Kenraali Gritsniffin Elämä ja Teot - osa 1.
Lähetetty: Su 12.06.2005 18:18
Johdanto
Olipa kerran mies, jolla oli unelma majatalosta. Hänet tunnettiin yleisesti nimellä Joel. Oli kohtalon oikku, että hän sattui lyömään vetoa Baldur luunmurskaajan puolesta nyrkkeilyottelussa, tämä nimittäin suorastaan murskasi vastustajansa luut. Oli myös kohtalolta perin suopeaa naittaa hänet loisteliaalle kokille, Olgalle. Pisteeksi iin päälle kohtalo eksytti Joelin synkkään ikimetsään, josta hän löysi suon, ja sen keskeltä kuivan kukkulan. Siihen nousi eräänä päivänä Rämeensyrjän majatalo, ja Joelin unelma oli totta.
Mutta kuten kohtalo oli näyttänyt kyntensä aikaisemminkin, puuttui se jälleen peliin. Rämeensyrjästä tuli kaikkein omituisimpien ja karmaisevimpien olentojen tyyssija. Tavernan ensimmäinen asiakas sattui olemaan epäonninen liskomies, joka ei vielä tuolloin tiennyt mitään Olgan hirmuisesta kaulimesta.
Ajan myötä Joel ja hänen viehättävä vaimonsa oppivat elämään tämän asian kanssa, ja niin avasi Rämeensyrjä ovensa myös vampyyreille, jäteille, rottamiehille, luurangoille, örkeille ja kaikille muillekin omituisille elämänmuodoille, siis mikäli ne olivat vielä elossa. Pahempi vain, että eräänä kauniina päivänä Olga karkasi komean Von Carsteinin suvun jäsenen kanssa salaiselle häämatkalle. Niin, että Joel joutui palkkaamaan kokikseen innokkaan puumiehen.
Palkka oli pieni, silloin tällöin vähän vettä ja oksien karsintaa, ja kasvisruoka oli mainiota. Sääli, että liha oli kokille aivan uusi asia, ja tämä meni paistamaan sen. Raivostunut örkki hakkasi kirveellään puolet majatalosta kappaleiksi koska ruoka oli hänelle, niin kuin useimmille vihernahkoille, kovin vakava asia.
Joka tapauksessa, Rämeensyrjä sai melkoisesti mainetta omituisten olentojen ja hirviöiden keskuudessa, ja se kukoisti. Vaikkakin nurinkurisesti, eli Joel unelmaansa, ja nautti joka hetkestä.
Eräänä kauniina syysiltana, kun räme sykki suopursujen ja lakkojen tuoksua, Rämeensyrjän majatalo oli jälleen tupaten täynnä asiakkaita. Juotiin olutta ja syötiin hyvin, naurettiin. Musiikistakin oli pidetty huoli: muutama masentunut viuluniekka soitteli salin perällä. Lehdet putoilivat majatalon katolle, ja jokaisella oli mukavaa, ja se näkyi jo siinäkin, että pihalla pidettiin lukuisia tappeluita. Majatalon ikkunat oli poistettu jo ensimmäisen viikon aikana. Oli kerta kaikkiaan liian suuri kiusaus heittää pöytätoveri sen lävitse. Sääli vain, että jäteille seinä ajoi saman asian.
Joel kiillotti tiskillä oluttuoppia ja kertoi tarinaa ihmisten maailmasta, kuten aina ennenkin. Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina, ja eväkään ei värähtänyt, ellei räkäläisen ympärillä liehuvia kärpäsiä laskenut mukaan. Sinä iltana ei saattanut löytää surullista otusta Rämeensyrjän krouvista, joskin luurangot loivat kateellisia silmäyksiä oluttuoppeja kallisteleviin zombieihin. Tähän porukkaan kuului myös kaaosritari, jonka vatsassa oli suuri reikä, josta ruoka ja juoma valui ulos. Näiden vieraiden aikana Joel piilotti visusti ”Syö niin paljon kuin jaksat, vain yhden kuparirahan maksat!” tarjouskyltit.
Ilta-aurinko oli korkeimmillaan, sen näki viimeviikkoisen tappelun seinään jättämästä raosta, kun yhtäkkiä majatalon ovi lennähti auki ja päästi äänekkään kolahduksen. Koko Rämeensyrjä hiljeni, ja jokainen kääntyi katsomaan ovelle päin. Aluksi kukaan ei nähnyt mitään muuta kuin kirkkautta, ja pikkuhiljaa tarkkanäköisimmät erottivat sen keskellä seisovan hahmon. Painostava hiljaisuus leijui tavernan yllä, kun se jokin astui oviaukosta sisään.
Saappaan kolahdus lattiaan kuulosti vasaran iskulta, ja haltioitunut haltia pudotti tuoppinsa kaiken jännityksen keskellä. Mustaan viittaan pukeutunut muukalainen asteli lattian poikki kohti baaritiskiä. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki odottivat jännittyneinä: hirviöiden keskuudessa dramatiikka oli perin suosittua.
Hän käveli hitaasti ja rauhallisesti, oikaisi puolituisen tuolin alta, ja lopulta kiipesi vaivalloisesti baarijakkaralle. Muukalainen haki hetken mukavaa asentoa, ja vetäisi sitten huppunsa pään päältä. Pelokas ja hämmästynyt huokaus kiiri Rämeenperän ylitse, mutta muuttui loppuaan kohden jo rauhallisemmaksi, kun muukalaisen vihreä päänahka ja suuri ryttyinen nenä paljastuivat kankaan alta. Tulija oli hiisi. Jostakin salin perältä kuului örkin ihastunut huokaus:
”Oi, ihanaa, Joel, olet siirtynyt luomuruokaan!”
Hiisi kääntyi nopeasti huutajaa kohti ja kivahti ärhäkästi:
”Hiisi vieköön, eikö missään saa olla teiltä idiooteilta rauhassa?”
Örkki nousi pöytänsä päälle ja osoitti hiittä sormellansa.
”Hui hai hiisi! Pidähän pienempää suuta tai tulen sinne ja syön sinut tähän vähän isompaan”
Örkkipöytä räjähti nauramaan, ja huutajaa taputeltiin selkään ja kehuttiin nerokkaasta sutkautuksesta. Muualla tavernassa kohaultetiin olkia ja ihmeteltiin. Hiisi itse huokaisi syvään ja kääntyi sitten Joelin puoleen. Tämä kuitenkin aloitti lauseensa ennen matkalaista:
”Hyvää iltaa arvon herra, mitä teille saisi olla?”
Hiisi nosti ruman naamansa ja katseli tarkkaavaisesti Joelia, jolloin krouvari näki tämän kaulassa roikkuvat kultaiset ketjut, ja lukuisat sormukset, joita koristivat erilaiset jalokivet. Suurissa korvissa oli niissäkin koruja, ja vihreää nahkaa peitti päälaelta poskeen ulottuvat vaaleanpunainen arpi.
”Baarimikko, tunnetko juoman nimeltä Absint?” kysyi hiisi kimeällä, mutta käheällä äänellänsä.
Joel mietti hetken, ja totesi ettei ollut koskaan kuullutkaan mokomasta.
”Arvasin.” hiisi totesi alistuvasti ja laski katseensa.
”Laita sitten olutta”
Joel teki työtä käskettyä, ja ojensi hiidelle tuopillisen kuohuvaa. Tällä välin Rämeenperä oli jälleen herännyt eloon: laulu raikasi ja kiroukset lensivät, kun joku huijasi korttipelissä, eikä välttämättä tarvittu sitäkään: rivoja vain oli hauska puhua. Kaikki oli aivan kuin hiisi ei olisi koskaan saapunutkaan paikalle. Joel katseli miten tämä tyhjensi oluttaan, ja seuraili sivusilmällä majatalon vieraiden illanviettoa.
”Mikä on nimesi, muukalainen?” hän kysyi. Hiisi nielaisi oluensa ja naurahti vaivalloisesti.
”Minut tunnetaan nimellä Gritsniff. Kenraali Gritsniff.” Joel katsoi hiittä ja selkeästi mittaili tätä mielessään.
”Kenraali? Eikö se ole liioittelua, sinähän olet kuitenkin…” Joelin lause jäi kesken kun Gritsniff ponkaisi ylös penkiltään musta viitta hulmuten, ja vetäisi hihoistansa kaksi tikaria, jotka majatalon isäntä löysi samassa kurkultansa.
”Vain hiisi vai?” Gritsniff sanoi ääni vihasta täristen. Jälleen koko majatalo hiljeni, ja jäi seuraamaan välikohtausta. Jätit taputtivat käsiään tappelun toivossa, mutta muut hyssyttelivät niitä olemaan vaiti.
Tässä tarvitaan nyt dramatiikkaa”, eräs suurhaltia kuiskasi
”Älä yritä mitään temppuja, minut on kouluttanut itse kuuluisa rottamiesten Katai-klaanin ninjasoturi ”Vanha Karmaiseva Yksisilmä!” Minä kerron sinulle, krouvari, että tapan jokaisen joka uskaltaa pilkata hiisiä kun minä olen paikalla. Ymmärsitkö? Sinäkin örkki siellä, sinulla kävi tuuri, satuin olemaan janoinen!”
Joel nielaisi ja nyökkäsi varovasti. Silmänräpäyksessä Gritsniff oli jo palannut paikoilleen, ja tämä siemaili oluttaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Joel seisoi hetken jähmettyneenä paikoilleen, ennekuin todella tajusi mitä oli tapahtunut. Rämeensyrjä palasi taas ennallensa. Tällainen oli varsin tuttua arki-iltoina.
”Jos sinua todella kiinnostaa, ihminen, miksi minä olen kenraali, voin toki kertoa. Se vain on pitkä tarina.” Hiisi hiukkasi lauseensa nopeasti tuopin takaa, ja painotti halveksuvasti kohtaa ihminen.
Joel avasi suunsa varovaisesti, jos hiisi vaikka hyökkäisi:
”Pyydän anteeksi äskeistä, mutta hiidet eivät yleensä nouse niin korkealle, siis vähääkään loukkaamatta teitä arvon herra..”
”Mitäpäs, arvon krouvari, sanot tästä?” Gritsniff virnisti ja nosti hiukan kaapunsa reunaa kyljen kohdalta, ja Joel huomasi kirkaisevansa kun tiskille mätkähti niljainen, vihreänruskea lonkero. Kaaosritari kauempana katseli kypäränraosta nenänvarttaan pitkin, ja tuhahti. Suurhaltia älähti pelästyneesti, ja muut tavernan asiakkaat seurasivat esimerkkiä, niin että dramaattinen tilanne oli jälleen valmis.
