Sotavasara.net

Säännöt:
YakTriben living rulebook ja lisäopus (vaatii rekisteröitymisen):
http://gaming.yaktribe.org/community/va ... romunda.2/

Dropbox linkki:
https://www.dropbox.com/sh/evnj1og02szr ... 7bPLa?dl=0

Jengiketju.

Promenada Griffonitasin valotaulut ovat huonossa kunnossa. Niissä pyörivät säännöllisesti ikiaikaiset propagandajulisteet ja jo kauan sitten vanhentuneet sektorikartat. Niitä ei ole voitu hakkeroida ja ylitsekirjoittaa vielä tähänkään päivään menessä. Itse taulut on kuitenkin kräkätty jo aikakausia sitten. Siihen kykenevät tosin vain harvat ja valitut, ja 'tauluhakkerien' ammattikuntaa pitävät yllä siihen koulutetut mestarit, ja taito siirtyy joko isältä pojalle tai mestarilta kisällille. Näiden osaajien myötä valotaulujen vaihtuva ilmoitustila on myös vaikutusvaltaisempien toimijoiden ja varakkaiden käsissä.

Kuuluta asiasi näiden taulujen muiden viestien seassa!

Planeetta Harrakis I. η-luokan läjä roskaa ja saastaa. Imperiumin ylläpitämä planeetta ei-niin-merkittävällä reitillä. Koordinaatit, merkityksettömät. Väkiluku, niin monta niin monessa päällekkäisessä, nälkäänäkevässä sektorissa ettei sillä ole mitään merkitystä. Merkkivalot käytävällä alkavat vilkkua taas.

Maailma ovat käytävät. Loputtomat, ikuiset käytävät. Imperiumin toimijat saattaisivat katsella planeetan pintaa, loputtomalta näyttävää, aina pilviin asti kohoavaa rakennelmaa ja kaupunkia, ja miettiä mitä on kaupungin rajojen ulkopuolella. Käytävien asukkaille kysymys on merkityksetön ja käsittämätön. "Kaupunkia" ei ole olemassa. On vain sektori, jonka perään sektori, jonka perään sektori, jonka perään alueita joilla kukaan kenenkään tuttu ei ole käynyt.

Ajatus ulkomaailmasta on ulkopuolisen ensimmäinen ja suurin muuri hänen ja Harrakislaisen välillä. Ovat vain käytävät. Ne ovat maailma.

Merkkivalo. Ruoanjako sektoritasolla 55.9. Ruoka on jaettu jo tason muille alueille. Niillä menee päiviä, ehkä viikkoja kattaa koko sektoritaso. Valmisteet joita ylhäältä jaetaan ovat käyneet jo ties monen säilön kautta ennen pääsyään sektoreille. Jos en ikinä pääsevätkään. Toisaalta, 55.9 on alin sektori jolla ruokaa jaetaan.

Kahakka. Mies huutaa, vartijat vastaavat. Nuori itkee. Sanotaan, että Keisari tarvitsee häntä jos ei nyt niin viimeistään huomenna. Kansalaisuudella on hintansa. Kuka muu pitää Keisarillista rauhaa yllä? He ovat hengissä Keisarillisen rauhan vuoksi, ja jokaisen on tehtävä uhrauksia. Viimeisintä iskua ei oltaisi muuten saatu torjuttua. Mitä iskua? He muistavat vain nälän ja yhä tiukkenevat vaateet.

Toisaalla sama kahakka. Vartija nauraa ja vaatii päästä sisään. Äiti on tyttärensä edessä, joka itkee. Keisari tarvitsee häntä - tällä kertaa välillisesti.

Ja joku pohtii jälleen, olisiko sektori 55.8 todella pahempi paikka. Sektori, josta alkaen sektoriviranomaiset eivät ole pystyneet ottamaan hallintaa. Sektori, joka oli ennen nälänhätää raja sivistyneen elämän ja oman käden oikeuden välillä. Sektori, joka oli ennen ongelmia säädyttömyyden ja unohdettujen ihmisten elämän kynnys. Sektori, joka nyt ehkä antaisi vaihtoehdon.

- - -

"Ei *****."
"Aivan todellakin."
"Ei ***** ei!"
"55.0."
"Ja mitä sitten, 54.9 seuraavaksi?"
"No mistä minä tiedän? Ne saivat sen servitorinrämän pelittämään piste-ykkösen maita. Siitä on kuvaa. Siitä putkesta pääsee todellakin jonnekin, ja se jokin näytti sektorin katolta. Katsoin sen kuvan itse."
"Mitä ne kerkesivät siellä olla?"
"Resurssit loppuivat kuulemma siitä päivän päästä, oli pakko palata takaisin. Yhden menettivät vielä matkalla takaisin. Mieti. Kuudessa päivässä piste-ykköselle, ennätysajassa, ja seitsemässä takaisin piste-kutoselle. Piste-vitosen tukikohta oli paskottu ja ryöstetty. Vartijoita ei näkynyt. Huono mäihä."
"No on se pentele."
"On."
"Sanohan."
"No?"
"Miksi? Minkä takia? Sektorille 55.1 tiedetään vain muutamia reittejä. Piste-kakkostakaan ei tunneta juuri lainkaan. Piste-vitosella taistellaan yhä ja löydetään uusia alueita. Koko paska on elinkelvotonta jättömaata. Miksi mennä vielä syvemmälle? Mitä ne siitä koostuvat?"
"Se onkin... kumma juttu."
"No?"
"Nyt. Kuule. Et mainitse tästä kellekään. Tästä ei ole mitään varmuutta. Vain arvailua. Mutta ne eivät tuoneet sieltä takaisin mitään. Toki, sitä piti päästä takaisin nopeasti. Mutta ei mitään. Joku maksoi koko reissun. Ja niin hyvin, että muutaman vartijan ja jäsenen menetys ei paina liikoja. Ne olivat jengiläisiä, ja hyvinvoivia, ei mitään arvotonta palkkaväkeä. Ei ne siellä pärjäisi. Se kuvakin on vuotanut, ja lähinnä kai tarkoituksella ja niiltä osin joissa näkyy kun ne astuvat ensimmäistä kertaa sille sektoritasanteelle putkista. Se oli leikattu muille nähtäväksi, ihan vaan että näyttävät että kuka on kehdannut. Mutta ei muuta. siellä on varmasti muutakin."
"Helvetin hölmöt."
"Niinkö? Mitä sinä päättäisit, jos johtaisit? Johtajilla on omat kanavansa. Ne tuntee väkeä. Tai, ehkä tarkemmin väki tuntee ne. Hei. Ei se ole voinut olla yhteensattumaa että ylätasoilta valuu väkeä alaspäin kaiken aikaa enemmän ja enemmän. Ja ei vain niitä jotka tulee selviytymään tänne. Myös ylätasojen väkeä. Ihan oikeaa väkeä. Tavallista väkeä. Ja ne on huonossa hapessa."
"Parempihan se on meille. Uutta lihaa myllyyn. Kulta-aikaa."
"Mutta on sillä jotain väliä. Joku tässä mättää, joku klikki. Ihan sekopäistä hommaa se on kaivautua yhä syvemmälle. 55.1 on mielipuolten paikka. Ei siitä vain mennä alemmas. Ellei siitä ole luvassa jotain mitä ei voi kuvitellakaan."
"Ja kuka sellaista maksaa? Ketä kiinnostaa?"
"Niin. Sanopa se."

- - -

Valtavan hallin katto on juuri ja juuri näkyvissä kymmenien metrien korkeudella. Hitaasti pyörivät, valtavat roottorit pumppaavat happea ihmisten hengitettäväksi. Lattiataso on basaarien täyttämä, meteli korviahuumaava. Sen yläpuolelle nousevat rampit ja reilingit, metalliset riippusillat ja laverit. Sektori 55.7:n keskus, Promenada Griffonitas. Virallinen nimi näkyy lähinnä kärsineillä, ikivanhoilla holotauluilla. Kalkkunapromenaadilla kaikki tietävät paikkansa.

Aidattu alue on kirjavasti koristeltu. Gunlashin Työvoimakonttori ei ole niinkään konttori vaan rinki, jolle asiasta kiinnostuneet ihmiset kerääntyvät. Porteilla heidät tarkastatetaan. Osa antaa käsiaseensa pantiksi rutiininomaisesti. Siitä huolimatta ringin sisälaidoilla seisovat valppaina hahmot sähköpamput ja pistoolikotelot selvästi esillä. Asiakaskunta kulkee poikkeuksetta selkä suorana.

Lavalle nousee arpinen, vaan räikeästi virnistävä nainen. Lizzie Gunlash. Nimi on annettu. Työvoimantarjoaja on ottanut maineensa vastaan ansaittuna.

”Tervetuloa jälleen”, hän aloittaa rätisevään mikrofoniin. Asiakkaat seisoskelevat odottavina, moni tottuneen oloisena. Lizzie vetää esiin vanhanaikaisen muistiinpanovihkon, ja aloittaa selaamisen. Kahlittuja ihmisiä aletaan tuoda lavalle joko yksittäin tai ryhmissä. Osa itkee, osa tappelee vastaan ja löytää itsensä pian laverin lattialta, ja osa ottaa kohtalonsa vastaan tyynesti. Osa hyväksyy tulevaisuutensa, ja tietää paikkansa.

”Max!” mies huikkaa ja virnistää pahansuovasti astuessaan synkkäkatseisen miehen luo. Tämä ei vastaa tervehdykseen.
”Jännä nähdä täällä”, tulija jatkaa, pitää tauon ja odottaa vastausta. Turhaan. ”Niin. Jännä nähdä. Tulitko katselemaan?”
”Saa nähdä”, Max vastaa.
”Niin. Hauska sattuma tosiaan. Miten on mennyt?”
Ei vastausta.
”Entä Chill? Carpenter? Mitä noita nyt oli? Teillä oli villi yö viime viikolla, hm?”
Ei vastausta.
”Ajattelin vain tulla sanomaan. Rex luulee tehneensä sinulle hyvinkin selväksi että sinua ei kannattaisi katsella enää näillä seuduin. Se teidän jekkunne osui vähän väärään osoitteeseen. Moni odotti näkevänsä sinua seuraavan kerran, no, tiedä häntä – muualla?”
Ei vastausta.
”Max. Kukaan muu ei tule sinulle nyt juttelemaan. Minä ajattelin vielä kerran. Kaikki tietävät ettei sinulla ole enää krediittejä huoraankaan tallessa. Sinun sukusi on jo kuollut. Teit viimeisen virheen. Rex puhui siitä kovaan ääneen.”
”Hän poltti asuntoni, Audio”, Max vastaa.
”Ja ryösti rahasi, murhasi perheesi ja raiskautti vaimosi. Ja tämä tulee hänen suustaan. Opiksi muille. Ehkä sen pitäisi olla opiksi sinullekin. Hän ei ole vielä nähnyt sinua. Kohta näkee. Viimeistään jos avaat suusi. Max, näkisin sinut mielummin lavalla kuin katselemassa sen tarjontaa. Ole realisti. Olisit sattunut olemaan kotona niin olisit vainaa itsekin. Mitä Keisarin nimeen sinä tänne tulit, hm?”
”Gunlash pitää yllä koskemattomuutta sisällä. Olen turvassa.”
”Idiootti. Omat ovat hautajaisesi. Tämä on viimeinen palvelus mitä minulta saat – en mene sanomaan Rexille vielä mitään. Mutta en warpissakaan suojelisi persettäsi. Olet p.a. Ja jo kuollut mies. Hyvästi.”

Max jää paikoilleen, ja odottaa. Kaivosorja. Vanha servitori. Huora. Velkoihin hukkunut perhe – menee halvalla. Katutappelija.

Siinä.

Miehen ikää on melkein mahdoton arvata. Takkuiset hiukset peittävät kasvojen tatuoinnit. Mies on lyöty, rikottu ja riutunut. Hänen kylkensä ovat verellä. Mies romahtaa kohta, mutta jokin pitää häntä silti pystyssä.
”Nimetön. Kolminkertaiset vankitatuoinnit, ostaja poistattaa itse. Kauppojen lisäksi tulee mukana entinen jengitausta tatuointien mukaan. Myös pakanallista ikonografiaa – vaikutus hintaan laskettu mukaan. Käy erinomaisesti kaivos- ja fyysiseen työhön kunhan ruokkii kunnolla! Aloitamme hänestä mainariosuuden. Lähtöhinta 50c”, Lizzie puhuu mikrofoniin selostavalla, rutiininomaisella äänellä. Mies ei ole kiinnostava. Lähtöhinta naurettava.
”50!” kuuluu väkijoukosta. Muutama hörähdys.
”80”, Max sanoo kuuluvasti. Hänen hengityksensä rahisee. Tässä se on. Ihmiset mutisevat.
”90”, kuuluu jälleen. Maxin etuoikealla. Hän ei näe huutajaa.
”100”, Max vastaa.
”100 huudettu? Tuota... toki! 100 krediittiä huudettu”, Lizzie huutaa ja tarkistaa vielä vihkonsa. Onko kaikki kunnossa? Kapinen katukoira.
”120”, vastaa tuntematon. Max kurottaa katseellaan. Kaikki ei ole kunnossa. Kaiken piti olla selvää. Max vilkaisee Audioon päin. Mies tuijottaa häntä epäuskoisena, ja pudistaa päätään. Mistä on kysymys? Max, rappion kokenut ja kärsinyt entinen keskitason tekijä. Millä säästöillä? Tuon rahan pitäisi mennä varusteisiin ja matkaan kauas Kalkkunapromenaadin vihamiehiä ja velkojia.
”200!” Väkijoukko alkaa hajaantua ulkosektorin huutajan lähettyviltä. Max hikoilee. Jokin on pielessä. Punainen kaapu. Hansikoidut kädet. Hän on outo ja ulkolainen. Huputettu pää on kääntymässä. Max nielaisee, ja ensimmiänen reaktio on juosta. Mutta hän ei saa hävitä.
”800 krediittiä!” Max huutaa ja tekee päätöksensä. Hän jää paikoilleen, ja katsoo suoraan huputettuihin kasvoihin. Metallisiin kasvoihin, vihreinä loistaviin silmäproteeseihin. Ja nuo kasvot ovat hiljaa, ääneti, ja tuijottavat Maxia.

