Sotavasara.net

Delilan tarina

Uusi alku

Tuuhea, vihreänruskea kasvillisuus ympäröi Delilaa, kun hän yritti hahmottaa sotureidensa ääriviivoja metsän varjojen lomasta. Vaimea räjähdys kantautui kaukaisuudesta hänen tarkkoihin korviinsa, ja hän puri hampaitaan yhteen ajatellessaan, että se oli taas yksi heidän omista aluksistaan. Heidät oli jo lyöty; miksei Jhiorek perääntynyt?

Archon Jhiorek oli tuonut heidät mon-keiden rajaseuduille saalistamaan lisää orjia ja leikkikaluja mustien eldarien huviksi. Mon-keit – ihmiset, kuten he itseään kutsuivat – olivat pelkkää karjaa, alempaa rotua, joiden ainoa tarkoitus oli tyydyttää mustien eldarien sairaita haluja. Näin Jhiorek oli heille puhunut, ja Succubus Delila muiden joukossa oli uskonut. Mutta se oli silloin ennen. Ennen heidän saapumistaan Beta Kopernikus II:lle, kuten ihmiset sitä nimittivät.

Heidän musta aluksensa oli siirtynyt väyläverkosta tosiavaruuteen aivan planeetan tuntumassa ja nujertanut vaivatta planeetan kiertoradalle asennetut vähäiset puolustussatelliitit. Sitten heidän Raider-liitoaluksensa oli pudotettu ilmakehään, jossa ne asettuivat muodostelmaan ja syöksyivät ihmisten hätäisesti koottujen puolustuslinjojen läpi. Jhiorek nauroi, että ihmiset olivat hävyttömiä, kun kehtasivat edes puolustautua. Mon-kei-miehet silvottiin, naiset ja lapset raiskattiin, ja nuoria ja terveitä ihmisiä vangittiin myöhempää käyttöä varten – sadistisia huvituksia varten. Planeetta oli heidän, ja Delila oman Wych-ryhmänsä kärjessä oli nauttinut hävityksestä siinä missä muutkin. Hän oli tuskantuoja-ruoskallaan vanginnut useita mon-keita; tuo hermojärjestelmän sekoittava ase oli Delilan suosikki.

Sitten kaikki oli kääntynyt päälaelleen: toisten mon-keiden, punahaarniskaisten Blood Angelien valtava taisteluproomu oli varoittamatta ilmestynyt poimuavaruudesta ja tuhonnut Jhiorekin kevyen risteilijän. Sen jälkeen Blood Angelit laukaisivat neljä Thunderhawk-luokan alusta planeetalle; kukin niistä kantoi mukanaan kolmeakymmentä raskaasti aseistettua, huippukoulutettua Space Marinea, mon-keiden eliittiä.

Jhiorek oli nauranut.

Enää Archonia ei naurattanut. Hänen kuusisataa soturiaan ja neljäkymmentä Wychiä olivat kohdanneet vihollisen Jhiorekin valitsemalla maaperällä, jossa hänen kevyesti aseistetut joukkonsa saisivat edun ja voisivat käyttää nopeuttaan ja lukumääräistä ylivoimaansa parhaiten hyödyksi. Mikään ei ollut auttanut. Blood Angelit olivat hyökänneet mielipuolisen raivon vallassa, ja verenvuodatus oli näyttänyt vain kiihdyttävän heitä entistä raivoisampiin iskuihin. Mustien eldarien molemmat sivustat olivat murtuneet ja perääntyivät. Tiheän metsikön suojassa selustaa vartioivat Wychit olivat joutuneet kiivaisiin yhteenottoihin vihollisen tiedustelijoiden kanssa, ja puolet heistäkin oli jo kaatunut tai pahasti haavoittunut. Delila käänsi katseensa kohti herraansa, joka seisoi oman henkivartiokaartinsa ympäröimänä kapean solan päässä mustana ja uhmakkaana. Tusina Incubusta ja parikymmentä soturia olivat pysäyttäneet kolmekymmentä hyppypakkauksin varustettua Marinea, ja Jhiorek uskoi olevansa voittamaton. Joko hän ei tiennyt, mitä ympärillä tapahtui, tai sitten hän ei välittänyt. Delilan mieleen juolahti, että Punaisen Tuskan Salaseuran olisi ehkä aika saada uusi johtaja. Hän tiesi kuitenkin, että Incubus-kaarti oli liian valpas; hän olisi kuollut ennen kuin pääsisi lähellekään herraansa. Jos taas vihollinen kukistaisi hänet… Jhiorekilla oli heidän ainoa avaimensa väyläverkkoon. Ilman sitä he olisivat ansassa tällä planeetalla, josta oli muutenkin muodostumassa kuolemanloukku. Miksei Jhiorek perääntynyt? Ja missä oli Caine, Archonin neuvonantaja ja Homonculuksien johtaja?

Delilan ajatukset katkesivat yllättäen, kun siivekkään veripisaran tunnuksin varustettu mies hyökkäsi häntä kohti pitkä puukko kädessään. Miehen hampaat olivat paljastuneet taaksepäin kääntyneiden huulten takaa, ja hän päästi kumean karjahduksen. Delila näki, että muita miehiä – tiedustelijoita – hyökkäsi hänen jäljellä olevia Wychejään kohti. Hän huokasi; taas yksi. Hän painoi vaistomaisesti taisteluhuumeannostelijansa nappia, ja adrenaliini hänen verisuonissaan lisääntyi. Hän oli jo kauan sitten tullut riippuvaiseksi taisteluhuumeista, ja hän tiesi, että jonakin päivänä ottaisi liian suuren annoksen ja hänen taistelunsa päättyisi. No, ehkä se oli hyvä tapa kuolla. Hän astui sivuun kohti ryntäävän miehen tieltä, kamppasi tämän ja kietaisi samalla tuskantuojansa miehen pään ja kaulan ympärille. Miehen kaatuessa Succubus nykäisi voimakkaasti taaksepäin, ja miehen niska katkesi rusahtaen. Nyt ei ollut aikaa leikkiä.

Delila vilkaisi nopeasti ympärilleen; mon-kei-tiedustelijoita oli kymmenkunta. Ei toivoakaan voittaa kahtakymmentä Wychiä – miksi he hyökkäsivät nyt? Valonvälähdys Jhiorekin suunnasta vastasi hänelle: harhautus. Tiedustelijat sitoivat Wychit siksi aikaa, kun Blood Angelien pääjoukko hyökkäsi Archonin kimppuun.

Succubus oli vähällä nauraa ääneen nähdessään Marineiden ”pääjoukon”. Viisi miestä, kukin raskaassa Terminator-haarniskassa, oli kaukosiirtynyt Jhiorekin viereen ja hyökkäsi nyt kaartin kimppuun. Sokean verenkarvaisen raivon vallassa Terminatorit löivät hetkessä tieltään ne muutamat soturit, jotka heidän tielleen osuivat. Se hetki oli kaikki, mitä Jhiorek ja Incubukset tarvitsivat. Jhiorekin pitkäkyntisen kouran muotoon rakennettu tuskantuoja löysi pienimmänkin raon vihollisten haarniskoista, ja Incubusten energia-aseet läpäisivät jopa raskaat, monikerroksiset adamantium-panssarit. Neljä Terminatoria nujerrettiin muutamassa sekunnissa.

Viides ei ollut niin helppo pala. Tuo mon-kei oli valtavan kookas, suurin Delilan koskaan näkemä, ja hänen mustat hiuksensa oli sidottu seitsemälle paksulle palmikolle. Hän kantoi käsissään raskasta sotanuijaa, jota hän heilutti uskomattoman nopeasti ja voimakkaasti. Jokainen nuijan pyyhkäisy heitti kaksi tai kolme Incubusta murskautuneina sivuun, ja Marine-johtaja ei välittänyt niistä vähäisistä haavoista, jotka Incubusten hilparit saivat aikaan hänen kaiverruksin koristellun haarniskansa läpi. Määrätietoisesti hän raivasi tiensä kaartin läpi Jhiorekin luo.

Archon kumartui ensimmäisen iskun ali ja iski tuskantuojansa vihollisen panssarin nivustaipeen heikkoon kohtaan. Järkähtämätön Blood Angel -komentaja ei näyttänyt huomaavankaan pistoa, vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt kaatua tuskasta kiemurrellen maahan. Jhiorek ehti hädin tuskin väistää nuijan seuraavan humautuksen. Archon menetti tasapainonsa ja horjahti. Valtava Marine hyökkäsi heti uudelleen ja sai Jhiorekiin osittaisen osuman; Archon myötäili iskua niin, että se ei osunut häneen suoraan, mutta lyönnin voima riitti lennättämään hänet metrien päähän. Archon paiskautui maahan ja tunsi keuhkojensa tyhjentyvän. Hänen suojakenttänsä rätisi ja kipinöi, ja tokkuraisena hän kirosi mielessään typerää mon-keita, joka onnistui ylikuormittamaan suojakentän. Hän oli suojaton!

Incubus-komentaja Qu’etal astui kaatuneen johtajansa eteen hilpari koholla. Blood Angel huitaisi hänet sivuun kuin hyttysen. Sitten hän tarttui yhä pökertyneeseen Jhiorekiin ja nosti tämän korkealle päänsä yläpuolelle. Delila kuuli metsikön laitaan saakka sairaan, kuivan rusahduksen, kun mahtavat käsivarret heittivät Jhiorekin solan kallioseinämää päin.

Delila huomasi pidättäneensä hengitystään koko taistelun ajan, ja nyt hänen oli vaikea saada henkeä, kun hän ajatteli haurasta väyläverkon avainta, joka Jhiorekilla oli. Mahtava Blood Angel –soturi kuitenkin seisoi hänen ja Jhiorekin murskautuneen ruumiin välissä, eikä Delila elätellyt mitään harhaluuloja siitä, että pystyisi nujertamaan miehen, joka oli hävittänyt hetkessä kokonaisen Incubus-kaartin käytännöllisesti katsoen yksin. Hänen täytyisi saada mies hämättyä jotenkin.

Delila käski jäljellä olevien Wychiensä – kymmenen, hän laski – seurata häntä, ja lähti juoksemaan kohti punaista jättiläistä, joka asettui ottamaan hennon naisen rynnäkön vastaan. Succubus painoi jälleen taisteluhuumeannostelijansa nappia; hänen annoksensa oli jo vaarallinen, mutta se riski oli otettava; hän voisi yhtä hyvin kuolla yliannokseen kuin tuon mon-kein nuijaan. Blood Angel iski.

Delila pysäytti juoksunsa lähes viidenkymmenen kilometrin tuntinopeudesta vajaan metrin matkalla, ja hän tunsi sotanuijan energiakentän kutittavan paljasta vatsaansa aseen viistäessä ohi parin sormenleveyden päästä. Onneksi en laitattanut sitä napakorua, Delila mietti. Hän oli hädin tuskin pysähtynyt, kun hän jo loikkasi korkealle ilmaan huumeiden voimistamilla jalkalihaksillaan ja kierähti miehen pään yli. Ilmassa hän tarttui miehen palmikkoihin ja silpaisi ne poikki sahateräisellä veitsellään. Hänen tarkoituksensa oli saada mies entistä suuremman raivon valtaan, jolloin hän ei enää hallitsisi tekojaan ja tekisi jonkin virheen. Miehen reaktio ei olisi voinut yllättää Delilaa enempää.

Mahtava Blood Angel -komentaja lyyhistyi maahan polvilleen aivan kuin hän olisi vasta nyt tuntenut saamansa haavat. Hän yski ja nyyhkytti, ja Delila oli varma, että hän näki kyyneleiden vierivän miehen poskilla. Hänen jäljessään tulevat Wychit potkaisivat miehen maahan ja pumppasivat hänet täyteen lamaannuttavaa myrkkyä samalla kun Delila tutki Jhiorekin ruumiin. Paniikki valtasi Succubuksen: Missä oli väyläverkon avain?

”Etsitkö tätä?” hän kuuli äänen vierestään, ja Caine astui näkyviin. Homonculuksen kyky ilmestyä paikalle kuin tyhjästä oli aina puistattanut Delilaa, mutta nyt hän näki vain pienen pyöreän esineen, jota mies piteli pitkäkyntisessä kourassaan. ”Sillä aikaa, kun jättiläisen katse oli kiinnittynyt sinuun, kävin korjaamassa tämän parempaan talteen.” ”Käynnistä se”, Delila vain tokaisi ja puhui sitten kurkkuradioonsa: ”Jhiorek on kuollut. Aloittakaa perääntyminen välittömästi. Häivytään täältä.” Hän päätti odottaa täsmälleen niin kauan, että näkisi seuraavan vihollisen lähestyvän, ja sitten lähtisi huolimatta siitä, kuka tulisi mukaan ja kuka jäisi tänne. Hän vilkaisi ilmaan avautunutta mustaa repeämää, joka johtaisi heidät väyläverkon läpi takaisin Commorraghiin.

Hän näki pian yhden Raiderin lentävän kohti. Alus leijui matalalla, se oli lastattu niin täyteen sotureita kuin mahdollista. Sen perässä juoksi vielä ryhmä sotureita. Hän tähyili taivaanrantaa ja odotti näkevänsä seuraavan vihollisaluksen ilmestyvän koska tahansa näkyviin.

Kolmekymmentäyksi soturia oli päässyt pakoon murhanhimoisilta vihollisilta. He, kymmenen Wychiä ja Caine muodostivat nyt koko Punaisen Tuskan Salaseuran. Delila mietti, mitä järkeä olisi palata Commorraghiin; heidän kilpailijansa siellä murskaisivat heikentyneen salaseuran alta aikayksikön. Heidän ainoa toivonsa oli liittyä johonkin toiseen salaseuraan ennen kuin heidät kaikki tapettaisiin. Sitä varten he tarvitsivat jonkinlaisen suosituksen.

”Ottakaa tuo mukaan!” Delila komensi osoittaen tajutonta viholliskomentajaa. ”Pian!” hän huudahti kuullessaan raskaiden suihkumoottorien jylinän: yksi Thunderhawk oli lähestymässä kovaa vauhtia. Wychit kiinnittivät vankiinsa antigravitaatiolevyn, jotta pystyisivät kuljettamaan hänet. Soturit pakenivat mustaan aukkoon, ja Delila hoputti Wychejään vangin kanssa. Hän näki vihollisaluksen lastiluukun jo avautuvan, kun viimeinen hänen tovereistaan poistui tältä planeetalta. Ivallisesti, uhmakkaasti hän heilautti kättään aluksen etuikkunan takaa erottuvalle hahmolle, ja loikkasi sitten mustuuteen. Caine seurasi häntä väyläverkon avain mukanaan ja sulki portin.

Tervetuloa.

Pimeys ympäröi Delilaa, hän pikemminkin tunsi kuin näki tai kuuli joukkonsa rippeet ympärillään. Hän yritti paikantaa äänen lähdettä, mutta tervehdys tuntui kuuluvan kaikkialta. Ääni oli naisellinen, pehmeä ja silkkinen, mutta siinä oli jotakin uhkaavaa, jotakin, joka sai kylmät väreet kulkemaan Delilan selkää pitkin.
”Mikä paikka tämä on?” kysyi joku hänen vierestään, ja Succubus tunsi äänestä kysyjän Atalyaksi. Nuori nainen oli lupaava soturi, mutta heidän johtajansa kuoltua vaikutti siltä, että kaikki jäljellä olijat tukeutuivat Delilaan, joka oli korkea-arvoisin heidän joukostaan. Eikä minulla ollut toivoakaan päästä edes Draconiksi vielä vuosiin, hän ajatteli. Hän jätti soturin vaille vastausta ja huusi sen sijaan mustuuteen: ”Kuka olet? Näyttäydy.”

Kelmeä vihreä hohde alkoi loistaa kammion seinistä. Kukin sotureista ja Wycheistä heitti joka suuntaan pitkiä, aavemaisia varjoja, ja Delila lähes toivoi, että kammio olisi pysynyt pimeänä. Huone oli suuri, yli kuusikymmentä metriä läpimitaltaan ja kahdeksankulmion muotoinen. Lattiaan oli kuvioitu valtava musta hämähäkki, jonka jalat kurkottivat jokainen huoneen eri kulmaan. Aivan hämähäkin keskellä kohosi musta alttari, jonka päissä olevat mustat kynttilät päästivät ilmaan kitkerän hajuista vihreää suitsuketta. Kammiossa ei näyttänyt olevan yhtäkään ovea. Ääni kuului uudestaan:

Olette saapuneet minun pyhimpään temppeliini, Lukkikuningattaren luolaan. Olkaa onnellisia, sillä minä olen valinnut teidät.