”Mutta, mutta sinustahan kasvaa lonkero!” Joel henkäisi. Hiisi näytti nauttivan tilanteesta, ja samassa tämä jo seisoi pöydällä, ylväänä kuin kuningas, tikareitaan heilutellen, lonkero jälleen kaavun alla. Joel astui askeleen taaksepäin kun hiisi alkoi puhua. Hän oli jo vanha mies, ja järkytykset eivät sopineet sydämelle, joten tuoli osui taakse kuin tilauksesta. Krouvari istuutui ja alkoi kuunnella Gritsniffin kertomusta.
”Hyvää iltaa syrjänperä! Hiisi huusi, ja krouvi vastasi taputtaen käsiään ja hurraamalla.
”Minä, kenraali Gritsniff aion kertoa teille tänä iltana tarinan vaiherikkaasta ja loisteliaasta elämästäni. Istukaa alas ja ottakaa hyvä asento, sillä tämä kestää. hetken ajan jokainen paikallaolija haki hyvää paikkaa, ja kun sali oli viimein hiljainen, aloitti Gritsniff kertomuksensa.
Kenraali Gritsniffin Elämä ja Teot – osa 1.
Minä, hiisi Gritsniff en muista syntymästäni kovinkaan paljon. Itse asiassa en muista siitä juuri mitään. Muistan vain joitakin etäisiä tuntemuksia, kylmää, märkää, ja niin edelleen. Ensimmäinen muistikuvani on, että näin suoraan yläpuolellani todella merkilliset kasvot. Olin niin nuori, etten ollut vielä nähnyt kovinkaan monenlaisia kasvoja, joten ihmetykseni saattoi johtua siitäkin.
Yhtäkkiä minut nostettiin maasta, ja koin huimia tuntemuksia. Ensimmäistä kertaa elämässäni minua huimasi, ja minä näin paljon asioita. Näin aivan uusia värejä, näin kasveja, sekä monen muunlaisia ihmeellisyyksiä, kuten vaikka pilviä tai puita. Maailma näyttää hienolta ja avaralta vastasyntyneen silmin. Tai itse asiassa, en tiedä synnyinkö minä juuri sillä hetkellä, vai olinko ollut olemassa jo ennen sitä, liekö sillä väliäkään.
Joka tapauksessa, jokin oli nostanut minut maasta, ja sen karvainen olemus kutitti minua. Myöhemmin sain tietää, keitä nuo karvaiset olennot olivat. Ihmiset kutsuvat niitä rottamiehiksi, mikä on mielestäni väärä ilmaisu, sillä ne ovat monessa suhteessa aivan kuten ihmiset. Ja minut noukkinut yksilö sattui vieläpä olemaan naaras. Aivan, minut noukki maasta rottanainen. Muistan sekavat tuntemukset sisälläni kun minut kannettiin hänen pesäänsä. Valo katosi taas yhtäkkiä, ja pimeys valtasi silmäni. Tunsin taas litistyväni, ja vastasyntyneelle tuo oli kaiken kaikkiaan liian suurta ja ihmeellistä. Minä putosin kärryiltä, ja olin jonkinlaisessa aistien synnyttämässä hurmostilassa.
Silloin minä haistoin ensimmäisen kerran, eikä se ollut miellyttävä kokemus. Jos joku teistä on joskus käynyt rottaihmisen pesässä, niin tiedätte mistä puhun. Joka tapauksessa, minut laskettiin johonkin pehmeään ja lämpimään, ja jäin sinne. Vieressäni liikuskeli muitakin olentoja, myöhemmin sain tietää, että ne olivat veljiäni ja siskojani. Monet teistä varmasti pitävät kertomustani uskomattomana, mutta voin vannoa joka sanan olevan totta. Minulle kerrottiin myöhemmin myös, että rottanainen noukki minut ylös luultavasti siksi, että siltä oli kuollut muutama poikanen pari päivää sitten. Olette varmasti kuulleet susilapsista, ettekö olekin? Aivan niin. Minusta tuli siis täten rottahiisi.
Kaksi päivää elin täydellisessä pimeydessä, ja tunsin ainoastaan ihollani miten toiset poikaset liikkuivat, kuulin ääniä ja haistoin. Rottaemo joutui syöttämään minua, ja ensimmäistä kertaa minä söin ruokaa. Se ei ollut aluksi mikään hieno kokemus, varsinkaan nyt kun tiedän mitä ruoka oli. Raa’at ihmisaivot eivät enää kuulu ruokavaliooni, vaikka oli niissä kieltämättä erittäin hienostunut persiljan häivähdys.
Kolmantena päivänä, tai niin ainakin luulen nyt kun asiaa muistelen, minä aloin nähdä. Näin ensin vain ääriviivoja, tummia hahmoja ihan lähietäisyydeltä, ja ajan myötä näköni tarkentui entisestään. Minä elin rottaelämääni onnellisena ja aistien pauloissa, lisäksi kuuntelin emärotan ääntelyä varsin tarkkaavaisesti. Joskus me karkasimme rottatoveriemme kanssa pesästä, ja kävelimme hetken aikaa luolan lattialla. Uskoin vakaasti olevani rotta.
Näköni oli jo suhteellisen hyvä, siinä hämärässä silmät pakostakin tottuivat ja nyt minä saatoin jo erottaa joitakin yksityiskohtia lajitoverieni kasvoilta tai luolan seiniltä. Joskus mietin, miksen omistanut häntää, tai teräviä etuhampaita. Omani olivat pienet ja tylsät. menin aivan sekaisin, kun tajusin, että osa rotista liikkui neljällä, osa kahdella jalalla. Se oli rottaelämäni ensimmäinen identiteettikriisi: olin joka suhteessa erilainen kuin lajitoverini. Toinen seurasi, kun ymmärsin, että jäin kasvussa toisilta rotilta jälkeen. Pian he kasvoivat suuriksi, mutta minä jäin pieneksi, joskin varsin ketteräksi. Oli joka suhteessa erilainen kuin lajitoverini. Siitä olivat pitäneet huolen jatkuvat kinastelumme pesän hallitsijasta, kehittämästämme leikistä, jossa ei ollut sääntöjä, eikä sen sijaan tarkoitustakaan. Me vain tappelimme, sillä se tuntui olevan kaikilla verissä.
Pikkuhiljaa minä opin puhumaan. Tai puhumaan ja puhumaan, miksikä sitä sitten voikin kutsua. Rottaihmisten kieli on perin mielenkiintoista, sillä siinä ei ole lainkaan kielioppia. Sitä vain osaa, jos osaa, sillä siinä on tärkeätä painottaa oikeita kohtia, ja elehtiä, äänensävyt ovat myös hyvin tärkeitä, joskus myös hajut. Minä kuitenkin opin kommunikoimaan varsin etevästi, vaikka en edelleenkään tiedä yhtään rottaihmisen kielen sanaa. En edes tiedä onko tiettyjä sanoja olemassa, sillä kaikki muu on paljon tärkeämpää kun puhutaan rottaa.
En jaksa millään arvioida aikaa minkä vietin rottaemon pesässä. Olinko siellä vuoden vai kaksi, tai sitten kolme kuukautta. Mene ja tiedä. Kuitenkin olimme sisarusteni kanssa niin vanhoja, että meitä alettiin kouluttaa. Teistä tietysti kuulostaa oudolta, että rottaihmiset kykenevät niinkin järjestelmälliseen toimintaan, mutta yllättyisitte jos tietäisitte miten monimutkainen järjestelmä vaikkapa heidän tunneliverkostonsa on! Saati sotakoneet, joita kaikista viisaimmat ja kyvykkäimmät rakentavat. Rotan äly kun alkaa kehittyä vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa.
Kuitenkin, rottaemo vei koko pesueensa eräänä päivänä suureen kiviseen saliin, joka oli täynnä muita poikasia. Kaikki ne hajut ja äänet siinä tilassa olisivat saaneet tavallisen ihmisen pään aivan sekaisin, mutta itse oli jo tottunut aistien maailmaan. Suuremmat, aikuiset rotat jakoivat meidät ryhmiin. Minusta oli ihmeellistä katsoa heidän hienoja varusteitaan ja vaatteitaan, vaikken ymmärtänytkään niiden käyttötarkoitusta. Jouduin erilleni ystävistäni, ja ryhmäni jäsenet katselivat minua ihmetellen, mutteivät sanoneet mitään. Kaikki olivat liian jännittyneitä.
Jokainen ryhmä muodosti ringin, jonka keskelle meni aina kaksi poikasta. Myöhemmin sain kuulla, että tämä oli klaanin perinne, tällä tavoin katsottiin olisiko poikasissa ainesta.
Aikuiset rotat antoivat meille ohjeita, ja ensimmäiset kaksi rottaa astuivat ringin keskelle, ja heitä käskettiin taistelemaan. Samassa luolan täyttivät mitä hirmuisimmat huudot, taistelevat kiljuivat ja huusivat, kynsivät niin että rotanveri pursusi kivelle. En ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa, ja ensi kertaa minä pelkäsin. Se tuntui omituiselta, ja epämiellyttävältä. Katselin täristen miten rotat pieksivät toisiansa ja kirkuivat. Värisyttää vieläkin ajatella sitä.
Ja sitten tuli minun vuoroni. Joku isoista rotista tönäisi minut keskelle rinkiä, ja toiselta puolelta kehään astui minua päätä pidempi rotta. Silloin vasta ymmärsin, että taistelu käytäisiin kuolemaan saakka. En ollut ajatellut sitä, enkä oikeastaan tiennyt mitä kuoleminen oli, näin vain miten liikkumatonta rottaa raahattiin pois areenalta, ja kauhu, jälleen uusi tunne valtasi minut. Tiesin mitä kipu oli, olinhan monesti telonut itseni kun olimme tapelleet pesässämme, joten pärjäsin kai ihan hyvin.
Rotta hyökkäsi suurella loikalla päälleni, ja otin sen vastaan kaatumalla taaksepäin selälleni. Rotta oli otteessani, ja käyttäen sen oman liikkeen nopeutta minä paiskasin sen ylitseni suoraan kiviseen maahan. Jäin hetkeksi makaamaan tantereelle, henkeä vetämään, ennekuin nousin ylös, ja se oli virhe. Rotta ei ollut vahingoittunut, ja nyt se iski minua selkään kynsillään. Kaaduin sen suuresta painosta, ja tuska viilsi selkääni pitkin kun kynnet upposivat lihaani. Kiepsahdin nopeasti ylös ja karistin näin rotan selästäni. Tässä vaiheessa minut valtasi tunne, jota jotkut kutsuvat taistelun huumaksi, toiset verenhimoksi. Toiset rotat kiljuivat, ilmeisesti koittaen kannustaa meitä.
