Sotavasara.net

Taas uutta tarinaa tulee... Pannaanpa tänne "vähän" alkua teidän iloksenne tai riesaksenne, päättäkää itse.

1.Luku

Haljenneen Maan tasanko, Keisarillinen vuosi 1841:

”Wilhelm, varo!” huusi eräs Valon moukarin ritareista hänelle. Juuri ajoissa Wilhelm ehti kumartua, jottei valtavan kokoisen hirviön kantaman aseen suuri terä olisi leikannut päätä hartioista irti. Wilhelm kierähti pois tieltä kun toinen isku ylhäältä tuli. Se osui maahan, josta tasanko oli nimensä saanut. Se oli rutikuivaa ja halkeillut sieltä täältä kuivuuden myötä.
Olento, joka Wilhelmiä yritti tappaa, oli kaksi kertaa hänen mittaisensa, sillä oli valtavan kokoinen ase, joka muistutti etäisesti pertuskaa. Aseen molemmissa päissä oli terät, toisessa pitkänlainen, miekan terää muistuttava terä ja toisessa puolikuun muotoinen terä, joilla molemmilla se yritti haavoittaa ritaria. Olennon pää oli jonkin suurikokoisen hirviön jäänne, Wilhelmin silmiin se näytti suurelta koiran pääkallolta. Kuitenkin olento seisoi kahdella jalalla kuten ihmisetkin Olennolla oli paksu haarniska, jossa oli kullattuja koristeita, ilmeisesti jonkinlaisia riimuja, jollaisia hän ei ollut koskaan nähnyt.
Wilhelmillä ei ollut aavistustakaan, mikä olento oli tai mistä se oli yhtäkkiä ilmestynyt mukaan taisteluun. Hän oli kuitenkin matkallaan nähnyt patsaita, jotka muistuttivat tätä olentoa. Eräs arabialainen opas nimeltään Kadeh oli kertonut niiden olevan hautojen vartijoita. Kuitenkaan Wilhelm ei tosissaan ollut uskonut kertomusta siitä, että jos haudan rauhaa häirittäisiin, heräisivät patsaat henkiin tekemään selvää rauhanrikkojista.
Nyt hän ei kuitenkaan ollut asiasta niin varma, huolimatta siitä, ettei taistelukentän lähellä ollut ainakaan hänen nähdäkseen yhtä ainoata hautaa, jota nämä olennot olisivat voineet nyt vartioida. Kenties ne voidaan herättää henkiin jonkin pahan taian voimalla, hän ajatteli.
Viime aikoina, sen jälkeen kun he olivat jättäneet keisarllisen kolonisaation taakseen ja matkanneet kohti erämaata, he olivat kuitenkin tavanneet monia kummallisia asioita, joista jotkut saattoivat johtua paahtavasta auringosta. Eräs näistä asioista oli ollut jokin suurikokoinen hyönteistä muistuttava olento, joka oli kaivautunut havaitessaan heidän joukkonsa, syvälle maan alle. Wilhelm oli ollut varma, että se oli ollut skorpioni, mutta jos niin todella oli ollut, oli se ollut suurin hänen koskaan näkemänsä skorpioni. Hän oli varma, että se oli ollut vääristymä, ei olennon todellinen koko voinut olla niin suuri, ainakin hän toivoi niin.
Kun Wilhelm sai hetken rauhan hänen kimppuunsa hyökänneeltä olennolta suurine aseineen, hän nopeasti vilkaisi ympärilleen yrittääkseen kartoittaa kokonaistilannetta. Joka puolella hänen ympärillään taisteltiin, mutta nyt vastassa ei ollut pelkästään vaeltavia erämaasamoojia hevosineen ja jousineen, jotka olivat heidän kimppuunsa hyökänneet, itse asiassa näistä oli jäljellä enää kolmannes alkuperäisestä joukosta ja niistäkin oli osa murtunut ja pakenemassa pois taistelusta hyvää vauhtia perässään muutamia ritareita. Hän huomasi kauhukseen lisää noita kummallisia olentoja, joista yhtä vastaan hänkin nyt taisteli. Niitä osui nopealla silmäyksellä ainakin neljä hänen näkökenttäänsä. Lisäksi hän huomasi, että samoojien rinnalle oli tullut apujoukkoja, joista osalla oli lähitaisteluaseita, osalla taas jousia, joilla ne antoivat suojatulta eteneville lähtaistelujoukoille.
Miksi juuri illalla? Wilhelm pohti. He olivat kulkeneet paahtavassa auringossa koko päivän ja nyt kun olisi ollut viileää, ajoittain jopa suorastaan kylmää, ja olisi voinut levätä, niin he joutuvat taistelemaan. Toisaalta, Wilhelm pohti, jos hyökkäys olisi tullut keskellä päivää, olisi hyökkääjillä todennäköisesti ollut etu puolellaan, sillä he olivat tottuneet paahtavaan aurinkoon, kun taas pohjoisempana eläneet keisarikuntalaiset eivät olleet tottuneet moiseen paahteeseen ja olisivat saattaneet nääntyä äkkiä taistelussa, josta normaaliolosuhteissa olisivat takuuvarmasti selvinneet hengissä.
Varjon lankeaminen kavalsi olennon aikeet Wilhelmille ja tämä loikkasi sivuun juuri kun se yritti takaapäin hyökkäystä. Olento oli verrattain nopea kokoonsa nähden, mutta Wilhelm oli vielä nopeampi ja iski miekkansa olennon polveen tarkoituksenaan yrittää hidastaa sen liikkumista tai parhaassa tapauksessa tehdä siitä kokonaan liikuntakyvytön. Olento ei päästänyt ääntäkään saatuaan osuman, eikä tuntunut hidastuvan iskusta vähääkään. Huono juttu, ajatteli Wilhelm.
Nuolia satoi taivaalta ja ritareiden suurmestari huusi heille käskyjä edetä kohti vihollisen ampuvia joukkoja. Tämä koski niitä, joilla vielä oli ratsut jäljellä. Wilhelm oli menettänyt omansa yllättäen tulleessa hyökkäyksessä. Hänen onnekseen hän ei ollut vahingoittunut hevosensa kuollessa ja kaatuessa maahan. Yhtäkkiä hän näki sivullaan liikettä, kaksi muuta ratsunsa menettänyttä ritaria liittyi taisteluun olentoa vastaan. Sitä ei tuntunut vaivaavan uusien tulokkaiden tulo, sillä se teki uuden hyökkäyksen tarkoituksenaan yrittää tappaa kaikki kolme ritaria kerralla. Wilhelm syöksyi eteenpäin kahden muun mennessä sivuille niin, että olento kompastuisi heihin. Wilhelm tunsi ilmavirran, kun olennon ase viuhui hänen päänsä vierestä, samalla hän sukelsi olennon jalkojen välistä ja iski mennessään toiseen polvitaipeeseen tarkoituksenaan katkoa olennon jänteet, jotta se kaatuisi. Varmuuden vuoksi hän löi mahdollisimman kovaa, jotta sen paksu, kiven kaltainen nahka antaisi periksi iskulle.
Isku osui maaliinsa ja tällä kertaa terä upposi taipeeseen, ja olento vahingoittui niin ettei voinut kaatumiselleen mitään. Lisäksi ritarit, joihin sen jalat jäivät kiinni vaikeuttivat pystyssä pysymistä entisestään ja niin se kaatui maahan. Juuri viime hetkellä ritarit onnistuivat heittäytymään sivuun olennon kaatuessa maahan. Se ei enää noussut vaan pysyi liikkumattomana maassa.
Wilhelm meni katsomaan, miten toiset ritarit voivat.
”Se oli melkoinen taistelu, nuori Wilhelm”, sanoi vanhempi kahdesta ritarista. Hänellä kulki ilkeännäköinen arpi kasvojensa halki, hänen päänsä oli ajeltu kokonaan kaljuksi. Hänellä oli noin viiden päivän ikäinen harmaa sänki leuassaan. Taistelukiihko paloi hänen sinisissä silmissään.
”Kiitos”, oli kaikki mitä Wilhelm kykeni sanomaan.
Wilhelm oli vastikään värväytynyt Valon moukarin ritarikuntaan. Hän oli Herliebin huoneen nuorin poika. Herliebin suku tunnettiin kaupankäynnistä ja insinööreistään, jotka jatkuvasti kehittelivät tehokkaampia ja tehokkaampia aseita Keisarikunnan käyttöön. He olivat Nulnin aateliston eliittiä. Wilhelmiä oli kuitenkin kiehtonut enemmän ritarilliset aatteet ja hyveet kuin tykkimiehenä ja sotakoneinsinöörinä toimiminen.
Wilhelmin kasvot olivat sileät ja pitkänlaiset. Hänen silmänsä olivat pähkinänruskeat ja hiukset olivat hyvin tummat ja kiharat. Nyt ne olivat sidottu poninhännälle, mutta yleensä hän antoi niiden riippua vapaana olkapäillään. Ruumiinrakenteeltaan hän oli lihaksikas ja jäntevä, jäntevyyttä kuitenkin verotti jonkin verran haarniska, jota hän kantoi. Hän oli käynyt pitkän tien sotakoulutuksessa saavuttaakseen ritarin arvonimen. Taistelutaidoiltaan hän oli ollut lahjakkuus jo nuorena ja se selitti sen, miksi hän oli jo saanut ritarin arvonimen niinkin nuorella iällä.
Hän uskoi Sigmariin ja Sigmarin asiaan ajaa pois Kaaoksen sikiöt ja muut pahuuden siemenet pois Keisarikunnan alueelta, mutta hänen retkensä olivat kuitenkin vieneet hänet pois Kaaoksen ulottuvilta, kuten myös koko Keisarikunnasta, kauas etelään, jossa eli vieläkin kansoja, jotka olivat autuaan tietämättömiä sivistyksestä. Hän ei oikeastaan ollut pahoillaan tästä, sillä hän ymmärsi hyvin, miksi nämä eteläiset kansatkin oli käännytettävä heidän uskontoonsa. Liittolaisina nämä barbaarit olisivat oivia sotilaita Valitsijakreivien käytettäviksi.
”Meillä on vielä paljon tehtävää”, sanoi kaljupäinen ritari katsellen ympärilleen. ”Näyttää siltä, että olemme saaneet lisää seuraa. Meidän olisi hyvä mennä auttamaan muita uusien tulokkaiden hoitelemisessa.” Niin he lähtivät kohti etenevää vihollisyksikköä, jota tuki kaksi noista olennoista, joista yhden he olivat juuri tuhonneet.
”Mitä kirottua tämä on? Sigmarin nimeen, ne eivät ole ihmisiä!” Wilhelm kuuli jonkun huutavan. Sitten suurmestari antoi käskyn hyökätä jousiampujien kimppuun. Hyökätessään muutama ritari kaatui, joko hevosen saatua osuma tai itsensä ritarin saatua onnekas osuma, joka osui kehon suojaamattomaan osaan. Niin tai näin, osa ritareista putosi hevosensa selästä, osa taas kaatui hevosineen päivineen. Tämä ei kuitenkaan pysäyttänyt ritareita, vaan mikäli mahdollista, soivat torvet ja sotahuudot vieläkin kovempina kuin aikaisemmin heidän edetessään hyökkäyksessään kohti jousiampujia. Ryskeen saattelemana monet jousiampujista saivat jo hyökkäyksessä surmansa.
Lähestyessään vihollista Wilhelmkin saattoi kalpeassa kuiden valossa erottaa luisevat piirteet, jotka paljastuivat hahmojen varusteiden alta. Pelko valtasi hänet. Hänen teki mieli vetäytyä kun vielä saattoi, mutta tiesi sen olevan epäritarillista ja jatkoi matkaansa. Lisäksi kumpikaan hänen kumppaneistaan ei osoittanut pelkoa. Heidän askeleensa olivat vakaat ja päättäväiset. Toinen ritari piteli kädessään miekkaa ja kilpeä. Hänen kasvojaan Wilhelm ei ollut onnistunut näkemään. Hän oli kuitenkin lyhyempi kuin kaljupäinen ritari, eikä hänen hartiansa olleet aivan niin leveät ja jykevät kuin oletettavasti vanhemman ritarin hartiat olivat. Kaljupäinen ritari asetti kypärän takaisin päähänsä ja laski silmikon suojaamaan kasvojaan. Sitten hän huusi: ”Sigmarin nimeen, hyökätkää!”
vihollisyksikön edestä tuli pertuskayksikkö, joka kävi myös hyökkäykseen. Sitä johti Sigmarin pappi nimeltään Rolf Gutler. Wilhelm ja Rolf olivat käyneet lukuisia filosofisia keskusteluja Sigmarista ja hänen uskontonsa olemuksesta. Wilhelm piti pappia oppi-isänään, sillä tämä oli opettanut hänelle lukuisia asioita taisteluista ja voimistaan, joilla häntä oli siunattu.
Rolf oli harmaantuva mies, jolla oli leveät hartiat ja joka oli varreltaan pitkä, pidempi kuin useimmat ihmiset. Hän kantoi aina mukanaan suurta kahden käden moukariaan, jota olivat saaneet maistaa niin vihernahat kuin Kaaoksenkin palvojat, jotka hänen tielleen olivat erehtyneet tulemaan.
”Sigmarin nimeen, katoa läheisyydestäni!” Rolf huusi ja valo välähti. Koko eturivistö ja osa seuraavaakin kaatui maahan vailla selvää syytä miksi.
Wilhelm kuitenkin tiesi, että kyseessä olivat voimat, joita pappi pystyi käyttämään. Tämä antoi hänelle voimaa voittaa oma pelkonsa vihollista vastaan. Hän ei ollut ollenkaan varma, miten taistelussa lopulta kävisi, sillä vihollisia oli paljon. Hän vain saattoi toivoa, että pertuska-yksikkö onnistuisi nujertamaan vihollisen ylivoimalla ja muilla avuilla, joita sillä oli. Wilhelm näki kuinka valon aura ympäröi Rolfin sotavasaran päätä hänen käydessä hyökkäykseen.
Eräs vastustajista kääntyi kohtaamaan Wilhelmin. Häntä vastaan tuijottivat tyhjät silmäkuopat ja irvistävä ihmiskallo, jossa ei ollut ollut lihaa ja nahkaa enää aikoihin. Luuranko-soturi oli kohtalaisen hyvä miekkamies huolimatta siitä, ettei enää ollutkaan ihminen. Se onnistui torjumaan melko sujuvasti Wilhelmin tekemät hyökkäykset, eikä se kiinnittänyt huomiota kahteen muuhun luurankoon, jotka kaatuivat kolisten tuhottuina sen molemmilta puolilta näiden kahden ritarin toimesta, joiden seurassa Wilhelm nyt oli.
Luuranko teki oman vastahyökkäyksensä, mutta Wilhelm torjui sen helposti, jonka jälkeen hän teki välittömästi uuden hyökkäyksen. Se osui maaliinsa ja luuranko-soturin irtileikattu pää kieri pitkin kuivaa ja halkeillutta maata. Samalla pertuska-yksikkö työntyi yhä vain eteenpäin ja luurankoja hajosi palasiksi yhä enemmän ja enemmän epäpyhän voiman jätettyä niiden ruumiit.
Uusi valo välähti ja lisää luurankoja tuhoutui ja pian koko yksiköllinen luurankoja oli tuhottu ja Rolf jatkoi etenemistään kohti suurmestarin johtamaa ratsain olevaa ritariyksikköä.
Sitten jostakin sivusta tuli hyökkäys, joka osui pertuska-yksikköön. Ne olivat sotavaunut, joita tukivat hevosmiehet. Iskun voimasta koko vasen sivusta repeytyi pertuskojen linjasta monien saadessa surmansa pelkästään vaunujen painon saattelemasta iskusta yksikköön. Vaunun kyydissä olleilla luurangoilla, joiksi Wilhelm ne tunnisti, oli aseinaan keihäät. Joilla ne yrittivät seivästää lisää pertuska-sotilaita.
Hevosmiehillä oli mukanaan jouset joilla ne ratsastivat kehää pertuska-yksikön ympärillä ampuen kohteitaan. Myös nämä olivat epäkuolleita, Wilhelm huomasi ja pelko valtasi hänet. Tällä kertaa se jäädytti hänet, eikä hän kyennyt aloittamaan hyökkäystä vihollisen kimppuun. Hänen kaksi toveriaan olivat sen sijaan aloittaneet hyökkäyksensä, joka kuitenkin epäonnistui hevosmiesten huomattua uhan ja paettua kauemmas. Kaljupäinen ritari sai usean nuolen rintaansa, mutta jatkoi silti hyökkäystään.
Nuolissa oli jotakin erikoista, Wilhelm ajatteli. Niiden lentorata oli erilainen kuin hän muisti nuolilla normaalisti olevan. Hän ei vain osannut sanoa, millä lailla niiden lento näytti erilaiselta, kenties se oli pimeys joka sai sen aikaan.
”Sigmarin nimeen!” kaljupäinen ritari huusi, kunnes yksi nuolista löysi onnekkaasti tiensä ritarin silmikon läpi lävistäen arvatenkin ritarin kallon. Mies putosi polvilleen ja kaatui kasvoilleen maahan.
Samaan aikaan pertuska-yksikkö murtui huolimatta Rolfin kannustavasta vaikutuksesta yksikköön. Miehet alkoivat säntäillä sinne tänne yrittäessään kauhuissaan löytää tietä pois taistelusta. Sotavaunut jylistivat suoraan Wilhelmiä kohti ja aivan viime hetkellä hän heittäytyi sivuun iskien samalla miekallaan. Yhden sotavaunuja vetäneen luurankohevosen polvitaipeeseen osunut isku katkaisi sen jalan ja se kaatui maahan. Kyydissä olleet luurangot eivät olleet varautuneet nopeaan pysähdykseen ja toinen niistä lensi ulos korista ja osui kovaan maahan. Se ei kuitenkaan hajonnut, kuten Wilhelm oli odottanut käyvän, vaikkakin sen olkaluu olikin säpäleinä maassa. Toinen luuranko törmäsi vaunun edessä olleeseen suojaseinään kovalla vauhdilla ja se hajosi palasiksi.
Maassa ollut luuranko alkoi hitaasti nousta, sen veren punaisina hehkuvat silmäkuopat olivat kääntyneet Wilhelmin suuntaan. Se otti maasta keihäänsä ja lähti kohti häntä. Pelko tuntui taas hänen sisällään, mutta tällä kertaa adrenaliini jylläsi vahvana hänen veressään ja taistelukiihko oli vallannut hänet. Kauempana hänestä Rolf oli onnistunut keräämään yhteen paenneet pertuskat ja saanut järjestyksen palautettua, mutta tämä oli nyt kaukaista Wilhelmille ja merkityksetöntä.
Luuranko hyökkäsi keihäänsä kanssa mutta se näytti Wilhelmin silmin hitaalta, kuin aika olisi venynyt. Hän iski keihään sivuun kilvellään ja painautui kohti epäkuollutta olentoa. Molemmat olivat kiinni toisissaan, mutta Wilhelm oli ehtinyt asettaa miekkansa oikeaan asentoon, joten rusahduksen myötä se katkaisi luurangon selän ja hehku sen silmistä sammui sen hajotessa kasaksi luita maahan. Suurmestari oli onnistunut tuhoamaan jousimiesyksikön ja oli nyt hyökännyt suurien olentojen kimppuun yhdessä ritariensa kanssa.
Lisää epäkuolleita jalkaväkiyksiköitä saapui taisteluun ja nyt ensimmäisen kerran Wilhelm näki voiman tämän pelottavan armeijan takana. Se oli myös luuranko, mutta se oli koristeellisempi kuin muut, ja sen luista roikkui muinaisia riepuja, jotka saattoivat olla ruumiskääröistä peräisin.
Epäkuollut pappi, sellaiseksi Wilhelm otuksen nimesi, piti sisällään voimaa, jollaista hän ei ollut koskaan kuvitellut kohtaavansa. Se nostatti kaatuneita luurankoja takaisin yksikköön ja komensi niitä etenemään. Ne tulivat hirvittävällä nopeudella suoraan kohti suurmestarin yksikköä. Väsymyksestä huolimatta Wilhelmillä oli tunne, että jotakin oli tehtävä, ennen kuin suurmestari jäisi joukkoineen alakynteen viholliseen nähden.
Nyt hän huomasi Rolfin. Siinä oli toivoa, jos Rolf saisi pertuska-yksikön lähitaisteluun saapuvien vihollisten kanssa. Hän huusi, mutta ääntä ei tullut, sen sijaan hän tunsi jonkin lämpimän nesteen valuvan pitkin kylkeään. Kaikki taistelun äänet sumenivat hänen korvissaan ja hänellä oli tunne kuin olisi ollut kokonaan ulkopuolinen koko näytöksessä. Tuota tuntemusta seurasi kipu, joka toi hänet takaisin taistelukentälle. Samassa hän ymmärsi Rolfin yrittäneen varoittaa häntä lähestyvistä nuolista, jotka hevosluurangot olivat ampuneet. Hän kaatui maahan ja hänen silmissään musteni.

