Myrskyratsastaja
Lähetetty: Ke 14.03.2012 22:25
Pitemmittä puheitta:
Myrskypilvet vyöryivät hitaasti kohti horisonttia pimentäen maankamaran ja jyristen kuolemaa jumalia uhmaaville typeryksille. Teurastusta enteilevät varjot lipuivat vihollisjoukkojen rivien ylle kuin myrskyä enteilevät ensimainingit. Välillä leiskuvat salamat saivat sotajoukkojen panssarit välkehtimään kirkkaina, rankkasade piiskasi sotureiden kilpiä näiden tarpoessa lähemmäs vihollista hitaan marssimusiikin tahdissa.
Haltiajoukot odottivat heitä vuoristosolan toisella puolella tyyninä ja ylväinä kuin aikaa sitten unohdetut ruhtinaat, korkeat kypärät välkehtien ja kirkkaat viirit myrskytuulessa liehuen. Valheellisessa ylpeydessään he seisoivat uhmaamassa kaaoksen joukkoja.
Joachim Outomieli oli tästä kaikesta hyvillään - salamat ja myrskyt enteilivät voittoa ja kunniaa heidän joukoilleen ja jumalilleen. Hän palveli kaaosta ja sen lukuisia jumaluuksia, mutta eniten hänen sydämensä rakasti muutosta, myrskyjä ja manipulaatiota. Jälleen kerran hän johdatti kaartiaan taisteluun jumalansa kunniaksi, kantaen muassaan armeijan suurta sotalippua johon oli kirjailtu kaikkien neljän kaaosjumalan riimuja ja kuvioita.
Joachim ja hänen kaartinsa kiihdyttivät marssitahtinsa juoksuun. Muut joukko-osastot seurasivat heidän esimerkkiään nähdessään armeijan suurlipun syöksyvän kohti vihollislinjastoja. Haltiajoukot järjestivät keihäsmiehensä riveihin, miekkamestarit valmistautuivat kylvämään kuolemaa Joachimin joukkoihin ja kaiken aikaa taivaalta satoi sateen seassa nuolia juoksevien soturien niskoihin.
Vihaiset vasamat ja leiskuvat lieskapallot sinkoilivat haltiavelhojen sormista ihmisten joukkoihin surmaten lukuisia mitä hirveimmillä tavoilla, moni Joachimin soturi muuttui hetkessä kasaksi tuhkaa ja tulikiveä. Kaaoksen velhot yrittivät turhaan lähettää mahtinsa estämään taitavien haltiavelhojen loihdintaa.
Joachim luotti lähitaistelun muassaan tuoman sekasorron murtavan haltioiden rivit ja tuovan lopulta voiton hänen jumalalleen mutta lähitaistelun alkaessa hän sai kauhukseen järkyttyä haltiain esiaikaisten miekkamestareiden niittäessä kaaoksen raavaita sotureita kuin lakastunutta heinää. Muutamia miekkamestareita kaatui, mutta aivan liian moni jäi edelleen jatkamaan kauheaa niittotyötään.
Sitten hän antoi käskyn puhaltaa torviin, ja reserviksi jääneet, muita kaaosjumalia palvovat joukot liittyivät mukaan taisteluun rynnistäen armeijan suurlipun luokse kuolemaa halveksien, heidän joukossaan pelätyt Kalmokahlaajat, Nurglen siunaamat soturit jotka saivatkin aikaa paljon hävitystä ja kauhistusta, sivaltaen monta haltiaa ennenaikaiseen kuolemaansa.
Haltiain kuolinhuudot raikuivat sateessa kun Kalmokahlaajat irrottivat kauniita päitä ruumiista hirveiden hilpareidensa kaameilla terillä. Barbaarilaumat vyöryivät muinaisten soturien ylitse ja puskivat linjojen läpi menetyksistä välittämättä, hirveän raivon saattelemana.
Mutta haltioilla oli vielä yksi kortti hihassaan - kolme suurta kotkaa ja muinainen, itse aikaakin ylhäisempi lohikäärme nousivat jylhän vuorenhuipun takaa ja lensivät pelastamaan haltiajoukkoja. Kotkat nokkivat ja kynsivät kymmenittäin barbaareita kuoliaiksi, välillä napaten jonkun kynsiinsä ja pudottaen sen korkealta ilmasta kuolemaansa.
Lohikäärme oli vielä kotkiakin kauhistavampi vastustaja, sieraimet savuten se kärvensi lieskoillaan satoja Joachimin sotureita ja talloi ja raateli vähintäänkin yhtä monia kappaleiksi, lähettäen nuo miehet nopeammin rakastamiensa jumalien huomaan.