Delila näki muiden katselevan hermostuneina ympärilleen, sillä ääni tuntui kaikuvan kaikkialta temppelissä. Yksi Delilan vieressä oleva soturi laukaisi paniikissa sirpalekiväärinsä, ja teräväsärmäiset ammukset kimpoilivat temppelin seinästä. ”Typerys!” Succubus sähähti ja huitaisi miestä esineellä, jota luuli ruoskakseen – mutta huomasi puristavansa yhä kädessään Blood Angel -jättiläisen seitsemää mustaa palmikkoa. Hän yllättyi suuresti huomatessaan, että palmikot repivät soturiin seitsemän syvää, rosoreunaista haavaa läpäisten kevyen panssarin kuin paperin. Delilan silmät laajenivat; näissä hiuksissa oli enemmänkin voimaa kuin vain suuren soturin ylpeys! Minkä aseen niistä saisikaan. Hän huomasi muiden tuijottavan ja löi maassa viruvaa miestä uudelleen raastaen ihoa ja lihaa palmikkopiiskallaan. ”Typerys!” hän huusi uudestaan. ”Kukaan ei tee mitään ennen kuin minä käsken!” Kolmekymmentä soturia jäljellä, hän manasi mielessään.

Erinomaista. Delila, sinä olet osoittanut voimaa ja rohkeutta ylitse muiden pienestä salaseurastanne. Sinut minä nimeän uuden salaseuran johtajaksi.

Delila oli aikeissa vastustella: hän ei kuulunut Punaisen Tuskan Salaseuraan vaan Terän Wych-kulttiin. Samassa hän kuitenkin tunsi jonkin mahtavan läsnäolon mielessään. Lupauksia vallasta, suuruudesta, rikkauksista ja lukemattomista orjista ja heidän sieluistaan. Archon Delila. Nuo sanat kaikuivat hänen mielessään. Hän piti siitä. Lukkikuningatar, jonkinlainen jumalolento, oli valinnut hänet.

Minä annan teille tilaisuuden tulla yhdeksi Commorraghin suurimmista valtatekijöistä. Minulla on kuitenkin ehtoni.
Miehet ovat alempaa kastia. Vain naiset saavat johtaa. Delila, sinun on valittava alipäälliköiksesi ainoastaan naisia. Tämän kuullessaan joukon jokainen nainen ryhdistäytyi ja seisoi suorempana, innokkaat katseet kääntyivät kohti Delilaa. Miehet puristivat käsiään nyrkkeihin ja kyräilivät vihamielisinä ympärilleen. Yksi muita rohkeampi, Yodrek, huusi näkymättömälle oliolle: ”Entä jos emme suostu?” Miehiä oli kuitenkin kaksi kolmasosaa joukosta, eivätkä he aikoneet alistua vain siksi, että jokin ääni niin käski. Delila loikkasi palmikkopiiska koholla miestä kohti, mutta ennen kuin hän pääsi lähellekään, mies horjahti, hänen polvensa pettivät ja hän lysähti maahan kurkkuaan pidellen. Yodrekin silmät pullistuivat, hänen suustaan ja korvistaan alkoi vuotaa verta ja hänen ihonsa halkeili kammottavalla tavalla. Mustat eldarit olivat kuitenkin niin tottuneita näkemään – ja aiheuttamaan – tuskaa, että harvalla edes poskipäät nykivät tuon näkemisestä.

Sitten käy näin. Succubus – ei, Archon, hän korjasi mielessään – hymyili nähdessään, kuinka miesten hartiat painuivat lysyyn ja uhmakas katse sammui heidän silmistään.

Minä luon teistä Lukkikuningattaren Salaseuran. Wychit minä otan ja teen heistä Myrkyn kultin. Minä annan teille Commorraghista temppelilinnakkeen, jossa voitte kasvattaa vaikutusvaltaanne pelkäämättä muiden salaseurojen tuhoavan teidät. Muut oppivat vielä pelkäämään teitä.

Delila valitsi sotureiden joukosta kolme naista, Atalyan, Batseban ja Isebelin, ja nimitti heidät Sybariiteiksi. Wychien joukosta hän ylensi Salomen uudeksi Succubukseksi. Caine oli ongelmallinen tapaus: hän oli mies, mutta koska hän oli Homonculus, hän ei oikeastaan kuulunut salaseuraan. Voisiko hänen antaa pitää asemansa ilman, että Kuningatar vihastuisi? Delila päätti ottaa riskin; mies oli aivan liian arvokas. Sitä paitsi hän oli vain työkalu – vaikka Homonculuksia yleisesti pidettiin neuvonantajina, heidän valtansa riippui täysin siitä, kuinka helppoa kutakin Archonia oli ohjailla.

Vieraan voiman ohjaamana Delilan katse kääntyi jälleen kohti alttaria. Jostakin tuon mustan paaden uumenista oli ilmestynyt suuri hämähäkkien kuvilla koristeltu malja, täynnä jotakin höyryävää, purppuraista nestettä.

Ottakaa tämä. Jokaisen teistä ja jokaisen salaseuraan ja kulttiin liittyvän, myös Homonculuksien, täytyy juoda tästä maljasta. Näin minä merkitsen omani.

Delilaa puistatti, kun hän nosti painavan maljan huulilleen. Hän ei tiennyt, kuinka paljon hänen pitäisi juoda, mutta hän tiesi, että epäröinti voisi johtaa samaan kohtaloon kuin Yodrekin röyhkeys. Nyt kun hän oli saamaisillaan vallan, josta oli kauan haaveillut, hänellä ei ollut pienintäkään halua kuolla. Rohkeasti hän otti pitkän siemauksen ja tunsi, kuinka polttava neste valui hänen kurkkuunsa. Hän pakotti itsensä nielemään. Hänen silmissään hämärsi, mutta se meni pian ohi ja hän huomasi näkevänsä huoneen hämärässä jopa selvemmin kuin aikaisemmin. Sotureidensa ilmeistä hän näki, että jotakin muutakin oli tapahtunut, jokin ulkoinen muutos. Vastavihitty Archon katsoi käsiään; niiden iho oli kiiltävän musta! Hän katsoi paljasta ihoaan, ja hänen koko vartalonsa oli musta. Hänen pitkät, hulmuavat hiuksensa puolestaan olivat vitivalkoiset. Muodonmuutos kammotti häntä, ja toisaalta hän ei malttanut odottaa, että saisi ihailla uutta kaamean kaunista ulkomuotoaan peilistä. Hänestä tuntui hyvältä; paremmalta kuin koskaan. Varmuudeksi hän annosteli pienen määrän huumetta suoneensa ja tunsi lähes kiihottuvansa. Archon Delila tiesi tehneensä oikean valinnan.

Inhosta ja pelosta väristen kukin sotureista ja Wycheistä kävi vuorollaan juomassa maljasta, uudet alipäälliköt tietysti ensimmäisinä, mutta maljassa höyryävän nesteen pinta ei näyttänyt laskevan. Jokainen maljasta juonut näytti kokevan saman muodonmuutoksen kuin Delila, mutta jokainen näytti myös nauttivan uudesta olostaan. Joukon uhmakkuus ja rohkeus kasvoivat suuresti, ja pian kaikki uskoivat, että Lukkikuningatar tekisi heistä Commorraghin valtiaita.

Alttarin päälle ilmestyi uusi esine.

Ota nyt tämä, Archon Delila. Minä merkitsen itselleni osan teidän tulevista vangeistanne. Joka kolmas mies ja kaksi kolmesta naisesta teidän tulee uhrata minulle tällä tikarilla.

Tikari oli taitavasti muotoiltu hämähäkinmuotoiseksi siten, että kuusi sen kahdeksasta jalasta muodosti julman näköisen terän, ja loput kaksi jalkaa toimivat kädensuojuksena. Delila työnsi sen vyöhönsä ja lupasi noudattaa Kuningattarensa tahtoa.

Kun kaikki näytti olevan valmista, tyhjään ilmaan ilmestyi uusi portti, samanlainen väreilevä musta aukko kuin heidän omat väyläverkkoporttinsa. Delila astui epäröimättä sisään tietäen astuvansa uuteen valtakuntaansa, jonka hänen Kuningattarensa oli hänelle lahjoittanut. Hän ei edes ajatellut, että joutuisi maksamaan hinnan tästä lahjasta.

Kun kaikki soturit, Wychit ja Homonculus olivat päässeet läpi, portti sulkeutui. Delila näki, että he olivat luolassa. Luolan korkealle kaartuva katto lepäsi luonnon muovaamien kivipylväiden päällä, kymmenien metrien korkuiset tippukivet koristivat kattoa ja lattiaa, ja omituiset sienirypäät antoivat vaalean vihreää hohdetta valaisemaan valtavaa luolaa, jonka läpimitta oli useita kilometrejä. Luolasta johti useita käytäviä ulos, ja vaistomaisesti Delila tiesi, että osa niistä johtaisi ylös Commorraghin pinnalle ja osa muualle maanalaiseen luolastoon. Kukaan ylhäällä ei tietäisi tämän paikan olemassaolosta ennen kuin Delila päättäisi astua esiin ja vaatia paikkaansa voimakkaimpien salaseurojen joukossa. Incubuksiin täytyisi ottaa yhteyttä, hän ajatteli. Jokainen itseään arvostava Archon pitää itsellään Incubus-kaartia.

”Mikä paikka tämä on”, Atalya kysyi, ja huomatessaan Archonin tulisen katseen lisäsi nopeasti: ”… lady?” Delila antoi katseensa kiertää luolassa, ihaili mahtavia tippukiviä, holvimaisesti kaartuvaa kattoa ja valoa antavia sieniä. Hänen mielessään alkoi jo muodostua suunnitelma siitä, miten ja mihin rakennettaisiin linnoitus, mihin tyrmä vankeja varten, minne hänen oma palatsinsa. Hymyillen hän vastasi:

”Koti.”



Paluu Commorraghiin

1

Hiljaisuuden rikkoivat vain mustien eldarien hiljaiset askeleet kostealla kivilattialla. Archon Delila uskoi omien sydämenlyöntiensä kuuluvan rivistönsä takimmaistenkin miesten korviin. Painostavan äänettömyyden vallitessa Delila johdatti pientä joukkoaan uuden kotiluolansa halki – Lukkikuningattaren salaseuran kotiluolan.

Mustat eldarit eivät olleet tottuneet maanalaiseen elämään. He kaipasivat Jhiorekin linnoituksen taivasta tavoittelevia, terävähuippuisia torneja ja pitkiä, kapeita siltakaaria. He kaipasivat ilmaa. Niin kaipasi Delilakin, mutta hän tiesi – ja tiesi joukkonsakin tietävän – että neljänkymmenen eldarin vahvuinen salaseura ei olisi kuin suupala ensimmäiselle kilpailijalle, johon he törmäisivät. Heidän olisi pysyttävä piilossa ja kasvatettava voimiaan salaa muilta. Sitä varten he tarvitsivat resursseja, ja heidän ainoa valttinsa oli tajuton Blood Angel -komentaja, jonka katkaistuja palmikoita Delila kantoi yhä ruoskan tavoin kädessään. He tarvitsisivat työvoimaa, rakennusaineita ja työkaluja. He tarvitsivat orjia.

Homonculus Caine lausui heidän yhteisen ajatuksensa ensimmäisenä ääneen, ja jopa hänen käheä, kuiskauksenomainen puheensa tuntui kaikuvan avarassa luolassa ja hälyttävän kaikenlaisia maanalaisia olioita heidän kimppuunsa. ”Jhiorekin linnoitukseen jäi ryhmä sotureita ja laivue aluksia. Lisäksi hänen vankityrmissään on yhä väkeä. Gliandrin on myös siellä.”

Maininta hänen entisestä kilpailijastaan sai Delilan hermostuneisuuden laukeamaan. Hän nauroi ääneen, ja nauru tuntui puhdistavan luolan aaveista. Dracon Gliandrin oli ollut Succubus kuten Delilakin, mutta hän oli noussut korkeaan asemaansa palveltuaan Jhiorekin vierellä paitsi taistelukentällä myös vuoteessa. Jhiorek oli nauttinut naisesta suunnattomasti – ja sitäkin enemmän oli nauttinut Delila, kun Gliandrinin petollisuus oli paljastunut entiselle Archonille naisen yritettyä murhata tämän vuoteeseensa. Jhiorek oli kostanut julmasti, ja Delila hymyili hampaat paljastavaa hymyä, kun hän ajatteli kohtaavansa jälleen vanhan asesisarensa.

Archon antoi Homonculukselle käskyn lähteä väyläverkon kautta pinnalle ja yhteyksiään käyttäen hankkia Incubus-mestari Astarte joukkoineen hänen henkivartijakseen. Sillä aikaa Delila itse lähtisi muutaman soturin kanssa käytäviä pitkin Jhiorekin linnoitukseen katsomaan, mitä siellä olisi pelastettavissa. Mies heitti viitan ylleen peittääkseen mustan ihonsa, nosti hupun varjostamaan kasvojaan ja avasi portin mustuuteen. Delila ei jäänyt katsomaan miehen poistumista vaan alkoi jaella käskyjä: kymmenen soturia tulisi hänen mukaansa, loput jäisivät tutkimaan ympäristöä ja kartoittamaan tunneliverkostoa luolan ympärillä. Heidän täytyisi olla varuillaan, sillä näissä tunneleissa saattaisi lymyillä petoja; niille tulisi tarjota sirpalekivääriä. Sitten hän lähti johdattamaan omaa ryhmäänsä tunneleihin.

Hän ei hämmästynyt huomatessaan, että tiesi varmasti, mitä löytäisi edestään. Kuningatar syötti hänelle uusia muistoja, aivan kuin hän olisi kulkenut täällä ennenkin. Hän oli varma, että Lukkikuningattaren suosion avulla hän ei koskaan eksyisi näihin tunneleihin. Hän vilkaisi oikealle haarautuvaa käytävää ja tiesi, että kolmensadan askelen päässä käytävä katoaisi lähes pohjattomaan kuiluun. Seuraava haarautuma kaartaisi loivasti takaisin kotiluolaan, ja sitä seuraava haarautuisi yhä uudelleen ja uudelleen, ja lopulta jokainen haara päättyisi umpikujaan. Tämä tunneli, jota pitkin he nyt kulkivat, oli yksi niistä monista, jotka johtaisivat lopulta Commorraghin pintaan, ja tämä nimenomainen reitti veisi heidät Jhiorekin linnakkeen alle. He tarjoaisivat Jhiorekin linnakkeen vartijoille kaksi vaihtoehtoa – liittyminen Delilan joukkoihin tai kuolema.

Hiljaisuus ei enää ahdistanut Delilaa. Hänen uskonsa jumalattareensa antoi hänelle suunnattomasti itsevarmuutta, ja se valoi myös hänen sotureihinsa rohkeutta. Määrätietoisesti Archon kulki pitkin sysipimeää luolastoa, jonka mutkittelevat käytävät milloin nousivat, milloin laskeutuivat takaisin maan uumeniin. Archon pani tyytyväisenä merkille, että käytävät olisivat koko matkaltaan riittävän leveitä heidän kevyille liitoaluksilleen. Silloin tällöin hän näki pieniä itsevalaisevia sienikasvustoja, joiden ympärillä hyöri lukematon määrä pieniä mustia hyönteisiä ja karvaisia tai limaisia toukkia; elämän saarekkeita kuolleessa maailmassa. Häntä inhotti, mutta hän hillitsi itsensä eikä polkenut noita miniatyyrikeitaita lyttyyn.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan he olivat kulkeneet, mutta hän tiesi, että he olivat perillä. Käytävä päättyi umpikujaan. Hän antoi merkin kahdelle soturilleen, jotka tähtäsivät kevyet antimateria-aseensa kallioseinämään ja alkoivat tulittaa. Vaikka aseet eivät olleet kovin vaikuttavan näköisiä – lyhyitä, mustia putkia, jotka ampuivat mustaa valoa – niiden vaikutus oli sitäkin vaikuttavampi: materia ja antimateria kohtasivat ja tuhosivat toinen toisensa häikäisevän valonpurkauksen myötä. Muutamassa hetkessä seinämä oli poissa, ja heidän edessään avautui aukko Jhiorekin linnakkeen syvimpiin kellareihin. Delila astui sisään. Hän oli palannut Commorraghiin.

