Hares-Ra (edit 24.10. siistitty)
Lähetetty: To 20.09.2012 19:26
Tässä novelli jolla oli osallistuin tämänvuotiseen tarinakisaan, mutta kaiketi osallistujamäärä sitten oli liiaksi vähäinen tai jotain, kun ei mitään kuulunut.
Novelli kuvaa Khemriläisen kuninkaan, Hares-Ra:n tuntemuksia epäelämästä, sisältää hiukan dialogia jumalan kanssa ja muuta jännää. Toimii myös jonkinlaisena fluffintyyppisenä oman TK armeijan johtajalle, vaikkakaan ei kauhean tarkasti kuvaa mitään muuta kuin tuntemuksia.
Palautetta saa mielellään antaa.
Tomu lepää lattioilla hiljaisena, kun salini oviaukkoon ilmestyy miehen siluetti. Sadat vuodet on tuo tomu maannut näillä lattioilla ääneti, liikkuen vain liikkuessani.
Mies lähtee astelemaan minua kohti, mutta lepään valtaistuimellani rauhassa ja liikkumatta, aivan kuten kaikkina muinakin aikoina olen tehnyt.
Askeleet pöllyttävät jälkiä tomuun määrätietoisesti, viestien miehen anastamisenhalusta. Riistämään hän on tänne tullut. Kuten ovat miehet kaikkina muinakin aikoina.
Olen nähnyt tämän niin monta kertaa, että sinä aikana ovat kammioideni kultaukset ehtineet rapistua, ihoni käydä sata kertaa kuivaksi ja olen kuluttanut vuosikymmeniä vihaa ja rakkautta janoten.
Naapureideni tavoin on minut kirottu, mutta en jaa heidän lyhytnäköisyyttään – vuosisadasta toiseen he vaalivat omaisuuttaan, turvaavat rajojaan ja etsivät uusia valtakuntia tajuamatta, että mikään niistä ei lopulta sammuta heidän elämänjanoaan. Tai niin ainakin uskon. Sillä jos siitä mitään on säilynyt, mikä eläessäni olin, niin elämänjanoni.
Kunpa voisin edes kuolla, niin pitkään olen nimittäin yrittänyt etsiä sellaisia iloja ja pelkoja joista turhautunut sieluni voisi taas värähdellä. Sieluni minulla vielä on. Ruumiini on kuiva ja ruma ja kaikki kulta päälläni ja allani on yhtä kuin tomua jaloissani. Mutta silti kykenen ajattelemaan ja turhautumaan. Turhautuminen onkin sitten ainoa tunne jota olen aikoihin tuntenut.
Mutta nyt tuo mies on täällä, tekemässä lopun kaikesta.
Siis vain, jos hänen rohkeutensa kestää.
Kyllä, saattaisin tarttua suureen, iät ja ajat roistoja rankaisseeseen miekkaani ja käydä taisteluun häntä vastaan. Voisin kutsua henkivartioni joka olisi hänen kimpussaan ennen kuin kuoriainen ehtii rusahtaa.
Voisin aivan helposti tappaa hänet, selviytyä voittajana ja jatkaa rauhassa mietiskelyäni.
En vain näe sillä mitään tarkoitusta.
Nyt mies on jo muutamien askelten päässä istuimestani. En ole vielä liikahtanutkaan.
Tunnen hiukan iloa jossain ikuisuuteen verhotun sieluni syvimmissä käytävissä. Tunnen elämän katoavaisuuden, valmistaudun todelliseen loppuun miehen kohottaessa kirveensä ja iskien minua vartaloon niin että kuivat ja kovat luuni rusahtelevat. Mies vetää kupeeltaan tikarin jonka iskee sydämeeni, tai siihen missä se joskus muinaisina aikoina pumppasi verta ympäri kehoani. Kirveeniskut pilkkovat tyhjän kuoreni. Makaan valtaistuimellani palasina ja tunnen kuinka henkeni ja ruumiini alkavat vihdoin erkanemaan... Ja sitten hyökkääjä kaataa jäsenteni päälle öljyä ja iskee niihin tuluksillaan kipinän.
