Sotavasara.net

Warhammer-tarina: Viimein viesti

Syvällä Lustrian viidakoissa kaksi liskomiestä kantavat salaperäistä viestiä Slann-maagi Mazdamundille.

Heidän matkansa kulkee läpi vaarojen ja unohdetun menneisyyden, ja se, mitä he kantavat, voi muuttaa koko Lustrian tulevaisuuden.

Tämä on tarina uskollisuudesta, petoksesta — ja uhrauksesta.

Ensimmäinen luku: Sammal, veri ja unohdus

Sateet valuivat kuin kaatuneet jumalat. Lustria hengitti raskaasti sumun läpi, kuin vanha peto, joka ei ollut koskaan oppinut kuolemaan. Viidakko oli vihreää painajaisunta — sakeaa, elävää, syövää.

Tiheän kasvillisuuden siimeksessä Gorx-Tok seisoi polvia myöten mudassa, tuijottaen puuta. Tuo Jättiläismäinen, lihaksikas ja hidasälyinen, mutta äärimmäisen uskollinen ja pelottava kroxigor oli tuijottanut puuta jo viisi minuuttia. Hänen suomunsa olivat tummanvihreät, ja hänen leukansa näyttivät pystyvän murskaamaan kallon kuin vesimelonin. Gorx-Tok ei juuri puhunut, mutta silloin kun puhui, se tapahtui ytimekkäästi murisevalla äänellä. Hän ei ymmärtänyt kaikkea mitä tapahtui — eikä hänen tarvinnutkaan. Häntä motivoi tehtävä, käsky ja halu murskata kaaos.

“Se ei ole vihollinen,” Xli-Pech sanoi kuivasti, vaikka tiesi ettei sanoilla ollut juuri merkitystä. “Se on puu. Olet kohdannut niitä ennenkin.”

Xli-Pech oli viekas, puhelias ja hieman liikaa itsestään pitävä skink, jolla oli sinertävä iho ja mustekalan mustat silmät. Hän oli temppelikirjuri, joka ei ollut tottunut seikkailuun tai mutaan, mutta jonka nokkeluus, kartanlukutaidot ja säälimätön sarkasmi tekivät hänestä korvaamattoman — ainakin hänen omasta mielestään. Hän kantoi mukanaan pientä pyhää rullakääröä, joka sisälsi viestin, jonka sisältö oli niin salainen, ettei edes hän saanut lukea sitä.

Kroxigor murahti. Se kuulosti siltä kuin joku olisi murskannut kilpikonnan kivillä.

“Hyvä on, suuri ja vihainen — meillä on tehtävä. Ylhäinen Slann Mazdamundi itse — pyhä rasvauntelo — on määrännyt, että tämä…” — hän piti pientä kultaista rullakääröä korkealla — “…täytyy viedä Ziggurat Xlanhualqaan. Kolme viikkoa matkaa, jos mikään ei mene pieleen. Ja tietenkin, kaikki menee pieleen.” Xli-Pech sanoi.

Gorx-Tok ei vastannut. Hän heilautti häntäänsä, ja lähellä lennellyt ötökkä iskeytyi puuta päin kuin nuijan iskusta.

Heidän matkansa alkoi suonsilmän reunalta, paikasta jota Skinkit kutsuivat nimellä Xaxactli-Nual, eli “paikka, jossa varjot nielevät silmät.” Erittäin runollista, ajatellen että siellä oli aiemmin kadonnut kokonainen tiedustelujoukko.

Xli-Pech puhui jatkuvasti: “Tiedätkö, että tämä viidakko on vanhempi kuin mikään muu mantereella? Tiedätkö, että täällä kasvaa puulaji, jonka siemenet itkevät verta? Tai että yksikin väärä askel tässä mudassa ja sinut syö iltapäivän kasvi?”

Gorx-Tok ei selvästikään tiennyt. Eikä välittänyt. Hän kantoi suurta kivinuijaa selässään ja toivoi pääsevänsä käyttämään sitä pian.

Heidän ensimmäinen yönsä viidakossa oli täynnä ääniä, joita ei olisi pitänyt olla olemassa. Jossain ulvoi jokin — ei mikään maaeläin, eikä mikään taivaallinenkaan. Gorx-Tok murahti, ja Xli-Pech kietoutui sammalpeitteiseen kiveen, yrittäen uskotella itselleen, että se oli “erittäin luonnollinen ääni”.