2

Kammio, johon mustat eldarit astuivat, oli asevarasto. Delila pani tyytyväisenä merkille, että kaikki näytti olevan koskematonta. Vaikka Jhiorek olikin ollut poissa linnoituksestaan jo viikkokausia, kilpailijat eivät olleet vielä uskaltaneet tunkeilla sisään. Delila muisti yhden tapauksen, jossa erään salaseuran Archon oli piileskellyt linnakkeessaan kolme kuukautta, ja kun hänen kilpailijansa olivat lopulta hyökänneet sisään katsomaan, mitä tälle oli tapahtunut, hän oli joukkoineen väijyttänyt heidät kaikki ja pyyhkäissyt hetkessä olemattomiin yhden salaseuran, joka oli erehtynyt olemaan liian itsevarma.

Delila tajusi, että Archonin arvolle ei sopinut kulkea Wychin tavoin puolialastomana. Niinpä hän valitsi varastosta itselleen haarniskan, joka oli taidokkaasti muotoiltu naisen vartalon myötäiseksi ja koristeltu purppuraisin jalokivin. Haarniska oli jadenvihreä – heidän Wych-kulttinsa väri – ja Delila virnuili pirullisesti ajatellessaan, että pukeutui juuri samaan haarniskaan, jonka Jhiorek oli teettänyt rakkaalle Gliandrinilleen. Häpeilemättä hän riisui Wych-varusteensa miestensä silmien edessä ja pukeutui entisen Draconin haarniskaan.

Varovaisesti Delila avasi asevaraston oven; sen toisella puolella olisi varmasti vartijoita. Hän yllättyi nähdessään, että käytävä oven takana oli tyhjä. Käytävä oli kuitenkin valaistu, ja Archonilta meni hetki, ennen kuin hänen silmänsä tottuivat jälleen valoon. Hän komensi joukkonsa muodostelmaan käytävälle, valmiina ampumaan molempiin suuntiin. Sitten he lähtivät hitaasti etenemään kohti portaikkoa. Vaisto sanoi Delilalle, että hissejä ei kannattanut käyttää.

Vähä vähältä Delila sotureineen kävi läpi Jhiorekin linnaketta. Missään ei näkynyt ketään. Olivatko Jhiorekin soturit loikanneet, vai oliko täällä tapahtunut jotakin vielä pahempaa? Ei, aseet olivat yhä varastossa, käytävillä paloi valo; mihin tahansa soturit olivatkaan kadonneet, he olivat kadonneet nopeasti ja ilmeisesti vastoin omaa tahtoaan. Missään ei kuitenkaan näkynyt taistelun jälkiä, ei verta. Kaikki olivat vain hävinneet. Se pelotti Delilaa enemmän kuin silvotun ruumiskasan näkeminen olisi pelottanut.

Joukko saapui linnoituksen pääkäytävään. Delila jakoi soturinsa kahteen ryhmään. Kuusi miestä lähtisi telakalle noutamaan liitoaluksia; he saisivat luvan laajentaa käytäviä ja oviaukkoja aseillaan, jos alukset eivät muuten mahtuisi kulkemaan linnakkeen sisällä. Delila ja neljä soturia lähtisivät selvittämään, mitä Jhiorekin vartijoille oli tapahtunut.

Hiljaisuuden paino palasi jälleen. Delila huomasi kulkevansa hartiat kyyryssä, jännittyneenä, ja hänen soturinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Piinaavan jännityksen vallassa hän saapui Jhiorekin valtaistuinsalin ovelle. Jokin sanoi hänelle, että sen takaa hän löytäisi vastauksia. Hän työnsi ovet auki ja astui syrjään. Soturit laskivat aseensa tanaan.

Sali oli tyhjä. Korkea katto kaartui verenpunaisen maton yllä, tuhansin värein kimaltelevat kristallit antoivat valoaan, taidokkaat seinämaalaukset kuvasivat salaseuran kymmentuhatvuotista historiaa – jonka Delila totesi ironisesti päättyneen - ja koristellut patsaat reunustivat valtavan salin seinustoja kuin kunniavartiosto konsanaan. Kaikki oli aivan kuin heidän lähtiessään, paitsi että salissa olisi kuulunut olla ainakin joukkueellinen sotureita. Soturit kannoillaan Delila astui ymmällään saliin ja antoi katseensa kiertää patsaissa, seinissä, valtaistuinkorokkeessa, jopa katossa, muttei havainnut mitään, mikä olisi voinut selittää sotureiden äkillisen katoamisen.

Hän näki liikettä silmäkulmastaan. Ei, ei se ollutkaan mitään. Vain valojen leikkiä patsaiden pinnalla. Kukaan muu ei ollut edes huomannut sitä.

Hätkähtäen hän käännähti ympäri. Nyt hän oli varma, että oli nähnyt jotakin. Hänen soturinsa tuijottivat häneen hermostuneina, ja hänen silmänsä kapenivat viiruiksi hänen yrittäessään tarkentaa katsettaan. Ei mitään. Näkikö hän jo harhoja?

Samassa hän ymmärsi. Liian myöhään.

Tuska lävisti hänen kylkensä jo ennen kuin näki ensimmäisen vihollisen; ilman uutta haarniskaansa sirpalepistoolin ammus olisi lävistänyt hänet; nyt se teki vain lihashaavan, mutta sirpaleeseen sivelty happo moninkertaisti kivun. Epätoivon vimmalla hän painoi taisteluhuumeannostelijansa napin pohjaan saakka – ilman vasta-ainetta annos olisi kuolettava muutamassa minuutissa, mutta ilman huumeita hän kuolisi sekunneissa. Hän kierähti vasemmalle, kun yksi vihollinen sivalsi häntä kohti pitkällä miekallaan, ja haava hänen oikeassa kyljessään tuntui leimahtavan liekkeihin. Miekka lävisti yhden hänen miehistään.

Häiveitä, hän ajatteli. Nuo mustien eldarien taitavimmat vakoojat ja salamurhaajat kykenivät muuttumaan näkymättömiksi ja livahtamaan pienimmistäkin aukoista. He olivat lähitaistelun mestareita, mutta yleensä he onnistuivat surmaamaan uhrinsa niin, että tämä ei koskaan ehtinyt huomatakaan, mikä häneen iski.

Sokeasti Delila huitaisi palmikkopiiskallaan hyökkääjää kohti, ja hän tunsi synkkää mielihyvää tuntiessaan aseensa osuvan ja häiveen kirkaisevan. Tuskan verenkarvaisen verhon läpi Delila näki, että hänen aseensa oli repinyt viholliselta toisen jalan irti ruumiista. Hän kompuroi pystyyn huitoen villisti ympärilleen, välittämättä siitä, osuiko omiin miehiinsä vai vihollisiin. Hänen ainoa mahdollisuutensa selvitä hengissä oli tappaa kaikki muut ennen kuin hänet tapettaisiin. Joku kaatui taas Delilan aseen repiessä hänet riekaleiksi.

Jokin iski häntä takaraivoon, ja hän tunsi horjahtavansa. Hän potkaisi taaksepäin ja tunsi kohteensa luiden murtuvan potkun voimasta. Samalla hän kuitenkin menetti tasapainonsa, ja hänet kaadettiin maahan. Miekan kapea terä tunkeutui haarniskan levyjen välistä hänen olkapäähänsä, potku tyhjensi ilmat hänen keuhkoistaan, ja joku hyppäsi hänen päälleen. Hän tunsi oman verensä liukastavan lattian allaan, ja punainen usva hänen silmissään alkoi mustua.

Hän kuuli äänen kuin unen läpi. Terävän surinan. Hän tunsi, kuinka jotakin lämmintä ja tahmeaa putosi hänen kasvoilleen, ja hän kuuli jonkun huutavan. Kuolinhuutoja. Hän tiesi seuraavansa pian perässä, mutta kuningattareni, älä anna minun kirkua tuolla tavalla, hän rukoili.

Ääni lakkasi. Häntä ei enää lyöty, mutta hän oli varma, että oli vielä elossa. Hänen sydämensä löi kiivaasti, taisteluhuumeiden lisäämä adrenaliini sai sen sykkimään kuin pulsarin. Hän näki usvan läpi epämääräisiä hahmoja, jotka seisoivat hänen lähellään, mutta ei tiennyt, keitä he olivat. Hitaasti, tuskallisesti hän pakotti itsensä jalkeille. hän pyyhkäisi kädellään kasvojaan eikä yllättynyt, kun käsi värjäytyi punaiseksi. Hän räpytteli silmiään ja alkoi taas nähdä.

Neljä soturia tarkasteli häntä kypäriensä silmikoiden läpi. Kaksi heistä oli ruumiinmuodosta päätellen naisia, ja kaikki kantoivat käsissään sirpaletykkejä, kevyitä konekiväärejä, joiden tulituksen Delila oli kuullut puolitajuttomuudessaan. Hän uskoi tunnistavansa heidät: Silkki ja Kristalli, Jhiorekin vartiopäälliköt; vastakohdat, jotka nauttivat suuresti toisistaan. Kaksi miestä olivat tuntemattomia, mutta Delilalle kaikki miehet olivat harmaata, nimetöntä massaa.

Archon ryhdistäytyi ja katsoi ylväästi neljää soturia – niin ylväästi kuin pahoin runneltu, verenhukasta kärsivä nainen, joka vielä eilen oli ollut Succubus, saattoi. Hän näki, että kaikki neljä hänen omista sotureistaan ja kahdeksan häivettä makasivat kuolleina maassa; suurin osa oli kuollut sirpaletykkien sarjatuleen. Nuo neljä olivat pelastaneet hänet. Pelastaneet hänet, josta piti tulla heidän johtajansa. Jos hän ei olisi ollut niin heikkona, että hänen täytyi käyttää kaikki voimansa pystyssä pysymiseen, hän olisi hyökännyt suin päin heidän kimppuunsa. Sen sijaan hän huudahti: ”Hyvin tehty, soturit! Te todellakin ansaitsette paikkanne joukoissamme.” Hän näki sotureiden tiukentavan otettaan aseistaan ja jatkoi: ”Jhiorek on kuollut. Punaisen tuskan salaseuraa ei enää ole. Jhiorek jätti jälkeensä vain ruumiita ja raunioita, mutta minä johdan meidät uuteen kukoistukseen!”

Toinen naisista puhui – Delila uskoi, että tämä oli Kristalli: ”Millä oikeudella sinä olet uusi johtajamme? Näytit johtavan soturisi vain ansaan.” Delila tiesi, että nainen oli oikeassa, mutta hän ei saanut näyttää heikkoutta nyt, kun kaikki riippuisi hänestä. ”Minä olen ainoa, joka voi tarjota teille vaihtoehdon. Minä voin tarjota teille korkeamman voiman suojeluksen, Lukkikuningattaren siunauksen. Liittykää minuun ja eläkää; hylätkää minut, ja seuraava ryhmä häiveitä voi olla onnekkaampi.”

Soturit epäröivät. Delila näki sen ja tiesi, että oli voittanut. Hän painosti edelleen: ”Kutsukaa loputkin teistä tänne, niin minä selitän teille, mistä on kysymys. Silkki, sido haavani”, hän käski toista naista, joka totteli ennen kuin tuli ajatelleeksikaan ottavansa vastaan käskyjä tuntemattomalta. Nainen huudahti irrottaessaan Delilan haarniskaa ja nähdessään kiiltävän mustan, hien ja veren tahriman ihon. Delilan käskevä sähähdys sai hänet jatkamaan työtään, mutta muut tuijottivat edelleen. Lisää sotureita ilmestyi saliin; heitä oli nelisenkymmentä. He olivat olleet piilossa salakäytävässä, joka johti Jhiorekin valtaistuimen takaa hänen bunkkeriinsa. Salakäytävän olemassaolosta eivät olleet edes tienneet Jhiorekin lisäksi muut kuin Silkki ja Kristalli sekä hänen Incubus-kaartinsa. Soturit kerääntyivät hämmästelemään pitkää, mustaihoista naista, joka seisoi heidän keskellään ylävartalo veristen siteiden peitossa, silmät loimuten. Nainen puhui heille Kuningattaresta, taisteluista ja lukemattomista sieluista, jotka he saisivat palkakseen, ja he olivat lumoutuneita. Aivan kuin tuo nainen, jonka he tunnistivat entiseksi Succubukseksi, olisi loihtinut heidät kaikki, he päättivät yksimielisesti seurata uutta Archoniaan ja Lukkikuningatarta.

3

Automaattisen lääkintäpakkauksen voimistavien lääkkeiden avulla Delila punnersi itsensä jälleen liikkeelle. Hän puki haarniskansa siteiden päälle. Sitten hän tarttui yhteen maassa viruvista häiveistä, leikkasi puukollaan tältä yhdellä siistillä viillolla pään poikki ja lävisti irvokkaan voitonmerkin voimakkaalla liikkeellä yhteen olkapääsuojuksestaan törröttävistä piikeistä.
”Tämä on valtani merkki; tämä on niiden kohtalo, jotka minua vastustavat!” Hän nosti ruoskansa maasta ja komensi soturit mukaansa. He hakisivat ensin kaikki vangit, jotka viruivat Jhiorekin tyrmässä, ja palaisivat sitten kotiluolaan – Delila nimesi sen nyt Lukinpesäksi. Vahvat vangit pakotettaisiin työhön rakentamaan uutta linnoitusta luolaan, osalla maksettaisiin Incubusten palvelukset, loput uhrattaisiin Lukkikuningattarelle tämän määräysten mukaisesti.

Delila pysähtyi yhden sellin eteen. Sellissä oli jatkuva valaistus, jotta sen ainoalla asukkaalla ei koskaan olisi rauhaa. Delila avasi sellin oven ja astui sisään kohtaamaan asesisarensa, entisen Draconin. ”Gliandrin”, hän kutsui, ja vanki kohotti hitaasti päätään. Näky yhtä aikaa kauhistutti ja riemastutti Delilaa.

Nainen oli alasti lukuun ottamatta repaleista lannevaatetta. Hänen ennen niin kauniit kasvonsa ja täyteläiset rintansa oli hirvittävällä tavalla silvottu ja runneltu, hänen muodokkaat säärensä ja notkeat sormensa murskattu, hänen säihkyvät, aaltoilevat kiharansa nirhitty. Kaikki, mitä hän oli itsessään arvostanut, oli tuhottu, ja nainen oli sen jälkeen jätetty virumaan tuskiinsa. Toisinaan joku Homonculus oli käynyt viihdyttämässä itseään ja Archoniaan valuttamalla happoa naisen iholle, polttamalla hehkuvalla raudalla hänen silmiään tai antamalla myrkyllisten hyönteisten ryömiä hänen ruumiillaan purren ja pistäen. Pian Jhiorek oli kuitenkin menettänyt kiinnostuksensa entiseen vuoteenlämmittäjäänsä ja alipäällikköönsä, ja Gliandrin oli jäänyt turhaan odottamaan kuolemaa, jota hänelle ei suotu.

Delila käski ottaa myös Gliandrinin mukaan; hän sanoi, että tämä olisi hänen erityinen lahjansa Lukkikuningattarelle. Vaikka hänen joukkonsa ihmettelivätkin, mitä erityistä tuossa runnellussa oliossa oli jäljellä, he eivät uskaltaneet kysyä. Sitä paitsi aina oli olemassa se mahdollisuus, että he pääsisivät näkemään tuon erityisyyden.

Lähes viisisataa vankia kuljetettiin asevaraston läpi maanalaisiin käytäviin, joiden olemassaolosta mustilla eldareilla ei ollut ollut aavistustakaan. Asevaraston aseet ja varusteet kuormattiin liitoaluksiin, jotka olivat pimeydenpeitsillään raivanneet tiensä linnakkeen sisäseinien ja lattioiden läpi alakertaan. Delila nousi yhteen alukseen ja lähti johdattamaan karavaaniaan pimeyden halki. Hänen alamaisensa olivat yhtäkkiä lisääntyneet huomattavasti: neljäkymmentä soturia, viisisataa orjaa – joista parisataa täytyisi uhrata Kuningattarelle – ja kuusi liitoalusta, joista kolme oli raskaasti aseistettuja Ravager-luokan aluksia ja kolme kevyempiä miehistönkuljetusliidokkeja. Hän tuskin malttoi odottaa perillepääsyä.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua Archon näki jälleen tutun luolan, jossa muutama hänen sotureistaan seisoskeli vartiossa. Paikalla oli myös Caine ja joukko muita hahmoja. Yksi heistä oli hyvin kookas, raskaasti haarniskoitu henkilö mustassa viitassaan. Pitkät, julmasti kaartuvat viikatteenterät kohosivat hänen hartioistaan, ja hänen hopeisen, irvokkaan kallon muotoisen naamionsa takana hehkui pari punaisia silmiä. Kädessään hän kantoi pitkävartista kirvestä, jonka Delila tunsi Incubusten energia-aseeksi. Incubus-mestari Astarte kääntyi kohtaamaan Archonin kasvoista kasvoihin. Delila seisoi hänen edessään ylväänä, yhtä pitkänä kuin Incubuskin, mutta raskaan haarniskansa ja korkealle kaartuvien viikatteenteriensä ansiosta Incubus näytti kookkaammalta.