Liekit roihahtavat, kuiva rankani palaa kuin papyrus uhritulessa ja tulen valtava voima karkottaa sieluni aaveen.
Ja sitten minä, Kuningas Hares-Ra, Mustan laakson vapauttaja ja vampyyriruhtinas Khareksen kukistaja, olen kuollut.
Eteerisenä leijun länteen halki aavikoiden ja näen maailman kuin sumentuneessa unessa. Teen matkaani kohti jumalia ja heidän siunattua valoaan jossa minut palkitaan ikuisella onnellisuudella. Häilyn elävien maailman rajoilla, oikeastaan väkevämmin kuin tuhansiin vuosiin. Tunnen olevani kuollut, matkalla manalaan. Ja iloitsen pitkästä aikaa.
Tuuli maalaa hiekasta kiemuroita dyynien lomaan kun näen jonkin häilyvän ilmassa pienen kumpareen yläpuolella ja huutavan kauheasti. Lähestyn sitä hiljaa leijaillen ja pohdin onko tässä toinen sielu matkalla määränpäähänsä vai liekö raukka yksi erämaassa vaeltavista hengistä jotka pelkäävät tuonpuoleista kohtaloaan elävän elämänsä kauheuksien tähden. Onko hän joku, joka pelkää jumalten tuomiota?
Henki huomaa minut ja kiepahtaa säikähtäneenä, mutta asettuu sitten odottamaan. Lähestyessäni näen hänen kasvonsa ja pitkät hiukset jotka hulmuavat henkimaailman maagisissa tuulissa kuin aavelaivan riekaleiset purjeet. En erota onko hän mies vai nainen, mutta kaunis hän on silti.
Mietin, voisinkohan ehkä iloita hänen seurastaan, niin kuin joskus eläessäni vielä saatoin tehdä. Olenhan vihdoinkin oikeasti kuollut, päässyt eroon siitä etovasta välitilasta jossa vietin vuosituhannet.
Hän vaikertaa ensin, katsahtaa minua itkuisena ja ujeltaa äänellä, jonka vain minä kuulen ja joka maistuu hiekalta ja tuulelta. Sitten hän sanoo: ”Oi herra, en kestä katsoa sinua, silmiesi palo on niin viisas ja väkevä että se polttaa minua jumalten kaikkitietävän katseen tavoin. Joudu siis äkkiä luotani ja kulje jo jumalten taloon. He odottavat sinua kärsimättöminä ja vihaisina. Näin olen kuullut. Kuoleman tuuli sen minulle ujelsi.”.
Sitten hän takertuu taas tuuleen ja antaa sen huuhtoa itsensä jonnekin muualle. Tunnen surua hänen lähdöstään ja siitä, etten ehtinyt edes sanoa sanaakaan tai tarttua häneen vain kokeillakseni miltä se tuntuu.
Haluan tuntea lisää, tietää kaiken tästä uudesta maailmasta, tietää uuden olomuotoni rajat, tietää saanko elämänjanoni sammumaan.
Jatkan matkaani aavikon halki. Siellä täällä näkyy käkkäröitä pensaita joiden ympärillä pörrää kärpästen ja kuoriaisten pieniä lenteleviä henkiä jotka hohtavat eteerisinä kuin tulikärpäset hedelmäisen laaksoni yössä.
Viikkojen kuluttua näen horisontissa siintävät vuoret – ne joilla jumalien kerrotaan asuvan.
Saavun suurelle kultaiselle portille. Sen edustalla on keitaita ja puita ja pitkää kaislaa ja pitkästä aikaa kaikki näyttää loisteliaalta. Jostakin kuuluu lintujen soidinääniä ja hiukan kauempana karjuu virtahevosen ärtynyt henki.
