Sotavasara.net

Torvet

Olen nimeltäni Friedrik, kotoisin olen Middenheimin läheisyydestä ja sotilasarvoltani olen juuri se – sotilas. En ole vasta kuin seitsemäntoista kesäinen. Jouduin liittymään kaartiin, kun aseistettuja miehiä tuli kotikylälleni ja käski jokaisen 16 vuotta täyttäneen miehen liittyä armeijaan taikka joutua sotaoikeuden eteen - sieltä ei tulla takaisin kuin laatikossa. Hyvästelin perheeni ja pakkasin mukaan vain pussillisen ruokaa. Miehet sanoivat, että olisimme menossa matkalle ja siellä ei saisi ruokaa. Kylästämme löytyi puolisen sataa miestä. Meitä marssitettiin kolmen päivän ajan ilman taukoja, vain ruokaa tarjottiin. Onneksi matkaa taitettiin vain teitä pitkin, koska pelkkä tie sai jalkapohjani kulumaan lähes puhki, saatika jos olisimme taittaneet matkaa metsässä. Matkan varrelta kerättiin joka kylästä miehet mukaan marssille.

Lopulta kun saavuimme perille, joukkomme oli varttunut yli tuhatpäiseksi, meidät paimennettiin jonoon, kukaan ei tiennyt miksi, mutta jonoon oli mentävä. Jonossa mietittiin, mitähän jonon päässä olisi. Useimmat arvasivat, että saisimme ruokaa, mutta he olivat väärässä. Lopulta kun vuoroni tuli ja kävelin pöydän luokse, ymmärsin asian - meidät varustettiin. Päälle laitatettiin raskas rengaspanssari - joka haisi raudalle, päähän iskettiin teräksinen kypärä – aivan liian iso, toiseen käteen annettiin - iso ja raskas - pyöreä kilpi ja toiseen käteen annettiin keihäs - kevytvartinen ja leveäteräinen, helppokäyttöinen, mutta tehokas. Jonosta meidät ohjattiin leiriin, telttametsään jossa kaikki näytti samalta. Jokaisen teltan luona istuvat miehet keskeyttivät touhunsa ja katsoivat uusia sotilaita, puhumatta sanaakaan, synkkä ilme kasvoillaan. Meidät ohjattiin omille teltoillemme, kymmenen miestä aina yhteen telttaan. Teltoissa oli kymmenen makuualustaa ja tulisijan paikka keskellä. Jokainen mies otti makuupaikan ja koetti ottaa mukavan asennon. Me kaikki olimme väsyneitä, mutta minä olin nukahtaa pystyyn, koetin löytää mukavan asennon makuupaikallani kun upseeri käveli sisään teltan oviaukosta. Kaikki nousivat pystyyn ja tekivät kunniaa – vaikkakin hyvin vastentahtoisesti uupumuksesta johtuen.
”Pitäkää rengaspanssari kokoajan päällänne ja aseet lähettyvillä. Jos kuulette kellon soivan kaikki tulevat tämän leirin keskellä sijaitsevalle aukiolle täydessä varustuksessa, siellä annetaan lisäohjeita”, upseeri sanoi hyvin kovalla ja selvällä äänellä.
”Kyllä sir!” Sotilaat huudahtivat kuorossa.
Asetuin pitkäkseni kovalle maakuualustalle ja nukahdin lähes heti, välittämättä ulkoa kuuluvasta meluamisesta.