”Tervehdys sinulle, Astarte”, Delila sanoi. Incubus vastasi vain kumartamalla. Hän oli yksi harvoista naispuolisista Incubus-mestareista, mutta hänen maineensa oli hänen paras suosituksensa. Astarte oli puolustanut useita Archoneita menestyksekkäästi niin vihollisten kuin omienkin miesten salamurhayrityksiltä. Delila ei tiennyt, miksi tuo nainen vaihtoi niin usein työnantajaansa, mutta hän päätti, että pitäisi Astarten rinnallaan niin pitkään kuin se oli mahdollista. Ehkä hän voisi sitoa Astartenkin Lukkikuningattaren palvelukseen.

Caine esitteli myös kaksi Homonculusta, jotka olivat seuranneet häntä valmiina palvelemaan Lukkikuningatarta taitoineen. Tyytyväisenä Delila pani merkille, että molemmat olivat naisia. Hyvä niin, hän ajatteli; kaikkien hänen tietämiensä rotujen keskuudessa naiset pystyivät paljon suurempaan julmuuteen kuin miehet. Miehet saattoivat olla mielipuolisia teurastajia, mutta todellinen kavaluus, todellinen kyky tuottaa tuskaa yksilöille, oli naisten ominaisuus.

Delila käski Homonculusten valikoida ensimmäisen erän vankeja uhrattaviksi. Hän vaati, että työkykyisimmät vangit jätettäisiin orjatyövoimaksi rakentamaan linnaketta, joten ensimmäisen erän tulisi muodostua pääosin naisista ja lapsista. Lisäksi hän itse otti mukaansa Gliandrinin. Sitten hän johdatti Astarten, uudet Homonculukset ja vartijoiden paimentaman kolmikymmenpäisen lauman vankeja väyläverkon kautta Kuningattarensa pyhättöön, jonka todellista sijaintia hän ei tiennyt; sinne pääsi vain väyläverkon kautta.

Yhden kerrallaan vartijat pakottivat vangit makuulleen kylmälle, mustalle alttarille. Delila repi näiltä vaatteet yltä paljastaen rinnan. Yhden toisensa jälkeen hän uhrasi Lukkikuningattarelle moniteräisellä, hämähäkinmuotoisella tikarillaan, joka repi sydämen yhä sykkivänä uhrinsa rinnasta. Yksi toisensa jälkeen uhrattujen sielut pakenivat ruumiista, mutta Delila vastusti houkutusta ahmaista ne ja antoi niiden mennä; Kuningatar korjaisi omansa.

Viimeisenä oli Gliandrin. Muut uhratut olivat olleet mon-keita, ja he olivat kirkuneet armoa, äidit olivat rukoilleet lastensa puolesta; Gliandrin oli musta eldar, eikä hän pelännyt kuolemaa. Kuolema olisi hänelle vapahdus kärsimyksestä. Hän sylki vasten Delilan kasvoja ja sähisi: ”Tapa minut sitten. Luuletko, että pelkään? Surmaamalla minut teet minulle vain palveluksen. Et voi tehdä minulle enää mitään, mistä välittäisin.” Nämä sanat kuullessaan Delila puhkesi nauruun, ja hänen äänestään kuuluva iva kertoi Gliandrinille, että hän oli väärässä. ”En minä tuonut sinua tänne kuolemaan”, Archon vastasi. ”Toin sinut tänne näkemään, kuinka onnekas olisit voinut olla. Sinun aikasi ei ole vielä koittanut. Veriuhrina olet arvoton.” Hän käski Cainen huolehtia vangista ja alkoi sitten jakaa Kuningattaren siunausta mukanaan tuomille joukoille. Höyryävä malja kiersi soturilta toiselle, ja jokainen kävi läpi muutoksen, joka sitoi heidät peruuttamattomasti Lukkikuningattaren alaisuuteen. Myös Astarte joi maljasta, mutta oli mahdotonta sanoa, tapahtuiko hänen ilmeettömän pääkallonaamionsa takana jonkinlainen muutos. Hän laskeutui kuitenkin toisen polvensa varaan Delilan eteen ja vannoi palvelevansa tätä, suojelevansa tätä elämällään ja kuolemallaan, kunnes Delila vapauttaisi hänet tästä velvollisuudesta. Voitonriemuinen Archon oli suorastaan yllättynyt kuullessaan, kuinka pehmeä, lähes lempeä ääni julman näköisellä Incubus-mestarilla oli. Hän mietti, miltä nainen näytti ilman naamiotaan.

Joukko palasi mustasta portista Lukinpesään uhrattujen ruumiit mukanaan. Delila antoi määräyksen valmistaa ruumiista ruokaa muille vangeille, jotta nämä jaksaisivat paremmin työskennellä salaseuran uuden kodin rakentamiseksi. Hän huokaisi ajatellessaan, kuinka vähän työvoimaa hänelle loppujen lopuksi jäisi jäljelle, kunhan kaikki uhraukset olisi asianmukaisesti tehty ja Incubuksille maksettu palkka. He tarvitsisivat pian lisää mon-keita.

Caine palautti hänet ajatuksistaan. Hän kysyi, mitä Gliandrinille nyt pitäisi tehdä, ja Delilan ilme kertoi, että Homonculukselle oli odotettavissa hyvin miellyttävä tehtävä. ”Hänestä tulee erityinen lahjani Lukkikuningattarelle.” Hän kertoi Cainelle ajatuksensa, ja Homonculus saattoi vain ihailla Archoninsa pirullista kekseliäisyyttä.

Delila näki, että heidän Copernicukselta mukanaan tuoma liitoalus oli korjattu, ja muihinkin aluksiin oltiin jo asentamassa lisävarusteita. Soturit kaipasivat toimintaa, ja Delila aikoi antaa sitä heille niin pian kuin mahdollista. Hän tarvitsi vain osoitteen.

Sen tarjosi hänelle Salome – Succubus Salome, hän muistutti itseään. Salomen vastuulla oli ollut huolehtia heidän ensimmäisestä ja arvokkaimmasta vangistaan, Blood Angel -soturista. Miehen varusteiden joukosta Salome oli löytänyt holokiteen, jossa oli viesti kapteeni Simsonille. Delila oletti, että se oli heidän vankinsa nimi, mutta vähät välitti siitä. Hän asetti kiteen projektoriin, ja näkyviin ilmestyi hologrammi tuimailmeisen miehen kasvoista. Hologrammi puhui: ”Tämä on Adeptus Astartes Dark Angels -jaoston suurmestari Colimar. Meidät komennettiin tukahduttamaan kapinaa Cerberos III:lla, mutta vihollinen sai lisäjoukkoja Kaaoksen palvojilta. Kukistimme petturi-Marinet, mutta taistelu verotti voimiamme. Meillä on vajaa komppaniallinen joukkoja jäljellä, ja teidän osastonne on lähimpänä Cerberosin järjestelmää. Pyydämme apuanne kapinan kukistamiseksi.”

Delila käänsi katseensa kohti jättimäistä vankiaan. Mies oli kahlittu paksuilla ketjuilla luolan keskimmäiseen stalagmiittiin, joka oli kasvanut lattiasta kattoon, ja hän tuijotti mitään näkemättömillä silmillään tyhjyyteen. Archon mietti. Olivatko Blood Angelit jo saaneet viestin ja lähteneet Cerberosiin veljiensä avuksi, vai oliko viesti tullut Simsonille vasta liian myöhään, jolloin tämä ei ollut enää ehtinyt välittää sitä eteenpäin. Hän ei haluaisi kohdata Blood Angeleita uudelleen näin pian. Nämä toiset puolestaan – jos he yllättäisivät Colimarin joukot, he voisivat nujertaa nämä Marinet nopeasti ja iskeä sitten kapinallisten mon-keiden kimppuun saadakseen uusia vankeja. Hän kertoi suunnitelman aliupseereilleen. Caine, Astarte, Isebel, Batseba, Atalya ja Salome olivat kaikki sitä mieltä, että hyökkäys olisi järkevä vaihtoehto. Vaikka Blood Angelit olisivatkin saaneet viestin, heidän aluksiltaan kestäisi päiväkausia matkustaa poimuavaruuden halki tähtijärjestelmästä toiseen, kun väyläverkkoa käyttävät eldarit voisivat iskeä ja vetäytyä parissa päivässä.

”Meillä on vastassamme Dark Angeleita”, Sybariitti Batseba muistutti. ”Heitä ajaa eteenpäin jokin salaisuus, ja he ovat täysin hellittämättömiä ja täysin pelottomia.” Delila nyökkäsi ja käänsi katseensa suurmestari Colimarin hologrammiin. Sitten hän antoi käskyn. ”Valmistautukaa lähtemään välittömästi. Vain yksi joukkue jää valvomaan vankeja, loput seuraavat minua. Me opetamme heidät pelkäämään!”

Colimarin tuomio

Räjähdys.

Kaksi sekuntia sitten tummanvihreä Thunderhawk-luokan kuljetusalus lensi synkkien ukkospilvien täyttämän taivaan halki.
Sekunti sitten aluksen tutka poimi kaksi nopeasti lähestyvää kohdetta, ja heti sen jälkeen hälytysvalot syttyivät ja sireeni parahti soimaan.
Nyt Dark Angeleiden suurmestari Colimar tunsi syöksyvänsä pimeyteen…

***

”Valtiatar, Ravager 1 raportoi.” Archon Delila vastasi kutsuun. ”Ravager 1, Valtiatar. Miten meni?” Hän tiesi, että kysymys oli turha. Epäonnistumisista ei raportoitaisi – kukaan ei olisi esittämässä raporttia.

”Ravagerit 1 ja 2 iskivät kohteen kimppuun koordinaateissa A:216.34 – d:19.20 ja tuhosivat sen. Ei omia tappioita, mon-keit menettivät arviolta kolmekymmentä miestä, joukossa komentajansa. Lähes puolet vihollisistamme pyyhkäistiin pois yhdellä iskulla!”

Delila myhäili itsekseen. Hän oli tuonut pienen joukkonsa Cerberos III:lle vasta eilen, ja nyt jo he olivat näin pitkällä. Hyvä niin. Tiedustelijat olivat raportoineet, että Dark Angelit olivat väsyneet odottamaan vahvistuksia, ja johtajansa Colimarin johdolla he olivat iskeneet pienellä eliittijoukolla kirurgisen iskun planeetan kapinallisten asemiin ja saavuttaneet merkittävän voiton. Kapinallisten puolustus oli murtunut – ne olivat kuin kypsää viljaa valmiina korjattavaksi. Ainoa este mustien eldareiden ja heidän uusien orjiensa välissä olivat – ironista kyllä – heidän molempien viholliset. Delila oli nähnyt tilaisuutensa, kun vihollinen oli jakanut joukkonsa, ja lähettänyt Ravager-aluksensa tuhoamaan vihollisen kuljetusaluksen. Hän oli nähnyt sellaisen lentävän linnoituksen vain kerran aikaisemmin, kun he olivat suin päin pakenemassa Copernicukselta, ja silloin hän oli kauhistellut mon-keiden kömpelöä mutta erittäin tehokasta teknologiaa. Nyt hän vain pudisteli päätään ihmetellessään, kuinka typerät ihmiset eivät tajunneet, että paksuinkaan panssarointi ei suojaisi pimeydenpeitsiä vastaan, sillä aseiden teho oli suoraan verrannollinen vastassa olevan aineen lujuuteen nähden. Ilman johtajaansa Dark Angelit olisivat jonkin aikaa kaaoksen vallassa – jopa kurinalaisilta Space Marineilta kestäisi hetki saada komentoketjunsa jälleen toimimaan. Heidän olisi iskettävä jäljellä olevien vihollisten asemiin nyt.

Delila oli aavistellut tätä tilannetta hyvissä ajoin ja lähettänyt jalkaisin kulkevat kolmekymmentä soturiaan etukäteen liikkeelle kohti vihollista. He olisivat pian paikassa, johon Thunderhawk oli pudonnut. Archon loikkasi oman kuljetusliiturinsa kyytiin ja viittasi myös Incubus-vartiostoaan ja henkilökohtaisia aseenkantajiaan Silkkiä ja Kristallia astumaan alukseen. Delilan alus oli varustettu parhaalla mahdollisella teknologialla: varjokilpi häiritsisi vihollisen ampumista, ja orjakoukut aluksen pohjassa sieppaisivat mukaansa maassa matelevat surkimukset, joiden yli he lentäisivät. Aseistuksena oli hajottaja, mustien eldarien antimateriateknologian huipentuma. Toinen samanlainen liituri oli hänen Wych-joukkueensa käytössä, ja kaksi heikommin varustettua liituria kuljettivat tavallisia rivisotureita. Kahden partiossa olevan Ravagerin lisäksi heillä oli vielä kolmas alus, joka seuraisi Delilan pääjoukkoa. Archon hymyili itsevarmaa hymyä, kun viisi alusta nousivat ilmaan ja lähtivät tuhoisan lastinsa kanssa matkalleen kohti vihollista, kohti taistelua – kohti nautintoa.

Delilan liiturin kyydissä oleva Caine kosketti kevyesti valtiattarensa olkapäätä. ”Delila, sieppasin mon-keiden radiolähetyksen. Se tuli heidän aluksensa putoamispaikalta. Heidän komentajansa on vielä elossa, mutta hän on vakavasti haavoittunut ja pyytää, että joku tulisi noutamaan häntä.”
Delila hymyili herttaisesti. ”Mehän olemme toki aina niin kilttejä, että kyyditsemme avuntarvitsijat kotiin.” Hän lähetti etujoukolleen viestin, että näiden tulisi edetä putoamisalueelle ja siepata haavoittuneet. Sitten hän pyysi aluksensa pilottia näyttämään hänelle kartan alueesta. Tutkittuaan sitä jonkin aikaa hän kurtisti kulmiaan tavalla, jonka Caine oli oppinut tuntemaan ongelmien merkiksi. ”Vihollisemme ovat aivan lähellä putoamispaikkaa. Heiltä ei pitäisi kestää tuntiakaan päästä sinne – me olemme siellä lähes samaan aikaan.” Cainen kysyttyä, mitä heidän pitäisi tehdä, Delila vastasi: ”Joukkomme on lähestulkoon samanvahvuinen kuin vihollisen jäljellä oleva joukko. Voisimme siis päihittää heidät taistelussa, jos heillä ei ole pätevää komentajaa, mutta kärsisimme siinä liian raskaita tappioita. Haluaisin pitää omat menetyksemme niin pieninä kuin mahdollista.”

Delila katseli karttaa. Vihollinen lähestyi pohjoisesta, Delilan joukot etelästä. Alus oli pudonnut itä-länsi-suunnassa, joten sen jäänteet olisivat juuri suorassa kulmassa heihin nähden. ”Edetään niin nopeasti kuin mahdollista, hajaannutaan etsimään eloonjääneitä ja häivytään niin pian kuin päästään.” Delila käski toisen sotureita kuljettavan liiturin ja Wychien kiertää loivasti lännen kautta, kun hän itse koukkaisi idän kautta toisen soturiryhmän kanssa. Partiossa olleiden Ravagerien tulisi liittyä näihin koukkaaviin yksiköihin, kun pääjoukon mukana oleva alus etenisi suoraan tukemaan heidän etujoukkoaan. He saisivat koko putoamisalueen katettua muutamassa minuutissa, ja hyvällä onnella heidän ei tarvitsisi jäädä taistelemaan.

Savupatsas horisontissa kertoi mustille eldareille, missä heidän kohteensa sijaitsi. Etujoukon tiedustelijat ilmoittivat päässeensä alueen laitamille, ja sybariitti Isebel lähetti tosiaikaista videokuvaa Delilan aluksen näytölle. Valtavan aluksen kappaleita oli levinnyt parin neliökilometrin alueelle. Eldarien lämpösensorit eivät kyennet havaitsemaan ihmisen ruumiinlämpöä kaikkien kuumasti hehkuvien kappaleiden seasta, joten heidän täytyisi tutkia jokainen ruumis. Etujoukko alkoi juuri käydä läpi ensimmäisiä maassa makaavia ruumiita, kun Delila näki jonkin liikahtavan Isebelin videonäytössä.

Archonin varoitushuuto ehti juuri ajoissa: Isebel heittäytyi maahan, kun sarja nopeita luoteja singahti hänen joukkueensa asemiin. Dark Angeleiden tiedustelijat olivat ilmeisesti juosseet täyttä vauhtia koko matkan päästäkseen pelastamaan johtajaansa. Delila ei voinut olla ihailematta näiden mon-keiden kestävyyttä – millaisia orjia niistä saisikaan!