Aamulla he löysivät ensimmäisen merkin. Vanhat jalanjäljet — eivät ihmisten, eivät liskojen.
“Skaven,” Xli-Pech sihahti. “Rotat kulkevat jälleen. Ne haistavat Slannin heikkouden… tai sen viestin. Tietenkin ne haistavat viestin. Helvetin juorurotat.”

Gorx-Tok nosti ylös maasta jotain — pieni metallinen esine. Se kilisi hiljaa, oudosti. Heti sen jälkeen alkoi kuulua rapinaa. Paljon rapinaa.

“Juokse,” Xli-Pech sanoi. “Tai murskaa. Murskaa ensin. Juokse sitten.”

Skavenit olivat yllättäneet heidät.

He pakenivat syvemmälle viidakkoon, Gorx-Tok murskaten edeltään kaksi Skaveniä kuin homeisia tomaatteja. Xli-Pech roikkui hänen selässään, puristaen viestikääröä ja mumisten: “Tämä on hyvä alku. Täydellinen alku. Taivaan tähden, mitä minä ajattelin? Minä kuulun kirjastoon. Ei kuoleman viidakkoon. Ei suohon. Ei jättiläisliskon selkään.”

Viidakko nielaisi heidät jälleen. Heidän matkansa oli vasta alussa, ja Lustria ei antanut mitään ilmaiseksi.


Jatkuu toisessa luvussa: “Rotanmyrkkyä ja verikukkia”

Warhammer-tarina: Viimein viesti

Syvällä Lustrian viidakoissa kaksi liskomiestä kantavat salaperäistä viestiä Slann-maagi Mazdamundille.

Heidän matkansa kulkee läpi vaarojen ja unohdetun menneisyyden, ja se, mitä he kantavat, voi muuttaa koko Lustrian tulevaisuuden.

Tämä on tarina uskollisuudesta, petoksesta — ja uhrauksesta.

Toinen luku: “Rotanmyrkkyä ja verikukkia”

Viidakko kiljui heidän ympärillään.

Paksut lehvästöt sinkoilivat sivuun, kun Gorx-Tok jyräsi tiensä läpi Lustrian kuolettavan aluskasvillisuuden. Hänen selässään, tottumattomana ratsastamiseen mutta sitäkin hysteerisempänä, keikkui Xli-Pech, puristaen Kroxigorin suomuista niskaa kuin hänen koko elämä (tai pyhä tehtävä) olisi siitä kiinni. Heitä ajettiin takaa.

Skavenit. Ei kaarti, vaan hajajoukko — partio, joka oli löytänyt heidät liian nopeasti, kuin olisi odottanut heidän kulkuaan.
“Vasemmalta! Vasemmalta ne tulevat, ne rotan perkeleet!” Xli-Pech kiljui, viuhauttaen sapelimaista kiviveistään ilmaan kuin se olisi voinut pysäyttää ammattitaitoisen salamurhaajan.
Viidakko räjähti äänistä: metallisia tikityksiä, vinkuvia juoksuaskeleita, rätiseviä piippuja ja huutoja, jotka eivät olleet enää täysin eläimellisiä eivätkä vielä täysin koneellisia. Gorx-Tok ei vastannut. Hän ei koskaan vastannut. Hän mursi eteen tulevan puunrungon yhdellä käsivarrella, paiskaten sen syrjään kuin se olisi ollut homeinen keppi. Xli-Pech kohotti katseensa, ja hänen silmänsä laajenivat.
“Nyt ei käännytä oikealle!” hän kiljaisi. “Se ei ole reitti, se on…”
Mutta se oli jo myöhäistä. Gorx-Tok oli kääntynyt. Viidakko loppui kuin puukolla leikaten. He jyrisivät suoraan aukealle, joka näytti veren ja auringon sekoitukselta.

Kenttä oli täynnä verikukkia — tulipunaisia kasveja, jotka avautuivat vain kuoleman ja lihan läsnä ollessa. Niiden terälehdet liikahtelivat kuin ne olisivat hengittäneet.
Xli-Pech haukkoi henkeään.
“Qatal-tiqli. Vain paikassa, jossa on kuoltu. Paljon. Äskettäin.”
Gorx-Tok pysähtyi. Hänen sieraimensa värähtelivät. Veri oli tuoretta.

Xli-Pech käänsi katseensa, ja hänen siniset kasvonsa kalpenivat.
“Ei taistelu. Uhrimeno.” Hän sanoi.
Pienet, kolmihaarakuvioiset kivialttarit pistivät esiin kukkien keskeltä. Niissä oli kaiverrettuja merkkejä. Hän ei ehtinyt tutkia enempää. Skavenit rynnivät perässä.

