen hän rikkoi ihon niin, että pieni verinoro valui alas pitkin kaulaa, ja nainen voihkaisi halusta. Gruger imi hänen vertaan. Tällä kertaa Peto ei ollut hereillä hänessä, ja hän hallitsi halunsa ja itsensä täydellisesti. Hän irrottautui naisesta jo kauan ennen kuin tämä oli lähelläkään kriittistä tilaa ja hämmentyneenä nainen kääntyi katsomaan mystistä rakastajaansa, joka oli jo poissa.

Gruger päätti palata takaisin kryptaan Janoisen Kerjäläisen sijaan. Se oli nyt paikka, josta häntä varmasti osattaisiin etsiä, ja kenties jo etsittiinkin. Hän oli tyytyväinen tähän iltaan, ja siihen, ettei nainen ollut menettänyt henkeään hänen takiaan, vaan hän oli kyennyt hillitsemään itsensä. Nyt kun hän vain alkaisi jälleen kerran ymmärtää Pedon logikkaa, jotta voisi pitää sen aisoissa tulevaisuudessakin.

Huh huh... Grugerilla tosiaan menee huonosti. Mitäs seuraavaksi? Onneksi Gruger ei saa sukunimeä...

Voi Grugeria....Mutta tarina silti vain paranee

Ei voi kyllä muuta sanoa kuin, että tämä tarina on mahtava!!! olen lukenut tätä koulun atk tunnit ja illat kotona. punainen risti retki on todellinen huume. jos vähän kokeilee niin sen jälkeen täytyy saada kaikki mitä vain irti saa.

jatkoa odotellessa.......