Etujoukko syöksyi kiireesti tuliasemiin matalan kumpareen taakse ja vastasi vihollisen tulitukseen. Sirpalekiväärit eivät olleet kantamalla, mutta joukkueen kaksi pimeydenpeistä olivat, ja Isebelin soturien tarkka tulitus pakotti viholliset hakemaan suojaa aluksen hylynkappaleiden seasta. Sillä aikaa Atalyan ja Batseban joukot etenivät hylyn jäänteiden seassa kohti vihollista. Kumpikin ryhmä raportoi pian uusien vihollisten saapumisesta paikalle. Kaksi joukkuetta Space Marineita ryntäsi aseet leimuten heitä kohti, ja Delila käski heidän keskittää tulituksensa ensin yhteen joukkueeseen, joka oli typerästi etenemässä avoimessa maastossa. Kestäkää vielä yksi minuutti, hän ajatteli. Minuutissa me olemme siellä.

Mustien eldarien vasemmalla sivustalla Wychit ja yksi joukkue sotureita etenivät salamannopeasti kohti vihollista. Pian he piirittäisivät onnettomat mon-keit ja kantaisivat koko joukon takaisin Commorraghiin. Tätä iskuryhmää johtava Succubus Salome perui kuitenkin ajatuksensa heti nähdessään erään läheisen kukkulan takaa vyöryvän panssarivaunun. Lasertykit leiskuten metallinen hirviö kömpi hitaasti kohti mustia eldareita.

***

Delila käski kaikkien liitureiden lentää mahdollisimman matalalla, jotta ne voisivat käyttää maastoa suojanaan. Hän kirosi malttamattomuuttaan ja typeryyttään: heidän olisi pitänyt odottaa yötä, jolloin pimeys olisi rajoittanut vihollisten näkyvyyttä, eivätkä ne olisi hyötyneet aseidensa pitemmästä kantamasta. Ilmeisesti joku Dark Angeleista oli kyennyt ottamaan komennon välittömästi edellisen menetyksen jälkeen. Delila oli tehnyt soturin ensimmäisen virheen, aliarvioinut vihollisensa. Hän käynnisti oman henkilökohtaisen varjokilpensä, kun hänen aluksensa lähestyi vihollista.

Joukko Space Marineita syöksähti esiin pensaiden peittämän mäennyppylän takaa. Delilan liituri pysähtyi lähes niille sijoilleen ja avasi tulen vihollista kohti. Nämä vastasivat salamannopeasti, mutta kumpikin osapuoli perääntyi nopeasti, eikä tappioita kärsitty. Delilan aluksen pidätellessä vihollista aloillaan homonculus Deborahin soturiryhmää kuljettava liituri koukkasi heidän sivustaansa, ja joukkue hyppäsi aluksestaan villisti tulittaen Marineiden kimppuun. Nopeutensa ja yllätyksen suoman edun turvin mustat eldarit nujersivat nopeasti fyysisesti paljon voimakkaammat mutta lukumäärältään vähäisemmät vihollisensa. Samassa Deborah huomasi pensaan juurella makaavan miehen.

Soturi oli pukeutunut tavallista koristeellisempaan haarniskaan, jonka päällä oli pitkä, valkoinen kaapu, joka tosin oli pahasti vereen tahriutunut. Mies näytti olevan elossa, mutta hän oli selvästi pahoin haavoittunut. Hänen kasvonsa olivat samat kuin hologrammissa, jonka hän oli nähnyt: tässä makasi Dark Angeleiden suurmestari Colimar!

***

Salome piti molemmin käsin kiinni liiturin kädensijoista, kun Wychien ajokki yritti epätoivoisesti väistellä panssarivaunun lasertulitusta. Hän tunsi jalkojensa lipeävän astinlaudalta ja harovan tyhjää. Hänen huulensa vääntyivät tuskaiseen irvistykseen. Siinä samassa liituri lähti kohoamaan jyrkästi ylöspäin. ”Mitä sinä idiootti teet?” Succubus huusi ohjaajalle, mutta ymmärsi pian, mistä oli kysymys. Kymmenkunta vihollista oli lähes suoraan heidän alapuolellaan, raskaisiin Terminator-haarniskoihin pukeutuneita vihollisia. Toisin kuin muut Dark Angelit, nämä käyttivät valkoista väriä varusteissaan.

Wychien liiturin perässä roikkuvat koukuin varustetut ketjut tarttuivat pariin mieheen, mutta panssareiden paino esti kevyttä alusta nostamasta näitä ilmaan. Välttääkseen aluksen putoamisen pilotti väänsi turhautuneena vipua, joka irrotti koukut. Aluksen vauhti oli hidastunut jonkin verran, kun se oli yrittänyt siepata vihollisia, ja Salome komensi joukkonsa hyppäämään ulos.

Sanaton kauhu valtasi hänen mielensä. Hän näki silmissään kauheuksia, joita ei ollut kuvitellut olevan olemassakaan. Hän ei voinut itselleen mitään; Succubus Salome kääntyi ja juoksi pakoon. Hän ei edes tajunnut, että hänen Wychinsä pakenivat hänen mukanaan.

Dark Angelien psyykkeri, kirjanpitäjä Sammael, joka johti Terminator-ryhmää, keskittyi ankarasti. Hän oli kuullut noiden puolialastomien hurjapäiden taistelutaidoista eikä välittänyt kokea niitä käytännössä. Paljon helpompaa oli tunkeutua heidän sysimustiin sieluihinsa ja kääntää niiden oma pimeys niitä itseään vastaan. Hän aikoi juuri antaa miehilleen käskyn pyyhkäistä pakenevat eldarit pois, kun heidän sivustaansa syöksyi toinen liituri moottorit kirkuen. Vaistomaisesti Dark Angelit käännähtivät ottamaan tämän hyökkäyksen vastaan. Aluksen hajottaja-ase hävitti yhdellä iskulla kaksi miestä olemattomiin, mutta ennen kuin se ehti ampua uudelleen, Terminatorit olivat jo vastanneet. Heidän raskaiden aseidensa kuolettavassa tulituksessa kevyen liiturin panssarointi oli kuin paperia. Lieskat leimahtivat aluksen moottorista, alus tärähti, ja sitten se vaipui maahan nostattaen pölyä ja lennättäen hehkuvia metallinkappaleita ympäriinsä.

Joukko pökertyneitä sotureita kompuroi ulos aluksen hylystä, ja Terminatorit syöksyivät heidän kimppuunsa. Sotureilla ei ollut toivoakaan mahtavia vihollisiaan vastaan, ja muutamassa sekunnissa heidät kaikki oli lyöty maahan. Heidän kuolemansa ei kuitenkaan ollut turha, sillä kirjanpitäjän keskittyminen oli hetkeksi herpaantunut, ja Wychit olivat vapaita lumouksesta.

Salome kääntyi ympäri kesken juoksun, ja muut Wychit seurasivat esimerkkiä. Salome painoi taisteluhuumeannostelijastaan itselleen piristystä ja syöksyi tuskantuoja heiluen ja pistooli kuolemaa laulaen vihollistensa kimppuun. Hän hädin tuskin tajusi, että Dark Angelien panssarivaunu oli muuttunut savuavaksi metalliromuksi, kun Atalyan joukkue oli tuonut pimeydenpeitsensä kantamalle. Hän juoksi niin nopeasti, että jalat hädin tuskin koskettivat maata, ja törmäsi päätä pahkaa viholliseen.

Wychit aloittivat tappavan tanssinsa vihollisen ympärillä. Kömpelöt Terminatorit huitoivat raskailla taisteluhansikkaillaan tyhjää ilmaa, kun ketterät Wychit loikkivat ja väistelivät kuin akrobaatit. Mustien eldarien terävät tikarit löysivät pienimmänkin raon vihollisten panssareista, ja yksi toisensa perään Dark Angelit kaatuivat. Viimein jäljellä oli vain kirjanpitäjä Sammael. Hänen miekkansa oli nopea ja tähtäyksensä tarkka, ja kaksi Wychiä sortui hänen salamannopeisiin viiltoihinsa. Salome ruiskutti lisää huumetta suoneensa. Tämä täytyi lopettaa pian…

***

Taistelu raivosi molemmilla sivustoilla. Archon Delila purjehti omalla liiturillaan keskellä taistelukenttää etsien tapettavaa. Yhtäkkiä luoti kimposi liiturin keulapanssarista aivan hänen kätensä vierestä, ja hän muisti vihollisen tiedustelijat, jotka yhä piilottelivat aluksen hylynkappaleiden seassa. Hän käski pilottiaan viemään heidät tiedustelijoiden kimppuun, ja liituri nytkähti kevyesti, kun sen vauhti kiihtyi.

Viholliset ampuivat laukauksen toisensa jälkeen, mutta heidän tarkkuuskivääreitään ei ollut suunniteltu ajoneuvojen tuhoamiseen, ja jopa mustien eldarien liiturin kevyt panssari osoittautui heille liian voimakkaaksi. He saattoivat vain katsella, kun kuolema lähestyi heitä.

Äkillinen leimahdus nielaisi liiturin, kun se oli enää muutaman metrin päässä. Toinen panssarivaunu oli kömpinyt tuliasemiin ja antanut tykkitorninsa puhua. Savu peitti liiturin jäänteet, ja Dark Angel -tiedustelijat hurrasivat.

Riemu katkesi lyhyeen. Savun keskeltä asteli lanteet aistikkaasti keinuen pitkä, hoikka nainen, jonka ympärillä kieppui omituisia varjoja. Hänen suunsa oli kaartunut pilkalliseen hymyyn, hänen silmissään paloi uhmakas, itsevarma tuli, ja hänen kädessään tanssi seitsenpäinen ruoska. Hänen jäljessään savusta marssi kahdeksan muuta hahmoa: kuusi kookasta, raskaasti panssaroitua hirviötä pitkävartiset kirveet käsissään ja kaksi hennompaa naista, joista kumpikin kantoi kevyttä konekivääriä.

Tiedustelijat olivat Imperiumin valiota. He olivat geneettisesti muokattuja sotureita, joilla oli takanaan yli kolmen vuosikymmenen koulutus. Heidän refleksinsä olivat yli-inhimilliset ja taitonsa ja tarkkuutensa ylivertaiset. He olivat Space Marineita.

Se ei riittänyt.

***

Commorraghiin palattuaan Delila tarkasteli taistelun tuloksia. Yksi Ravager ja kaksi kuljetusliituria oli tuhottu. Tusinan verran sotureita oli kaatunut, samoin kaksi Wychiä. Salome oli kannettu kotiin kriittisessä tilassa: taisteluhuumeiden yliannos oli ollut vähällä koitua kohtalokkaaksi. Wychit olivat kuitenkin onnistuneet vangitsemaan arvokkaan saaliin: psyykkerin! Sellaisten olentojen sielut olivat erittäin arvokkaita, ja vaihdossa tähän vankiin Archon tiesi saavansa uutta kalustoa tappioitaan korvaamaan. Sotureita täytyisi pian värvätä lisää, mutta tämän voiton jälkeen hänen maineensa kasvaisi niin, että uusia taistelijoita kerääntyisi pian jonottamaan hänen palvelukseensa pääsemistä. Dark Angelien tappion jälkeen he olivat iskeneet kapinallisten mon-keiden hävitettyihin kaupunkeihin ja tuoneet toista tuhatta orjaa mukanaan. Vain Blood Angeleiden taistelualuksen ilmestyminen tähtijärjestelmään oli pakottanut heidät poistumaan. Lisäksi seitsemän muuta Space Marinea oli saatu vangiksi, heidän joukossaan haavoittunut suurmestari Colimar. Miestä oli hoidettu hyvin, ja hänen voimansa olivat palautuneet nopeasti. Mies oli yhä heikkona mutta pystyi jo kävelemään, ja Delila esitteli tälle mielellään paikkoja.

Delila näytti Colimarille heidän kaivoksensa ja rakennustyömaansa, joihin myös Colimarin miehet pian pääsisivät töihin. Suurmestarin silmistä kuvastui kauhu, kun tämä katseli kahlittuja ja piestyjä orjia, miehiä ja naisia, jotka kantoivat raskaita taakkoja, hakkasivat kiveä ja hioivat seinämiä. Heitä pidettiin kuin eläimiä – ei, tuskin kukaan kohtelisi eläimiä noin, Colimar korjasi itseään. Archon esitteli uhrialttarin, jossa uusista orjista osa luovutettaisiin Lukkikuningattarelle vastalahjaksi hänen siunauksestaan. Colimarin sydäntä viilsi tuhoon tuomittujen ihmisten kirkuna ja epätoivoiset armonrukoukset; mustilla eldareilla ei ollut armon käsitettä.

Delila näytti Colimarille hänen arvoisan virkaveljensä, kidutetun ja häpäistyn Blood Angel -kapteeni Simsonin. ”Me epäonnistuimme molemmat”, valtavaan tippukiveen kahlittu jättiläinen korisi tuskaisesti. Colimar ei voinut vastata. Hän antoi vain päänsä vajota.

Eniten Colimaria kuitenkin suretti hänen omien miestensä kohtalo. Kaikkia seitsemää kidutettiin sanoinkuvaamattomilla tavoilla, ja tuskanhuutojensa lomasta he katsoivat johtajaansa kuin rukoillen, että tämä pelastaisi heidät tai päästäisi heidät tuskistaan. Juuri tämä avuttomuuden tunne, kun häntä pelastamaan tulleet ja hänen vuokseen uhrautuneet miehet kärsivät, oli pahinta. Hän kesti tappion taistelussa. Hän kesti sen, kun joutui antamaan pistoolillaan armon kuolevalle taistelijalle. Hän kesti kuolevien huudot taistelukentällä. Tätä hän ei kestänyt; suurmestari Colimar itki.

Viimeiseksi Delila pyysi Cainea esittelemään heidän vieraalleen heidän lahjansa Lukkikuningattarelle. ”Gliandrin oli ennen komentajani”, Archon kertoi, ”mutta sitten edeltäjäni, edesmennyt Archon Jhiorek päätti, että hän oli palvellut tarkoitustaan riittävästi, ja heitti hänet pois. Minä pelastin Gliandrinin Jhiorekin tyrmästä, vaikka hän olikin ennen kilpailijani.”

Colimarin silmät laajenivat kauhusta, kun hän näki olennon, jonka homonculus toi hänen eteensä. Olento oli kenties joskus ollut nainen, mutta hänen ruumiinsa oli runneltu hirvittävällä tavalla. Kasvot olivat vääristyneet kouristuksenomaiseen irvistykseen, ja mustassa ihossa kasvoi harvakseen paksuja karvoja. Sormien tilalle oli istutettu pitkiä veitsiä. Kuitenkin Colimaria kammotti eniten se, että vyötäröstä alaspäin naista ei ollut; hänen alaruumiinsa tilalla oli valtava hämähäkin ruho! Suurmestari saattoi tuskin pidättää oksennusta. Nämä hirviöt olivat omilleen vielä julmempia kuin muille uhreilleen.

”Kyllä, hän on tietoinen olotilastaan”, Delila vastasi vankinsa ääneen lausumattomaan kysymykseen. ”Sehän tässä kaikkein hauskinta onkin.” Vaikka Vääristyneet menettivät poikkeuksetta järkensä hirmuisten, jatkuvien tuskiensa vuoksi, he tiesivät aina, keitä olivat ja kuka heistä oli tehnyt sellaisia kuin he olivat. He vain eivät voineet mitään. Jokin salaperäinen muutos heidän sisässään esti heitä käymästä mielipuolisen raivon vallassa luojiensa kimppuun, joten he purkivat pahaa oloaan niihin vihollisiin, joiden luo homonculukset heidät opastivat. Caine silitti hellästi luomuksensa tahmeita hiuksia ja johdatti sen sitten pois. Pahoinvoiva suurmestari jäi tuijottamaan, kunnes Delila havahdutti hänet.

”Nyt on sinun tuomiosi vuoro.” Colimar keräsi rohkeutensa ja luki mielessään rukouksen kuolemattomalle Keisarille. Hän oli yksi Keisarin valituista, Space Marine. Hän kestäisi mitä tahansa. Hän kohotti leukansa ja katsoi ylväästi kaunista ja kammottavaa vangitsijaansa. ”Minä en pelkää. Mikään näkemäni kauheus ei voi minua murtaa, sillä Keisarin siunaus antaa minulle voimaa.”