Skavenien johtaja, ylikersantti nimeltä Snik-Takk-Klak, viilsi viidakon ilman metallisella äänellään ja karjui joukoilleen:
“Viestinviejät! Ottakaa! Tappakaa! Kaatakaa ja murskatkaa! Viekää ne herrallenne! Nopeasti, nopeasti!”
Heitä oli tusina. Ei montaa. Mutta tarpeeksi. Gorx-Tok irrotti nuijansa. Siinä ei ollut nimeä. Mutta kun hän heilautti sen alas, kahden rottasoturin kallot särkyivät samassa iskussa.

Kukka-aukio roiskui punaiseksi — ei verikukista, vaan verestä itsestään. Kukat näyttivät nauttivan. Ne kasvoivat, liikahtivat, kumartuivat kuin juopuneet ylistäjät. Xli-Pech kaivoi vyöltään pienen savisen pullon.
“Rotanmyrkkyä,” hän sanoi hiljaa ja murskasi sen maahan.
Höyry nousi. Se oli vihreää ja pistävää. Skavenit vetäytyivät. Kolme kaatui, kasvojaan raapien sekä kimeästi kitisten.
“Se oli viimeinen,” Xli-Pech sanoi. “Ja en aio tehdä lisää.”
Gorx-Tok karjui ja pyörähti. Viimeinen Skaven kaatui maahan, hännätön ja toivoton. Kukat avautuivat laajemmalle. Koko kenttä näytti… syövän.

Hetki hiljaisuutta.

He seisoivat veren, kukkien ja savun keskellä. Auringonsäteet suodattuivat alas kuin kaukaiset muistot.
Xli-Pech huohotti ja katsoi Gorx-Tokia.
“Koko maailma haluaa estää meitä. Ja meillä on vielä vaikka kuinka matkaa jäljellä.”
Gorx-Tok murahti. Hänen katseensa oli muuttunut.
Hänkin tunsi sen. Viesti oli muuttunut painavammaksi.

Kukat sulkeutuivat heidän takanaan, kuin sulkeutuvat silmät.
Ja jossain syvemmällä viidakossa, tuhansien kivien alla, joku avasi omansa.

Jatkuu kolmannessa luvussa: “Syvemmälle luuhun”.

Tämä lukeutui erittäin helposti. Lukisin mielelläni lisää.

Sateet valuivat kuin kaatuneet jumalat.

Tätä lausetta en oikein ymmärtänyt. Miten kaatuneet jumalat valuvat? Onko kyse veden valumisesta kaatuneiden jumalten patsailta kenties?

Jäi myöskin mieleen miten skink puhuu? Vai onko kyse pikemminkin ääntelemisestä. Puhuminen tuo, ainakin minulle, mieleen ihmismäisen ääntelytavan ja huulien liikkeen. Jotain mikä vie ajatukseni loitommalle lisko(miehi)stä.

Kaiken kaikkiaan oli kyllä vallan toimiva kokonaisuus ja pysyin helposti kärryillä. Kiitos kun jaoit.

Moro! Kiitos paljon palautteesta. Lisäilen pian jatkoa tälle. Muutaman luvun verran olisi vielä materiaalia tulossa.

Tuo ”sateet valuivat kuin kaatuneet jumalat” voisi ajatella kuvaavan sateen tuomaa painoa ja raskautta sankariemme mieliin, aivan kuten jumalten kaatuminen loi aikanaan raskauden sen ajan sankarien mieliin.

Ja joo, ajattelin, että tarina tarvitsee puhetta, jotta tarinaan saadaan elävyyttä ja syvyyttä. Siksi siis täytyy saada liskot puhumaan. Toki minusta on täysin hyväksyttävää, että lukija voi tulkita puheen olevan liskomiesten omaa ääntelyä ennemmin kuin ihmisten puhetta.

Tuo ”sateet valuivat kuin kaatuneet jumalat” voisi ajatella kuvaavan sateen tuomaa painoa ja raskautta sankariemme mieliin

Selvä. En kieltämättä vieläkään ihan "hiffaa" :D. Kuitenkin joku toinen voi ymmärtää paremmin.

Ja joo, ajattelin, että tarina tarvitsee puhetta

mietin lähinnä miltä skinkkien puhuminen kuullostaa ihmisen korvissa. Toisaalta luin kommenttini jättämisen jälkeen että ne pystyvät oppimaan ihmisten kieltä.

Jatkoa odotellessa.