Max ei tajua ensin kun hänen olkaansa koputtava korsto puhuu hänelle. Hän on voittanut. Mies on hänen. Max kulkee kuin unessa kun vartija taluttaa häntä lavan taakse. Punahuppuinen kyborgi seuraa häntä katseellaan. Audio tuijottaa häntä päätään pudistaen ja tietämättä mitä ajatella. Maxin kasvot pyyhkäisevät Rexin ilmeetöntä tuijotusta väkijoukossa. Ja mies, jonka hän nyt omistaa, hymyilee vinoa, käsittämätöntä hymyä pitkän, mustan, takkuisen tukkansa alta.

Max odottaa pimeydessä, ja Lizzie Gunlash itse vartijoineen saapuu paikalle. Hän ei voi peitellä tyytyväisyyttään saatuaan sellaisen summan käytännössä ei-kenestäkään. Lizzie olisi tyytyväinen.
”Max. Viimeinen varoitus. Tämä on sanomattakin selvää, mutta teen asian joskus selväksi vielä alleviivaten. Minä. En. Ole. Vastuussa. Enää mistään. Hän on sinun. Sinä vastaat hänestä. Palautusoikeutta ei ole. En tiedä mistä on kysymys. Olen oppinut tällä alalla, että järjestään on parempi etten tiedäkään. Pidä hyvänäsi. Hän on nyt sinun. Ja katoa täältä pian.”
Max nyökkää. Mies on nyt hänen kanssaan. Max ei tiedä mitä tuntea. Hän on yhä rääsyissä ja kahleissa. Avain on Maxin taskussa.
”Kiitos. Gunlash?”
”Mitä?”
”Takaovi?”
Lizzie nyökkää, ja ojentaa kämmenensä. Max lyö perussumman, kaksikymmentä krediittiä käteistä, naisen käteen.
”Oletko oikeasti ongelmissa?”
”Ehkä.”
”Tuplaa tuo, ja hoidan teidät kolmen korttelin päähän.”
Max nyökkää. Hän vilkaisee omistamaansa, tummanpuhuvaan mieheen. Hän hymyilee. Liian tietäväisesti. Maxilla ei ole enää muuta vaihtoehtoa, eikä pitkään aikaan ole ollutkaan.

On piemää. Max koputtaa ovelle. Residenssikäytävä on kurja, ruosteinen ja haisee. Käytävä on ahdas ja halpa. Melu ja kolina on jatkuvaa. Tuuletus tökkii.
”Max?”
”Minä.”
Ovi avautuu, ja he pujahtavat sisään. Viimein Max kääntyy, ja pienessä asunnossa avaa omaisuutensa kahleet.
”Kiitos”, mies kähisee. ”Miksi?”
”Saat ajallasi kuulla kaiken, kaiken siitä mihin synnyin, mitä tein, ja kuinka putosin – niin korkealta ettei jäljelle jäänyt kuin minä, ja siitäkin vain rippeet. Ja muutama uskollisimmistani”, Max sanoo ja vilkaisee oven avanneeseen. Molemmat nyökkäävät, kuin sellaiset jotka ovat kokeneet liikaa yhdessä, eikä heillä ole enää muuta. ”Miksi sinä? Olit ainoa vaihtoehtoni. Minulle vakuutettiin että tiedät sellaista mikä saa minut taas nousuun – millä voin kostaa kaiken. Millä löydän jälleen paikkani, ja minua kaltoin kohdelleet saavat kärsiä.” Maxin nyrkit puristuvat yhteen.
”Hm”, mies sanoo. ”Ja mistä tiedän että paikkasi on muiden yläpuolella, eikä katuojissa? Ehkä minun paikallani siellä lavalla?”
Max ei osaa vastata. Hän ei löydä tämän miehen seurassa sanoja.
”Kuka maksoi minut?”
”Minä.”
”Ei. Kuka maksoi minut?”
”Minä...” Max aloittaa, ja nielaisee. ”En tiedä. He eivät sanoneet.”

Rune kirjoitti:Pimeys. Sitä sotkivat tasaisesti ilmastointiroottorien huminassa hieluvat valokeilat. Hum. Hum. Hum. Hum. Ja valot väpättivät aina vain. Tohtori Falken kohensi hengityssuojaimensa asentoa ja tarkisti että hänen nappiradionsa oli paikallaan.

"Olemme paikoillamme, Elizabeth. Hyödykkeet ovat vakaita. Laskeutuminen näyttää turvalliselta. Info pitää yhä paikkansa. Olemme täällä yksin", radio rätisi suoraan hänen korvamonitoriinsa Orb Katarnin äänellä.

Elizabeth tarkisti pistoolikotelonsa ja kranaattivyönsä. Kaikki tallessa. Hän värähti ja veti sitten taas henkeä. Hänellä oli kaksi asiansa osaavaa henkivartijaa mukana. Kattotasanteet olisivat hyvä piiloutumis- ja tarkastelupaikka. Hänen tuskin tarvitsisi edes ottaa aseitaan esille. Ne olivat vain hätävara. Vain hätävara.

He olisivat pian oikealla paikalla. He aloittivat kuilujen tarkistamisen tuuletustunnelissa. Ne haarautuivat heidän yläpuolellensa, sivuilleen, ja alleen. Yksi oli oli liian kaukana koordinaateista, varmasti. Yksi äänestä päätellen aivan liian kovalla teholla. He saattaisivat silppuuntua. Yksi oli hiljainen, pimeä ja autio. He valitsivat sen.

"Menemme tästä, tohtori", raskaasti varustautunut mies sanoi. Elizabeth ei nähnyt hänen kasvojaan. Molempien miesten kasvot olivat kokonaan hengityssuojaimen ja silmäsuojien peitossa. Mies ripusti laserkiväärin olalleen ja alkoi kaivaa pakkauksestaan vaijeria.
"Maxima, eikö niin?" Elizabeth varmisti.
"Kyllä, tohtori", Maxima vastasi. Koodinimi, Elizabeth muisti. Hän oli asiallinen, sotilaallinen - etäinen ja kylmä. Erinomaista. Toinen oli palkkasoturi. Osaava. Mutta ei komentoon taipuva, tai hallittavissa. Sen huomasi hänen tavastaan seistä, olla, käsitellä varusteitaan. Orb oli vakuuttanut hänet heidän kyvyistään. Se saisi riittää.
"Tarttumishakaset, Maxima."
"Kyllä, tohtori", sotilas sanoi, ja kaivoi vyöltään kolmet hakaset. He kiinnittivät vaijerin, liittivät hakasensa, ja aloittivat laskeutumisen.
"Orb, aloitamme laskun. Nähdään pian."
"Pitäkää varanne. Tila on valaistu."

Tila tosiaan oli valaistu, vaan hämärästi. Rauniot levisivät silmän kantamattomiin. Pylväitä, paaluja, jotka kohosivat kattoon asti. Kymmeniä, ja taas kymmeniä metrejä. Heidän vaijerinsa laskivat heidät ylätasojen rampeille, josta he aloittivat laskeutumisensa hämärää pitkin suoraan alaspäin.
"Hyödykkeet ovat asemissa. Kuulimme liikettä. Laskeutukaa hylätyn varastorakennuksen päälle. Näette kai sen allanne. Siitä pääsette jatkamaan yläkerroksia pitkin", Orb puhui radioon. Elizabeth kuittasi ja jakoi ohjeet alaisilleen. Maxima, sekä Darell Bure. He laskeutuivat ramppeja yksi toisensa jälkeen. Ainoa suunta oli alaspäin. Ylöspäin nouseminen olisi mahdotonta. Ja pian Elizabeth näki rakennuksen.

Ja he näkivät myös liikettä vasemmallaan. Orb oli liikkellä. Oikealla tapahtui myös jotain. Ehkä ne - mitkä - tuholaistorjujat? Huonosti palkattuja jokapaikanhöyliä. Metsästäjiä. Paikallinen tuholasieläinkunta vaati metsästysaseita ja jäljityskokemusta. Sillä pystyi elämään. Metsästäjiä mahtui kolmetoista tusinaan. He harvoin laskeutuivat sektoria 55.5 alemmas. Kukaan ei kaipaisi heitä, tai kyselisi mihin pieni joukkio katosi. Vahinkoja ja eksymisiä sattuu. Se ei ole turvallinen ammatti.

Darell laski hetken jolloin he laskeutuivat. Kaikessa äänettömyydessä. He livahtivat viimeiseltä sortumispisteessä olevalta rampilta rakennuksen päälle, ja kävivät polvelle. Pieneksi, Elizabeth muisti. Aina pieneksi. Maximan kivääri oli jo perä olkaa vasten. Darellin kotikutoisemmasta käsiaseesta kuului latausääni.

Ja sitten mekkala alkoi.

Se oli ensin vaimeaa, mutta lähestyi jatkuvasti. Nopeammin, ja nopeammin. Ja sitten Maxima osoitti raunioiden yli kajastavia liekkipurkauksia.
"Liekinheittimiä", Darell sanoi. He kaikki painautuivat matalaa katosta vasten. Heidän ja lähestyvien äänien välillä ei ollut suojaa. Ja sitten naamioidut ihmishahmot astuivat näkyviin.
"Mitä persettä?" Darell sanoi.
"Tohtori, radio!" Maxima sanoi. Elizabeth havahtui.
"Orb! Teitä päin on tulossa joukko kiihkoilijoita. He ovat vahvasti aseistettuja."
"Kiihkoilijoita? Ei, kuulen ne. Aktivoimme hyödykkeet. Mi-- maahan!" Kajahti radiosta. Laukauksia päätteestä.
"Ne ampuvat", Elizabeth sanoi.
"Tähtäimessä. Unohdetaan metsästäjät. Tämä on suurempi uhka. Jyvälle, varmista - tulta", Maximan ääni soljui heidän ylitseen. Elizabeth huomasi Darellin seuraavan kehotusta soljuvalla, varmalla liikkeellä. Tohtori Falken painautui pienemmäksi seinää vasten ikuiseuudelta tuntuvien sekuntien ajan kun sotilas ja palkkamurhaaja tähtäsivät kohti näkökenttään lipuvaa, äänekästä, mielipuolisuutta ja vaarallista periksiantamattomuutta huokuvaa ihmismassaa.

Ja tulitaistelu alkoi.

Elizabethin korvissa soi. Hänen vakaa ja analyyttinen mielensä oli valmistautunut tähän, kuvitellut taistelutilannetta, käynyt läpi harjoituksia. Mutta hänen kätensä ei osunut pistoolin kahvalle. Hänen otteensa ei hapuillut kranaattia. Hän ei siirtynyt suojasta toiseen, ei tutkinut ympäristöään, ei käyttänyt hyväksi suojatulta jota hänen alaisensa antoivat. Hän painautui selkä seinää vasten yhä syvemmälle, syvemmälle, ja huomasi hengittävänsä tiheästi ja katkonaisesti hengityssuojaimeensa.

Ja sitten Darellin ruumis heilahti voimalla taaksepäin, rojahti seinää vasten hänen viereensä, ja pysyi näennäisen liikkumattomana. Elizabeth tuijotti häntä, ja unohti kaiken. Ne tulivat. Ne olivat tulossa. Sairas ja mielipuolinen ihmismassa. Huudot ja liekit. Ne tulivat häntä kohti. Hänen oli päästävä pois. Nyt.

Elizabeth nousi, kuuli huudon takaansa, nimensä, lisää laukauksia, ja kiisi nurkan taakse juosten, juosten. Katonharja oli lyhyt. Hän tuli sillalle. Raunioitunut kerros oli hänen edessään. Turva. Suoja. Hän ei edes huomannut allaan ja sivuillaan olevia hahmoja, jotka huusivat toisilleen herjoja, ja kävivät tulitaistelua keskenään. Metsästäjät, ja -- lisää hurmoksellisia sekopäitä?

Hän jatkoi juoksua. Pieni ramppi ja silta. Ja sitten mieletön kipu hänen reidessään. Ja polte, polttava kuumuus, ympäröi hänet, ja hän syöksyi rampilta raunioiden lattialle. Hänen takkinsa oli tulessa. Paniikki. Kauhu. Hän pyöri maassa ja yritti saada koko kehonsa ympärillä hekumoivan kivun loppumaan. Ja sitten hän pyörähti kirkuen reunan yli, putosi, ja tömähti maahan. Hänen jalkansa. Maailmoja ja todellisuutta voimakkaampi kipu. Mutta hän oli saanut kytevän takkinsa pois päältään.

Hän makasi raunioituneen rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Samassa kuin missä taistelu kävi. Ja sitten hän näki taistelijat. Ne eivät ehkä olleet vielä huomanneet häntä. Keisari, auta, ehkä he eivät olleet huomanneet häntä. Hänen jalkansa eivät kantaneet. Keisari, ehkä hän oli epäillyt Keisarin olemassaoloa, mutta jos hän oli elossa ja kuuli hänet, nyt olisi hyvä aika muistaa häntä. Hän alkoi raahautua roskien ja kivimurskan seassa kohti rakennuksen nurkkaa. Pimeintä, pienintä nurkkaa. Hän raahahtui, eikä katsonut taakseen.

Ja hän lysähti viimein nurkkaan. Hän katseli sitä missä oli ollut joskus seinä. Taistelijat juoksivat sen ohi. Ja kuolemaa. Liekinheittimet lauloivat, vaikka metsästäjät olivat maassa. Ne kärvensivät heidän ruumiitaan. Ne kulkivat määrätietoisesti, kyseenalaistamatta, ja varmistivat jokaisen ruumiin. Jos se ei ollut hiiltynyt, ne korvensivat sitä vielä lisää.

Ja hän makasi nurkassa, uskaltamatta tuskin hengittää, unohtaen kauhussaan ja rukoilussaan jopa jalkansa. Kun oli ollut pitkään hiljaista, ja pimeää, kun kaikki olivat poistuneet jo kauan aikaa sitten, radio räsähti. Elizabeth oli huutaa ääneen. Oli ollut niin, niin pitkään äänetöntä. Vain tuuletuskanavien humina.

