Kosto.
Lähetetty: La 09.11.2002 12:45
”Tänne se meni aivan varmasti”, murisi barbaari toverilleen.
”Sinä näit näkyjä, Draar. Näet aina”, vastasi Draarin toveri.
”En varmana nähnyt, hittovie, joku hiippari on tunkeutunut pyhättöön! usko nyt, Ryx!”, Draar karjui päin toisen barbaarin parrakasta naamaa.
”Rauhoitu, tai kirveeni tarkastelee kallosi sisäosia”, sanoi Ryx matalalla ja uhkaavalla äänellä, lovista taistelukirvestään heristäen. ”Miltä tämä hiippari näytti?”
”No, en minä sitä niin hyvin nähnyt, laiha, pitkä ja tummiin rytkyihin se oli pukeutunut, joku haltianperkele”, Draar sanoi vaisusti.
”Luuletko, että todella löydämme hänet tästä sokkelosta, vaikka hän olisikin täällä?”, Ryx puhisi ja heilautti kättään.
Temppeli oli rakennettu vuoren sisään. Temppeli oli vaikuttavan suuri, sen pääsaliin mahtuisi kymmeniätuhansia barbaareita. Salin perällä oli useita metrejä korkea tasanne, jonka päällä oli alttari, johon oli upotettu lukuisia kalloja.
Alttari oli ruskea kuivuneesta verestä. Salin seinät olivat täynnä hyllyjä, jotka olivat täynnä uhrien pääkalloja. Katosta roikkui tuhansia ja taas tuhansia pääkalloja nahkanaruista.
Saliin päästiin kolmesta ovesta. Salin perällä oli kuitenkin pienempi takaovi, joka oli lukittu vahvasti. Sinne eivät päässeet muut, kuin Tzeentchin papit. Siellä oli manaushuone.
Gai’dee seurasi, kuinka keskenään kiistelleet barbaarit poistuivat lopulta salista. Hän tuli pois valtavan pylvään takaa ja marssi suoraan takaovelle. Häntä ihmetytti, kuinka helposti hän oli päässyt tänne asti, Tzeentchin temppeliin, tappamatta ketään tai aiheuttamatta hälytystä. Aivan, kuin jokin ylempi voima tekisi hänestä näkymättömän muiden silmille.
Takaoven lukko oli varmasti vahvistettu erittäin voimakkaalla magialla. Gai’dee mursi sen yhdellä nuijansa heilautuksella.
Gai’dee astui sisään pyöreään huoneeseen, jossa ei ollut lainkaan kattoa. Jossain Satojen metrien korkeudessa näkyi pala paljasta taivasta, joka kylläkin oli harmaata ja ikävää.
”Mitä nyt?”, hän ihmetteli. Tähän asti hän oli tiennyt tarkalleen, minne hänen oli pitänyt mennä, aivan, kuin jokin olisi ohjannut häntä.
Jostain kaukaisuudesta alkoi kuulua vaimeaa huminaa. Se voimistui. Sitten, taivaalta syöksyi purppuransininen valopallo, joka lensi suoraan manaushuoneeseen ja jäi leijumaan noin metrin korkeuteen lattiasta, täsmälleen keskelle huonetta.
Valo oli niin kirkas, että Gai’deen oli käännettävä sille selkänsä.
Kuului matala tussahdus ja valo hiipui, nyt se oli kuin veden seinälle luoma huojuva kajo.
Kun Gai’dee kääntyi, hänen edessään oli ovaalinmuotoinen, sinisin liekein palava kehä. Kehän läpi ei nähnyt manaushuoneen seinää, vaan jotain aivan muuta.
Gai’dee ei jäänyt miettimään vaan hyppäsi kehään.
Paikka jossa hän nyt oli, oli aivan mahdoton. Hän leijui väärinpäin ilmassa, hänen alapuolellaan oli maata . samoin hänen yläpuolellaan. Hänen sivuillaan leijui kivenlohkareita. Jossain kaukaisuudessa lensi jotain kummallisia, lattanoita olentoja, jotka muistuttivat trooppisien maiden rauskuja, ne päästivät kirkuvia ääniä.
Gai’deen mielen täytti hetkeksi paniikki, hän ei päässyt mihinkään suuntaan, leijui vain paikoillaan.
