Sotavasara.net

Eli tämä on ensimmäinen tarinani.
Kirjoitan ensin vain osan tarinasta
ja te saatte päättää haluatteko jatkoa vai
ei. Tekstissä saattaa olla joitain kirjoitusvirheitä,
mutta olen mielestäni karsinut pahimmat pois.


Oli syksyinen yö. Kuolleet puut törröttivät metsätien molemmilla puolilla. Tie johti vanhalle aukiolle, jonne kukaan Sylvanian asukas ei ollut uskaltautunut moneen vuoteen. Tämä aukio oli taistelukenttä, jossa kuolleiden sotureiden luut lepäsivät.

Satoja vuosia sitten Sylvanian itäistä osaa hallitsi kreivi nimeltä Konrad Graussamaug. Kreivi kohteli alamaisiaan todella julmasti. Alamaiset alkoivat olla kyllästyneitä. Kun kreivi oli hallinnut maitaan viisi vuotta, he päättivät syöstä hänet vallasta. Alamaiset tekivät väijytyksen kreiville ja hänen sotilailleen juuri tällä aukiolla. Kreivi joutui sotilaineen ylivoiman alle ja ennen kuolemaansa hän kirosi kaikki kapinalliset ja heidän maansa. Monet sylvanialaiset sanovat, että öisin kuolleiden sotureiden henget kummittelevat aukiolla. Mutta ainakin tänä yönä oli hiljaista. Vain tumma hahmo käveli tietä pitkin. Se oli matkalla aukiolle.

Tumma hahmo saapui aukion reunalle ja hänen piirteensä alkoivat erottua. Hänellä oli suuri koukkumainen nenä ja tuuheat mustat kulmakarvat. Purppuran värinen kaapu ylettyi hänen nilkkojensa kohdalle ja yönsininen viitta lepatti hiljaa hänen hänen kävellessään.
"Viimeinkin tulit Johan" sanoi kiero ääni hänen takanaan. Johan kääntyi ympäri. "Iltaa Nikolaus" vastasi Johan kierolle äänelle. Nikolaus käveli pois puun varjosta Johanin luo. Nikolaus oli Johania hieman lyhyempi ja hänen nenänsä oli suora. Pitkät valkoiset hiukset peittivät suurimman osan hänen kasvoistaan.
"Missä mestari on?" Johan kysyi. Nikolauksen suu levisi hulluun virneeseen. "Tuolla hän on." Nikolaus sanoi. Johanin ja Nikolauksen opettaja makasi kuolleena maassa. Tikari törrötti hänen selästään. "Sinä!" huudahti Johan ja perääntyi Nikolauksesta. "Kyllä!" nauroi Nikolaus."Olen jo tarpeeksi
voimakas komentamaan omaa armeijaani!" Nikolaus otti taskustaan amuletin, joka oli kuulunut hänen mestarilleen. "Ja nyt kun minulla on tämä niin mikään ei estä minua!" Johan otti oman tikarinsa esiin vihaisena ja yritti iskeä Nikolausta, mutta amuletti joka Nikolauksella oli kädessään muodosti jonkinlaisen
näkymättömän seinän hänen ja Johanin väliin. Johanin tikari tippui rikkoutuneena maahan. Nikolaus alkoi nauraa hullulla äänellä ja siinä samassa kolme luurankoa kaivautui maasta ruosteiset miekat kädessään. "Sinä saat palvella minua joko kuolleena tai elävänä." Nikolaus sanoi. "Valitse itse!" Johan ei vastannut vaan lausui kaksi sanaa muinaisella kielellä ja samassa hänen silmistään lähti musta säde joka iski Nikolausta rintakehään. Nikolaus hoiperteli
vähän aikaa mutta palasi sitten taas tolpilleen. "Kuolleena siis!!"
Kaksi luurankoa lähti laahustamaan Johania kohti. "Olinpa typerys!" ajatteli Johan mielessään. "Minun ei olisi pitänyt käyttää kaikkia voimiani!" Johan perääntyi, mutta kompastui kiveen hänen takanaan. Luurangot tulivat yhä vain lähemmäksi. Johanilla alkoivat olla vaihtoehdot vähissä...

