Jouko Ukonpoika retkellä

[Dalamar]

Kaukana Keisarikunnan ja Kislevin rajalla, metsän siimeksessä, pohjoisten nietosten keskellä kuvitellussa turvassa sijaitsee Karlgradin pieni kylä. Juuri nyt kylä odotti pelon vallassa.

Oli sydäntalvi, vuoden pimein päivä oli juuri aukenemassa uuteen aamuun. Kylää ympäröivän paaluvarustuksen takana joka ikinen kylän taistelukuntoinen mies, nainen ja lapsi odottivat silmät verestäen. Kukaan ei ollut nukkunut sinä yönä silmällistäkään, jäykkänä kauhusta he olivat seisoneet odottaen, viikatteet, talikot, nylkemispuukot ja satunnaiset ruosteiset miekat valmiina, katsoen metsään päin. Pakkanen puri jo kipakasti ihmisten raajoja ja kasvoja, mutta pelon jähmettämät kyläläiset eivät liikahtaneetkaan.

Laajalti nimittäin arveltiin että seuraavaa aamua ei näkisi hengissä kukaan, korkeintaan variksennokkaisemat silmät tervehtisivät uutta aurinkoa.

Koko talvi sitä oli pelätty, kun pakkanen oli aina vain kiristynyt, varsinkin kun talvi oli alkanut niin aikaisin. Tiedettiin että metsän petomiesheimo ryöväsi joka talvi yhden seudun kylistä, raiskasi, ryösti ja tappoi ja sen jälkeen asettui lopputalveksi kylän lämpimiin taloihin asumaan.

Olihan sitä keväällä naapurikylissä nähty mitä niistä oli jäänyt jäljelle, eli eipä juuri mitään. Monta vuotta oli pelätty, että josko se oma vuoro nyt napsahtaisi, ja viimein se oli tainnut napsahtaa.

Kaksi päivää oli kylän ympäriltä kuulunut helvetinmoinen mekkala. Petomiehet olivat ulvoneet kuin hullut koirat ja metsäneläimet, hakanneet ihmisennahkaisia rumpujaan ja soittaneet mustasta luusta veistettyjä torviaan. Petolauman johtaja, mustahaarniskainen kaaokseen kääntynyt ihminenkin oli nähty viidenkymmenen metrin päästä paaluvarustuksessa, aivan sankan kuusikon reunassa heiluttelemassa valtaisaa kahdenkäden miekkaansa.

Loppu oli tullut, ja kaikki tiesivät sen.

Oli kyse vain odottamisesta, sillä nyt melske oli jo isommaksi osaa lakannut. Vain silloin tällöin odottavan hiljaisuuden puhkaisi yksinäinen mielipuolen karhun karjaisu tai sairaan villisian röhkinä metsän reunasta. Hiljaisuus ikään kuin liikkui, kaikki tunsivat kuinka se lähestyi metsänreunaa, kunnes jokainen aisti että se oli aivan kylän edustalla. Kädet puristuivat aseen kahvoihin odottavasti, pakkasen ja hirveän pelon kouristamat sormet valkoisina.

Sitten kaikui epätoivoisen kidutettu huuto metsänreunasta ja ensimmäinen petomies, lähes kaksimetrinen olento ryntäsi kaviot lunta ympärilleen singoten metsän reunasta, valtaisaa kivikirvestä heiluttaen. Kukaan ei ampunut nuolta, ihmiset eivät kauhultaan pystyneet.

Petomies juoksi lannevaate hulmuten kaksi metriä, viisi, kymmenen. Ihmisistä alkoi tuntua että jokin oli väärin, sillä tuntui kuin se olisi jäänyt ainoaksi pedoksi, sillä muita ei näkynyt eikä kuulunut. Viisitoista metriä.

Mutta katsohan, sitten sukelsi toinenkin hahmo metsänreunasta kuin valkoinen susi, uskomattomalla nopeudella kiitäen eteenpäin, kuin tiellä ei olisi ollut hankea laisinkaan. Ja ihmiset mykistyivät järkytyksestä, tiputtaen aseensa.