Wilhelm heräsi. Kipu hänen kyljessään oli helpottanut ja hänen oli helpompi hengittää. Hän ymmärsi olevansa yhä hengissä. Hänen näkönsä oli sumea, eikä hän erottanut ympäristöstään kuin ääriviivoja.
”Rolf?” hän kysyi äänellä, jota ei aluksi tunnistanut omakseen. Se tuli jostakin kaukaa.
”Ei, sir, olen Shallyan papitar, Milena. Olette kolonisaatiossa. Kärsitte vakavasta haavasta, kun saavuitte ja olitte jo lähes kuollut. Vain päivä tai pari lisää, emmekä olisi voineet auttaa teitä millään tavoin.”
Milenan ääni oli ohut ja hento, täynnä myötätuntoa ja ymmärrystä. Sitä oli miellyttävää kuunnella. Wilhelm avasi silmänsä uudelleen ja hänen näkönsä alkoi palautua ennalleen. Häntä vastaan katsoivat kauniit kasvot, joissa oli kaksi sinistä silmää. Hiukset olivat hunnun alla, eikä niitä voinut nähdä, mutta hänellä oli korkeat poskipäät ja kapeat kasvot. Korostuksesta päätellen nainen oli kotoisin Kislevistä. Sen puolesta puhuivat hänen silmänsäkin.
”Missä minä olen? Kuinka päädyin tänne?” Wilhelm ihmetteli.
”Suurmestarinne toi teidät yhdessä Sigmarin papin kanssa takaisin tänne. Olette Shallyan luostarin Parannuksen puutarhassa.”
Wilhelm yritti muistella, mitä oli tapahtunut, ja silloin muisti, että hänen olisi välittömästi palattava yksikköönsä, jotta he voisivat jatkaa matkaansa kohti pohjoista. Hän yritti liikkua, mutta Milenan hento käsi painoi hellästi, mutta päättäväisesti hänet takaisin pedille.
”Sir, ette ole vielä siinä kunnossa, että voisitte mennä mihinkään”, hän sanoi.
”Minun on palattava yksikkööni, jotta he voivat palata takaisin aavikolle... auh!” Kyljessä ollut haava muistutti Wilhelmiä olemassaolostaan ja hänen sen hetkisestä tilastaan.
”Shh, olkaa rauhassa, teillä ei ole kiirettä mihinkään. Suurmestarinne jätti teille kirjeessä tarvittavat käskyt, jotka voitte toteuttaa parannuttuanne haavastanne. He sanoivat palaavansa hakemaan teidät heti kun ovat saaneet tehtävänsä suoritettua. He ovat jo palanneet takaisin aavikolle.”
”Kiitän teitä tästä tiedosta, arvon lady.” Milena palkitsi hänen kohteliaisuutensa vienolla hymyllä.
”Koettakaa nyt levätä. On ihme, että olette vieläkin elossa kaiken sen jälkeen, mitä olette kokeneet. Mikäli tarvitsette jotakin, voitte soittaa tätä kelloa. Joku sisarista palvelee teitä, miten vain voi.”
Näin sanoen Milena nousi vuoteen viereltä ja lähti. Ovella hän kuitenkin kääntyi vielä sanomaan, että tulee seuraavana päivänä katsomaan, mikä hänen vointinsa oli.

Tuona yönä Wilhelm kuitenkin nukkui levottomasti. Hänen näkemänsä kauhut kummittelivat hänen mielessään. Luurangot nousemassa hiekasta, luisia käsiä tarttumassa hänen nilkkoihinsa yrittäen kaataa hänet. Suurikokoinen patsasmainen olento juoksemassa hänen kannoillaan ja toinen tulossa toisesta suunnasta. Luinen hevosenjäänne jyräämässä hänet punahehkuisine silmineen. Hän heräsi uudelleen ja tajusi kuulevansa meteliä käytävältä. Hänen huoneensa oli pieni ja yksinkertainen, jossa oli yksi ikkuna ja ovi. Sängyn lisäksi huoneessa oli sängyn vieressä puinen yöpöytä, joka tarvittaessa toimi myös kirjoituspöytänä, sillä sen edessä oli puinen yksinkertainen tuoli vailla sen kummempia koristuksia.
Hänen varusteensa olivat vastakkaisella seinällä sängystä katsottuna ja niitä kohti hän nyt yritti epätoivoisesti päästä. Hän tarttui miekkaan ja vaivalloisesti meni ovelle ja tempaisi sen auki. Käytävä oli molempiin suuntiin tyhjä. Hän nojasi oven karmiin. Kipu kyljessä oli palannut, mutta päättäväisesti hän kieltäytyi alistumasta sille. Hän ymmärsi olevansa rakennuksen toisessa kerroksessa, sillä toisesta suunnasta kuului askelia, jotka veivät pois päin hänestä ja ne kuulostivat siltä kuin joku tai jotkut olisivat olleet laskeutumassa portaita pitkin alas. Hän lähti kulkemaan äänten suuntaan ja päästyään portaiden yläpäähän hän näki tumman hahmon, joka raahasi mukanaan toista hahmoa, joka vaikutti muodoista päätellen olevan nainen. Nainen kirkaisi, mikä vahvisti Wilhelmin epäilyt. Hän syöksyi portaita alaspäin ja iski miekallaan naista raahaavaan hahmoon, joka päästi epäinhimilliseltä kuulostavan karjaisun. Nainen pääsi irti olennon otteesta ja lähti juoksemaan karkuun. Himmeässä valossa Wilhelm näki naisen paremmin, hän oli yksi sisarista. Hän ei ollut varma, oliko nainen loukkaantunut, mutta sen selvittämiselle olisi aikaa myöhemminkin. Juuri nyt Wilhelmin ongelmana oli tämä olento, mikä se sitten olikin. Niitä ilmestyi kaksi lisää suoraan edestä päin. Luurankoja ne eivät olleet, sillä niillä oli lihaa ja nahka luidensa suojana, mutta ne eivät olleet ihmisiäkään. Wilhelm oli kuullut Keisarikunnassa vielä ollessaan takaisin henkiin herätetyistä ihmisvainajista, jotka kaivautuivat ylös haudoistaan, mutta hän ei uskonut näiden olevan niitäkään, sillä hän oli ehtinyt haistaa mätänevien ruumiiden makeaa, multaista kalman hajua tarpeeksi monta kertaa tunnistaakseen sen unissaankin, mutta näistä lähti vain veren ja hien sekainen haju, joka sekoittui johonkin, jota Wilhelm ei osannut nimetä. Olennoilla oli rintakehä paljaana ja niiden sukuelimien peittona olivat jotkin rievut, jotka muistuttivat ruumisliinoja.
Lähemmin tarkastellen Wilhelm näki terävät hampaat niiden suissa ja himosta palavat tummat silmät. Ne eivät olleet aseistautuneita, vaikkakin niillä oli pitkät ja ilkeännäköiset kynnet pitkissä luisevissa sormissaan. Olentojen naamat olivat inhimilliset, hieman pitkunlaiset ja kapeat. Kaksi takana ollutta olentoa olivat kokonaan karvattomia, mutta Wilhelmin edessä olleella olennolla oli muutamia harmaan mustia hiuksia päässään. Niiden iho oli kalmankalpea.
Olisivatko nämä jotakin Kaaoksen mutantteja? Wilhelm mietti samalla kun kävi taisteluun niiden kanssa. Ne olivat nopeita ja taitavia, vaikkakaan eivät aivan yhtä taitavia kuin hän taistelussa, ainakin normaaliolosuhteissa. Nyt hän oli kuitenkin haavoittunut tai ainakin toipilas, mikä hidasti hänen liikkeitään ja voimaansa. Haava hänen kyljessään tykytti ilkeästi, mikä vaikeutti hänen liikkeitään.
Onneksi ensimmäinen niistä teki kohtalokkaan virheen tulkitessaan hänen hitautensa niin, että hän ei voinut olla kummoinen miekkamies. Se oli vaarallinen olettamus ja tämä olentokin olisi sen oppinut, jos olisi elänyt virheensä tehtyään. Loput kaksi ottivat oppia kuolleen kumppaninsa virheistä ja pakenivat. Taistelu oli kuitenkin kuluttanut Wilhelmin voimia niin, ettei hän enää kyennyt lähtemään hyökkääjien perään.
”Oletko kunnossa?” kysyi sisar, jonka hän oli pelastanut olennon kynsistä.
”Olen”, oli kaikki, mitä hän ehti sanoa, ennen kuin pimeys valtasi hänen näkökenttänsä jälleen kerran.

Herättyään jälleen kerran, Wilhelm Herlieb löysi itsensä vuoteestaan. Hänen ympärillään oli ihmisiä, yksi heistä oli Milena, sitten oli Shallyan sisaria, mukaan lukien nainen, jonka hän oli pelastanut otuksen kynsistä.
”Hän herää”, hän kuuli jonkun sanovan. Hän ei kuitenkaan tunnistanut sanojan ääntä. Siitä kuitenkin huokui helpotus.
”Et olisi saanut nousta vielä vuoteelta, et ole vielä siin kunnossa, että kykenisit taistelemaan”, Milena torui häntä. Hänen äänensävynsä ei kuitenkaan ollut ankara tai vihainen. Päinvastoin, kuulosti siltä, kuin se, mitä hän sanoi oli jotakin, mitä hänen kuului sanoa, tai mitä hänen odotettiin sanovan, mutta sanat olivat vailla tarkoitusta. Sen sijaan hänen kasvoiltaan näkyi hyväksyntä, että hän oli noussut vuoteeltaan ja kohdannut uhan.
”Menkää nyt nukkumaan, mikäli se on enää mahdollista tämän jälkeen. Wilhelmin on saatava levätä. Toivotaan, ettei uutta hyökkäystä tule tänä yönä.”
”Papitar, oletteko varma, ettei hän ole saanut myrkytystä?” kysyi eräs sisarista, hänellä oli pulska vartalo ja hänen kasvonsa olisivat voineet kuulua isoäidille, joka oli huolissaan lapsenlapsensa terveydestä.
”Kyllä, tarkistin hänen haavansa kolmeen kertaan ja vielä kerran maagisesti. Hän on vahingoittumaton, lukuun ottamatta vanhaa haavaa hänen kyljessään. Nyt, menkää. Huomenna meillä on tarpeeksi aikaa hänen kuntonsa tarkkailulle.”
Sen sanottuaan sisaret alkoivat purkautua ulos pienestä huoneesta, Milena viimeisenä. Vielä ennen kuin hän sulki oven hän vilkaisi Wilhelmiä, kuin varmistaakseen, että oli todella ollut oikeassa tuomionsa suhteen. Ilmeisesti tyytyväisenä siihen, mitä hän pystyi lukemaan Wilhelmin kasvoilta, hän sulki oven ja Wilhelm jäi yksin.
Hän ei kuitenkaan saanut unta. Liian paljon selittämättömiä asioita oli tapahtunut, liian paljon sellaista, jota hän oli pitnyt vain lasten pelotteluun tarkoitettuina tarinoina. Ja sitten eräs ajatus tuli hänen mieleensä: nämä naiset puhuivat myrkytyksestä? Tai sen mahdollisuudesta. Oliko mahdollista, että tällaista olisi voinut tapahtua ennenkin? Tiesivätkö Shallyan papittaret ja sisaret, mitä olivat kohdanneet? Mitä nämä olennot olivat oikein olleet?
Paljon kysymyksiä vailla vastauksia, mutta toisaalta, moniin noista kysymyksistä varmasti saataisiin vastaus aamun valjettua. Ehkä olisi mahdollista, että hänestä voisi olla luostarille jotakin hyötyä sillä aikaa kun hänen aseveljensä sotivat sotaansa aavikolla. Hän muisti kirjeen, jonka Milena oli hänelle antanut. Hän tutki sinettiä. Se oli suurmestarin itsensä sinetti, ei ritarikunnan, mikä tarkoitti, että kirjeessä oli jotakin, mikä oli tarkoitettu hänelle henkilökohtaisesti suoraan itseltään suurmestarilta.
Wilhelm mursi vahasinetin ja aukaisin kirjeen. Paperilta paljastui kauniilla ja huolellisella käsialalla kirjoitettu viesti.
Hän tutki käsialaa ja allekirjoitusta, joka kuului odotetusti suurmestarille itselleen. Kirjeessä luki seuraavaa:

”Hyvä Sir Wilhelm Herlieb.

Olen pahoillani haavoittumisestasi, sillä sinun kaltaisiasi miehiä tapaa aniharvoin. Oman pitkän urani aikana olen törmännyt vain muutamaan, jotka ovat osoittaneet todellista rohkeutta sellaisissa paikoissa kuin sinä osoitit tänä päivänä.
Ilman sinun panostasi, en usko, että olisimme voittaneet tänään. Me murskasimme villit pakanat ja heidän kirotut liittolaisensa. Osa meistä lähti takaa-ajoon ja vihollinen on nyt pakenemassa. Uuden vihollisen kohtaaminen oli minulle yllätys täällä, Arabian maassa, sillä kirotut maat ovat ylempänä. Uskon kuitenkin tämän uuden uhan olevan vain väliaikainen.
Aseveljesi toivovat sinun nopeaa paranemistasi, jotta pääset takaisin kiinni toimintaan, sillä he pelkäävät sinun taistelutaitojesi höllentyvän ja sinun tottuvan liialliseen ylellisyyteen sairasaikanasi. Tiedäthän, millaisia he ovat?
Jos Sigmar ja Shallya suovat sinun parantuvan haavoistasi, voisit käyttää asekättäsi hyödyksi Papitar Milenalle. Hän kertoi minulle ongelmastaan, ja uskon sinun olevan valmis ja halukas auttamaan häntä. Ehkä hän on jo kertonut ongelmastaan kun saat tämän kirjeen, mutta ellei ole, kysy häneltä, ja hän kertoo sinulle ykstityiskohdista tarkemmin.

Sinun

Sir Klaus Swizendorf.”

Wilhelm luki kirjeen vielä kahteen kertaan miettien, mitä oli taistelussa saavuttanut sellaista, mistä suurmestari häntä niin suuresti ylisti. Sitten hän muisti vaunut, jotka onnistuivat tuhoamaan osan pertuskayksiköstä, ja jotka melkein jyräsivät hänetkin. Hän muisti iskeneensä miekallaan johonkin väistäessään vaunuja, ja kuinka siitä oli syntynyt kauhea meteli vaunujen pysähtyessä äkkiä täydestä vauhdistaan.
Hän oli tuolloin ollut taistelukiihkon ja pelon sekaisessa tilassa, ja oli toiminut puhtaasti vaistojensa varassa, eikä ollut edes ajatellut, mitä oli tehnyt. Hän oli todennäköisesti pelastanut Rolfin ja monien muiden hengen teollaan, jotteivät vaunut olisi ottaneet kiinni pakenevia miehiä ja tappaneet heitä yksi kerrallaan.
Hän laski päänsä tyynylle miettiessään tätä. Sitten ongelma, joka Milenalla oli. Kirje vahvisti hänen epäilyjään siitä, että papitar tiesi, keitä hyökkääjät olivat olleet ja melko varmasti hän jakaisin tiedon myös hänen kanssaan aamun valjettua.
Ikkunasta verhojen takaa alkoi jo päivä sarastaa, vielä olisi muutama tunti siihen kun luostarissa alettaisiin jälleen työskennellä. Hänen olisi yritettävä saada unta, ennen kuin sisaret tulisivat huolehtimaan hänen tarpeistaan, syömisestä ja puhtaudesta.

