Kuoleman enkelit
Lähetetty: Ti 17.05.2005 20:05
Tämä tarina oli alunperin tarkoitettu äikän opettajalle ja siitä syystä se on kirjoitettu näin. (Elikkä kuin pölkkypäälle joka ei tiedä mitään WH 40 tuhannesta tai mistään muustakaan Marineisiin liittyvästä.) Eli tarinassa esitellään hiukan 40 tonnisten maailmaa tarinan sivussa, mutta jutut ei luultavammin ole aina oikein sillä ne on vain minun tulkintojani. Pyydän lukijoilta anteeksi aikanne tuhlauksesta jo näin etukäteen. 
Markus Maximus istui harmaassa koulutussalissa. Hän ja kaksisataa muuta alokasta seurasivat, kun yksi Veteraani-veljistä selitti, miten Adeptus Astartesin jykevän sarjatuliaseen mekanismi toimii. Markus oli kahdeksan-vuotias. Yllättävä ikä alokkaalle, jolle opetetaan, miten ihmisen saa helposti hengiltä mahdollisimman pienellä panosmäärällä, mutta Markus oli Adeptus Astartes, yksi soturiveljistä. Hän oli syntynyt kuolleen soturin geeneistä, kuten nämä kaikki muut identtiset lapsisoturit. Markuksen koulutus oli alkanut, kun hän oli syntynyt ja hänen elämänsä oli ollut rankkaa. Viiden ikäisenä hän oli jo osannut koulutuksensa takia ulkoa Codex Astartuksen pyhät opetukset ja pakolliset itsepuolustustaidot hän oli opetellut seitsemänteen ikävuoteensa mennessä. Hän oli viettänyt koko elinikänsä linnoitusluostarissa opiskellen soturin taitoja.
Adeptus Astartesin avaruusjääkärin työ oli rankaa. Heiksi ei tultu, heiksi synnyttiin. Jokainen näistä soturiveljistä oli identtinen klooni. Oikeastaan ei ihminen ollenkaan, vaan superihminen. He pystyivät elämään useita viikkoja ilman vettä. Unta he eivät tarvinneet, koska he pystyivät pitämään toisen aivopuoliskonsa lepotilassa ja samaan aikaan toimimaan tehokkaasti. He pystyivät myös hengittämään tappavia kaasuja eikä mikään rutto pystynyt heihin. He olivat ihmiskunnan puolustajat ja ilman heitä olisi keisarikunta jo kauan sitten romahtanut. He olivat keisarin miekka, ja kuten jotkut sanoivat: ”kuoleman enkelit”.
Markuksen suurin haave oli tulla joskus Myrskyherra-jaoston komentajista. Myrskyherrat olivat yksi tuhannesta Adeptus Astartes jaostoista. Jokaisessa jaostossa oli tuhat sotilasta ja jokainen toimi yhdestä linnoitusluostarista tai liikkuvista tähtilinnoituksista käsin jostain päin ihmisten Imperiumia. Jos Markus joskus selviäisi avaruusjääkäriksi asti, hän toimisi kymmenhenkisessä ryhmässä, joihin jaosto oli jaettu. Heidän tehtävänsä oli selvä, Codex Astartes oli sen määrännyt. ”Murskaa mutantti, puhdista epäpuhdas, hävitä petturit, tuhoa harhaoppinen”.
Päivä oli tärkeä jokaiselle kahdellesadalle nuorelle alokkaalle, jotka istuivat himmeässä salissa. Tänään heille opetettiin Pyhän Niittäjän, Adeptus Astartesin aseen käyttöä. Seuraavat kahdeksantoista vuotta sen käyttöä tultaisiin harjoittelemaan, kunnes he olisivat valmiita sotaan ja Imperiumin puolustukseen.
Kukaan ei tiennyt, että tämä olisi heidän viimeinen päivänsä tällä planeetalla, tai ehkä viimeinen päivä koko elämässään. Nimittäin planeetta Teutonin kiertoradalle liukui Warp-avaruudesta esiin joukko piikikkäitä suuria aluksia, jotka rakenteensa vuoksi eivät näkyneet tutkissa. Jokainen Codex Astartesia opiskellut avaruusjääkäri pystyi tunnistamaan alukset ja tajuamaan, että planeetta ja suurin osa sen asukkaista olisi tuhoon tuomittuja. Alukset liukuivat asemiin kiertoradalle kenenkään alla olevan aavistamatta. Samaan aikaan muillakin puolilla planeettaa ilmestyi samanlaisia piikikkäitä sykkiviä aluksia, jotka nekin liukuivat asemiin. Alukset avasivat pohjaluukkunsa, jotka muistuttivat jonkin valtavan olennon kylkiluita, täysin yhtä aikaa. Tämän jälkeen niiden vatsasta alkoi syöksymään piikikkäitä kapseleita planeettaa kohti.
Avaruusjääkäri seisoi linnoitusluostarin muurilla. Hän oli vartiotehtävissä, mikä nyt yleensä oli suhteellisen huvittava työ, sillä kukaan täysjärkinen ei päättäisi hyökätä täysvahvuista avaruusjääkäreiden linnoitusta vastaan. Mutta Codex Astartus oli määrännyt, että jokaista avaruusjääkäreiden linnoitusta olisi vartioita, ja muutenkin, mitä tahansa voisi tapahtua tässä sodan repimässä galaksissa. Niinpä tämä raskaaseen voimahaarniskaan pukeutunut avaruusjääkäri seisoi muurilla valmiusasennossa. Hän oli jo hetken kuunnellut outoa taivaalta kuuluvaa huminaa. Hän tarkkaili harmaata saasteiden pimentämää taivasta. Humina voimistui ja pilviverho alkoi hitaasti muuttua punaisemmaksi linnoituksen yllä. Mitä tämä tarkoitti?! Hän oli kuullut saman äänen aikaisemmin. Sitten hän tajusi. Laskeutumisaluksia! Hän syöksyi kohti hälytysnappulaa, muttei ehtinyt sille asti, sillä juuri silloin tulenhehkuinen piikikäs kapseli iskeytyi päin linnoitusluostaria repien hajalle osan ylempää muuria ja sortaen useampia vartiotorneja. Suuren kapselin aiheuttama tärähdys tuntui koko linnoituksessa ja hälytyskellot alkoivat soimaan.
Jokaisesta linnoituksen huoneesta syöksyi ulos hämmästyneitä, muttei valmistautumattomia avaruusjääkäreitä. Sotilaiden aseistautuessa linnoituksessa, alkoi taivaalta sataa satoja ja taas satoja kapseleita, joista osa iskeytyi päin linnoitusta tuhoten ja tappaen kaiken altaan. Linnoituksen komentokeskuksen koneet täyttyivät hätäviesteistä ympäri planeettaa. Tuhansia kapseleita iskeytyi maahan jokaiseen planeetan sotilaallisesti tärkeään kohteeseen. Viestien sisältö oli yksimielinen. Tyranideja! Maahan iskeytyneet kapselit alkoivat avautumaan loppujen vielä syöksyessä ilmakehään. Jokaisesta sykkivästä kapselista syöksyi ulos kynsin ja hampain aseistautuneita petoja, Gaunteja.
Nämä olennot juoksevat kahdella jalalla ja repivät vihollisen kappaleiksi käsillään, joihin ei ole muodostunut kämmentä, vaan käsi huipentuu terävään pitkään kynteen. Gauntit ovat muodostuneet täydellisiksi metsästäjiksi, jotka toimivat mielettömästi Organismin tahdon vallassa. Taistelussa ne ovat yhtä kynsien, piikkien ja hännän muodostamaa myrskyä. Pää niillä on soikea ja suu on täynnä teräviä hampaita. Näiden lisäksi joistain kapseleista syöksyi ulos myös valtavia Carnifexeja, joilla on voimaa (ja kynsiä) repiä suurikin tankki palasiksi. Luostarilinnoituksen puolustajat kävivät suuresta alivoimasta huolimatta rohkeasti puolustukseen. Avaruusjääkärit ovat Galaksin taitavimpia sotureita, ja ylivoimaisia tavallisiin ihmisiin verrattuina ja he itse myös tietävät sen. Niittäjäsarjatuliaseiden ja koko ruumiin peittävin paksujen voimahaarniskojen turvin he kävivät epätoivoiseen puolustustaisteluun. Muutaman Dreadnoughtin turvin he etenivät asemiin ylimmille linnoituksen muureille. Alemmat oli jo menetetty sillä useat kapselit, joita yhäkin satoi taivaalta olivat repineet alemmat muurin tunnistamattomaksi.
Linnoituksen keskustassa alokkaat juoksivat ulos koulutussalista sisäpihalle jytinän kuultuaan. Heitä opettamassa ollut avaruusjääkäriryhmä ohjasi alokkaat hyvässä järjestyksessä pihan keskelle, josta kuljetusalukset tulisivat heidät noutamaan. Taistelun jytinä lähestyi sisäpihaa. Markus tiesi, että luostari tultaisiin menettämään nähdessään taivaan, jonka juovitti Tyranidi-kapselien jättämät savujuovat. Äkkiä valtava jyrinä tärisytti maata, kun pahasti vahingoittunut Dreadnought-kävelijä kaatui savuten sisäpihan muurista läpi. Aukosta syöksyi sisään joukko perääntyviä avaruusjääkäreitä, jotka asettuivat rinkiin aukon ympärille. Sitten kuului korvia raastavaa vinkuvaa karjuntaa ja ryhmä avasi tulen sisään yrittäviä Gaunteja päin. Kouluttajat astuivat alokkaiden eteen valmistautuen puolustamaan heitä nyrkein, jos puolustus pettäisi.