Sain epämukavan herätyksen, kun aamulla varhain – ennen auringon nousua – joku talloi mahani päälle. Se oli samassa teltassa asuva mies, joka kiirehti ulos teltasta, meidät oli kutsuttu teltan ulkopuolelle riviin. Nappasin keihään oikeaan käteeni ja kilven vasempaan, kypärän laitoin päähän ja kiirehdin ulos teltasta. Menin nopeasti rivin viimeiseksi jottei myöhästymistäni huomattaisi, mutta upseerit eivät yhden miehen myöhästymisestä välittäneet. Kaikki osastomme miehet oli kutsuttu ulos riveihin. Edessämme seisoi suurimahainen upseeri joka puhui näin:
”Teidät on kaikki tänne kutsuttu puolustamaan omaa vapauttanne - kaaoksen likaiset palvelijat uhkaavat maatamme. Teidän tehtävänne on taistella ja kuolla keisarinne puolesta, muistakaa, ne jotka kuolevat miekka kädessä, kuolevat kunnialla. Meillä ei ole aikaa teidän sotilaalliselle koulutukselle, kaaoksen armeija saavuttaa meidät kahdessa päivässä. Taistelu käydään leirin itäpuolella olevalla tasangolla, jossa vihollinen joutuu hyökkäämään ylämäkeen”, upseeri huusi.
”Asettukaa neljään riviin!” Toinen upseeri huusi yli kaiken tiedosta yltyneen hälyn. Kaikki miehet tottelivat mukisematta, taikka ymmärtämättä käskyä, minä jouduin toiseen riviin.
”Taistelutilanteessa muodostutte tähän muodostelmaan. Takananne ovat kiväärimiehet ja tykit jotka seisovat ylemmällä paikalla. Älkää missään nimessä liikkuko, taikka saatte kuulan niskaanne. Kun kuulette huudon ”keihäät valmiina”, asettakaa keihäät tanaan ja menkää itse kilpenne taakse suojaan ja muissa riveissä laittakaa keihäs edessä olevan miehen kilven yli”, upseeri jatkoi, ”Keihäät valmiina!”. Kuului kalahtelua kun miehet asettuivat valmiuteen. Minulta tällainen ryhmittyminen kävi helposti, olenhan minä tottunut peltotöissä ryhmittymään nopeasti, mutta takana ollut mies kuitenkin tökkäisi kivuliaasti minua selkään keihäänterällään, rengaspanssari suojasi kuitenkin ettei keihäs läpäissyt ihoani.
”Mitä helvettiä sinä touhuat?” Huudahdin kääntyessäni.
”Älä hikeenny kaveri”, takana seissyt mies sanoi. Hän oli vahanpuoleinen mies, siinä puolivälissä neljääkymmentä, se näkyi myös hänen kasvoiltaan ryppyinä ja partana. Kasvot miehellä olivat kuluneet ja rokonarpiset, ilme miehellä oli synkeä ja murhetta täynnä. Nämä kasvot saivat minut lopettamaan uhoamisen, oltiinhan tässä menossa sotaan - sotaan josta moni meistä ei palaisi.
”Ah. Ei mitään, unohda”, tokaisin.
”Hiljaa rivissä!” Kuului upseerin huuto.
”Kyllä sir!” Karjahdus lennähti minun ja takana seisovan miehen suusta yhtä aikaa.

Takasin telttaan palatessamme, meille annettiin ruokaa – papusoppaa. Istuin teltassani ja söin keittoa karkealla puulusikalla, jonka olin ottanut kotoani, ja aloin miettiä, mitähän kotona tehtiin. Luultavammin minkäänlaisia maatöitä ei tehty, koska kylässähän ei ollut kuin naisväki ja vanhukset ja lapset. Siskoni luultavammin auttoivat äitiäni ruuanlaitossa ja siivouksessa. Päätin olla ajattelematta kotiväkeäni, se vain synkistäisi minut. Telttamme oli sammalmaton päällä, otin palan sammalta ja laitoin sen kypäräni pohjalle. Laitoin kypärän päähän ja koetin, nyt se tuntui paremmalta, istui paremmin päähän.

Kulutimme päivän pelaten korttia, kukaan ei kysynyt nimiä, me vain pelasimme. Käytimme panoksina kotoamme tuomia tavaroita: lusikoita, tikareita, koruja ja jopa rahaa. Itse en ole mikään hääppöisempi kortinpelaaja, en osaa pitää naamaani mitenkään kurissa. Kuitenkin iltaan mennessä olin voittanut jo toisen tikarin, lusikan ja halvan vaski sormuksen, jossa oli huonosti hiottu lasinen koriste. Tikarin laitoin vyölle ja lusikan sekä sormuksen nahkapussiin, joka roikkui vyöltäni. Illan myötä jännite miesten piirissä hälveni ja kaikki rentoutuivat ja useat kertoivat itsestään. Yllättävän monella miehellä oli jo pohjalla sotilaskoulutus, mutta useat oli aivan tavallisia maamiehiä jotka oli tänne kutsuttu, samanlaisia kuin minä. Minä olin kuitenkin nuorin tässä teltassa. Pelasimme korttia pitkälle yöhön kunnes teltan ulkopuolelta huudettiin:
”Turvat tukkoon ja painukaa pehkuihin!”