Kaikkia näitä ääniä mahtavampana kaikuu yhtäkkiä ääni, jokA on osoitettu yksin minulle. Yritän hahmottaa äänen tulosuunnan, mutta henkimaailma toistaa tämän äänen jokaisesta suunnasta, ja olen ymmälläni. Ääni lausuu: ”Sinua on odotettu, sankarikuningas Hares-Ra. Miksi annoit minun odottaa?”
”Etkö ole kuullut? Suuri noita manasi meidät henkiin iäisestä unestamme ja juutuimme kuiviin kuoriimme elävien maailmaan. Nyt vihdoin annoin haudanryöstäjän surmata minut.”, vastaan, kuten totuus on.
Hetken hiljaisuuden jälkeen ääni kysyy toisen kysymyksen: ”Ja miksi annoit hänet surmata itsesi, luulin että ihmiset janoavat kuolemattomuutta, mikset iloinnut siitä saavuttaessasi sen? Ettekö te ihmiset juuri sitä varten valmistelleet ruumiinne säilymään iäisyydet hiekan sylissä?”
Ja minä vastaan kärsimättömänä: ”Olin kyllästynyt elämääni, jos sitä sellaiseksi saattoi kutsua. Hallitsin valtakuntaani vuosisadasta toiseen, mutta sekä minä että kaikki alamaiseni olivat vain luurankoja tai kuivunutta nahkaa. Mistään emme iloinneet emmekä surreet. Valmistimme ruumiimme jotta saattaisimme saapua luoksesi, oi kuoleman herra. Ja nyt nöyrimmin pyydän astua saleihisi iloitsemaan ja juomaan ja tuntemaan taas elämän palon sielussani, tällä kertaa eläen ikuisesti.”
Ääni nauraa kuullessaan minun etsivän elämää manalasta ja vastasaa: ”Totisesti, salini ovat käyneet tyhjiksi sillä te, jotka minua palvotte, ette täytä salejani ja ihmiset ovat muualla kääntyneet muihin jumaliin. Ikävystyn kuoliaaksi, mutta en pidä siitä että tulet tänne esittämään vaatimuksia paremmasta kuin mitä sinulla on ollut. Olet erilainen kuin muut, Hares-Ra. En ymmärrä miten elämänjano on säilynyt sielussasi noin voimakkaana, ja niin kauan kuin se jano on silmitön, en voi sinua saleihini laskea. Olet kuitenkin ollut hyvä ja oikeudenmukainen eläessäsi ja vielä sen jälkeenkin, joten armosta ja säälistä sinua kohtaan tuhoan sielusi niin että janosi iäksi hiljenee.”
Jumalan puhuttua tunnen sieluni tyhjäksi. Sanat vellovat sisimmässäni laidasta laitaan, lainehtien surua ja epätoivoa sydämeeni. Sieluni lakkaisi iäksi. En pääsisi manalaan nauttimaan hyvän elämäni sadosta. Kaikki urotekoni olisin tehnyt turhaan. Turhan takia olisin antanut surmata itseni. Kaikki epäelämäni vuodet olen jaksanut uskoa, että joskus, jonakin päivänä pääsisin siihen paratiisiin joka minulle oli jo aikaa sitten luvattu. Ja jonka olen moninkertaisesti myös teoillani lunastanut.
Katkeruus ja viha tuota ääntä ja paikkaa kohtaan yltyy suunnattomaksi pauhuksi joka lannistaa sieluni.
Suunnaton, kumiseva kirskuna aloittaa jumalallisten porttien avautumisen. Hiljalleen ne lähtevät väistymään, päästääkseen ulos sen kauheuden joka on minua lähetetty noutamaan.
Jättiläismäinen olento astelee portista, jokaisen neljän jalan jokainen askel kuulostaa ukkoselta, ja sen kallomaisen pään silmäkuopista näkyy pohjaton, kosminen tyhjyys. Pedon ulkomuoto on hurja ja jumalallinen, kullan ja pronssin silaama. Kauheinta hirviössä on kuitenkin sen olemuksesta huokuva lopullisuus joka saa kaiken tuntumaan merkityksettömältä.