Wilhelm heräsi siihen, kun ovi aukeni ja lämmin ilmavirta kytävältä tulvahti sisään. Milena astui huoneeseen ja mukanaan hänellä oli kaksi sisarta, joista toisella oli tarjotin, jolla oli aamiaista ja toisella oli kylmiä kääreitä, ilmeisesti tarkoituksenaan vilvoittaa Wilhelmiä aamuauringon paistaessa suoraan sisään ikkunasta.
”Huomenta”, Wilhelm sanoi teeskennelle pirteää. Hänestä tuntui kaikkea muuta kuin pirteältä, sillä hän oli pyörinyt koko yön sängyssään ja nähnyt painajaisia ja levottomia unia. Eräässä niistä Milena oli ollut viettelijätär, joka oli hiipinyt hänen vuoteeseensa lämmittämään häntä. He olivat nauttineet intohimoisesti toisistaan, Milenan kaunis vartalo oli taipunut notkeasti moniin asentoihin, joita Wilhelm ei tiennyt tietävänsäkään.
Rakastelun lopuksi heidän huulensa olivat sulautuneet yhteen ja Wilhelm oli maistanut veren suussaan. Hän oli unessa halunnut imeä jokaisen pisaran, jonka Milena hänelle tarjosi Tummassa suudelmassa.
Hän muisti hyvin tuon unen ja tunsi poskiensa kuumenevan punasta. Hän oli papitar! Papitar! Mistä nämä ajatukset tulivat hänen mieleensä, sitä hän ei osannut sanoa. Miten kummassa vampyyriuni oli eksynyt näiden lukuisten muiden unien joukkoon? Toisaalta, kun ajatteli, että hän oli todella kohdannut epäkuolleita, joiden olemassaoloon ei ollut aiemmin uskonut, ei ollut ihme, että hänen lapsuutensa kauhut heräsivät myös eloon hänen mielessään. Tosin vampyyrit olivat aina kiehtoneet häntä, enemmän kuin pelottaneet, vaikka sitäkin ne olivat samalla tehneet.
Mutta, että Shallyan papitar olisi epäkuollut verenimijä? Vai oliko se ollut jotakin, joka vain sopi mystiseen papittaren olemukseen, joka häntä veti puoleensa? Mutta ajatus verenimijästä oli naurettava, sillä mitä hän oli kuullut vampyyreista, nämä eivät pitäneet päivän valosta, ja tässä hän nyt oli, keskellä kirkasta aamuaurinkoa.
”Näytät miettiväiseltä ja nolostuneelta jostakin. Onko kaikki hyvin?” Milena kysyi.
Nopeasti hän pyrki poistamaan unen mielestään, samoin kuin syntiset ajatuksensakin papittaresta.
”Ei, arvon lady. Minä vain yllätyin kun saavuitte sisään niin yllättäen. Olin vielä aivan unessa.”
Milena hymyili vienoa hymyään. Hän vaikutti hyvin huvittuneelta, joka sopi huonosti hänen asemaansa papittarena. Wilhelmin ajatus papeista ja papittarista oli ollut siihen asti se, että he olivat tosikkoja ja hahmoja, joiden kanssa oli parempi olla vitsailematta. Rolf oli sellainen. Joskus Wilhelmistä oli tuntunut kuin miehellä ei olisi ollut huumorintajua ollenkaan. Toisaalta, kaikki ne kauhut, joita Rolf oli uransa aikana nähnyt, veti kyllä kenet tahansa ihmisen vakavaksi, vaikka olisi millainen klovni. Silti Wilhelmin kävi sääliksi Rolfia.
Milena sen sijaan tuntui osaavan nauttia elämästään, huolimatta siitä, että varmasti hänkin tiesi paljon sellaista, mikä ei juurikaan antanut aihetta nauruun. Ehkä miehet ja naiset vain käsittelivät näitä asioita eri tavoin. Ehkä naiset osasivat kaikesta huolimatta nähdä jotakin hyvääkin kaikessa siinä pahassa, jota heidän ympärillään oli. Tai ehkä kyse oli vain siitä, että Rolf oli erilainen luonteeltaan kuin Milena.
”Keskeytimmekö sitten jotakin?” hän kysyi, yhä huvittunut ilme kasvoillaan.
”Vain uneni, nukuin melko huonosti koko yön.”
”Hmm, vaikutatkin nuutuneelta. Valitettavasti sille en mahda mitään. Mutta sinun onkin nyt vain levättävä, jotta saat voimasi takaisin. Sisar Helga toi sinulle ruokaa, jotta saat kerättyä voimiasi. Sisar Sara toi sinulle viileitä pyyhkeitä, joilla hän voi pestä teidät.”
Wilhelm pani merkille, että Milenalla oli erilainen kaapu kuin edellisenä iltana, jolloin siihen oli kirjailtu paljon erilaisia koristuksia ja pyhiä symboleja, joiden merkitystä Wilhelm saattoi vain arvailla. Nyt Milenalla oli kokovalkoinen kaapu, jossa oli vain oikeassa sivustassa symboleja, jotka olivat kullattuja. Tässäkin kaavussa, kuten edellisessä oli huntu, joka kätki Milenan hiukset niin, ettei kokonaiskuvaa hänestä voinut saada selville.
”Ööh... voin kyllä peseytyä itsekin, en tarvitse apua siinä. Olen varma, että selviydyn siitä omatoimisesti.”
Sisar Helga oli isoäidin näköinen nainen, hieman pulska, jonka Wilhelm oli edellisenä yönä nähnyt vuoteensa reunalla. Sisar Sara taas näytti hyvin nuorelta, lähes lapselta kasvoiltaan. Hänellä oli kapea nenä ja korkea otsa, hänen olemuksensa ruskeasta kaavusta huolimatta kertoi hänen olevan aatelinen. Ylväs asento kertoi siitä. Hänen selkänsä piti ryhdin hyvin. Mutta hänen smaragdin vihreät silmänsä huokuivat lämpöä, mikä oli hyvin epätavallista korkeasyntyiselle lapselle. Ilmeisesti joku, joka oli kotoaan karannut, ja päättänyt muuttaa elämänsä suuntaa, ajatteli Wilhelm.
Lämmöstä huolimatta tytön silmissä, hänestä huokui epävarmuus. Ilmeisesti tämä ei ollut tottunut alastomiin miehiin, joita joutui pesemään. Punaiset läikät hänen poskillaan kertoivat myös tästä. Tämä oli yksi syy siihen, miksi Wilhelm halusi peseytyä itse. Toinen oli se, ettei hän ollut varma, pystyisikö itse olemaan ajattelematta nuorta naista muuna kuin hoitajanaan. Normaalisti hänellä ei olisi ollut vaikeuksia tällaisessa tilanteessa, mutta viime öinen levoton ja syntinen uni kummitteli vielä hänen mielessään liian tuoreena.
Mikä minua oikein vaivaa?
”Oletko varma, että selviät pesusta omatoimisesti? Jos olet nukkunut huonosti, ja se välikohtauskin vielä on varmasti vienyt voimiasi.”
Välikohtaus? Wilhelm mietti muistaen jälleen kerran unensa. Sitten toinen välikohtaus tuli hänen mieleensä, taistelu niitä olentoja vastaan, jotka olivat tunkeutuneet luostariin. Miten hän oli voinut unohtaa sen kokonaan? Samalla tulivat mieleen kirje, jonka Sir Klaus, suurmestari oli hänelle jättänyt, kuin myös hänen epäilynsä siitä, että Milena tiesi, keitä hyökkääjät olivat olleet.
”Öh... olen varma, että selviän. Se viime öinen taistelu ei ollut kovin paha. Olen ollut pahemmissakin tilanteissa ja silti selvinnyt niistä, arvon lady.”
Sisar Sara katsoi kiitollisena Wilhelmiä ja sitten kysyvänä papitarta ja vanhempaa sisarta. Papitar tutkaili hetken aikaa ritaria ja sitten nyökkäsi saralle hyväksyvästi. Tämä jätti pyyhkeet pöydälle, josta Wilhelm ne saisi helposti.
”Kun olet syönyt ja peseytynyt, soita kelloa, ja voimme keskustella tuon kirjeen sisällöstä, jonka oletkin jo ehtinyt avata. Olet varmaankin tutustunut sen sisältöön ja tiedät, että sinun miekkakädestäsi olisi minulle hyötyä toivuttuasi.”
”Luin kirjeen ja olen tietoinen, arvon lady. Liittyykö ongelmanne jollakin tavalla viimeöisiin hyökkääjiin?”
”Puhumme tästä paremmalla ajalla, nyt ei ole sopiva hetki. Kun olet valmis, soita kelloa, ja minä tulen luoksesi.”
Tämän sanottuaan hän viittasi kahta sisarta mukaansa. He kaikki poistuivat huoneesta ja Wilhelm alkoi aterioida ruokaa, joka hänelle oltiin tuotu. Hänellä oli suden nälkä, sillä paraneminen kulutti myös hänen voimiaan, kuten myös parantajiensa voimia.


2.Luku

Shallyan luostari, Keisarillinen konisaatio, Keisarillinen vuosi 1841.

”Sen jälkeen kun kolonisaatio perustettiin tänne, se ei ole nähnyt rauhan päivää”, Milena selosti Wilhelmille. ”Ongelmia ovat aiheuttanet arabialaiset barbaarit, lähinnä rosvojoukot, joilta olemme joutuneet suojautumaan lukuisia kertoja. Keisarikunnasta tänne on saapunut useita ritarikuntia levittämään Sigmarin uskoa ja karkoittamaan pahuutta. Epäkuolleiden tulo tälle alueelle on tapahtunut vasta lähiaikoina. Aiemmin me seurasimme uskollisesti paikallisia oppaita, jotka tunsivat alueet hyvin ja tiesivät, mitä paikkoja kannatti välttää ja mitä ei, mutta viime aikoina olemme saaneet huolestusttavia uutisia ritarikunnista, jotka lähettävät joukkojaan Kuolleiden Maahan, jonne meitä on ankarasti kielletty astumasta jalallamme. Kuitenkin joidenkin suurmestarien mielet on vallannut kullan ja rikkauksien himo, joista he ovat kuulleet oppailtamme. Toistuvasti tätä kieltoa on rikottu ja joukkoja on lähetetty pyramiidikaupunkeihin etsimään näitä rikkauksia. Vain harvat ovat palanneet noilta retkiltä, ja ne jotka ovat, ovat usein miten olleet palatessaan hulluja. Siinä maassa virtaa paha voima vuolaana, voin tuntea sen tänne saakka, vaikka välimatkaa on satoja peninkulmia.
Meille on kerrottu, että tuon maan häiritseminen on kuin häiritsisi tyyntä laguunia, jonka syvyyksissä odottaa kuolema.”
Milena piti tauon antaen sanojens vaikuttaa Wilhelmille mahdollisten typerien ajatusten pois pyyhkimiseksi.
”Henkilökohtaisesti uskon jonkin pahan heränneen tuossa maassa ja alkaneen hivuttautua kohti etelää. Yhä useammin ritarit sanovat palatessaan kohdanneensa sekä ihmisrosvoja, että myös näitä epäkuolleita olentoja.”
”Ne viimeöiset... olivatko ne jotakin Kuolleiden Maassa eläviä olentoja?”
”Eivät. Ne ovat varsinainen ongelma, johon tarvitsen apuanne, mikäli olette todella halukas auttamaan.”
Wilhelm nyökkäsi. ”Teen mitä voin auttaakseni luostaria.”
”Tällä teolla ette auttaisi ainoastaan luostaria, vaan myös koko kolonisaatiota, mikäli se vain on mahdollista. Tietenkään teidän ei tarvitse kohdata tätä yksin, vaan saatte mukaanne vartioston, joka auttaa teitä tarpeen mukaan.
Hautojen Kuninkaiden ja -Kuningattarien joukot eivät ainakaan vielä ole tehneet mitään päästäkseen kolonisaation sisäpuolelle. Ne harvat hulluksi menneet ritarit kertoivat kaikki tarinaa ikuisesti vaeltavista ei kuolleista ruumiista, jotka eivät kaihda päivän valoa, eivätkä tarvitse unta yöllä, kuten kuolevaiset. Nämä samaiset ritarit kertoivat kaikki myös tarinaa valtavista joukoista, joita riitti silmänkantamattomiin. Mikäli tämä pitää paikkansa, pienikin joukko noita olentoja voisi voittaa tämän kolonisaation ja tuhota sen maan tasalle. Näin ei kuitenkaan ole vielä käynyt.
Mutta ongelmani liittyy tällä hetkellä niihin kauhuihin, jotka kulkevat muurien sisäpuolella, näkymättömissä, kuten nämä kannibaalit, jotka eilen illalla hyökkäsivät kimppuumme.”
”Kannibaalit? Ne siis olivat ihmisiä?”
”Ne olivat ihmisiä, kannibaaleja, raadonsyöjiä, tai vain varjoja siitä, mitä olivat joskus olleet. Ihmisiä, kyllä, mutta he olivat jättäneet ihmisyytensä taakseen jo kauan sitten ja omaksuneet pedon sydämen. Tämä oli jo kolmas hyökkäys tässä kuussa pelkästään luostaria vastaan. Syytä tähän ei tiedetä, eikä sitä, mistä nämä olennot oikein ovat tulleet. Uskomuksen mukaan nämä ovat kannibaalien jälkeläisiä, ihmisten, jotka oppivat syömään ihmislihaa, kun mitään muuta ruokaa ei ollut tarjolla.
Kaikki alkoi siitä, kun kolonisaatiossa oli aika, jolloin ruokakuljetuksia ei saatu toimitettua perille Keisarikunnasta tänne. Aavikko itsessään pitää sisällään melko vähän mitään syötäväksi kelpaavaa, ellei löydä laguunia tai muuta vettä sisällään pitävää aluetta jostakin, jonka varrella saattaa kasvaa jotakin syötäväksi kelpaavaa. Me olemme meren rannalla ja kuten voitte nähdä, täällä voimme omatoimisestikin kasvattaa viljaa ja paimentaa karjaa. Tämä kuitenkin on raskasta ja vaikeaa näissä olosuhteissa, sillä meren vesi ei ole juomakelpoista. Alkemistimme ovat löytäneet tavan tislata suolan pois vedestä, mutta sittenkään juotavaksi kelpaavaa vettä ei saada tuotetuksi riittävästi. Karja tarvitsee vettä paljon, emmekä siksi voi kasvattaa niitä kovinkaan paljoa, sillä muuten osa asukkaista jäisi vettä vaille. Karjasta saatava ravinto ei siis mitenkään riitä kaikille kolonisaatiossa eläville. Tämän vuoksi olemme yhä riippuvaisia pohjoisesta tulevista kuljetuksista.
15 vuotta sitten nääntymiskuolema odotti monia, ja se olikin useiden ihmisten kohtalo tuona vuonna. Karja, jonka toimme mukanamme oli matkan aikana sairastunut, ja suurin osa niistä kuoli jo matkalla tänne, vain muutamia lehmiä ja vuohia onnistuttiin pelastamaan taudilta. Tuolloin olimme varmoja, että joudumme hylkäämään juuri perustetun kolonisaation ja palaamaan takaisin Keisarikuntaan, mutta niin ei käynyt. Tällaisia aikoja oli aluksi useampanakin vuonna, ja me kuulimme, että jotkut ihmiset olivat löytäneet uuden keinon selviytyä nälästä. Olimme aluksi hyvillämme tiedosta, kunnes saimme kuulla, mikä se oli. Ruumiin syönti, kannibalismi. Tätä harjoittivat jotkut ylhäisimmistä asukkaistamme, jotka olivat luulleet löytäneensä myös tien säästää muutenkin ruokakustannuksissa, jotka täällä olivat melkoiset, sillä ruoka tuli kaukaa. Tuohon aikaan välimme Arabian kanssa eivät olleet sen paremmat kuin ne ovat nytkään. He näkivät meidät uhkana, joten heiltä oli turha yrittää pyytää ruoka-apua. Paljolti tämä johtui 1300-luvulla tehdyistä retkistä, joiden tarkoituksena oli käännyttää pakanat Keisarikunnan uskontoihin.
Luonnollisesti ne noitametsästäjät, jotka täällä olivat, alkoivat järjestelmällisesti etsiä näitä kannibaaleja, joista suinkaan kaikki eivät olleet paljastaneet itseään. Ne, jotka olivat, oltiin poltettu armotta roviolla tai ripustettu muureille roikkumaan pää alaspäin muistutukseksi muille, mitä seuraa jumalan pilkasta ja pahuuden vaalimisesta.
Nyt, vuosia myöhemmin meillä on yhä sama ongelma, mutta se on hyvin vaiettu. Ylhäiset yhä harrastavat kannibalismia, ja monia vielä sairaampia asioita, joita en välitä sanoa ääneen. Pääasiassa he käyttävät vangeiksi saamiaan arabeja, tämän olettamuksen puolesta puhuvat tarinat heidän keskuudessaan, mutta myös alempisyntyisiä omia kansalaisia epäillään joutuneen kannibalismin uhreiksi.”
Wilhelm kuunteli tätä kaikkea inhon vallassa ja voi pahoin. Hän oli siis ollut tekemisissä raadonsyöjien kanssa. Hänelle tuli halu pestä itsensä uudelleen.
Papitar jatkoi kertomustaan: ”Nämä, jotka kimppuumme hyökkäsivät tuskin olivat aristokraatteja, mutta heidän jälkeläisiään ne kyllä saattoivat hyvinkin olla, kuten henkilökohtaisesti uskon niiden olleen. Olen ollut mukana synnytyksessä, jossa saatoin maailmaan lapsen, joka näytti mielestäni erikoiselta. Se ei muistuttanut kumpaakaan vanhemmistaan, paitsi hampailtaan, jollaiset hänen isällään oli. Ne olivat erilaiset kuin tavallisilla ihmisillä, terävämmät. Lapsen iho oli kalpea, kuin lapsi olisi ollut jo kuollut, mutta se oli yhä hengissä, ja voi hyvin. Se oli kaikin puolin terve. Ihmettelin tätä silloin, mutta en sanonut mitään. Silloin ajattelin myös Kaaoksen vaikuttavan maailmaan, mutta nyt en ole enää varma, oliko kyseessa Kaaoksen mutaatio vai jonkin muun aikaan saama muutos.
Ehkä jopa kannibalismilla on pitkän ajan kuluessa vaikutusensa ihmiseen. Joka tapauksessa, viime aikoina näitä raadonsyöjiä on ollut enemmänkin, ne ovat tehneet hyökkäyksiä kaikkialle kolonisaatioon. Ritarit ja vartiostot ovat yrittäneet etsiä niitä koloistaan, mutta toistaiseksi ne olivat onnistuneet piilottamaan itsensä.
Lukuisia viattomia ihmisiä on joutunut niiden saaliiksi viime aikoina, ja minusta tuntuu kuin olisimme suuressa karjatarhassa olevaa karjaa, joka vain odottaa sitä, kenet valitaan seuraavaksi teuraalle.
Olen nähnyt itse joitakin kannibalismin uhreja. Joitakin heistä oli alettu syödä heidän vielä ollessa elossa. Tästä kertoivat kamppailun jäljet heissä. Katkenneet kynnet maassa. Jotkut uhreista eivät ole olleet sylivauvaa vanhempia, näiltä oli leikattu raa'asti pääkoppa auki ja heidän aivonsa oli joko irrotettu päästä kokonaan tai osittain syötyjä niin, että osa niistä oli yhä pääkopan sisällä.
Monia muitakin vastaavia tapahtumia olen nähnyt omin silmin, mutta uskon sinun ymmärtävän sen raakuuden, jota he käyttävät täyttääkseen veren ja ihmislihan himonsa.”
Oksennuksen ja pahoinvoinnin partaalla Wilhelm nyökkäsi. Hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja hyvin vakaviksi, ei kuitenkaan pelosta vaan pahoinvoinnista mielikuvien täyttäessä hänen päänsä.
”Viime aikoina hyökkäykset ovat lisääntyneet ja olen huomannut, että ne ovat myös järjestelmällisempiä kuin aikaisemmin. Olen tavannut erään vartijan, joka ryöstettiin kotoaan. Hän kertoi, kuinka hänet oltiin viety maan alle. Tämän kolonisaation alla kulkee laaja viemäriverkosto, joka on yhteydessä mereen. Vartija vahvisti, että raadonsyöjillä oli pesä, sellaiseksi hän sitä luonnehti, viemäriverkostoissa. Hän myös kertoi nähneensä niiden oletetun johtajan vilaukselta. Se oli suurikokoisempi kuin muut raadonsyöjät ja sitä kutsuttiin Viemärikuninkaaksi.
Mikäli vartijan tarina pitää paikkansa ja tämä Viemärikuningas on todella olemassa, haluaisin teidän etsivän hänet ja lopettavan hänen olemassaolonsa. Kuten jo sanoin, saatte mukaanne vartioston, jotka toimivat minun alaisuudessani. He palvelevat sinua hyvin.” Papitar vaikeni ja jäi odottamaan Wilhelmin vastausta. Kun hän ei vastannut, papitar esitti kysymyksen uudelleen.
”Mitä sanotte, otatteko tehtävän vastaan? Mikäli teette sen, saisitte avokätisen korvauksen vaivoistanne. Mutta aina on mahdollista, että se mitä tulette lopulta löytämään, on vain oma kuolemanne.”
”Heti huomenna aion matkata viemäreihin ja puhdistaa sen pahuudesta!” Wilhelm vastasi päättäväisesti edes harkitsematta asiaa sen enempää.
”Ei! Ette ole vielä kyllin vahva siihen.”
”Väärin, arvon lady. Olen parantunut haavoistani.”
”Hyvä on”, papitar sanoi tutkailtaan hetken aikaa Wilhelmin päättäväisiä kasvoja. Hän huokaisi. ”Mikäli aiotte mennä jo huomenna viemäreihin, järjestän vartioston jo tänään valmiiksi.”