"Elizabeth? Kuuletko?" Orbin ääni kuului hänen korvaansa.
"Olen", hän vastasi pitkältä tuntuvan ajan jälkeen. Hänen kielensä oli turta, ja suunsa kuiva.
"Missä olet?" Orb sanoi.
"Sen varaston lähellä. Rauniossa. Jalkani ei liiku", Elizabeth sanoi.
"Tulemme hakemaan sinut. Meillä on paljon puhuttavaa", Orb sanoi.
"Mitä ne olivat? Mistä ne tulivat?" Elizabeth sanoi.
"En tiedä. Mutta mietin tietääkö lähteemme. Olivatko mestästäjät täällä?" Orb sanoi.
"Olivat", Elizabeth sanoi.
"Tiesivätköhän he?" Orb sanoi.
"En usko. He... paloivat. Suurin osa", Elizabeth sanoi. Hän muisti äkkiä palavan takkinsa ja liekkien kuumuuden.
"Hm. Palaamme pian hakemaan sinut.", Orb sanoi.
"Darell?" Elizabeth muisti äkkiä. "Ja hyödykkeet?"
"Ensimmäinen elossa, toiset kunnossa. Kirjoitan raportin. Sinulla on paljon tehtävää. Ikävä sanoa, mutta nykyisessä mallissa on... ongelmansa. Mutta odota siinä. Jatkamme tästä myöhemmin. Työtä on. Paljon. Tuote ei ole vielä myyntikunnossa", Orb sanoi.

Elizabeth kuittasi ja sulki radion. Ja odotti. Ja odotti. Ja odotti. Liikkumatta, hiljaa, keskittyen hengittämiseen. Hän oli elossa.

Mutta hänet löysivät ensin kuitenkin aivan eri miehet.
"Tohtori!"
"Lekuri!"
"Ei vastaa. Mutta kai sen täällä pitäisi olla. Se hattupää sanoi niin."
Mitä?
"Lääkäri!"
"Täällä!" Elizabeth sai huudettua. Mitä hän oli tekemässä? Keitä he olivat? Voi Keisari - ne metsästäjät. Nuo asut.
"Voitko liikkua? Nousta?"
"En. Miksi te? Missä Orb on?"
"Ai, se hattumies? Tavattiin ne, koko joukko. On se perhana. Mikä sotku. Warppi nielkööt ne sekopäät. Mitä paskaa. Ja te olitte täällä samaan aikaan - perhanan vaarallista seutua! Vaan teidän varusteista päätellen osaatte myös pitää huolta itsestänne. Mitä te täällä teitte?"
"Te... ette tiedä? Mitään? Mitä Orb sanoi?"
"Mitä? En minä tiedä. Muut puhuivat."
"Ei... mitään. Olin vain... töissä", Elizabeth sanoi. Ja päätti pitää suunsa visusti kiinni.

Ahriman_51 kirjoitti:
Kerrosta alemmalta tasolta tullut Tuholaistorjunta firma on päättänyt laajentaa bisnestä ja käyttää jättiläisötököitä vastaan käytettyjä aseita vähän muuhunkin.

Tehtävänä oli saapua nopealla varoitusajalla keskelle tulitaistelua pelastamaan jokin yksityinen aivolekuri. Paikalle saavuttaessa rytinä oli jo täydessä vauhdissa - joka oli ilmeisesti alkanut uskonnollisen kiihkojohtajan salamurhasta.

Ylätasanteelta karkuun pinkovaa lekuria suojattiin raskaalla tulituksella kiihkoilijoita vastaan. Alkuun kaikki tuntuikin menevän oikein hyvin, kunnes kiihkojen toinen ryhmä, jonkinsortin puhditusjoukko, hyökkäsi sivustasta sylkien kadut täyteen tulta.

Tuholaispartio jakaantui kolmeen ryhmään; Hätystelijäpojat (jotka tavallisesti penkoo rotat esille) lähtivät liekinheittimiä vastaan mukanaan firman sekopää johtaja sekä raskasta liekinheitintä käyttävä Nest.

Konekivääriä kantava Egg johti toista ryhmää, jonka tarkoitus oli kahden kiväärimiehen voimin turvata tarkka-ampujille hyvä sijainti.

Yksi liekinheitin-suippohattu esti tarkka-ampujien nousun ylemmille tasoille, jotka joutuivat tyytymään niihin asemiin mitä nopeasti löytyi. Rynnäkkökiväärit tiputtivat ensimmäiset päin rynnivät viholliset maahan samalla kun konekivääriä asennettiin paikalleen. Vastahyökkäyksessä kiihkoilijoiden johtaja naputti haulikolla ryhmää matalaksi, jonka seurauksena toinen kiväärimies Left sai hirveitä vammoja (old battle wound). Myös konekivääri tipahti tulituksessa, joka jätti selustan hyvin paljaaksi.

Sillävälin toisella rintamalla hätystelijäpojat etenivät kohti ahdasta kujaa mistä kiihkoja tuntui pursuavan. Ensimmäinen liekkimeri sulatti Ant-pojan kaasunaamarin kalloon kiinni, eikä hänestä jäänyt nättiä ruumista äidille haudattavaksi. Mitäköhän vakuutusfirma tykkää tästä...

Joukon johtaja osoitti taas rauhallista luonnettaan syöksymällä liekinheittimiä päin ja ampuen halikolla vihollisia välittämättä palavista työntekijöistä tulilinjalla. Hörhöt polttivat lopun löpön johtajaan, joka ei kuitenkaan suostunut palamaan hengiltä. Nest sai hikoilla kunnolla saadakseen maassa ryömivän managerin turvaan.

Päivän sankari oli kuitenkin kuolemansairautta poteva Malady joka pieksi tulimieren keskellä hörhöjä turpaan patukalla oikein isän kädestä (jonka myötä sai iniative bonusta ja evade skillin!).

Tilannetta pahensi vielä tarkka-ampujien surkea sihti ahtaissa käytävissä. Selustaan pääsi hiipimään vielä yksi sekopää ketjujen kanssa, joka hakkasi Hunter-kiväärimiehelle kauheat arvet kehoon (Horribly scars).

Hallitsematon tilanne päättyi hallitsemattomaan pakoon, mutta tehtävä tuli jotakuinkin suoritettua. Haavoittunut lekuri saatiin kopattua mukaan, josta saa kiittää Alin hätystelijäpoikaa joka syöksyi kiihkojohtajan kimppuun ja onnistui lyömään hänet kanveesiin.

Tästä ei voi kuin jatkaa eteenpäin kohti palkkasotureiden uraa. No, voi niitä jättiläisrottiakin hoidella sunnuntaisin. Kunhan rahaa löytyy.

Pikku kirjoitti:Arkkidiakoni Augustus siisti taistelussa tahtiintunutta hiippaansa. Hänellä ei ollut muistikuvia taistelusta, hän oli lyönyt päänsä ja menettänyt tajuntansa suojautuessaan vihollistulitukselta. Raportti kahakasta kuitenkin kertoi totuuden taistelun kulusta.

Uskolliset diakonit Sixtus ja Callixtus olivat molemmat suoriutuneet jälleen loistavasti. Sixtus oli polttanut kaksi sairaita ihmiskokeita harjoittavan kirurgin alaista ja Callixtus oli ampunut yhden ja polttanut toisen tuholaistorjujiksi itseään kutsuvaa saastaa.

Veli Marcellus oli kostanut johtajaansa vastaan tehdyn raukkamaisen hyökkäyksen ka ampunut hyökkääjän, tämä oli ilmeisesti myös ollut kirurgin palkollisia. Tämän lisäksi Marcellus oli tehnyt yhden tuholaistorjujista toimintakyvyttömäksi. Muut veljet olivat tuottaneet pettymyksen, tosin olivat sentään pysyneet elossa.

Uusista noviiseista sekä Benedictus että Gregorius olivat rynnäköineet täynnä vihaa kerettiliäisiä kohtaan ja molemmat polttaneet kaksi tuholaistorjujaa elävältä. Oikein esimerkillistä toimintaa, molemmat ovat varmasti kohta valmiita veljeysriittiinsä. Valitettavasti yksi raivopäinen tuholaistorjujasaasta oli päässyt nuijimaan Benedictusta ja aiheuttanut tälle pysyvän vamman, toivottavasti siitä ei aiheudu haittaa tuleviin puhdistuksiin. Severinius ei ollut onnistunut osumaan pistoolillaan kohteisiinsa, ehkä hänelle on annettava vain aikaa.

Taistelukentällä oli näkynyt myös muita jumalan sanaa levittäviä, vääräoppista saastaa. Ehkä heidät voi vielä pelastaa ja paluttaa ortodoksiselle polukle.

Taistelun jälkeen löytynyt asekätkö tulee auttamaan suuresti seuraavan puhdistuksen toteutusta.

Augustus asetti siistityn hiipan takaisin kaljulle päälaelleen ja aloitti iltamessun valmistelut...

Followers of the Faceless God kirjoitti:Shadows.

Sparks fly. Flames of Righteusness.

He Speaks. We Listen.
Hear. Obey.
Engulf. Extend. Cast away the Flames.

Look into the face of Madness. See. There is no hope for the Spark.
Veil engulfs all.
New player enters the Game. Two sides of the coin.

Shadows devour the Light. Light casts Shadows away.
The Light grows Weaker. Corruption spreads from Within.

Corpses cast Shadows on the ground.

He Speaks. We Listen.
Hear. Obey.

Approach. Pale moon arises.
They burn like Incandescent Suns.

Shadows rise to meet them. Pose to strike. Draw the blade.

Cast away. Suns burn too bright.
Shadows return to their birthplace.

In the valley of death

Gilaelin kirjoitti:Eksoottisella hieronnalla itseään mainostava Pinkki Sukkanauha oli sektori 55.5:n kehutuimpia porttoloita ja pubeja. Bordellin juomat olivat välttäviä ja siellä tarjoillut einekset vain harvoin aiheuttivat ruokailijalle kuolettavan ripulin, mutta paikan tytöt ja pojat olivat ensiluokkaisia ammattinsa harjoittajia, joiden takia, niin kerrottiin, ihmisiä saapui käymään Pinkissä Sukkanauhassa pitkienkin matkojen takaa. Ei niin, että pubi olisi ollut erityisen keskeisellä paikalla, tai helppo löytää. Kaukana sektorin kuhisevista kauppapaikoista, usean pimeän tunnelinmutkan päässä sijaitsi rätisevän lampun alla pinkiksi maalattu metallinen ovi, joka kätki sisäänsä tietyissä piireissä kuiskitun julkisen salaisuuden himon ja halujen talosta, sekä sen erityislaatuisista omistajista. Tuon oven sisäpuolella, huohotusten, murahdusten, kiljahdusten ja piiskan iskujen takana sijaitsi hiljainen perimmäinen huone, jonne asiakkaita ei koskaan ohjattu.

Tuon harmaan, askeettisesti halvoilla pöydillä ja tuoleilla sisustetun huoneen nurkassa istui Elysian Neran. Hänen silmänsä olivat kiinni, jalat taivutettu risti-istuntaan ja kädet olivat kietoutuneet puristamaan hänen rinnallaan roikkuvaa tulipunaista sielukiveä. Siniseen taittavat mustat hiukset ja paljas alabasterinvalkoinen keho, lukuun ottamatta valkoisia nahkahousuja. Rauhallinen hengitys. Eldar olisi voinut olla jonkin kauan sitten kadonneen jumalan patsas.

Hänen ilmeensä oli levollinen, mutta suljettujen silmien takana ajatukset ja kuvat valuivat tajunnan virrassa epäinhimillisen vilkkaassa kaaoksessa, josta vain eldarin tähdenkirkas psyyke kykeni erottamaan ymmärrettävää informaatiota. Ajatuksissaan vuosisatainen olento kävi läpi jälleen kerran viimeisimmän taistelunsa jokaisen liipaisimen painalluksen, jokaisen miekaniskun ja jokaisen tehdyn päätöksen. Se oli rutiiniharjoitus joka jokainen Illyonin soturiaatelinen opetettiin tekemään jo lapsena. Muistoissaan Elysian kuuli mon-keighin kivun kiljahdukset, haistoi heidän verensä ja pakotti itsensä olemaan antautumatta himolle, jonka se hänen sisällään nostatti. Satojenkaan vuosien jälkeen se ei ollut helppoa. Eikä tulisi koskaan olemaan.

Kun Elysian lopulta hitaasti heräsi meditaatiosta, hänen vihreänä kiiluvat kissansilmänsä kohdentuivat mieheen, joka hänen itsensä tavoin ei ollut ihminen, ja joka tuijotti häntä takaisin tutkivasti huoneen toisesta päästä. Yrlis Myrlisin olemus muistutti kallion kielekkeeltä saalistaan tarkkailevaa haukkaa. Toisin kuin Elysian, jonka haarniska ja aseet oli aseteltu tarkasti metalliselle lattialle hänen jalkojensa juureen, Yrlis oli pukeutunut komeaan eldar-soturin sotisopaansa ja seisoi selkä suorana vasten huoneen seinää. Elysianin vanhin ja luotetuin ystävä soi itselleen hetken merkitsevää hiljaisuutta, ennen kuin hän avasi suunsa ja huokasi:

”Tiedät että seison kanssasi minne menetkin ja mitä päätätkin, mutta pelkään silti että hukumme itse omaan ansaamme ennen kuin se laukeaa vihollisen ylle. Tämä paikka ei tee hyvää meille. Näen sen sinusta ja sinä näet sen minusta. Emmekä ole enää piilossa. Tuon spektaakkelin jälkeen mon-keigh alkavat etsiä meitä toden teolla – ja pitää meitä vihollisena.”

Elysianin ilme synkkeni. Siitä saakka kun Elysian ja hänen neljä soturiaan olivat ajaneet mon-keigh jengiläiset pakoon häntä koipien välissä, hän oli tiennyt joutuvansa käymään tämän keskustelun. Yrlis oli odottanut että kolme muuta eivät olleet paikalla, puhuakseen luottamuksellisesti komentajansa kanssa.