Virnistäen Delila pudisti päätään. ”Te mon-keit olette huvittavia. Olette aina niin kovia, kun teitä uhataan. Sinä olet vapaa, suurmestari.”

Hölmistyneenä Colimar katsoi Archonia. Delila johdatti hänet väyläverkkoportin luo ja osoitti sitä. ”Tämä portti vie sinut takaisin Cerberos III:lle, jossa Blood Angelit varmaankin ottavat sinut vastaan.” ”Entä mieheni?” Colimar kysyi. Hänen katseensa etsiytyi hänen tahtomattaankin hänen kärsiviin sotilaihinsa, jotka katsoivat häntä anoen. ”Ei sinulla ole miehiä, suurmestari”, Delila vastasi. ”Hyvästi.”

Kun nainen oli työntänyt Colimarin portin läpi, homonculus Caine tuli jälleen hänen luokseen annettuaan ensin Gliandrinille vanhan orjan ruoaksi. ”Miksi päästit hänet pois?” hän kysyi. ”Hänhän olisi ollut arvokas vanki.” Delila katsoi homonculuksen irvokkaisiin kasvoihin. ”Hän oli urhea mies. Hän olisi kestänyt kaiken, mitä olisimme hänelle tehneet. Hänen rohkeutensa olisi valanut toivoa muihinkin vankeihimme. Sitä paitsi”, Delila vilkaisi syrjäsilmällä yhtä Dark Angelia, jonka jalkoja upotettiin hitaasti happoaltaaseen, ”juuri tällä hetkellä suurmestari Colimar kärsii enemmän kuin yksikään hänen entisistä sotureistaan.”


Hämähäkin verkko

Commorragh. Mustien eldareiden valtakunta, jonka jokainen asukas pitää huolen vain itsestään. Valtakunta, jonka jokainen asukas joutuu taistelemaan asemastaan, menestyksestään - pelkästä oikeudestaan olla olemassa. Valtakunta, jossa hitaat, typerät ja varomattomat saavat osakseen vain pikaisen ja tuskallisen kuoleman. Jos he ovat onnekkaita.
Commorragh - valtakunta, jossa Delila tunsi olevansa kotonaan. Seitsemän viime kuukauden ajan hän oli piileskellyt maan alla omassa luolassaan Lukinpesässä ja koonnut voimiaan. Hänen joukkonsa olivat tehneet väyläverkon kautta yllätysiskuja eri puolille galaksia ja ryöstäneet mukaansa arvokkaita resursseja, vierasta teknologiaa, muinaisia aarteita ja ennen kaikkea orjia. Muiden rotujen, mon-keiden, sielut olivat mustien eldareiden ruokaa, ja Delilalla oli ollut nälkä. Hänen joukkonsa olivat raahanneet mukanaan tuhansia kirkuvia vankeja, joista osa oli uhrattu Lukkikuningattaren alttarilla, osaa pidettiin orjina laajentamassa Lukinpesää ja korjaamassa Delilan joukkojen laitteita ja varusteita, osa käytettiin kauppatavarana. Nyt oli aika nousta jälleen pintaan.
Hän ohitti Commorraghin suuren areenan, jossa hän oli aloittanut uransa gladiaattorina. Hän näki areenan takana kohoavat tornit, Mustan sydämen veljeskunnan mahtavan linnakkeen, joka hallitsi Commorraghin keskustaa. Sen johtaja, Asdrubael Vect, oli yksi vanhimmista elävistä eldareista, ja hänen salaseuransa oli ehdottomasti Commorraghin mahtavin. Toistaiseksi.
Vectin pahin kilpailija oli Ikuisen kuoleman salaseura, ja sen edustajan Delila tapaisi aivan pian. Areenan ympärillä olevien parakkien varjoissa häntä odotti Archon De'Athin luutnantti, Dracon De'Mon. Delila oli luvannut tulla yksin ja aseettomana, ja koska Ikuisen kuoleman salaseuraa ei voinut pettää, hän oli puhunut totta. Dracon De'Mon oli antanut sanansa, että Delila olisi turvassa. Hän oli valehdellut, sitä Delila ei epäillyt hetkeäkään.
Sivukujan hämy peitti yksityiskohdat, mutta Delila erotti edessään hahmon, jonka arvasi olevan De'Mon. Mies oli pitkä jopa eldariksi, ja hänen korkea kampauksensa vain korosti hänen pituuttaan. Vastaavasti De'Mon oli jopa eldariksi laiha, ja hänen liikkeensä vaikuttivat jäykiltä, mutta Delila tiesi, ettei näennäisen kömpelyyden pitänyt antaa hämätä. De'Mon oli maineikas taistelija ja ovela strategi, eikä Delilalla ollut aikomustakaan aliarvioida kauppakumppaniaan.
"Toitko vaihtotavaran?" kuiskauksenomainen ääni kysyi. Delila kaivoi vyölaukustaan pienen rasian. Hahmo astui lähemmäs ja ojensi kätensä. "Onko se noin pieni? Yllättävää." Delila hymyili, vaikka tiesikin, että hänen vastapuolensa ei voinutkaan sitä nähdä. Hän ei myöskään vastannut mitään, sillä hän tiesi, että De'Monilla oli etulyöntiasema. Miehen rinnalla kimalsi sielukivi, johon oli vangittu mahtavan eldar-näkijän henki. Kiven haltija saattoi havaita valheet kenen tahansa puheesta, ja siksi Delila ei aikonut valehdella.
"Kuten näet, olen yksin ja aseeton", hän sanoi vetäen rasiaa kauemmas De'Monin ahneesti kurottautuvasta kädestä. "En kuitenkaan näe, että sinulla olisi mukanasi vankeja, joista sovimme." De'Mon veti kätensä takaisin ja viittasi taakseen kujalle. "Ne ovat yhdessä parakissa aivan lähellä. Pyydän sinua seuraamaan minua." Dracon lähti jo kävelemään kujaa pitkin, kun Delila kysyi: "Mistä tiedän, ettet johda minua ansaan?" De'Mon naurahti pirullisesti kuullessaan naisen äänessä lievää epäröintiä. "Sinun on vain luotettava minuun."
Delilan oli vaikeaa tukahduttaa omaa nauruaan.

He olivat kävelleet jo jonkin aikaa, mutta Delila oli päättänyt olla hermostumatta. Hän uskoi näkevänsä varjoissa liikettä, muttei vaivautunut kysymään. Varoittamatta De'Mon kysyi: "Miksi teidän salaseuranne on toistuvasti hyökännyt meidän kimppuumme?" Delila pysähtyi niille sijoilleen. Lukkikuningattaren salaseura oli todellakin tehnyt lukuisia iskuja Ikuisen kuoleman salaseuran joukkoja, varastoja ja kuljetusaluksia vastaan. Delila änkytti: "En tiedä, mistä puhut. Me emme ole koskaan nostaneet kättämme Ikuisen kuoleman salaseuraa vastaan." Se oli vale, ja De'Mon huomasi sen. Delila tiesikin De'Monin huomaavan sen, mutta noin törkeän rikoksen myöntäminen olisi ollut liian epäilyttävää. Oli tiedettävä, milloin kiero totuuden kertominen vahingoittaisi enemmän kuin suora vale.
"Ei sen väliä. Tappiomme eivät olleet merkityksellisiä", Dracon totesi ykskantaan. Delila tiesi miehen valehtelevan; De'Athilta menisi luultavasti vuosia, ennen kuin hän saisi Delilan joukkojen aiheuttamat tuhot korjattua. Jos hän saisi siihen tilaisuuden.

Hetken kuluttua Dracon avasi erään parakin oven ja viittasi kädellään Delilaa astumaan sisään. "Teidän jälkeenne, arvon Dracon", Delila sanoi, ja olkapäitään kohauttaen De'Mon astui Archonin edellä parakkiin.
Pientä rasiaa yhä kädessään kantava Delila oli hädin tuskin astunut sisään parakkiin, kun ansa hänen ympärillään laukesi. Parakin ovi läimähti kiinni hänen takanaan, ja varjoista syöksyi useita hahmoja - häiveitä - hänen kimppuunsa. Aivan kuten Delila oli odottanutkin. Hänen kätensä toimivat nopeammin kuin silmä saattoi havaita: hän avasi rasian, kytki varjokenttänsä päälle ja painoi taisteluhuumeannostelijastaan annoksen suoneensa.
Rasian avaaminen käynnisti väyläverkkoportin, jonka avain rasian sisällä oli ollut. Portista hyökkäsi joukko incubuksia. Neljä häivettä oli kuollut, ennen kuin he ehtivät edes tajuta, mitä tapahtui. Delila tarttui ensimmäisen asekäden ranteeseen ja syöksi tämän tikarin toisen häiveen rintaan, potkaisi sitten polvensa ensimmäisen nivusiin, ja kun tämän ote tikaristaan herpaantui, ketterä Archon sieppasi aseen itselleen ja survaisi sen vastustajansa kurkkuun. Incubus-mestari Astarte leikkasi siististi kolmannen kahtia ja ampui kypäränsä sirpaleaseella neljättä päähän. Kuusi incubusta asettuivat jäljellä olevia kuutta häivettä vastaan, ja Delila kääntyi kohtaamaan De'Monin, joka oli paljastanut oman aseensa.
Pitkä terä välähti hämärässä, ja sen outo, monenkirjava värinä kertoi Delilalle, mikä ase oli: C'Tanien vaiheisveitsi! Tuon mystisen rodun kauan sitten luoma ase läpäisi mitä tahansa, myös voimakentät, joten Delilan varjokenttä olisi hyödytön. Dracon oli muutenkin vaarallinen vastustaja, ja noin aseistettuna hän saattaisi hyvinkin koitua Delilalle kohtalokkaaksi. Archon päätti, että hyökkäys olisi paras puolustus, ja hän aloitti aggressiivisen hyökkäyksen vihollistaan päin. Hän pisti tikarillaan ylös kohti De'Monin kasvoja, vaihtoi suuntaa kesken iskun ja tulikin eteenpäin alakautta. Hänen tikarinsa pysähtyi Draconin haarniskaan, mutta hän ei antanut sen hidastaa itseään vaan aloitti heti uuden hyökkäyskuvion. De'Mon joutui pian täysin puolustuskannalle.
Delila tiesi kuitenkin, että hänen täytyisi lopettaa vastustajansa pian; hänen kehonsa ei kestäisi taisteluhuumeita kovin pitkään, ja niiden vaikutuksen lakattua hän olisi lähes puolustuskyvytön. Hän päätti ottaa riskin ja lisäsi annostusta samalla, kun etsi epätoivoisesti aukkoa vastustajansa puolustuksesta ja pyrki pitämään vaarallisen aseen puolustusasennossa.
Samassa hän horjahti, ja hänen omaan puolustukseensa jäi hetkeksi aukko. Dracon piti horjahdusta kömpelönä hämäyksenä eikä syöksynyt käyttämään hyödykseen näennäisen helppoa tilaisuutta surmata vastustajansa. Delila sai nopeasti tasapainonsa takaisin. Hän ravisteli huumeen aiheuttaman huimauksen päästään ja totesi vastustajalleen: "Minä horjahdin oikeasti." De'Monin silmät laajenivat hämmästyksestä: nainen oli puhunut totta!
Hänen hämmennyksensä kesti vain sekunnin murto-osan. Delilaa vastaan se oli liian pitkä aika. Archon pisti tikarillaan De'Monin sormien läpi, ja tuskasta ulvahtaen tämä pudotti aseensa. Vaiheisterä välähti kerran ja sammui sitten. Delilan vasen koukku osui miehen leukaan, ja tämä lyyhistyi lattialle. Pyyhkäisten hien tahriman valkoisen hiuskiehkuran kiiltävänmustalta otsaltaan Delila katsoi ympärilleen. Hänen kuusi incubustaan seisoivat yhtä monen häiveen ruumiiden yllä. Delila ei ollut epäillyt taistelun lopputulosta hetkeäkään, ja hän oli oikeastaan tyytyväinen, kun incubukset eivät olleet ehtineet "pelastamaan" häntä.
Hän poimi De'Monin aseen käteensä ja yritti käynnistää sen. Mitään ei tapahtunut. Joko Delilan tikarinpisto tai pudotus kovalle lattialle oli särkenyt aseen hienon piirijärjestelmän. Archon käänteli aseen kahvaa kädessään ja heitti sen sitten Astartelle. "Hieno lelu", Archon tuhahti. "Se oli varmasti ainutlaatuinen koko Commorraghissa, ja minä menin särkemään sen." Incubus-mestari hämmästyi nähdessään emäntänsä syyttävän itseään jostakin; sellainen käytös oli Commorraghissa varmasti yhtä harvinaista kuin muinaisten C'Tanien aseet. Delila palasi kuitenkin heti entiselleen. "Ei sen väliä, mehän saimme sen, mitä tulimme hakemaan." Archon poimi sielukiven tajuttoman vihollisensa rinnalta ja sujautti sen vyölaukkuunsa. "Lisäksi saimme vielä hiukan bonustakin, mikä onkin aivan kohtuullista." Hän viittasi incubuksia nostamaan De'Monin mukaansa. "Kello on jo paljon, ja minun täytyy mennä ruokkimaan Gliandrin."

***

"Kuka tuo nousukas luulee olevansa?" ärjyi Archon De'Ath. Hän oli juuri nähnyt salaperäisen lähetin tuoman holovideon, jossa irvokas olento, joka oli puoliksi musta eldar ja puoliksi valtava karvainen hämähäkki, repi sydämen hänen luutnanttinsa De'Monin rinnasta ja söi sen. Tämä raaka tapahtuma sinänsä ei häntä hätkähdyttänyt - sellaista tapahtui Commorraghissa jatkuvasti - mutta sillä julkisesti kerskaileminen oli yksinkertaisesti liian röyhkeää, jotta sitä voisi sietää. De'Ath ei halunnut mitään niin kovasti kuin saada kilpaileva Archon käsiinsä ja tehdä tästä selvää mahdollisimman tuskallisella tavalla.
Dracon De'Sire hänen vierellään laski rauhoittavasti kätensä herransa olkapäälle. Nainen oli noussut Draconin asemaan pikemminkin tiettyjen fyysisten avujensa kuin taistelutaitojensa tai oveluutensa vuoksi, mutta hänellä oli tietty vaikutus Archoniinsa. "Hän on Delila, entinen Wych. Hän taisteli ennen Jhiorekin joukoissa, mutta tämän kadottua vähän yli puoli vuotta sitten Delila ilmeisesti kaappasi Punaisen tuskan salaseuran johtajuuden ja muutti sen nimen Lukkikuningattaren salaseuraksi. Kuten näet, heillä on joitakin omituisia päähänpinttymiä kahdeksanjalkaisten eläinten suhteen."
Kiivasluontoinen Archon ponnahti pystyyn valtaistumeiltaan ja lähti marssimaan ulos salistaan. Hän puristeli kouristuksenomaisesti käsiään nyrkkiin ja raivosi: "Tuokaa minulle hänen päänsä!"
Dracon pudisti päätään. "Emme tiedä, missä hän majailee, ja edellisen epäonnistuneen väijytyksen jälkeen häntä saa tuskin houkuteltua avoimelle yhtä helposti." De'Ath irvisti; hänellä oli omat epäilyksensä siitä, kuka oli väijyttänyt kenetkin. Hän oli menettänyt parhaan neuvonantajansa ja yhden arvokkaimmista aarteistaan. "Lähetimme kaksi ryhmää häiveitä tutkimaan Jhiorekin linnakkeen, ja he löysivät vain ensimmäisen lähettämämme ryhmän ruumiit. Koko linnakkeen sisäpuoli oli hävitetty ja kaikki varastot tyhjennetty. Koko salaseura näyttää menneen maan alle." Kun Archon vilkaisi naista kysyvästi, tämä jatkoi: "Löysimme Jhiorekin linnakkeen kellareista tukitun aukon, jonka takaa löysimme alaspäin johtavan tunnelin. Delila on jollain konstilla löytänyt Commorraghin maanalaisen tunneliverkoston ja perustanut sinne uuden tukikohdan."
De'Ath löi nyrkillään käteensä. "Haluan ne tunnelit haravoitavaksi välittömästi! Tutkikaa jokainen soppi. Ne pirulaiset on löydettävä!"
"Se olisi virhe", kuului ääni heidän takaansa. Ylimykset käännähtivät katsomaan, kun pitkä, laiha homonculus asteli tyynesti heitä kohti. "Delila tuntee ne käytävät paremmin kuin te. Hän odottaa, että hajottaisitte joukkonne käytäviin; hänen pieni joukkonsa väijyttäisi hajanaiset partionne yksitellen ja tulisi sitten lopulta tuhoamaan teidät. Ei, ylhäisyys, Delila on tuhottava yhdellä voimakkaalla iskulla ennen kuin hän ehtii tajuta, mikä häneen iski."