Markus näki, että rinki alkoi murtumaan. Aina kun yksi Gaunti pääsi hengissä sotilaille asti, se iski kyntensä ja hampaansa yhteen heistä menettäen samalla henkensä jonkin muun aseen luodeista. Lopulta jäljellä oli vain ryhmänjohtaja, joka yhä rohkeasti taisteli vyöryvää vihollisaaltoa vastaan. Hän ilmeisesti tiesi, että hänen jälkeensä kaksi kouluttajaa kaatuisivat nopeasti hänen menehdyttyään. Markuksen oli pakko kunnioittaa tuota Adeptus Astartesia hänen rohkeutensa takia. Loppu näytti koittaneen erään lähelle päässeen Gauntin iskiessä Niittäjän pois soturin kädestä ja antaen samalla lajikumppaneilleen mahdollisuuden kaataa avaruusjääkärin. Taitava sotilas kuitenkin iski karjaisten otusta ja säilytti tasapainon hyökkääjien alla jaellen iskuja lähimpiin Gauntteihin kärsien samalla kammottavia haavoja näiden kynsistä.
Äkkiä pihan valaisi kuljetusaluksen valonheittimet ja tuuli puhalsi osan alokkaista maahan. Laskeutuessaan aluksen tykit ampuivat tappavaa sarjatulta kuolevan soturin kimpussa oleviin Gaunteihin, pakottaen ne perääntymään takaisin suojaan. Samalla kun alokkaat ohjattiin alukseen, kävivät kouluttajat noutamassa avaruusjääkäriryhmän johtajan runnellun ruumiin. Aluksen kohotessa Markus näki sulkeutuvasta luukusta palavan luostarilinnoituksen, jonka jokaiselta aukiolta nousi pakenevia aluksia. Hetken hän myös näki muurilla juoksevat olennot, ennen aluksen luukun sulkeutumista.
Kapteeni Jagues kuunteli raporttia komentoaluksessa. Taurus menetettäisiin tunnissa. He eivät olleet odottaneet hyökkäystä ja puolustus oli jaettu liian moneen paikkaan. Vihollinen oli lukumäärältään ylivoimainen. Evakuointi oli aloitettu ja heidän tehtävänsä oli enää suojata alusten perääntymistä kiertoradalta käsin. Jagues kuunteli aluksen tykkien jytinää ja seurasi komentosillan lentäjien pelokasta liikehdintää aina, kun geenitykit osuivat alukseen tai valtauskapselin yrittäessä panssareista läpi. Jagues tiesi ettei suuri komentoalus sortuisi näin lyhyessä ajassa, muttei heidän myöskään kannattaisi jäädä märehtimään viimeisten pakoalusten lähdettyä. ”Viimeiset alukset menevät siinä sir”, lentäjä sanoi. ”Selvä, lähdetään”, Jagues vastasi. Hän seurasi ruudusta tapahtumien kulkua. Planeetan pohjoispuolelta ilmestyi lisää Tyranideja. Joka puolelta lipui piikikkäitä taistelualuksia kohti komentoalusta. ”Hyvästi Taurus”, sanoi Jagues. Komentoalus kääntyi poispäin planeetasta ja lähti sulavasti lipumaan kohti avaruutta harpaten Warp-avaruuteen juuri ennen, kuin Tyranidejen elävät alukset ehtivät tulietäisyydelle.
Markus hiipi muun joukon kanssa kosteassa sademetsässä. Kaksitoista vuotta oli kulunut Tauruksen tapahtumista ja silti hän tunsi palavaa vihaa näitä otuksia kohtaan. Hän oli päässyt Adeptus Astartes tiedustelijarykmenttiin täytettyään kaksikymmentä vuotta. Tämä oli hänen ensimmäisiä tehtäviään. Se oli yksinkertainen ja suhteellisen vaaraton, siis jos heitä ei huomattaisi. Heidät oli pudotettu hieman sivuun armeijan pääjoukosta, joka pyrki kohti metsäplaneetan pääkaupunkia. Heidän täytyisi kulkea armeijan sivustassa turvaten sen selustaa. Pääjoukon päästyä kaupunkiin, he etsisivät metsään sijoitetun vartiopisteen, jossa olisi bunkkeri. Komentajien mukaan tämä olisi vaarattomin työ nuorille tiedustelijoille, sillä uusimpien tietojen mukaan vihollinen oli asettunut kaupunkiin ja sen eteläpuolelle, joten arvioiden mukaan olisi hyvin epätodennäköistä, että heidän puoleltaan hyökättäisiin. Silti tämäkin tehtävä olisi tehtävä, kaiken varalta.
Kaikki vaarat tiedostaen kahdenkymmenen aloittelevan tiedustelijan joukko rämpi nyt sademetsässä seuraten tutkassa näkyvän pääjoukon liikkeitä. Markus ei ollut odottanut aivan tätä työltään, kun oli kuunnellut lapsena vanhojen veteraanien tarinoita. Mutta jostainhan oli aloitettava. Hänestä oli kasvanut lähes kaksimetrinen, mikä oli vielä pieni pituus avaruusjääkärien mittapuulla. Hänelle oli kehittynyt myös avaruusjääkäreille tyypilliset voimakkaat kasvonpiirteet ja hiuksiaan hän piti sänkenä. Silmät hänellä oli siniset, mikä oli harvinaista avaruusjääkäreillä. Heidän geeneissään, mitkä kaikilla identtisillä Adeptus Astarteseilla oli samat ei tullut sinisiä silmiä, joten hän oli jonkinlainen poikkeus.
Planeetta jonne heidät oli lähetetty, oli Marketus 2. Suurin osa planeetasta oli sademetsää. Marketus 2 oli ihmisten Imperiumin rajamailla. Se oli ollut tähän mennessä turvallinen Imperiumin kaartin puolustama planeetta, joista louhittiin paljon harvinaisia mineraaleja. Vähän aikaa sitten planeetan ympäristössä ja sen kuussa oli havaittu Tyraniideja ja pari päivää sitten planeetalle oli hyökätty. Osa planeetasta oli menetetty, mutta pääkaupunki oli pysynyt kaartin hallussa. Jos se kuitenkin sortuisi, menetettäisiin loputkin planeetasta. Puolustajilla oli tappava pula miehistä, niinpä oli Marketus 2:lle lähetetty yksi avaruusjääkärikomppania, jonka tarkoitus olisi tuhota pääkaupunkia piirittävät Tyranidit.
Markus rämpi eteenpäin ryhmänjohtajan perässä. Oli kova työ edetä Adeptus Astartesin kokoisena läpi tiheän ryteikön. Markus kuitenkin tiesi, ettei hänellä ollut raskain homma. Vaikeinta oli kahdella raskaanniittäjän- ja raketinheittimen kantajilla. Nämä painavimmat aseet oli jaettu ryhmän voimakkaimmille ja kookkaimmille sotureille, mutta silti työ oli raskas. Markus kantoi tavallista Niittäjää, joka oli avaruusjääkärien tavallinen ase. Sillä pystyi ampumaan sarjatulella suuria Deuterium-täyteisiä panoksia, jotka pystyivät läpäisemään paksunkin panssarin. Päällään hänellä oli harmaa mastovärinen univormu ja sen päällä pelkistetty harmaa voimahaarniska, joka kuitenkin oli paljon kevyempi, kuin tavallinen avaruusjääkärin haarniska. Tavallinen voimahaarniska jätti näkyviin vain pään, joka sekin suojattiin pelottavalla kypärällä, mutta tiedustelijoiden haarniska oli hyvin pelkistetympi ja se peitti vain tärkeimmät alueet.
Hän seurasi tutkaa kantavaa jääkäriä. Jos alueella olisi vihollisia, niitä ei kuitenkaan tällaisilla tutkilla huomattaisi. Tyranidit olivat kehittyneet niin. Hän oli opiskellut kaikkien avaruusjääkärien tapaan tietoa kaikista keisarin vihollisista. Tyranidit eivät omanneet omaa mieltä, niitä hallitsi yhteinen mieli. Ne olivat samaa olentona ja ne toimivat yhtenä joukkona täydentäen toisiaan. Tyranidit olivat petoja, jotka taistelivat ja hyökkäilivät saadakseen ruokaa ja levittääkseen valtavaa organismiaan. Rakenteeltaan Tyranidit olivat täydellisiä petoja. Nopeita, vahvoja ja suurilukuisia. Kuitenkin Gauntit, Carnifexit ja muut Tyraniidi-pedot olivat vain osa tätä valtavaa organismia. Ne olivat eräänlaiset kädet, jotka tekivät työn mielettä koskaan lepäämättä.
Tiedustelija etenivät hitaasti ja ryhmänjohtaja pysähtyi aika-ajoin ajoin kuuntelemaan jotain, mitä Markus ei sateen ropinan yli kuullut. Pääjoukolla oli helppoa. Se kulki teitä pitkin ja suurin osa jalkamiehistä oli lastattu Sarvikuonoluokan kuljetustankkeihin tai massiivisiin maanvaltaajatankkeihin. Jälkimmäisistä Markus oli kuullut vain tarinoita. Äkkiä lähettyviltä kuului oksien räsähdys, minkä Markuksenkin oli pakko kuulla. Jokainen ryhmän jäsen nappasi aseen käteensä. Lasertähtäinten punaiset valojuovat näkyivät selvästi sateisessa pimeässä metsässä. Jokainen jääkäri keskitti kaikki aistinsa havaitsemaan jotain liikettä tai ääntä ympäristössä. Raketinheitintä kantaneet kaksi sotilasta vetäytyivät ryhmän keskelle. Heistä ei olisi apua taistelussa lähietäisyydellä.
Sitten kuului uusi räsähdys. Äkkiä ääniä alkoi kuulua joka puolelta. Nopeita juoksuaskelia, sihinää ja karjahduksia. Kyseessä oli selvästi Tyranidijoukko. Mutta kuinka monta? Ilmeisesti paljon äänien perusteella. ”Lähdetään eteenpäin pojat. Pitäkää aseet valmiina!”, ryhmänjohtaja, kersantti Pontus huusi. He etenivät hiljaa. Kaikki tähtäsivät ympäristöä ja valmistautuivat hyökkäykseen.. Sitten metsästä hyppäsi yhden jääkärin kimppuun Gauntti. Silmänräpäyksessä oli sotilas hengiltä ja Niittäjien sarjatuli repi hyökkääjän kappaleiksi. ”Nopeasti! Ainoa mahdollisuutemme on bunkkeri, joka on suoraan edessämme!” huusi Pontus.