”Me emme joudu pyörittämään tätä läävää enää pitkään. He tulevat kyllä. Olemme heille vastustamatonta hunajaa, ystäväni. Ja mitä mon-keighin tulee; me annoimme niille sellaisen rökityksen, etteivät ne uskalla tulla takaisin. ”

”Elysian te tuin, mon-keigh ovat idiootteja. He tulevat aina takaisin – ja ensikerralla heitä on enemmän”, Yrlis vastasi ynseästi.

Elysian nyökkäsi vastahakoisesti. Hän tiesi sen olevan totta.

”Jengit liikehtivät nyt tavallista enemmän ja taistelevat keskenään. Jotkut ovat matkalla alemmille sektoreille. Kaikella todennäköisyydellä olemme näiden teräviä keppejä ja taskulamppuja aseinaan käyttävien katulasten prioriteettilistan pahnan pohjimmaisina”, Elysian kuittasi ärtyneesti, kuukausien Harrakis I:n vietetyn ajan tuottaman turhautuneisuuden nostaessa äkisti päätään. Tunne sai Elysianin väistämään Yrlisin katsetta.

Aikoinaan hän oli ystävystynyt mon-keigh vapaakauppiaan kanssa, joka oli pelastanut hänen henkensä. Hän oli palvellut miestä ja myöhemmin tämän poikaa vapaakauppiaan aluksella vuosia, ennen palaamistaan takaisin Illionin tekomaailmaan. Vuosikymmenet, saati sitten kuukaudet olivat eldarille lyhyt aika, mutta juuri tuon kokemuksen takia Elysian oli valittu tähän tehtävään. Ja kenties, myöntämättä sitä itselleen, juuri tuon kokemuksen takia hän oli ottanut tämän tehtävän, jonka onnistumisesta hänellä ei ollut mitään takeita, ilomielin vastaan.

”Tiedät mitä lähteemme kertovat: planeetan kuvernööri on alkanut kiinnittää epätavallisen paljon huomiota myös tähän sektoriin. Ja sitten ovat vielä ne sekasikiöt…”

”Kuvernööri pelaa jotain omaa peliään. Mon-keigh:n politiikka ei liity meihin”, Elysian tiuskaisi katkaisten Yrlisin painokkaat sanat.

”Ja entä jos kuvernööri ja me pelaammekin samaa peliä? Meidän on liikuttava alaspäin ja pian Elysian te tuin.”

Vastaus oli Elysianin huulilla, kieli terävänä vasten kitalakea, kun huoneen ovi avautui ja strobovalojen keilat valuivat sisään huoneeseen mon-keigh:n jumputusmusiikin säestämänä. Kahden ystävän välille jäi joukko lausumattomia sanoja. Kun ovi sulkeutui, sisäpuolelle oli astunut pitkä, huppuun ja nahkavaatteisiin pukeutunut hoikka mies, nuori, tiukkoihin vaatteisiin pukeutunut nuori poika ja rinnat paljaaksi jättävään mekkoon puettu sievä punatukkainen tyttö.

Uluel Faen laski huppunsa, paljastaen suipoilla korvilla, blondilla irokeesilla ja leveällä virneellä varustetut kasvonsa. Eldar-soturin kädet puristivat lempeästi sekä tytön että pojan takapuolia, hänen ohjatessaan molemmat vakoojansa ja rakastajansa sisään huoneeseen. Elysian haisti halvan ja kuraveden makuisen mon-keighien litkimän alkoholijuoman hajun Uluelin hengityksessä.

”Elysian-herra; Andy ja Amy löysivät sen varaston. Huhut olivat totta”, mies sanoi.

Elysian suoritautui tuolissaan, nuolaisten ohuita huuliaan, ja Yrlisin silmät välähtivät hämärässä huoneessa.

”Menivätkö he sisään? Näkivätkö he sen?” Elysian kysyi ja tunsi sykkeensä nousevan.

Uluel kumarsi päätään, yhä hymyillen: ”Eivät herrani. Käskin heidän pysyä poissa hankaluuksista. Muutkin etsivät sitä varastoa ja paikka on jo valmiiksi vaarallinen - jättömaata jonne katoaa ihmisiä päivittäin. He kohtasivat matkallaan tusinan verran puoliksi syötyjä ruumiita”. Uluel kopautti Andya olkapäähän ja vaihtoi vähäisempään goottiin: ”Kertokaa Elysian-herralle mitä näitte.”

Andy, kuusitoistavuotias kauniilla kasvoilla ja vikkelillä hoksottimilla siunattu rattopoika avasi suunsa ensin. ”Löysimme sinne vähän käytetyn, vanhan tien. Ei se ole salainen – tai ei ainakaan niin salainen että muut eivät käyttäisi sitä myös, mutta ainakaan kaikki eivät tiedä siitä. Siellä oli jälkiä, joten varmaankin sektorin muutkin jengit tietävät pian tiestä. Oli myös paljon mätäneviä ruumiita. Mutta muistan reitin, piirsin sen ylös”, poika sanoi ylpeänä.

”Pääsitte varaston luo? Näitte mitä sen sisällä oli?” Elysian kysyi, onnistuen pitämään äänensä vakaana.

Poika nyökkäsi. ”Se on iso rakennus ja ilma väreili oudosti sen ympärillä. Emme ensin uskaltaneet mennä sinne, mutta kun mitään ei tapahtunut hetkeen, Amy kiipesi katsomaan ikkunasta, taipuisampi kuin on.”

Elysianin katse siirtyi nopeasti tyttöön, joka puri huultaan ja vaihtoi painoa jalalta toiselle, kuin miettien kuinka pukea näkemänsä sanoiksi.
”No?” Elysian kysyi lopulta kärsimättömänä.

Tyttö kurtisti kulmiaan.

”Kiipesin katsomaan toisen kerroksen ikkunasta, mutta en mennyt sisään. Olisi sinne päässyt jos olisi halunnut. Siellä oli huone joka oli hämärä, eikä siellä ollut kalusteita. Vain arkku. Ehkä kahden jalan pituinen ja yhden syvä. Sen pinnassa oli jotain kirjoitusta, jota en ymmärtänyt. Se hohti himmeästi. Katselin sitä hetken ja kun ajattelin, että ehkä menisin sisään, hohto alkoi kirkastua. Ne kirjaimet paloivat kuin liekit. Silloin me lähdimme.”

Elysian kiitti nuoria ja Uluel ohjasi heidät ulos. Kolme eldaria jäivät huoneeseen, jonka täytti hiljainen jännitys.

”Tämä leviää pian. Puhutaan jo, että pimeillä markkinoilla arkusta maksetaan ruhtinaallisesti krediittejä”, Uluel sanoi katsoen Elysiania kysyvästi.

Soturiaatelinen ei sanonut mitään, vaan pyöritti otsahiuksiaan sormensa ympärille mietteliäänä.

”Se voi olla mitä vain, eikä välttämättä liity tehtäväämme”, Yrlis sanoi.

Elysian nyökkäsi.

”Ehkä ei. Mutta tiedät hyvin että jos liittyy, emme halua ottaa riskiä että arkku joutuu paikallisten jengien käsiin.”

Uluel kohautti olkapäitään. ”Ainakin siitä maksetaan meille.”

”Jos sanot että lähdemme sen perään, me lähdemme sen perään”, Yrlis sanoi.

Elysian ei miettinyt enää pidempään.

”Me menemme. Uluel, hae Illyron ja Jinnae.”

”Kyllä herra.”

Kun Elysian ja Yrlis jäivä taas kahden pieneen, metalliseen huoneeseen, Yrlis hymyili väsyneesti.

”Minä luotan sinuun Elysian te tuin”, hän sanoi.

”Ja minä sinuun Yrlis te tuin”, Elysian vastasi.

Vaikken luottaisikaan itseeni.

Hän nosti maasta miekan ja veti sen huotrastaan. Kauniin aseen terä oli peilikirkasta hopeaa, jonka pinnalla hohti yksi ainoa tulipunainen riimu.

Rune kirjoitti:Hän vapisi yhä. Vapinaa ei tahtonut saada loppumaan. Vesi valui hänen ylitseen. Hän hinkkasi taas mustia jälkiä jotka ihomaali oli hänen käsivarsiinsa jättänyt. Ne kuluivat hitaasti pois. Mutta vapina ei lakannut. Elizabeth puristi polviaan leukaansa vasten ja istui valuvan veden alla. Varaaja tyhjenisi taas pian. Hän vapisi.

Tämä oli jo kolmas päivä siitä kun hänet oli saatettu huoneeseensa, Katarnin hänelle tarjoamaan huoneeseen. Elizabeth oli saapunut rähjäisenä, repaleisena - riekaleisena. Hän vapisi jälleen kun hän muisti maskit kasvojen edessä, ja sen kaiken hölynpölyn.

Mutta miten joukko ihmisiä pystyisi toimimaan yhdessä päivästä toiseen jos se oli pelkkää hölynpölyä, arvuutuksia, ja toisiinsa liittymättömiä sanoja?

Suihku naksahti, ja veden tulo lakkasi hiljalleen. Elizabeth istui harmaan suihkun harmaalla lattialla vielä hetken. Sitten hän nousi, vavahti, otti tukea reilingistä ja nousi jälleen. Hän kuivasi itsensä ja lyhyet hiuksensa. Ruumiintoimintomonitori hänen värttinäluussaan näytti tervettä vihreää valoa. Tyhjä muistisiru löytyi rasiasta hyllyltä täysien sirujen vierestä. Se löysi tiensä sirupäätteeseen hänen niskassaan. Tuttu nipistys kun hänen selkäytimeensä kytkeytyvä portti imaisi sirun.

Elizabeth pukeutui. Hän oli uusinut koko vaatekertansa. Hän otti hengityssuojaimensa, mutta ei laittanut sitä vielä paikoilleen. Hänen hengityksensä pihisi ja vinkui, kuten aina. Hän katsoi hyllyllä olevia stimulanttipiikkejä. Hän vapisi yhä sulkiessaan silmänsä. Sitten hän otti piikin hyllyltä, liitti sen niskasta löytyvään annosteluliittimeen, ja tyhjensi nesteen suonistoonsa. Vapina lakkasi. Elizabeth nosti hengityslaitteen kasvoilleen, kiinnitti sen, kytki, ja hengitti taas vapaasti. Kipu hänen keuhkoissaan helpotti.

Tohtori Falken, neurokirurgi, astui ulos ovesta.

- - -

Orb Katarnin työhuone oli koristeltu ja käytännöllisen viihtyisä. Kovapuinen pöytä oli perintöä. Sen arvo oli valtava. Kaikki puinen oli tuontitavaraa. Orbilla ei ollut aavistustakaan kuinka pöytä oli päätynyt alasektoreille, eikä se häntä juuri kiinnostanutkaan. Hän ei tuntenut materiaalia sen tarkemmin, eikä se häntä kiinnostanutkaan. Hän ei tiennyt kuinka sitä valmistettiin, eikä se häntä kiinnostanutkaan. Häntä kiinnosti tällä hetkellä vihreänä vilkkuva pääte.

Siitä oli neljä päivää kun he olivat käyneet rutiininomaisella operaatiolla sektori 55.5:n kauemmaisemmilla seuduilla. Damienien kenttäkoe. Niitä tehtiin nykyään viikottain, ja Elizabeth huolsi hyödykkeitä päivittäin. Hyödykkeiden hyödyistä voi tosin olla montaa mieltä. Ne sai toimintakykyisiksi, ja ne pysyivät staattisina kun halusi. Elizabethin stimulantit ja käynnistyssanat toimivat. Teoria toimi. Mutta Damien ei ollut vielä hyödyke, sanan oikeassa merkityksessä. Ne olivat vasta kokeen tasolla.

Neljä päivää kenttäkokeesta, joka osoittautui kohtaamiseksi heille täysin tuntemattoman joukon kanssa, joka äityi tulitaisteluksi. Orb oli ollut salaa kiinnostunutkin satunnaisesta kähinästä, sillä se olisi näyttänyt Damienien kyvykkyyden, mutta sitten kaikki oli mennyt päin helvettiä. Kyseessä ei ollut satunnainen rosvojoukko. Se oli jotain ennen näkemätöntä.

Orb huokaisi. No. Lopulta Elizabethia vartioineet kumottiin, ja kaikista henkilöistä juuri hän oli se jonka kasvomaskein naamioidut sekopäät olivat kaapanneet. Hänen kommunikaattoriinsa oli seuraavana päivänä tullut vaade hänen sukunsa hallitsemasta köyhästä kaivostyömaasta naisen henkeä vastaan. Elizabeth oli löytynyt lopulta sovitusta paikasta, varusteistaan riisuttuna, ja omituisia, häiritseviä merkkejä täyteen maalattuna. Ja tärisevänä. Jos jostain oli rokotettu, oli se hänen psyykeensä, ei maallinen omaisuutensa.

Häiritsevintä oli se, että Orbin oli täytynyt lukea saamansa viesti lukuisia kertoja saadakseen siitä mitään selvää. Teksti oli imperiumin yleistä, kyllä, mutta sanat sekoittuivat toisiinsa ja saivat aikaan omituisia, lähes käsittämättömiä lauseita.

Orb tuijotti yhä päätettä. Siinä oli taas yksi käsittämätön viesti kommunikaattorikentässä. Hölynpölyä. Siansaksaa. Hän ei saanut siitä mitään selvää. Eikä se viesti ollut ainut hänen saamansa.

Orb huokaisi. Hän siirsi viestien lähettäjän roskapostiin. Hänellä ei ollut aikaa jonninjoutavuuksiin. Hän avasi uuden sivun päätteestä, ja luki vielä informanttinsa lähettämän viestin. Huhu jostain arkeoteknologisesta löydöstä oli tuttu. Huhuihin ei ollut luottamista. Tietoon ja lähteisiin oli.

Elizabeth tarvitsi kaikkea antiikkista teknologiaa mitä vain. Mutta se maksoi rahaa, ja oli harvinaista. Tämä olisi yrityksen arvoista. Hän oli investoinut jo niin paljon siihen naiseen, etteikö hänen kannattaisi ottaa nyt riskejä. Koko projekti oli yksi iso riski.