Kerro toki loppuun asti. Mukavan oloisesti lähti käyntiin. Ainoa suurempi ikävyys on tuommoisen kursovoidun tekstin lukemisen vaikeus. Hyvää suomea. Kiero ääni... heh.

hmmm... Tuosta kun Nikolaus tuli esiin, alkoi kuailu loppua. Hieno idea totisesti, mutta jäin kyllä kaipaamaan jatkoa tarinalle... Olisit voinut kuvailla myös muutakin kuin päähenkilöiden kasvoja. Esimerkiksi tunteita. Lihasten jännitystä kun Johan näki mestarinsa kuolleena ja puistatusta näkymättömän kehän torjuessa hänen iskunsa. Lievää pakokauhua luurankojen lähestyessä. Muuten hieno tarina. Ei kai tähän sitten muuta voi sanoa kuin...

...hymiö loppuun.

Jatka vaan, loppui juuri sopivaan kohtaan, ja alku oli onnistunut. Kyllä sitä tosiaan olisi voinut kuvailla tarkemmin henkilöitä, ja minsta vähän tapahtuma paikkaakin. Onko tämä tarina tehty yhdestä smirmish tehtävästä games workshopin sivulta, tai siis sen pohjalta?

Kiitoksia vaan kommenteista. Kohta on jatkoa tulossa.

Niin ja sain kyllä idean tarinaan siitä tehtävästä.

Tässä olisi jatko. Luin taas tämän kertaalleen läpi joten
ei pitäisi olla pahoja kirjoitusvirheitä.



Silloin Johan muisti. Hän oli valmistanut eilen vastamanauskäärön mes-
tarinsa kanssa. Luuranko iski, mutta Johan sai juuri väistettyä.
Ruosteinen miekka ponnahti maasta. Ja luuranko jäi hetkeksi hämillään
paikoilleen. Johan alkoi lukea kääröä ääneen, mutta mitään ei tapahtunut.
Sitten hän näki kuinka Nikolaus kamppaili yhtä luurankoa vastaan.
"Hemmetti totelkaa minua!" hän huusi kun luuranko viilsi hänen kaapuunsa
reiän. Vastamanaus ei ollut tuhonnut luurankoja vaan se oli saanut ne toimimaan
itsenäisesti. "Hyvä siirto Johan!" huusi Nikolaus ja hyppäsi sivuun kun
luuranko huitaisi miekalla. "Mutta ei tarpeeksi hyvä!" Nikolaus sai
tartuttua luurangon käsivarresta ja samassa luuranko mureni tomuksi.
Voitonriemuinen ilme levisi hänen hikisille kasvoilleen. Toisilla
luurangoilla ei enää ollut tarpeeksi taikavoimaa, jotta ne olisivat
pysyneet kasassa. Ne hajosivat rämähtäen maahan. Nikolaus alkoi kävellä
Johania kohti. "Selviät ehkä kolmesta luurangosta, mutta entäpä
kymmenestä!?" Nikolaus puhkui kuin hullu. Outo tunne valtasi Johanin.
Se oli tunne vuosien takaa, niiltä ajoilta jolloin hän ei vielä ollut
velho-oppilas. Pelko oli vallannut hänet. Ainoa mitä Johan pelkäsi
oli kuolema. Siksi hän oli hakeutunut nekromantikon oppilaaksi.
Hän halusi kiertää kuoleman.