Kuitenkin, en ajatellut enää mitään muuta kuin taistelua, ja vastustajani taisi aistia sen minussa, sillä hän epäröi hetkisen ennen kuin hyökkäsi päälleni. Silloin minä iskin, nappasin rotan karvaisen pään käsiini, samaan aikaan kun sen kynnet osuivat rintaani, ja käänsin niin lujaa kuin jaksoin. Karmea rusahdus kiiri ilmoille ja se sai minut nauramaan. Nauru oli uusi asia, se vain pursusi jostakin sisältäni, mutta tuntui kuitenkin hyvältä.
Kun viimein lopetin, ja käännyin katsomaan ympärilleni, minua tuijotettiin kuin hullua. Katsahdin maahan, jossa rotta makasi selällään, pää lattiaa kohti, täysin nurinkurisesti. Ensimmäistä kertaa omatuntoni kosketti minua. Minut vedettiin nopeasti pois ringistä, ja toiset seisoivat vähän matkan päässä minusta, aivan kuin olisin voinut milloin tahansa hyökätä. Todellisuudessa minua kadutti, ja halusin pyytää rotalta anteeksi. Tuntemuksia oli taasen kerta kaikkiaan liikaa, enkä kyennyt hallitsemaan itseäni. Pidin silmäni kiinni ja käteni suurissa korvissani lopputaistelujen ajan. Se olikin yhtä painajaista, sillä en mitenkään saanut kaikkia ääniä kuulumattomiin, korvani kun olivat perin suuret.
Ryhmämme oli harventunut huomattavasti kun taas avasin silmäni ja korvani. Olin kiitollinen, etten ollut painanut mieleeni heidän tuntomerkkejään, tai koettanut tutustua kehenkään. Ryhmämme johtaja käski jäljellejääneitä seuraamaan. Aloimme hiippailla hänen perässänsä ulos avarasta luolasta ja huudoista, joista näen vieläkin painajaisia.
Kävelimme pitkän matkaa käytävällä, joka ei tuntunut loppuvan ikinä. Sen hajut olivat jotakin aivan ennennäkemätöntä, tai haistamatonta, siksi päätinkin pitää nenästäni kiinni. Viimein saavuimme pieneen eteisluolaan, josta haarautui kaksi käytävää. Meidät jaettiin siten myös kahteen jonoon, ja käsiimme annettiin aseet. En tiennyt, mikä ase oli, joten minun täytyi tietysti kokeilla miekkani terää sormella. Viiltävä kipu levisi sormeeni, ja veri alkoi valua. Tajusin siten miekan vaaralliseksi kapineeksi. Meille ei selitelty mitään, mutta myöhemmin sain kuulla, että jono jossa minä olin, oli parhaiten taistelusta suoriutuneille yksilöille, se toinen taas keskivertorotille. Meidät työnnettiin käytävään, ja oppaamme ei tällä kertaa lähtenyt mukaamme. Minä pelkäsin.
Tunneli oli hämärä jopa meidän silmillemme, ja aavemainen tunnelma, sekä pistävät tuoksut valtasivat aistimme. Seinistä kasvoi omituisia sieniä, ja katosta roikkui juuria. Olin aina ihmetellyt mistä ne tulivat, olin unohtanut ulkoisen maailman kokonaan. Kuljimme hapuillen eteenpäin, ja yksi meistä kääntyi kauhuissaan takaisin. Muut eivät kai edes kerinneet ajatella sitä, kun lähtijän tuskainen kiljahdus jo täytti käytävän. Me pelästyimme sydänjuuriamme myöten, ja säntäsimme pakoon kuin eläimet, joita oikeastaan olimmekin. Silloin en sitä ajatellut, mutta nyt kun muistelen, niin takaamme käytävästä kuului imeliä maiskahdusta muistuttavia ääniä, ja pian myös tömähteleviä askeleita.
Tajusin juostessani, että käytävä haarautui monesta kohtaa, ja aina kun me juoksimme niiden ohitse, kuului niistä ääntä, ja pian askeleet takanamme vain voimistuivat. Silloin tajusin myös huutavani, oikeastaan, että me kaikki huusimme kuin teurastajan penkissä. Meidät oli lähetetty kuolemaan tähän tunneliin, kaikki oli lopussa. Epätoivo teki ensi kertaa pahoja töitään minussa, muttei onnistunut, sillä kohtalo puuttui peliin. Emme juosseet tarpeeksi nopeasti, sillä edessämme haarautuvasta tunnelista syöksyi esiin karmaisevia hirviöitä, ja se pelasti minut.
Niillä oli suuret kynnet ja järkyttävän kokoiset hampaat, jotka näkyivät äärettömän selkeästi muun pimeyden keskellä. Niiden muoto muistutti lähinnä palloa, oikeastaan ne olivat kuin kynsillä ja hampailla varustettuja juuttisäkkejä, joskin kuten myöhemmin olen saanut tietää, ne ovat väriltään hyvin kirkkaita. Niiden suusta lähti karmaisevaa korahtelua, ja ne loikkivat tiellemme, selvästi valmiina hyökkäämään. En tiedä mitä se oli, jouduinko taas taistelun huumaan, vai oliko se jonkinlainen eläimellinen refleksi, mutta minä syöksyin iljettävien petojen kimppuun miekka ojossa. Toiset rotat tajusivat mitä tein ja syöksyivät perässä. Meidän huutomme peitti alleen hirviöiden ääntelyn, e tosin tiedä huusimmeko pelosta vai raivosta, mutta se ei liene tärkeää. Minä syöksyin huumaantuneena ja iskin miekkani ensimmäiseen petoon
Teräs osui kilahtaen, mutta kimposi samassa takaisin. Hämmennyin hetkeksi, ja jälleen minulla oli onni matkassa, sillä hirviön vastaisku meni ohitse. Ilmeisesti minä horjahdin, ja sen kuolettava hyökkäys meni sen vuoksi pieleen. Kuitenkin, nousin nopeasti jaloilleni ja löin petoa useita kertoja selkään. Se tanssi ympärilläni, mutta minäkin satuin olemaan varsin vikkelä pienen koko vuoksi, ja vaihdoimme iskuja kuin transsissa. Kumpikaan ei päässyt voitolle, mitä peto nyt sai minuun pari naarmua kynsillään. Minä hutkin miekallani kuin vimmattu, ja lopulta tein ratkaisevan siirron: osuin kauhua vahingossa silmään. Teräs upposi syvälle lihaan, ja käytävän täytti hirvittävin ääni mitä olen eläissäni kuullut. Se sai veren jähmettymään suoniini ja alaleuan putoamaan varpaisiin.
Sain itseni koottua varsin nopeasti, minä huusin neuvon muille rotille, jotka olivat pahasti alakynnessä. En tiedä mitä minä sanoin, mutta luultavasti se tehosi: rotat alkoivat tähdätä olentoja silmiin, vaikkakin hirviön kuolemanhuuto oli saanut jotkut meistä vaipumaan polvilleen, niin että pedot saattoivat vain napsia heidät suihinsa. Silloin tajusin että askeleet takanamme kuuluivat yhä lujemmin, ja pakokauhu valtasi minut. Mitä oli enää tehtävissä?
Samassa kuulin rapinaa takaani, ja hyppäsin ulvahtaen niin korkealle kuin pystyin, ja viime hetkellä: suoraan alapuoleltani syöksyi pallomainen hirvitys, jonka hyökkäys oli liian hidas. Putosin nimittäin suoraan sen niskaan. Kumpikin meistä taisi yllättyä yhtä paljon, ja seuraava siirto oli nimittäin kummallakin yhtä hullunkurinen. Minä nappasin otuksen sarvista kiinni, ja se taas koetti ravistella minut alas. Se oli rodeo elämästä ja kuolemasta. Siinä poukkoillessani tajusin, että toiset rotat ottivat minusta jälleen mallia. Minut kai miellettiin joukon johtajaksi tekemieni tappojen perusteella, ja niin muutkin hyppivät ratsaille.
Äänet käytävässä kasvoivat ja kasvoivat, ne kuuluivat yhä selkeämmin, niin että peittivät taistelun äänet alleen. Hiljalleen mittelö laantui, ja jokainen rotta ja hirviö jäi hetkeksi kuuntelemaan lähestyviä askelia. Ne kumisivat kuin kaukainen ukkosmyrsky, saivat kylmät väreet kiirimään selkää pitkin. Silloin, kuin sanattomasta sopimuksesta, hirviöt ampaisivat pakoon. Petojen selkään oli selviytynyt vain kuusi rottaa, ja minä, loput jäivät maahan ja alkoivat hekin juosta vimmattuna pakoon. Meillä ratsastajilla oli täysi työ pysyä petojen selässä, yksi taisi pudotakin. Hetkisen ratsastettuamme alkoivat tuskanhuudot. Askeleet pysähtyivät hetkeksi, ja huudot kiirivät käytävässä. Toivoin että rotat muistivat silmien olevan petojen heikko kohta, ja pitelin kovemmin kiinni ratsuni sarvista, kun kiidimme eteenpäin tyhjällä käytävällä.
Taistelun äänet jäivät pikkuhiljaa taaemmas, ja tunsin kuin vereni hiljalleen tyyntyi suonieni sisällä. Pedot juoksivat edelleen, suoraan eteenpäin, eivätkä edes aikoneet pysähtyä. Silloin mielessäni heräsi kysymys: miten pääsisimme pois niiden selästä? Siirsin ajatuksen tuonnemmas ja keskityin ympäristööni. Meidän täytyi olla todella syvällä maan alla, sillä kuumuus kävi miltei sietämättömäksi. Ratsastimme kai tunteja, en ole ihan varma. Lopulta päätin tehdä siirtoni. Huikkasin toisille rotille jotakin ideastani, ja ihmeellistä kyllä nämä ääntelivät takaisin hyväksyvästi. Hirviöt liikkuivat nopeasti, mutta oletin pystyväni loikkaamaan kyydistä. Mikä tahansa olisi parempaa kuin roikkua otuksen korvista loppuelämän ajan, vai mitä luulette?