Ja jos projekti Damien onnistuisi, hänellä olisi paikka taivaassa. Hänellä oli kanavansa. Ja kanavilla oli tarpeensa.

- - -

Alue oli vanha tehdasalue. Ja se oli vanha. Heille ei ollut aavistustakaan miten vanha, ja mihin tarkoitukseen se oli aikanaan ollut. Nyt se oli yhdentekevääkin. He olivat lähteneet liikkeelle hetimmiten, ja vaikutti siltä että he olivat tulleet paikalle ensin. Putkistoissa kulkevat Anna Bure ja yläsektorien veteraani, koodinimi Maxima, olisivat pian valmiit laskeutumaan. Radio rätisi ja suhisi.

"Darell, valvo hyödykkeitä. Kytkentä kaksi minuuttia lähdön jälkeen. Erkanemme teistä sopivasti. Antonino johtaa nuoria. Tohtori, kanssani."
Elizabeth nyökkäsi. Hän ymmärsi vähemmälläkin. Ja oli samalla huojentunut.

Taisteluilla tuntuu olevan aina samanlainen kaava. Ensin on hiljaisuus, eteneminen, viestinvaihto, tunnustelu, ja sitten - riippuen henkilön osallisuudesta - joko lyhyt tiedottomuus äänien jälkeen ja pelko, tai sitten silmitön kauhu ja lihaksiston reaktiokyky toiminnan keskellä.

Tällä kertaa viestinvaihto ja silmitön kauhu sekoittuivat keskenään.

Radiossa rätisi ja kajahteli.
"Mikä helvetti tuo on?!"
"Mistä ne tulivat?"
"Näitkö? Mihin se meni!"
"En näe sitä missään."

"Mistä on kysymys", Elizabeth kysyi raunioituneen rakennuksen toisessa kerroksessa, selkä seinää vasten. Orb oli laskeutunut polvensa varaan kaidetta vasten, ja tuki bolteriaan siihen.
"Nuo", Orb sanoi ja laukaisi. Huti. Ihmisennäköiset olennot tuntuivat olevan ensin siinä, ja sitten jossain toisaalla. Orbin oli vaikea kohdentaa katsettaan. Hän kääntyi nojaamaan kaidetta vasten.
"Mitkä nuo?" Elizabeth kysyi, ja vilkaisi. Hän sai silmäkulmaansa liikettä, muttei muuta. Ilma väreili hetken jossain, ja sitten taas ei. "Mitä ne ovat?"
"En tiedä."
"Mitä?!" Elizabeth älähti ja haki taas suojaa. Hän veti esiin plasmapistoolin kotelostaan.
"En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa."
"Miten se on mahdollista?"
"Helvetti, Elizabeth, minä en tiedä!"

Orb tarkasteli tilannetta bolterinsa tähtäimen läpi muutaman sekunnin välein. Raunioitunut rakennus oli heidän edessään, ja Damienit lähestyisivät Darellia suojaten vasemman puoleista ovea. Maxima ja Anna antaisivat tulitukea. Heillä oli täydellinen näköyhteys suoraan raunioihin. Olivat ne mitä olivat, hänen joukkonsa olisi valmis. Yksi yhtä vastaan.

Ja sitten heidän radionsa särähti julkiselle taajuudelle.
"Kasvoton herra näkee teidät", kähisevä ääni lausui. "Hän tietää, hän kuulee, hän näkee."
Elizabeth kirkaisi. Valtava plasma-ammus rysähti kattoa kannattelevaan, valtavaan palkkiin heidän yläpuolellaan. Koko rakennus tärisi, ja heidän niskaansa satoi ryönää ja rojua.
"Ei voi olla totta", Elizabeth ja Orb manasivat, ensimmäinen kauhuissaan, toinen raivoissaan.
"Ne taas, ne naamioidut miehet!" Elizabeth rääkäisi. Hän vapisi taas.
"Miten Keisarin nimeen ne löysivät tänne?"
"Pimeys. Valo. Varjot. Kaikki kasvottoman herran orjia. Ne näkevät. Ne kuulevat. Ne tietävät aarteesta!" Ja ääni nauroi radioon.

Ja sitten seurasi silmittömän kauhun lisäksi myös lihaksiston reaktiokyky. Laukaukset alkoivat, ja rauniot heidän ympärillään tuntuivat kuhisevan elämää. Orb näki nyt hahmoja, joiden haarniskat olivat yliluonnollisia ja ylimaallisia. Ne vääristivät todellisuutta ja saivat hänen silmänsä vettymään. Ne etenivät rakennukseen. Hän kuuli räjähdyksen, toisen, laukauksia, mutta siirsi äkkiä huomionsa maantasaan. Hänen väkensä oli jäänyt tuleen. Ja naamioin varustetut miehet liikkuivat raunioissa kohdistaen tulensa heihin - heihin - aina vain heihin - ja jättivät luonnottamat hahmot sikseen.

Orb yritti puhua yleistaajuudelle, kysyä keitä he olivat ja mistä oli kysymys - mutta turhaan. Hän ei saanut tolkullista vastausta.

Kyllä, arkoteknoaarre oli varmasti siellä. Ja nyt se oli noiden hologrammiolentojen. Ja kasvottoman herran mitkä-lie-sekasikiöt olivat niiden kätyreitä. Se oli ansa Katarnille. Mutta kenestä Keisarin nimeen he olivat saaneet näin suuren vihamiehen? Siinä ei ollut mitään järkeä. Orb ei saanut siihen tolkkua.

Eikä sille ollut nyt aikaakaan.

"Vetäytykää. Kaikki pois. Pois! Suorinta tietä, pois!" Orb huusi heidän taajuudellaan. Yleistaajuus täyttyi messuavasta sekasotkusta. Se oli tukossa, eikä Orbilla ollut mitään mahdollisuutta vastata messuaville sekopäille. Uusi plasmalaukaus sai läheisen rakennelman seinän sortumaan. Heille naurettiin. Orb vilkaisi vielä aukiolle päin. Viisi yliluonnolisen oloista hahmoa poistui paikalta valtava arkku mukanaan. Ne viilettivät aukean poikki. Helppoja, naurettavan helppoja maalitauluja. Ja kasvottomat miehet saartoivat hänen joukkonsa.

Orb kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi äkisti. Elizabeth tärisi kauttaaltaan. Hän istui vavisten seinää vasten, ja mutisi itsekseen.
"Elizabeth", Orb sanoi ja polvistui naisen viereen. Hän puristi kouristuksenomaisesti pistoolinsa kahvaa ja toisti ei, ei, ei, ei.
"Elizabeth!" Orb toisti.
"Miten ne löysivät meidät? Keitä he ovat?"
Orb tarttui naisen käsivarteen, mutta jätti riuhtaisematta. Sekunnit olivat minuutteja. Miten?
"Vaatteeesi", hän sanoi.
"Mitä?"
"Vaihdoit ne kaikki. Poltit kaikki vaatteesi", Orb sanoi.
"Kyllä. Tottakai. Kuten käskit."
Orb mietti silmänräpäyksen. Sitten hän tarttui tohtorin hengityssuojaimeen, painoi nappia joka irrotti sen, ja tönäisi sen perään syöksyvän Elizabethin seinää vasten. Orb pudotti sen maahan, tähtäsi aseellaan sitä kohti, ja laukaisi. Hengityssuojain räjähti tuhansiksi siruiksi. Orb tarttui Elizabethiin, ja nykäisi huohottavan tohtorin peräänsä. He juoksivat. Elizabethin hengitys rahisi ja vinkui.

Ja vaikka taistelukenttä jäi heidän taakseen, raikui ja helisi heidän korvissaan mielipuolinen nauru ja sekopäinen sadattelu radion yleistaajuudella.
"Keitä he olivat?" Elizabeth kysyi heidän levätessään hetken. Hänen keuhkonsa eivät jaksaneet. Hän sai taas yskänkohtauksen. Loogisuus ja ajattelu saivat taas vallan. Hän häpesi. Häpeä oli hänen päällimmäinen tunteensa. Minkään, kenenkään toisen ihmisen ei pitäisi pystyä vaikuttamaan häneen näin. Hän ei ollut lainkaan varma mitä hänelle tapahtui.
Orb katsoi häntä pitkään syvälle silmiin, ja käsitteli kysymystä.
"Minua ei kiinnosta. En aio olla heidän kanssaan ikinä missään tekemisissä. Ja Keisarin nimeen, koko sektori 55.7 saa kuulla heistä. Heidät ajetaan maahan ja lokaan. Heistä ei jää jäljelle mitään. Kunniattomat paskiaiset."

Varapalmus kirjoitti:Kaiken kaikkiaan, päivän taistelu ei ollut auttamaton pettymys. Jopa tuo monien etsimä aarre oli hetken aikaa ollut 'Naamion' käsissä, mutta viime hetken petturuus niin sanotuilta 'uskonveljiltä' oli pakottanut Arkellin soittamaan perääntymiskäskyn. Tärkein oli kuitenkin löydetty: Kartta Oikeamielisten ikivanha asekätkölle. Ja tämäkin vain siksi että, vastoin kaikkia odotuksia, eräs noviiseista, 'Nuija', oli jäänyt taistelukentälle perääntymiskäskyn kuuluttua etsiäkseen kartan sisältäneen dataliuskeen.
Harva oli odottanut pojan palaavan enää, olihan tämän nähty tipahtavan katolta petturimaisen Arkkilehtorin ampumana. Mutta ei, illan hämärtyessä tämä oli palannut, verisenä mutta voittoisana, kallisarvoinen liuska kädessään. Hänet oli hetimmiten julistettu sankariksi, ja isä Jones oli jopa muistanut tätä seuraavan aamun seremoniassaan. Kuitenkaan, kukaan ei ollut odottanut itse profeetan saapumista paikalle...
------
Salissa vallitsee täysi hiljaisuus, viidenkymmenen Oikeamielisen polvistuttua profeettansa eteen tämän noustessa messuhallin lavalle. Hetken vaikenemisen jälkeen, tämä päästi hiljaisen hymähdyksen.
"Nouskaa, veljet ja sisaret. Valmiutenne tekee teille oikeutta, mutten ole täällä tänään hakeakseni kunnianosoituksia. Ei, ne säästettäköön tänään toiselle." Hänen pehmeässä, isällisessä äänessään on hievahdus mekaanista särähtelyä.

Ei ihmekään. Vain viikko sitten, profeetta oli kärsinyt vakavan vamman taistelussa. 'Tuholaistorjujiksi' itseään kutsuvien vääräuskoisten taistelija oli onnistunut iskemään tämän melkein hengettömäksi, puukottaen häntä vain tuuman ohi sydämestä. Kuitenkin, Jumalan suojelus oli ollut profeetan yllä ja tämä oli selvinnyt hengissä, joskin hädin tuskin. Hän olisi tuskin pystynyt enää lähtemään uudestaan taistelukentälle, ellei eräs Lahkon suosijoista olisi ollut taitava bio-kirurgi. Nyt...Suurin osa profeetan rintakehää oli korvattu teräksellä, harmaan metalliset bioniset osat kontrastina tämän tummalla iholla.

Noustessaan, seurakunta näkee yhden sotureistaan, Veli Rohkean, lavalla profeetan vierellä, pitkä puinen laatikko käsissään. Arkell jättää tämän huomiotta, jatkaen puhumista, puhdas viha tihkuen sanoistaan: "Eilinen oli erittäin lähellä täydellistä pettymystä. Voitto, viety nenämme edestä alhaisen petturuuden takia. Tärkeä asepiilo melkein menetetty puhtaan huolimattomuuden takia..." Vaiettuaan hetkiseksi, puhe jatkuu, nyt lempeämmin, ylpeänä:
"Melkein. Ilman yhtä urheista nuoristamme, olisivat seuraavat viikot olleet erittäin niukkoja. Mutta kiitos hänen urheutensa, Oikeamielisten tehtävä voi jatkua ilman keskeytystä. Noviisi 'Nuija'. Nouskaatten."

Ojentaen kätensä alas, hän viittoo nuorta soturia, jonka toverit ovat siirtyneet pois hänen ympäriltään, nousemaan lavalla kanssaan. Poikaparka näyttää hädin tuskin ymmärtävänsä mitä on tapahtumassa, mutta hänen ilmeensä on haltioitunut. Profeetta on puhunut hänelle, ja vain hänelle. Vapisevin askelin, hän nousee lavalle ja heittäytyy polvilleen profeettansa eteen. Profeetta laskee kätensä tämän päälaelle.
"Noviisi 'Nuija.' Vain muutama kuukausi sitten luovuit vanhasta elämästäsi, nimestäsi, ja luovutit itsesi tälle vanhalle miehelle. Vain kahdeksan viikkoa, ja jo nyt olet tehnyt minut ylpeäksi kuin uuden isän. Suurtekojesi vuoksi, täten julistan: Noviisi 'Nuija' on mennyttä, kävellyt läpi tulen ja puhdistunut. Nouse, Veli Tarkka."

Nuori mies nousee, kyyneleet silmissään, käsitellen vieläkin profeettansa sanoja. Hän ei melkein huomaa kuinka Veli Rohkea on avannut kantamansa laatikon, paljastaen uutuuttaan kiiltävän tarkkuuskiväärin. Arkell nostaa sen laatikostaan ja suutelee sen kylkeä, pyhittäen aseen ennen kuin laskee sen Veli Tarkan lievästi täriseville käsille, hymy suupielillään. "Ota vastaan tämä kunnianosoitus. Tuokoon se kuolemaa vääräuskoisille käsissäsi."

Pojan vetäessä kiväärin lähemmäs itseään, profeetta kääntyy takaisin hiljaista yleisöään kohti, ja kun hän puhuu, hän huutaa, puhdas raivo valloillaan: "Pyhittäkäämme hänet vihollistemme veressä! On aika kostaa 'Tuholaistorjujien' verinen loukkaus!"

Oikeamieliset olivat pian luonnollisessa olotilassaan: Raivonvaltaisessa hurmassa.