Seuraavana aamuna auringon noustua Wilhelm oli jo jalkeilla. Hän puki päälleen vaatteitaan. Hänen kyljessään olevat haavat pistelivät jonkin verran, mutta toistaiseksi ne eivät olleet aiheuttaneet muuta vaivaa hänelle. Papitar oli tehnyt kaiken, mikä oli hänen tehtävissään ollut, jotta haavoista olisi mahdollisimman vähän vaivaa ritarille.
Hän vyötti miekkansa lantiolleen ja veti nahkaiset taisteluhansikkaat käsiinsä. Kypärää hänellä ei ollut, eikä kilpeä tai muutakaan haarniskaa. Ne hän joutuisi ostamaan sepän pajasta, mikäli sellaista täältä löytyisi.
Ovelta kuului hiljainen koputus. ”Sisään!” Wilhelm huusi. Tulija oli sisar Sara. Hänellä oli mukanaan tarjotin, jolla oli ruokaa.
”Herrani, oletteko jo lähdössä? Papitar luuli teidän lähtevän vasta päivällä.”
”Mitä nopeammin lähden matkaan, sitä nopeammin kolonisaatio saa rauhan.” Sisar Sara niiasi ja laittoi ruoka-astian puiselle pöydälle sängyn viereen. Hän kiiruhti pois huoneesta, mutta Wilhelm pysäytti hänet.
”Odota. Miksi sinä olet täällä luostarissa?”
”En ymmärrä, mitä herrani tarkoittaa? Olen yksi Shallyan sisarista.” Tämän Sara sanoi välttelevästi ilmeisen ymmärtäväisenä siitä, mitä Wilhelm todella tarkoitti.
”Ymmärrän sen, sisar”, Wilhelm sanoi hymyillen tytölle huvittuneena. ”Mutta sinä et aina ole ollut yksi sisarista. Olet joskus kuulunut ylempään luokkaan. Miksi pakenit pois siitä elämästä, joka olisi voinut tarjota sinulle kaiken, mitä voit vain toivoa?” Wilhelm hämmentyi ja hymy hänen kasvoiltaan hävisi hänen nähdessään tuskan vilahtavan tytön silmissä. Oliko hän sittenkin loukannut tyttöä, kenties repinyt auki haavoja, jotka olisivat jo olleet parantumassa?
”Arvon lady, en tarkoittanut loukata teitä. Antakaa anteeksi röyhkeyteni ja tietämättömyyteni”, hän sanoi kumartaen tytölle arvokkaasti.
”Se on pitkä tarina, kuinka päädyin tänne... Haluattko todella kuulla siitä?”
Wilhelm nyökkäsi.
”Kuten sanoin, se on pitkä tarina, mutta lyhyesti, jotta ette saisi väärää kuvaa minusta, sanon, etten ole karannut etsiäkseni seikkailuja tai jonkinlaista sisältöä elämääni. Ei, se ei ollut pakoni syy, vaan se, mistä papitar jo teille mainitsikin. Osa ylimystöstä syyllistyi kannibalismiin. Minä olin yksi niistä, joiden kautta Milena asiasta tietää. Minun vanhempani olivat eräitä näistä ihmisistä. Heidän verenhimonsa sai heistä lopulta vallan ja teki heistä petoja. Päivisin he olivat kuin kaikki muut ihmiset, mutta öisin he etsivät ihmislihaa. He jopa syöttivät sitä minulle, joten olen kai silloin yksi niistä. Olin kuitenkin jo sen verran vanha, että tiesin tappamisen olevan väärin. Eräänä yönä näin heidän tappavan miehen ja alkavan paloitella häntä kuin mies olisi ollut teurastettu eläin, jota metsästäjät nylkivät.
Se oli yö, jolloin minulle valkeni se, miten meillä oli varaa kaikkein kalliimpiin paisteihin ja ruokiin, mitä vain lihasta pystyttiin valmistamaan. Ymmärrätte varmaan, kuinka peloissani olin saatuani tietää vanhempieni todellisen luonteen.”
Tytön silmiin tulvahtivat tuskan kyyneleet ja Wilhelm halasi tyttöä, joka nyyhkytti vasten hänen rintakehäänsä. Hän silitti tytön selkää ja piti tätä sylissään lohduttaen. Kun lopulta tytön itku loppui, tämä katsoi Wilhelmiä silmiin.
”Älä pelkää, otan selvää tästä Viemärikuninkaasta ja hänen ylhäisistä kätyreistään. Onko jotakin muuta, mitä haluat lisätä? Mistä minun olisi hyvä tietää?” Tyttö pohti asiaa hetken.
”On. Älä luota ylimystöön, älä keneenkään, lukuun ottamatta niitä, jotka kuuluvat papistoon, joko Shallyan, Sigmarin tai Ulricin papistoon. Ja ritareiden uskon myös olevan poikkeus tässä säännössä. Mutta kaikki paikalliset ylhäiset voivat olla uhka sinulle. Minun perheeni on ainakin myynyt ihmislihaa muillekin perheille, ja he ovat ruokailleet luonamme ja näin syyllistyneet joko tarkoituksella tai tietämättään kannibalismiin. Tämä on myös yksi niistä syistä, miksi he ovat arvostetuimpia kauppiaita näillä seuduilla ja kolonisaation aristokraattisessa arvoasteikossa melko ylhäällä. Heillä on paljon vaikutusvaltaa täällä, mikä on kai suurin syy, miksi teidän on hyvä varoa aristokraatteja.
Uskon sellaisella luonnonvastaisella toiminnalla olevan vaikutusta ihmisiin, jotka niin käyttäytyvät, ja papitar Milena sanoo todistaneensa epämuodostuneiden lasten syntymistä ja kummallisia muutoksia, joita joissakin ihmisissä on tapahtunut viimeiden vajaan 20 vuoden aikana.”
”Hyvä on. Olen varovainen. Ja olen pahoillani puolestanne, lady Sara. Lupaan yrittää tehdä tästä hulluudesta lopun.”

Vartiosto koostui yhteensä kymmenestä vahvasta miehestä. Osa heistä oli sonnustautunut miekan ja kilven kanssa, sekä kevyen haarniskan kanssa. Joillakin oli kypärät päidensä suojina. Heidän johtajansa oli kersantti Hans Byar. Kersantti Byar oli kookas mies, mutta suhteellisen nuori. Hänen viiksensä tekivät hänestä vanhemman näköisen kuin hän Wilhelmin mielestä oikeasti oli. Hänellä oli nuoren miehen silmät, jotka olivat terävät ja tarkat ja tarkkailivat alati ympäristöään merkiten varmasti kaiken muistiin. Hänellä oli uniformu, jossa oli Averlandin maakunnan värit. Joillakin miehistä oli toisten maakuntien värejä, Ostermarkin, Stirlandin ja Middenlandin värejä uniformuissaan.
Wilhelm epäili miesten olevan eri ritarikuntien palveluksessa, tai ainakin he olivat olleet ennen jäämistään kolonisaatioon. Täällä, kaukana kotoa eri maakuntien erimielisyyksillä ei ollut juurikaan väliä, ja kaikki maakunnat vetivät yhtä köyttä, mikä oli järkevää. Kunpa tämä sama veljellinen ilmapiiri olisi kotona Keisarikunnassakin, Wilhelm ajatteli. Middenland, joka oli pohjoisin maakunta näistä maakunnista, oli myös kuuluisa barbaariuskonnostaan, joka uskoi susijumala Ulriciin Sigmarin sijaan. Se vahvisti Wilhelmille, että täällä oli myös Valkoisen suden ritareita.
Juuri nyt uskonnollissillakaan erimielisyyksillä ei ollut väliä. Heillä kaikilla oli samat tavoitteet, surmata Viemärikuningas, mikä tai kuka hän tai se sitten olikin.
Wilhelm oli kuin olikin löytänyt kolonisaatiosta mainion kääpiösepän, jolla oli ollut haarniskoja ja kilpiä joka lähtöön. Tosin hänen rahavaransa estivät häntä ostamasta parhaita haarniskoita ja kilpiä, joita oli tarjolla, mutta tarpeeksi hyvät suojukset hän onnistui mielestään kuitenkin hankkimaan matkaa ajatellen. Hän ei ollut aivan varma, mitä hänellä oli vastassa, mutta mikäli raadonsyöjät olivat sellaisia kuin ne olivat olleet sinä yönä kun ne olivat hyökänneet luostariin, ne olisivat suhteellisen helposti voitettavissa.
”Sir Wilhelm, olemmeko valmiita lähtöön?” Kersantti kysyi.
”Kyllä, kersantti. Kuinka monella on mukanaan ampuma-aseita?”
”Luulin, etteivät teikäläiset välitä sellaisista”, kersantti Byar sanoi yllättyneenä. Wilhelm ei pitänytkään sellaisista aseista kovinkaan paljoa, vaikka olikin insinöörisuvun jälkeläinen. Hän, kuten niin monet muutkin ritarit halveksivat pelkurimaisia ampuma-aseita, mutta hän ainakin oli valmis myöntämään niiden mukanaan tuoman taktisen puolen, jolla vihollinen saatettiin ajaa pakosalle jo ennen kuin varsinaista kontaktia sen kanssa tarvitsi edes ottaa.
”Se on totta, etten itse mielelläni moista asetta käytä, mutta olisin kuitenkin kiitollinen parista varsijousesta tai tavallisesta jousesta, joilla voi pudottaa mahdollisia vartioita jo pidemmän matkan päästä. Olen saanut sen käsityksen, että raadonsyöjillä on käytössään jonkinlaista myrkkyä?”
”Se pitää paikkansa. En osaa sanoa, mitä se on, mutta sen verran tiedän, että se on tappavaa. Mikäli suojuksesi pettävät, olet lähes takuuvarmasti kuoleman oma. Vain vahvimmat voivat edes teoriassa selvitä sellaisesta myrkkyhyökkäyksestä. Ajattelin ottaa vapauden käsiini ja hankkia muutamille aseita, joilla välttää lähitaisteluita mahdollisimman pitkään.”
Wilhelm hymyili. ”Teitte viisaasti ajatellessanne asian noin, kersantti. Entä, onko meillä karttaa viemäristöstä?”
Miehet katsoivat toisiinsa kysyvinä. Lopulta kersantti vastasi: ”Ei, sir. Meillä ei ole karttaa, koska lyhyellä varoitusajalla emme onnistuneet sellaista mistään saamaan. Mikäli haluatte, me voimme siirtää viemäreihin menoa siihen saakka, kunnes saamme jostakin kartan tai jonkun, joka tuntee viemärit.”
”Ymmärtääkseni nämä viemärit ovat suoraan kolonisaation alapuolella?” Kersantti nyökkäsi, joskin hieman epävarmana. Wilhelm jatkoi päätelmäänsä: ”Se tarkoittaa, että olemme kolonisaation alueella koko ajan.” Jälleen kerran kersantti nyökkäsi. ”Eli, eksymisen vaaraa tuskin on, sillä me voimme nousta aina takaisin maan pinnalle toisesta viemärisisäänkäynnistä, eikö?”
”Hyvin ajateltu, sir. Tuo on aivan totta. Mikäli tilanne alhaalla käy liian tukalaksi, voimme paeta viemärisisäänkäynnistä ulos. Niitä on kaikkialla kolonisaation alueella.”
”Hyvä on. Toivon vain, että päätelmäni toimii myös käytännössä. Mistä me käymme sisään?”
”Menemme sisään meren puolelta. Sen sanotaan olevan järkevin sisäänkäynti, sillä sieltä sisään meneminen on epätodennäköisintä. Mikäli tuolla alhaalla on raadonsyöjiä, ne tuskin odottavat hyökkäystä meren puolelta, sillä usein miten se on vain reitti ulos viemäreistä.”
Wilhelm nyökkäsi ja joukkio lähti kohti satama-aluetta.

no huhhu, tallainen kauhutarina.Ihmettelen vain miksei alueen ihmiset tai ritarijärjestöt menneet joukolla viemäreihin ja puhdistanneet niitä, kyllä niillä joukkoja olisi ollut.

hyvä tarina

Loistava tarina. Pari kirjoitusvirhettä löytyi, mutta eivät ne lukua haitannut. Lisää vaan tulemaan.

Heretic kirjoitti:no huhhu, tallainen kauhutarina.Ihmettelen vain miksei alueen ihmiset tai ritarijärjestöt menneet joukolla viemäreihin ja puhdistanneet niitä, kyllä niillä joukkoja olisi ollut.

hyvä tarina

Kaikki ei tiennyt että ghouleja on siellä. Osa ihmisistä oli niitä ghouleja juuri ;=).

Jouduin puolittamaan tekstiä saadakseni sen mahtumaan kokonaan, nyt mukana on edellisestä uupumaan jäänyttä tarinaa, mikäli joku ihmetteli, miksi se loppui niin yhtäkkiä. Huomasin tämän vasta äskettäin, pahoittelen tapahtunutta.