Uljaana ja patsasmaisena se astelee eteeni, ja portit suljetaan sen takana.
Ja sitten se hyökkää.
Nopeasti kuin lentoon pyrähtävä kuoriainen se ampaisee minua kohti, käsissään olevat miekat henkeäni kohti suunnattuna.
Olen jähmettyä paikoilleni. Ajattelen taas ettei lopulta millään ole mitään tarkoitusta. Jumalat, ihmiset, sielut, maailma, kosmos – kaikki turhuutta suuren, pakahduttavan lopullisuuden edessä. Ja sitä lopullisuutta tuo hirviö enteilee.
Sitten, silmänräpäyksessä saan väistettyä hyökkäyksen. Sen väistön myötä oivallan jotakin.
Uusi tunne saa tulta alleen jossakin. Kipinästä se äityy hetkessä hehkuvaksi, polttaen tieltään epätoivon ja jyskyttäen voimaa henkeeni.
Ainoa keino uhmata tuota lopullisuutta on olla pelkäämättä sitä ja tavoittelematta iäisyyttä. Sillä lopullisuus on ikuista. Ikuisuus ja elämä eivät sovi yhteen, elämän ei edes tule olla lopullinen olotila.
Nyt minulla on mahdollisuus valita.
Ja valitsen elämän. Aion vielä elää. En tiedä miten, mutta turhautuneen, kyllästyneen, kadonneen ja harhailevan sieluni uumenissa syttyy elämänjanoni kuin tulinen ahjo joka karkaisee aaveeni aseeksi tuota kauheaa olentoa vastaan.
Hirviö valmistautuu uuteen hyökkäykseen ponnistaen vauhtia valtaisilla jaloillaan, mutta odotan valmiina. Aion ottaa hyökkäyksen vastaan, sillä tiedän että sielujen maailmassa muulla kuin tahdolla ei ole voimaa.
Luotan siihen että oivallukseni imee voiman tuosta hirvittävästä pedosta.
Valtavat terät iskeytyvät käsiäni vasten, joudun käyttämään kaiken jääräpäisyyteni ja viisauteni uskoakseni itseeni. Jos epäröin, olen mennyttä.
Jalkani uppoavat hiekkaan suunnattoman voiman painaessa minua alaspäin, mutta henkeni on kuin murtumaton kallio, ja olennon valtavat miekat kuin kuparinen hakku joka menettää muotonsa, pystymättä timanttiin.
Alan työntämään vastaan, tuijotan olennon tyhjiin silmänaukkoihin ja näen niissä kuoleman joka vielä joskus astelee eteeni armottomana.
Mutta nyt näen, että tuo tyhjyys ei ole mitään itse elämään verrattuna.
Sillä kun ensin elää tuhansia vuosia tavoitellen ikuisuutta, ja yhtäkkiä lopulta tajuaa mistä elämässä on kyse, tekee kaikkensa saadakseen uuden kierroksen.
Olento murenee edestäni ja hälvenee tuulen mukana aaveeksi aavikolle. Olen pakahtua huojennuksesta ja henkeeni virtaavasta voimasta.
Seison kuoleman porteilla ja kaikkialla on hiljaista, keitaiden linnut eivät enää laula, ja virtahevosten äänet ovat hiljentyneet.
Mutta kun katson uudestaan, en enää näe porttia vaan solan joka johtaa vuoristoon, myös keitaat ja kasvit ovat poissa. Maailman sumuisuus on hälventynyt; tunnen kuuman hiekan jalkojeni pohjissa, aavikon lämpimän tuulen kehollani – olen taas lihaa ja verta.
Mutta henkeni on väkevämpi kuin koskaan, ja ruumiini tuonpuoleisesta uudestisyntynyt, vahvempi kuin koskaan eläessäni.