AgeofSignar116 kirjoitti:"Vastarinnan" johtaja Alvaro Flynn hätkähtää hereille unistaan ja tarttuu pistooliinsa. Rapinaa oven ulkopuolella. Kolahdus.
Olivatko vartijat jättäneet jonkin alueen huomioimatta? Jengin johtaja oli varma että hän oli kieltänyt ovensa ulkopuolella liikkumisen...

Hän käveli varovaisesti ovelleen ja katsoi ovessa olevan reiän läpi. Ei mitään. Ulkona oli vain isokokoinen torakka.

Torakka katsoo laiskasti häntä kohti. Outoa, normaalisi torakat eivät jää katselemaan ihmisiä.
Tuuli puhaltaa takaapäin. Alvaro Flynn kääntyy ympäri, nostaa pistoolinsa ja avaa suunsa huutoon...
Jota ei koskaan kuulu. Sanat tarttuvat kurkkuun. Pistooli tipahtaa kuurnan peittämistä käsistä.

Hänen edessään seisoo... ei, "seisominen" implikoisi että olennolla olisi jalat jolla seistä... hänen edessään leijuu varjomainen ihmisolento. Alvaro yrittää vetää puukkoaan tupesta, mutta ennen kuin hän saa jäähileen peittämää kättään tottelemaan, olento puhuu.
"Sector 55. Hunt.

We seek. You know your old masters. Old powers.
Fires of Revolution. Weapons. Arms.
Shadows conceal the corpses.

Stand. Walk as one of the Annointed.
You are Called. The Resistance Burns anew.
Get the Taken back.

The Faceless God Blesses you.

Alvaro Flynn"

Viimeisen sanan jälkeen Flynnin nenästä alkoi valua verta, ja kun hän sulki silmänsä, olento oli kadonnut.
Jäätävä tunne katosi käsistä, ja hän pysty taas vetämään henkeä.
Jälkeensä olento oli jättänyt kasan aseita.

Rune kirjoitti:

Promenada Griffonitasin valotaulut ovat huonossa kunnossa. Niissä pyörivät säännöllisesti ikiaikaiset propagandajulisteet ja jo kauan sitten vanhentuneet sektorikartat. Niitä ei ole voitu hakkeroida ja ylitsekirjoittaa vielä tähänkään päivään menessä. Itse taulut on kuitenkin kräkätty jo aikakausia sitten. Siihen kykenevät tosin vain harvat ja valitut, ja 'tauluhakkerien' ammattikuntaa pitävät yllä siihen koulutetut mestarit, ja taito siirtyy joko isältä pojalle tai mestarilta kisällille. Näiden osaajien myötä valotaulujen vaihtuva ilmoitustila on myös vaikutusvaltaisempien toimijoiden ja varakkaiden käsissä.

Keisari on kuollut!! Mätänevä luukasa!

---

Ilmoitus kaikille sektoreille 55.8-55.6!

Jengi, jotka kutsuvat itseään Kasvottoman kultiksi, ei ole luottamuksen arvoinen! He ovat ennalta-arvaamattomia ja verenhimoisia, eivätkä ole valmiita järkiperäiseen keskusteluun. ÄLÄ tee kauppaa heidän kanssaan, ÄLÄ neuvottele heidän kanssaan, ÄLÄ ota heiltä vastaan lahjuksia - tällöin vaarannat oman turvallisuutesi, ja teet ilmi muille toimijoille että vehkeilet järjestyksen vihollisen kanssa! Petturille ei kuulu kunnia tai oikeus yhteiskuntaan.

Jos olet joutunut jo Kasvottomien petturuuden kohteeksi, ota yhteys
Katarnin Emporiumiin

---

Gunlashin Työvoimatoimiston seuraava yleisötapahtuma aikaan 195.25.4 16:00. Varastot ovat pian jo täynnä! Myyntitarjouksia otetaan vastaan aina kahta päivää ennen yleisötapahtumaa. Toimenpide vakio A5. Seuraava toimenpide B1 kuukauden kuluttua.

---

Mehevimmät tytyt ja mureimmat poikaset Pinkistä Sukkanauhasta!

Salsa kirjoitti: Hylätyt rauniot olivat liki täysin pimeät, sektorin 55.9 rajamailla liikkuu enää aniharva. Ne olivat silti turvallisin paikka heille, ketkä olivat viimeisiä rippeitä ylemmillä sektoreilla käydystä vapaustaisteluista. Alvaron johtama joukko pystyi elämään varsin etäältä muusta kontaktista heidän löytämien ilmastointikanavien ja tunnelien avulla, ja täten liikkumaan sektorista toiseen reittejä pitkin, joita muut eivät tiedä.
Silti, Alvaro oli hämmentynyt. Hän tuijotti huoneensa lattialla lojuvaa kasaa aseita ja kuinka hänen luokseen oli löydetty ja päästy muiden rintamaveljien ohi pimeässä ja erittäin sokkeloisessa asuinkompleksissa. Hämmentyneisyys vaihtui pian kuitenkin loukkaantuneeseen olotilaan. Pari kulunutta pistoolia ei pelasta Fidelesin ahdinkoa. Viimeisin taistelu oli päättynyt epäsuotuisin merkein, Rhupertin käsi murtui, Leitz sai osuman silmäänsä joka on nyt tulehtunut pahasti, uskonlahkolliset onnistuivat varastamaan arvokasta teknologiaa ja kaapattu vanki ei suostu paljastamaan uskonlahkollisten asekätköä. Myöskään heidän rahat eivät tule riittämään pitkälle ellei jotain arvokasta ja rahaksi saatavaa löydy nopeaan.
Alvaro nousi makuualustaltaan, kampasi harventuneita hiuksia kädellänsä taaksepäin ja käveli kohti maassa lojuvia aseita. Pistoolit kädessä Alvaro marssi ulos asuinrakennuksesta puuttuvien ovien kautta kadulle ja heitti aseet päin katua.
Unet ovat unia, haavet ovat haaveita, mutta vastarintaa saati Harrakista ei pelasteta myyntiarvottomilla pistooleilla.

AgeofSignar116 kirjoitti:Tip. Tip. Tip

Vettä tippuu murtuneesta kondensaattoriyksiköstä. Torakka vilahtaa varjosta varjoon seinällä olevan lyhdyn vilkkuessa päällä ja pois.
Kadulla oleva tummaan viittaan pukeutunut hahmo odottaa, nojaten seinään. Vartija tuli hahmon kohdalle ja tiiraili hetken aikaa suoraan tumman viitan puomuihin, kunnes oudosti kiinnostavan mutta tyhjän seinän katsominen alkoi särkemään vartijan päätä. Hänellä oli tärkeämpääkin tehtävää. Kuten vartiointi. Aivan, hän oli vartioimassa.

Tumma hahmo näki kun Alvaro tuli asuntonsa seinässä olevan aukon kautta ulos kadulle ja viskasi hahmon lahjoittamat aseet maahan.
Alvaron palattua takaisin nukkumaan hahmo otti viittansa poimuista korttipakan, sekoitti sen ja nosti päälimmäisen kortin, ja repäisi sen keskeltä kahtia. Hahmo oli huvittunut. Alvaro oli kuvitellut että Olento oli tuonut aseet jengin pelastamiseksi.

Kun Alvaro seuraavan kerran astui ulos, hän näki että yöllä pois viskaamansa pistoolit olivat muuttuneet torakoiksi ja kirkkaanvärisiksi madoiksi jotka makasivat kuolleina kadulla...

Pikku kirjoitti:Augustus istahti työpöytänsä ääreen ja avasi sektoreita kuvaavan karttakäärönsä. Illan messussa oli ollut paljon uskollisia kävijöitä ja nuori Antonius oli liittynyt seurakuntaan. Nyt oli kuitenkin aika suunnitella kostoretkeä Fidelesin alueille. Nuo saastaiset jumalanpilkkaajat olivat vanginneet noviisi Severinuksen ja saavat nyt maksaa tästä vääryydestä.

Tiedustelutiedot olivat pitäneet paikkaansa, hylätyssä talossa oli ollut arvotavaraa sisältänyt arkku. Tiedonantaja pitänee polttaa roviolla, emme olleet ainoita joille tieto arkusta oli myyty. Tuholaistorjujat ja harhaoppiset fanaatikot olivat jälleen sotkemassa suunnitelmia, Orb Katarn oli sentään ottanut viime kerrasta opikseen. Alueella oli myös pelkuri-Fidelesit, joiden onnistui kaapata noviisi Severinus tämän rynnäköityä keskelle Fideles väijytystä. Fidelesit olivat ilmeisesti myös palkanneet saastaiset Tuholaistorjujat ihmiskilvikseen. Harhaoppisten kultti oli kuitenkin hoitanut Tuholaistorjujat pakosalle. Augustus oli itse ampunut kolme Fidelesiä yrittäessään pelastaa Severinusta. Harhaoppiset yrittivät varastaa kirkolle kuuluvan aarteen, mutta uskolliset diakonit Sixtus ja Callixtus estivät varkauden ja ajoivat Kulttilaiset pakosalle liekinheittimillään.

Arkussa oli ollut arvoesineitä myytäväksi sekä upea lamautusnuija, josta Augustus teetti itselleen uuden valtikan.

Huhut kertovat myös toisesta kultista, joka palvoo jotakin naurettavaa väärää jumalaa, kasvottomaksi taisivat sitä kutsua.
Toinen huhu kertoo Xenoista sektorilla jotka ovat teurastaneet niin jengiläisiä kuin siviilejä. On oltava varuillaan, Xenoja kohtaaminen on aina vaarallista.

Suunnitelma pelastusoperaatiosta alkoi saada muotoaan. Augustus siirtyi takan ääreen lukemaan pyhää kirjaa ja nauttimaan viinistä... Huomenna ilmassa tulee olemaan palavan lihan katku

Khormag kirjoitti:Huonosti valaistu ja likainen kuja planeetta Harrakis I:n sektorilla 56.1. Ilma on ummehtunutta ja haisee jätteiltä sekä erinäisiltä ruumiin eritteiltä, kujan muodostaa useampi ränsistynyt rakennus. Jostain kuuluu humaltunutta puheensorinaa, yhdessä taloista on ilmeisesti kapakka. Elias katsahtaa vielä pari kertaa ympärilleen varmistuakseen että kukaan ei ole varmasti katsomassa ja astuu sitten ulos talosta. Hän ottaa selältään kiväärinsä ja purkaa sen harjaantuneesti ja heittää osat kujaa reunustavien jätteiden sekaan ja lähtee juoksemaan kohti muiden kanssa ennalta sovittua tapaamispaikkaa. Elias hymyilee hiukan itsekseen, operaatio oli onnistunu hänen osaltaan täysin suunnitelmien mukaan. Toivottavasti muillakin on mennyt yhtä hyvin.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin Elias saapuu tapaamispaikalle. Tutun näköinen hahmo tulee esiin varjoista ja murahtaa: ”Elias, tilanneraportti?”
”Walt! Hienoa nähdä sinut täällä, kohde on eliminoitu. Oletko kuullut vielä muista” Elias vastaa leveästi hymyillen.
”Rurik ja Lascelles lähtivät juuri, operaatio on suoritettu. Mennään, muut odottavat.”

Matkalla kohti väliaikaista leiriään Elias ei voinut olla ajattelematta edellis viikkojen tapahtumia. Hän ja hänen miehensä kuuluivat vielä silloin suuremman ryhmittymän tai jengin soluun sektorilla 55.9, joka toimi pääsääntöisesti palkkataistelijoina, -murhaajina sekä tiedustelijoina, hoitaen useita erilaisia tehtäviä niin alemmille kuin ylemmillekin sektoreille. He olivat olleet jo kuitenkin pitkään tyytymättömiä asemaansa jengin sisällä. Ylempien tahojen käskyjen mukaan kaikkea säännösteltiin tarkasti ja tehtävienkin onnistuminen oli usein vaakalaudalla lähes puuttuvan tai väärän informaation takia. Tehtävistä saatava palkkakin oli surkeaa.

Viikko sitten kaikki oli kuitenkin muuttunut. Elias oli ollut muutaman ystävänsä, Waltin, Danten, Rurikin ja Lascellesin sekä parin muun, ei niin luotettavan jengiläisen, kanssa kartoitustehtävällä sektorilla 55.4, kun he olivat sattumalta törmänneet tunneliin joka oli johtanut heidät jonkinlaiseen ikivanhaan tehdaskompleksiin. Siellä ei ollut selvästikään käynyt kukaan aiemmin, ainakaan todella pitkään aikaan. Alueelta oli pikaisella kartoitukella löytynyt muutama kammio jotka olivat täynnä arvokkaan oloisia materiaaleja sekä epämääräistä teknologiaa, eikä se ollut lainkaan niin pahoin saastunut kuin sektorin muut alueet. Elias oli nähnyt heti heidän tilaisuutensa koittaneen. Tehdaskompleksin rikkauksien turvin heillä olisi ystäviensä kanssa resursseja jättää jengi ja aloittaa elämä puhtaalta paperilta.

He eivät voinneet tietenkään antaa muiden saada tietoa löydetystä alueesta, joten he olivat tappaneet partion ylimääräiset jäsenet ja palanneet jengin tukikohtaan tyhjin käsin. Elias oli kertonut esimiehilleen että heidät oli yllätetty ja tapetut olisivat kuolleet taistelussa, minkä jälkeen heidän oli ollut pakko paeta paikalta. Tarina ei kuitenkaan ollut mennyt aivan täydestä, ja kyselyitä oli tullut yhä enemmän ja enemmän. Tämä ei ollut jättänyt Eliaksen joukkiolle paljoa vaihtoehtoja, he olivat yhdessä päättäneet tappavansa solunsa johtajat, suojellakseen salaisuuttaan sekä aiheuttaakseen jonkin verran kaaosta jengin sisälle, minkä turvin he voisivat kadota helpommin.

Viimein tilaisuus murhiin oli koittanut, he olivat saaneet tiedon solun johtajien matkasta sektorille 56.1 raportoimaan viimeisimmistä tapahtumista jengin korkeamille tahoille. Suunnitelmaa oli keretty hioa vain muutamia päiviä, mutta siitäkin huolimatta kaikki oli mennyt erinomaisesti. Ainakin tähän asti...