Lopulta hän huomasi, että painottomassa tilassa liikkuminen tapahtui aivan samalla tavalla, kuin uiminenkin, mutta maahan pääsemiseen kestäisi varmasti tunteja. Näin ollen Gai’dee ui lähimmälle kivenlohkareelle tuumimaan tilannetta.
Samaan aikaan hieman kauempana...
”Tunkeilija”, totesi sinertävään haarniskaan pukeutunut soturi, joka ratsasti kirkujalla, valtavalla rauskulla. Soturi oli kokonaan piikikkään haarniskan peitossa, ainoastaan hänen päänsä näkyi, ja se olikin aivan odottamattoman näköinen, soturin pää kuului kotkalla, jolla ei ollut sulkia lainkaan. Kyseessä oli Tzeentchin Valittu. ”Hän saa maksaa.”
Soturi kannusti kirkujansa liikkeelle ja vetäisi koukeroisen miekkansa esiin.
Gai’dee kuuli takaansa kirkunaa, joka voimistui kasvavalla nopeudella. Hän kääntyi ja näki kirkuja-olennon ja sillä ratsastavan kaaos-soturin.
Gai’dee valmisti nuijansa iskuun. Muutamassa sekunnissa Tzeentchin Valittu pyyhälsi hänen ohitseen.
Kumpikaan ei ollut osunut toisiinsa.
Valittu kääntyi ja palasi takaisin.
Gai’dee ymmärsi, ettei millään voinut osua tuolla nopeudella kulkevaan vastustajaan.
Kohta Valittu olisi taas iskuetäisyydellä.
Gai’dee hyppäsi alas lohkareelta, tippuen muutaman metrin ja pysähtyen sitten.
Samaan aikaan Valittu oli iskenyt. Iskussa oli ollut sen verran voimaa ja Valittu oli ollut niin itsevarma osumasta, että hän menetti tasapainon ja mätkähti kevyesti Gai’deen lohkareelle. Kirkuja sen sijaan ei edes huomannut herransa poistumista, vaan pyyhälsi hirmuista vauhtia eteenpäin, kunnes lopulta huomasi, ettei kukaan kannustanut sitä.
Gai’dee ui lohkareen alle, niin, ettei Valittu voinut häntä nähdä.
Lintukasvoinen soturi olikin alkanut huudella ratsuaan takaisin. Näin ollen Gai’dee lipui varovasti sen taakse.
Liian myöhään Valittu ehti kääntyä, huomatakseen vain, kuinka jalokivikoristeinen nuija laskeutui hänen päälleen kuolettavin seurauksin.
Ilokseen Gai’dee sai huomata, että Valitun paikalle kutsuma kirkuja olikin varsin lauhkea, eikä välittänyt, kuka sillä ratsasti. Nyt vain pitäisi tietää, minne oikeastaan pitäisi mennä. Hänellä ei todellakaan ollut siitä mitään tietoa.
Äkkiä hän tiesi sen. Aivan hetken mielijohteesta hän vain tiesi, minne piti mennä, vaikka oli todellisuudessa täysin mahdotonta, että hän olisi sen tiennyt. Aivan, kuin hän olisi sen tiedon joskus unohtanut ja nyt hän sitten muisti sen taas.
Kirkuja kykeni matkaamaan varsin vaikuttavalla nopeudella, onneksi siihen oli kiinnitetty tukevat valjaat, joista saattoi pitää kiinni.
Kului luultavasti tunteja, mutta ajalla ei näyttänyt olevan mitään merkitystä tässä paikassa. Mitään merkkejä tuon ajan kulumisesta ei ollut. Ei tylsistymistä, ei nälkää taikka janoa.
Gai’dee pani merkille sinertävän usvan, joka leijui hänen edessään. Kirkuja lensi suoraan sinne.
Usva tuntui oudon kylmältä, suorastaan helpottavan viileältä.
Jonkin ajan kuluttua Gai’dee havaitsi edessään jonkin valtavan rakennuksen piirteitä. Lopulta s tuli kokonaan esiin. Rakennus oli todellakin valtava, se oli mielettömän korkea, väritön torni, josta haarautui useita koukeroisia torneja joka suuntaan. Torni ei todellakaan ollut minkään värinen, ei edes valkoinen, aivan, kuin sitä ei edes olisi olemassa. Kun tornia yritti katsoa, ei sitä voinut nähdä kunnolla, ei kyennyt näkemään, mistä aineesta se oli tehty eikä kyennyt näkemään, kuinka korkea se todella oli. Torni seisoi valtavan lohkareen päällä.