Odotimme sopivaa käytävänhaaraa, silloin toteuttaisimme suunnitelmamme. Mitään varmaa en ollut kehitellyt, ja kun myöhemmin tiedustelin asiaa mukanani olleilta rotilta, olivat he ymmärtäneet puheestani sen verran, että heidän tulisi hypätä silloin kuin minäkin. No, pääasia oli, että he ymmärsivät mitä tarkoitin, ja asemani johtajana varmistui. Ei kestänyt kauaakaan kun sopiva käytävä siinsi edessäpäin, ja päätin toimia. Lyhyesti ja ytimekkäästi, minä hyppäsin taaksepäin niin lujaa kuin jaksoin, samoin muut rotat, jotka tulivat perässä. Meitä pääsi maahan saakka neljä, sillä erään epäonnisen hirviö nappasi lennosta, ja mutusti välipalaksi.
Jostakin kumman syystä pedot eivät lähteneet takaa-ajoon, kun säntäsimme tunneliin. Juoksimme pitkän aikaa, muttemme kuulleet kertaakaan askelia takaamme. Pako oli onnistunut täydellisesti, ja riemu täytti sydämeni.
Kuumuus alkoi kuitenkin pikkuhiljaa ärsyttää. Me kävelimme kuin tuomitut eteenpäin, ja nälkäkin alkoi kurnia. Koetimme etsiä joitakin pieniä ötököitä tai kastematoja joita olisimme voineet syödä, muttemme löytäneet kuin muutamia, eikä niillä lähtenyt nälkä. Mutta ah, nyt minun kurkkuani alkaa kuivata tämä puhuminen, voisitko sinä Joel täyttää tuoppini tässä välissä? Kiitoksia kovasti. Aah, kylläpä tämä virkistää. No niin, mihin jäinkään? Niin, me siis taivalsimme loputtomilta tuntuvia käytäviä ristiin rastiin, ja lopulta meillä ei ollut mitään tietoa olinpaikastamme.
Sitten näimme sen: seinään oli piirretty jollakin valkoisella suuri nuoli, joka osoitti syvemmälle maan uumeniin, eli käytävää eteenpäin. Aluksi luulimme tuuriamme ilmiömäiseksi, mutta kuten meille sittemmin kerrottiin, oli nuolia laitettu käytäviin vähän sinne tänne. Taitoa tarvittiin vain niiden luokse pääsemiseen. Lähdimme siis uusin voimin kävelemään nuolen osoittamaan suuntaan, ja käytävä jota pitkin astelimme, alkoi viettää yhä jyrkemmin alaviistoon.
Sieltä täältä ympäriltämme kuului rapinaa, ja joskus edessämme vilahti jokin epämääräinen otus. Hajuaistini oli jo turtunut kaikkiin niihin voimakkaisiin tuoksuihin ja lemuihin joita kohtasimme matkamme aikana. Silloin tällöin löysimme hämähäkin tai pari, ja saimme jotakin ruokaa vatsaamme. Käytävät, joissa olin asunut koko ikäni, alkoivat ahdistaa minua. Pelkäsin jatkuvasti ettemme pääsisi ikinä ulos tai kuolisimme nälkään. Olin kuitenkin väärässä, sillä edessä näytti olevan paljon helpompi loppu. Saavuimme nimittäin avaraan tilaan, jossa rahisi jokin. Hetken mietittyäni tajusin, että se jokin, oli jonkin hengitystä.
Tunsin kuuman tuulenvireen kasvoillani, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Samalla kuvottava löyhkä valtasi sieraimeni, ja olin antaa ylen siihen paikkaan. Luola oli pimein mitä siihenastisessa elämässäni olin nähnyt. Myöhemmissä seikkailuissani sitten vasta todella ymmärsin miten pimeää pimeys saattoi olla, mutta siitä vähän myöhemmin, sillä nyt ollaan vasta rottavaiheessani. Tajusin kuitenkin jotakin vähän matkan päässä seinällä. Siellä oli suurensuuri valkoinen nuoli, joka osoitti huoneeseen. Luulen, ettei kukaan meistä olisi halunnut mennä sinne, jo sen haju oli niin läpeensä paha ja uhkaava.
Jäimmekin hetkeksi luolan suuaukolle, lepuuttamaan jalkojamme, jos vaikka joutuisimme juoksemaan. Minä itse heiluttelin miekkaa kaaressa pääni päällä, hakien jonkinlaista tuntumaa, vaikka hädän hetkellä se oli toiminut hyvin tähänkin saakka. Korjasin hieman lannevaatettani, joka oli varsin repaleinen joka puolelta, ja melkein pudonnut. Nousin ylös, ja se sai toiset tekemään saman perässä. Itse en olisi halunnut aloittaa hiiviskelyä ihan vielä, mutta annoin sitten olla. Samapa se, emmekä me olisi muutenkaan voineet valmistautua kovinkaan hyvin, sillä meillä ei ollut ruokaa tai muutakaan levolle välttämätöntä.
Niin me sitten astuimme hiljaa kuin hiiret, tai rotat ainakin, siihen suureen kamalalta haisevaan tilaan. Siellä olevan olennon hengitys korvensi kasvojani, ja minun oli pakko pitää nenästäni kiinni, etten olisi pyörtynyt. Haju saattoi olla jotakin mädän kaalin ja jätin ulosteiden väliltä, tuhat kertaa pahempi vain. Olento makasi pimeydessä, ja korisi kuin kääpiöiden sotakoneet.
En nähnyt pimeydeltä sen ääriviivoja, mutta tajusin hirviön olevan järjettömän suuri. Olin jo aikaisemmin hoksannut sen nukkuvan, sillä noin tasaisesti ei voinut hengittää yksikään elämänmuoto, ellei nukkunut. Olin mielessäni kiitollinen, ettei se kuorsannut. Hiivimme eteenpäin sydän ja pari muutakin sisäelintä kurkussamme, ja olisimme varmasti rukoilleet jos olisimme tienneet mitä rukoilu on ja muuta vastaavaa. Tällä koetan sanoa sitä, että meitä pelotti, oikeastaan olimme kauhusta turtia.
Kaikkihan olisi mennyt paremmin kuin hienosti, mutta kuten olen elämäni aikana oppinut, eivät tuollaiset tilanteet pääty koskaan hyvin. En tiedä mikä siinä on, jokin omituinen luonnonlakiko, niin että kaikki menee aina pieleen. Kuitenkin me onnistuimme herättämään otuksen, kuten kaikki muutkin seikkailijat jotka ovat koettaneet hiipiä suurensuuren kammotuksen ohitse. Yksi meistä, todella epäonninen rotta sattui kävelemään liian läheltä pedon suuta, ja kun tämä sitten veti henkeä, joutui ystävämme ilmavirran mukana, karmivasti vinkaisten sen kitaan.
Peto päästi hirmuisen huudon, kuten varmaan jokainen meistä päästäisi huomattuansa syöneensä rottamiehen, ja nousi ylös hirvittävällä ryminällä. Siinä vaiheessa minä olin jo ottanut jalat alleni. Juoksin nopeammin kuin koskaan, ja kuulin olennon askeleet takanani. Ne olivat kuin meteoriitin iskuja luolan pintaan, maa tuntui tärisevän aina kun sen jättiläismäinen jalka tömähti siihen.
Vierelläni juoksi kaksi rottaa, kolmannesta eloonjääneestä en tiennyt, enkä kerinnyt ympärilleni katselemaan. Paiskasin miekkani syrjään, ja niin tekivät myös toiset. Myöhemmin ajateltuna he tekivät kaiken niin kuin minäkin. Kolmannen rotan kohtalo tuntui selvältä kun selkämme takana tärähti jotakin. Ilmavirta paiskasi meitä eteenpäin sellaisella voimalla, että lensimme suoraan vastakkaiseen seinään, joka antoi yllätyksellisesti periksi.
Kun mätkähdin maahan, tajusin vain etäisesti mitä oli tapahtunut, sillä olin pyörtymäisilläni. Sain kuitenkin kammettua itseni ylös, ja autoin nopeasti myös kaksi muuta rottaa jaloilleen. Silloin en tiennyt mikä saattoi aiheuttaa moisen voiman, mutta nyt tiedän mitä pimeydessä tapahtui. Peto oli heilauttanut häntäänsä, joka oli jättiläistammen kokoinen. Koetin pitää itseni kasassa kun kuulin jättihirviön askeleet takanani. Koskettelin edessäni olevaa kiveä, ja tajusin siihen ilmestyneen lommon, jonka luultavasti teki oma pääni.
En pystynyt ajattelemaan selkeästi, ja sitä paitsi pimeys oli täällä vieläkin tiiviimpää, niin etten saattanut kunnolla nähdä eteeni. Kokeeksi minä löin seinää, ja ontto kumahdus vastasi. Rotatkin innostuivat hakkaamaan sitä, ja lopulta me hypimme kauhun vallassa seinää vasten, vaikka tärähdys oli luultavimmin murtanut jokaiselta luita. Joka tönäisyllä seinä antoi hiukan periksi, ja samaan aikaan askeleet takanamme voimistuivat. Kuulin korisevan hengityksen, ja maan järähtelyn pedon lähestyessä. Myöhemmin tajusin kumppaneidemme ostaneen meille aikaa: peto oli syönyt ne, ja niin meillä oli hetkinen seinän murtamiseen.
Ymmärsin, että viime hetkemme olivat käsillä, joten patistin rotat vielä viime hetken rutistukseen. Otimme muutaman askeleen taaksepäin, ja syöksyimme karjuen kiveä kohti, hyppäsimme rajusti sitä vasten juuri sillä hetkellä kun hirviö takanamme syöksyi, aikeenaan seivästää meidät veitsenterävillä hampaillaan. Seinä antoi periksi, ja me rysähdimme kivuliaasti sen läpi, kovalle kivilattialle. Tunsin pedon kuuman hengityksen niskassani, ja vasen käteni suorastaan leimusi, myös kyljessäni tuntui olevan tikareita. Silmissäni sumeni, ja viimeinen muistikuvani oli polttava kuumuus, ja askeleet jossakin kauempana. Samalla hetkellä kun menetin tajuntani, aistin vielä kirkkaan välähdyksen, ja huutoa.
Mutta nyt, hyvä yleisö, on pienen tauon paikka. olen puhunut miltei pysähdyksittä lähes kaksi tuntia. Jatkamme kohta, olkaa kärsivällisiä.
Yleisön seassa kiiri harmistunut huokaus kun hiisi loikkasi alas tiskiltä, musta viitta hulmuten. Rämeensyrjä palasi hetkeksi entiselleen, kuulijat nauttivat olutta kuten aikaisemminkin, tarkkaillen sivusilmällä ruokailevaa hiittä, jos tämä vaikka sattuisi palaamaan tiskille. Kukaan ei halunnut menettää hetkeäkään tämän tarinasta.