Satamassa haisi pilaantuneelle kalalle, lokeille ja merelle. Tuulen vire toi myös tullessaan joidenkin mausteiden tuoksuja, kuten kaardemumman, kanelin ja erinäisten yrttien tuoksuja, joita Wilhelm ei osannut nimetä.
Wilhelmin oli pidäteltävä hengitystään, jottei oksentaisi heidän ohittaessaan erään tynnyrin, joka oli täynnä kalan perkeitä. Täällä oli ilmeisesti paikka, jossa kalat käsiteltiin ennen kuin ne laitettiin aamuisin torille myyntiin.
Koko rantaviivaa peitti suuri laituri, johon olivat laskeneet ankkurinsa monet laivat. Osa näistä olivat Keisarikunnasta, osa oli kääpiöiden laivoja Barak-Varrista, osa bretonnialaisia, ja ellei Wilhelm pahasti erehtynyt, olivat kevyimmät ja jouhevimmat laivat suurhaltioiden laivoja.
”Onko täällä haltioitakin?” Wilhelm kysyi Hansilta.
”Täällä on kaikkea, jopa haltioita Suuren meren takaa. Kolonisaatio on ikään kuin turvasatama sivistyneille roduille, täällä eivät edes Vanhemmat Rodut kiistele keskenään, kuten voisivat tehdä toisaalla. En osaa sanoa mistä se johtuu. Se on kuin kirjoittamaton sääntö, jota kaikki noudattavat.
Usko tai älä, niin olen tavannut täällä jopa vihernahkoja, hiisejä ja örkkejä. Ja jopa ne noudattavat tätä sääntöä jostakin syystä.”
”Käyvätkö vihernahatkin kauppaa? Kuka kävisi kauppaa niiden kanssa? Eivät ainakaan kääpiöt tai haltiat.”
”Ihmiset ja jätit, joita tapaa myös täällä. Arabit ainakin käyvät kauppaa joidenkin vihernahka-klaanien kanssa, ja jätit myyvät palveluitaan eniten tarjoavalle. Niitä käytetään usein henkivartijoina, olen nähnyt aateleita, joilla on yksi tai kaksi jättiä henkivartijoinaan. Tiedä sitten, kuinka luotettavia ovat siinä puuhassa, mutta ainakin tehokkaita ne ovat, siitä olen varma. Miksei siis örkitkin voisi palkata itselleen jättejä täältä?”
Wilhelmin päähän tuli ajatus. Hän oli kuullut jättien syövän ihmislihaa, tai lähes minkä tahansa olennon lihaa. Olisiko mahdollista, että nämä kyseiset aateliset olisivat todellisuudessa olleet kannibaaleja?
Tuon ajatuksen hän kuitenkin piti itsellään. Hän ei ollut varma, mitä kersantti tiesi kannibalismista, jota täkäläisten aatelien väitettiin harjoittavan, mutta hän epäili, ettei ollut hyvä ajatus lietsoa epävarmuutta ja epäilystä näiden miesten sydämiin, varsinkaan kun hänen oma henkensä saattoi riippua heidän avustaan.
”Yksi tuollainen jätti voisi saada ihmeitä aikaan tuolla alhaalla”, sanoi yksi miehistä. Hänellä oli omituinen korostus puheessaan. Wilhelm ei ollut varma, mutta hän epäili miehen olevan tilealainen.
”Mikäli olet valmis ottamaan sen riskin, että kannibaalin sijaan päädytkin jätin pataan, niin ole hyvä vain ja palkkaa sellainen, mutta tee se sitten omalla vastuullasi, Gruger”, kersantti sätti alaistaan.
Gruger mutisi jotakin, mistä Wilhelm ei saanut selvää ja vaikeni sitten muiden miesten kovan tuijotuksen ja pilkan alla.
He tulivat laiturille, joka näytti tällä kohden aivan samalta kuin muualtakin, eikä Wilhelmin silmin katsottuna mistään voinut päätellä, että juuri tässä kohdassa olisi ollut viemärin ulosmenoaukko. Hans Byar oli kuitenkin ilmeisesti vieraillut tällä luukulla ennenkin, sillä hän meni tottuneesti suoraan kätketylle luukulle. Se oli piilotettu laiturin alle, ja laiturissa oli luukku, jonka alta kansi paljastui.
”No niin, tässä se nyt sitten olisi. Teidän jälkeen, sir”, kersantti sanoi ja osoitti aukkoa Wilhelm katsoi epäröiden aukkoa ja mietti, mitä alhaalla olisi vastassa. Sitten hän nyökkäsi ja astui aukolle ja alkoi tikkaita pitkin kavuta alas.
Hänen jälkeensä tuli Gruger, joka kantoi varsijousta selässään ja kupeellaan miekkaa. Hänellä oli ruskea takki, musta huivi ja pitkät tummat hiukset, jotka ylsivät puoleen selkään saakka. Hänellä oli mustat viikset, jotka olivat vasta käsitellyt.
Takin kätköissä Wilhelm näki vilauksen koristellusta tikarista, mikä kertoi hänelle miehen olevan hyvin varustautunut tähän matkaan. Sitten tulivat miehet, joilla oli miekat ja kilvet aseinaan, he olivat ammattisotilaita, toisin kuin Gruger. Heitä oli kaksi. Heidän perässään tulivat miehet, joilla oli keihäät ja kilvet aseinaan. Heitä taas oli neljä miestä. Sitten tulivat jousimiehet, joita oli kaksi sekä viimeisenä tuli Hans, joka sulki kannen. Kaikki olivat nyt sisällä ja saivat tehdä parhaansa tottuakseen löyhkään, joka viemärissä oli.
Rotat vilistivät heidän jaloissaan.
”Henrik, valoa!” Hans komensi yhtä ammattisotilasta ja tämä yhdessä kahden muun miehen kanssa sytyttivät soihdut.
Middenlandista olleet jousimiehet ottivat johdon. He kulkivat edellä tarkkaillen kaikkia mahdollisia ääniä, joita pimeydestä kuului. Gruger kulki käsi takkinsa sisällä, epäilemättä käsi tikarinsa kahvalla, Wilhelm ajatteli.
Hans ja Wilhelm kulkivat muun joukon kärjessä. Ostermarkista, Stirlandista ja Averlandista olleet keihänmiehet kulkivat heidän takanaan varmistaen heidän selustaansa. Hansin ja Wilhelmin sivulla kulkivat miekkamiehet valmiina syöksymään eteenpäin vaaran uhatessa. He tarkastivat kaikki sivutunnelit, joita heidän reitillään oli ennen kuin kersantti ja ritari kulkivat niiden ohi. Yleensä jousimiehet olivat ne jo tarkistaneet ennen kuin heidän joukkonsa niiden kohdalle saapui, mutta varmistus ei ollut pahasta. Tilanne saattoi muuttua äkkiä, sillä Wilhelm ei tuntenut käytäviä ollenkaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka löytää tämä pesä, josta kaapattu vartija oli puhunut. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa oli edetä järjestelämällisesti käytävä kerrallaan, mutta nyt kun hän oli viemäreissä, hän totesi sen olevan mahdotonta. Kaikki risteykset olivat toistensa kopioita, tunneleita kulki ristiin rastiin ja suunnan menettäminen oli aivan liian helppoa täällä. Käytävä, jota pitkin he olivat kulkeneet, oli valaistu osittain soihduilla, joten miesten ei tarvinnut käyttää omia soihtuja osalla matkaa.
Käytävä oli pitkä ja se oli tehnyt jo lukuisia mutkia, jotta Wilhelm ei ollut enää aivan varma, oliko sittenkään enää sillä käytävällä, jota pitkin oli alunperin alkanut kulkea. Hän luki tämän ajatuksen myös muiden miesten kasvoilta. Myös he vaikuttivat olevan yllättyneitä siitä, kuinka laaja viemäriverkosto todellisuudessa oli.
Äkkiä edestä kuului askelia, toinen jousiampujista palasi. ”Sir, luulen, että teidän olisi hyvä nähdä tämä”, hän sanoi hengästyneellä ja hämmästyneellä äänellä.
Kun he tulivat toisen jousiampujan luo, he näkivät, mitä he olivat onnistuneet löytämään. Se oli suolistettu ihminen. Nainen, Wilhelm huomasi. Häneltä puuttui ruumiinosia, Wilhelm ei ollut asiantuntija ihmisen kehonosien tuntemuksessa, mutta hän saattoi lyödä vaikka vetoa, että naiselta puuttui sisäelimiä.
Kurt, pitkä ja vaaleahiuksinen jousimies kapeine lommoposkineen vahvisti vahvisti Wilhelmin epäilyt.
”Naiselta puuttuu sydän, sekä maksa kokonaan, osa hänen keuhkoistaan on myös poissa. Olen metsästäjä, ja tunnen hyvin eläinten anatomian. Sitä kautta olen myös tutustunut jonkin verran ihmisten anatomiaan”, hän sanoi Wilhelmin ihmettelevän katseen nähdessään. Hän nyökkäsi hyväksyvästi. Hän ei ollut ajatellut, että Middenlandin miehet olivat metsästäjiä. Mitä he täällä tekivät, oli arvoitus hänelle, sillä niissä synkissä pohjoisissa metsissä varmasti riitti riistaa heille, jottei heidän olisi tarvinnut tulla kuivalle aavikolle etsimään sitä. Toisaalta, jos he olivat matkanneet ritareiden kanssa, heidän jäljitystaidoistaan saattoi hyvinkin olla hyötyä myös täällä.
”Kuinka vanha?”
”Hajusta ja mätänemisen asteesta päätellen sanoisin, että ruumis on ollut täällä vajaan viikon. Tosin kosteus nopeuttaa mätänemistä, joten voi olla, ettei aikaa ole kulunut niinkään kauaa, mutta kuka tietää.”
”Mikseivät ne ole ottaneet koko ruumista pesäänsä, miksi vain tietyt osat?” Wilhelm ihmetteli tutkiessaan muuta eriskummallista ruumiissa.
”Vaikea sanoa, ehkä nämä osat olivat parhaita paloja”, Gruger sanoi ja kohautti sitten olkapäitään kersantin mulkaistessa häntä. Hän ja kersantti eivät tulleet toimeen ja Wilhelm ihmetteli, miksi mies oli edes mukana heidän matkassaan. Hän oli selvästi palkkionmetsästäjä, ei tavallinen rivisotilas ja toistaiseksi hän ei ollut loistanut tiedoillaan tai älyllään pätkääkään. Wilhelm toivoi miehestä olevan hyötyä viimeistään silloin kuin taistelun aika koittaisi. Miehen varsijousi kuitenkin oli hyvä lisä heidän varustukseensa. Siinä oli tarvittavaa tehoa, jolla raadonsyöjän saa hengiltä, tämän Wilhelm tiesi kohtaamisestaan noiden olentojen kanssa.
”Tämä on outoa”, Kurt ihmetteli kumartuen lähemmäs ruumista. Kalman pistävän terävä haju ei tuntunut metsästäjää juurikaan haittaavan.
”Mitä?” Wilhelm kysyi pysytellen suosiolla etäämmällä haisevasta raadosta.
”Naisen kurkku on kuin purtu auki. Ikään kuin sen olisi tehnyt jokin hyvin voimakas eläin.”
”Eivätkö nämä kannibaalit ole eläimiä? Käsittääkseni ne olisivat voineet saada aikaan jotakin tuollaista hampaillaan.”
”Kyllä, se on mahdollista. Mutta tässä näkyy hampaanjäljet. Ette näe niitä sieltä, teidän on tultava lähemmäs nähdäksenne ne”, Kurt viittoi Wilhelmiä lähemmäs ja syvään henkeään vetäen ja sitä pidätellen hän kumartui ruumiin ylle.
”Näettekö? Tuossa ja tuossa, ja tuossa. Tämä on tehty yhdellä ainoalla puraisulla. Suu tai kita, jolla tämä on tehty, on täytynyt siis olla ainakin näin suuri”, metsästäjä levitti suuren kouransa, jonka peukalon ja keskisormen väli oli ainakin 25 cm. ”Ihminen ei ole voinut tätä tehdä, ja katsokaa, tuossa on jälki, joka puhuu olennon hampaan koosta”, se oli leveydeltään vajaa 5 cm. ”En ole vielä tavannut raadonsyöjää, joka olisi edes puolet tästä koosta. Mikä tämän tekikin, oli suurikokoinen, todella suurikokoinen, ja mikäli tämän teki ihminen, on sen oltava jätin kokoinen vähintään.”
”Jos se on jätti? Kaapattu vartija kertoi olennon olleen suurikokoinen,” Wilhelm kysyi. Metsästäjä kohautti olkapäitään.
Tätä sietää pohtia, Wilhelm ajatteli noustessaan ylös ruumiin viereltä sadakseen vedettyä keuhkoihinsa muuta ilmaa kuin sitä, jossa ruumiin löyhkä oli voimakkaimmillaan. Voisiko jollakin jätillä olla valtaa niin paljon, että se ulottuisi aatelistoon saakka? Vai onko tässä kyseessä kaksi aivan eri asiaa, Wilhelm mietti heidän jatkaessaan matkaansa ja jättäessään ruumis taakseen.
Mikäli aateliston lapset olivat todella muuttuneita jollakin tavalla, ja mikäli ne olivat löytäneet tiensä viemäreihin, voi olla, että yksinäisellä jätillä olisi voinut olla mahdollisuus ottaa valtaansa vaeltavat ihmiset. Sitten uusia ajatuksia tuli Wilhelmin mieleen. Yksi oli se, että miksi aateliston jälkeläiset olivat joutuneet viemereihin? Olivatko nämä lapsia, jotka oli yritetty piilottaa noita-metsästäjiltä ja inkvisiittorilta? Sara oli yksi näistä lapsista, mutta hänessä ei ollut nähtävissä fyysisiä muutoksia, miksi joissakin muissa näitä sitten oli?
Sen täytyi johtua ajasta. Sara ei ollut puhunut vanhempiensa ulkonäön muutoksista, terävöityneistä hampaista tai kalvenneesta ihosta tai muustakaan. Tämä tarkoitti, ettei hänen vanhempansa voineet olla kauaa kannibaaleja, vaikka kenties he olivat ensimmäisiä, jotka keksivät rahoittaa sillä myös elämänsä myymällä ihmislihaa eteenpäin edullisesti taaten näin itselleen elannon.
Näiden ajatusten myötä Wilhelm jatkoi matkaansa pitkin tunneleita.
”Tuo ruumis saattoi olla lähellä paikkaa, jossa pesä sijaitsee”, kersantti kuiskasi kaikille.
”Totta, metsästäjät, pitäkää silmänne auki. Älkääkä aloittako mitään taistelua, ennen kuin olemme lähellä tukeaksemme teitä. Gruger, paras ottaa se varsijousesi valmiiksi. Voi olla, että sille on pian käyttöä.” Mies nyökkäsi virnistäen ja alkoi ladata asettaan.
He olivat tutkineet tarkkaan naisen ruumiin ympäristön, mutta pesää ei ollut löytynyt sieltä.
Käytävät olivat kapeita ja tyhjiä. Lukuunottamatta naisen ruumista, jonka he olivat kohdanneet, muuta erikoista he eivät onnistuneet löytämään. Wilhelm pohti heidän sijaintiaan.
Manndred, toinen metsästäjä, Kurtia lyhyempi, mutta leveämpi ja jykevämpi oli varma, että he olivat kulkeneet jo suuremman matkan kuin, mitä viemäreiden koon olisi pitänyt olla.
”Kolonisaatio ei voi olla näin laaja”, hän sanoi.
”Se voi, jos olemme kiertäneet kehää,” Wilhelm sanoi. Hänen mielestään samanlaisia risteyksiä, kuin missä he nyt olivat, oli ollut monia. He olivat kääntyneet milloin oikeaan, milloin vasempaan ja milloin jatkaneet suoraan eteenpäin, kuitenkaan koskaan palaamatta naisen ruumiin luo tai meren äärelle.
Äkkiä edestä kuului ääniä. Tämä käytävä oli valaistu suhteellisen hyvin, joten Wilhelm näki pian, kuinka kolme hahmoa lähestyi heitä. He olivat ihmisiä.
”Millä asialla te täällä liikutte?” keskimmäinen heistä kysyi tuimasti tuijottaen suoraan Wilhelmiin, jonka oletti olevan joukkion johtaja.
”Samaa voisin kysyä teiltä, nämä viemärit voivat olla vaarallisia”, Wilhelm vastasi. Mies tutki hänen kasvojaan tarkasti etsien merkkiä pilkasta.
”Me olemme vartiosto. Meillä on käsky vartijoida näitä tunneleita. Mikä teidän syynne on? Joutuin nyt tai me pidätämme teidät laittomasta oleskelusta täällä”, keskimmäinen mies sanoi äkäisesti. Hänen kaksi kumppaniaan valmistautuivat taisteluun, he laskivat pertuskansa puolustusasentoon. Kädet puristuivat aseiden varsilla.
Grugerin varsijousi osoitti suoraan keskimmäisen miehen rintaan, miekkamiesten kädet olivat vaistomaisesti menneet aseidensa kahvoille. Myös keihäsmiehet olivat jännittyneitä, mutta he pitivät keihäänsä sivuillaan rentoina.
Wilhelm seisoi rentona miehen edessä. Hän ei halunnut osoittaa vihamielisyyttä ja siksi hän käski Grugeriakin laskemaan aseensa.
”Minun nimeni on Sir Wilhelm Herlieb, olen Nulnista, nyt toimin Valon moukarin ritarikunnassa ritarina. Tarinani siitä, mitä teen juuri nyt täällä on liian pitkä kerrattavaksi tässä, mutta sanottakoon, että minä ja kumppanini olemme selvittämässä outoja tapahtumia, joita täällä on viime aikoina tapahtunut. Kuuleman mukaan kolonisaatio on ollut hyökkäysten kohteena ja hyökkääjät ovat olleet ihmisiä. Olen saanut käsityksen, että nämä hyökkääjät olisivat kannibaaleja. Saimme siitä todisteen jokin mutka sitten, kun löysimme kuolleen naisen, joka oli suolestettu kuin eläin.
Tässä on Hans Byar, hän toimii Shallyan luostarin alaisuudessa.”
Mies katsoi Hansiin kuin syöpläiseen, käänsi sitten katseensa Wilhelmiin. ”Kuka teidät tänne lähetti?”
”Shallyan papitar Milena. Hänen mukaansa hyökkääjillä on täällä jonkinlainen tukikohta. Siitä kertoi vartija, joka onnistui pakenemaan tästä tukikohdasta.”
Miehen ilme muuttui hyväksyvämmäksi, vaikkakaan epäilys hänen silmistään ei haihtunut mihinkään. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi. ”Olen kuullut tuon tarinan. Sitä kerrotaan paikallisissa oluttuvissa. Saanen sanoa, että mielestäni se on pelkkää tarua, sillä jokaisesta oluttuvasta voit löytää tämän miehen, joka kertoo sinulle aina erilaisen tarinan siitä, kuinka pelastui olentojen kynsistä. Haaskaatte aikaanne täällä, jos minulta kysytään, mutta te olette kuitenkin minua ylempiarvoisempi, joten en voi komentaa teitä lopettamaan sitä.”
”Tarkoitatko, että se, mitä papitar oli kuullut, on valetta?” Wilhelm kysyi.
”Olen kiertänyt näissä tunneleissa muutamia kertoja, jotta voisin sanoa tätä löyhkää hyvinkin kotoisaksi. Toistaiseksi emme ole löytäneet täältä mitään mihinkään tukikohtaan viittaavaa. Mikäli haluatte, voin opastaa teidät pois täältä, ja pääsette jatkamaan tutkimuksianne toisaalla-”
Hahmo ilmestyi keskimmäisen miehen taakse kuin varkain ja iski hampaansa kiinni miehen kurkkuun, repien sen auki. Mies kuoli sekunneissa. Olentoja oli lisää. Kaksi muuta löivät aseilla, toinen ihmisen reisiluulla, toinen ruosteisella teurastusveitsellä. Iskut osuivat maaleihinsa, veitsi lävisti Wilhelmistä katsoen vasemman puoleisen miehen ristiselästä niin, että aseen terän kärki tuli ulos miehen rintalastan alapuolelta lävistäen pallealihaksen. Reisiluu osui kolahtaen toisen miehen kypärään, mutta ilmeisesti isku oli kuitenkin sen verran kova, että mies taintui siitä jonkin verran. Kun hän kääntyi kohtaamaan uhan takaansa, iski olento kynsillään sotilasta naamaan repien mennessään puolet naamasta. Mies huusi, mutta se loppui lyhyeen myrkyn alkaessa vaikuttaa.
Gruger oli jo laukaissut varsijousensa, jota osasi kuin osasikin käyttää melko taitavasti. Sen ammus lävisti kannibaalin - jolla oli reisiluu - silmän ja tämän pää nytkähti taakse päin aseen voimasta ennen kuin koko otus kaatui pitkin pituuttaan selälleen maahan. Tämä ei kuitenkaan lannistanut takana tulleita kannibaaleja, joita oli paljon Wilhelmin silmiin nähden.
Gruger oli jo virittänyt uuden ammuksen varsijouseensa ja etsi uutta kohdetta, kun metsästäjät ampuivat pitkäjousillaan lähestyviä kannibaaleja. Kaksi eteenpäin rynnännyttä otusta kaatuivat nuolten lävistäminä. Wilhelm ihmetteli, kuinka nopeita metsästäjät olivat käyttämään aseitaan.
Hänellä itsellään oli myös ase esillä ja hän kohtasi yhden olennoista. Tämä oli isokokoinen ihminen, jolla oli kalpea iho ja pitkät kynnet, joilla se yritti osua ritariin. Hänen kilpensä oli kuitenkin hänen ja olennon kynsien välissä, sitten hän survaisi miekallaan kannibaalia. Hänen iskussaan vain ei ollut tarpeeksi voimaa tappamaan olentoa. Se vain haavoittui. Sitten taisteluun liittyi toinenkin kannibaali, jolla oli jokin irvokkaan näköinen käyräteräinen nylkemisveitsi. Olento huitoi sillä villisti, ja Wilhelmin oli pakko perääntyä. Myös toinen olennoista aloitti villin hyökkäyksen ja Wilhelm oli hetkellisesti puolustuskannalla, mutta vain hetkellisesti, sillä hän käytti olentojen omaa hyökkäysvimmaa niitä itseään vastaan.
Hän väisti nylkemisveitsen, ja koska hänellä oli nyt kevyempi haarniska päällään, pystyi hän liikkumaan suhteellisen ketterästi, hän kierähti olennon vasemmalle puolelle toisenkin kannibaalin ulottumattomiin ja tönäisi sitä kilvellään. Olento oli poissa tasapainostaan ja kaatui maahan pitkin pituuttaan. Se oli hetken aikaa pois pelistä, Wilhelm ajatteli. Sitten hän kääntyi kohtaamaan kannibaalin pitkine kynsineen. Kun olento löi, Wilhelm torjui iskun miekallaan ja sen terä upposi olennon ranteeseen. Se päästi huudon.
Nopeasti Wilhelm veti aseensa irti kannibaalin ranteesta ja survaisi sen olennon mahaan. Olento tuupertui maahan.
Sitten hän kääntyi kohtaamaan maasta ylös kömpivän kannibaalin, joka tuntui olevan pökerryksissä. Se oli kai iskenyt päänsä maahan. Nyt siistillä ja nopealla iskulla Wilhelm irrotti pään olennon hartioista. Se nosti kätensä torjumaan iskua, mutta nekin leikkautuivat kyynärvarren kohdilta irti pudoten sätkien maahan.
Hän sai pienen hengähdystaon katsoakseen, mitä ympärillä tapahtui. Grugerin kimpussa oli kaksi olentoa ja mies taisteli taitavasti käyttäen sekä miekkaa, että tikaria. Hän sai iskettyä tikarinsa toisen kannibaalin oikeaan kylkeen. Se puhkaisi olennon keuhkon ja jätti olennon kuolemaan hitaasti veren täyttäessä sen keuhkot. Gruger tiesi otuksen olevan kuoleman oma, joten hän siirsi huomionsa jäljelle jääneeseen kannibaaliin. Olennolla oli lihakirves toisessa kädessään ja toisessa sillä oli nylkemisveitsi. Se iski yhtä aikaa ylhäältä ja sivulta, mutta Gruger oli selvästi myös itse erikoistunut taistemaan kahdella aseella, joten miekka torjui ylhäältä tulleen iskun ja tikari tottuneesti sivulta tulleen. Tämä ajoikin molemmat melkein naamat vastakkain tuijottamaan toisiaan. Kannibaali yritti käyttää hampaitaan aseena, se yritti tavoittaa niillä Grugerin naamaa, mikä ei helpottanut hänen asemaansa. Grugerilla olivat omat aseensa poissa pelistä. Ainakin melkein. Hän iski päällään kannibaalia naamaan, kun se seuraavan kerran yritti puraista hampaillaan häntä. Tämä vapautti molemmat toistensa otteistaan ja kannibaali syljeskeli hampaitaan ja verta suustaan. Se teki virheen alkaessaan pyyhkimään verta pois suultaan. Se oli hetki, jolloin Grugerin tikari löysi tiensä olennon kylkeen ja miekka toimi suolestimena leikaten olennon vatsan auki.
Wilhelm oli hyvin vaikuttunut näkemästään ja ymmärsi nyt täysin miehen arvon riveissään. Muut olivat myös lähitaistelussa, keihäsmiehet käyttivät taitavasti keihäitään sekä pistäessään vihollisia, että torjuessa niiden iskuja.
Metsästäjillä oli suuret metsästysveitset, joilla ne iskivät vastustajiaan. Hans oli ainoa, joka oli pulassa kannibaalien kanssa. Häntä vastassa oli neljä noista olennoista.
Miekkamiehillä ei ollut hätää, sillä he olivat taitavia aseidensa käsittelijöitä, joten heillä ei ollut juurikaan vaikeuksia torjua vihollistensa iskuja ja vastata niihin nopeasti tehden selvää hyökkääjistä hyvin nopeasti.
Wilhelm teki päätöksensä ja meni auttamaan Hansia. Hän tarvitsisi miestä vielä, mikäli pesä sattuisi löytymään.
”Aah! Menkää pois, kirotut!” hän huusi huitoessaan paniikinomaisesti miekallaan vastustajiaan.
”Tulen apuun, koeta kestää!” Wilhelm huusi samalla kun iski aseensa yhden kannibaalin selästä läpi tappaen sen välittömästi. Nopeasti hän kiskaisi aseensa pois ja iski toista. Tämä kuitenkin väisti hänen iskunsa ja koetti lyödä ovelan iskun alhaalta. Nopeasti Wilhelm kumartui ja torjui iskun kilvellään samalla kun iski toista yhä jaloillaan ollutta kannibaalia jalkaan, polvitaipeen kohdille katkaisten jänteet toisesta jalasta. Olento kaatuikin huutaen maahan.
Samalla jäljelle jäänyt kannibaali päätti alkaa arvostaa henkeään. Se oli pahasti alakynnessä nyt. Se säntäsi karkuun. Wilhelm yritti lähteä sen perään, mutta tajusi nopeasti, että se oli liian nopea.
”Kiitos, Sir Wilhelm”, Hans sanoi henkeään haukkoen. ”Niitä oli vain liikaa, olin varma, että kuolen”, hän selitti panikoimistaan.
”Tiedän. Tule, meillä on vielä paljon tehtävää”, Wilhelm sanoi ja kersantti seurasi häntä.
”Katso, ne pakenevat”, hän sanoi nähdessään muidenkin kannibaalien lähtevän pakoon lähitaisteluista. Metsästäjät ottivat nopeasti jousensa ja ampuivat pakenevia kannibaaleja. Osa niistä sai nuolia selkiinsä, mutta silti ne vain jatkoivat pakoaan, kuin olisivat haluneet vastustaa kuolemaansa.
”Äkkiä niiden perään! Ne voivat johdattaa meidät johtajansa luo!” Wilhelm komensi toisia. Gruger liittyi nopeasti Wilhelmin ja Hansin seuraan.
”Ovatko kaikki kunnossa?” Wilhelm kysyi.
”Minuun osui niiden kirottujen ase...” ostermarkilainen keihäsmies sanoi, samalla hetkellä hän kaatui maahan.
”Odottakaa!” Wilhelm huusi ja kaikki pysähtyivät ja palasivat.
”Ne kirotut pääsevät pakoon”, Gruger mesosi ja oli koko ajan valmis jatkamaan takaa-ajoa.
”Me saamme ne kyllä kiinni”, Wilhelm sanoi kylmästi Grugerille. ”Nyt on tärkeämpää huolehtia omistaan.”
”Me voimme jäljittää niitä, jos haluatte. Jos ne pakenevat pesäänsä, me löydämme kyllä joko ne, tai niiden jättämät jäljet”, Kurt tarjoutui ja toinen metsästäjä nyökkäsi hyväksyvästi hänen tarjoukselleen.
”Hyvä on. Jos haluatte, voitte mennä heidän mukaansa, Gruger”, Wilhelm sanoi. Mies nyökkäsi ja meni metsästäjien perään. Wilhelm kääntyi kaatuneen keihäsmiehen puoleen. Mies hengitti vaivalloisesti ja hänen silmänsä olivat laajentuneet kaksinkertaisiksi.
”Hän on saanut kai myrkytyksen”, Wilhelm sanoi. ”Niillä on myrkytetyt aseet.” Hänen vierellään ollut Hans murahti vastaukseksi. Hänen oma kuolemansa oli ollut turhankin lähellä jokin aika sitten.
”Yksi niistä on yhä elossa”, ilmoitti toinen miekkamiehistä.
”Se on se, jonka jalan jänteet katkaisin. Odottakaa! Älkää tappako sitä vielä. Pysy hänen luonaan Hans”, kersantti kumartui kuolevan miehen puoleen. Muuta ei ollut tehtävissä kuin helpottaa hänen viimeisiä hetkiään kertomalla, että hän ei ollut yksin, ja että hänen kuolemansa tultaisiin kostamaan.