Samalla hetkellä alkoi vihollisia syöksymään joka suunnasta. Jokainen sotilas avasi tulen kohti vyöryvää massaa. Markus lähti juoksemaan ryhmänjohtajan perässä samalla tulittaen lähestyviä kimppuun hyppääviä Gaunteja. Paetessaan mutaisessa viidakossa, hän näki useiden ryhmän jäsenten kaatuvan hyökkäyksen alla. Kompastuessaan hän näki takanaan kersantti Nikolaksen, joka oli vetänyt sapelinsa esiin ja jakeli sillä iskuja hyökkääjiä päin. Markus nousi uudestaan ja kuuli takanaan rusahduksen, kun Gauntti iski kyntensä läpi keisaria ylistävästä Kersantista. Markuksen henki vinkui hänen juostessaan ja maailma oli yhtä mylläkkää, huutoja ja tulituksen ääntä. Oksat repivät hänen kasvoihinsa naarmuja ja yhden kerran hän joutui käsirysyyn Gauntin kanssa. Markus onnistui kuitenkin iskemään otusta aseensa perällä ja ampumaan sen.
Juuri ennen kuin he pääsivät aukiolle, Markus näki erään Tyraniidin repäisevän Pontuksen haarniskan vatsan kohdalta rikki ja sen jälkeen survaisevan molemmat kyntensä upseerista läpi. Markus karjaisi ja ampui Gauntin hengiltä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jäädä pelastamaan Kenraalin ruumista vaan jatkoi eteenpäin. Huomattavasti pienentynyt joukko juoksi vihdoinkin aukiolle, jonka peitti ryteikkö ja piikkilanka. Paikoin bunkkerin ympärille oli myös pystytetty tankkien etenemistä estäviä betoni esteitä.
Juostessaan bunkkerin ovelle Markus havaitsi vihollisten jääneen metsään. Näytti siltä, että jääkäreillä oli mahdollisuus selvitä ainakin vähäksi aikaa. Markus väänsi ruosteisen metallioven auki ja syöksyi sisään. Hänen perässään sisään juoksi ainoastaan yhdeksän sotilasta. Molemmat upseerit olivat menehtyneet pakomatkan aikana. Toinen raketinheitin oli menetetty, kuten myös osa raskaitten Niittäjien panoksista. Upseerien kaaduttua johtotehtävä siirtyisi Markukselle. Tehtävä oli varotoimenpiteenä määrätty hänelle kiertoradalla, ennen kuin heidät tiputettiin planeetalle. Myös muu ryhmä tiesi määräyksen.
”Te kaksi lähtekää etsimään panoksia! Onko täällä missään pohjapiirrosta tästä bunkkerista?” Markus sanoi ja lähti kaluamaan läpi bunkkerin päähuonetta. Käskyjä jaellen hän tutki paikan läpi. Rakennus oli rakennettu mäen kylkeen ja se oli kaksikerroksinen. Bunkkerin vasemmalla sivulla oli panssariovi, josta he olivat tulleet sisään. Sen edessä oli käytävä ja sen jälkeen toinen panssariovi, jossa oli aukot, jotta sisään päässyttä vihollista sai tulitettua. Bunkerin alakerroksen muu osa oli yhtä samaa huonetta, jonka aukionpuoleisessa seinässä oli koko seinänpituinen ampuma-aukko. Se oli juuri sopiva, jotta siitä sai tulitettua vihollista, mutta sai olla hyvin näppärä ampuakseen sisään. Siinä oli myös neljä tukea raskaammille aseille. Yläkerros oli huomattavasti pienempi ja ampuma-aukko oli avoimempi, jotta siitä sai ammuttua raskailla aseilla. Huoneessa oli ollut automaattikanuuna, joka oli kuitenkin revitty palasiksi edellisen hyökkäyksen aikana, josta puolustajat eivät ilmeisesti olleet selvinneet veritahrojen ja halkeillen betoniseinien perusteella. Markus toivoi että heillä olisi parempi onni kuin planeetan kaartilaisilla.
”Viekää te raskaat Niittäjänne ampuma-aukoille!” hän huusi käskyn. Tämän jälkeen hän jatkoi raketinheitintä kantaneelle tiedustelijalle: ”Sinä, niin sinä, mikä sinun nimesi nyt olikaan?” ”Daniel.” ”Niin Daniel, vie raketinheitin tuonne ylös, sieltä saat parhaimman näköalan tykillesi”. Sotilaat jotka hän oli lähettänyt etsimään aseita, palasivat muutaman laatikon kanssa. ”Löysimme panoksia isoihin Niittäjiin, tuolla pitäisi olla myös hieman pökköä raketinheittimeenkin”, toinen heistä sanoi. ”Hyvä! Viekää isot pommit ylös ja jakakaa panokset noille kahdelle” Markus vastasi. Äkkiä metsästä alkoi kuulua korvia raastavaa karjuntaa ja Markus juoksi ampuma-aukolle. Miehet järjestäytyivät hänen viereensä valmiina tulittamaan. Raketinheittimen panoksia hakemaan lähtenyt sotilas kiipesi nopeasti metalliset kierreportaat ylös ja ojensi laatikon Danielille, joka oli jo alkanut koota suurta, olalta laukaistavaa raketinheitintään. ”Sieltä ne tulevat!” eräs sotilas sanoi kasvot kalveten.
Todellakin sumuisesta metsästä syöksyi bunkkeria kohti aalto Gaunteja, joista osa kuoli maassa olleisiin miinoihin tai piikkilankaan, ja joutuivat lajikumppaniensa tallomiksi. Menetyksistä välittämättä Gauntit jatkoivat rynnäkköä vain menehtyäkseen avaruusjääkärien tulitukseen. Niiden jälkeen metsästä syöksyi bunkkeria kohti vielä toinen suurempi aalto Gaunteja, joka sekin murtui puolustajien luoteihin. Puolustajien jo huokaistessa helpotuksesta metsästä rymisi esiin suuri peto, Carnifex. Otus oli vähintäänkin viiden metrin korkuinen, kahdella jalalla kulkeva ja neljällä pitkään kynteen päättyvällä kädellä varustautunut. Sen selkää peitti samanlaiset luukilvet, kuin sen pienempiäkin lajikumppaneita, mutta nämä olivat kolme kertaa paksummat. Pää sillä oli soikea, kuin lajikumppaneillaankin, mutta sitäkin peitti paksut luukilvet. Heti tämän jälkeen metsästä asteli esiin toinen samanlainen otus. Molemmat syöksyivät kohti bunkkeria perässään kolmas aalto Gauntteja. ”Ollaan muuten sankareita, jos tästä selvitään!” Markus huusi ja alkoi tulittamaan lähestyviä jättiläisiä.
Carnifexit juoksivat kahden voimakkaan jalkansa avulla kohti bunkkeria silmät punaisina vihasta luotien kimpoillessa luupanssarista. Juuri ennen kuin toinen otuksista ehti iskeä kyntensä bunkkerin seinään, ampui Daniel raketinheittimellään sitä suoraan päähän. Otus lensi räjähdyksen voimasta useita metrejä taaksepäin murskaten altaan monta betonista tankinhidastetta. Pelottavasti karjaisten toinen Carnifex loikkasi bunkkerin kimppuun. Luodit kimpoilivat pedon nahasta, sen repiessä suuria palasia betoniseinästä. Käskyjä karjuen Markus ryntäsi kohti paikkaa, josta Carnifex yritti päästä läpi. Maa tärisi otuksen karjunnasta ja valtavat kynnet iskivät useaan kertaan betoniseinästä läpi repien samalla alla olleen sotilaan palasiksi. Epätoivoisesti jääkärit tulittivat sisään pyrkivää elävää muurinmurtajaa, joka vertavuotavana ja sekaisin raivosta yritti repiä sotilaita ulos tekemästään aukosta.
Sitten otus otti vauhtia ja syöksyi suoraan pää edellä aukkoon ja sai isoja betonilohkareita putoamaan katosta ja seinistä. Iskun voima lennätti Markuksen ja muut lähellä olijat kumoon ja otus huomasi hetkensä koittaneen. Vahvoilla käsillään se alkoi tunkeutumaan tekemästään aukosta sisään lävistäen samalla usean puolustajan kynsillään. Markus karjaisi ja viskasi käteensä saaman kranaatin suoraan Carnifexin kitaan tämän valmistautuessa repimään hänet hengiltä. ”Suojautukaa!” hän huusi ja suojasi päätänsä käsillään.
Räjähdys löi Markuksen korvat lukkoon ja muurin kimpussa ollut Carnifex lennähti bunkkerin eteen menetettyään puolet päästään. Markus ja vielä hengissä olevat sotilaat nousivat, ja alkoivat tulittamaan otuksen tekemää aukkoa lähestyviä Gauntteja, jotka olivat Carnifexejä pienempinä jääneet otuksista jälkeen. Juuri ennen kuin vyöryvä Gaunti aalto ehti aukolle, ampui Daniel bunkkerin yläkerrasta suoraan joukon keskelle. Räjähdys tappoi monta verenhimoista hyökkääjää ja lähetti useita Gauntteja ilmalentoon, josta ne tippuivat ikävästi rutisten. Ne, joka vielä ryntäsivät kohti bunkkeria menehtyivät jäljellä olleen raskaan Niittäjän luoteihin.