Olipa kerran mies, jolla oli unelma majatalosta. Hänet tunnettiin yleisesti nimellä Joel. Oli kohtalon oikku, että hän sattui lyömään vetoa Baldur luunmurskaajan puolesta nyrkkeilyottelussa, tämä nimittäin suorastaan murskasi vastustajansa luut. Oli myös kohtalolta perin suopeaa naittaa hänet loisteliaalle kokille, Olgalle. Pisteeksi iin päälle kohtalo eksytti Joelin synkkään ikimetsään, josta hän löysi suon, ja sen keskeltä kuivan kukkulan. Siihen nousi eräänä päivänä Rämeensyrjän majatalo, ja Joelin unelma oli totta.
Mutta kuten kohtalo oli näyttänyt kyntensä aikaisemminkin, puuttui se jälleen peliin. Rämeensyrjästä tuli kaikkein omituisimpien ja karmaisevimpien olentojen tyyssija. Tavernan ensimmäinen asiakas sattui olemaan epäonninen liskomies, joka ei vielä tuolloin tiennyt mitään Olgan hirmuisesta kaulimesta.
Ajan myötä Joel ja hänen viehättävä vaimonsa oppivat elämään tämän asian kanssa, ja niin avasi Rämeensyrjä ovensa myös vampyyreille, jäteille, rottamiehille, luurangoille, örkeille ja kaikille muillekin omituisille elämänmuodoille, siis mikäli ne olivat vielä elossa. Pahempi vain, että eräänä kauniina päivänä Olga karkasi komean Von Carsteinin suvun jäsenen kanssa salaiselle häämatkalle. Niin, että Joel joutui palkkaamaan kokikseen innokkaan puumiehen.
Palkka oli pieni, silloin tällöin vähän vettä ja oksien karsintaa, ja kasvisruoka oli mainiota. Sääli, että liha oli kokille aivan uusi asia, ja tämä meni paistamaan sen. Raivostunut örkki hakkasi kirveellään puolet majatalosta kappaleiksi koska ruoka oli hänelle, niin kuin useimmille vihernahkoille, kovin vakava asia.
Joka tapauksessa, Rämeensyrjä sai melkoisesti mainetta omituisten olentojen ja hirviöiden keskuudessa, ja se kukoisti. Vaikkakin nurinkurisesti, eli Joel unelmaansa, ja nautti joka hetkestä.
Eräänä kauniina syysiltana, kun räme sykki suopursujen ja lakkojen tuoksua, Rämeensyrjän majatalo oli jälleen tupaten täynnä asiakkaita. Juotiin olutta ja syötiin hyvin, naurettiin. Musiikistakin oli pidetty huoli: muutama masentunut viuluniekka soitteli salin perällä. Lehdet putoilivat majatalon katolle, ja jokaisella oli mukavaa, ja se näkyi jo siinäkin, että pihalla pidettiin lukuisia tappeluita. Majatalon ikkunat oli poistettu jo ensimmäisen viikon aikana. Oli kerta kaikkiaan liian suuri kiusaus heittää pöytätoveri sen lävitse. Sääli vain, että jäteille seinä ajoi saman asian.
Joel kiillotti tiskillä oluttuoppia ja kertoi tarinaa ihmisten maailmasta, kuten aina ennenkin. Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina, ja eväkään ei värähtänyt, ellei räkäläisen ympärillä liehuvia kärpäsiä laskenut mukaan. Sinä iltana ei saattanut löytää surullista otusta Rämeensyrjän krouvista, joskin luurangot loivat kateellisia silmäyksiä oluttuoppeja kallisteleviin zombieihin. Tähän porukkaan kuului myös kaaosritari, jonka vatsassa oli suuri reikä, josta ruoka ja juoma valui ulos. Näiden vieraiden aikana Joel piilotti visusti ”Syö niin paljon kuin jaksat, vain yhden kuparirahan maksat!” tarjouskyltit.
Ilta-aurinko oli korkeimmillaan, sen näki viimeviikkoisen tappelun seinään jättämästä raosta, kun yhtäkkiä majatalon ovi lennähti auki ja päästi äänekkään kolahduksen. Koko Rämeensyrjä hiljeni, ja jokainen kääntyi katsomaan ovelle päin. Aluksi kukaan ei nähnyt mitään muuta kuin kirkkautta, ja pikkuhiljaa tarkkanäköisimmät erottivat sen keskellä seisovan hahmon. Painostava hiljaisuus leijui tavernan yllä, kun se jokin astui oviaukosta sisään.
Saappaan kolahdus lattiaan kuulosti vasaran iskulta, ja haltioitunut haltia pudotti tuoppinsa kaiken jännityksen keskellä. Mustaan viittaan pukeutunut muukalainen asteli lattian poikki kohti baaritiskiä. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kaikki odottivat jännittyneinä: hirviöiden keskuudessa dramatiikka oli perin suosittua.
Hän käveli hitaasti ja rauhallisesti, oikaisi puolituisen tuolin alta, ja lopulta kiipesi vaivalloisesti baarijakkaralle. Muukalainen haki hetken mukavaa asentoa, ja vetäisi sitten huppunsa pään päältä. Pelokas ja hämmästynyt huokaus kiiri Rämeenperän ylitse, mutta muuttui loppuaan kohden jo rauhallisemmaksi, kun muukalaisen vihreä päänahka ja suuri ryttyinen nenä paljastuivat kankaan alta. Tulija oli hiisi. Jostakin salin perältä kuului örkin ihastunut huokaus:
”Oi, ihanaa, Joel, olet siirtynyt luomuruokaan!”
Hiisi kääntyi nopeasti huutajaa kohti ja kivahti ärhäkästi:
”Hiisi vieköön, eikö missään saa olla teiltä idiooteilta rauhassa?”
Örkki nousi pöytänsä päälle ja osoitti hiittä sormellansa.
”Hui hai hiisi! Pidähän pienempää suuta tai tulen sinne ja syön sinut tähän vähän isompaan”
Örkkipöytä räjähti nauramaan, ja huutajaa taputeltiin selkään ja kehuttiin nerokkaasta sutkautuksesta. Muualla tavernassa kohaultetiin olkia ja ihmeteltiin. Hiisi itse huokaisi syvään ja kääntyi sitten Joelin puoleen. Tämä kuitenkin aloitti lauseensa ennen matkalaista:
”Hyvää iltaa arvon herra, mitä teille saisi olla?”
Hiisi nosti ruman naamansa ja katseli tarkkaavaisesti Joelia, jolloin krouvari näki tämän kaulassa roikkuvat kultaiset ketjut, ja lukuisat sormukset, joita koristivat erilaiset jalokivet. Suurissa korvissa oli niissäkin koruja, ja vihreää nahkaa peitti päälaelta poskeen ulottuvat vaaleanpunainen arpi.
”Baarimikko, tunnetko juoman nimeltä Absint?” kysyi hiisi kimeällä, mutta käheällä äänellänsä.
Joel mietti hetken, ja totesi ettei ollut koskaan kuullutkaan mokomasta.
”Arvasin.” hiisi totesi alistuvasti ja laski katseensa.
”Laita sitten olutta”
Joel teki työtä käskettyä, ja ojensi hiidelle tuopillisen kuohuvaa. Tällä välin Rämeenperä oli jälleen herännyt eloon: laulu raikasi ja kiroukset lensivät, kun joku huijasi korttipelissä, eikä välttämättä tarvittu sitäkään: rivoja vain oli hauska puhua. Kaikki oli aivan kuin hiisi ei olisi koskaan saapunutkaan paikalle. Joel katseli miten tämä tyhjensi oluttaan, ja seuraili sivusilmällä majatalon vieraiden illanviettoa.
”Mikä on nimesi, muukalainen?” hän kysyi. Hiisi nielaisi oluensa ja naurahti vaivalloisesti.
”Minut tunnetaan nimellä Gritsniff. Kenraali Gritsniff.” Joel katsoi hiittä ja selkeästi mittaili tätä mielessään.
”Kenraali? Eikö se ole liioittelua, sinähän olet kuitenkin…” Joelin lause jäi kesken kun Gritsniff ponkaisi ylös penkiltään musta viitta hulmuten, ja vetäisi hihoistansa kaksi tikaria, jotka majatalon isäntä löysi samassa kurkultansa.
”Vain hiisi vai?” Gritsniff sanoi ääni vihasta täristen. Jälleen koko majatalo hiljeni, ja jäi seuraamaan välikohtausta. Jätit taputtivat käsiään tappelun toivossa, mutta muut hyssyttelivät niitä olemaan vaiti.
Tässä tarvitaan nyt dramatiikkaa”, eräs suurhaltia kuiskasi
”Älä yritä mitään temppuja, minut on kouluttanut itse kuuluisa rottamiesten Katai-klaanin ninjasoturi ”Vanha Karmaiseva Yksisilmä!” Minä kerron sinulle, krouvari, että tapan jokaisen joka uskaltaa pilkata hiisiä kun minä olen paikalla. Ymmärsitkö? Sinäkin örkki siellä, sinulla kävi tuuri, satuin olemaan janoinen!”
Joel nielaisi ja nyökkäsi varovasti. Silmänräpäyksessä Gritsniff oli jo palannut paikoilleen, ja tämä siemaili oluttaan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Joel seisoi hetken jähmettyneenä paikoilleen, ennekuin todella tajusi mitä oli tapahtunut. Rämeensyrjä palasi taas ennallensa. Tällainen oli varsin tuttua arki-iltoina.
”Jos sinua todella kiinnostaa, ihminen, miksi minä olen kenraali, voin toki kertoa. Se vain on pitkä tarina.” Hiisi hiukkasi lauseensa nopeasti tuopin takaa, ja painotti halveksuvasti kohtaa ihminen.
Joel avasi suunsa varovaisesti, jos hiisi vaikka hyökkäisi:
”Pyydän anteeksi äskeistä, mutta hiidet eivät yleensä nouse niin korkealle, siis vähääkään loukkaamatta teitä arvon herra..”
”Mitäpäs, arvon krouvari, sanot tästä?” Gritsniff virnisti ja nosti hiukan kaapunsa reunaa kyljen kohdalta, ja Joel huomasi kirkaisevansa kun tiskille mätkähti niljainen, vihreänruskea lonkero. Kaaosritari kauempana katseli kypäränraosta nenänvarttaan pitkin, ja tuhahti. Suurhaltia älähti pelästyneesti, ja muut tavernan asiakkaat seurasivat esimerkkiä, niin että dramaattinen tilanne oli jälleen valmis.