Warhammer-tarina: Viimein viesti

Syvällä Lustrian viidakoissa kaksi liskomiestä kantavat salaperäistä viestiä Slann-maagi Mazdamundille.

Heidän matkansa kulkee läpi vaarojen ja unohdetun menneisyyden, ja se, mitä he kantavat, voi muuttaa koko Lustrian tulevaisuuden.

Tämä on tarina uskollisuudesta, petoksesta — ja uhrauksesta.

Kolmas luku: Syvemmälle luuhun

Kolmantena päivänä verikukkaniityn jälkeen viidakko hiljeni oudolla tavalla. Ei siksi, että mikään olisi kuollut — vaan koska jokin oli hereillä. Jokin, jota kukaan ei halunnut herättää.

Gorx-Tok kulki edellä, askel raskaana ja varmana. Xli-Pech ratsasti hänen selässään jälleen, mutta nyt hän ei sanonut mitään. Ei edes naljailua. Ei vitsiä kiveen lyödyistä varpaista. Hän tunsi sen: polku oli muuttunut. Jokin ohjasi heitä. Ja se ei ollut viidakko.

Heidän eteensä avautui rotko — ei luonnollinen, vaan neliskanttinen, muinaisilla kivipaasilla kehystetty. Sen keskellä oli laskeutunut temppeli, puoliksi nieltynä maahan ja viidakkoon, kuin maailma olisi yrittänyt unohtaa sen olemassaolon. Gorx-Tok pysähtyi. Hänen sieraimensa värähtelivät.
“Vanha,” hän murahti. Yksi sana, mutta täynnä merkitystä.
Xli-Pech laskeutui alas ja tutkaili kiveä.
“Ei Itzaa. Ei Hexoatlia. Ei meitä. Näissä on muoto, joka oli ennen kuin sanat oppivat kävelemään.”
Portaikko johti alas. He kulkivat sen varoen. Temppelin sisällä ei ollut valoa, mutta ei myöskään pimeää. Kivien pinnat hohtivat sisäistä valoa — harmaata, väsyneenä hengittävää kuin kuoleva eläin.

Syvällä sisällä he löysivät salin, jossa oli istuin, mutta ei enää hallitsijaa. Tai niin he luulivat. Xli-Pech meni ensin. Hän laski käden temppelinsinettien päälle, jotka hehkuivat hetken — kuin muistellen häntä — ja sitten sammuivat.
“Paikka ei ole hylätty,” hän sanoi hitaasti. “Se on unohtanut itsensä.”
Sitten hän näki hahmon.

Se istui varjossa. Ei liikkunut. Vanhat, kuivuneet sulat riippuivat sen päässä. Sen silmät olivat suljetut, mutta silti ne tarkkailevat.
“Se on… muumio? Pappi?” Xli-Pech kuiskasi.
Gorx-Tok lähestyi sitä, mutta pysähtyi ennen viimeistä askelta. Hänen kämmenensä värisi.
Se ei ollut pelko. Se oli muisto. Hän tunsi tämän… äänen ilman ääntä.
Hahmo avasi silmänsä. Ne olivat kultaiset. Ei heijastaen valoa, vaan kantaen sitä.
“Mazka-qotl,” se sanoi, ääni kuin kivimyllyn viimeinen kierros.
“Miksi sinä kannat kutsua?”
Xli-Pech polvistui vaistomaisesti. Gorx-Tok seisoi kuin patsas.
“Me… viemme viestin Slannille. Mazdamundille. Meille ei sanottu, mitä se sisältää.”
“Ei pidä tietää,” olento sanoi. “Se on paino, ei tieto. Vain Slann voi kuulla, ilman että kuolee.” Se laski katseensa Gorx-Tokiin.
“Sinä. Unohdettu. Syntynyt temppelissä, joka kaatui ennen nimeäsi. Veri sinussa on vanhempaa kuin tämän kiven.”
Gorx-Tok ei vastannut. Hän vain tuijotti.
“Sinua odotetaan,” olento jatkoi. “Mutta jos he löytävät sinut ensin, tämä viesti ei pääse perille. Se muuttuu. Se tarttuu.”
Xli-Pech uskalsi kysyä: “Mikä on tämä paikka?”
Olento nosti kätensä. Se oli luiska, paljas, täynnä vanhoja arpia.
“Tämä oli portti. Nyt se on varoitus.”