En ehtinyt nukkua pitkäänkään, kun heräsin siihen – hälytyskello soi. Kaikki ympärilläni nousivat nopeasti pystyyn ja nappasivat varusteensa. Ulkona oli kylmä ja vielä pimeää, useat soihdut joita upseerit kantoivat, kuitenkin valaisivat ilman. Menimme hyvässä jonossa ulos teltasta ja liityimme suurempaan kulkueeseen joka kulki kohti leirin keskustaa. Jonossa tunnelma oli jännittynyt ja useat keskustelivat tilanteesta, mitähän tämä tarkoittaa. Jono liikkui hitaasti ja siinä oli aikaa venytellä itsensä hereille, kun viimein kulkue saapui aukiolle, jäimme aivan taka-alalle josta ei juuri nähnyt ollenkaan, mutta jonkinlainen kukkula oli aukion toisella puolen ja kukkulan päällä oli mies hevosella. Miehellä oli päällä kiiltävä haarniska ja jopa hevonen oli peitetty kiiltävällä teräksellä. Mies kantoi toisessa kädessään kilpeä ja toisessa kädessään suurta sotavasaraa. Miehen pää oli ajeltu kaljuksi. Ratsusta roikkui täyteen kirjoitettuja pergamentin paloja ja kilvessään - ja sotavasarassaan – mies kantoi Sigmarin kaksihaaraista komeettaa.
”Kaaoksen epäsikiöt ovat enää puolipäivän marssin päässä, meidän on aika ryhmittyä kukkulalle ja valmistautua. Upseerit järjestävät teidät riveihinne ja kertovat mitä kuuluu tehdä milloinkin. Totelkaa mitä ylempiarvoiset sanovat ja jäätte henkiin. Älkää antako armoa kaaoksen kätyreille, koska armoa ette tekään saa. Nämä oliot pitää pyyhkäistä pois maan päältä, ne turmelevat maan, polttavat kylämme, tappavat lapsemme, raiskaavat naisemme ja tuhoavat kirkkomme. Nämä pedot tulee metsästää loppuun ja tappaa. Muistakaa jos te kuolette, te kuolette kunnialla, Keisarin ja Sigmarin puolesta!” Näin puhui mies, hän puhui selvällä ja kirkkaalla äänellä, joka kuului jokaisen miehen korvaan kuin alasimen pauhu. Miehen ääni oli kova kuin teräs, jota alasimella taotaan ja sanojen vaikutus, kuin se miekka joka takomatyöstä syntyy. Aukion jokainen mies sai ne sanat korviinsa ja tunsi olevansa tärkeä - vaikka olisi pelkkä rivisotilas. Taistelutahto levisi kulovalkean lailla, jokainen mies kohotti aseensa ilmaan ja kohotti ilmoille huudon, huudon joka olisi vaikka kaatanut kokonaisia vuoria:
”Kyllä sir!”