”Mutta, mutta sinustahan kasvaa lonkero!” Joel henkäisi. Hiisi näytti nauttivan tilanteesta, ja samassa tämä jo seisoi pöydällä, ylväänä kuin kuningas, tikareitaan heilutellen, lonkero jälleen kaavun alla. Joel astui askeleen taaksepäin kun hiisi alkoi puhua. Hän oli jo vanha mies, ja järkytykset eivät sopineet sydämelle, joten tuoli osui taakse kuin tilauksesta. Krouvari istuutui ja alkoi kuunnella Gritsniffin kertomusta.
”Hyvää iltaa syrjänperä! Hiisi huusi, ja krouvi vastasi taputtaen käsiään ja hurraamalla.
”Minä, kenraali Gritsniff aion kertoa teille tänä iltana tarinan vaiherikkaasta ja loisteliaasta elämästäni. Istukaa alas ja ottakaa hyvä asento, sillä tämä kestää. hetken ajan jokainen paikallaolija haki hyvää paikkaa, ja kun sali oli viimein hiljainen, aloitti Gritsniff kertomuksensa.
Kenraali Gritsniffin Elämä ja Teot – osa 1.
Minä, hiisi Gritsniff en muista syntymästäni kovinkaan paljon. Itse asiassa en muista siitä juuri mitään. Muistan vain joitakin etäisiä tuntemuksia, kylmää, märkää, ja niin edelleen. Ensimmäinen muistikuvani on, että näin suoraan yläpuolellani todella merkilliset kasvot. Olin niin nuori, etten ollut vielä nähnyt kovinkaan monenlaisia kasvoja, joten ihmetykseni saattoi johtua siitäkin.
Yhtäkkiä minut nostettiin maasta, ja koin huimia tuntemuksia. Ensimmäistä kertaa elämässäni minua huimasi, ja minä näin paljon asioita. Näin aivan uusia värejä, näin kasveja, sekä monen muunlaisia ihmeellisyyksiä, kuten vaikka pilviä tai puita. Maailma näyttää hienolta ja avaralta vastasyntyneen silmin. Tai itse asiassa, en tiedä synnyinkö minä juuri sillä hetkellä, vai olinko ollut olemassa jo ennen sitä, liekö sillä väliäkään.
Joka tapauksessa, jokin oli nostanut minut maasta, ja sen karvainen olemus kutitti minua. Myöhemmin sain tietää, keitä nuo karvaiset olennot olivat. Ihmiset kutsuvat niitä rottamiehiksi, mikä on mielestäni väärä ilmaisu, sillä ne ovat monessa suhteessa aivan kuten ihmiset. Ja minut noukkinut yksilö sattui vieläpä olemaan naaras. Aivan, minut noukki maasta rottanainen. Muistan sekavat tuntemukset sisälläni kun minut kannettiin hänen pesäänsä. Valo katosi taas yhtäkkiä, ja pimeys valtasi silmäni. Tunsin taas litistyväni, ja vastasyntyneelle tuo oli kaiken kaikkiaan liian suurta ja ihmeellistä. Minä putosin kärryiltä, ja olin jonkinlaisessa aistien synnyttämässä hurmostilassa.
Silloin minä haistoin ensimmäisen kerran, eikä se ollut miellyttävä kokemus. Jos joku teistä on joskus käynyt rottaihmisen pesässä, niin tiedätte mistä puhun. Joka tapauksessa, minut laskettiin johonkin pehmeään ja lämpimään, ja jäin sinne. Vieressäni liikuskeli muitakin olentoja, myöhemmin sain tietää, että ne olivat veljiäni ja siskojani. Monet teistä varmasti pitävät kertomustani uskomattomana, mutta voin vannoa joka sanan olevan totta. Minulle kerrottiin myöhemmin myös, että rottanainen noukki minut ylös luultavasti siksi, että siltä oli kuollut muutama poikanen pari päivää sitten. Olette varmasti kuulleet susilapsista, ettekö olekin? Aivan niin. Minusta tuli siis täten rottahiisi.
Kaksi päivää elin täydellisessä pimeydessä, ja tunsin ainoastaan ihollani miten toiset poikaset liikkuivat, kuulin ääniä ja haistoin. Rottaemo joutui syöttämään minua, ja ensimmäistä kertaa minä söin ruokaa. Se ei ollut aluksi mikään hieno kokemus, varsinkaan nyt kun tiedän mitä ruoka oli. Raa’at ihmisaivot eivät enää kuulu ruokavaliooni, vaikka oli niissä kieltämättä erittäin hienostunut persiljan häivähdys.
Kolmantena päivänä, tai niin ainakin luulen nyt kun asiaa muistelen, minä aloin nähdä. Näin ensin vain ääriviivoja, tummia hahmoja ihan lähietäisyydeltä, ja ajan myötä näköni tarkentui entisestään. Minä elin rottaelämääni onnellisena ja aistien pauloissa, lisäksi kuuntelin emärotan ääntelyä varsin tarkkaavaisesti. Joskus me karkasimme rottatoveriemme kanssa pesästä, ja kävelimme hetken aikaa luolan lattialla. Uskoin vakaasti olevani rotta.
Näköni oli jo suhteellisen hyvä, siinä hämärässä silmät pakostakin tottuivat ja nyt minä saatoin jo erottaa joitakin yksityiskohtia lajitoverieni kasvoilta tai luolan seiniltä. Joskus mietin, miksen omistanut häntää, tai teräviä etuhampaita. Omani olivat pienet ja tylsät. menin aivan sekaisin, kun tajusin, että osa rotista liikkui neljällä, osa kahdella jalalla. Se oli rottaelämäni ensimmäinen identiteettikriisi: olin joka suhteessa erilainen kuin lajitoverini. Toinen seurasi, kun ymmärsin, että jäin kasvussa toisilta rotilta jälkeen. Pian he kasvoivat suuriksi, mutta minä jäin pieneksi, joskin varsin ketteräksi. Oli joka suhteessa erilainen kuin lajitoverini. Siitä olivat pitäneet huolen jatkuvat kinastelumme pesän hallitsijasta, kehittämästämme leikistä, jossa ei ollut sääntöjä, eikä sen sijaan tarkoitustakaan. Me vain tappelimme, sillä se tuntui olevan kaikilla verissä.
Pikkuhiljaa minä opin puhumaan. Tai puhumaan ja puhumaan, miksikä sitä sitten voikin kutsua. Rottaihmisten kieli on perin mielenkiintoista, sillä siinä ei ole lainkaan kielioppia. Sitä vain osaa, jos osaa, sillä siinä on tärkeätä painottaa oikeita kohtia, ja elehtiä, äänensävyt ovat myös hyvin tärkeitä, joskus myös hajut. Minä kuitenkin opin kommunikoimaan varsin etevästi, vaikka en edelleenkään tiedä yhtään rottaihmisen kielen sanaa. En edes tiedä onko tiettyjä sanoja olemassa, sillä kaikki muu on paljon tärkeämpää kun puhutaan rottaa.
En jaksa millään arvioida aikaa minkä vietin rottaemon pesässä. Olinko siellä vuoden vai kaksi, tai sitten kolme kuukautta. Mene ja tiedä. Kuitenkin olimme sisarusteni kanssa niin vanhoja, että meitä alettiin kouluttaa. Teistä tietysti kuulostaa oudolta, että rottaihmiset kykenevät niinkin järjestelmälliseen toimintaan, mutta yllättyisitte jos tietäisitte miten monimutkainen järjestelmä vaikkapa heidän tunneliverkostonsa on! Saati sotakoneet, joita kaikista viisaimmat ja kyvykkäimmät rakentavat. Rotan äly kun alkaa kehittyä vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa.
Kuitenkin, rottaemo vei koko pesueensa eräänä päivänä suureen kiviseen saliin, joka oli täynnä muita poikasia. Kaikki ne hajut ja äänet siinä tilassa olisivat saaneet tavallisen ihmisen pään aivan sekaisin, mutta itse oli jo tottunut aistien maailmaan. Suuremmat, aikuiset rotat jakoivat meidät ryhmiin. Minusta oli ihmeellistä katsoa heidän hienoja varusteitaan ja vaatteitaan, vaikken ymmärtänytkään niiden käyttötarkoitusta. Jouduin erilleni ystävistäni, ja ryhmäni jäsenet katselivat minua ihmetellen, mutteivät sanoneet mitään. Kaikki olivat liian jännittyneitä.
Jokainen ryhmä muodosti ringin, jonka keskelle meni aina kaksi poikasta. Myöhemmin sain kuulla, että tämä oli klaanin perinne, tällä tavoin katsottiin olisiko poikasissa ainesta.
Aikuiset rotat antoivat meille ohjeita, ja ensimmäiset kaksi rottaa astuivat ringin keskelle, ja heitä käskettiin taistelemaan. Samassa luolan täyttivät mitä hirmuisimmat huudot, taistelevat kiljuivat ja huusivat, kynsivät niin että rotanveri pursusi kivelle. En ollut ikinä kokenut mitään vastaavaa, ja ensi kertaa minä pelkäsin. Se tuntui omituiselta, ja epämiellyttävältä. Katselin täristen miten rotat pieksivät toisiansa ja kirkuivat. Värisyttää vieläkin ajatella sitä.
Ja sitten tuli minun vuoroni. Joku isoista rotista tönäisi minut keskelle rinkiä, ja toiselta puolelta kehään astui minua päätä pidempi rotta. Silloin vasta ymmärsin, että taistelu käytäisiin kuolemaan saakka. En ollut ajatellut sitä, enkä oikeastaan tiennyt mitä kuoleminen oli, näin vain miten liikkumatonta rottaa raahattiin pois areenalta, ja kauhu, jälleen uusi tunne valtasi minut. Tiesin mitä kipu oli, olinhan monesti telonut itseni kun olimme tapelleet pesässämme, joten pärjäsin kai ihan hyvin.
Rotta hyökkäsi suurella loikalla päälleni, ja otin sen vastaan kaatumalla taaksepäin selälleni. Rotta oli otteessani, ja käyttäen sen oman liikkeen nopeutta minä paiskasin sen ylitseni suoraan kiviseen maahan. Jäin hetkeksi makaamaan tantereelle, henkeä vetämään, ennekuin nousin ylös, ja se oli virhe. Rotta ei ollut vahingoittunut, ja nyt se iski minua selkään kynsillään. Kaaduin sen suuresta painosta, ja tuska viilsi selkääni pitkin kun kynnet upposivat lihaani. Kiepsahdin nopeasti ylös ja karistin näin rotan selästäni. Tässä vaiheessa minut valtasi tunne, jota jotkut kutsuvat taistelun huumaksi, toiset verenhimoksi. Toiset rotat kiljuivat, ilmeisesti koittaen kannustaa meitä.