Kirkuja lensi suoraan tornissa olevan aukon eteen ja laskeutui lohkareelle.
Onnittelen.
”Kuka puhui?”, tiedusteli Gai’dee.
Kuuntele, niin ymmärrät.
Ääni kuului Gai’deen pään sisältä, tai ei se oikeastaan kuulunut, hän vain muisti kuulleensa ne sanat, joiden sanojasta hänellä ei ollut tietoakaan.
Olet päässyt tänne asti, pieni sätkynukkeni. Haluatko tavata minut? Se voisi olla mahdollista. En kyllä tajua, miksi vaivaudun, kenties siksi, että sinä poikkeat varsin paljon normaalista kansastasi.
”Voisit tuhota minut yhdellä ajatuksella, niinkö?”, Gai’dee kysyi ääneen, vaikka tiesi varsin hyvin, että tämä mystinen puhuja kykenisi lukemaan hänen ajatuksensa.
Kenties.
”Vai niin”, tuhahti Gai’dee ja marssi torniin sisään.
Sinulla ei todellakaan ole käsitystä minun voimistani, houkka.
Äkkiä hänen ympärilleen ilmestyi kymmenittäin olentoja, jonkalaisia Gai’dee ei koskaan ollut voinut edes uneksia. Olennoilla oli sulattoman kotkan pää ja ihmisen ruumis, niillä oli linnun siivet ja ne olivat ainakin viisi metriä pitkiä. Ne puristivat koukkukyntisissä sormissaan leiskuvia riimumiekkoja. Kyseessä oli Tzeentchin ylidemoni ja niitä oli paljon.
Samassa jalokivikoristeisessa nuijassa oleva riimu alkoi leiskua hopeista ja vihaista valoa.
”Demoninsurma riimu”, Gai’dee tajusi. ”Täydellinen Demoninsurma riimu.”
Ennen kuin ylidemonit ehtivät reagoida, he saivat kimppuunsa pienen, mutta kuolettavia iskuja jakelevan nuijaa heiluttavan pimentohaltian.
Nuija oli luotu tappamaan demoneita vastaan. Riimu antoi sen kantajalle yli-inhimillisen nopeuden ja voimat, lisäksi nuijan jokainen isku osui kuolettavin seurauksin, Mihin hyvänsä nuija löi demoneita, se muutti ne hetkessä tuhkaksi.
Vasta nyt Gai’dee ymmärsi, minkälaisen aseen hän oli saanut käsiinsä. Varsinainen mahtiase, varmasti yksi maailman parhaista!
Kohta tornin aula oli täynnä savuavaa tuhkaa, jonka keskellä seisoi Gai’dee, pimentohaltia maalari.
”Mitäs tähän sanot?”, Gai’dee tiedusteli pilkallisella sävyllä.
Kas vain... varsin vakuuttavaa. Mutta tuossa meni monta hyvää palvelijaani, arvaa, kuinka kauan kestää että yksi tuollainen syntyy?
”Viisi tuntia?”
Väärin. Sata vuotta sinun aikaasi. Tuossa kuoli juuri kaksikymmentä sellaista. Oli varmaankin virhe pitää sinut näin kauan hengissä. Täytyy kai lopettaa leikki.
”Ja miten ajattelit tehdä sen?”, tiedusteli Gai’dee pilkallisesti, astellen yhä syvemmälle tornin kätköihin.
Teen sen omatoimisesti. En tahdo enää yhtäkään tappioita sinun toimestasi.
Gai’dee ei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun eräästä portaikosta alkoi lipua kiemurtelevaa, sinistä usvaa. Usva ympäröi hänet kokonaan. Sitten portaikosta alkoi kuulua askelia, kevyitä ja viivytteleviä askelia.
Portaikosta astui esiin varsin kummallinen ilmestys. Tämä olento saattoi olla mies tai nainen, sillä ei tainnut olla edes väliä. Se oli pukeutunut siniseen kaapuun, jonka helmoissa oli riimuja. Sen vasen käsi piteli keppiä, jonka toinen pää oli koukkumainen, samanlaista keppiä lammaspaimenet käyttävät lampaittensa hoitamiseen. Toinen käsi puristi lasipalloa.