Ahriman_51 kirjoitti:Tuholaistorjujien paremman elämän suunnitelmat tuhoutuivat lopullisesti kun heidän tukikohtansa käytiin polttamassa. Porukka hajaantui ulos firmasta pienempiin freelanceriporukoihin. Heitä saattaa nähdä tulevaisuudessa jossain taisteluissa tms...

Rune kirjoitti:"Lisää stimulantteja?" Elizabeth kysyi, ja kuivasi kätensä pyyhkeeseen. Darell veti henkeä ja puri hammasta yhteen. Mutta hän ei huutanut.
"Tiedäthän, se ei tee sinusta yhtään huonompaa kuin muista jos huudat. Tai pyydät lisäannoksen kipulääkettä. Hermostojen yhdistyminen vie monilta tajun", hän jatkoi.
"Jos tämän saa nopeammin ohi pysymällä tajuissaan, niin otan sen", Darell Bure puhisi yhteen puristettujen hampaiden välistä. Elizabeth nyökkäsi naiselle leikkauspöydän vierellä, ja Anna Bure kuivasi veljensä kasvoilta hikeä pyyhkeeseen.
"Kuinka haluat. Nämä hermostot kiinnittyvät muutamassa minuutissa. Jos olet yhä tajuissasi niin voimme aloittaa kyynärvarren yhdistämisen. Siihen asti meillä on aikaa", Elizabeth sanoi.
"Kunhan se hoituu", Darell sanoi. Anna vilkaisi Elizabethia, mutta ei sanonut mitään.
"Niin. Aivan. Hoituu kyllä. Sillä välin voisitte kertoa itsestänne hieman minulle", Elizabeth sanoi.
"Meitä ei kiinnosta rupatella", Anna sanoi. Nainen oli noin veljensä ikäinen, noin yhtä pitkä, ja noin yhtä paljon elämää nähnyt. Hänen arpeutuneet ja kovia kokeneet kasvonsa ja silmänsä kielivät siitä.
"Se saa veljesi ajatukset pois kivusta", Elizabeth sanoi parahiksi alleviivaamaan Darellin äkillistä tuskanparkausta. Elizabethin ääni kaikui hieman kumeasti, kuten aina kun hän puhui hengityssuojaimensa kautta.
"No-- mitä?" Darell kähisi kun sai taas henkeä.
"Kuinka pitkään olette olleet Orbilla töissä?" Elizabeth kysyi.
"Jo kolmatta vuotta. Hän maksaa hyvin ja säntillisesti. Työtä on meille molemmille. Ei valittamista", Darell sanoi.
"Ja luontaisedut ovat sen mukaiset?" Elizabeth kysyi.
"Me emme käytä", Anna sanoi.
"Kaikki käyttävät", Elizabeth sanoi.
"Me käytämme vain tarpeeseen", Darell sanoi, ja vilkaisi stimulanttipiikkiä hänen käsivarteensä upotetussa annosteluliittimessä.
"Niin tietysti. Kaksi raivoraitista palkkasoturia tällaisessa laitoksessa? Sitä on vaikea uskoa", Elizabeth vastasi.
"Usko mitä haluat. Me teemme töitä. Herra Katarn on siitä tarkka, että hän palkkaa vain parasta. Mitä tapahtuisi jos lasteista leikattaisiin säännöllisesti? Tohtori, teillä lie tarpeeksi matikkapäätä ongelman ratkaisemiseksi. Me teimmekin varasto- ja kuljetustyötä aiemmin", Anna sanoi.
"Varastotöitä ja kuljetusta? Olen nähnyt teidät aseiden kanssa. Osaatte käyttää niitä. Sekö oli teidän työtänne?" Elizabeth kysyi.
"Älä käsitä väärin. Tällä alalla ei ole turvallista kuljetusta. Tuote saapuu omistajalleen siinä kunnossa missä se täältä lähti. Ei vajavaisuuksia. Ei ryöstöjä. Ei vuotoja. Noissa laatikoissa liikkuu raha", Darell sanoi. Elizabeth nyökkäsi. Sektori 55.7 ja 55.6 eivät olleet alueita joilla hän liikkuisi itse mielellään yksin ilman aseistusta. Eikä usein aseistettunakaan. Oliko toisaalta 55.8 ollut paljoa sen parempi, saati--
"Aiemmin, toki", Elizabeth lopetti ajatuksenjuoksunsa kesken, ja palasi irvistäen nykyhetkeen.
"Aiemmin, niin", Anna totesi.
"Mikä on aiemmin?" Elizabeth kysyi.
"Mitä luulet?" Darell tiuskaisi saatuaan jälleen krampin. Hermot kytkeytyivät mekaaniseen hauikseen hitaasti mutta vääjäämättömästi.
"Ennen projektiani, niinkö?" Elizabeth kysyi. Hän oli odottanut tätä. Hän tiesi kyllä kuinka hänestä ajateltiin. Tai, kuinka jotkut ajattelivat. Ajatelkoot. Se ei ollut häneltä pois. Hänellä oli sopimus. Mutta mitä haittaisi yrittää parantaa välejä niihin joiden varassa hänen henkensä oli riippunut jo aiemmin, ja tulisi suurella todennäköisyydellä riippumaan myös vastaisuudessa?
"Niin. Ennen sitä", Anna sanoi. Elizabeth ei vastannut. Joskus hiljaisuus oli tehokkain tapa saada ihmiset puhumaan. Niin myös tällä kertaa.
"Tiedätkö, tohtori, meillä oli kaikki hyvin vielä kaksi kuukautta sitten. Kaksi kuukautta. Silloin teitte ensimmäisen virallisen kokeen. Ja jos saan sanoa, niin siitä eteenpäin kaikki on mennyt päin helvettiä. Me olemme miettineet, että onko se kaikki oikeasti tämän vaivan arvoista. Onko? Onko se sen arvoista?" Anna puhui, kun hänen turhautumisensa pato alkoi vuotaa.
"Päin helvettiä? Niin. Voi olla. Ei ainakaan kuten olimme suunnitelleet", Elizabeth sanoi. Se oli totta. "Mutta onko se sen arvoista? Minulle se on. Kyllä, se on. Ja jos tahdotte Orbin mielipiteen, niin saatte kysyä sen häneltä. Mutta melko varmasti voin sanoa, että se on myös hänen mielestään sen arvoista. En ole tuntenut häntä niin pitkään kuin te, mutta väitättekö että hän vaikuttaa mieheltä, joka pitkittäisi projektia tai pitäisi talossaan jotakuta joka ei ole hänen vaivansa ja aikansa väärti? Väitettekö?"
"Minä väitän--" Darell sanoi ja huuto keskeytti hänet. Kirouksen jos toisenkin jälkeen hän pystyi taas puuskuttaen jatkamaan. "Minä väitän, että en enää tiedä. Minä väitän, että se mies on liikenero. Hän myisi Spiriä vaikka koirille, jos nillä olisi krediittejä millä maksaa. Ja hän tuntee ihmisiä. Paljon. Mutta nyt minä en enää tiedä. Ihmisiä kuolee. Eikä vain onneaan etsiviä teinipoikia kylästä. Ne räkänokat joko kestävät tai eivät. Monet eivät. Mutta ei niillä ole muutakaan mahdollisuutta. Mutta Antonino?"
Nyt miehen keskeytti kyvyttömyys jatkaa, eikä fyysinen kipu. Epäusko ja miehen käsityskyvyn ylittävä tilanne esti häntä jatkamasta. Hänellä ei ollut enää sanoja. Ja Elizabeth ei voinut kieltää sitä. Samassa Darellin koko ruumis kouristui, ja hän huusi viimein, ja huusi kurkku suorana. Viimeiset jänteet ja hermoradat kytkeytyivät hauiksen ja olkapään välillä.
"Lisään hänen annostaan, ja annan hänelle tainnuttavia, jotta voin tutkia hänen--" Elizabeth aloitti ja astui jo askelen huumausainehyllyä kohti, mutta Darellin korviarepivä huuto pysäytti hänet.
"Ei! Ei, sinä et koske minuun kun olen tajuton! Et vaikka Anna on täällä. Sinä et minun päähäni koske, noita!" Darell räksytti ja haukkoi happea. Anna astui askelen kauemmas veljestään, määrätietoisesti kaivoi laukustaan kärsineen peltipullon, avasi sen ja naukkasi pitkän huikan viinaa. Hän asetti pullon pöydälle veljensä ulottuville ja kääntyi katsomaan mykistynyttä Elizabethia.
"Niin, tohtori Falken. Te ette koske hänen päähänsä. Ette vaikka minä olisin paikalla", Anna sanoi ja katsoi suoraan Elizabethia silmiin.
"Mutta enhän minä tietenkään--", Elizabeth aloitti.
"Ette niin", nainen jatkoi. "Ette niin."

Darell makasi huohottaen paikoillaan hetken, ja nosti sitten oikean, hyvän kätensä pullolle, ja vei sen suulleen. Pitkän siemauksen jälkeen hän antoi sisarensa pyyhkiä kasvonsa ja rintansa hiestä, ja nuolaisi huuliaan.
"Se taisi olla siinä. Jatketaan", Darell sanoi.
Elizabeth nielaisi. "Oletko varma? Voimme pitää tauon."
"Olen varma", Darell sanoi.
"Hyvä. Kokeillaan onko kaikki kunnossa. Kokeillaan ensin ovatko hermoradat kiinnittyneet alustavasti. Voitko nostaa kättäsi nyt? Kyynärtaite ja sormet eivät tietenkään vielä toimi, mutta sinun pitäisi pystyä nyt liikuttamaan kättäsi hieman", Elizabeth sanoi.
Darell tuijotti ainoalla silmällään kättä, jonka tilalla oli nyt mekaaninen raaja. Se hohti krominhohtoisena. Hän koetteli olkapäätään ja sen uutta jatketta, ja kyllä, käsi liikkui. Hän pystyi liikuttamaan käsivarttaan hauiksen kohdalta. Kyynärvarsi, ranne ja sormet roikkuivat groteskisti mukana.
"Erinomaista", Elizabeth sanoi, ja astui määrätietoisesti potilaansa vierelle. "Varmistan vielä, miksi kaipasit tätä?"
Darell katsoi silmällään tohtoria kasvoihin. Haava oli yhä tuoreehko. Se ei ollut arpeutunut vielä täysin.
"Syy on osittain sinun, tohtori", Darell sanoi. Elizabeth tunsi myös miehen sisaren tuijotuksen selässään. "Sinun ansiostasi me olemme nyt taas mitä olimme joskus: palkkasotilaita. Emme vartijoita, emme kuskeja, emme trokareita, emme henkivartijoita - sotilaita. Sinä olet yksi niistä tekijöistä jotka toivat sodan tänne. Ja sota vaatii veronsa. Sekä toimintakuntoisia sotilaita", Darell sanoi.
"Toimintakyvytön sotilas ei pysty suojelemaan itseään tai muita. Tai kostamaan", Anna sanoi.
"Ja näillä näkymin tuolle kaikelle on nyt kysyntää. Kohta enemmän kuin koskaan", Darell jatkoi.
"Ja tohtori - se teidän kokeenne. Tuottaako se toimintakykyisiä sotilaita, jotka voivat suojella itseään tai muita, tai kostamaan?" Anna kysyi.

Elizabeth oli hiljaa.

"Jatketaan", Darell sanoi, laski puolivalmiin kätensä leikkauspöytää vasten, ja joi pitkään viinapullosta.

- - -

Orb tuijotti jälleen kerran kommunikaattorinsa ruutua työhuoneessaan. Hänen työskentelypaneeliensa ruutujen valo oli ainut valonlähde huoneessa. Hän luki toimeksiantoa. Hän ei ollut tehnyt sellaista vuosiin, moniin vuosiin, ennenkuin vasta muutama kuukausi sitten. Sanat olivat käskevät ja ytimekkäät. Voisiko hän enää perääntyä? Hänelle vuosia työskennelleitä miehiä kuoli. Hän ei ollut arvannut että tällaiset suhteet ja kontaktit vaativat aina enemmän kuin mitä tekstikentässä luki. Hän oli ollut hölmö. Näissä summissa ei liikuttu, ja näin ei toimittu, jos kyseessä ei olisi yksittäisiä ihmishenkiä suuremmat asiat.

Mutta vaikka hän oli pyörittänyt bisnestä, jopa toimivaa ja laajaa bisnestä, jo vuositolkulla, oli hän aina tiennyt kenen kanssa hän työskenteli, saattoi arvata ja arvioida riskit, ymmärsi ketä ärsytti mikäkin, ja uskalsi luottaa siihen että aseiden ei tarvinnut aina laulaa. Ne riittivät pelotteksi, alleviivaukseksi. Useimmiten.

Tämä, tämä taas vaikutti sodalta. Eikä hän tiennyt mitä ajatella siitä. Ja kenestä ja mistä hän oli vastuussa.

Kirottu hölmö.

Salsa kirjoitti: Sektorilla kuului jo aseiden laukaukset, siviileiden kimppuun oli jo käyty. Nekin onnettomat elossa, jotka eivät ennättäneet vielä piiloutua pakenivat jo kukin mihinkin suuntaan. Alvaro oli talon katolla, koittaen keretä vielä viimeistenki siivilien luo jotka tekivät pakoaan sektorin ylemmillä tieosuuksilla. Välitön uhka tuntemattomalta osapuolelta oli kadonnut, jäljellä oli enää mystinen Eldar ja heidän tuntematon teknologiansa. Alvaron kenties kokenut ja nähnyt ryhmä ei pystyisi mitenkään haltioiden nopeuden kanssa, etenkin ryhmän kunto ei antaisi periksi.
Alvaro juoksi kohti huterasti tehtyä sillanpätkää mikä johtaisi suoraan kohti tien päällä olevaa pakenevaa siviiliä. Vanha kersantti pysähtyi kuitenki äkisti juuri ennen astumistaan siltaan. Käsi nousi ja viittasi heti kohti sijaintia missä viimeiset havaittavissa oleva vihollinen on.
"Tulta!"
Sektorissa pamahati. Sidin antiikkinen plasma-ase halkaisi ilmaa osuen suoraan kohti varomatonta Eldaria kaataen tämän. Sidin liki tunnistuskelvottomista kasvoista pystyi näkemään miehen kiroilun aseen kipinöidessä uhkaavasti. "Suojatkaa minua hetki!", parkaisi Sid. Hän tiesi ettei hän osunut tarpeeksi moneen, vaan tarvitsisi vielä uuden laukasen.
Fidelesin maantasolla olevat jäsenet lähtivät hurjaan juoksuun kohti vihollista. Lasgunien terävän kuuloiset laukaukset ohjasivat kapinallisten tietä. Alvaro itse oli valmis heittämään kranaatin hätistelläkseen viimeisenkin Eldarin kohti katutasollajuoksevia sotilaitaan. Olento oli jo kuitenkin paennut.
Sidin ase lopetti viimein kipinöimisen, tähtäen aseella heti kohti viimeisiä vihollisia. Kuului uusi pamahdus ja plasma halkoi taas yhä paksua ilmaa osuen suoraan kohti vastatullutta Eldaria. Yhteetörmäys loi soikaisevan valon, väreillen kaikilla sateenkaaren väreillä sokaisten kaikki Fidelesin jäsenet.
Eldarit olivat kadonneet paikalta.