Sillä pedon perässä kiisi aito ihminen, valtava pohjoisen barbaari. Mies oli varmasti yli kaksimetrinen, eikä varmasti painanut sataa kiloa vähempää. Ja se oli kaikki lihasta. Kyläläisistä tuntui uskomattomalta että noin jykevää, massiivista muskelia saattoi olla olemassakaan! Miehen jalat olivat kuin kattohirret, kätensä reen jalaksia muistuttavat, paitsi valtavat nyrkit joilla saattoi varmasti puristaa vahingossa ihmisen pään murskaksi. Yhden käden nyrkillä. Ilmestyksen parta oli heitetty olkapään taakse valtaisana vaaleana takkuna ja yhtä sotkuinen tukka ylettyi miestä varmaan vyötärölle saakka, peittäen osittain karhun- tai mammutinnahkaiset turkikset jotka miehellä oli päällään. Jalassa hänellä oli omituiset laudat jotka olivat kärjistä käyrät ja joilla hän kiisi mieletöntä vauhtia hangella, suksien vauhtia kahdella kirveellä joita hän puristi terien alta.

Mies huomasi pedon suoraan edessään ja päästi mielipuolisen naurun, nostaen vauhtiaan vielä nopeammaksi. Peto vinkaisi, vinkaisi kuin koiranpentu, ja yritti juosta nopeampaa. Kahden askeleen jälkeen olento kompastui, kaatuen eteenpäin. Mutta ei ikinä onnistunut siinä.

Pohjoisen villi sukelsi ennen sitä otuksen ohitse, ja iski toisen kirveen hamarapuolella otuksen vatsaan hirvittävän lyönnin. Petomies sinkosi ilmaan, yli metrin korkeudelle haukkomaan henkeään, vaan toinen kirves sukelsi uskomattomalla voimalla vastalyönnin, tällä kertaa terä edellä ja halkaisi karvaisen olennon keskeltä kahtia.

Mies nauroi jälleen ja iski toisella kirveellään olennon pään irti, tarttui sitä toisesta sarvesta ja nakkasi selässään olevaan valtavaan säkkiin.

Kyläläiset katsoivat täysin hiljaa, yrittäen käsittää tapahtunutta, kun mies liiti hangen päällä laudoillaan kohti kylää, virnistellen hurjaa hymyä. Miehen silmät paloivat kuin sininen helvetti, nauliten jokaisen kyläläisen paikoilleen, vaikkei mies edes katsonut heitä.

Hetkessä jätti seisoi kylän portin edessä ja koputti kohteliaasti kirveensä hamaralla. Järkyttyneet kyläläiset eivät tajunneet avata, niin jäässä ja shokissa he olivat, että saattoivat vain typeränä tuijottaa. Mies vilkaisi ylöspäin, näki ilmeen ensimmäisen kyläläisen kasvoilla, tunnisti oireet ja huokaisi. Sitten hän otti laudat jalastaan, pistäen ne seinää vasten. Hän veti henkeä kerran, kahdesti, venytteli hieman selkäänsä. Ja yhtäkkiä valtava jalka heilahti laajassa kaaressa ja iski täsmälleen portin keskikohtaan. Sen takana kämmenenlevyinen parru katkesi murskautuen keskeltä hammastikuiksi ja portti lennähti selälleen, karmean napsahduksen ja murtuvan puun äänen herättäessä kyläläiset viimein horteestaan.

Jätti harppoi tavaroineen sisälle kylään ja kyläläiset juoksivat varustuksiltaan häntä vastaan, kaikki pälpättäen ja huutaen kiitosta pohjoisen karulle miehelle, huutaen kysymyksiä.

”Kuka sinä olet, ja miten sinä pääsit tänne!?”, huusi kovaäänisin kyläläisistä, vanha Gregorin.

”Jouko Ukonpoikahan mie, ja hiihtämällä, hiihtämällä”, Jätti vastasi, katsoen miestä kuin hullua kuin noin yksinkertaisia kyseli.