Pöly alkoi laskeutua bunkkerin ympärillä ja miehet aloittivat menetyksien laskemisen. Viisi miestä kymmenestä oli menetetty. Myös toinen raskaista Niittäjistä oli runnoutunut käyttökelvottomaksi. Se ja sen käyttäjä oli olut suoraan Carnifexin tekemän aukon kohdalla otuksen päästessä läpi. Soturi oli urheasti jatkanut tulittamista lopun koittaessa. ”Oikeata sankariainesta”, ajatteli Markus. Nyt heitä oli jäljellä vain viisi ja he kaikki olivat enemmin tai vähemmin haavoittuneita. Oli selvää, ettei seuraavasta hyökkäyksestä selvittäisi, sillä bunkkeri oli myös pahasti vahingoittunut. Alakerroksen metsänpuoleiset seinät olivat pahasti halkeilleet ja Carnifex oli tehnyt siihen aukon, josta pääsi useakin innokas Gauntti yhtä aikaa sisään.
Puolustusta olisi kuitenkin jatkettava. Jos he kaatuisivat, jatkaisivat metsässä olevat Tyraniidi- joukot matkaansa kohti kaupunkia. Pahimmassa tapauksessa lauma yllättäisi avaruusjääkärien armeijan, joka olisi juuri taistelemassa kaupungin vallasta sen kimppuun hyökkäävien Gauntti-massojen kanssa. Markuksen olisi tapettava aikaa. ”Järjestäytykää ampuma-aukkojen eteen raskas Niittäjä mahdollisimman kauas tuosta aukosta. Haluan sinun jatkavan tulittamista kaikkien muiden kaaduttua!”, Markus huusi. Miehet nousivat voivotellen veren tahrimalta betonilattialta ja nilkuttivat ampumaukkojen luokse. Markus nappasi aseensa ja nousi ylös ja häneen iski huimausaalto. Markus kokeili päätään, joka oli veren tahrima. Betoni- ja rautakappaleita oli iskeytynyt hänen kasvoihinsa kranaatin räjähtäessä. Markus käveli bunkkerin seinässä olevan aukon kohdalle ja vetäisi esiin suuren viidakkoveitsen kannatellen Niittäjää yhdellä kädellä. ”Tulkoot vaan!” Markus huusi.
”Kyllähän ne tulevatkin!” Daniel huusi yläkerroksesta ja laukaisi raketinheittimensä kohti metsästä bunkkerin vasemmalta puolelta esiin vyöryvää vihollisaaltoa. Räjähdys tappoi useita Gaunteja, mutta tällä kertaa Tyranidit päättivät rusentaa vihollisen yhdellä iskulla. Myös Bunkkerin oikealta puolelta vyöryi esiin lisää Gauntteja ja niiden keulassa esiin tuli myös useita verenhimoisia Carnifexeja. ”Ampukaa! Ampukaa! Keisarin puolesta!” Markus huusi. Epätoivoisesti puolustajat tulittivat lähestyviä vihollisia. Lippaat alkoivat myös olla vähissä, Markus havaitsi jääkärien vetäessä esiin viidakkoveitsiä. Juuri ennen, kun vihollismassa ehti bunkkerille saakka, räjähdys järisytti maata. Metsästä vyöryi esiin neljä metsästäjäluokan tankkia, ja niitä eteenpäin johti Gaunteja tulittanut Drednought-kävelijä, joka oli varustettu kaksipiippuisella, tappavia sädeammuksia syöksevällä laserkanuunalla. Lisäjoukot olivat saapuneet.
Markus vilkaisi nopeasti suurta laitetta. Hän ei ollut koskaan nähnyt Drednoughtia toiminnassa. Nämä laitteet olivat Imperiumin voiman näyte. Ne olivat kahdella jalalla kulkevia jykeviä, raskaasti panssaroituja laitteita, jotka omasivat kaksi kättä. Yleensä toisen käden tilalle oli liitettynä rynnäkkötykki tai kanuuna. Drednoughtit olivat harvinaisia, pääosin siksi että niiden valmistustapa oli suurimmalta osalta unohtunut. Drednought oli oikeastaan kävelevä ruumisarkku, sillä niiden sisällä oli kaikkien panssarointien alla sarkofagi, johon oli säilötty muinaisen, kuolettavia haavoja saaneen sankarin ruumista. Tämä soturi oli kiinnitetty laitteeseen erilaisin liitännöin ja näin hänen oli mahdollisuus jatkaa taistelua kuolemattoman keisarin puolesta.
Tankit ja Drednought jyräsivät alleen eteen sattuneet viholliset samalla tulittaen bunkkerin kimppuun yrittäneitä Gaunteja ja Carnifexejä. Sateiselta taivaalla iski salama valaisten metsästäjätankkien taakse pysähtyneet Sarvikuono-kuljetustankit, joiden luukut juuri avautuivat. Jokaisesta tankista hyppäsi esiin voimahaarniskaan pukeutuneita Adeptus Astarteseja, jotka tankkien suojaamina lähtivät etenemään samalla tulittaen niittäjillään.
Gauntit, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia tankkeja ja avaruusjääkäreitä vastaan, murskaantuivat telaketjujen alle tai joutuivat ammutuiksi. Carnifexit taas ryntäsivät haavoistaan välittämättä kohti uusia vastustajiaan. Vain muutama peto pääsi tankeille asti, ja nekin kaatuivat kuolleina maahan niiden eteen. Vain yksi Carifex pääsi vahingoittumattomana läpi. Otus karjaisi vertahyytävästi ja hyppäsi kohti Drednoughtia iskien kaksipiippuisen tykin irti muusta ruumiista. Drednought ei kuitenkaan menettänyt tästä vielä kaikkia puolustusaseitaan, vaan iski lähitaistelu kädellään otusta ja kävi hyökkäykseen. Dednoughtin lähitaistelukädet olivat paksuja ja raskaasti panssaroituja. Niissä oli kolme sormea, joiden puristusvoima oli valtava.
Taistelu järisytti maata kun laite kohtasi pedon, mutta lopulta Drednought onnistui nostamaan Carnifexin kokonaan ilmaan pedon hyökättyä laitteen niskaan. Salama valaisi tämän vertahyytävän näyn, kun Drednought hetken kannatteli otusta yhdellä kädellä ilmassa pedon iskiessä kaikin voimin laitetta kynsillään. Sitten Drednought paiskasi Carnifexin kaikin voimin päin tannerta, niin että luut rutisivat. Hiljaisuus täytti pimenevän metsän. Taistelu oli voitettu.
Markus marssi ryhmänsä kanssa linnoitusluostarin valtavalla keskusaukiolla. Hän oli pukeutunut Adeptus Astartesin avaruusjääkärin täyteen voimahaarniskaan. Hänen haarniskansa oli harmaa. Se oli hänen jaostonsa väri. Voimahaarniskan vasempaan olkapääsuojukseen oli mustalle pohjalle maalattu valkea kruunu, Myrskyherrojen tunnus. Oikeaan oli maalattu valkoinen roomalainen numero yksi. Se oli hänen komppaniansa numero. Markus oli jäljelle jääneiden tiedustelijoiden kanssa saanut urhoollisten tekojensa ansiosta ylennyksen Adeptus Astartes avaruusjääkäriryhmään. Hän sai ylennyksensä ansiosta luvan käyttää Adeptus Astartesin täydellistä voimahaarniskaa, joka paksuine koko ruumiin peittävine Adamantium haarniskalevyineen ja suurine olkapääsuojuksineen oli yllättävän kevyt ja hyvin liikkuva. Kypärä joka hänellä oli tarkastuksen ajan päässä päästi hänelle happea selässä olevasta ilmanpuhdistimesta ja oli myös erittäin taitavaa työtä. Hän oli jo unohtanut haarniskan ylle saatuaan kasvoihinsa saadut arvet, jotka Marketus 2:lla olivat syntyneet.
Markus oli pääsyt heti ensimmäisenä päivänään jaostontarkastukseen, jossa hän ja hänen kompanansa Drednoughteineen juuri seisoi. Valtavalla aukiolla, jonka keskellä oli hevosella ratsastavaa ihmiskunnan keisaria esittävä jättiläismäinen patsas, seisoi myös kaikki muut Myrskyruhtinas jaoston komppaniat. Jokaisessa komppaniassa oli sadasta kahteensataan sotilasta ja kolme Drednoughtia. Eli aukiolla seisoi yhteensä tuhat avaruusjääkäriä sekä tiedustelijarykmentit ja kaksituhatta alokasta näiden takana. Näky oli päätähuimaava. Taivaisiin nousevilla aukion peittävältä muureilla oli parveke, josta käsin tarkastusta seurasi Myrskyruhtinaat jaoston johtaja Parisus Mickhaelaanus, miljoona taistelua kokenut soturi.
Markus tarkkaili ylpeästi kaukana edessä näkyvää komppanian lippua, johon siihenkin oli maalattu roomalainen ykkönen. Hän oli pääsyt veteraanikomppaniaan. Se oli Myrskyruhtinaat jaoston vahvin komppania ja oli hyvin harvinaista yletä suoraan siihen tiedustelijan arvosta. Hän seurasi ryhmien muodostamaa välikköä pitkin kulkevaa kapteenia, hänen komppaniansa johtajaa. Kapteeni kulki rivissä seisovien ryhmiensä editse tarkistaen heidät samalla. Markus kääntyi katsomaan suoraan eteenpäin, korjaten samalla hieman ryhtiään komentajan tullessa hänen eteensä. Markus ehti nähdä mustahaarniskaisen pääkallokypäräisen komentajan olkapääsuojuksessa olleen latinankielisen kirjoituksen: ”Harhaoppinen tietäköön, että Adeptus Astartes joka hänet kukisti oli nimeltään Jagues Krystantes!” Tämä siis olisi hänen uusi johtajansa. Markus tunsi loistavansa ylpeydestä harmaalla aukiolla. ”Muistakaa Codex Astartesin opetukset!” komentaja Jagues huusi kypärän läpi metallisella äänellä: ”Murskaa mutantti, puhdista epäpuhdas, hävitä petturit, tuhoa harhaoppinen!” Sitten hän pysähtyi komppaniansa eteen ja karjaisi: ”Imperiumin puolesta!!!” Johon koko veteraanikomppania Drednoughteja myöten karjaisi vastaukseksi: ”Ylistys kuolemattomalle keisarille!!!”