Rune kirjoitti:Tämä on suora loukkaus Katarnin emporiumia ja hänen kunniaansa kohtaan! Hänen henkilökohtaisen valvontansa alaisena oleva sektorin osa 55.7.18 oli tänään uskonnollisten fanaatikkojen hyökkäyksen kohteena. Ja ei, ne eivät tyytyneet tänään koettelemaan aseistettujen ja puolustettujen muurien kestävyyttä, vaan raukkamaisesti terrorisoiden iskivät siviiliväestön kimppuun.

Onneksi paikalla olivat Katarnin emporiumin vanhat asiakkaat, Ruosteen monilukuinen perhe, sillä hyökkäys oli arvaamaton ja nopea. Nämä fanaatikot tuntuvat ilmestyvän kuin tyhjästä! Ruosteen perhe suostui nopeasti avustamaan vastatoimissa, sillä tällainen loukkaus toimivaa yhteiskuntaa kohtaan on anteeksiantamatonta.

Valitettavasti Ruosteen perhe lyötiin pian, sillä he sattuivat redemptionistien ensimmäisen aallon tielle. Tämä tosin antoi Orb Katarnille ja hänen väelleen aikaa kiivetä selustoihin ja harventaa redemptionistien rivejä niin etteivät he päässeet tunkeutumaan ydinasutuksille asti. Katarniitit tekivät parhaansa pelastaakseen ympäriinsä poukkoilevan (eivät mitenkään piripäissään tai vieroitusoireissaan...) väestön, ja saivatkin urotyöstään palkkioksi yhteisön kiitoksen ja huomion (sekä yhden vapaaehtoisen, jonka pelastin - sekä yhden vapaaehtoisen siitä kun pelastin settlementini). Kaikkeen ei kuitenkaan pystytty.

Ja nyt on oikea hetki peräänkuuluttaa redemptionistien sydämettömyyttä ja julmuutta! Sekopäät eivät vain hyökänneet siviiliasutuksien kimppuun, vaan tärkeämpien kohteiden kaikottua turvaan hyökkäsivät asukkaiden kimppuun ja surmasivat heistä useita! Aivan kuin heillä ei olisi parempaa tekemistä! Minkä demonisten voimien riivaamia ne ihmishirviöt ovat?

Heidän epäinhimillisen liekinheitinmääränsä kynsiin joutuivat myös Buren sisarusten Darrell, sekä juuri melkein valmis hyödyke Damien 251. Ja mistä syystä?! No, epäinhimillistä liekinheitinmäärää voi syyttää, mutta myös todella virheellistä strategista arviota aivan taistelun viimemetreillä. Redemptionistit oli jo lyöty, kun Darrell halusi ehdottomasti ottaa ja pyrkiä näyttämään viimeisimmät kykynsä kostaakseen kultisteille - sekä näyttääkseen viimein Damienien voiman. Mutta tämä ylpeys kävi lankeemuksen edellä. Hänen sisarensa varistelee miehen tuhkat loputtomaan kuiluun. Damienin raato dumpataan mutanttirotille. Käyttökelvoton rakkine...

Kaikki redemptionistit kohtaavat! Nyt on hetki käydä barrikaadeille! Unohtakaa vanhat kiistanne! Ajetaan nuo tuholaiset ja ihmiskunnan viholliset lokaan. Heidät on murhattava.

Ei oikeuden puolesta.

Vaan ihan vaan koska ei nyt perse niiden kanssa.

AgeofSignar116 kirjoitti:Sade.

Hiven sisällä ei "satanut". Kosteus tiivistyi kuitenkin kerrosten metallipinnoille, ja laajojen hubien katot silloin tällöin värähdyksen voimasta tiputtivat pisaroita allaan oleviin rakennuksiin.

Tarkka istui talon katolla, ja katsoi talon reunan yli. Alapuolella pimeyttä halkoi himmeät lamput ja lyhdyt, ja piirsivät rakennusten hahmoja lyhyeeseen horisonttiin.
Pisarat tippuivat Tarkan päälle, liaten hänen tummaksi värjätyn viitan. Isä Tomas oli antanut hänelle erityisluvan käyttää Veljeskunnalle epätyypillistä väriä viitassaan, sillä Tarkan tehtävä vaati kykyä piiloutua tarvittaessa. Isän ajatteminen toi Tarkalle mieleen sen kauhean hetken: Vain muutama päivä sen jälkeen kun Isä oli antanut Tarkalle hänen ensimmäisen kiväärinsä ja tehnyt hänestä Lapsensa...

"Isä Tomas!" huusi Tarkka ampuma-asemastaan kun hän näki Isä Tomaksen katoavan plasmaräjähdykseen. Tarkka vetäisi uuden luodin kiväärinsä' ja ampui nopeasti "Vastarinnan" plasmataistelijan asemaa päin, pakottaen tämän suojautumaan.
Nähtyään Vastarinnan taistelijan poistuvan ikkunasta, Tarkan veljet ottivat tulitaistelussa syntyneestä tauosta täyden hyödyn ja raahasivat mieltäraatelevan kammottavasti huutavan Isä Tomaksen pois palavasta romuläjästä ja suojan taakse.
Veljeskunnan jäsenet olivat shokin vallassa. Isä Tomas oli ollut aina lämmin ja huolehtiva hahmo, kuin biologinen isä heille hyljätyille ja moni sai kiittää Isä Tomasta elämästään hänen ohjattua kadonneet veljet takaisin Keisarin valoon.

Nyt he katsoivat shokissa kun Isä Tomas huusi tuskaansa ruosteisen metallibarrikadin takana, jonne ryhmän lääkäri, Isä Jones oli vetänyt tämän. Tarkka oli ensimmäisten joukossa jotka kuulivat Profeetta Arkelin huutavan perääntymiskäskyn: Hän oli tullut paikalle juosten ja nähtyään Isä Tomaksen tilan sekä Veljesten shokin, hän oli vetänyt Veljeskunnan pois taistelusta.

Ei kulunut pitkäänkään kun Isä Tomaksen huuto oli alkanut korista ja lopulta hiljentynyt lääkärin toimista huolimatta. Plasma ei ollut normaalia, Puhdasta tulta vaan se tarttui ja poltti vielä ensimmäisen räjähdyksen jälkeen, vaikka palava materiaali oli poistettu. Veljeskunta katsoi kooman kaltaisessa tilassa kun Isä Tomas paloi näkymättömän tulen vaikutuksesta. Lopulta, jopa Isä Jones luovutti, kädet veressä ja paloarvilla. Huutaen lähes yhtä lujaa kuin Tomas osumishetkellä, hän oli iskenyt puukkonsa veljensä rintaan, lopettaen tämän tuskan.
Taivaallinen Keisari ei ollut auttanut Isää rukouksista huolimatta...

Talon katolla Tarkka mietti. Mietti, vaikka Isä Tomas oli kertonut että turha ajattelu johtaa lankeemukseen.
Kysymykset raastoivat Tarkan nuorta mieltä.
Miksi Keisarille lojaali osapuoli kuten Vastarinta oli tehnyt näin?
Miksi Keisari ei ollut auttanut Isä Tomasta? Isä Tomas oli lojaalein ja rohkein mies mitä Tarkka oli koskaan tuntenut.
Miksi Keisari antoi Isän kuolla?
Miksi?

Tarkka ei ensin edes huomannut ilman kylmenevän ympärillään. Katse tiukasti alla olevissa rakennuksissa, Tarkka ei edes huomannut kun pisarat alkoivat muuttua lumihiutaleiksi ilmassa. Hengitys alkoi huurtua.
Tarkka huomasi vasta kun hänen hanskansa päälle satanut vesi jäätyi ohueksi kerrokseksi että lämpotila oli laskenut. Katsoen ylöspäin hän näki että likainen vesisade oli muuttunut hiljaa alas leijuvaksi lumisateeksi.

Tarkan niskakarvat nousivat pystyyn ja hän kirosi nopeasti varomattomuuttaan. Tämä ei ollut Hiven normaali tapahtuma tai edes vika lämmönsäätely-yksikössä. Tämä oli jotain muuta.

Tämänpäiväisestä taistelusa tullut arpi vihloi: Varjomaiset hahmot olivat löytäneet hänen piilopaikkansa Veljesten etsiessä lähialuetta hyödykkeistä. Ennen kuin hän oli ehtinyt kääntyä ja ampua, varjomaiset hahmot olivat avanneet tulen ja violetit valojuovat osuivat hänen kylkeensä, tiputtaen hänet katolta. Kuitenkin jostain syystä luodit eivät olleet läpäisseet hänen ihoa, vaan olivat aukaisseet oudon näköisen "kirjaimen" hänen kylkeensä joka oli arpeutunut lähes epäluonnollisen nopeasti. Hän ei ollut kysynyt Isä Jonesilta mitä arpi tarkoitti. Tällä oli muutakin ajateltavaa... Yksi oudonmuotoinen arpi ei kuitenkaan Tarkkaa tappaisi.

Nyt arpea vihloi. Enemmän kuin vihloi, Tarkasta tuntui että Arpi oli muuttunut jääksi. Tarkka painoi hanskan peittämällä kädellään arpea, ja samalla arpi tuntui katoavan. Samalla kun arven jäinen tuntemus katosi, Tarkka kuuli takaansa oudon, epäluonnollisen äänen. Äänen, joka kuulosti häiritsevästi miehen, naisen ja koneen ääneltä.

Tarkka nousi salamannopeasi jaloilleen, ja kääntyi ympäri pistooli kädessään. Ennen kuin hän sai vedettyä liipaisimesta, pistooli tippui Tarkan kädestä. Hänen edessään leijui metrin korkeudessa varjojen ja riekaleisen mustan vaatteen verhoama jalaton hahmo, joka "katsoi" Tarkkaa metallisen maskin takaa. Punaiset silmät tuntuivat palavan Tarkan pään läpi.
Ennen kuin Tarkka pystyi huutamaan Veljiään apuun, Hahmo puhui.

Tarkka ei pystynyt sanomaan mitä kieltä Hahmo käytti, mutta jotenkin Tarkka ymmärsi mitä Hahmo sanoi.

"Tarkka.
Chosen one. The one who Brings the Night.
You have been Chosen. Bringer of Vengeance.

The Loyal have Forsaken their Loyality.
The Light has been Extinguished."

Tarkka kuuli, ja alitajuisesti tajusi että Hahmo puhui Isä Tomaksesta.
"Demoni! Sinun vehkeilysi takia Isä on kuollut! Jos sinua ei olisi..."
Varjojen peittämä hahmo keskeytti Tarkan
"Tarkka.
Chosen One. The Dark Angel of Vengeance.
You have been Gifted. You have the Hatred.
We Salute you. We greet you."

Tarkka ei pystynyt vastaamaan sillä hänen huulensa eivät suostuneet aukeamaan. Kuitenkin hänen silmistään näkyi hämmästys. Mitä Hahmo yritti sanoa?

Hahmo jatkoi puhettaan
"Tarkka.
We salute you. We Gift you.
You Will have your vengeance. We will give you the Tools.
Do you Accept?"

Viimeisen lauseen jälkeen hahmo veti viittansa sisältä kiiltävän mustan kiväärin, jonka reunoilla oli tumman vihreän ja turkoosin vivahteita. Tarkka tunnisti aseen heti: Hän oli lukenut vanhoja ase-ja tekniikkalehtiä, ja niissä oli pelonsekaisten tekstien lomassa puhuttu Piikkikivääristä. Tämä ase oli varmasti Piikkikivääri. Kaikki kuvaukset täsmäsivät. Täydellinen koston väline. Mutta...Minkä arvoista kosto on? Jo kysyessään, hän tiesi vastauksen: Minkä tahansa.
Tarkka tunsi että hänen huulensa pystyivät taas liikkumaan. Hän tiesi että tämä ei ole "oikein". Hän tiesi, että kukaan todellinen Veljeskunnan jäsen ei sanoisi tätä. Hän sanoi sen silti: "Mitä minun täytyy tehdä?"

Hahmo ojensi kiväärin hänelle, ja hän nosti kätensä ottamaan kiväärin vastaan.
"Tarkka.
You will be the Vengeance of the Fallen

Rise now, the Time has Come.
We will guide your wrath.

Dark Knight"
........
Tarkka katsoi alas talon katolta. Hahmo oli kadonnut ja lumi oli sulanut tunteja sitten.
Hänen kädessään oli uutuuttaan kiiltävä kivääri. Kun hän kosketti Kiväärin monivärisenä kiiltelevää kammiota, hän ...tunsi... kiväärin. Kivääri puhui hänelle. Teki hänestä kokonaisen. Hänen kyljessään oleva arpi ei ollut kadonnut, mutta Tarkka tunsi että hän pystyi "aistimaan" Hahmon tahdon kun hän kosketti arpea kädellään. Hän oli hämmentynyt, sekainen. Mutta...

Yksi asia oli varma.

Isä Tomaksen tappajat tulevat katumaan katkerasti tekojaan.