Upseerit paimensivat meitä kohti mäkeä jossa taistelu käytäisiin, me kävelimme ylpeinä pystypäin. Jokainen askel vaikutti minuun kuin puhe, jonka mies piti mäellä. Jokainen askel sai minut varmemmaksi ja voimakkaammaksi. Tuo tunne tuntui olevan jokaisella, kaikki kävelivät pystypäin katse kohdistettuna eteen. Kun lopulta saavuimme mäen luo, ymmärsin, miksi tämä paikka oli valittu, mäen toisella puolen oli kukkula ja väliin jäävän notkon läpi virtasi joki, tätä paikkaa olisi helppo puolustaa. Mäen poikki oli kaivettu ojia joihin oli pystytetty teräviä seipäitä ja kasteltu piellä sekä öljyllä, rinteeseen oli isketty teroitettuja seipäitä tasaisin välein ja maahan oli isketty puisia piikkejä – ilmeisesti kaaoksen miesten ei odotettu käyttävän saappaita. Rivit asetettiin heti viimeisten seipäiden taakse.
Minä jouduin toiseen riviin, takanani oli vielä kaksi keihäslinjaa ja keihäsmiesten takana oli kiväärimiehet. Tykit oli asetettu kaikkein takimmaisiksi mörssäreiden kanssa. Tykkejä ja mörssäreitä latailtiin jo, mutta miehien käskettiin levätä – kuitenkaan poistumatta paikaltaan. Minä asetin kilven maahan ja istuuduin sen päälle. Maa oli kuurassa ja sumua leijui joen yllä, sumu levisi hennon pohjoistuulen mukana ylös rinnettä.
”Toivotaan ettei jouduta taistelemaan sumussa”, vanhanpuoleinen mies minun takaa sanoi.
”Toivotaan tosiaan, minä en ainakaan tahtoisi taistella näkemättä vihollista”, minä tokaisin.
”Kyllä tahtoisit”, toinen mies edestäni sanoi, ”vihollinen ei ole mikään varsinainen kaunokainen - minä olen taistellut kaaosta vastaan ennenkin. Armeija sisältää kaaoksen mutatoimia petoja, valtavissa haarniskoissa kulkevia kaaossotureita sekä barbaarisia Norskan mailta tulleita roistoja. Petojen tappamiseen ei riitä pelkkä pisto rintaan, niiltä pitää iskeä pää pois, eivätkä ne kuole välttämättä silloinkaan, ne saattavat kasvattaa uuden pään tai jos isket raajan irti niille kasvaa uusi. Kaaossoturien haarniskan läpäisyyn tarvitaan paljon enemmän kuin pelkkä tavallinen keihäs tai miekka, vain täysimittainen ritarinpeitsi riittää tuhoamaan niiden haarniskan, kahdenkäden miekka tai tappara saattaa riittää. Ne roistot eivät ole kovinkaan kummoisia sotureita, mutta niiden aseet ovat sitäkin pelottavampia. Suosituin ase heidän piireissä on ketjunuija, se on pelottava ase. Laajassa kaaressa osuessaan se tuhoaa kilven ja haarniskan heti kättelyssä, tosin ensimmäisen osuman jälkeen ase on lähes käyttökelvoton, koska ei ole tilaa pyörittää nuijaa.”
”Tuo tosiaan kuulostaa pelottavalta, mutta kaikessa on myös haittansa. Heillä ovat aivan yhtä haavoittuvaisia kiväärin luodeille ja kanuunan kuulille”, minä puolustin.
”Tuo on totta, kannattaa toivoa, että kiväärit ja kanuunat verottavat heidän rivejään tarpeeksi, jotta me voimme lyödä heidät ylivoimalla”, veteraani vastasi viisaasti. Miehen sanat jäivät vaivaamaan mieltäni, jospa emme sittenkään voita. Kaaoksen kätyrit pääsevät Middenheimiin ja mitä minun kylällenikin sitten käy. Koko perheeni tapetaan ja pahempaakin. Vaivuin näihin synkkiin ajatuksiin ja jätin muun maailman pois ajatuksistani.

Mies sinisessä puvussa ratsasti esiin mäen vastakkaiselta rinteeltä, hänen hevosensa oli rääkätty lähes hengiltä, vaikka ei kyllä ratsastajakaan ollut missään parhaimmissa elinvoimissaan. Hevonen loikkasi vaivalloisesti virran yli ja väisteli kömpelösti seipäitä. Päästyään mäen ylös hevonen kaatui maahan ja mies ratsailla hyppäsi pois ja lähti juoksemaan kohti suurta telttaa joka oli kaikkien linjojen takana. Päästyään teltan oviaukolle, hän joutui vielä selittämään olevansa ainoa hengissä oleva tiedustelija ja hänellä on tärkeä tiedote. Lopulta jääräpäinen vartija päästi hänet sisään.
”Kaaoksen joukot ovat enää reilun tunnin marssin päässä”, tiedustelija sanoi taktisesta puolustuksesta vastaavalle upseerille.
”Meidän tarvitsee valmistautua. Hälyttäkää miehet valmiuteen, se alkaa pian”, kokenut upseeri totesi kylmän rauhallisesti.