He saivat mukaansa kivisen medaljongin, jota olento kutsui nimellä “Xuxu-Pah” — kielletystä ovesta.
“Se avaa. Tai sulkee. Riippuu, mitä kohtaatte.” Olennon ääni kaikui heidän sisällä.
He jatkoivat matkaa hiljaa. Ilta laskeutui. Viidakko ei äännellyt. Xli-Pech kääntyi vielä kerran taakseen, temppelin suuntaan.
“Se ei ollut kuollut. Eikä elossa. Se vain odotti.”
Gorx-Tok nosti kätensä. Kourassaan hänellä oli se metalliesine, jonka olivat löytäneet aiemmin. Se värähteli.
“Ne tietävät nyt,” Xli-Pech sanoi. “Ne tietävät, että olemme täällä.”

Jatkuu neljännessä luvussa: Viidakko ei unohda.

Warhammer-tarina: Viimein viesti

Syvällä Lustrian viidakoissa kaksi liskomiestä kantavat salaperäistä viestiä Slann-maagi Mazdamundille.

Heidän matkansa kulkee läpi vaarojen ja unohdetun menneisyyden, ja se, mitä he kantavat, voi muuttaa koko Lustrian tulevaisuuden.

Tämä on tarina uskollisuudesta, petoksesta — ja uhrauksesta.

Neljäs luku: Viidakko ei unohda

He kulkivat hiljaisuudessa. Ei hiljaisuudessa, jossa ei ollut ääniä, vaan hiljaisuudessa, jossa äänet kuuntelivat takaisin. Viidakko ei huutanut. Se ei puhunut. Mutta se muisti. Jokaisen askeleen. Jokaisen kuoleman. Jokaisen unohdetun nimen.

Gorx-Tok marssi eteenpäin, mutta hänen askelensa hidastuivat. Ei väsymyksestä, vaan jostain muusta. Kuin maa olisi painanut takaisin. Xli-Pech ei enää puhunut ääneen. Hän kirjoitti, raaputti kynsillään nopeasti savitaululle:
“Päivä kuusi. Jokin on väärin. Ilman lämpö on sama. Mutta se painaa rintakehää kuin puun juuri.”
He eivät enää tienneet kulkivatko oikeaan suuntaan — vai kiersivätkö ympyrää polulla, jota vain muistot olivat talloneet.

Illan tullen Xli-Pech sytytti pienen suitsukkeen, temppeliluvan vanhoilla ohjeilla. Hän ei muistanut miksi — ehkä turvaksi. Gorx-Tok seisoi paikoillaan kuin kivi. Hänen silmänsä olivat auki, mutta ne katsoivat läpi ajan.
“Gorx?” Xli-Pech kuiskasi.
Kroxigor ei vastannut. Hänen ajatuksensa olivat muualla.
Hän oli unessaan — tai muistossaan. Hän seisoi temppelissä, jota ei ollut koskaan rakennettu. Hänen ympärillään kulki Liskomiehiä, vanhoja, muinaisia. He eivät puhuneet — mutta hänen sisällään kaikui sanat:
“Sinä heräsit ilman nimeä. Me emme nimenneet sinua. Sinä kannat sen, mitä kukaan ei saanut kantaa.”
Hän katsoi alttarille. Siellä makasi hän itse — lapsena? Tai alkuna? Tai päätepisteenä? Hän ei tiennyt. Hän ei ollut koskaan tiennyt. Veri valui alttarilta, muodostaen kiemurtelevan kuvan. Saman kuvan kuin hänen metalliesineessä.

Sillä aikaa, hänen valvoessaan tulta, myös skink tunsi ympäristön valuvan uneksi. Hän näki itsensä pyhässä temppelissä, jossa Slann ei puhunut — vaan katsoi häntä.
Katse oli painavampi kuin ääni. Painavampi kuin laki. Ja sen katseessa hän näki mitä viesti sisälsi. Kutsun. Tai varoituksen. Tai tuomion. Se oli jokin vanha sana, joka ei koskaan kuollut. Hänen kielensä kuivui. Hän yritti huutaa, mutta suu oli täynnä multaa.

Hän heräsi tukehtuen. Oli aamu, mutta ei oikea aamu.
Kun aurinko nousi, se ei noussut oikeasta suunnasta.
Gorx-Tok seisoi. Hänen silmänsä olivat verenpunaiset. Hän puristi kädessään medaljonkia — Xuxu-Pahia. Se hohti varjoa. Xli-Pech nousi ylös, horjuen.
“Me… me olemme astuneet ulos reitiltä.”
“Ei. Reitti astui meihin.” Gorx-Tok puhui. Hänen äänessään oli uusi, outo paino, eikä hänen äänensä kuulunut tälle ajalle.