Olen voittanut kuoleman, ja valmiina uuteen elämään.
Aikoen elää sen kuten se kuuluu.
Novelli kuvaa Khemriläisen kuninkaan, Hares-Ra:n tuntemuksia epäelämästä, sisältää hiukan dialogia jumalan kanssa ja muuta jännää. Toimii myös jonkinlaisena fluffintyyppisenä oman TK armeijan johtajalle, vaikkakaan ei kauhean tarkasti kuvaa mitään muuta kuin tuntemuksia.
Palautetta saa mielellään antaa.
Tomu lepää lattioilla hiljaisena, kun salini oviaukkoon ilmestyy miehen siluetti. Sadat vuodet on tuo tomu maannut näillä lattioilla ääneti, liikkuen vain liikkuessani.
Mies lähtee astelemaan minua kohti, mutta lepään valtaistuimellani rauhassa ja liikkumatta, aivan kuten kaikkina muinakin aikoina olen tehnyt.
Askeleet pöllyttävät jälkiä tomuun määrätietoisesti, viestien miehen anastamisenhalusta. Riistämään hän on tänne tullut. Kuten ovat miehet kaikkina muinakin aikoina.
Olen nähnyt tämän niin monta kertaa, että sinä aikana ovat kammioideni kultaukset ehtineet rapistua, ihoni käydä sata kertaa kuivaksi ja olen kuluttanut vuosikymmeniä vihaa ja rakkautta janoten.
Naapureideni tavoin on minut kirottu, mutta en jaa heidän lyhytnäköisyyttään – vuosisadasta toiseen he vaalivat omaisuuttaan, turvaavat rajojaan ja etsivät uusia valtakuntia tajuamatta, että mikään niistä ei lopulta sammuta heidän elämänjanoaan. Tai niin ainakin uskon. Sillä jos siitä mitään on säilynyt, mikä eläessäni olin, niin elämänjanoni.
Kunpa voisin edes kuolla, niin pitkään olen nimittäin yrittänyt etsiä sellaisia iloja ja pelkoja joista turhautunut sieluni voisi taas värähdellä. Sieluni minulla vielä on. Ruumiini on kuiva ja ruma ja kaikki kulta päälläni ja allani on yhtä kuin tomua jaloissani. Mutta silti kykenen ajattelemaan ja turhautumaan. Turhautuminen onkin sitten ainoa tunne jota olen aikoihin tuntenut.
Mutta nyt tuo mies on täällä, tekemässä lopun kaikesta.
Siis vain, jos hänen rohkeutensa kestää.
Kyllä, saattaisin tarttua suureen, iät ja ajat roistoja rankaisseeseen miekkaani ja käydä taisteluun häntä vastaan. Voisin kutsua henkivartioni joka olisi hänen kimpussaan ennen kuin kuoriainen ehtii rusahtaa.
Voisin aivan helposti tappaa hänet, selviytyä voittajana ja jatkaa rauhassa mietiskelyäni.
En vain näe sillä mitään tarkoitusta.
Nyt mies on jo muutamien askelten päässä istuimestani. En ole vielä liikahtanutkaan.
Tunnen hiukan iloa jossain ikuisuuteen verhotun sieluni syvimmissä käytävissä. Tunnen elämän katoavaisuuden, valmistaudun todelliseen loppuun miehen kohottaessa kirveensä ja iskien minua vartaloon niin että kuivat ja kovat luuni rusahtelevat. Mies vetää kupeeltaan tikarin jonka iskee sydämeeni, tai siihen missä se joskus muinaisina aikoina pumppasi verta ympäri kehoani. Kirveeniskut pilkkovat tyhjän kuoreni. Makaan valtaistuimellani palasina ja tunnen kuinka henkeni ja ruumiini alkavat vihdoin erkanemaan... Ja sitten hyökkääjä kaataa jäsenteni päälle öljyä ja iskee niihin tuluksillaan kipinän.