Kuitenkin, en ajatellut enää mitään muuta kuin taistelua, ja vastustajani taisi aistia sen minussa, sillä hän epäröi hetkisen ennen kuin hyökkäsi päälleni. Silloin minä iskin, nappasin rotan karvaisen pään käsiini, samaan aikaan kun sen kynnet osuivat rintaani, ja käänsin niin lujaa kuin jaksoin. Karmea rusahdus kiiri ilmoille ja se sai minut nauramaan. Nauru oli uusi asia, se vain pursusi jostakin sisältäni, mutta tuntui kuitenkin hyvältä.
Kun viimein lopetin, ja käännyin katsomaan ympärilleni, minua tuijotettiin kuin hullua. Katsahdin maahan, jossa rotta makasi selällään, pää lattiaa kohti, täysin nurinkurisesti. Ensimmäistä kertaa omatuntoni kosketti minua. Minut vedettiin nopeasti pois ringistä, ja toiset seisoivat vähän matkan päässä minusta, aivan kuin olisin voinut milloin tahansa hyökätä. Todellisuudessa minua kadutti, ja halusin pyytää rotalta anteeksi. Tuntemuksia oli taasen kerta kaikkiaan liikaa, enkä kyennyt hallitsemaan itseäni. Pidin silmäni kiinni ja käteni suurissa korvissani lopputaistelujen ajan. Se olikin yhtä painajaista, sillä en mitenkään saanut kaikkia ääniä kuulumattomiin, korvani kun olivat perin suuret.
Ryhmämme oli harventunut huomattavasti kun taas avasin silmäni ja korvani. Olin kiitollinen, etten ollut painanut mieleeni heidän tuntomerkkejään, tai koettanut tutustua kehenkään. Ryhmämme johtaja käski jäljellejääneitä seuraamaan. Aloimme hiippailla hänen perässänsä ulos avarasta luolasta ja huudoista, joista näen vieläkin painajaisia.
Kävelimme pitkän matkaa käytävällä, joka ei tuntunut loppuvan ikinä. Sen hajut olivat jotakin aivan ennennäkemätöntä, tai haistamatonta, siksi päätinkin pitää nenästäni kiinni. Viimein saavuimme pieneen eteisluolaan, josta haarautui kaksi käytävää. Meidät jaettiin siten myös kahteen jonoon, ja käsiimme annettiin aseet. En tiennyt, mikä ase oli, joten minun täytyi tietysti kokeilla miekkani terää sormella. Viiltävä kipu levisi sormeeni, ja veri alkoi valua. Tajusin siten miekan vaaralliseksi kapineeksi. Meille ei selitelty mitään, mutta myöhemmin sain kuulla, että jono jossa minä olin, oli parhaiten taistelusta suoriutuneille yksilöille, se toinen taas keskivertorotille. Meidät työnnettiin käytävään, ja oppaamme ei tällä kertaa lähtenyt mukaamme. Minä pelkäsin.
Tunneli oli hämärä jopa meidän silmillemme, ja aavemainen tunnelma, sekä pistävät tuoksut valtasivat aistimme. Seinistä kasvoi omituisia sieniä, ja katosta roikkui juuria. Olin aina ihmetellyt mistä ne tulivat, olin unohtanut ulkoisen maailman kokonaan. Kuljimme hapuillen eteenpäin, ja yksi meistä kääntyi kauhuissaan takaisin. Muut eivät kai edes kerinneet ajatella sitä, kun lähtijän tuskainen kiljahdus jo täytti käytävän. Me pelästyimme sydänjuuriamme myöten, ja säntäsimme pakoon kuin eläimet, joita oikeastaan olimmekin. Silloin en sitä ajatellut, mutta nyt kun muistelen, niin takaamme käytävästä kuului imeliä maiskahdusta muistuttavia ääniä, ja pian myös tömähteleviä askeleita.
Tajusin juostessani, että käytävä haarautui monesta kohtaa, ja aina kun me juoksimme niiden ohitse, kuului niistä ääntä, ja pian askeleet takanamme vain voimistuivat. Silloin tajusin myös huutavani, oikeastaan, että me kaikki huusimme kuin teurastajan penkissä. Meidät oli lähetetty kuolemaan tähän tunneliin, kaikki oli lopussa. Epätoivo teki ensi kertaa pahoja töitään minussa, muttei onnistunut, sillä kohtalo puuttui peliin. Emme juosseet tarpeeksi nopeasti, sillä edessämme haarautuvasta tunnelista syöksyi esiin karmaisevia hirviöitä, ja se pelasti minut.
Niillä oli suuret kynnet ja järkyttävän kokoiset hampaat, jotka näkyivät äärettömän selkeästi muun pimeyden keskellä. Niiden muoto muistutti lähinnä palloa, oikeastaan ne olivat kuin kynsillä ja hampailla varustettuja juuttisäkkejä, joskin kuten myöhemmin olen saanut tietää, ne ovat väriltään hyvin kirkkaita. Niiden suusta lähti karmaisevaa korahtelua, ja ne loikkivat tiellemme, selvästi valmiina hyökkäämään. En tiedä mitä se oli, jouduinko taas taistelun huumaan, vai oliko se jonkinlainen eläimellinen refleksi, mutta minä syöksyin iljettävien petojen kimppuun miekka ojossa. Toiset rotat tajusivat mitä tein ja syöksyivät perässä. Meidän huutomme peitti alleen hirviöiden ääntelyn, e tosin tiedä huusimmeko pelosta vai raivosta, mutta se ei liene tärkeää. Minä syöksyin huumaantuneena ja iskin miekkani ensimmäiseen petoon
Teräs osui kilahtaen, mutta kimposi samassa takaisin. Hämmennyin hetkeksi, ja jälleen minulla oli onni matkassa, sillä hirviön vastaisku meni ohitse. Ilmeisesti minä horjahdin, ja sen kuolettava hyökkäys meni sen vuoksi pieleen. Kuitenkin, nousin nopeasti jaloilleni ja löin petoa useita kertoja selkään. Se tanssi ympärilläni, mutta minäkin satuin olemaan varsin vikkelä pienen koko vuoksi, ja vaihdoimme iskuja kuin transsissa. Kumpikaan ei päässyt voitolle, mitä peto nyt sai minuun pari naarmua kynsillään. Minä hutkin miekallani kuin vimmattu, ja lopulta tein ratkaisevan siirron: osuin kauhua vahingossa silmään. Teräs upposi syvälle lihaan, ja käytävän täytti hirvittävin ääni mitä olen eläissäni kuullut. Se sai veren jähmettymään suoniini ja alaleuan putoamaan varpaisiin.
Sain itseni koottua varsin nopeasti, minä huusin neuvon muille rotille, jotka olivat pahasti alakynnessä. En tiedä mitä minä sanoin, mutta luultavasti se tehosi: rotat alkoivat tähdätä olentoja silmiin, vaikkakin hirviön kuolemanhuuto oli saanut jotkut meistä vaipumaan polvilleen, niin että pedot saattoivat vain napsia heidät suihinsa. Silloin tajusin että askeleet takanamme kuuluivat yhä lujemmin, ja pakokauhu valtasi minut. Mitä oli enää tehtävissä?
Samassa kuulin rapinaa takaani, ja hyppäsin ulvahtaen niin korkealle kuin pystyin, ja viime hetkellä: suoraan alapuoleltani syöksyi pallomainen hirvitys, jonka hyökkäys oli liian hidas. Putosin nimittäin suoraan sen niskaan. Kumpikin meistä taisi yllättyä yhtä paljon, ja seuraava siirto oli nimittäin kummallakin yhtä hullunkurinen. Minä nappasin otuksen sarvista kiinni, ja se taas koetti ravistella minut alas. Se oli rodeo elämästä ja kuolemasta. Siinä poukkoillessani tajusin, että toiset rotat ottivat minusta jälleen mallia. Minut kai miellettiin joukon johtajaksi tekemieni tappojen perusteella, ja niin muutkin hyppivät ratsaille.
Äänet käytävässä kasvoivat ja kasvoivat, ne kuuluivat yhä selkeämmin, niin että peittivät taistelun äänet alleen. Hiljalleen mittelö laantui, ja jokainen rotta ja hirviö jäi hetkeksi kuuntelemaan lähestyviä askelia. Ne kumisivat kuin kaukainen ukkosmyrsky, saivat kylmät väreet kiirimään selkää pitkin. Silloin, kuin sanattomasta sopimuksesta, hirviöt ampaisivat pakoon. Petojen selkään oli selviytynyt vain kuusi rottaa, ja minä, loput jäivät maahan ja alkoivat hekin juosta vimmattuna pakoon. Meillä ratsastajilla oli täysi työ pysyä petojen selässä, yksi taisi pudotakin. Hetkisen ratsastettuamme alkoivat tuskanhuudot. Askeleet pysähtyivät hetkeksi, ja huudot kiirivät käytävässä. Toivoin että rotat muistivat silmien olevan petojen heikko kohta, ja pitelin kovemmin kiinni ratsuni sarvista, kun kiidimme eteenpäin tyhjällä käytävällä.
Taistelun äänet jäivät pikkuhiljaa taaemmas, ja tunsin kuin vereni hiljalleen tyyntyi suonieni sisällä. Pedot juoksivat edelleen, suoraan eteenpäin, eivätkä edes aikoneet pysähtyä. Silloin mielessäni heräsi kysymys: miten pääsisimme pois niiden selästä? Siirsin ajatuksen tuonnemmas ja keskityin ympäristööni. Meidän täytyi olla todella syvällä maan alla, sillä kuumuus kävi miltei sietämättömäksi. Ratsastimme kai tunteja, en ole ihan varma. Lopulta päätin tehdä siirtoni. Huikkasin toisille rotille jotakin ideastani, ja ihmeellistä kyllä nämä ääntelivät takaisin hyväksyvästi. Hirviöt liikkuivat nopeasti, mutta oletin pystyväni loikkaamaan kyydistä. Mikä tahansa olisi parempaa kuin roikkua otuksen korvista loppuelämän ajan, vai mitä luulette?