”Mistä sinä tulet!?”, kysyi seuraava, Ivanovitsin vanha ämmä.

”Pohojoisestahan se mie…”, Jouko vastasi verkalleen.

”Kuinka sinä pääsit petomiehien läpi?”, kysyi hetken hiljaisuuden turvin pieni Veerushka.

”Ai näithen pikku perkheleitten?”, Jouko sanoi, nakaten säkin sisällön hangelle, kymmenittäin sarvekkaita päitä. ”Kirveellä mie sen taisin tehä… ja muutamhan varssijoussellakhin!”

”Tapoitko sinä yksin puoli heimoa?”, kysyi kylänvanhin, epäluuloisesti miestä tihrustellen.

”Kah… Mie listin koko heimon, perkheleitä ol vaan liikaa tänne kannethavaksi…”, Ukonpoika sanoi, venytellen koko valtavaa kehoaan.

Ja jotenkin koko kylä uskoi häntä sillä hetkellä.

”Entä se joukon johtaja?! Hänhän oli hurja soturi, tapoitko sinä hänetkin kirveellä?”, eräs metsämiehistä kysyi.

”En mie nyt niin hullu ole… Varssijoussellha mie sen napsautin kylmäksi, vaarna silmhän läpi…”, villi sanoi. ”Tyhmä saapi olla, muttei typerä…”

Ennen kuin lisäkysymyksiä ehti sadella, pohjoisen jätti nappasi majatalonisännän kädestä lekkerin, ja kaatoi siitä aimo kulauksen kirkasta kurkkuunsa, pisarankaan läikkymättä.

Sitten hän marssi takaisin portille ja nappasi laudat jalkaansa, suunnistaen kohti samaa kuusenrakoa mistä oli ilmestynytkin. Yhä nopeampaa kantoivat oudot keksinnöt häntä eteenpäin kirkkaalla hangella, singoten puuterilunta kauniina kaarina ympärilleen, vaan vielä yksi kysymys sinkosi kyläläisten joukosta, Tatjana, huonomaineinen nainen huusi kaivaten vielä miehen perään:

”Minne sinä oikein menet?!”

Kääntymättä mies sukelsi kuusien taakse näkyviin, vaan vielä kaikui perästäpäin vastaus mahtavalla karjaisulla:

”Metthään, perkheles!”

[VeriBigBoss]

Tätä lisää kiitos xD

[Warwolf]

Khylä se näi o! Perkheles, tuun ja pistän siulta piän poekki jossei jatkova tuupi, khylä jämpti on nii!

Paras lukemani juttu tähän asti, ehdottomasti. Jatkoa hyvä mies, jatkoa.

[Sir_Jarkko]

Oh my god! Tämähän oli loistavaa, ikäänkuin Kalevala, Seitsämän veljestä ja FaBa olisivat törmänneet! iloinen sekametelisoppa jota lukee ihan mielikseen, tälläistä Far Northia siis tällä kertaa (vai mikä armeijarojekti sillä Runella nyt oli käynnissä). Kenties näemme Jouko Ukonpojan johtamassa omaa heimoansa kohti kaaoksen kätyreitä astetta vahvemmin joukoin? Tätä lisää :oeukkuylös:!

[Runetotem]

Täydellinen tarina! Oli erittäin kiintoisaa lukea. Iso + improvisoinnista ja tarinan kirjoittamisesta!

Viet kyllä seuraavatkin WHFB-tarina kilpailut

Lisää!

[Dalamar]

Kiitoksia, kiitoksia. Kyllä minä vakaasti aion kirjoittaa tätä lisää. Luin kaikki Conan-tarinat alkuperäiseltä kirjailijalta, ja innostuin kirjoittamaan omaa barbaaritarinaa taas. Suomalaisuus tarinoissani on jo vanha idea.

Pidemmän tarinan voisin joskus heinäkuussa kirjoittaa, nyt ei ole oikein aikaa kun on töissä ja pian läksin itävaltaav viikoksi, mutta eiköhän tätä lisää tule.