Liekit roihahtavat, kuiva rankani palaa kuin papyrus uhritulessa ja tulen valtava voima karkottaa sieluni aaveen.
Ja sitten minä, Kuningas Hares-Ra, Mustan laakson vapauttaja ja vampyyriruhtinas Khareksen kukistaja, olen kuollut.
Eteerisenä leijun länteen halki aavikoiden ja näen maailman kuin sumentuneessa unessa. Teen matkaani kohti jumalia ja heidän siunattua valoaan jossa minut palkitaan ikuisella onnellisuudella. Häilyn elävien maailman rajoilla, oikeastaan väkevämmin kuin tuhansiin vuosiin. Tunnen olevani kuollut, matkalla manalaan. Ja iloitsen pitkästä aikaa.
Tuuli maalaa hiekasta kiemuroita dyynien lomaan kun näen jonkin häilyvän ilmassa pienen kumpareen yläpuolella ja huutavan kauheasti. Lähestyn sitä hiljaa leijaillen ja pohdin onko tässä toinen sielu matkalla määränpäähänsä vai liekö raukka yksi erämaassa vaeltavista hengistä jotka pelkäävät tuonpuoleista kohtaloaan elävän elämänsä kauheuksien tähden. Onko hän joku, joka pelkää jumalten tuomiota?
Henki huomaa minut ja kiepahtaa säikähtäneenä, mutta asettuu sitten odottamaan. Lähestyessäni näen hänen kasvonsa ja pitkät hiukset jotka hulmuavat henkimaailman maagisissa tuulissa kuin aavelaivan riekaleiset purjeet. En erota onko hän mies vai nainen, mutta kaunis hän on silti.
Mietin, voisinkohan ehkä iloita hänen seurastaan, niin kuin joskus eläessäni vielä saatoin tehdä. Olenhan vihdoinkin oikeasti kuollut, päässyt eroon siitä etovasta välitilasta jossa vietin vuosituhannet.
Hän vaikertaa ensin, katsahtaa minua itkuisena ja ujeltaa äänellä, jonka vain minä kuulen ja joka maistuu hiekalta ja tuulelta. Sitten hän sanoo: ”Oi herra, en kestä katsoa sinua, silmiesi palo on niin viisas ja väkevä että se polttaa minua jumalten kaikkitietävän katseen tavoin. Joudu siis äkkiä luotani ja kulje jo jumalten taloon. He odottavat sinua kärsimättöminä ja vihaisina. Näin olen kuullut. Kuoleman tuuli sen minulle ujelsi.”.
Sitten hän takertuu taas tuuleen ja antaa sen huuhtoa itsensä jonnekin muualle. Tunnen surua hänen lähdöstään ja siitä, etten ehtinyt edes sanoa sanaakaan tai tarttua häneen vain kokeillakseni miltä se tuntuu.
Haluan tuntea lisää, tietää kaiken tästä uudesta maailmasta, tietää uuden olomuotoni rajat, tietää saanko elämänjanoni sammumaan.
Jatkan matkaani aavikon halki. Siellä täällä näkyy käkkäröitä pensaita joiden ympärillä pörrää kärpästen ja kuoriaisten pieniä lenteleviä henkiä jotka hohtavat eteerisinä kuin tulikärpäset hedelmäisen laaksoni yössä.
Viikkojen kuluttua näen horisontissa siintävät vuoret – ne joilla jumalien kerrotaan asuvan.
Saavun suurelle kultaiselle portille. Sen edustalla on keitaita ja puita ja pitkää kaislaa ja pitkästä aikaa kaikki näyttää loisteliaalta. Jostakin kuuluu lintujen soidinääniä ja hiukan kauempana karjuu virtahevosen ärtynyt henki.