Joachim iski miekallaan haltiasotureita tieltään kantaen yhä lippua korkealla, sillä epätoivoisessakin tilanteessa suurbannerin vilahdus melskeen keskeltä saattoi vielä valaa toivoa pelokkaisiin sydämiin. Joachim aikoi tappaa suuren käärmeen - oli se sitten hänen viimeinen tekonsa. Haltia toisensa jälkeen kaatui hänen miekkaansa ennen kuin hän saavutti sen osan solasta jossa suuri käärme talloi barbaareita jalkoihinsa. Hän päästi suunnattoman sotakarjaisuin ja ampaisi juoksuun kohti hirvittävää matoa.
Lohikäärme kuitenkin huomasi yksinäisen lipunkantajan rynnistävän heikosti suojattua vatsaansa kohti ja kiepautti häntäänsä laajassa kaaressa lähettäen Joachimin pökerryttävälle lennolle ilman halki.
Joachim mätkähti maahan kymmenien metrien päässä taistelupaikasta, hänen lippunsa putosi toisaalle sotajoukkojen tallottavaksi.
Hämärtyvän näkökenttänsä rajoilla hän kuitenkin ennätti nähdä yksinäisen hahmon syöksyvän myrskypilvestä kohti suurta lohikäärmettä.
Se oli Kotkasydän, tarumainen Tzeentchin sankari, joka ratsasti kiekollaan pitkin myrskypilviä ja leimuavia taivaita vapauden rajoja uhmaten, silmät leimuten tulta. Nopeasti kuin syöksähtävä haukka Kotkasydän lensi suoraan kohti suurta lohikäärmettä, tavoitellen sen kaulaa muinaisella, suunnattomasta smaragdista loihditulla miekallaan.
Kotkat kuitenkin lensivät häntä vastaan, mutta niistä ei ollut vastustajiksi Toivon jumalan valitulle sankarille, leimuavalle taivaiden enkelille joka smaragdimiekkansa taidokkailla iskuilla surmasi kaikki kolme lintua silmänräpäytystä vastaavassa ajassa.
Vasamoilla ratsastaen Kotkasydän lähestyi hirveätä, karjuvaa petoa uudestaan, sokaisten sen silmät leimuavan katseensa tuijotuksella ja sitten lentäen kiekollaan suoraan kohti sen kitaa - vain ilmestyäkseen sen takaraivosta ulos kaivettuaan reiän sen päähän taikamiekallaan.
Lohikäärmeen ja kotkien nopean kuoleman nähtyään haltiat menettivät uskonsa voittoon ja säntäsivät pakosalle.
Menetykset olivat raskaat, mutta tärkein päämäärä oli saavutettu - voitonlaulu raikui jumalten kunniaksi.
Myrskypilvet vyöryivät hitaasti kohti horisonttia pimentäen maankamaran ja jyristen kuolemaa jumalia uhmaaville typeryksille. Teurastusta enteilevät varjot lipuivat vihollisjoukkojen rivien ylle kuin myrskyä enteilevät ensimainingit. Välillä leiskuvat salamat saivat sotajoukkojen panssarit välkehtimään kirkkaina, rankkasade piiskasi sotureiden kilpiä näiden tarpoessa lähemmäs vihollista hitaan marssimusiikin tahdissa.
Haltiajoukot odottivat heitä vuoristosolan toisella puolella tyyninä ja ylväinä kuin aikaa sitten unohdetut ruhtinaat, korkeat kypärät välkehtien ja kirkkaat viirit myrskytuulessa liehuen. Valheellisessa ylpeydessään he seisoivat uhmaamassa kaaoksen joukkoja.
Joachim Outomieli oli tästä kaikesta hyvillään - salamat ja myrskyt enteilivät voittoa ja kunniaa heidän joukoilleen ja jumalilleen. Hän palveli kaaosta ja sen lukuisia jumaluuksia, mutta eniten hänen sydämensä rakasti muutosta, myrskyjä ja manipulaatiota. Jälleen kerran hän johdatti kaartiaan taisteluun jumalansa kunniaksi, kantaen muassaan armeijan suurta sotalippua johon oli kirjailtu kaikkien neljän kaaosjumalan riimuja ja kuvioita.
Joachim ja hänen kaartinsa kiihdyttivät marssitahtinsa juoksuun. Muut joukko-osastot seurasivat heidän esimerkkiään nähdessään armeijan suurlipun syöksyvän kohti vihollislinjastoja. Haltiajoukot järjestivät keihäsmiehensä riveihin, miekkamestarit valmistautuivat kylvämään kuolemaa Joachimin joukkoihin ja kaiken aikaa taivaalta satoi sateen seassa nuolia juoksevien soturien niskoihin.
Vihaiset vasamat ja leiskuvat lieskapallot sinkoilivat haltiavelhojen sormista ihmisten joukkoihin surmaten lukuisia mitä hirveimmillä tavoilla, moni Joachimin soturi muuttui hetkessä kasaksi tuhkaa ja tulikiveä. Kaaoksen velhot yrittivät turhaan lähettää mahtinsa estämään taitavien haltiavelhojen loihdintaa.