Mutta kasvot, niitä ei ollut, tai oikeastaan oli, mutta ne eivät kuuluneet kellekään ja samalla ne kuitenkin muistuttivat kaikkien Gai’deen näkemiä kasvoja. Kasvoja ei voinut katsoa suoraan, niitä ei voinut tarkastella lainkaan, eikä niiden ulkonäkö jäänyt mieleen lainkaan. Kun muisteli tuon olennon kasvojen ulkonäköä, näki omat kasvonsa.
Gai’dee tunsi pelkoa, jännitystä, rohkeutta... kaikkea tuota samaan aikaan, mutta ne tunteet olivat tasapainossa keskenään ja hänen mielensä oli tyhjä ylimääräisistä tuntemuksista.
Tässä minä olen. Mutta vain yhdessä monista muodoistani.
”Niinpä näkyy”, Gai’dee totesi. ”Eiköhän hoideta tämä niin kuin pitääkin.”
Gai’dee hyökkäsi, adrenaliini syöksyi hänen suoniinsa, itsevarmuus täytti hänen mielensä. Mutta samassa, hänen vauhtinsa pysähtyi, hän tunsi mahdotonta pelkoa ja hän menetti kaiken itsevarmuutensa.
Tuntemuksilla on täällä suuri valta, kuten huomasit. Mielesi on heikko.
”Mitä ajat takaa? Onko tämä sinusta muka hauskaa?”, Gai’dee kysyi, pelko muutti hänen äänensä hieman änkyttäväksi ja vaikeasti äännettäväksi.
Ei suinkaan. Mutta sinä et yksinkertaisesti ansaitse nopeaa kuolemaa. Minulla ei todellakaan olisi aikaa tähän. Juuri tällä hetkellä joku Valituistani saattaa rukoilla minulta apua, mutta jääkin saamatta sitä ja kuolee.
”Se on sitten ainoa hupi minulla tässä tapauksessa”, Gai’dee ärisi.
Sitä minä en vois sinulle sallia.
Tzeentch asteli Gai’deen eteen ja pujotti lampaanohjaus-sauvansa Gai’deen kaulaan, jonka pelko oli lamaannuttanut.
Kostoretkestäsi ei tullut oikein onnistunut.
Valtava masennuksen aalto valtasi Gai’deen mielen. Hän kuolisi täysin turhaan... niin turhaan. Hänen pitkän elämän haltiasiunauksensa menisi täysin haaskiin. Samassa hänen mielensä täyttyi pirteydellä ja itsevarmuudella. Samaan aikaan hän ymmärsi, että tunteet vääristyivät tässä paikassa. Rohkeus muuttui masennukseksi, itsevarmuus peloksi ja toisinpäin. Hän heilautti nuijaansa, iskien paimensauvan katki.
Mitäh?
Jumala ei todellakaan ollut odottanut tuota. Gai’dee aisti Tzeentchissä heikkouden ja iski kaikin voimin.
Kuului mieletöntä karjuntaa, aivan, kuin tuhannet ja taas tuhannet olennot olisivat karjuneet Gai’deen pään sisällä. Tzeentchin kaapuun ilmestyi reikiä, niistä alkoi syöksyä valonsäteitä ympäriinsä tornia, ne alkoivat kimpoilla mielettömästi tornin seinistä, puhkoen siihen reikiä. Tzeentchin olemus räjähti ja kaapu putosi lattialle, tyhjänä.
Samassa torni alkoi sortua, tuhansia tonneja tornin ainesta sortui Gai’deen päälle, murskaten ja rusentaen hänet alleen.
Hän ehti kuulla seuraavat sanat: Tein virheen.
Valoa. Tunnelin päässä näkyi valoa. Gai’deetä väsytti, mutta jokin pakotti hänet kulkemaan kohti tuota valonpistettä. Sitten hän oli siellä. Joka puolella oli valoa. Ilma oli miellyttävää hengittää ja kaikkialla oli ihmeellisen pehmeää.
Hän vaipui uneen, lämpöiseen ja pehmeään uneen. Sen hän oli ansainnut.
Tähän loppuivat tämän pimentohaltiasuvun tarinat.
Niin. Jos joku luulee, että Tzeentch kuoli, niin ei. Gai’dee onnistui tuhoamaan siitä jumalasta ehkä yhden tuhannesosan, ja sehän on kuitenkin aika hyvin sitten loppujenlopuksi. Et nii et.