Kello soi, se sai minut havahtumaan synkistä ajatuksistani. Kello soi taas ja upseereita alkoi virrata teltastaan, he kävelivät tasaisin välein linjojen taakse ja puhuivat sotilaille:
”On tullut aika, meidän tulee valmistautua. Nouskaa riveihin, aikaa on vielä reilu tunti.”
Nousin pystyyn ja sidoin kilven paikalleen käteeni ja nappasin keihään toiseen käteen ja odotin. Ilma oli tyyntynyt, oli täysi sees. ”Tyyntä ennen myrskyä” nousi pakostakin mieleeni. Aurinko ei ollut vieläkään kohonnut taivaalle, se vain kurkisti vähän idänpuolelta, jakaen kylmää oranssia valoaan kaikkialle. Valo kimmelsi kuurasta kauniisti sateenkaaren värein. Ilma oli kirpeä, se sai rengaspaidan tuntumaan ikävän kylmältä, on se erikoista, että tällaisella hetkellä tulee mieleen jotain noin kaunista. Nostelin jalkojani kylmästä maasta ja puhaltelin kämmeniini, hengitys höyrystyi eteeni tavalla, kuin sonnin hengitys keskitalven aamuna. Katselin ympärilleni, kukaan ei puhunut ja jokaisen naamalla vallitsi synkkä ja epävarma ilme. Kaikki se taistelutahto, joka oli kaikki vallinnut vain hetki sitten, oli poissa. Jotkut rukoilivat hiljaa Sigmarin nimeen, toiset taas pitivät jonkinlaisia onnenamuletteja hyppysissään, kun taas osa itki aivan avoimesti. Minä vain olin hiljaa ja mietin kotiani ja perhettäni.