Odotimme sopivaa käytävänhaaraa, silloin toteuttaisimme suunnitelmamme. Mitään varmaa en ollut kehitellyt, ja kun myöhemmin tiedustelin asiaa mukanani olleilta rotilta, olivat he ymmärtäneet puheestani sen verran, että heidän tulisi hypätä silloin kuin minäkin. No, pääasia oli, että he ymmärsivät mitä tarkoitin, ja asemani johtajana varmistui. Ei kestänyt kauaakaan kun sopiva käytävä siinsi edessäpäin, ja päätin toimia. Lyhyesti ja ytimekkäästi, minä hyppäsin taaksepäin niin lujaa kuin jaksoin, samoin muut rotat, jotka tulivat perässä. Meitä pääsi maahan saakka neljä, sillä erään epäonnisen hirviö nappasi lennosta, ja mutusti välipalaksi.
Jostakin kumman syystä pedot eivät lähteneet takaa-ajoon, kun säntäsimme tunneliin. Juoksimme pitkän aikaa, muttemme kuulleet kertaakaan askelia takaamme. Pako oli onnistunut täydellisesti, ja riemu täytti sydämeni.
Kuumuus alkoi kuitenkin pikkuhiljaa ärsyttää. Me kävelimme kuin tuomitut eteenpäin, ja nälkäkin alkoi kurnia. Koetimme etsiä joitakin pieniä ötököitä tai kastematoja joita olisimme voineet syödä, muttemme löytäneet kuin muutamia, eikä niillä lähtenyt nälkä. Mutta ah, nyt minun kurkkuani alkaa kuivata tämä puhuminen, voisitko sinä Joel täyttää tuoppini tässä välissä? Kiitoksia kovasti. Aah, kylläpä tämä virkistää. No niin, mihin jäinkään? Niin, me siis taivalsimme loputtomilta tuntuvia käytäviä ristiin rastiin, ja lopulta meillä ei ollut mitään tietoa olinpaikastamme.
Sitten näimme sen: seinään oli piirretty jollakin valkoisella suuri nuoli, joka osoitti syvemmälle maan uumeniin, eli käytävää eteenpäin. Aluksi luulimme tuuriamme ilmiömäiseksi, mutta kuten meille sittemmin kerrottiin, oli nuolia laitettu käytäviin vähän sinne tänne. Taitoa tarvittiin vain niiden luokse pääsemiseen. Lähdimme siis uusin voimin kävelemään nuolen osoittamaan suuntaan, ja käytävä jota pitkin astelimme, alkoi viettää yhä jyrkemmin alaviistoon.
Sieltä täältä ympäriltämme kuului rapinaa, ja joskus edessämme vilahti jokin epämääräinen otus. Hajuaistini oli jo turtunut kaikkiin niihin voimakkaisiin tuoksuihin ja lemuihin joita kohtasimme matkamme aikana. Silloin tällöin löysimme hämähäkin tai pari, ja saimme jotakin ruokaa vatsaamme. Käytävät, joissa olin asunut koko ikäni, alkoivat ahdistaa minua. Pelkäsin jatkuvasti ettemme pääsisi ikinä ulos tai kuolisimme nälkään. Olin kuitenkin väärässä, sillä edessä näytti olevan paljon helpompi loppu. Saavuimme nimittäin avaraan tilaan, jossa rahisi jokin. Hetken mietittyäni tajusin, että se jokin, oli jonkin hengitystä.
Tunsin kuuman tuulenvireen kasvoillani, ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Samalla kuvottava löyhkä valtasi sieraimeni, ja olin antaa ylen siihen paikkaan. Luola oli pimein mitä siihenastisessa elämässäni olin nähnyt. Myöhemmissä seikkailuissani sitten vasta todella ymmärsin miten pimeää pimeys saattoi olla, mutta siitä vähän myöhemmin, sillä nyt ollaan vasta rottavaiheessani. Tajusin kuitenkin jotakin vähän matkan päässä seinällä. Siellä oli suurensuuri valkoinen nuoli, joka osoitti huoneeseen. Luulen, ettei kukaan meistä olisi halunnut mennä sinne, jo sen haju oli niin läpeensä paha ja uhkaava.
Jäimmekin hetkeksi luolan suuaukolle, lepuuttamaan jalkojamme, jos vaikka joutuisimme juoksemaan. Minä itse heiluttelin miekkaa kaaressa pääni päällä, hakien jonkinlaista tuntumaa, vaikka hädän hetkellä se oli toiminut hyvin tähänkin saakka. Korjasin hieman lannevaatettani, joka oli varsin repaleinen joka puolelta, ja melkein pudonnut. Nousin ylös, ja se sai toiset tekemään saman perässä. Itse en olisi halunnut aloittaa hiiviskelyä ihan vielä, mutta annoin sitten olla. Samapa se, emmekä me olisi muutenkaan voineet valmistautua kovinkaan hyvin, sillä meillä ei ollut ruokaa tai muutakaan levolle välttämätöntä.
Niin me sitten astuimme hiljaa kuin hiiret, tai rotat ainakin, siihen suureen kamalalta haisevaan tilaan. Siellä olevan olennon hengitys korvensi kasvojani, ja minun oli pakko pitää nenästäni kiinni, etten olisi pyörtynyt. Haju saattoi olla jotakin mädän kaalin ja jätin ulosteiden väliltä, tuhat kertaa pahempi vain. Olento makasi pimeydessä, ja korisi kuin kääpiöiden sotakoneet.
En nähnyt pimeydeltä sen ääriviivoja, mutta tajusin hirviön olevan järjettömän suuri. Olin jo aikaisemmin hoksannut sen nukkuvan, sillä noin tasaisesti ei voinut hengittää yksikään elämänmuoto, ellei nukkunut. Olin mielessäni kiitollinen, ettei se kuorsannut. Hiivimme eteenpäin sydän ja pari muutakin sisäelintä kurkussamme, ja olisimme varmasti rukoilleet jos olisimme tienneet mitä rukoilu on ja muuta vastaavaa. Tällä koetan sanoa sitä, että meitä pelotti, oikeastaan olimme kauhusta turtia.
Kaikkihan olisi mennyt paremmin kuin hienosti, mutta kuten olen elämäni aikana oppinut, eivät tuollaiset tilanteet pääty koskaan hyvin. En tiedä mikä siinä on, jokin omituinen luonnonlakiko, niin että kaikki menee aina pieleen. Kuitenkin me onnistuimme herättämään otuksen, kuten kaikki muutkin seikkailijat jotka ovat koettaneet hiipiä suurensuuren kammotuksen ohitse. Yksi meistä, todella epäonninen rotta sattui kävelemään liian läheltä pedon suuta, ja kun tämä sitten veti henkeä, joutui ystävämme ilmavirran mukana, karmivasti vinkaisten sen kitaan.
Peto päästi hirmuisen huudon, kuten varmaan jokainen meistä päästäisi huomattuansa syöneensä rottamiehen, ja nousi ylös hirvittävällä ryminällä. Siinä vaiheessa minä olin jo ottanut jalat alleni. Juoksin nopeammin kuin koskaan, ja kuulin olennon askeleet takanani. Ne olivat kuin meteoriitin iskuja luolan pintaan, maa tuntui tärisevän aina kun sen jättiläismäinen jalka tömähti siihen.
Vierelläni juoksi kaksi rottaa, kolmannesta eloonjääneestä en tiennyt, enkä kerinnyt ympärilleni katselemaan. Paiskasin miekkani syrjään, ja niin tekivät myös toiset. Myöhemmin ajateltuna he tekivät kaiken niin kuin minäkin. Kolmannen rotan kohtalo tuntui selvältä kun selkämme takana tärähti jotakin. Ilmavirta paiskasi meitä eteenpäin sellaisella voimalla, että lensimme suoraan vastakkaiseen seinään, joka antoi yllätyksellisesti periksi.
Kun mätkähdin maahan, tajusin vain etäisesti mitä oli tapahtunut, sillä olin pyörtymäisilläni. Sain kuitenkin kammettua itseni ylös, ja autoin nopeasti myös kaksi muuta rottaa jaloilleen. Silloin en tiennyt mikä saattoi aiheuttaa moisen voiman, mutta nyt tiedän mitä pimeydessä tapahtui. Peto oli heilauttanut häntäänsä, joka oli jättiläistammen kokoinen. Koetin pitää itseni kasassa kun kuulin jättihirviön askeleet takanani. Koskettelin edessäni olevaa kiveä, ja tajusin siihen ilmestyneen lommon, jonka luultavasti teki oma pääni.
En pystynyt ajattelemaan selkeästi, ja sitä paitsi pimeys oli täällä vieläkin tiiviimpää, niin etten saattanut kunnolla nähdä eteeni. Kokeeksi minä löin seinää, ja ontto kumahdus vastasi. Rotatkin innostuivat hakkaamaan sitä, ja lopulta me hypimme kauhun vallassa seinää vasten, vaikka tärähdys oli luultavimmin murtanut jokaiselta luita. Joka tönäisyllä seinä antoi hiukan periksi, ja samaan aikaan askeleet takanamme voimistuivat. Kuulin korisevan hengityksen, ja maan järähtelyn pedon lähestyessä. Myöhemmin tajusin kumppaneidemme ostaneen meille aikaa: peto oli syönyt ne, ja niin meillä oli hetkinen seinän murtamiseen.
Ymmärsin, että viime hetkemme olivat käsillä, joten patistin rotat vielä viime hetken rutistukseen. Otimme muutaman askeleen taaksepäin, ja syöksyimme karjuen kiveä kohti, hyppäsimme rajusti sitä vasten juuri sillä hetkellä kun hirviö takanamme syöksyi, aikeenaan seivästää meidät veitsenterävillä hampaillaan. Seinä antoi periksi, ja me rysähdimme kivuliaasti sen läpi, kovalle kivilattialle. Tunsin pedon kuuman hengityksen niskassani, ja vasen käteni suorastaan leimusi, myös kyljessäni tuntui olevan tikareita. Silmissäni sumeni, ja viimeinen muistikuvani oli polttava kuumuus, ja askeleet jossakin kauempana. Samalla hetkellä kun menetin tajuntani, aistin vielä kirkkaan välähdyksen, ja huutoa.
Mutta nyt, hyvä yleisö, on pienen tauon paikka. olen puhunut miltei pysähdyksittä lähes kaksi tuntia. Jatkamme kohta, olkaa kärsivällisiä.
Yleisön seassa kiiri harmistunut huokaus kun hiisi loikkasi alas tiskiltä, musta viitta hulmuten. Rämeensyrjä palasi hetkeksi entiselleen, kuulijat nauttivat olutta kuten aikaisemminkin, tarkkaillen sivusilmällä ruokailevaa hiittä, jos tämä vaikka sattuisi palaamaan tiskille. Kukaan ei halunnut menettää hetkeäkään tämän tarinasta.
. 