Kylläpäs tekikin hyvää kirjoittaa tämä loppuun ja nyt ansaitulle levolle.
”Sinä näit näkyjä, Draar. Näet aina”, vastasi Draarin toveri.
”En varmana nähnyt, hittovie, joku hiippari on tunkeutunut pyhättöön! usko nyt, Ryx!”, Draar karjui päin toisen barbaarin parrakasta naamaa.
”Rauhoitu, tai kirveeni tarkastelee kallosi sisäosia”, sanoi Ryx matalalla ja uhkaavalla äänellä, lovista taistelukirvestään heristäen. ”Miltä tämä hiippari näytti?”
”No, en minä sitä niin hyvin nähnyt, laiha, pitkä ja tummiin rytkyihin se oli pukeutunut, joku haltianperkele”, Draar sanoi vaisusti.
”Luuletko, että todella löydämme hänet tästä sokkelosta, vaikka hän olisikin täällä?”, Ryx puhisi ja heilautti kättään.
Temppeli oli rakennettu vuoren sisään. Temppeli oli vaikuttavan suuri, sen pääsaliin mahtuisi kymmeniätuhansia barbaareita. Salin perällä oli useita metrejä korkea tasanne, jonka päällä oli alttari, johon oli upotettu lukuisia kalloja.
Alttari oli ruskea kuivuneesta verestä. Salin seinät olivat täynnä hyllyjä, jotka olivat täynnä uhrien pääkalloja. Katosta roikkui tuhansia ja taas tuhansia pääkalloja nahkanaruista.
Saliin päästiin kolmesta ovesta. Salin perällä oli kuitenkin pienempi takaovi, joka oli lukittu vahvasti. Sinne eivät päässeet muut, kuin Tzeentchin papit. Siellä oli manaushuone.
Gai’dee seurasi, kuinka keskenään kiistelleet barbaarit poistuivat lopulta salista. Hän tuli pois valtavan pylvään takaa ja marssi suoraan takaovelle. Häntä ihmetytti, kuinka helposti hän oli päässyt tänne asti, Tzeentchin temppeliin, tappamatta ketään tai aiheuttamatta hälytystä. Aivan, kuin jokin ylempi voima tekisi hänestä näkymättömän muiden silmille.
Takaoven lukko oli varmasti vahvistettu erittäin voimakkaalla magialla. Gai’dee mursi sen yhdellä nuijansa heilautuksella.
Gai’dee astui sisään pyöreään huoneeseen, jossa ei ollut lainkaan kattoa. Jossain Satojen metrien korkeudessa näkyi pala paljasta taivasta, joka kylläkin oli harmaata ja ikävää.
”Mitä nyt?”, hän ihmetteli. Tähän asti hän oli tiennyt tarkalleen, minne hänen oli pitänyt mennä, aivan, kuin jokin olisi ohjannut häntä.
Jostain kaukaisuudesta alkoi kuulua vaimeaa huminaa. Se voimistui. Sitten, taivaalta syöksyi purppuransininen valopallo, joka lensi suoraan manaushuoneeseen ja jäi leijumaan noin metrin korkeuteen lattiasta, täsmälleen keskelle huonetta.
Valo oli niin kirkas, että Gai’deen oli käännettävä sille selkänsä.
Kuului matala tussahdus ja valo hiipui, nyt se oli kuin veden seinälle luoma huojuva kajo.
Kun Gai’dee kääntyi, hänen edessään oli ovaalinmuotoinen, sinisin liekein palava kehä. Kehän läpi ei nähnyt manaushuoneen seinää, vaan jotain aivan muuta.
Gai’dee ei jäänyt miettimään vaan hyppäsi kehään.
Paikka jossa hän nyt oli, oli aivan mahdoton. Hän leijui väärinpäin ilmassa, hänen alapuolellaan oli maata . samoin hänen yläpuolellaan. Hänen sivuillaan leijui kivenlohkareita. Jossain kaukaisuudessa lensi jotain kummallisia, lattanoita olentoja, jotka muistuttivat trooppisien maiden rauskuja, ne päästivät kirkuvia ääniä.
Gai’deen mielen täytti hetkeksi paniikki, hän ei päässyt mihinkään suuntaan, leijui vain paikoillaan.
Lopulta hän huomasi, että painottomassa tilassa liikkuminen tapahtui aivan samalla tavalla, kuin uiminenkin, mutta maahan pääsemiseen kestäisi varmasti tunteja. Näin ollen Gai’dee ui lähimmälle kivenlohkareelle tuumimaan tilannetta.