Aurinko oli jo rohkeasti noussut puoliväliin taivaalle, kun vastakkaiselle rinteelle nousi valtavan hahmon ääriviivat. Tarkemmin katsottuaan huomasi, että miehellä oli massiivinen haarniska ja jonkinlainen eläimennahkaviitta harteilla. Päässään miehellä oli kypärä josta sojotti pukinsarvet. Mies oli kaikessa komeudessaan vaikuttava ja pelottava näky. Takaani kuulin miehien puhetta:
”Nyt se alkaa.”
Kukkulalla seisova mies kohotti äänensä barbaariseen puheenparteensa, se koostui suurimmaksi osin kurkkuäänistä ja matalasta kuminasta. Valtava barbaari otti torven vyöltään ja puhalsi siihen. Se ääni, matala pauhu joka tavoitti jokaisen kuuliansa sydämen ja täytti sen pelolla ja epätoivolla. Siihen ääneen yhtyi myös useita uusia torvia ja pian koko ilma täyttyi tuosta matalasta jylinästä. Jylinään yhtyi valtava kumina kun sadat ja taas sadat pedot juoksivat mäen yli, sadat kaviot hakkasivat nurmen mutavelliksi ja löivät kukat lyttyyn. Ja näiden petojen jälkeen takaa juoksi taas sadat ja sadat kaaoksen soturit ja roistot. Kaikki nämä huusivat kaameita sotahuutoja, huutoja jotka saivat jo valmiiksi epätoivoiset sydämet murtumaan. Tunsin lämpimän vanan kulkevan jalkaani pitkin, olin kussut housuun. Olin valmiina juoksemaan karkuun ja oksentamaan, mutta kuulin upseerin huudon takaa:
”Nyt vahvana, pitäkää linja!” Upseeri jatkoi ”Kiivärimiehet valmiina! Tähdätkää!”
Kaaoksen pedot olivat ehtineet jo lähes virralle. Kun kuului toinen huuto:
”Kiväärimiehet, tulta!”
Ilman täytti ruutiaseiden pauhu joka oli tehdä kuuroksi jokaisen miehen, palavan rikin katku täytti sieraimet ällöttävällä löyhkällään. Lähes koko etulinja pedoista kaatui, kuolleet tallottiin jalkoihin ja ruumiisiin kompastuneet saivat saman kohtalon. Pedot hyppäsivät jokeen, mutta monet joutuivat teroitettujen seipäiden lävistämiksi. Ilman täyttivät petojen tuskanhuudot, mutta se jäi kanuunoiden ja mörssäreitten jylinän alle. Kuulat repivät petoja maahan samalla, kun mörssäreitten kivien nostattamat paineaallot heittelivät kaaoksen sotureita ja roistoja pitkin rinnettä.
Pedot ja soturit pääsivät lopulta joen yli ja lähtivät hyökkäämään ylämäkeen. Joku sytytti öljyn ojista ja petojen tuskanhuudot vain yltyivät kun ne saavuttivat piikit ja seipäät. Kiväärimiehet ampuivat uuden yhteislaukauksen, kiväärit jakoivat tuhoa kaaoksen joukoissa tasaisin välein. Rikin katku ja palava öljy peitti ilman savulla ja noella, haju oli kuvottava, kun vihollinen saavutti palavan öljyn. Upseerien huudot täyttivät ilman:
”Keihäät valmiiksi!”
Minä laskeuduin toisen polven varaan ja suojauduin kilven taakse. Keihään laskin tanaan edessä seisovan miehen viereen ja sanoin nopean rukouksen Sigmarille. Palavan öljyn nostattaman noen läpi ei nähnyt mitään, emme siis voineet olla varmoja koska hyökkäys tapahtuu ja kaikki olivat täydessä valmiudessa. Kun hyökkäys tapahtui, se yllätti kaikki. Noen ja savun läpi loikkasi pukin- ja sudenkaltaisia otuksia – kahdella jalalla liikkuvia. Ne iskeytyivät keihäisiin katkaisten ne, minun ranne oli murtua, kun keihäs katkesi. Tärähdys oli valtava, kun yksi peto loikkasi suoraan keihääseeni. Ne löivät maahan edessäni seisoneen miehen, minäkin kaaduin maahan. Jokin juoksi päin kilpeäni ja heitti minut veren ja mudan sotkemalle tantereelle, ilma pakeni keuhkoistani, kun päälleni tallottiin. Näin paljaiden jalkojen juoksevan vierestäni, mutta en pystynyt liikkumaan, jäin maahan. Lopulta, kun sain vedettyä henkeä, huomasin roiston juoksevan minua kohti pyörittäen ketjunuijaansa. Nappasin kilpeni ja heitin sen, kilpi osui miestä naamaan ja sai miehen kaatumaan, miehen heiluttama nuija iski takana ollen kaaos soturin päähän. Etsiskelin asetta katseellani ympäriltäni, maassa oli suuri kirves. Se oli juuri sellainen ase mitä kaaoksen pedot käyttävän, minun sitä pitäisi kuitenkin heiluttaa kahdella kädellä. Nappasin aseen maasta ja katselin vihollisesta miestä joka olisi minua vastaan sopiva. Takaani oli mies jonka selkä paistoi paljaana minua kohti. Se roisto oli ahdistanut upseerin maahan ja oli antamassa loppusilausta, kohotin kirveen nopeasti ja iskin selkään. Veri purskahti haavasta kun kirves upposi syvälle vihollisen selkään, upseeri nousi maasta ja iski miekalla roiston kasvoihin tappaen tämän.
”Hyvää työtä, sotilas”, upseeri tokaisi, ”työ ei kuitenkaan ole vielä loppunut.”
Repäisin kirveen irti - se päästi inhottavan moiskahduksen irrotessaan – ja jatkoin työtä. Jaoin iskuja vasemmalle ja oikealle, usein kuulin tyydyttävän tuskanhuudon, mutta pian kuitenkin käteni alkoivat väsyä ja lihaksia alkoi särkeä. En olisi jaksanut enää, mutta vihollinen ei tunne armoa. Yksi peto huomasi minut ja lähti hyökkäykseen, aseena pedolla oli keihäs. Pedon kasvoilla oli hirvittävä ilme, se kuvasti silkkaa verenjanoa. Petoa oli mahdoton pysäyttää, tunsin kuinka kylmä teräs tunkeutui lihaani. Rengaspanssari ei kestänyt ja keihäs lävisti minut. Kuuma veri ryöppysi mahastani, josta näytti nyt kasvavan keihäs. Koko keho alkoi kylmetä, ja näkö alkoi harittaa. Hetkeäkään en tuntenut kipua, mutta tunto katosi jaloista hyvin pian ja putosin polvilleni maahan. Kannoin kirvestä edelleen kädessäni ja jokin pakotti minut huitaisemaan sillä ylöspäin. Kirves iskeytyi ilmeisesti minut maahan lyöneeseen petoon ja verta ryöpsähti päälleni. Olin yltä päältä veren peittämä – minun oman ja vihollisten ja aivan kuoleman kynsissä, kun sain näköni keskitettyä eteen, minua kohti käveli rauhallisesti mustaan haarniskaan sonnustautunut barbaari, jonka päässä oli sarvien koristama kypärä ja kädessä valtava kirves. Barbaari sanoi jotain omalla karkealla kielellään ja veti kirveen hartioidensa taakse.