Olento näytti Wilhelmin silmiin surkealta, jopa säälittävältä. Sen luisevat kädet ja pitkät sormet, jotka nyt olivat puristuneet vahingoittuneen jalan ympärille antoivat siitä kuvan, kuin se olisi ollut riutunut ja nälkäkuoleman partaalla oleva ihminen. Sen luisevat, kapeat ja pitkunlaiset kasvot kertoivat samasta.
Olennolla ei ollut hiuksia ja sillä oli pitkullaiset korvalehdet, jotka taas puolestaan antoivat olennolle pirumaisen ilmeen. Samoin hampaat, jotka näkyivät kun se irvisti kivusta. Ne olivat terävämmät kuin tavallisilla ihmisillä. Nämä kaksi seikkaa muistuttivat Wilhelmiä siitä, että kyseessä oli peto, joka ei olisi tuntenut sääliä ketään heistä kohtaan, vaan olisi saattanut hyvinkin aloittaa nylkemisen heidän vielä ollessa elossa.
Ilmeisesti otuksella oli samansuuntaisia ajatuksia, sillä sen silmät laajentuivat pelosta Wilhelmin painaessa miekkansa sen rinnan päälle niin, että se teki haavan, josta valui vähän verta.
”Kerro minulle, missä pesänne on, ja lupaan, että loppusi on nopea, muussa tapauksessa saat jäädä siihen tovereidesi löydettäväksi. Ymmärrätkö, mitä sinulle sanon?”
”Hrrm... hrrm”, oli kaikki mitä otus äänteli ja kun Wilhelm työnsi jalkansa olennon haavan päälle, se alkoi suoltaa kirouksia Reikspielin kielellä.
”Kirottu ritarin kuvatus! Tapan sinut vielä tuosta hyvästä! Aah!”
”Osaat siis sittenkin puhua meidän kielellämme. Hyvä, kerro nyt, missä on pesänne, ja loppusi on nopea. Muussa tapauksessa lupaan sen olevan hyvin hidas ja tuskallinen. Ja samalla voit myös kertoa, löytyykö johtajanne samasta paikasta, Viemärikuningashan sen nimi oli?”

Olento kertoi Wilhelmille pesän sijainnin, mutta uhkasi Viemärikuninkaan tekevän selvää kaikista tunkeilijoista. Sen enempää tästä olennosta, joka kutsui itseään Viemärikuninkaaksi, ei Wilhelm saanut selville.
”Me tiedämme nyt, missä pesä sijaitsee. Menkäämme tapaamaan tätä 'isäntäämme'”
Myös metsästäjät ja Gruger olivat palanneet. He vahvistivat kuolleen kannibaalin selostuksen pesän sijainnista, sillä siihen suuntaan he kertoivat näiden muiden paenneen.
Hans tuli Wilhelmin luo.
”Markus kuoli. Hän matkannee nyt Morrin valtakuntaan.” Wilhelm nyökkäsi synkästi hänelle ja pisti käden miehen olkapäälle.
”Me tiedämme nyt, missä Viemärikuninkaan pesä on. Voimme tehdä tästä nyt lopun.”

aina vaan paranee.Päivä kummasti paranee kun ghouleja tapetaan

O.o nyt on jännää.Milloin tulee jatkoa?Janoan lisää.

hyvä taas. näitä sun tarinoitas on aina ollut mukava lukea. lisää vaan.