Samaan aikaan hieman kauempana...
”Tunkeilija”, totesi sinertävään haarniskaan pukeutunut soturi, joka ratsasti kirkujalla, valtavalla rauskulla. Soturi oli kokonaan piikikkään haarniskan peitossa, ainoastaan hänen päänsä näkyi, ja se olikin aivan odottamattoman näköinen, soturin pää kuului kotkalla, jolla ei ollut sulkia lainkaan. Kyseessä oli Tzeentchin Valittu. ”Hän saa maksaa.”
Soturi kannusti kirkujansa liikkeelle ja vetäisi koukeroisen miekkansa esiin.
Gai’dee kuuli takaansa kirkunaa, joka voimistui kasvavalla nopeudella. Hän kääntyi ja näki kirkuja-olennon ja sillä ratsastavan kaaos-soturin.
Gai’dee valmisti nuijansa iskuun. Muutamassa sekunnissa Tzeentchin Valittu pyyhälsi hänen ohitseen.
Kumpikaan ei ollut osunut toisiinsa.
Valittu kääntyi ja palasi takaisin.
Gai’dee ymmärsi, ettei millään voinut osua tuolla nopeudella kulkevaan vastustajaan.
Kohta Valittu olisi taas iskuetäisyydellä.
Gai’dee hyppäsi alas lohkareelta, tippuen muutaman metrin ja pysähtyen sitten.
Samaan aikaan Valittu oli iskenyt. Iskussa oli ollut sen verran voimaa ja Valittu oli ollut niin itsevarma osumasta, että hän menetti tasapainon ja mätkähti kevyesti Gai’deen lohkareelle. Kirkuja sen sijaan ei edes huomannut herransa poistumista, vaan pyyhälsi hirmuista vauhtia eteenpäin, kunnes lopulta huomasi, ettei kukaan kannustanut sitä.
Gai’dee ui lohkareen alle, niin, ettei Valittu voinut häntä nähdä.
Lintukasvoinen soturi olikin alkanut huudella ratsuaan takaisin. Näin ollen Gai’dee lipui varovasti sen taakse.
Liian myöhään Valittu ehti kääntyä, huomatakseen vain, kuinka jalokivikoristeinen nuija laskeutui hänen päälleen kuolettavin seurauksin.
Ilokseen Gai’dee sai huomata, että Valitun paikalle kutsuma kirkuja olikin varsin lauhkea, eikä välittänyt, kuka sillä ratsasti. Nyt vain pitäisi tietää, minne oikeastaan pitäisi mennä. Hänellä ei todellakaan ollut siitä mitään tietoa.
Äkkiä hän tiesi sen. Aivan hetken mielijohteesta hän vain tiesi, minne piti mennä, vaikka oli todellisuudessa täysin mahdotonta, että hän olisi sen tiennyt. Aivan, kuin hän olisi sen tiedon joskus unohtanut ja nyt hän sitten muisti sen taas.
Kirkuja kykeni matkaamaan varsin vaikuttavalla nopeudella, onneksi siihen oli kiinnitetty tukevat valjaat, joista saattoi pitää kiinni.
Kului luultavasti tunteja, mutta ajalla ei näyttänyt olevan mitään merkitystä tässä paikassa. Mitään merkkejä tuon ajan kulumisesta ei ollut. Ei tylsistymistä, ei nälkää taikka janoa.
Gai’dee pani merkille sinertävän usvan, joka leijui hänen edessään. Kirkuja lensi suoraan sinne.
Usva tuntui oudon kylmältä, suorastaan helpottavan viileältä.
Jonkin ajan kuluttua Gai’dee havaitsi edessään jonkin valtavan rakennuksen piirteitä. Lopulta s tuli kokonaan esiin. Rakennus oli todellakin valtava, se oli mielettömän korkea, väritön torni, josta haarautui useita koukeroisia torneja joka suuntaan. Torni ei todellakaan ollut minkään värinen, ei edes valkoinen, aivan, kuin sitä ei edes olisi olemassa. Kun tornia yritti katsoa, ei sitä voinut nähdä kunnolla, ei kyennyt näkemään, mistä aineesta se oli tehty eikä kyennyt näkemään, kuinka korkea se todella oli. Torni seisoi valtavan lohkareen päällä.