***

Delila silitti uuden lemmikkinsä poskea ja tarjosi sille mehukasta mon-kein kivestä. Kun olento yritti tavoitella herkkupalaa hampaillaan, Archon sieppasi sen leikkisästi kauemmas. Hämähäkin ja miehen sekasikiön kurkusta kuului turhautunutta urinaa, mutta Delila näpäytti sitä sormellaan otsalle ja komensi sitä olemaan hiljaa.
"Mitähän ylhäällä mahtaa tapahtua, kaunokaiseni?" hän hyrisi hirviölle. "De'Ath mahtaa olla kiehumispisteessä. Se mies on karismaattinen johtaja ja taitava soturi, mutta hänellä ei juurikaan ole strategista näkemystä. Sen takia hänellä on luotettavia luutnantteja, jotka ajattelevat hänen puolestaan. Ilman heitä hän tekisi luultavasti virheitä. Kohtalokkaita virheitä." Järjetön olio vain tuijotti häntä tyhjillä silmillään ja yritti taas napata naisen sormien välissä riippuvia kiveksiä suuhunsa. Delila naurahti sille lähes lempeästi ja sanoi pehmeällä äänellä: "Minun hoivissani sinulla on kuitenkin paljon paremmat oltavat." Hän heitti makoisan kimpaleen irvokkaalle olennolle, joka hotkaisi sen mielissään, ja jatkoi: "Etkö olekin samaa mieltä, De'Mon?"

Sybariitti Isebel kumartui emäntänsä eteen ja ilmoitti, että hänen manipuloimansa holovideo oli juuri toimitettu Ikuisen kuoleman salaseuralle. Delila nyökkäsi kiitokseksi, ja nähdessään Isebelin tuijottavan vääristynyttä hirviötä inhoten hän totesi: "Eihän hyvää ainesta kannata heittää hukkaankaan." Archon vihelsi kimakasti, ja toinen hämähäkkihirviö, entinen Dracon Gliandrin, tuli hakemaan omaa osuuttaan herkuista.

***

Archon De'Ath kuunteli tarkkaavaisesti, kun homonculus selosti suunnitelmansa. Ikuisen kuoleman salaseuran iskujoukko hyökkäisi yllättäen Delilan tukikohtaan väyläverkon kautta. Homonculus pystyisi avaamaan portin luolaan aivan lähelle Delilan piilopaikkaa, jotta De'Athin joukot voisivat kokoontua ratkaisevaan hyökkäykseen. Luotettavuutensa takeeksi homonculus itse seuraisi De'Athin ja hänen incubus-kaartinsa mukana.
Dracon De'Sire kutsui herransa käskystä koolle Ikuisen kuoleman salaseuran parhaat soturit, neljäsataa miestä ja naista. Heidän joukossaan oli yli neljäkymmentä Wychiä Veitsen kultista ja jopa kaksi Talos-taistelukonetta. Kaikki kulkivat jalan, koska tunneleissa liitureiden liikkuvuus olisi pahasti rajoittunutta.
"Miksi teet tämän, homonculus?" Archon kysyi. "Koska Delilan joukoissa vain naisilla on arvoasema", Caine vastasi vilkaisten syrjäsilmällä De'Sirea. "Minä olen mies."


Verkko repeää

Archon Delila tukisti vankiaan tämän paksuista mustista hiuksista. "Pian saan päästäsi toisenkin aseen itselleni", hän ilkkui ja taputti toisella kädellään vyöllä riippuvaa piiskaansa, joka oli tehty seitsemästä mustasta palmikosta. Blood Angel -kapteeni Simson vain tuijotti häntä paksujen kulmiensa alta; hän oli jo kauan sitten lakannut välittämästä kauniin ja kauhean vangitsijansa pilkasta. Aluksi, kuukausia sitten, hän oli toivonut nopeaa kuolemaa. Nyt hän rukoili vain, että saisi iskeä yhden iskun tuohon pirullisesti hymyilevään naamaan.

Hän oli menettänyt ajantajunsa. Hän oli ollut kahlehdittuna adamantiittikahlein Delilan luolan, Lukinpesän, keskimmäiseen kivipilariin ikuisuuden. Hän oli viettänyt suuren osan ajasta transsissa, joten hän oli ollut vain hämärästi tietoinen ympäröivistä tapahtumista. Hän oli kuitenkin ollut vangittuna jo kuukausia; hänen hiuksensa olivat kasvaneet taas pitkiksi, mutta samalla oli kasvanut Delilan mahti. Hänet oli tuotu tyhjään luolaan, mutta nyt luola kuhisi elämää. Kymmeniä mustia eldareita ja tuhansia erirotuisia orjia kiiruhti ympäriinsä, edelliset yleensä vartioiden jälkimmäisiä. Simson tajusi, että jotakin suurta oli tekeillä, koska Delila oli käynyt kiduttamassa häntä vain harvoin viime aikoina.

***

Delila polvistui Lukkikuningattaren alttarin ääreen puristaen kädessään yhä sykkivää sydäntä, jonka oli repinyt uhrinsa rinnasta. Uhri oli ollut nuori eldar-nainen, mahdollisimman arvokas uhri hänen mustalle valtiattarelleen. "Ratkaisun hetki lähestyy, Kuningatar", Delila mumisi. "Siunauksesi on meille nyt ehdottoman tärkeää. Auta meidät voittoon, tai kaikki, mitä olet tehnyt lastesi vuoksi, valuu hukkaan. Ikuinen kuolema on totisesti perivä meidät kaikki!"
Sinun on vain luotettava, Delila.
Luotettava. Käsite oli mustalle eldarille niin absurdi, että hän lähes purskahti nauramaan. Arvellen, että Lukkikuningatar ei kuitenkaan arvostaisi ironiaa, nainen kuitenkin hillitsi itsensä poistuessaan alttarikammiosta.
Luotettava. Delila pudisteli päätään. Hänen maailmansa oli todellakin menossa sekaisin.

***

Väreilevä portti repesi kahden todellisuuden väliin, ja homonculus Caine viittasi Ikuisen kuoleman salaseuran sotureita astumaan sen läpi. Dracon De'Sire kuitenkin ärähti herralleen, Archon De'Athille: "Entä, jos homonculus johtaa meidät sittenkin ansaan? Ties mihin tuo portti vie meidät."
Caine nauroi kuivaa nauruaan. "Jos pelkäät noin kovasti, mikset käy itse katsomassa, onko toisella puolella ansa?" Naisen nenännyrpistys oli kerrassaan suloinen, Caine ajatteli. Toivottavasti hän jää eloon.

Dracon komensi porttia lähinnä seisovan soturin astumaan portista ja palaamaan heti kertomaan, mitä toisella puolella oli. Mies epäröi ensin, mutta ymmärrettyään, että kieltäytyminen merkitsisi kuolemaa vielä varmemmin kuin ansaan käveleminen, hän nyökkäsi ja katosi mustuuteen.
Vaikutti siltä kuin koko armeija pidättäisi hengitystään; ikuisuudelta tuntuvien sekuntien kuluttua mies kuitenkin palasi ja antoi merkin, että kaikki oli hyvin. Hän kertoi, että toisella puolella oli avara luola, johon koko neljäsataapäinen armeija mahtuisi kokoontumaan ennen hyökkäystä.
Archon De'Ath komensi soturinsa joukkue kerrallaan portin läpi harmitellen mielessään, ettei voinut lähettää häiveitä tiedustelemaan tunneleihin; häiveet olivat kieltäytyneet palvelemasta Ikuisen kuoleman salaseuraa enää, kun he olivat menettäneet liian monia veljiään näköjään hyödyttömissä tehtävissä.

Kurinalaiset soturit ja villit Wychit astelivat vuoron perään väreilevästä aukosta, ja De'Ath tunsi voitonriemunsa kasvavan jokaisen taistelua kohti marssivan soturin kadotessa näkyvistä. Pian koko armeija oli kulkenut portista; Ikuisen kuoleman salaseuran linnakkeessa seisoivat enää Archon, Dracon De'Sire, homonculus Caine ja tusinan verran incubuksia.
"Oletteko valmiit?" Archon kysyi, ja incubusten tuimat nyökkäykset nähtyään hän astui kaartinsa seuraamana portista.

***

Hävitys oli täydellistä. Luola näytti olevan täynnä kuolleita sotureita ja Wychejä. Kuolemaansa kävelleet mustat eldarit eivät olleet ehtineet reagoida lainkaan; heidät oli teurastettu kuin lampaat.
Archon De'Ath seisoi oman armeijansa jäännösten keskellä. Joka suunnassa näkyi vain häntä kohti suunnattuja aseita.

Portti, hän ajatteli hädissään ja loikkasi taaksepäin. Portti hänen takanaan oli sulkeutunut. Sen sijaan hän törmäsi Caineen, jonka käteen oli ilmestynyt pitkä käärmeen muotoinen putki. De'Ath syöksyi incubus-kaartinsa taakse suojaan, kun homonculus kohotti putken ja sihisevää happoa suihkusi incubusten päälle. Varjokilpi ja incubusten panssaroidut ruumiit suojasivat De'Athia pahimmalta, mutta happo sulatti tiensä läpi incubusten panssareiden, lihan ja luun. Puolet kaartista kaatui sanoinkuvaamattoman tuskan raastaessa heidän jokaista hermoaan. Loput saivat vastaansa Delilan incubus-kaartin.

Incubusten energia-aseiden iskeytyessä yhteen näiden rituaalisessa kamppailussa Archon De'Ath kohtasi vihollisensa, Archon Delilan. Mies paljasti pitkän, kapean miekkansa, jonka terää ympäröi rätisevä energiakenttä. Nainen heilautti lähes pilkallisella kädenliikkeellä auki seitsenpäisen ruoskansa.

Taistelijat iskivät. Miekka kohtasi ruoskan, ja aseet takertuivat toisiinsa. De'Ath potkaisi vastustajaansa vatsaan, mutta hänen saappaansa kärjessä oleva piikki kohtasi läpäisemättömän varjokilven, ja hän joutui sukeltamaan väistääkseen Delilan vasemman käden tikarin huitaisua. Hän jatkoi liikettään tekemällä kuperkeikan sivuttain ja nykäisemällä samalla aseensa vapaaksi. Salamannopeasti hän käänsi miekan suuntaa ja iski Delilaa kupeeseen. Jälleen hänen iskunsa kilpistyi vastustajan varjokenttään. Delilan ruoskan seitsemän häntää iskivät seitsemästi De'Athin varjokenttään, ja se rätisi uhkaavasti.

Mies nousi jälleen jaloilleen ja perääntyi. Hänen olisi pysyteltävä hetki vihollisensa ulottumattomissa, jotta hänen oman kenttänsä generaattori saisi purettua ylilatauksensa tai se räjähtäisi. Miekka puolustusasennossa hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hänen incubuksensa taistelivat veljiään vastaan, mutta osapuolet olivat tasaväkiset. Todennäköisesti incubukset kuolisivat kaikki, ja vaikka joku hänen henkivartijoistaan selviäisikin lähitaistelusta, Delilan soturit ampuisivat hänet ennen kuin hän pääsisi auttamaan Archoniaan. De'Sire kamppaili näköjään Cainea vastaan. Archonin valtasi sanoinkuvaamaton raivo petturia kohtaan. Delilan soturit saisivat tappaa hänet, kunhan hän saisi sitä ennen iskeä pään irti homonculuksen luisuilta hartioilta. Mielipuolisen raivon vallassa hän hyökkäsi Delilaa vastaan. Hän iski kerran, toisen kerran, kolmannen, ja pakotti Delilan perääntymään. Nainen torjui taitavasti hänen iskujaan, mutta De'Ath oli yksi Commorraghin parhaista taistelijoista, ja Delilan varjokenttä joutui ottamaan vastaan iskun toisensa jälkeen. Naisen kasvoilta kuvastuva hämmästys sai Ikuisen kuoleman salaseuran Archonin painostamaan vastustajaansa entisestään. Tämä saisi huomata haukanneensa suuremman palan kuin pystyisi nielemään.

Delila perääntyi hitaasti kohti Cainea. De'Athin taito ja raivokkuus olivat yllättäneet hänet, mutta hän alkoi päästä perille vastustajansa hyökkäyskuviosta. Oikealla hetkellä hän vangitsisi taas vastustajansa aseen ruoskallaan ja antaisi homonculuksen hoitaa loput. Kunpa tämä vain lakkaisi leikkimästä naispuolisen Draconin kanssa.

Caine tuntui vaistoavan emäntänsä ajatukset. Hän torjui De'Siren miekan sivalluksen oikealla saksikädellään ja tempaisi aseet ylös. Samalla hänen vasen kätensä tarttui vyöllä olevaan neulaan ja sinkosi sen Draconin kaulaan. Naisen kurkusta pääsi tukahtunut korahdus, kun Cainen myrkky tunkeutui hänen suoniinsa. Hänen viimeinen ajatuksensa oli helpotus siitä, että kuoleminen ei sattunut kovin paljon.

Delila olisi pian haluamassaan paikassa. Caine kiersi jo asemiin hänen oikealle sivustalleen. Nainen painoi vielä yhden annoksen taisteluhuumetta suoneensa ja valmistautui iskemään. Samassa hän kompastui ruumiiseen. Tavallisesti hän olisi saanut tasapainonsa takaisin sekunnin murto-osassa, mutta nyt hänen päässään tuntui kieppuvan outoja kuvioita, ja hän kaatui selälleen. Karjahtaen De'Ath loikkasi hänen ylleen ja kohotti miekkansa molemmin käsin.

Yhtäkkiä valtava epämuotoinen olento loikkasi hänen selkäänsä. Kahdeksan karvaista jalkaa kiertyivät hänen ruumiinsa ympärille, ja kaksi voimakasta kättä vangitsi hänen kätensä sivuille. Terävät hampaat alkoivat jäystää hänen hartiaansa; hidas, tasainen liike läpäisi suojakentän, joka oli suunniteltu pysäyttämään vain nopeat iskut.

Purema poltti hänen hartiaansa; olennon purema oli myrkyllinen! Epätoivon vimmalla De'Ath tempaisi itsensä vapaaksi hirviön otteesta ja paiskasi sen maahan. Hän kohotti miekkansa iskuun, mutta samassa hän tunnisti hirviön: piirteet olivat kammottavalla tavalla vääristyneet, mutta hän tunsi selvästi luutnanttinsa De'Monin kasvot. "Lisää pettureita!" Archon karjaisi. Hän tunsi poltteen leviävän hartiastaan muualle ruumiiseensa. Hänellä oli juuri ja juuri voimaa vielä yhteen iskuun, mutta hän tiesi, että se ei riittäisi läpäisemään Delilan varjokenttää, ja maassa uikuttava De'mon ansaitsi mieluummin elää vääristyneenä kuin saada vapahduksen kuolemassa.

Samassa hänen mieleensä juolahti kauhistuttava ajatus: entäpä, jos hämähäkki-De'Monin myrkky ei ollutkaan tappavaa vaan lamaannuttavaa. Hän jäisi julmimman kuviteltavissa olevan vihollisen vangiksi. Ennen kuin kukaan ehti estää, hän nosti miekkansa kärjen leukansa alle ja työnsi sen kärjen syvälle aivoihinsa.

Astarte auttoi kiroilevan Delilan jaloilleen. Hän oli itsekin haavoittunut, mutta huolehti silti ennemmin emännästään kuin siitä, että hänen sisälmyksensä pysyivät hädin tuskin paikoillaan. Delilan incubuksista vain kolme oli jäänyt eloon, ja kaikki olivat haavoittuneita. Muuten Lukkikuningattaren salaseura ei ollut kärsinyt juurikaan tappioita; vain yksi villisti tulittava Talos oli onnistunut surmaamaan neljä soturia ennen kuin oli itse suostunut kuolemaan.

Delila sadatteli hetken arvokkaan vangin pääsemistä hänen käsistään, mutta tyyntyi pian. Heidän tavoitteensa oli saavutettu, heidän vihollisensa oli murskattu. Tämän jälkeen jokainen salaseura Commorraghissa ottaisi heidät vakavasti. Kuolemanvakavasti.
”Etkö pelkää, että Vect kääntyy nyt meitä vastaan?” kysyi Astarte. ”Tuhoamalla hänen pahimman kilpailijansa olemme asettaneet itsemme asemaan, jossa hän pitää meitä uhkana.” Hän jätti sanomatta sen, minkä he molemmat tiesivät: että Mustan sydämen salaseuran rinnalla he olivat mitätön joukko, joka yritti esittää mahtavaa. Jos Asdrubael Vect haluaisi tuhota heidät, heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia.