3.Luku

Keisarillinen kolonisaatio, Viemärit, Keisarillinen vuosi 1841

Huolimatta siitä, että Wilhelm joukkoineen tiesi nyt reitin pesään, oli matkaa taivallettavana vielä paljon pitkin kapeita ja haisevia viemäritunneleita. Reitti, jonka kannibaali oli neuvonut tuskissaan ei ollut helppo, ja siinä oli paljon erehtymisen varaa. Tunneleita risteili siellä täällä, ja ilman salaista merkkiä, jota kannibaalit käyttivät hyväkseen suunnistaessaan viemäreissä, eivät he olisi kenties koskaan löytäneet pesälle.
Paenneet joukot olivat jättäneet paljon todisteita jälkeensä reiteistään ja osan niistä oli kaiketi tarkoitus harhauttaa mahdolliset seuraajat, sillä ne veivät kokonaan päinvastaiseen suuntaan pesältä. Äkkiä Wilhelm oli hyvin kiitollinen tajuttuaan kysyä tavasta, jolla kannibaalit osasivat pesälle. Ilman salaista merkkiä opastamassa heitä, he olisivat todennäköisesti joutuneet luovuttamaan, koska kannibaalit näyttivät levinneen kaikkialle joissakin risteyskohdissa, joissa oli useampi vaihtoehto. Oliko se harkittua vai sattumalta tapahtunutta, paniikin sanelemaa toimintaa, sitä Wilhelm ei osannut sanoa.
Mikäli Viemärikuningas oli niin mahtava kuin haavoittunut kannibaali antoi olettaa, saattoi hyvinkin olla, että pesä ei ollut turvallisin paikka noille olennoille niiden epäonnistuttua tekemään selvää tunkeilijoista.
”Tuossa on yksi merkeistä taas.” Kurt osoitti riimunnäköistä kuviota seinässä. Se muistutti paljon aivan tavallista halkeamaa ja olisi voinut helposti hukkua muiden halkeamien joukkoon, ellei tiennyt mitä etsiä ja mistä kohdasta seinämää. Samanlaisia merkkejä oli aika ajoin pitkin käytävää osoittaen aina suunnan seuraavan merkin luo. Ne olivat samalla korkeudella jokaisessa seinässä ja jota kuinkin niiden väli oli sama kaikissa. Ne eivät kuitenkaan olleet täysin symmetrisiä keskenään, vaan niissä oli joitakin eroavaisuuksia, kenties juuri siksi, ettei kukaan ymmärtäisi katsoa ihmetellen näkevänsä useita samanlaisia halkeamia eri seinissä ja tätä kautta alkaisi ihmetellä niiden merkitystä.
Nämä merkit eivät kuitenkaan olleet nuolia, vaan niitä täytyi osata tulkita tietääkseen tarkalleen missä seuraava merkki on. Yleensä riimussa, sellaiseksi Wilhelm niitä päätti kutsua, oli yksittäinen väkänen, joka osoitti johonkin suuntaan. Ne olivat symmetrisiä kaikissa riimuissa, ja jos sen ymmärsi niistä löytää, saattoi seurata salaisesti viitoitettua tietä kohti pesää.
”Sääli, etten tullut kysyneeksi, voiko noista riimuista nähdä matkaa, joka on jäljellä pesään. Voimme olla vaikka kuinka lähellä tietämättä sitä ennen kuin seisomme keskellä pesää ja olemme ansassa”, Wilhelm kuiskasi. Kurt nyökkäsi synkästi.
”Paras siis edetä varoen, emmehän tiedä, miltä pesä näyttää, mistä se tarkalleen ottaen alkaa ja mihin päättyy. Seuraavan merkin pitäisi löytyä tuolta”, Kurt osoitti vasemmalle, jossa avautui jälleen yksi käytävä vieden pimeyteen. Sitä ei oltu valaistu kuten käytävä, jolla he nyt olivat, joten miehet sytyttivät soihtunsa jälleen kerran.
Tämä tunneli oli hyvin ahdas, katto ja seinät olivat hyvin lähellä toisiaan, vain yksi mies kerrallaan mahtui kulkemaan käytävää pitkin. Se oli pitkänlainen käytävä, eikä sen lattialla ollut vettä, kuten edellisen käytävän lattialla oli ollut.
Kuten edellinen riimu lupasikin, uusi riimu löytyi seinältä ja se vei yhä eteenpäin, mutta merkki oli tällä kertaa erilainen, paksumpi kuin muissa oli ollut. Kurt mainitsi asiasta Wilhelmille.
”Kenties se johtuu seinästä, ehkä se ei kuitenkaan merkitse mitään. Ollaan kuitenkin varovaisia edetessämme. Tällä käytävällä vihollisen kohtaaminen olisi varma kuolema, sillä tilaa taistelulle ei olisi.”
Käytävä päättyi oveen, tai johonkin, minkä oli kaiketi tarkoitus olla ovi. Wilhelm kokeili sitä ja se antoi periksi. Se kaatui kolisten maahan ja nopeasti Wilhelm syöksyi ulos käytävästä vetäen aseensa esiin mahdollisten vihollisten varalta, jotka saattaisivat tulla ihmettelemään kolinan aiheuttajaa. Muut seurasivat hänen esimerkkiään.
Ketään ei kuitenkaan näkynyt missään, paikka oli tyhjä. Se oli isokokoinen tila, Wilhelm huomasi, pyöreän muotoinen, kuin suurikokoinen kammio. Paikasta vei ulos kolme muuta ovea kolmeen muuhun ilmansuuntaan. Ne olivat samanlaisia puisia levyjä, jotka toimittivat oven virkaa.
”Onkohan tämä se pesä?” Hans kysyi ääni väristen. Wilhelm saattoi lukea pelon hänen silmistään ja kasvoiltaan. Hänen jokainen lihaksensa oli jännittynyt ja hän tarkkaili hermostuneesti ympärilleen. Mies oli kuin jousi, joka pienestäkin ärsykkeestä olisi ollut valmis sinkoamaan mihin tahansa suuntaan, joko karkuun tai sitten kohti vihollista.
Wilhelm itsekin tunsi pelon väreet selässään. Paikka oli karmiva, omalla tavallaan. Se oli kuin suuri ansa. Jokaisesta suunnasta saattaisi tulla vihollisia ja he voisivat hyvinkin joutua loukkuun keskelle. Se ei ollut kovinkaan rohkaiseva ajatus. Tuolla hetkellä Wilhelm tunsi kaiken ritarillisuuden tuoman arvovallan kaikkoavan itsestään, ja hän tunsi myös itse olevansa valmis kääntymään takaisin ja etsimään lähimmän tien ulos viemäreistä. Hänen tuntemansa uhmakkuus hänen vielä ollessa luostarin suojissa oli hylännyt hänet yllättäen.
Wilhelm kuitenkin itsepäisesti päätti pitää asemansa. Minä en kuolemaa pelkää, hän vakuutteli itselleen hampaitaan purren, mutta vaikka kuinka hän yritti vakuuttaa itselleen tuota, niin silti hän ei tuntenut itseään yhtään sen rohkeammaksi tai varmemmaksi itsestään kuin aikaisemminkaan. Hän tunsi valehtelevansa itselleen ja lopulta myönsikin itselleen pelkäävänsä kuolla.
No, ainakin kuolen nyt rehellisenä miehenä, hän ajatteli humoristisesti, mutta kumma kyllä ajatus ei huvittanut häntä ollenkaan, eikä juuri tuolla hetkellä tuntunut edes kovin humoristiselta ajatukselta.
Ymmärtäen, ettei voisi karistaa pelkoaan pois harteiltaan ja jäsenistään, hän päätti yrittää hallita sitä niin hyvin kuin pystyi näissä olosuhteissa. Kenties se olisi jotakin, joka saattaisi pitää hänet hengissä, mikäli taisteluun jouduttaisiin. Hän tutki pesää ja huomasi nyt, että keskellä kammiota oli kuoppa, tai kolo, joka oli hakattu maahan.
”Katsokaa tuota”, hän sanoi ja yllättyi kunka vakaa hänen äänensä oli.
”Se on jonkinlainen kolo. Onkohan se ansakuoppa vai tie jonnekin? Ehkä tämä ei olekaan vielä pesä, vaan se on vielä edessäpäin.”
”Ainoastaan yksi tapa saada se selville”, Wilhelm sanoi virnistäen muille toivoen sen valavan näihin rohkeutta. Hän toivoi myös itse saavansa osan tuosta rohkeudesta.
Hän otti ensimmäisen askeleen ja molemmat metsästäjät virittivät aseensa valmiina ampumaan mitä tahansa, mikä saattaisi uhata ritaria. Miekkamiehet liittyivät hänen sivuilleen varmistellen niitä ja tarkkaillen oville.
Hans sekä Gruger olivat elossa olleiden kolmen keihäsmiehen suojissa.
Kun Wilhelm tavoitti kuopan, hän pyysi valoa. Toisella miekkamiehellä oli soihtu, jolla hän valaisi kuoppaan.
”Tämä ei ole pelkkä kuoppa, täällä on käytävä. Luulen sen vievän pesän kätköihin. Miehet, seuratkaa minua”, Wilhelm sanoi vakaalla ja käskevällä äänellä. Hänen pelkonsa ei ollut laantunut, mutta ajatus siitä, että hän näyttäisi tunteensa muille ei tuntunut sopivalta, sillä jos hän menettäisi joukkonsa näiden paetessa, ei tehtävä voisi mitenkään onnistua. Hän tarvitsi miehiään, hän oli luvannut yrittää tehdä parhaansa puhdistaakseen viemärit tästä pahuuden otteesta. Hän pitäisi tuon lupauksen tai kuolisi yrityksessä, mutta hän ei palaisi takaisin maan pinnalle pelkurina.
Siinä oli ajatus, josta hän viimein löysi voimaa selättää pelkonsa niin, että saattoi hallita sitä, eikä päinvastoin.

Nyt he olivat hiekkaisessa tunnelissa, jota ei oltu päällystetty kivellä, kuten viemärit olivat. Käytävän katto oli alhaalla ja miesten oli kuljettava kumarassa mahtuakseen kulkemaan.
Sitten tunneli leveni ja suureni yhtäkkiä ja he seisoivat jälleen kerran kammiossa, mutta tämä ei ollut aivan tavallinen kammio, vaan Wilhelm totesi sen olevan jonkinlainen hautakammio, mutta olivatko he yhä kolonisaation alueella vai jossakin muualla, sitä hän ei osannut sanoa. Kryptan seinillä oli alkoveja, joihin oli pinottu ruumiita. Osa niistä oli vastikään haudattuja, osa oli enää luisia kasoja, joita peittivät paksu pöly ja hämähäkin seitit. Ilmassa tuoksui voimakas mätänevän lihan lemu, joka hyökkäsi tulijoiden kasvoille ja sai nämä oksentamaan.
”Tämäkö on se pesä?” Hans kysyi peittäen nenäänsä löyhkältä ja näyttäen sairaalta.
”Varmaankin”, Wilhelm vastasi, ja hän kuvitteli näyttävänsä vähintään yhtä pahalta kuin Hans.
Metsästäjät olivat ainoita, jotka pystyivät joten kuten selviämään tässä löyhkässä. Mutta haju oli niin paha, että se oli jo ottamassa otteen jopa heistä.
”Näyttää hylätyltä paikalta, mitä en voi tietenkään moittia ottaen huomioon tämän löyhkän, joka voittaa viemärin pahimmatkin hajut mennen tullen”, Kurt sanoi tutkien kammiota tarkoilla silmillään.
”Tämä voi olla ruokavarasto”, Gruger sanoi kohauttaen olkiaan toisten antaessa hänelle ankaria katseita. ”Ehkä me tulimme niiden ruokavarastoon, kenties tuon aukon takaa löytyy jotakin, mitä vastaan voimme taistella.”
Wilhelm nyökkäsi ja varovasti he etenivät aukolle, joka oli koristeltu kaarella. Oviaukon toisella puolella oli toinen kammio, joka näytti asutulta. Siellä oli jopa huonekaluja, kuten kirjahylly, jolla oli vanhoilta näyttäviä kirjoja ja tekstejä.
”Näyttää siltä, että olit oikeassa, Gruger. Täällä on kammio, jossa on kirjahylly, kirjoituspöytä ja bronssisia pikareita.” Wilhelm astui kammioon, joka oli kooltaan samankokoinen kuin edellinenkin kammio oli ollut. Löyhkä helpotti hieman täällä, mutta ei tarpeeksi Wilhelmin makuun.
”Pikareissa on ollut jotakin, kenties viiniä.” Hän nosti yhden pikarin ja nuuhkaisi sitä. Vanhan, kuivuneen veren metallinen ja makea haju, josta ei voinut erehtyä, tulvahti pikarista hänen sieraimiinsa.
”Äh... tässä on ollut verta. Ehkäpä jonkun uhrin, joka nyt mätänee tuolla.” Hän tunsi sääliä kuolleita kohtaan ja vihaa niitä hirviöitä kohtaan, jotka tämän olivat saaneet aikaan.
Metsästäjät tutkivat muita pikareita ja tulivat samaan päätelmään. Wilhelm meni kirjahyllylle ja tutki kirjoja. Siellä oli kirjoja, jotka kuka tahansa noita-metsästäjä olisi polttanut heti kohdatessaan. Wilhelm ei ollut velho, joten hän ei juurikaan ymmärtänyt sanojen merkitystä, joita sivuille oli kirjoitettu, mutta sen verran hän ymmärsi, että ne kertoivat pimeistä voimista, joilla oli valta tarjota kuolemattomuus kenelle tahansa kuolevaiselle, joka vain osoittautuisi sen arvoiseksi. Mustien jumalien nimet olivat tuttuja hänelle, joiden nimiä sivuilla vilahteli. Hän ei kuitenkaan halunnut tutustua yhtään lähemmin noihin jumaliin ja heidän synkkiin rituaaleihinsa. Hän sulki kirjan ja laittoi sen takaisin hyllyyn ajatellen, että kenties sen oli turvallisempaa olla täällä piilossa kuin tuolla ulkona jonkun sellaisen käsissä, joka todella saisi sillä jotakin pahaa aikaan. Toistaiseksi kirjan omistaja ei ollut ainakaan tiettävästi saanut aikaan kovinkaan paljoa todellista vahinkoa aikaan, lukuunottamatta kannibaaleja. Hän löysi kääröjä, joissa puhuttiin Suuresta Nekromantikosta. Wilhelm tiesi, että historia tunsi vain yhden miehen, tai joka ainakin oli joskus ollut mies, johon tuon nimen voi yhdistää, ja tuota nimeä hän ei halunnut täällä lausua ääneen tai edes ajatella.
”Hmm...”. Hän ei sanonut mitään muuta.
”Mitä nyt? Löysitkö jotakin kiinnostavaa?” Kysyi Hans tarkkaillen yhä hermostuneena ympärilleen. Kammiossa oli kaksi muuta tietä ulos, joissa molemmissa oli paksut rautaiset ovet ja niistä toinen oli kiinni. Ruosteen asteesta päätellen ei olisi ihme, vaikka se olisi ruostunut kiinni niin, ettei sitä saisi auki enää. Mikäli paikan isäntä sattuisi saapumaan kammioon, heillä olisi ainakin yksi mahdollinen pakotie, sillä Gruger oli avannut toisen rautaoven, joka johti käytävälle, joka oli pimeä. Sen pidemmälle palkkasoturi ei ollut uskaltautunut menemään.
”Mietin vain näitä tekstejä, joita tässä kirjassa ja näissä kääröissä on. En ole varma, mutta olisi omituista, mikäli jätillä olisi ymmärrystä tällaisten asioiden päälle. Näissä puhutaan hyvin synkistä voimista, sekä nimistä ja asioista, joita en mieluummin ajattelisi ääneen täällä. Alan vain epäillä, että mitä meillä oikeastaan on vastassa.”
Ennen kuin Hans ehti vastata mitään, kuului toisesta kammiosta ääniä. Ne olivat ihmisten ääniä, jotka etsivät jotakin.
”Pakenemmeko?” Hans kysyi, Wilhelmin mielestä toiveikkaana. Hän pudisti päätään.
”Tätä varten me tulimme tänne, nyt viemme sen loppuun tai kuolemme yrityksessä. Miehet aseisiin! Sigmarin nimeen, tappakaa ne!”
Metsästäjät nyrpistivät naamaansa kullessaan valejumalan nimen ja kutsuivat taisteluun omaa, todellista jumalaansa. ”Ulricin puolesta!”

Keihäsmiesten keihäät löysivät tiensä ensimmäisten kannibaalien sydämiin tappaen ne heti. Mutta seuraavat vain tulivat niiden yli välittämättä juurikaan kaatuneista tovereistaan. Keihäsmiesten kädet olivat pelosta kankeat ja he saivat vain vähän vahinkoa aikaan hyökkääviin kannibaleihin, jotka huitoivat villisti aseillaan heitä. Molemmat miekkamiehet olivat voittaneet oman pelkonsa ja liittyivät taisteluun tarjoten hyvän tuen. Heidän miekkansa viuhuivat ilmassa, ja jokainen isku tappoi vähintään yhden kannibaalin osuessaan.
Gruger oli ottanut varsijousensa, jolla ampui tarkasti niitä kannibaaleja, jotka pääsivät pakenemaan miekka -ja keihäsmiehiltä muualle kammioon. Varsijousen ammus naulitsi yhden kannibaalin ranteestaan kiinni seinään. Tuskissaan se huusi muita jatkamaan hyökkäystä.
Olentoja tuli lisää, ja Wilhelmin silmiin tilanne alkoi näyttämään huolestuttavalta. Nämä eivät ilmeisesti olleet niitä kannibaaleja, joita vastaan he olivat taistelleet aikaisemmin, vaan uusia, murtumattomia ja taisteluhaluaan menettämättömiä olentoja. Niitä oli enemmän kuin paenneita kannibaaleja oli ollut.
”Mitä me oikein teemme, mitä me oikein teemme”, hoki Hans pyöritellen päätään ja katsoen kohti vyöryvää vihollista epävarmana siitä, pitäisikö hänen juosta taisteluun vai karkuun.
”Sigmar!” Wilhelm huusi kutsuen sodan jumalaa ohjaamaan miekkaansa. Hän heittäytyi mukaan taistelun kuumuuteen tappaen kädestään kiinni jääneen kannibaalin ensin. Metsästäjien nuolet lävistivät muita kannibaaleja ja tappaen ja haavoittaen niitä. Wilhelm hyökkäsi kahden haavoittuneen kannibaalin kimppuun, jotka olivat vielä halukkaita jatkamaan taistelua. Nopeilla iskuilla hän tappoi toisen ennen kuin tämä ehti kunnolla edes reakoida, mutta toinen sai aseensa eteen torjumaan Wilhelmin iskun. Se teki nopean vastahyökkäyksen, jonka hän vain vaivoin pystyi torjumaan ollessaan poissa tasapainosta. Nopeasti hän kuitenkin sai tasapainonsa palautettua, mutta joutui kuitenkin olemaan puolustuskannalla kannibaalin huitoessa villisti lihakirveellään ja teurastajaveitsellään. Hänen takaansa tuli toinen hyökkääjä, jonka hän väisti taitavasti liikumalla pois laskeutuvan aseen tieltä. Hyökkääjiä oli kuitenkin vielä kaksi lisää, ja tilanne alkoi näyttää pahalta.
Sivusta tuli odottamaton hyökkäys ja kaksi kannibaalia kaatui maahan, toinen pahasti haavoittuneena, toinen kuolleena pään irrottua sen muusta ruumiista. Hans maksoi takaisin kalavelkojaan Wilhelmille ja yhdessä he kävivät taistoon jäljelle jääneitä kannibaaleja vastaan. Hans käytteli miekkaansa ja kilpeään taitavasti torjuen saamiaan iskuja ja antaen takaisin nopeita ja täsmällisiä vastaiskuja, joiden torjumisessa ilman haarniskaa ja kilpeä vihollisella oli vaikuksia.
Haavat vuotaen nuo olennot kuitenkin jatkoivat hyökkäystään. Niiden silmissä paloi hulluuden kiilto ja himo.
Isku iskulta Wilhelm ja Hans kuitenkin polttivat pois tuota kiiltoa niiden silmistä, kunnes lopulta se sammui ja tilalle tuli ensin yllätys ja sitten kuoleman mukanaan tuoma lasittunut himmeys. Iskut olivat löytäneet tiensä elintärkeisiin kohtiin kannibaalien kehoissa ja ne vapautuivat hulluudestaan kuoleman kautta.
Kun Wilhelm tarkasteli tilannetta nopealla silmäyksellä, hän näki kahden keihäsmiehen kuolleen, samoin toisen miekkamiehen, huolimatta heidän hyvistä taidoistaan. Jäljelle jääneet miehet perääntyivät voimatta mitään ylivoimalle, joka heillä oli vastassa.
Myös Kurt ja hänen metsästäjäystävänsä olivat joutuneet lähitaisteluun, mutta heillä meni verrattaen hyvin, sillä vaikka heillä oli ylivoima vastassaan, he tappoivat vihollisia ympäriltään sellaisella tehokkuudella, etteivät kannibaalit kovinkaan kauaa nauttineet tuosta edusta.
Myös Gruger oli hyvissä asemissa, hän oli päässyt kirjoituspöydän päälle, josta puolusti asemiaan hyökkääviä vihollisia vastaan. Wilhelm päätti mennä auttamaan perääntyviä miekka -ja keihäsmiehiä. Hans seurasi häntä.
He hyökkäsivät vihollisten kimppuun voimalla tappaen kohtaamisessa muutamia kannibaaleja. Loput ilmeisesti luulivat suuremmankin joukon olevan tulossa heidän kimppuunsa, sillä ne perääntyivät ja pakenivat.
”Turha niiden perään on lähteä”, Wilhelm sanoi, kun Hans oli jo menossa.
”Niitä voi olla siellä vaikka kuinka paljon ja ajamme vain itsemme ansaan kauas avusta.”
Nuori kersantti nyökkäsi hyväksyvästi ja osoitti Grugerin suuntaan. Palkkasoturi oli ehkä rääväsuu ja typerys, mutta jollakin omituisella tavalla mies oli tehnyt ilmeisesti vaikutuksen kersanttiin, koska tämä oli jo sännännyt miehen avuksi. Wilhelm seurasi häntä taisteluun ja yhdessä he hakkasivat kannibaaleja tieltään, osa vain haavoittui, osa taas sai surmansa, mutta ne jotka selvisivät perääntyivät nekin. Grugerin varsijousi lauloi jälleen kerran miehen ampuessa yhden isompikokoisemman kannibaalin kuoliaaksi. Taistelun tasapaino oli alkamassa sittenkin kääntymään kannibaali-ihmisiä vastaan.