Heidän ympärillään viidakon puut alkoivat liikkua. Ei tuulesta. Ei eläimistä. Ne taipuivat muotoihin. Yhteen ilmestyi kivinen naama — liskomainen, mutta vääristynyt. Se tuijotti heitä silmillä, jotka eivät olleet silmät.
“Miksi tuot viestin? Miksi kannat sitä tänne, missä sanat jo kuolivat?” Kuului jälleen ääni heidän sisällään.
Gorx-Tok ei liikkunut.
Xli-Pech rohkaistui, nousi hitaasti seisomaan ja kuiskasi vastaukseksi:
“Koska vaikka sanat kuolivat, me emme.”
Se oli tarpeeksi. Maailma hengitti ulos. Puiden välistä kaatui vanha kivipaasi, paljastaen tien. Oikean tien, Xli-Pech ajatteli. Xli-Pech ei ollut varma. Mutta hän tiesi nyt tämän:
Viesti ei ollut paperia. Se ei ollut tekstiä. Se oli elävä ajatus. Vanha, katkera, vaarallinen. Ja se muutti heitä.

Jatkuu viidennessä luvussa: Sanat, jotka tappavat.

Oho, nyt kävi jännäksi! Toimiva juonenkäänne. Hyvää settiä vieläkin.
Tykkään erityisesti näiden kappaileiden kuvailevasta kielenkäytöstä. Jollain tavalla "ei-kliseistä" mutta silti toimivaa (jos nyt kliseisiin nojautuminen määritellään "toimivaksi"). Oot tämän palstan ainoa toivo. Ei paineita...

Kiitos!

Warhammer-tarina: Viimein viesti

Syvällä Lustrian viidakoissa kaksi liskomiestä kantavat salaperäistä viestiä Slann-maagi Mazdamundille.

Heidän matkansa kulkee läpi vaarojen ja unohdetun menneisyyden, ja se, mitä he kantavat, voi muuttaa koko Lustrian tulevaisuuden.

Tämä on tarina uskollisuudesta, petoksesta — ja uhrauksesta.

Viides luku: Sanat, jotka tappavat

Kahdeksantena päivänä viidakko muuttui taas. Tällä kertaa ei oudoksi, ei muinaiseksi — vaan todelliseksi.
Lika. Haju. Raskas, metallinen lemu.
Ei enää unia. Vaan Skavenien läsnäolo.

Xli-Pech istui kivellä, silmät lasittuneina. Hänen suunsa liikkui, mutta sanat olivat vieraita — kuin ne olisi opetettu unessa. Hänellä oli savitaulu käsissään, ja siihen kaiverretut merkit muuttuivat jatkuvasti. Elivät. Sykkivät.
“Gorx…” hän kuiskasi. “Se puhuu nyt minulle. Se kertoo asioita, joita ei pitäisi tietää.”
Gorx-Tok kyyristyi hänen viereensä. Hän ei enää kantanut viestiä fyysisesti. Se oli heissä molemmissa. Ja se vuoti ulos.
“Viimeinen portti on lähellä,” Xli-Pech sanoi. “Mutta… jos pääsemme sinne… joku kuolee.”
Gorx-Tok ei vastannut. Hän oli jo hyväksynyt sen.

Räjähdys repi hiljaisuuden kahtia kuin lahon rintakehän. Viidakko syttyi valoon — ja vihreään, rätisevään Warpflame-liekkiin.
Skavenit olivat löytäneet heidät. Mutta ei partio tällä kertaa. Ei hajajoukko.
Koko kammottava rykmentti.

Kivisten lehtien takaa jyrisi Rattling Gun -ryhmä, ja sen takana Warplock Jezzail -ampujat. Keskellä mekasti painava Warplightning Cannon, jota ohjasi ylikomissaari nimeltä Tik-Tak-Skrinn, puoli-mekaaninen, silmässään linssi joka värisi kuin sairas tähti.

“Siinä-he ovat! Ne kantavat sitä, mitä me haluamme!” Tik-Tak-Skrinn ulvoi. “Ampukaa! Varastakaa! Puhdistakaa, ennen kuin se sulautuu!”