Markus Maximus istui harmaassa koulutussalissa. Hän ja kaksisataa muuta alokasta seurasivat, kun yksi Veteraani-veljistä selitti, miten Adeptus Astartesin jykevän sarjatuliaseen mekanismi toimii. Markus oli kahdeksan-vuotias. Yllättävä ikä alokkaalle, jolle opetetaan, miten ihmisen saa helposti hengiltä mahdollisimman pienellä panosmäärällä, mutta Markus oli Adeptus Astartes, yksi soturiveljistä. Hän oli syntynyt kuolleen soturin geeneistä, kuten nämä kaikki muut identtiset lapsisoturit. Markuksen koulutus oli alkanut, kun hän oli syntynyt ja hänen elämänsä oli ollut rankkaa. Viiden ikäisenä hän oli jo osannut koulutuksensa takia ulkoa Codex Astartuksen pyhät opetukset ja pakolliset itsepuolustustaidot hän oli opetellut seitsemänteen ikävuoteensa mennessä. Hän oli viettänyt koko elinikänsä linnoitusluostarissa opiskellen soturin taitoja.
Adeptus Astartesin avaruusjääkärin työ oli rankaa. Heiksi ei tultu, heiksi synnyttiin. Jokainen näistä soturiveljistä oli identtinen klooni. Oikeastaan ei ihminen ollenkaan, vaan superihminen. He pystyivät elämään useita viikkoja ilman vettä. Unta he eivät tarvinneet, koska he pystyivät pitämään toisen aivopuoliskonsa lepotilassa ja samaan aikaan toimimaan tehokkaasti. He pystyivät myös hengittämään tappavia kaasuja eikä mikään rutto pystynyt heihin. He olivat ihmiskunnan puolustajat ja ilman heitä olisi keisarikunta jo kauan sitten romahtanut. He olivat keisarin miekka, ja kuten jotkut sanoivat: ”kuoleman enkelit”.
Markuksen suurin haave oli tulla joskus Myrskyherra-jaoston komentajista. Myrskyherrat olivat yksi tuhannesta Adeptus Astartes jaostoista. Jokaisessa jaostossa oli tuhat sotilasta ja jokainen toimi yhdestä linnoitusluostarista tai liikkuvista tähtilinnoituksista käsin jostain päin ihmisten Imperiumia. Jos Markus joskus selviäisi avaruusjääkäriksi asti, hän toimisi kymmenhenkisessä ryhmässä, joihin jaosto oli jaettu. Heidän tehtävänsä oli selvä, Codex Astartes oli sen määrännyt. ”Murskaa mutantti, puhdista epäpuhdas, hävitä petturit, tuhoa harhaoppinen”.
Päivä oli tärkeä jokaiselle kahdellesadalle nuorelle alokkaalle, jotka istuivat himmeässä salissa. Tänään heille opetettiin Pyhän Niittäjän, Adeptus Astartesin aseen käyttöä. Seuraavat kahdeksantoista vuotta sen käyttöä tultaisiin harjoittelemaan, kunnes he olisivat valmiita sotaan ja Imperiumin puolustukseen.
Kukaan ei tiennyt, että tämä olisi heidän viimeinen päivänsä tällä planeetalla, tai ehkä viimeinen päivä koko elämässään. Nimittäin planeetta Teutonin kiertoradalle liukui Warp-avaruudesta esiin joukko piikikkäitä suuria aluksia, jotka rakenteensa vuoksi eivät näkyneet tutkissa. Jokainen Codex Astartesia opiskellut avaruusjääkäri pystyi tunnistamaan alukset ja tajuamaan, että planeetta ja suurin osa sen asukkaista olisi tuhoon tuomittuja. Alukset liukuivat asemiin kiertoradalle kenenkään alla olevan aavistamatta. Samaan aikaan muillakin puolilla planeettaa ilmestyi samanlaisia piikikkäitä sykkiviä aluksia, jotka nekin liukuivat asemiin. Alukset avasivat pohjaluukkunsa, jotka muistuttivat jonkin valtavan olennon kylkiluita, täysin yhtä aikaa. Tämän jälkeen niiden vatsasta alkoi syöksymään piikikkäitä kapseleita planeettaa kohti.
Avaruusjääkäri seisoi linnoitusluostarin muurilla. Hän oli vartiotehtävissä, mikä nyt yleensä oli suhteellisen huvittava työ, sillä kukaan täysjärkinen ei päättäisi hyökätä täysvahvuista avaruusjääkäreiden linnoitusta vastaan. Mutta Codex Astartus oli määrännyt, että jokaista avaruusjääkäreiden linnoitusta olisi vartioita, ja muutenkin, mitä tahansa voisi tapahtua tässä sodan repimässä galaksissa. Niinpä tämä raskaaseen voimahaarniskaan pukeutunut avaruusjääkäri seisoi muurilla valmiusasennossa. Hän oli jo hetken kuunnellut outoa taivaalta kuuluvaa huminaa. Hän tarkkaili harmaata saasteiden pimentämää taivasta. Humina voimistui ja pilviverho alkoi hitaasti muuttua punaisemmaksi linnoituksen yllä. Mitä tämä tarkoitti?! Hän oli kuullut saman äänen aikaisemmin. Sitten hän tajusi. Laskeutumisaluksia! Hän syöksyi kohti hälytysnappulaa, muttei ehtinyt sille asti, sillä juuri silloin tulenhehkuinen piikikäs kapseli iskeytyi päin linnoitusluostaria repien hajalle osan ylempää muuria ja sortaen useampia vartiotorneja. Suuren kapselin aiheuttama tärähdys tuntui koko linnoituksessa ja hälytyskellot alkoivat soimaan.
Jokaisesta linnoituksen huoneesta syöksyi ulos hämmästyneitä, muttei valmistautumattomia avaruusjääkäreitä. Sotilaiden aseistautuessa linnoituksessa, alkoi taivaalta sataa satoja ja taas satoja kapseleita, joista osa iskeytyi päin linnoitusta tuhoten ja tappaen kaiken altaan. Linnoituksen komentokeskuksen koneet täyttyivät hätäviesteistä ympäri planeettaa. Tuhansia kapseleita iskeytyi maahan jokaiseen planeetan sotilaallisesti tärkeään kohteeseen. Viestien sisältö oli yksimielinen. Tyranideja! Maahan iskeytyneet kapselit alkoivat avautumaan loppujen vielä syöksyessä ilmakehään. Jokaisesta sykkivästä kapselista syöksyi ulos kynsin ja hampain aseistautuneita petoja, Gaunteja.
Nämä olennot juoksevat kahdella jalalla ja repivät vihollisen kappaleiksi käsillään, joihin ei ole muodostunut kämmentä, vaan käsi huipentuu terävään pitkään kynteen. Gauntit ovat muodostuneet täydellisiksi metsästäjiksi, jotka toimivat mielettömästi Organismin tahdon vallassa. Taistelussa ne ovat yhtä kynsien, piikkien ja hännän muodostamaa myrskyä. Pää niillä on soikea ja suu on täynnä teräviä hampaita. Näiden lisäksi joistain kapseleista syöksyi ulos myös valtavia Carnifexeja, joilla on voimaa (ja kynsiä) repiä suurikin tankki palasiksi. Luostarilinnoituksen puolustajat kävivät suuresta alivoimasta huolimatta rohkeasti puolustukseen. Avaruusjääkärit ovat Galaksin taitavimpia sotureita, ja ylivoimaisia tavallisiin ihmisiin verrattuina ja he itse myös tietävät sen. Niittäjäsarjatuliaseiden ja koko ruumiin peittävin paksujen voimahaarniskojen turvin he kävivät epätoivoiseen puolustustaisteluun. Muutaman Dreadnoughtin turvin he etenivät asemiin ylimmille linnoituksen muureille. Alemmat oli jo menetetty sillä useat kapselit, joita yhäkin satoi taivaalta olivat repineet alemmat muurin tunnistamattomaksi.
Linnoituksen keskustassa alokkaat juoksivat ulos koulutussalista sisäpihalle jytinän kuultuaan. Heitä opettamassa ollut avaruusjääkäriryhmä ohjasi alokkaat hyvässä järjestyksessä pihan keskelle, josta kuljetusalukset tulisivat heidät noutamaan. Taistelun jytinä lähestyi sisäpihaa. Markus tiesi, että luostari tultaisiin menettämään nähdessään taivaan, jonka juovitti Tyranidi-kapselien jättämät savujuovat. Äkkiä valtava jyrinä tärisytti maata, kun pahasti vahingoittunut Dreadnought-kävelijä kaatui savuten sisäpihan muurista läpi. Aukosta syöksyi sisään joukko perääntyviä avaruusjääkäreitä, jotka asettuivat rinkiin aukon ympärille. Sitten kuului korvia raastavaa vinkuvaa karjuntaa ja ryhmä avasi tulen sisään yrittäviä Gaunteja päin. Kouluttajat astuivat alokkaiden eteen valmistautuen puolustamaan heitä nyrkein, jos puolustus pettäisi.
Markus näki, että rinki alkoi murtumaan. Aina kun yksi Gaunti pääsi hengissä sotilaille asti, se iski kyntensä ja hampaansa yhteen heistä menettäen samalla henkensä jonkin muun aseen luodeista. Lopulta jäljellä oli vain ryhmänjohtaja, joka yhä rohkeasti taisteli vyöryvää vihollisaaltoa vastaan. Hän ilmeisesti tiesi, että hänen jälkeensä kaksi kouluttajaa kaatuisivat nopeasti hänen menehdyttyään. Markuksen oli pakko kunnioittaa tuota Adeptus Astartesia hänen rohkeutensa takia. Loppu näytti koittaneen erään lähelle päässeen Gauntin iskiessä Niittäjän pois soturin kädestä ja antaen samalla lajikumppaneilleen mahdollisuuden kaataa avaruusjääkärin. Taitava sotilas kuitenkin iski karjaisten otusta ja säilytti tasapainon hyökkääjien alla jaellen iskuja lähimpiin Gauntteihin kärsien samalla kammottavia haavoja näiden kynsistä.