Kirkuja lensi suoraan tornissa olevan aukon eteen ja laskeutui lohkareelle.
Onnittelen.
”Kuka puhui?”, tiedusteli Gai’dee.
Kuuntele, niin ymmärrät.
Ääni kuului Gai’deen pään sisältä, tai ei se oikeastaan kuulunut, hän vain muisti kuulleensa ne sanat, joiden sanojasta hänellä ei ollut tietoakaan.
Olet päässyt tänne asti, pieni sätkynukkeni. Haluatko tavata minut? Se voisi olla mahdollista. En kyllä tajua, miksi vaivaudun, kenties siksi, että sinä poikkeat varsin paljon normaalista kansastasi.
”Voisit tuhota minut yhdellä ajatuksella, niinkö?”, Gai’dee kysyi ääneen, vaikka tiesi varsin hyvin, että tämä mystinen puhuja kykenisi lukemaan hänen ajatuksensa.
Kenties.
”Vai niin”, tuhahti Gai’dee ja marssi torniin sisään.
Sinulla ei todellakaan ole käsitystä minun voimistani, houkka.
Äkkiä hänen ympärilleen ilmestyi kymmenittäin olentoja, jonkalaisia Gai’dee ei koskaan ollut voinut edes uneksia. Olennoilla oli sulattoman kotkan pää ja ihmisen ruumis, niillä oli linnun siivet ja ne olivat ainakin viisi metriä pitkiä. Ne puristivat koukkukyntisissä sormissaan leiskuvia riimumiekkoja. Kyseessä oli Tzeentchin ylidemoni ja niitä oli paljon.
Samassa jalokivikoristeisessa nuijassa oleva riimu alkoi leiskua hopeista ja vihaista valoa.
”Demoninsurma riimu”, Gai’dee tajusi. ”Täydellinen Demoninsurma riimu.”
Ennen kuin ylidemonit ehtivät reagoida, he saivat kimppuunsa pienen, mutta kuolettavia iskuja jakelevan nuijaa heiluttavan pimentohaltian.
Nuija oli luotu tappamaan demoneita vastaan. Riimu antoi sen kantajalle yli-inhimillisen nopeuden ja voimat, lisäksi nuijan jokainen isku osui kuolettavin seurauksin, Mihin hyvänsä nuija löi demoneita, se muutti ne hetkessä tuhkaksi.
Vasta nyt Gai’dee ymmärsi, minkälaisen aseen hän oli saanut käsiinsä. Varsinainen mahtiase, varmasti yksi maailman parhaista!
Kohta tornin aula oli täynnä savuavaa tuhkaa, jonka keskellä seisoi Gai’dee, pimentohaltia maalari.
”Mitäs tähän sanot?”, Gai’dee tiedusteli pilkallisella sävyllä.
Kas vain... varsin vakuuttavaa. Mutta tuossa meni monta hyvää palvelijaani, arvaa, kuinka kauan kestää että yksi tuollainen syntyy?
”Viisi tuntia?”
Väärin. Sata vuotta sinun aikaasi. Tuossa kuoli juuri kaksikymmentä sellaista. Oli varmaankin virhe pitää sinut näin kauan hengissä. Täytyy kai lopettaa leikki.
”Ja miten ajattelit tehdä sen?”, tiedusteli Gai’dee pilkallisesti, astellen yhä syvemmälle tornin kätköihin.
Teen sen omatoimisesti. En tahdo enää yhtäkään tappioita sinun toimestasi.
Gai’dee ei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun eräästä portaikosta alkoi lipua kiemurtelevaa, sinistä usvaa. Usva ympäröi hänet kokonaan. Sitten portaikosta alkoi kuulua askelia, kevyitä ja viivytteleviä askelia.
Portaikosta astui esiin varsin kummallinen ilmestys. Tämä olento saattoi olla mies tai nainen, sillä ei tainnut olla edes väliä. Se oli pukeutunut siniseen kaapuun, jonka helmoissa oli riimuja. Sen vasen käsi piteli keppiä, jonka toinen pää oli koukkumainen, samanlaista keppiä lammaspaimenet käyttävät lampaittensa hoitamiseen. Toinen käsi puristi lasipalloa.