Xli-Pech reagoi ensin. Hän mursi savitaulun — kutsui viidakon.
Ei rukouksella. Ei loitsulla. Vaan muistilla.
Maaperä vääntyi. Kivet kohosivat. Viidakon kasvit venyivät, kuin nekin yrittivät estää viestin kuolemaa. Gorx-Tok syöksyi suoraan kohti Skavenien jalkaväkeä. Hänen iskuissaan oli enemmän kuin raivoa nyt. Hänen lihaksensa hehkuivat, kuin viesti olisi sytyttänyt hänessä muinaisen valon. Xli-Pech juoksi rinnalla, mutta hän kuuli sanat päässään yhä voimakkaammin.
“Tätä ei ole tarkoitettu kuljetettavaksi. Tätä ei ole tarkoitettu avattavaksi. Tätä ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi.”

Skavenien sotakone latasi taas. Tynnyri alkoi hehkua liikaa.
Tik-Tak-Skrinn kiljui:
“Pysäyttäkää! Se ylikuumenee! Se—”
Se räjähti. Ei suoraan — vaan sisäänpäin.
Syntyi tyhjiö. Ei ääntä. Ei valoa. Xli-Pech huusi, mutta ääni ei tullut ulos. Gorx-Tok tarttui häneen ja heitti hänet pois räjähdyksestä. Skavenit katosivat — kirjaimellisesti. Vain varjoja jäi jäljelle.

Kun maailma palasi, Xli-Pech makasi lian ja tuhkan keskellä. Hänen kätensä olivat palaneet. Silmät vuotivat verta. Gorx-Tok seisoi yhä. Mutta hänen suomunsa olivat muuttuneet. Ne hohtivat nyt heikosti kuin vanhat tähtikuviot. Xli-Pech kuiskasi:
“Me menetämme itsemme. Jokaisella askeleella.”
“Ei ole enää ketään menetettäväksi.” Gorx-Tok vastasi.

He katsoivat ylös. Edessä, horisontin päällä, nousi temppeli. Ei muinainen. Ei unohtunut.
Pyhä. Mazdamundin istuin. Mutta sen yläpuolella leijui jokin varjo. Jokin, joka tunsi viestin sisällön — ja oli odottanut sitä.
Ehkä ei Skaven, ehkä ei mikään elävä. Jokin, joka muisti sen ajan ennen aikaa.

Tarina huipentuu viimeisessä luvussa: Mazdamundin tuomio.

Ainoa kritiikkini on että olisipa enemmän luettavaa. Oletko harkinnut kirjailian uraa?

Kiitos myös inspiraatiosta. Itsekin innostuu yrittämään hitsata jotain omista ideoista kun näkee että täällä joku toinenkin vielä kirjoittelee.

Kiitos paljon kommenteista!

Warhammer-tarina: Viimein viesti

Syvällä Lustrian viidakoissa kaksi liskomiestä kantavat salaperäistä viestiä Slann-maagi Mazdamundille.

Heidän matkansa kulkee läpi vaarojen ja unohdetun menneisyyden, ja se, mitä he kantavat, voi muuttaa koko Lustrian tulevaisuuden.

Tämä on tarina uskollisuudesta, petoksesta — ja uhrauksesta.

Kuudes luku: Mazdamundin tuomio

Sade piiskasi temppelin kivisiä portaita.

Xli-Pech ja Gorx-Tok olivat perillä. Ympärillä viidakko vaimeni, ikään kuin jokin olisi hengittänyt sisään, eikä koskaan aikonut päästää ulos.

Temppeli kohosi heidän edessään, unohdettuna mutta silti elossa. Sen huipulla, veden syövyttämän alttarin ääressä, leijui Mazdamundi — suurista Slanneista viimeinen, vanhempi kuin sanat.

Xli-Pech otti askelia, jotka tuntuivat painavan koko hänen olemuksensa alas. Hänen sylissään oli paperikäärö, jonka he olivat kuljettaneet läpi suon, rauniokylien, skavenien ja unimaailman. Sen sinetti oli yhä kiinni. Se ei ollut koskaan avattu.
“Toimme sen.”
Xli-Pechin ääni oli kuiva, säröinen.
“Viestin. Sinulle.”
Mazdamundi ei liikahtanut.
“Miksi?” hän kysyi telepaattisesti.
“Tiedätkö edes, mitä kannoit?”
Mazdamundi ei koskenut kääröön. Hän katsoi sitä, ja se aukeni itsestään. Sade kasteli pergamentin, mutta muste ei valunut. Sanat säilyivät. Liian hyvin. Xli-Pech odotti. Mazdamundi ei puhunut heti. Sitten hän sanoi:
“Tämä ei ole viesti. Tämä on valhe.”
“Mitä?” Xli-Pech astui lähemmäs.
“Se annettiin meille temppelissä. Slannin seuraajat. He sanoivat sen olevan kiireellinen!”
“Se on väärennös.” Mazdamundi vastasi.
“Se ei ole Slannin kirjoittama. Ei meidän. Se on vanhaa. Mutta ei ikivanhaa. Se on tehty näyttämään siltä.”
“Mutta miksi? Miksi joku loisi valheellisen viestin ja lähettäisi sen meille?”
Mazdamundi katsoi skinkiä ja kroxigoria.
“Koska jotakuta piti testata. Ja se joku olen minä.”