Joachim luotti lähitaistelun muassaan tuoman sekasorron murtavan haltioiden rivit ja tuovan lopulta voiton hänen jumalalleen mutta lähitaistelun alkaessa hän sai kauhukseen järkyttyä haltiain esiaikaisten miekkamestareiden niittäessä kaaoksen raavaita sotureita kuin lakastunutta heinää. Muutamia miekkamestareita kaatui, mutta aivan liian moni jäi edelleen jatkamaan kauheaa niittotyötään.
Sitten hän antoi käskyn puhaltaa torviin, ja reserviksi jääneet, muita kaaosjumalia palvovat joukot liittyivät mukaan taisteluun rynnistäen armeijan suurlipun luokse kuolemaa halveksien, heidän joukossaan pelätyt Kalmokahlaajat, Nurglen siunaamat soturit jotka saivatkin aikaa paljon hävitystä ja kauhistusta, sivaltaen monta haltiaa ennenaikaiseen kuolemaansa.
Haltiain kuolinhuudot raikuivat sateessa kun Kalmokahlaajat irrottivat kauniita päitä ruumiista hirveiden hilpareidensa kaameilla terillä. Barbaarilaumat vyöryivät muinaisten soturien ylitse ja puskivat linjojen läpi menetyksistä välittämättä, hirveän raivon saattelemana.
Mutta haltioilla oli vielä yksi kortti hihassaan - kolme suurta kotkaa ja muinainen, itse aikaakin ylhäisempi lohikäärme nousivat jylhän vuorenhuipun takaa ja lensivät pelastamaan haltiajoukkoja. Kotkat nokkivat ja kynsivät kymmenittäin barbaareita kuoliaiksi, välillä napaten jonkun kynsiinsä ja pudottaen sen korkealta ilmasta kuolemaansa.
Lohikäärme oli vielä kotkiakin kauhistavampi vastustaja, sieraimet savuten se kärvensi lieskoillaan satoja Joachimin sotureita ja talloi ja raateli vähintäänkin yhtä monia kappaleiksi, lähettäen nuo miehet nopeammin rakastamiensa jumalien huomaan.
Joachim iski miekallaan haltiasotureita tieltään kantaen yhä lippua korkealla, sillä epätoivoisessakin tilanteessa suurbannerin vilahdus melskeen keskeltä saattoi vielä valaa toivoa pelokkaisiin sydämiin. Joachim aikoi tappaa suuren käärmeen - oli se sitten hänen viimeinen tekonsa. Haltia toisensa jälkeen kaatui hänen miekkaansa ennen kuin hän saavutti sen osan solasta jossa suuri käärme talloi barbaareita jalkoihinsa. Hän päästi suunnattoman sotakarjaisuin ja ampaisi juoksuun kohti hirvittävää matoa.
Lohikäärme kuitenkin huomasi yksinäisen lipunkantajan rynnistävän heikosti suojattua vatsaansa kohti ja kiepautti häntäänsä laajassa kaaressa lähettäen Joachimin pökerryttävälle lennolle ilman halki.
Joachim mätkähti maahan kymmenien metrien päässä taistelupaikasta, hänen lippunsa putosi toisaalle sotajoukkojen tallottavaksi.
Hämärtyvän näkökenttänsä rajoilla hän kuitenkin ennätti nähdä yksinäisen hahmon syöksyvän myrskypilvestä kohti suurta lohikäärmettä.
Se oli Kotkasydän, tarumainen Tzeentchin sankari, joka ratsasti kiekollaan pitkin myrskypilviä ja leimuavia taivaita vapauden rajoja uhmaten, silmät leimuten tulta. Nopeasti kuin syöksähtävä haukka Kotkasydän lensi suoraan kohti suurta lohikäärmettä, tavoitellen sen kaulaa muinaisella, suunnattomasta smaragdista loihditulla miekallaan.
Kotkat kuitenkin lensivät häntä vastaan, mutta niistä ei ollut vastustajiksi Toivon jumalan valitulle sankarille, leimuavalle taivaiden enkelille joka smaragdimiekkansa taidokkailla iskuilla surmasi kaikki kolme lintua silmänräpäytystä vastaavassa ajassa.
Vasamoilla ratsastaen Kotkasydän lähestyi hirveätä, karjuvaa petoa uudestaan, sokaisten sen silmät leimuavan katseensa tuijotuksella ja sitten lentäen kiekollaan suoraan kohti sen kitaa - vain ilmestyäkseen sen takaraivosta ulos kaivettuaan reiän sen päähän taikamiekallaan.
Lohikäärmeen ja kotkien nopean kuoleman nähtyään haltiat menettivät uskonsa voittoon ja säntäsivät pakosalle.
Menetykset olivat raskaat, mutta tärkein päämäärä oli saavutettu - voitonlaulu raikui jumalten kunniaksi.