Mutta kasvot, niitä ei ollut, tai oikeastaan oli, mutta ne eivät kuuluneet kellekään ja samalla ne kuitenkin muistuttivat kaikkien Gai’deen näkemiä kasvoja. Kasvoja ei voinut katsoa suoraan, niitä ei voinut tarkastella lainkaan, eikä niiden ulkonäkö jäänyt mieleen lainkaan. Kun muisteli tuon olennon kasvojen ulkonäköä, näki omat kasvonsa.
Gai’dee tunsi pelkoa, jännitystä, rohkeutta... kaikkea tuota samaan aikaan, mutta ne tunteet olivat tasapainossa keskenään ja hänen mielensä oli tyhjä ylimääräisistä tuntemuksista.
Tässä minä olen. Mutta vain yhdessä monista muodoistani.
”Niinpä näkyy”, Gai’dee totesi. ”Eiköhän hoideta tämä niin kuin pitääkin.”
Gai’dee hyökkäsi, adrenaliini syöksyi hänen suoniinsa, itsevarmuus täytti hänen mielensä. Mutta samassa, hänen vauhtinsa pysähtyi, hän tunsi mahdotonta pelkoa ja hän menetti kaiken itsevarmuutensa.
Tuntemuksilla on täällä suuri valta, kuten huomasit. Mielesi on heikko.
”Mitä ajat takaa? Onko tämä sinusta muka hauskaa?”, Gai’dee kysyi, pelko muutti hänen äänensä hieman änkyttäväksi ja vaikeasti äännettäväksi.
Ei suinkaan. Mutta sinä et yksinkertaisesti ansaitse nopeaa kuolemaa. Minulla ei todellakaan olisi aikaa tähän. Juuri tällä hetkellä joku Valituistani saattaa rukoilla minulta apua, mutta jääkin saamatta sitä ja kuolee.
”Se on sitten ainoa hupi minulla tässä tapauksessa”, Gai’dee ärisi.
Sitä minä en vois sinulle sallia.
Tzeentch asteli Gai’deen eteen ja pujotti lampaanohjaus-sauvansa Gai’deen kaulaan, jonka pelko oli lamaannuttanut.
Kostoretkestäsi ei tullut oikein onnistunut.
Valtava masennuksen aalto valtasi Gai’deen mielen. Hän kuolisi täysin turhaan... niin turhaan. Hänen pitkän elämän haltiasiunauksensa menisi täysin haaskiin. Samassa hänen mielensä täyttyi pirteydellä ja itsevarmuudella. Samaan aikaan hän ymmärsi, että tunteet vääristyivät tässä paikassa. Rohkeus muuttui masennukseksi, itsevarmuus peloksi ja toisinpäin. Hän heilautti nuijaansa, iskien paimensauvan katki.
Mitäh?
Jumala ei todellakaan ollut odottanut tuota. Gai’dee aisti Tzeentchissä heikkouden ja iski kaikin voimin.
Kuului mieletöntä karjuntaa, aivan, kuin tuhannet ja taas tuhannet olennot olisivat karjuneet Gai’deen pään sisällä. Tzeentchin kaapuun ilmestyi reikiä, niistä alkoi syöksyä valonsäteitä ympäriinsä tornia, ne alkoivat kimpoilla mielettömästi tornin seinistä, puhkoen siihen reikiä. Tzeentchin olemus räjähti ja kaapu putosi lattialle, tyhjänä.
Samassa torni alkoi sortua, tuhansia tonneja tornin ainesta sortui Gai’deen päälle, murskaten ja rusentaen hänet alleen.
Hän ehti kuulla seuraavat sanat: Tein virheen.
Valoa. Tunnelin päässä näkyi valoa. Gai’deetä väsytti, mutta jokin pakotti hänet kulkemaan kohti tuota valonpistettä. Sitten hän oli siellä. Joka puolella oli valoa. Ilma oli miellyttävää hengittää ja kaikkialla oli ihmeellisen pehmeää.
Hän vaipui uneen, lämpöiseen ja pehmeään uneen. Sen hän oli ansainnut.
Tähän loppuivat tämän pimentohaltiasuvun tarinat.
Niin. Jos joku luulee, että Tzeentch kuoli, niin ei. Gai’dee onnistui tuhoamaan siitä jumalasta ehkä yhden tuhannesosan, ja sehän on kuitenkin aika hyvin sitten loppujenlopuksi. Et nii et.
Kylläpäs tekikin hyvää kirjoittaa tämä loppuun ja nyt ansaitulle levolle.
*onnittelee* 