Kaikkia näitä ääniä mahtavampana kaikuu yhtäkkiä ääni, jokA on osoitettu yksin minulle. Yritän hahmottaa äänen tulosuunnan, mutta henkimaailma toistaa tämän äänen jokaisesta suunnasta, ja olen ymmälläni. Ääni lausuu: ”Sinua on odotettu, sankarikuningas Hares-Ra. Miksi annoit minun odottaa?”
”Etkö ole kuullut? Suuri noita manasi meidät henkiin iäisestä unestamme ja juutuimme kuiviin kuoriimme elävien maailmaan. Nyt vihdoin annoin haudanryöstäjän surmata minut.”, vastaan, kuten totuus on.
Hetken hiljaisuuden jälkeen ääni kysyy toisen kysymyksen: ”Ja miksi annoit hänet surmata itsesi, luulin että ihmiset janoavat kuolemattomuutta, mikset iloinnut siitä saavuttaessasi sen? Ettekö te ihmiset juuri sitä varten valmistelleet ruumiinne säilymään iäisyydet hiekan sylissä?”
Ja minä vastaan kärsimättömänä: ”Olin kyllästynyt elämääni, jos sitä sellaiseksi saattoi kutsua. Hallitsin valtakuntaani vuosisadasta toiseen, mutta sekä minä että kaikki alamaiseni olivat vain luurankoja tai kuivunutta nahkaa. Mistään emme iloinneet emmekä surreet. Valmistimme ruumiimme jotta saattaisimme saapua luoksesi, oi kuoleman herra. Ja nyt nöyrimmin pyydän astua saleihisi iloitsemaan ja juomaan ja tuntemaan taas elämän palon sielussani, tällä kertaa eläen ikuisesti.”
Ääni nauraa kuullessaan minun etsivän elämää manalasta ja vastasaa: ”Totisesti, salini ovat käyneet tyhjiksi sillä te, jotka minua palvotte, ette täytä salejani ja ihmiset ovat muualla kääntyneet muihin jumaliin. Ikävystyn kuoliaaksi, mutta en pidä siitä että tulet tänne esittämään vaatimuksia paremmasta kuin mitä sinulla on ollut. Olet erilainen kuin muut, Hares-Ra. En ymmärrä miten elämänjano on säilynyt sielussasi noin voimakkaana, ja niin kauan kuin se jano on silmitön, en voi sinua saleihini laskea. Olet kuitenkin ollut hyvä ja oikeudenmukainen eläessäsi ja vielä sen jälkeenkin, joten armosta ja säälistä sinua kohtaan tuhoan sielusi niin että janosi iäksi hiljenee.”
Jumalan puhuttua tunnen sieluni tyhjäksi. Sanat vellovat sisimmässäni laidasta laitaan, lainehtien surua ja epätoivoa sydämeeni. Sieluni lakkaisi iäksi. En pääsisi manalaan nauttimaan hyvän elämäni sadosta. Kaikki urotekoni olisin tehnyt turhaan. Turhan takia olisin antanut surmata itseni. Kaikki epäelämäni vuodet olen jaksanut uskoa, että joskus, jonakin päivänä pääsisin siihen paratiisiin joka minulle oli jo aikaa sitten luvattu. Ja jonka olen moninkertaisesti myös teoillani lunastanut.
Katkeruus ja viha tuota ääntä ja paikkaa kohtaan yltyy suunnattomaksi pauhuksi joka lannistaa sieluni.
Suunnaton, kumiseva kirskuna aloittaa jumalallisten porttien avautumisen. Hiljalleen ne lähtevät väistymään, päästääkseen ulos sen kauheuden joka on minua lähetetty noutamaan.
Jättiläismäinen olento astelee portista, jokaisen neljän jalan jokainen askel kuulostaa ukkoselta, ja sen kallomaisen pään silmäkuopista näkyy pohjaton, kosminen tyhjyys. Pedon ulkomuoto on hurja ja jumalallinen, kullan ja pronssin silaama. Kauheinta hirviössä on kuitenkin sen olemuksesta huokuva lopullisuus joka saa kaiken tuntumaan merkityksettömältä.