Äkkiä pihan valaisi kuljetusaluksen valonheittimet ja tuuli puhalsi osan alokkaista maahan. Laskeutuessaan aluksen tykit ampuivat tappavaa sarjatulta kuolevan soturin kimpussa oleviin Gaunteihin, pakottaen ne perääntymään takaisin suojaan. Samalla kun alokkaat ohjattiin alukseen, kävivät kouluttajat noutamassa avaruusjääkäriryhmän johtajan runnellun ruumiin. Aluksen kohotessa Markus näki sulkeutuvasta luukusta palavan luostarilinnoituksen, jonka jokaiselta aukiolta nousi pakenevia aluksia. Hetken hän myös näki muurilla juoksevat olennot, ennen aluksen luukun sulkeutumista.
Kapteeni Jagues kuunteli raporttia komentoaluksessa. Taurus menetettäisiin tunnissa. He eivät olleet odottaneet hyökkäystä ja puolustus oli jaettu liian moneen paikkaan. Vihollinen oli lukumäärältään ylivoimainen. Evakuointi oli aloitettu ja heidän tehtävänsä oli enää suojata alusten perääntymistä kiertoradalta käsin. Jagues kuunteli aluksen tykkien jytinää ja seurasi komentosillan lentäjien pelokasta liikehdintää aina, kun geenitykit osuivat alukseen tai valtauskapselin yrittäessä panssareista läpi. Jagues tiesi ettei suuri komentoalus sortuisi näin lyhyessä ajassa, muttei heidän myöskään kannattaisi jäädä märehtimään viimeisten pakoalusten lähdettyä. ”Viimeiset alukset menevät siinä sir”, lentäjä sanoi. ”Selvä, lähdetään”, Jagues vastasi. Hän seurasi ruudusta tapahtumien kulkua. Planeetan pohjoispuolelta ilmestyi lisää Tyranideja. Joka puolelta lipui piikikkäitä taistelualuksia kohti komentoalusta. ”Hyvästi Taurus”, sanoi Jagues. Komentoalus kääntyi poispäin planeetasta ja lähti sulavasti lipumaan kohti avaruutta harpaten Warp-avaruuteen juuri ennen, kuin Tyranidejen elävät alukset ehtivät tulietäisyydelle.
Markus hiipi muun joukon kanssa kosteassa sademetsässä. Kaksitoista vuotta oli kulunut Tauruksen tapahtumista ja silti hän tunsi palavaa vihaa näitä otuksia kohtaan. Hän oli päässyt Adeptus Astartes tiedustelijarykmenttiin täytettyään kaksikymmentä vuotta. Tämä oli hänen ensimmäisiä tehtäviään. Se oli yksinkertainen ja suhteellisen vaaraton, siis jos heitä ei huomattaisi. Heidät oli pudotettu hieman sivuun armeijan pääjoukosta, joka pyrki kohti metsäplaneetan pääkaupunkia. Heidän täytyisi kulkea armeijan sivustassa turvaten sen selustaa. Pääjoukon päästyä kaupunkiin, he etsisivät metsään sijoitetun vartiopisteen, jossa olisi bunkkeri. Komentajien mukaan tämä olisi vaarattomin työ nuorille tiedustelijoille, sillä uusimpien tietojen mukaan vihollinen oli asettunut kaupunkiin ja sen eteläpuolelle, joten arvioiden mukaan olisi hyvin epätodennäköistä, että heidän puoleltaan hyökättäisiin. Silti tämäkin tehtävä olisi tehtävä, kaiken varalta.
Kaikki vaarat tiedostaen kahdenkymmenen aloittelevan tiedustelijan joukko rämpi nyt sademetsässä seuraten tutkassa näkyvän pääjoukon liikkeitä. Markus ei ollut odottanut aivan tätä työltään, kun oli kuunnellut lapsena vanhojen veteraanien tarinoita. Mutta jostainhan oli aloitettava. Hänestä oli kasvanut lähes kaksimetrinen, mikä oli vielä pieni pituus avaruusjääkärien mittapuulla. Hänelle oli kehittynyt myös avaruusjääkäreille tyypilliset voimakkaat kasvonpiirteet ja hiuksiaan hän piti sänkenä. Silmät hänellä oli siniset, mikä oli harvinaista avaruusjääkäreillä. Heidän geeneissään, mitkä kaikilla identtisillä Adeptus Astarteseilla oli samat ei tullut sinisiä silmiä, joten hän oli jonkinlainen poikkeus.
Planeetta jonne heidät oli lähetetty, oli Marketus 2. Suurin osa planeetasta oli sademetsää. Marketus 2 oli ihmisten Imperiumin rajamailla. Se oli ollut tähän mennessä turvallinen Imperiumin kaartin puolustama planeetta, joista louhittiin paljon harvinaisia mineraaleja. Vähän aikaa sitten planeetan ympäristössä ja sen kuussa oli havaittu Tyraniideja ja pari päivää sitten planeetalle oli hyökätty. Osa planeetasta oli menetetty, mutta pääkaupunki oli pysynyt kaartin hallussa. Jos se kuitenkin sortuisi, menetettäisiin loputkin planeetasta. Puolustajilla oli tappava pula miehistä, niinpä oli Marketus 2:lle lähetetty yksi avaruusjääkärikomppania, jonka tarkoitus olisi tuhota pääkaupunkia piirittävät Tyranidit.
Markus rämpi eteenpäin ryhmänjohtajan perässä. Oli kova työ edetä Adeptus Astartesin kokoisena läpi tiheän ryteikön. Markus kuitenkin tiesi, ettei hänellä ollut raskain homma. Vaikeinta oli kahdella raskaanniittäjän- ja raketinheittimen kantajilla. Nämä painavimmat aseet oli jaettu ryhmän voimakkaimmille ja kookkaimmille sotureille, mutta silti työ oli raskas. Markus kantoi tavallista Niittäjää, joka oli avaruusjääkärien tavallinen ase. Sillä pystyi ampumaan sarjatulella suuria Deuterium-täyteisiä panoksia, jotka pystyivät läpäisemään paksunkin panssarin. Päällään hänellä oli harmaa mastovärinen univormu ja sen päällä pelkistetty harmaa voimahaarniska, joka kuitenkin oli paljon kevyempi, kuin tavallinen avaruusjääkärin haarniska. Tavallinen voimahaarniska jätti näkyviin vain pään, joka sekin suojattiin pelottavalla kypärällä, mutta tiedustelijoiden haarniska oli hyvin pelkistetympi ja se peitti vain tärkeimmät alueet.
Hän seurasi tutkaa kantavaa jääkäriä. Jos alueella olisi vihollisia, niitä ei kuitenkaan tällaisilla tutkilla huomattaisi. Tyranidit olivat kehittyneet niin. Hän oli opiskellut kaikkien avaruusjääkärien tapaan tietoa kaikista keisarin vihollisista. Tyranidit eivät omanneet omaa mieltä, niitä hallitsi yhteinen mieli. Ne olivat samaa olentona ja ne toimivat yhtenä joukkona täydentäen toisiaan. Tyranidit olivat petoja, jotka taistelivat ja hyökkäilivät saadakseen ruokaa ja levittääkseen valtavaa organismiaan. Rakenteeltaan Tyranidit olivat täydellisiä petoja. Nopeita, vahvoja ja suurilukuisia. Kuitenkin Gauntit, Carnifexit ja muut Tyraniidi-pedot olivat vain osa tätä valtavaa organismia. Ne olivat eräänlaiset kädet, jotka tekivät työn mielettä koskaan lepäämättä.
Tiedustelija etenivät hitaasti ja ryhmänjohtaja pysähtyi aika-ajoin ajoin kuuntelemaan jotain, mitä Markus ei sateen ropinan yli kuullut. Pääjoukolla oli helppoa. Se kulki teitä pitkin ja suurin osa jalkamiehistä oli lastattu Sarvikuonoluokan kuljetustankkeihin tai massiivisiin maanvaltaajatankkeihin. Jälkimmäisistä Markus oli kuullut vain tarinoita. Äkkiä lähettyviltä kuului oksien räsähdys, minkä Markuksenkin oli pakko kuulla. Jokainen ryhmän jäsen nappasi aseen käteensä. Lasertähtäinten punaiset valojuovat näkyivät selvästi sateisessa pimeässä metsässä. Jokainen jääkäri keskitti kaikki aistinsa havaitsemaan jotain liikettä tai ääntä ympäristössä. Raketinheitintä kantaneet kaksi sotilasta vetäytyivät ryhmän keskelle. Heistä ei olisi apua taistelussa lähietäisyydellä.
Sitten kuului uusi räsähdys. Äkkiä ääniä alkoi kuulua joka puolelta. Nopeita juoksuaskelia, sihinää ja karjahduksia. Kyseessä oli selvästi Tyranidijoukko. Mutta kuinka monta? Ilmeisesti paljon äänien perusteella. ”Lähdetään eteenpäin pojat. Pitäkää aseet valmiina!”, ryhmänjohtaja, kersantti Pontus huusi. He etenivät hiljaa. Kaikki tähtäsivät ympäristöä ja valmistautuivat hyökkäykseen.. Sitten metsästä hyppäsi yhden jääkärin kimppuun Gauntti. Silmänräpäyksessä oli sotilas hengiltä ja Niittäjien sarjatuli repi hyökkääjän kappaleiksi. ”Nopeasti! Ainoa mahdollisuutemme on bunkkeri, joka on suoraan edessämme!” huusi Pontus.