Veri roiskahti, kun teräs leikkasi lihaa. Friedrik Karlinpoika Midenheimiläisen pää lensi ilmassa vielä muutaman metrin barbaarin iskun voimasta.

_______________________
tarina on kirjoitettu keskellä yötä kuumeessa, joten ottakaa se huomioon.

Tämä oli oikeastaan yllättävän hyvä tarina. Kyllähän se kerronta ajoittain vähän tökki, mutta alusta asti juttu piti otteessaan, ihan lopun erittäin onnistuneeseen taistelukuvaukseen saakka. Miinuksia tuli eläytymistä hankaloittavista asiavirheistä. Kirjoittajalta tuntui olevan sekä intti että maatalouskoulu käymättä, sen verran epäloogisuuksia tuli vastaan. Kuten nyt vaikka alokkaita valmiiksi pystytettyinä odottavat teltat, peltotöissä ryhmittyminen (???) ja naisten kyvyttömyys hoitaa maatilaa yksinään. Sellaiset jutut nakersivat tarinan uskottavuutta, mutta kaiken kaikkiaan tarina oli minusta sujuva ja toimiva.

Viikate kirjoitti:Tämä oli oikeastaan yllättävän hyvä tarina. Kyllähän se kerronta ajoittain vähän tökki, mutta alusta asti juttu piti otteessaan, ihan lopun erittäin onnistuneeseen taistelukuvaukseen saakka. Miinuksia tuli eläytymistä hankaloittavista asiavirheistä. Kirjoittajalta tuntui olevan sekä intti että maatalouskoulu käymättä, sen verran epäloogisuuksia tuli vastaan. Kuten nyt vaikka alokkaita valmiiksi pystytettyinä odottavat teltat, peltotöissä ryhmittyminen (???) ja naisten kyvyttömyys hoitaa maatilaa yksinään. Sellaiset jutut nakersivat tarinan uskottavuutta, mutta kaiken kaikkiaan tarina oli minusta sujuva ja toimiva.

Oletkos koskaan ollut peltotöissä? Kyllä sitä ryhmittymistä voidaan verrata armeijaan(ainakin ukranalaisten työmiesten mielestä). Tiedän, että paranneltavaa on. Kaikkea ei voi saada ja laitetaan kaikki epäloogisuus kuumeen piikkiiin. Ja eipä ole kumpaakaan käyty, kun ikääkin vasta on 14 vuotta.

Jees, ihan hyvä tarina. Melko peruskuvaus sotaretkestä, jonka päätöksen osasinkin jo tarinan edetessä arvata. Minä-muoto on tällaisissa oikeastaan ainoa toimiva muoto. Muutamia kerronnallisia puutteita löysin, mutta pääosin tämä oli hyvin kirjoitettu. Ehkä pientä syvyyttä olisi kuvailuun ja sivuhenkilöihin kaivannut ja silloin tällöin tunnelma latistui. Sitä vastoin joissain kohdissa tunnelma oli juuri kohdallaan.

Hieman ristiriitaiset tunnelmat minulle tästä loppujen lopuksi jäi. Välissä oikein hyvää kerrontaa, mutta välissä taas hieman tylsähköä. Voi olla että se ristiriitaisuus olisi pudottanut tämän pisteiltä minun arvioinnissa, mutta ei tämä huono tarina ollut missään tapauksessa.