Taikuuden tuuli puhalsi Nikolauksen ympärillä. Nikolaus alkoi kutsua
kuolleita. Kun Johan näki miten energia kerääntyi Nikolaukseen, hänen pelkonsa katosi.
"Mikä typerys." ajatteli Johan, "Ei hän voi hallita noin suurta voimaa."
Nikolaukseen kertyi vain enemmän ja enemmän taikaa. "Mitä hem.."
ehti Nikolaus sanoa ennen kuin kaikki energia joka häneen oli kertynyt
räjähti hänen sisällään luoden sokaisevan valon kaikkialle.
Samaan aikaan kilometrien päässä pieni poika katsoi ulos ikkunasta.
Hän näki hohtavan valon aukion yllä. "Isoisä, mikä tuo valo on?"
kysyi poika isoisältään, joka poltti piippua ja istui keinutuolissaan.
Pojan isoisä nousi tuolistaan ja lähti linkuttamaan ikkunan luo.
Hän katsoi aukiolle päin ja huokaisi. "Kuolleiden sotureiden henget
siellä hohtavat." "Ne ovat aina taistelleet siellä ja tulevat taistelemaan."
Isoisä linkutti takaisin keinutuolilleen ja istahti sille varovasti.
"Rauha heidän sieluilleen." Poika jäi katsomaan ikkunasta ja kysyi
taas: "Ei kai isä ole siellä?" Isoisä otti piipun suustaan ja laski sen
pöydälle. "Kyllä hän palaa vielä." Ole huoleti poika." Isoisä nousi
taas tuolistaan ja sanoi: "Sinun pitäisi olla nyt nukkumassa."
"Huomenna sitten taas odotetaan isääsi." Poika hymyili vaisusti.
Hän kipusi sänkyynsä ja nukahti melkein saman tien. Isoisän
mielessä kävi että poika ei ehkä näkisi isäänsä enää koskaan.
Ja hän toivoi hartaasti että niin ei kävisi. Isoisä kipusi varovaisesti
omaan sänkyynsä ja alkoi kuorsata.


Valkoinen valo ei enää hohtanut aukiolla. Nikolaus oli palanut poroksi.
Johan käveli horjuvin askelin kohti Nikolausta. Kirkas valo oli sokaissut
Johanin toisen silmän. Nikolauksen paiseisessa ja palaneessa kädessä
oli hänen mestarinsa amuletti. Johan otti amuletin käteensä ja tutki
sitä hetken. Hänen ajatuksensa palasivat taas radalleen. Nikolaus ja
mestari olivat kuolleet joten hän saisi mestarin tornin ja omaisuuden kokonaan
itselleen. Tällä kertaa Johanin kasvoille levisi hullu hymy.
"Kiitoksia vaan Nikolaus." Hän katsoi palanutta ruumista. "Palkkiona
annan sinulle aivan uuden elämän." Johan alkoi nauraa kolkkoa, värisyttävää
naurua ja samalla Nikolauksen kuolleet sormet alkoivat liikkua.


Tässä olikin koko tarina.
Saatan kirjoittaa lisää Johanin seikkailuista
jos lukijoita riittää.

Looestavaa! Kuvailua oli nyt selvästi enemmän ja idea sen kuin paranee! Tulee jotenkin mieleen Wc 3 kun Arthas herättää Sylvanasin henkiin... Jokatapauksessa on hienoa. Lisää, lisää!

Sääntö #1: nekromantikko on kuolleistamanaaja! Ettäs tiedätte...!
Ja mitäs nuo enterinpainallukset oikein tarkoittavat? Mistä niissä on kyse?

Tarina itse ei ollut kovin huono, kuvailuakin oli riittävästi... Kyllä tässä ytyä oli, mutta huonosti suunniteltu kappalejako tuossa toisessa osiossa häiritsi. Ensimmäinen osa taas oli tehokkaampi, mitä nyt joitain pieniä epäkohtia sattui silmääni.

Hyvä kerronta! aivan loistava! Kirjoita ihmeessä lisää samanlaisia!

Tapsa kirjoitti:Sääntö #1: nekromantikko on kuolleistamanaaja! Ettäs tiedätte...!
Ja mitäs nuo enterinpainallukset oikein tarkoittavat? Mistä niissä on kyse?

Tarina itse ei ollut kovin huono, kuvailuakin oli riittävästi... Kyllä tässä ytyä oli, mutta huonosti suunniteltu kappalejako tuossa toisessa osiossa häiritsi. Ensimmäinen osa taas oli tehokkaampi, mitä nyt joitain pieniä epäkohtia sattui silmääni.

Tässä vähän OT:nä vain, että WC3:ssa Arthas manaa Sylvaniasta bansheen. Eli eikös sekin ole tavallaan "kuolleista manaamista"?

Mutta tämäpä onkin WH, ei WC...