Samalla hetkellä alkoi vihollisia syöksymään joka suunnasta. Jokainen sotilas avasi tulen kohti vyöryvää massaa. Markus lähti juoksemaan ryhmänjohtajan perässä samalla tulittaen lähestyviä kimppuun hyppääviä Gaunteja. Paetessaan mutaisessa viidakossa, hän näki useiden ryhmän jäsenten kaatuvan hyökkäyksen alla. Kompastuessaan hän näki takanaan kersantti Nikolaksen, joka oli vetänyt sapelinsa esiin ja jakeli sillä iskuja hyökkääjiä päin. Markus nousi uudestaan ja kuuli takanaan rusahduksen, kun Gauntti iski kyntensä läpi keisaria ylistävästä Kersantista. Markuksen henki vinkui hänen juostessaan ja maailma oli yhtä mylläkkää, huutoja ja tulituksen ääntä. Oksat repivät hänen kasvoihinsa naarmuja ja yhden kerran hän joutui käsirysyyn Gauntin kanssa. Markus onnistui kuitenkin iskemään otusta aseensa perällä ja ampumaan sen.
Juuri ennen kuin he pääsivät aukiolle, Markus näki erään Tyraniidin repäisevän Pontuksen haarniskan vatsan kohdalta rikki ja sen jälkeen survaisevan molemmat kyntensä upseerista läpi. Markus karjaisi ja ampui Gauntin hengiltä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jäädä pelastamaan Kenraalin ruumista vaan jatkoi eteenpäin. Huomattavasti pienentynyt joukko juoksi vihdoinkin aukiolle, jonka peitti ryteikkö ja piikkilanka. Paikoin bunkkerin ympärille oli myös pystytetty tankkien etenemistä estäviä betoni esteitä.
Juostessaan bunkkerin ovelle Markus havaitsi vihollisten jääneen metsään. Näytti siltä, että jääkäreillä oli mahdollisuus selvitä ainakin vähäksi aikaa. Markus väänsi ruosteisen metallioven auki ja syöksyi sisään. Hänen perässään sisään juoksi ainoastaan yhdeksän sotilasta. Molemmat upseerit olivat menehtyneet pakomatkan aikana. Toinen raketinheitin oli menetetty, kuten myös osa raskaitten Niittäjien panoksista. Upseerien kaaduttua johtotehtävä siirtyisi Markukselle. Tehtävä oli varotoimenpiteenä määrätty hänelle kiertoradalla, ennen kuin heidät tiputettiin planeetalle. Myös muu ryhmä tiesi määräyksen.
”Te kaksi lähtekää etsimään panoksia! Onko täällä missään pohjapiirrosta tästä bunkkerista?” Markus sanoi ja lähti kaluamaan läpi bunkkerin päähuonetta. Käskyjä jaellen hän tutki paikan läpi. Rakennus oli rakennettu mäen kylkeen ja se oli kaksikerroksinen. Bunkkerin vasemmalla sivulla oli panssariovi, josta he olivat tulleet sisään. Sen edessä oli käytävä ja sen jälkeen toinen panssariovi, jossa oli aukot, jotta sisään päässyttä vihollista sai tulitettua. Bunkerin alakerroksen muu osa oli yhtä samaa huonetta, jonka aukionpuoleisessa seinässä oli koko seinänpituinen ampuma-aukko. Se oli juuri sopiva, jotta siitä sai tulitettua vihollista, mutta sai olla hyvin näppärä ampuakseen sisään. Siinä oli myös neljä tukea raskaammille aseille. Yläkerros oli huomattavasti pienempi ja ampuma-aukko oli avoimempi, jotta siitä sai ammuttua raskailla aseilla. Huoneessa oli ollut automaattikanuuna, joka oli kuitenkin revitty palasiksi edellisen hyökkäyksen aikana, josta puolustajat eivät ilmeisesti olleet selvinneet veritahrojen ja halkeillen betoniseinien perusteella. Markus toivoi että heillä olisi parempi onni kuin planeetan kaartilaisilla.
”Viekää te raskaat Niittäjänne ampuma-aukoille!” hän huusi käskyn. Tämän jälkeen hän jatkoi raketinheitintä kantaneelle tiedustelijalle: ”Sinä, niin sinä, mikä sinun nimesi nyt olikaan?” ”Daniel.” ”Niin Daniel, vie raketinheitin tuonne ylös, sieltä saat parhaimman näköalan tykillesi”. Sotilaat jotka hän oli lähettänyt etsimään aseita, palasivat muutaman laatikon kanssa. ”Löysimme panoksia isoihin Niittäjiin, tuolla pitäisi olla myös hieman pökköä raketinheittimeenkin”, toinen heistä sanoi. ”Hyvä! Viekää isot pommit ylös ja jakakaa panokset noille kahdelle” Markus vastasi. Äkkiä metsästä alkoi kuulua korvia raastavaa karjuntaa ja Markus juoksi ampuma-aukolle. Miehet järjestäytyivät hänen viereensä valmiina tulittamaan. Raketinheittimen panoksia hakemaan lähtenyt sotilas kiipesi nopeasti metalliset kierreportaat ylös ja ojensi laatikon Danielille, joka oli jo alkanut koota suurta, olalta laukaistavaa raketinheitintään. ”Sieltä ne tulevat!” eräs sotilas sanoi kasvot kalveten.
Todellakin sumuisesta metsästä syöksyi bunkkeria kohti aalto Gaunteja, joista osa kuoli maassa olleisiin miinoihin tai piikkilankaan, ja joutuivat lajikumppaniensa tallomiksi. Menetyksistä välittämättä Gauntit jatkoivat rynnäkköä vain menehtyäkseen avaruusjääkärien tulitukseen. Niiden jälkeen metsästä syöksyi bunkkeria kohti vielä toinen suurempi aalto Gaunteja, joka sekin murtui puolustajien luoteihin. Puolustajien jo huokaistessa helpotuksesta metsästä rymisi esiin suuri peto, Carnifex. Otus oli vähintäänkin viiden metrin korkuinen, kahdella jalalla kulkeva ja neljällä pitkään kynteen päättyvällä kädellä varustautunut. Sen selkää peitti samanlaiset luukilvet, kuin sen pienempiäkin lajikumppaneita, mutta nämä olivat kolme kertaa paksummat. Pää sillä oli soikea, kuin lajikumppaneillaankin, mutta sitäkin peitti paksut luukilvet. Heti tämän jälkeen metsästä asteli esiin toinen samanlainen otus. Molemmat syöksyivät kohti bunkkeria perässään kolmas aalto Gauntteja. ”Ollaan muuten sankareita, jos tästä selvitään!” Markus huusi ja alkoi tulittamaan lähestyviä jättiläisiä.
Carnifexit juoksivat kahden voimakkaan jalkansa avulla kohti bunkkeria silmät punaisina vihasta luotien kimpoillessa luupanssarista. Juuri ennen kuin toinen otuksista ehti iskeä kyntensä bunkkerin seinään, ampui Daniel raketinheittimellään sitä suoraan päähän. Otus lensi räjähdyksen voimasta useita metrejä taaksepäin murskaten altaan monta betonista tankinhidastetta. Pelottavasti karjaisten toinen Carnifex loikkasi bunkkerin kimppuun. Luodit kimpoilivat pedon nahasta, sen repiessä suuria palasia betoniseinästä. Käskyjä karjuen Markus ryntäsi kohti paikkaa, josta Carnifex yritti päästä läpi. Maa tärisi otuksen karjunnasta ja valtavat kynnet iskivät useaan kertaan betoniseinästä läpi repien samalla alla olleen sotilaan palasiksi. Epätoivoisesti jääkärit tulittivat sisään pyrkivää elävää muurinmurtajaa, joka vertavuotavana ja sekaisin raivosta yritti repiä sotilaita ulos tekemästään aukosta.
Sitten otus otti vauhtia ja syöksyi suoraan pää edellä aukkoon ja sai isoja betonilohkareita putoamaan katosta ja seinistä. Iskun voima lennätti Markuksen ja muut lähellä olijat kumoon ja otus huomasi hetkensä koittaneen. Vahvoilla käsillään se alkoi tunkeutumaan tekemästään aukosta sisään lävistäen samalla usean puolustajan kynsillään. Markus karjaisi ja viskasi käteensä saaman kranaatin suoraan Carnifexin kitaan tämän valmistautuessa repimään hänet hengiltä. ”Suojautukaa!” hän huusi ja suojasi päätänsä käsillään.
Räjähdys löi Markuksen korvat lukkoon ja muurin kimpussa ollut Carnifex lennähti bunkkerin eteen menetettyään puolet päästään. Markus ja vielä hengissä olevat sotilaat nousivat, ja alkoivat tulittamaan otuksen tekemää aukkoa lähestyviä Gauntteja, jotka olivat Carnifexejä pienempinä jääneet otuksista jälkeen. Juuri ennen kuin vyöryvä Gaunti aalto ehti aukolle, ampui Daniel bunkkerin yläkerrasta suoraan joukon keskelle. Räjähdys tappoi monta verenhimoista hyökkääjää ja lähetti useita Gauntteja ilmalentoon, josta ne tippuivat ikävästi rutisten. Ne, joka vielä ryntäsivät kohti bunkkeria menehtyivät jäljellä olleen raskaan Niittäjän luoteihin.
Pöly alkoi laskeutua bunkkerin ympärillä ja miehet aloittivat menetyksien laskemisen. Viisi miestä kymmenestä oli menetetty. Myös toinen raskaista Niittäjistä oli runnoutunut käyttökelvottomaksi. Se ja sen käyttäjä oli olut suoraan Carnifexin tekemän aukon kohdalla otuksen päästessä läpi. Soturi oli urheasti jatkanut tulittamista lopun koittaessa. ”Oikeata sankariainesta”, ajatteli Markus. Nyt heitä oli jäljellä vain viisi ja he kaikki olivat enemmin tai vähemmin haavoittuneita. Oli selvää, ettei seuraavasta hyökkäyksestä selvittäisi, sillä bunkkeri oli myös pahasti vahingoittunut. Alakerroksen metsänpuoleiset seinät olivat pahasti halkeilleet ja Carnifex oli tehnyt siihen aukon, josta pääsi useakin innokas Gauntti yhtä aikaa sisään.