Delila pudisti päätään. ”En usko, että Vect pitää meitä uhkana. Hän on nähnyt, mihin pystymme, ja hän tietää, että jos olisimme voineet tuhota hänet, olisimme tehneet sen. Ei, Vect on vanha kettu, jota ei saada ansaan, ja hän tietää myös, että kenelläkään Commorraghissa ei ole voimia avoimeen hyökkäykseen häntä vastaan.

***

Kapteeni Simson kohotti katseensa. Hän näki mustien eldareiden voitokkaan kulkueen, joka marssi tunneleista Lukinpesään. Hän kuuli naurua, laulua, juhlintaa. Hänen vangitsijansa ja kiduttajansa olivat jälleen menestyksekkäitä. Se sai hänet raivon valtaan.


Palatsin suojakenttä oli pettänyt. Viholliset tulvivat heidän kimppuunsa. Hänen veljensä olivat kaatuneet, ja hän piti viimeistä porttia yksin demonista vihollislaumaa vastaan. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta tieto siitä, että hän yksin seisoi Keisarin ja Hänen vihollistensa välissä, antoi hänelle voimia jatkaa. Pian kaikki olisi ohi.

Hän ravisteli päätään niin, että paksut mustat kiharat hulmusivat. Nuo eivät ole minun muistojani, hän sanoi itselleen. Monisatapäinen joukko mustia eldareita oli kokoontunut luolan keskusaukiolle, aivan sen pylvään ympärille, jossa hän oli kahlittuna. Nämä eivät ole demoneita, hän muistutti itseään. Nämä ovat silti yhtä pahoja. Rakas Keisari ja Sanguinius, antakaa minulle voimaa.

Hän oli seissyt Keisarin rinnalla, kun he siirtyivät Vihollisen alukseen. Nyt hän huomasi olevansa yksin. Heidät oli petetty! Hän seisoi yksin aluksen käytävällä, joka oli yhtä vääristynyt kuin sen haltijan sielu. Paholaismaisia kasvoja, käsiä ja muita ulokkeita kasvoi visvaa tihkuvista seinistä, ovet muistuttivat valtavia kitoja, katosta valui jotakin tahmeaa hänen päälleen tahraten hänen punaisen kaapunsa ja valkoiset siipensä.
Lauma demoneita hyökkäsi hänen kimppuunsa. Hän pyyhkäisi ne pois tieltään ja jatkoi eteenpäin. Samassa hän tunsi jonkin tarttuvan itseensä takaapäin.

Archon Delila asteli lanteet keinuen kapteenin luo hymyillen alituista ivallista hymyään. Hän kantoi toisessa kädessään palmikkopiiskaansa, toisessa hänellä oli jykevät sakset, joita homonculukset arvatenkin käyttivät tavallisesti omiin tarkoituksiinsa. Simson tempoi kahleitaan, mutta tiesi sen turhaksi: vaikka hänellä olisikin mahtavat voimansa, hän ei siltikään pystyisi murtamaan adamantiittia.
”Parturoinnin aika, rakas vieraani”, Delila hyrisi. ”Ajattelin antaa hiuksesi palkinnoksi sille soturille, joka soluttautui Ikuisen kuoleman veljeskuntaan ja astui ensimmäisenä portista kertomaan, että kaikki oli hyvin toisella puolella. Ajan myötä aseistan kaikki upseerini samanlaisilla piiskoilla. Niistä tulee vielä salaseuramme tunnus.”

Demoniset kädet kurottuivat seinästä ja pitelivät häntä paikoillaan. Horus seisoi voimansa tunnossa hänen edessään salamakynsi paljastettuna ja tarjosi hänelle kahta vaihtoehtoa: elämä hänen rinnallaan tai kuolema.

Hän räpytteli näyn silmistään. Nytkö se alkoi? Tulisiko hän hulluksi näiden paholaisten kynsissä, vailla toivoa kuoleman suomasta vapahduksesta? Häntä eivät pidelleet demonien kynnet vaan murtumattomat kahleet. Delila tarttui hänen hiuksiinsa ja ojensi saksia.

Vihollisen takana hän näki joukon omia sotureitaan silvottuina ja häpäistyinä. Keisari oli luottanut tähän mieheen, ja hän oli pettänyt isänsä ja Keisarinsa. Hän oli pettänyt Imperiumin ja koko ihmiskunnan. Viha ja raivo vääristivät hänen enkelimäiset piirteensä, kun hän ponnisti voimansa äärimmilleen ja tempaisi itsensä irti häntä pitelevien käsien otteesta.

”SANGUINIUS!”
Karjaisu vavisutti koko luolaa, ja Delila kavahti kauhuissaan taaksepäin. Runneltu, mustatukkainen jättiläinen peittyi puhtaaseen valkoiseen valoon, ja mahtavat lihakset repäisivät adamantiittiset kahleet irti kalliosta. Archon oli näkevinään lumivalkoisten siipien levittäytyvän miehen selästä, kun tämä murskasi yhdellä huitaisulla kivipylvään, johon oli ollut kahlittuna.

Delila perääntyi hirviön tieltä, ja Astarte syöksyi suojaamaan emäntäänsä. Adamantiittikahleet aseenaan vihollinen hyökkäsi suoraan päin Incubus-mestaria ja iski molemmin käsin. Iskun voima oli niin suuri, että Astarten murskautunut ruumis lensi valtavan luolan toiselle puolelle. Oli kuin salama olisi iskenyt; luola vapisi, ja katosta alkoi sataa lohkareita.

Delila heitti sakset valoa hohtavaa vihollista päin. Ne kimposivat pois ja putosivat vaarattomina maahan. Hän otti annoksen taisteluhuumetta ja tunsi adrenaliinin virtaavan suoniinsa. Soturit olivat nostaneet aseensa ja ampuivat valtavaa, kirkkauteen verhoutunutta hahmoa. Turhaan.

Vihollinen perääntyi ja komensi demoninsa hänen kimppuunsa. Myrkylliset kynnet ja hampaat kilpistyivät hänen panssarinsa, jonka Keisari itse oli siunannut.

Äkillinen kipu pisti Delilan rintaa. Hänen sydämensä oli kuin tulessa. Hän horjahti taaksepäin ja pudotti aseensa. Hän näki suonien pullottavan kämmenselissään, ja korvissa jyskytti – hänen oman sydämensä lyönnit. Sitten maailma alkoi pyöriä, ja koko luola peittyi sumuun. Yliannos, hän ajatteli. Hänen olisi heti saatava vastalääkettä! Hän kääntyi juoksemaan kohti linnaketta, mutta hänen jalkansa pettivät, ja hän kaatui vatsalleen maahan.

Luola hänen ympärillään alkoi luhistua. Hänen uuden linnansa tornit kaatuivat rytisten, ja sotureita murskautui putoavien lohkareiden alle. Kaikki juoksivat paniikissa ympäriinsä. Kaikki paitsi Caine. Hän näki homonculuksen yhtä levollisen näköisenä kuin aina ennenkin ja kutsui tätä apuun. Hänen äänensä oli tuskin kuiskaus, mutta Caine kuuli sen. Hän kääntyi katsomaan Archoniaan ja hymyili. Sitten hän avasi portin väyläverkkoon. ”Hyvä ajatus, Caine”, Delila korisi, ”häivytään täältä.”

Caine kääntyi ja astui portin läpi. Sitten portti sulkeutui. Hetken Delila vain tuijotti perään, sitten hän tunsi epätoivon kyynelten vierivän poskiaan pitkin. Hän oli yksin, kaikkien hylkäämänä, ja kuolemanvaarassa. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti hetken. Sitten viiltävä kipu hänen rinnassaan palautti hänet järkiinsä. Vaivalloisesti hän kohottautui kyynärpäidensä varaan ja lähti ryömimään kohti lähintä luolan uloskäyntiä.

Jokainen liikahdus sai hänen rintansa räjähtämään. Hän ei ollut päässyt metriäkään edemmäs, mutta tuntui siltä, että hän oli raahautunut jo tuntikausia. Ei hyödytä, hän ajatteli. Tässä kunnossa en jaksa enää yhtään pidemmälle. Lepään hetken ja jatkan sitten.

Delila, Lukkikuningattaren salaseuran Archon, painoi päänsä kylmälle kivilattialle ja antoi pimeyden tulla.

***

Ne harvat, jotka olivat päässeet pakoon luhistuvasta luolasta, kertoivat mahtavan valkosiipisen ja punakaapuisen enkelin ilmestyneen yhtäkkiä heidän keskelleen ja murskanneen kaiken tielleen sattuneen. Ilmestyksestä hohtava valo oli sokaissut heidät, ja heidän aseensa olivat olleet hyödyttömiä sitä vastaan. He olivat paenneet suin päin, ja sitten kaikki oli romahtanut. He olivat vain pyrkineet pakoon peläten, että enkeli seuraisi heitä käytäviin, mutta olentoa ei ollut sen koommin nähty.

***

Delila heräsi ja huomasi olevansa alasti. Se ei häirinnyt häntä, mutta hän huomasi olevansa aseeton. Se häiritsi häntä.

Hän oli pienessä kammiossa, jonka seinistä hohti kelmeää vihreää valoa. Kammion keskellä oli Lukkikuningattaren alttari, jonka päällä istui hahmo. Se oli hoikka ja muodokas eldar-nainen, jonka iho oli musta kuin yö ja hiukset valkeat kuin lumi. Hän oli pukeutunut läpikuultavaan vihreään kaapuun, johon oli kuvioitu hämähäkkejä erivärisistä jalokivistä. Hänen raajansa olivat raskaiden korujen koristamia, ja hänen päässään oli kruunu, jonka sakarat olivat hämähäkin pitkien raajojen kaltaiset. Delila tunsi kuningattarensa ja tiesi olevansa kuollut.

”Miksi teit tämän?” Delila huusi ilmestykselle. ”Me olimme voitokkaita, taistelimme ja uhrasimme sinun nimeesi, ja sinä autoit meitä!”
Sinä luotit minuun.
”Niin luotin.” Delilan ääni häipyi. Mikä idiootti hän olikaan ollut. Lukkikuningatar oli kaiken sen ilmentymä, mitä mustat eldarit edustivat. Hän oli ansainnut kuoleman.

Katso siis, kehen olet luottanut. Delilan silmien edessä hahmo alkoi kasvaa ja vääristyä. Sille kasvoi neljä kättä, joista kaksi päättyi valtaviin ravun saksiin. Sen päähän kasvoi pitkät, käyrät sarvet. Sen kasvot venyivät pitkäksi turvaksi, jonka molemmin puolin hehkui kaksi silmää kuin niiden takana olisi ollut itse helvetin tuli. Delila tunnisti Salaisuuksien vartijan olemuksen ja ymmärsi.

”Slaanesh.”
Eldareiden Suuri Vihollinen. Rotusi tuhoaja – ja luoja. Minun syntymäni jakoi rotusi kahtia. Minä loin mustat eldarit. Ilman minua sinuakaan ei olisi. Olet minulle henkesi velkaa, Delila, ja siksi minulla on oikeus riistää se sinulta takaisin, jos niin haluan.
”Niinhän olet tehnytkin!” Delila karjui demonille. ”Olen kuollut!”
Et ymmärrä, lapsi. Et ole velkaa vain elämääsi vaan myös sielusi.

Delila värähti. Mikään maallinen tuska ja kidutus ei vetänyt vertoja sille ainaiselle uhkalle, että Suuri Vihollinen saisi lopulta eldareiden sielut käsiinsä. Ikuinen piina helvetissä oli verrattomasti pahempaa kuin mikään mustien eldareiden uhrien kohtalo. Vai olisiko?

”Sinä loit meidät. Ehkä teit sen tarkoituksella, ehkä vahingossa, mutta me olemme syntyneet sinusta, ja se tekee meistä samanlaisia kuin sinä.”
Hirviö kallisti päätään. Mielenkiintoinen argumentti. Mihin tähtäät?
”Sinä et ole uhka meille. Sinä olet kohtalomme, kohtalo, jota vastaan olemme taistelleet kautta ajan ja avaruuden. Me olemme olleet typeryksiä. Me kuulumme sinulle.”
Yllätät minua, Delila. Ensimmäisenä rotusi joukosta sinä olet katsonut minuun ja nähnyt muuta kuin väistämättömän tuhon.
”Se johtuu siitä, että toisin kuin muut, minä olen palvellut sinua jumalanani. Olen palvellut sinua uskollisesti, ja olen vastakin palveleva sinua.”

Delila katsoi suoraan demonin silmiin ja sanoi: ”Minä olen sinun. Ruumiini ja sieluni ovat sinun. Ikuisesti.”

Tarinan ensimmäiset osat olivat valuneet kadotukseen kiitos Sotavasaran automaattisen deletointiohjelman, eli vanhat linkit eivät enää toimineet. Tässä on nyt yhdessä paketissa koko stoori kuta kuinkin muuttamattomana (eli NiTessine pääsee bongaamaan samat virhet uudestaan).

Kahta osaa en enää itsekään löytänyt koneeltani, onneksi sain ne kopioitua Sotavasaran sivuilta...

Mahtvaa, fantastista, meni kyl aikaa lukea tota mutta olisin kyllä lukenu lisääkin mielelläni. Delilan Loppu oli hieno enkä arvannu sitä mitenkään edes keskivaiheilla.

Kiitos tästä loistavasta lukuelämyksestä. Itseäni jäikin tässä jonkun aikaa sitten kaivelemaan se etten löytänyt jotain osaa välistä, joten luin tämän osat 2 - 5 vasta nyt.

Todella hyvä oli The Captain.

joo joo tämä on Uskomaton trilogia

bravo The Captain!
Mahtavaa tekstiä. Kesti jotain tunti lukee toi, mut oli sen arvosta

aivan fantastinen!!!!!!!!

Juu kiitos todella paljon!!!
En ole vielä ehtinyt lukemaan kuin ensimmäisen osan, mutta oli niin hyvä että luen sen varmaan tänä iltana. Odottelen parhaillaan tulostusta kun en jaksanut lukea koneelta. Täytyykin tästä lähteä lukemaan...

Aivan Fantastista Herra Captain. Tulostampa heti nämä.

"Aloittaa tulostamisen"

aivan fantastinen tarina tämä on.
ei voi muuta sanoa

Ehdottomasti Sotavasara.netin tarinoiden kärkikaartia. Piti otteessaan erittäin hyvin, osittain siksi ettei Dark Eldar tarinoita pyöri nurkissa Imperial Guard tai Space Marine tarinoiden tapaan. Kun mukana on vielä 40k:lle tuttua synkkää meininkiä ja väkivaltaa ihan kiitettävästi niin tämä tarina on ihan huippukamaa.

:o

Aivan loistava tarina. Ei voi muuta sanoa.

En voi kieltää etteikö tämä olisi hyvä tarina, mutta tässä oli liikaa yhtäläisyyksiä Salvatoren Droweihin ja niiden mualimaan.

huussi kirjoitti:En voi kieltää etteikö tämä olisi hyvä tarina, mutta tässä oli liikaa yhtäläisyyksiä Salvatoren Droweihin ja niiden mualimaan.

No kidding. Minä varastan rehellisesti ideoita muilta (joskus tosin käy myös vahinkoja ja lainaan jotakin teosta tarkoittamattani) ja vääristän ne omiin kieroihin tarkoituksiini.
Dark eldarien oma fluffi on niin vähissä, että jostainhan sitä inspiraatiota täytyi etsiä.

Koskas tuosta Blood Angels komentajasta tulee se tarina?

Mysterous kirjoitti:Koskas tuosta Blood Angels komentajasta tulee se tarina?

Tarkoitatko Beatricea? Ihan pian. 10 sivua kirjoitettu, yksi lyhyt luku loppuun vielä tekeillä. Päätin viime hetkellä muuttaa loppuratkaisua...

Eikö se olekaan Simsson se komentaja?

Mysterous kirjoitti:Eikö se olekaan Simsson se komentaja?

Ai Simsonia tarkoitat? Eikös sen tarina tässä jo päättynyt?

Simson tekee cameo appearancen Enkelin tytär -trilogian 2. osassa, mutta muuten ei ole suunnitelmissa ukosta kirjoittaa. Herranen aika, se oli 2. laitoksen aikainen kapteenini, eli liian vanha juttu että enää vaivautuisin.

Ihan hyvä, mutta elleivät Games-Workshopin työntekijät ole pöllineet jotain Salvatorelta, niin vähintäänkin sinä olet . Ihan hyvin kirjoitit, mutta tarina ei oikein ollut minun makuuni.