Uljaana ja patsasmaisena se astelee eteeni, ja portit suljetaan sen takana.
Ja sitten se hyökkää.
Nopeasti kuin lentoon pyrähtävä kuoriainen se ampaisee minua kohti, käsissään olevat miekat henkeäni kohti suunnattuna.
Olen jähmettyä paikoilleni. Ajattelen taas ettei lopulta millään ole mitään tarkoitusta. Jumalat, ihmiset, sielut, maailma, kosmos – kaikki turhuutta suuren, pakahduttavan lopullisuuden edessä. Ja sitä lopullisuutta tuo hirviö enteilee.
Sitten, silmänräpäyksessä saan väistettyä hyökkäyksen. Sen väistön myötä oivallan jotakin.
Uusi tunne saa tulta alleen jossakin. Kipinästä se äityy hetkessä hehkuvaksi, polttaen tieltään epätoivon ja jyskyttäen voimaa henkeeni.
Ainoa keino uhmata tuota lopullisuutta on olla pelkäämättä sitä ja tavoittelematta iäisyyttä. Sillä lopullisuus on ikuista. Ikuisuus ja elämä eivät sovi yhteen, elämän ei edes tule olla lopullinen olotila.
Nyt minulla on mahdollisuus valita.
Ja valitsen elämän. Aion vielä elää. En tiedä miten, mutta turhautuneen, kyllästyneen, kadonneen ja harhailevan sieluni uumenissa syttyy elämänjanoni kuin tulinen ahjo joka karkaisee aaveeni aseeksi tuota kauheaa olentoa vastaan.
Hirviö valmistautuu uuteen hyökkäykseen ponnistaen vauhtia valtaisilla jaloillaan, mutta odotan valmiina. Aion ottaa hyökkäyksen vastaan, sillä tiedän että sielujen maailmassa muulla kuin tahdolla ei ole voimaa.
Luotan siihen että oivallukseni imee voiman tuosta hirvittävästä pedosta.
Valtavat terät iskeytyvät käsiäni vasten, joudun käyttämään kaiken jääräpäisyyteni ja viisauteni uskoakseni itseeni. Jos epäröin, olen mennyttä.
Jalkani uppoavat hiekkaan suunnattoman voiman painaessa minua alaspäin, mutta henkeni on kuin murtumaton kallio, ja olennon valtavat miekat kuin kuparinen hakku joka menettää muotonsa, pystymättä timanttiin.
Alan työntämään vastaan, tuijotan olennon tyhjiin silmänaukkoihin ja näen niissä kuoleman joka vielä joskus astelee eteeni armottomana.
Mutta nyt näen, että tuo tyhjyys ei ole mitään itse elämään verrattuna.
Sillä kun ensin elää tuhansia vuosia tavoitellen ikuisuutta, ja yhtäkkiä lopulta tajuaa mistä elämässä on kyse, tekee kaikkensa saadakseen uuden kierroksen.
Olento murenee edestäni ja hälvenee tuulen mukana aaveeksi aavikolle. Olen pakahtua huojennuksesta ja henkeeni virtaavasta voimasta.
Seison kuoleman porteilla ja kaikkialla on hiljaista, keitaiden linnut eivät enää laula, ja virtahevosten äänet ovat hiljentyneet.
Mutta kun katson uudestaan, en enää näe porttia vaan solan joka johtaa vuoristoon, myös keitaat ja kasvit ovat poissa. Maailman sumuisuus on hälventynyt; tunnen kuuman hiekan jalkojeni pohjissa, aavikon lämpimän tuulen kehollani – olen taas lihaa ja verta.
Mutta henkeni on väkevämpi kuin koskaan, ja ruumiini tuonpuoleisesta uudestisyntynyt, vahvempi kuin koskaan eläessäni.
Olen voittanut kuoleman, ja valmiina uuteen elämään.
Aikoen elää sen kuten se kuuluu.