Puolustusta olisi kuitenkin jatkettava. Jos he kaatuisivat, jatkaisivat metsässä olevat Tyraniidi- joukot matkaansa kohti kaupunkia. Pahimmassa tapauksessa lauma yllättäisi avaruusjääkärien armeijan, joka olisi juuri taistelemassa kaupungin vallasta sen kimppuun hyökkäävien Gauntti-massojen kanssa. Markuksen olisi tapettava aikaa. ”Järjestäytykää ampuma-aukkojen eteen raskas Niittäjä mahdollisimman kauas tuosta aukosta. Haluan sinun jatkavan tulittamista kaikkien muiden kaaduttua!”, Markus huusi. Miehet nousivat voivotellen veren tahrimalta betonilattialta ja nilkuttivat ampumaukkojen luokse. Markus nappasi aseensa ja nousi ylös ja häneen iski huimausaalto. Markus kokeili päätään, joka oli veren tahrima. Betoni- ja rautakappaleita oli iskeytynyt hänen kasvoihinsa kranaatin räjähtäessä. Markus käveli bunkkerin seinässä olevan aukon kohdalle ja vetäisi esiin suuren viidakkoveitsen kannatellen Niittäjää yhdellä kädellä. ”Tulkoot vaan!” Markus huusi.
”Kyllähän ne tulevatkin!” Daniel huusi yläkerroksesta ja laukaisi raketinheittimensä kohti metsästä bunkkerin vasemmalta puolelta esiin vyöryvää vihollisaaltoa. Räjähdys tappoi useita Gaunteja, mutta tällä kertaa Tyranidit päättivät rusentaa vihollisen yhdellä iskulla. Myös Bunkkerin oikealta puolelta vyöryi esiin lisää Gauntteja ja niiden keulassa esiin tuli myös useita verenhimoisia Carnifexeja. ”Ampukaa! Ampukaa! Keisarin puolesta!” Markus huusi. Epätoivoisesti puolustajat tulittivat lähestyviä vihollisia. Lippaat alkoivat myös olla vähissä, Markus havaitsi jääkärien vetäessä esiin viidakkoveitsiä. Juuri ennen, kun vihollismassa ehti bunkkerille saakka, räjähdys järisytti maata. Metsästä vyöryi esiin neljä metsästäjäluokan tankkia, ja niitä eteenpäin johti Gaunteja tulittanut Drednought-kävelijä, joka oli varustettu kaksipiippuisella, tappavia sädeammuksia syöksevällä laserkanuunalla. Lisäjoukot olivat saapuneet.
Markus vilkaisi nopeasti suurta laitetta. Hän ei ollut koskaan nähnyt Drednoughtia toiminnassa. Nämä laitteet olivat Imperiumin voiman näyte. Ne olivat kahdella jalalla kulkevia jykeviä, raskaasti panssaroituja laitteita, jotka omasivat kaksi kättä. Yleensä toisen käden tilalle oli liitettynä rynnäkkötykki tai kanuuna. Drednoughtit olivat harvinaisia, pääosin siksi että niiden valmistustapa oli suurimmalta osalta unohtunut. Drednought oli oikeastaan kävelevä ruumisarkku, sillä niiden sisällä oli kaikkien panssarointien alla sarkofagi, johon oli säilötty muinaisen, kuolettavia haavoja saaneen sankarin ruumista. Tämä soturi oli kiinnitetty laitteeseen erilaisin liitännöin ja näin hänen oli mahdollisuus jatkaa taistelua kuolemattoman keisarin puolesta.
Tankit ja Drednought jyräsivät alleen eteen sattuneet viholliset samalla tulittaen bunkkerin kimppuun yrittäneitä Gaunteja ja Carnifexejä. Sateiselta taivaalla iski salama valaisten metsästäjätankkien taakse pysähtyneet Sarvikuono-kuljetustankit, joiden luukut juuri avautuivat. Jokaisesta tankista hyppäsi esiin voimahaarniskaan pukeutuneita Adeptus Astarteseja, jotka tankkien suojaamina lähtivät etenemään samalla tulittaen niittäjillään.
Gauntit, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia tankkeja ja avaruusjääkäreitä vastaan, murskaantuivat telaketjujen alle tai joutuivat ammutuiksi. Carnifexit taas ryntäsivät haavoistaan välittämättä kohti uusia vastustajiaan. Vain muutama peto pääsi tankeille asti, ja nekin kaatuivat kuolleina maahan niiden eteen. Vain yksi Carifex pääsi vahingoittumattomana läpi. Otus karjaisi vertahyytävästi ja hyppäsi kohti Drednoughtia iskien kaksipiippuisen tykin irti muusta ruumiista. Drednought ei kuitenkaan menettänyt tästä vielä kaikkia puolustusaseitaan, vaan iski lähitaistelu kädellään otusta ja kävi hyökkäykseen. Dednoughtin lähitaistelukädet olivat paksuja ja raskaasti panssaroituja. Niissä oli kolme sormea, joiden puristusvoima oli valtava.
Taistelu järisytti maata kun laite kohtasi pedon, mutta lopulta Drednought onnistui nostamaan Carnifexin kokonaan ilmaan pedon hyökättyä laitteen niskaan. Salama valaisi tämän vertahyytävän näyn, kun Drednought hetken kannatteli otusta yhdellä kädellä ilmassa pedon iskiessä kaikin voimin laitetta kynsillään. Sitten Drednought paiskasi Carnifexin kaikin voimin päin tannerta, niin että luut rutisivat. Hiljaisuus täytti pimenevän metsän. Taistelu oli voitettu.
Markus marssi ryhmänsä kanssa linnoitusluostarin valtavalla keskusaukiolla. Hän oli pukeutunut Adeptus Astartesin avaruusjääkärin täyteen voimahaarniskaan. Hänen haarniskansa oli harmaa. Se oli hänen jaostonsa väri. Voimahaarniskan vasempaan olkapääsuojukseen oli mustalle pohjalle maalattu valkea kruunu, Myrskyherrojen tunnus. Oikeaan oli maalattu valkoinen roomalainen numero yksi. Se oli hänen komppaniansa numero. Markus oli jäljelle jääneiden tiedustelijoiden kanssa saanut urhoollisten tekojensa ansiosta ylennyksen Adeptus Astartes avaruusjääkäriryhmään. Hän sai ylennyksensä ansiosta luvan käyttää Adeptus Astartesin täydellistä voimahaarniskaa, joka paksuine koko ruumiin peittävine Adamantium haarniskalevyineen ja suurine olkapääsuojuksineen oli yllättävän kevyt ja hyvin liikkuva. Kypärä joka hänellä oli tarkastuksen ajan päässä päästi hänelle happea selässä olevasta ilmanpuhdistimesta ja oli myös erittäin taitavaa työtä. Hän oli jo unohtanut haarniskan ylle saatuaan kasvoihinsa saadut arvet, jotka Marketus 2:lla olivat syntyneet.
Markus oli pääsyt heti ensimmäisenä päivänään jaostontarkastukseen, jossa hän ja hänen kompanansa Drednoughteineen juuri seisoi. Valtavalla aukiolla, jonka keskellä oli hevosella ratsastavaa ihmiskunnan keisaria esittävä jättiläismäinen patsas, seisoi myös kaikki muut Myrskyruhtinas jaoston komppaniat. Jokaisessa komppaniassa oli sadasta kahteensataan sotilasta ja kolme Drednoughtia. Eli aukiolla seisoi yhteensä tuhat avaruusjääkäriä sekä tiedustelijarykmentit ja kaksituhatta alokasta näiden takana. Näky oli päätähuimaava. Taivaisiin nousevilla aukion peittävältä muureilla oli parveke, josta käsin tarkastusta seurasi Myrskyruhtinaat jaoston johtaja Parisus Mickhaelaanus, miljoona taistelua kokenut soturi.
Markus tarkkaili ylpeästi kaukana edessä näkyvää komppanian lippua, johon siihenkin oli maalattu roomalainen ykkönen. Hän oli pääsyt veteraanikomppaniaan. Se oli Myrskyruhtinaat jaoston vahvin komppania ja oli hyvin harvinaista yletä suoraan siihen tiedustelijan arvosta. Hän seurasi ryhmien muodostamaa välikköä pitkin kulkevaa kapteenia, hänen komppaniansa johtajaa. Kapteeni kulki rivissä seisovien ryhmiensä editse tarkistaen heidät samalla. Markus kääntyi katsomaan suoraan eteenpäin, korjaten samalla hieman ryhtiään komentajan tullessa hänen eteensä. Markus ehti nähdä mustahaarniskaisen pääkallokypäräisen komentajan olkapääsuojuksessa olleen latinankielisen kirjoituksen: ”Harhaoppinen tietäköön, että Adeptus Astartes joka hänet kukisti oli nimeltään Jagues Krystantes!” Tämä siis olisi hänen uusi johtajansa. Markus tunsi loistavansa ylpeydestä harmaalla aukiolla. ”Muistakaa Codex Astartesin opetukset!” komentaja Jagues huusi kypärän läpi metallisella äänellä: ”Murskaa mutantti, puhdista epäpuhdas, hävitä petturit, tuhoa harhaoppinen!” Sitten hän pysähtyi komppaniansa eteen ja karjaisi: ”Imperiumin puolesta!!!” Johon koko veteraanikomppania Drednoughteja myöten karjaisi vastaukseksi: ”Ylistys kuolemattomalle keisarille!!!”
)