Mazdamundi paljasti: käärö sisälsi käskyn kutsua unohdettu Slann takaisin – sellaisen, jonka henkinen epävakaus oli vuosisatoja sitten johtanut kokonaisen kaupungin tuhoon. Se oli karkotettu, ja sen nimi oli pyyhitty pois kivistä.

Käärö oli tehty näyttämään hätäiseltä viestiltä, mutta sen tarkoitus oli pakottaa Mazdamundi tekemään virhe. Tai houkutella hänen luokseen kuljettajat, jotka eivät olisi valmiita ymmärtämään, mitä he kantoivat.
“Tämä ei ole viesti meille,” Mazdamundi sanoi hiljaa.
“Tämä on syötti. Ja sinä, Skink… sinä uskoit siihen.”
Xli-Pech oli hiljaa.
Hän ei väittänyt vastaan.
Hän tiesi, että Mazdamundi puhui totta.
Gorx-Tok laski raskaan kätensä hänen olalleen.
“Ei ollut turhaa. Kuljetimme sen, koska se oli meidän tehtävämme.”
Mazdamundi katsoi heitä molempia.
“Viestin sisältö on nyt vuotanut. Se ei voi enää pysyä täällä. Se täytyy kantaa pois. Pois Lustriasta. Ja haudata syvälle, missä mikään ei tavoita sitä.”
Skink ja kroxigor koettivat ryhdistäytyä.
“Mutta sinne ei voi mennä kumpikin. Toiselle teistä on tehtävä minun luonani. Toisen on vietävä tämä pois. Eikä hän saa koskaan palata.”
”Mikä tehtävä teillä on?” Gorx-Tok kysyi.
”Kun vihollisemme huomaa, että aavistimme heidän aikeensa, he hyökkäävät varmasti. Muut huomaavat kyllä ahdinkomme, mutta eivät riittävän ajoissa. Tarvitsen vahvoja käsiä puolustamaan temppeliä.” Mazdamundi kertoi.

Xli-Pech kääntyi Gorx-Tokin puoleen.
Kroxigorin katse oli tyyni.
Hän nyökkäsi.
“Minä jään,” Gorx-Tok sanoi.
“Minä en sovi siihen maailmaan, joka unohtaa.”
“Mutta sinä… sinä muistat kaiken. Ja siksi sinun pitää lähteä.”
Xli-Pech pudisti päätään.
“En halua jättää sinua tänne.”
“Et jätä,” Gorx-Tok sanoi hiljaa.
“Sinä viet minut mukanasi. Kaiken tämän. Kaiken mitä olimme.”

Seuraavana aamuna vene laskettiin jokeen. Xli-Pech ei katsonut taakseen, kun hän lähti.
Käärö oli nyt suljettu, kääritty hänen viittansa sisään.
Hän ei enää kantanut sitä kuin pyhää esinettä.
Vaan kuin hautaa, jota tiesi hautovansa koko elämänsä.

Mazdamundi ja Gorx-Tok katsoivat hänen jälkeensä.
Kun siluetti katosi puiden taakse, Gorx-Tok sanoi:
“Hän selviää.”
Mazdamundi nyökkäsi.
“Mutta ei ehjänä.”

Epilogi

Xli-Pech ei koskaan palannut Lustriaan.
Mutta hänen nimensä säilyi. Ei temppeleissä.
Vaan tarinoissa, joita kerrottiin iltanuotiolla.

Tarina skinkistä, joka kantoi valheen, löytäen totuuden ja joka lopulta tuomittiin ankaraan kohtaloon, sillä muuta vaihtoehtoa ei ollut. Ja jättiläisestä, joka jäi temppeliin vahtimaan ja taistelemaan, kunnes hänen mielensä ja kehonsa voimat olivat ehtyneet.

Loppu

Hieno lopetus tarinalle! Nyt on romaani kasassa! Ihan kuka tahansa ei voi sanoa tehneensä samaa. Pitää joskus lukea kokonaisuudessaan uudestaan. Kiitos satutuokiosta!