Ulkona varjot pitenivät ja ihmiset alkoivat suunnata kohti kotejaan markkinapaikoilta ja kaduilta. Mikäli koti oli liian kaukana, he suuntasivat lähimpään oluttupaan hukuttamaan päivän murheet olueen ja puhdistamaan kurkkunsa aavikkopölystä. Kun viimeiset säteet katosivat taivaanrannan taakse jättämättä jäljelle muuta kuin lyhyen iltaruskon, avasi Viemärikuningas silmänsä. Aika teurastukselle oli viimein koittanut. Sen pyhimpään oltiin hyökätty, se oli sotkettu ja pilattu elävien hajulla. Ei edes toisten Heränneiden toimesta, vaan ihmisten, kuolevaisten, hänen karjansa toimesta. Sen erehdyksen he saisivat maksaa kalliisti.

Kannibaalit alkoivat perääntyä jälleen kerran yhdistyneen ihmisjoukkion edestä. Wilhelm komensi miehiä kulkemaan vakaasti eteenpäin.
”Missä on pelkurimainen johtajanne? Vai lähettääkö hän vain teidänlaisianne saamatonta roskajoukkoa minua ja miehiäni vastaan? Haluan, että kirottu johtajanne tulee esiin, jotta se saa tuntea Oikeuden Terän nahassaan, jonka minä sille tarjoan! Tule esiin, paholainen, ja maista terääni!” Wilhelm huusi voimallisella äänellä kutsuen Viemärikuningasta.
Rautainen ovi, joka oli lukittu rysähti, jonkin painavan osuessa sitä vasten. Wilhelm kääntyi oven suuntaan, kuten muutkin miehet, kuitenkin samalla silmäillen, mitä kannibaalit tekevät. Ne eivät kuitenkaan tehneet elettäkään hyökätäkseen, vaan ne perääntyivät entisestään ovelta.
Uusi rysäys ja paksu ovi vääntyi hiukan. Mikä olento olikin, sillä oli ainakin massaa paljon. Jätti se voisi hyvinkin olla, kun ei vain olisi jättiläinen, Wilhelm ajatteli. Hänen pelkonsa ja epävarmuutensa alkoivat kasvaa, mutta hän ei sallinut niille sijaa itsessään enempää kuin mitä tarvittiin pitämään aistit valppaana. Hän puristi miekkaansa ja kilpeään käsissään valmistautuen kohtaamaan mitä tahansa oven takaa paljastuikin.
Ennen seuraavaa ja kovinta rysähdystä kuului epäinhimillinen karjaisu, jota seurasi rysähdys ovea vasten, joka antoi tällä kertaa periksi paljastaen olennon, joka oven takana oli. Nyt pelko Wilhelmissä otti aivan uudella tavalla otteen hänestä, eikä hän kyennyt sitä hallitsemaan katsoessaan yllään kohoavaa suunnatonta hirviötä, joka oli pelkkää lihaa täynnä.
Se oli puolitoista kertaa hänen mittaisensa, sillä oli vahvannäköiset kädet, jotka ulottuivat kaikkialle, ja käsien sormia koristivat suunnattomat, paksut kynnet, jotka olivat ainakin 10 cm pitkät ja noin 5 cm paksut.
Olennolla oli jykevä niska ja ilkeännäköiset torahampaat, jotka olisivat voineet sopia jälkiin, jotka löytyivät naisen revityltä kaulalta tunneleissa. Mikä se olikin, niin jättien sukuun se ei Wilhelmin mielestä kuulunut. Olento oli nopea, sillä vielä kun Wilhelmin silmät rekisteröivät olennon olevan ovella, kuului hänen sivultaan ääniä, jollaisia voisi kuulua kun suuri miekka halkaisee ihmisen kahtia. Suolten läsähtäessä lattialle mahalaukun mukana, Wilhelm käätyi todistamaan viimeisen keihäsmiehen kuolemaa, mitä verisimmällä tavalla. Olento oli nopea ja vahva, se oli paljain käsin repinyt miehen kahtia ja miehen veri valui nyt vuolaana olennon rumalla naamalla. Se päästi uuden karjaisun heittäen samalla miehen rippeet kannibaaleille, joista osa alkoi ahtamaan irtopaloja suuhunsa raakana.
Osa kannibaaleista taas tuntui saavan menetettyä rohkeuttaan takaisin johtajansa läsnäollessa ja ne alkoivat heilutella aseitaan uhkaavasti kohti jäljellä olleita miehiä.
”Sinä, kirottu kuolevainen, uskallat haastaa minut, yhden mahtavimman Heränneiden verilinjan edustajan kohtaamaan sinut! Voin repiä suolesi pihalle ruumiistasi yhdellä ainoalla liikkeellä ja juoda sinut kuiviin verestäsi. Otan haasteesi mieluusti vastaan, kuolevainen. Kohta saat tuntea nahoissasi virheesi, jonka teit tullessasi häiritsemään minua.”
Niin sanoen olento oli tehnyt jo liikkeensä ja oli jo Wilhelmin kimpussa, ennen kuin hän ehti tehdä mitään torjuakseen hyökkäystä. Seuraavassa hetkessä hän ei tuntenut jalkojensa olevan enää tukevasti maassa kiinni, vaan hän tunsi lentävänsä. Tämä olikin totta ja hän sai huomata sen pudotessaan usean metrin päähän olennosta selälleen maahan niin, että ilma puristui pois hänen keuhkoistaan.
Hänen silmissään sumeni, mutta hän kamppaili pimeyttä vastaan ja yritti epätoivoisesti kiskoa ilmaa sisäänsä tyhjentyneisiin keuhkoihin. Hän yritti epätoivoisesti päästä pystyyn, voidakseen varautua uuteen hyökkäykseen, mutta se oli turhaa. Hän ei ollut mahtanut olennolle mitään, vaikka oli ollut vielä jaloillaankin ja valmistautunut hyökkäykseen, nyt hän ei voisi odottaa vähempää kuin kuolemaa ollessaan tässä kunnossa. Jokin hänessä kuitenkin kapinoi tuota antautumista vastaan, ja hän jatkoi itsepäisesti kamppailuaan.
Gruger ampui varsijousellaan olentoa, mutta ammus ei tehnyt mitään vahinkoa siihen, tuskin edes haavoitti. Metsästäjät ampuivat sekä olentoa, että kannibaaleja, jotka reagoivat tulitukseen etsimällä suojaa.
Metsästäjien nuolet alkoivat kuitenkin olla lopussa, ja he tiesivät olevansa voimattomia olentoa vastaan puukkoinensa. Niinpä he hyökkäsivätkin viimeiset nuolet ammuttuaan kannibaalien kimppuun, joiden tiesivät kuolevan heidän iskuistaan.
Viimeinen jäljellä oleva miekkamies oli sen sijaan käynyt Hansin avustuksella olennon kimppuun ja molemmat yrittivät juuri väistellä sen tekemiä kovia iskuja. Miekkamies yritti torjua kilvellään olennon iskua, mutta kilpi halkesi ja lennätti miehen Wilhelmin tavoin usean metrin päähän. Hän ei kuitenkaan ollut niin onnekas lennossaan, sillä se päättyi kesken kaiken kammion seinään tappaen miehen välittömästi.
Gruger oli päässyt olennon selustaan ja löi miekallaan ja tikarillaan, mutta oli kuin jokin yliluonnollinen aura olisi ympäröinyt olentoa, sillä iskut, joiden olisi pitänyt tappaa tai vähintäänkin haavoittaa olentoa, eivät tehneet mitään.
Wilhelm oli saanut kerättyä itsensä taas kuntoon. Adrenaliini juoksi villinä hänen suonissaan vieden tuntemukset kivusta jonnekin tietoisuuden laitamille tykyttäviksi pesäkkeiksi. Hän lähti astelemaan vastoin kaikkea järjen ääntä, joka rukoili häntä pakenemaan, kohti otusta päättäväisenä yrittää tehdä siitä loppu ennen kuin se tekisi heistä.

Samaan aikaan metsästäjät taistelivat henkensä edestä kannibaaleja vastaan, joista osa oli saanut haavoitettua kumpaakin metsästäjää. Kurtin rohkaisevien huutojen saattelemina molemmat jaksoivat yhä jatkaa taisteluaan olentoja vastaan. Kurt oli hoikkudestaan huolimatta vahva mies ja menetettyään puukkonsa hän jatkoi yhä tappelua ilman aseita saaden nyrkeillään muutaman kovan iskun kannibaalin naamaan ja kylkiin, jotka lennättivät olentoa kauemmas hänestä ja veivät sen pois tasapainosta. Kurt käytti tilaisuutta hyväksi kääntäen olennon lihaveitsen tätä itseään vastaan ja iskien sillä olentoa pallealihakseen. Hän väänsi ilkeännäköistä veistä sen haavassa saaden suurta vahinkoa aikaan, ennen kuin repäisi aseen pois vain iskeäkseen sen uuteen kohteeseen.
Hän sai takaisin menettämänsä puukon ja taisteli nyt kahdella aseella, mikä näytti Wilhelmin silmiin varsin luontevalta metsästäjälle.
Ehtimättä sen enempää seurata ympäröiviä tapahtumia tai mahdollisia uhkia, jotka häntä olisivat voineet uhata, hän teki hyökkäyksen hirviötä vastaan, jonka huomio oli nyt keskittynyt Hansiin ja Grugeriin.
Miekka osui suoraan olennon vasempaan kylkeen, Wilhelm epäili olennon sydämen olevan niillä kohdin. Ainakin hän toivoi niin olevan.
”Kuole! Kuole, sinä piru!” hän huusi iskien uudestaan hieman alemmas. Olento karjaisi ja huitaisi suurella tukin paksuisella raajallaan kohti Wilhelmiä, joka kuitenkin väisti iskun tällä kertaa kumartumalla ja sitten loikkaamaalla taakse päin ja kierähtämällä takaisin pystyyn valmiina kohtaamaan olennon, mikäli se ei vielä olisikaan kuollut.
Uusi pelottava karjaisu täytti ilman, mutta nyt siinä oli sointu, joka kuulosti Wilhelmin korviin enemmän kuolinhuudolta kuin uhkaavalta ja hyökkäämään alkavan olennon karjaisulta. Hänen onnekseen hänen olettamuksensa oli oikea, sillä olento kaatui maahan ja tuijotti ylöspäin voittajaansa. Vihan kiilto tanssi sen silmissä punaisena hehkuna, kuin silmien takana olisi ollut kokonainen meri täynnä vihaa. Sitten se sulki silmänsä, eikä enää liikkunut.

Hans ja Gruger tuijottivat molemmat petoa ja katsoivat kysyvinä Wilhelmiin. Molemmat huohottivat raskaasti rasitksesta.
”Onko se kuollut?” Gruger kysyi. Wilhelm tarkkaili olentoa ja sitten ympäristöään. Kannibaalit olivat aloittaneet nopean vetäytymisen nähtyään mahtavana pitämänsä johtajan kuolleen silmiensä edessä. Metsästäjistä vain Kurt oli enää elossa, hänen toverinsa, Manndred oli kuollut saatuaan tappavan iskun yhdeltä kannibaaleista. Kurt oli verillä, ja Wilhelm epäili osan verestä olevan miehen omaa verta.
”Se taitaa olla ohi nyt. En usko noista kannibaaleista olevan mihinkään ilman jotakuta johtamassa heitä.” Hän ei kuitenkaan ollut varma, miten paljon tilannetta muuttaisi se, että Viemärikuningas oli nyt kuollut. Mikäli tarinat aatelistosta olivat totta, mitä Wilhelm ei lainkaan epäillyt, oli täysin mahdollista, että sieltä löytyisi uusia johtajia, joita seurata. Ja näitä voisi olla vaikempi voittaa, sillä heillä oli valta koko kolonisaatiossa. Ilman heidän rahoitustaan monikaan asia tuskin toimisi niin hyvin kuin ne nyt toimivat.
Hän vain pohti, mitä roolia Viemärikuningas oli pelannut tässä kuviossa. Oliko se ollut jonkinlainen liittolainen aatelistolle? Jos oli, niin mitä tarkoitusta varten? Kenties sen oli tarkoitus viedä huomio pois aatelisista itsestään. Kunpa hän vain tietäisi, oliko Hansilla mitään käsitystä näistä asioista. Hän päätti ottaa asiasta selvää, kunhan he olisivat luostarissa.
”Mitä me teemme kuolleille?” Hans kysyi.
”Emme voi ottaa niitä mukaamme. Matkamme takaisin on vielä vaaroja täynnä, sillä läheskään kaikkia kannibaaleja ei ole vielä tapettu. Huolimatta johtajansa kuolemasta, voi hyvinkin olla mahdollista, että ne kerääntyvät yhteen ja kokoavat voimansa uuteen hyökkäykseen. Tämä tuntuu inhottavalta asialta tehdä, mutta niin kauan kuin täällä on raadonsyöjiä, en näe mahdollisuutta saada vainajia pois täältä kunnollista ja arvokasta hautaamista varten.”
Gruger ei osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi asiasta pahoillaan, mutta Kurt ja Hans olivat asiasta pahoillaan, mutta ymmärsivät kuitenkin mielettömyyden, joka asiaan liittyi.
”Tämä siis saa olla myös minun hautani, mikäli aikani vielä koittaa meidän vielä täällä ollessa”, Hans sanoi. Muut eivät kommentoineet siihen mitään, ja Wilhelm käski miesten lähteä liikkeelle päästäkseen pois vaarasta.

Paluu takaisin maan pinnalle olikin vaikeampi kuin Wilhelm oli odottanut. Pesän lähellä ei ollut ainuttakaan ulosmenotietä, mistä hän päätteli pesän sijaitsevan kolonisaation ulkopuolella. Myöskään salaisista merkeistä ei ollut juurikaan hyötyä, koska he eivät osanneet tulkita, löytyikö niistä jokin asia, mikä olisi viitannut reittiin pois pesältä. Kurt yritti tutkia tarkoilla silmillään kuvioita, mutta he eivät osanneet nähdä minkäänlaista yhdenmukaisuutta niissä, josta olisi voinut päätellä reitin ulos. Kenties sellaista ei ollutkaan, Wilhelm ajatteli.
He eksyivät viemäreissä pian ja harhailivat pelkän vaistonsa varassa. Tämä johti heidät kohtaamisiin kannibaalien kanssa, joista osa saattoi olla heidän ensimmäisestä taistelusta paenneita kannibaaleja. Asialla ei ollut väliä, sillä ne näkyivät muistavan vielä elävästi tuhon, jota heidän pieni joukkonsa oli tuottanut niille ja pakenivat melkein heti kun heidät näkivät. Näin oli kuitenkin vain pienempien joukkioiden kohdalla, mutta suuremmat, joita oli vähintään kaksi yhtä vastaan kävivät taisteluun. Gruger kuitenkin teki selvää yhdestä tai joskus jopa parista kannibaalista, mikäli ammus oli ammuttu tarpeeksi läheltä niin, että se lävisti ensimmäisen kannibaalin ja upposi toiseen takana olleeseen olentoon.
Tämä oli joissakin tapauksissa tarpeeksi lähettämään loput hyökkääjistä pakoon, mutta ei aina.
Näin edeten he lopulta löysivät alueen, josta alkoi löytymään ulosmenoteitä ja Gruger oli tikkailla ensimmäisenä kiipeämässä ylös niitä pitkin. Wilhelm laski Hansin edelleen ja jäi pitämään silmällä selustaa.
Käytävä, jolla he olivat, oli pimeä, soihdut olivat joko sammuneet tai sammutetut ja käytävä oli pimeä lukuunottamatta valoa, jota Wilhelm kantoi. Valo ei kantanut kauas pimeyteen, eikä valaissut kovinkaan paljoa, joten kannibaalien oli helppo lymyillä pimeydessä ja odottaa heidän olevan heikoimmillaan kiivetessä tikkaita pitkin, ennen kuin he päättäisivät hyökätä.
Äkkiä jokin Wilhelmin silmissä vilahti. Se oli nopea, eikä hän ehtinyt rekisteröidä, mikä se oli. Seuraavassa hetkessä hän löysi Hansin makaamasta maassa omassa yhä kasvavassa verilammikossa. Kun hän katsoi tarkemmin, hän huomasi veren pulppuavan kaulavaltimosta suihkuna siltä kohtaa, missä miehen pään olisi pitänyt olla.
Hän kääntyi katsomaan ja kohtasi Hansin surmaajan. Se oli suurikokoinen olento, joka juuri piteli Grugerin velttoa ruumista sylissään imien ahnaasti hänen vertaan raadellusta kaulasta. Se oli Viemärikuningas! Olento ei ollutkaan vielä kuollut, ja tapa, jolla olennon saamat haavat olivat alkaneet äkkiä parantua löi Wilhelmin jalat veltoiksi. Hän tiesi nyt, mikä olento oli. Se ei ollut mikään ylikasvanut kannibaali tai jokin hänelle tuntematon jättien sukuun kuuluva olento. Ei, tämän olennon ravintona oli vain ja ainoastaan lämmin, vastapuristettu veri, joka tyydytti olennon nälän. Se oli elävä kuollut, vampyyri. Hän katsoi omaa kuolemaansa silmästä silmään ja tunsi, kuinka voimat hänen vartalostaan olivat kovaa vauhtia häviämässä pelon ottaessa jälleen kerran hänen sydämensä kylmään ja nihkeään otteeseensa. Kurt oli kadonnut myös jonnekin, eikä Wilhelm onnistunut näkemään tätä missään. Soihtu oli kastunut, ja käytävän olisi pitänyt olla pilkkopimeä. Kuitenkin jostakin heijastui valoa, joka näytti luonnottomalta Wilhelmin silmiin. Se oli vihertävää hohtoa, jonka lähdettä hän ei kyennyt paikantamaan. Se kuitenkin valaisi olennon ja sen ympäristön riittävän hyvin, jotta Wilhelm saattoi nähdä vampyyrin.
”Aah... Veri. Se on kaiken elämän perusta. Se on myös kaiken kuoleman perusta. Mikäli menetät elämännesteesi tai sen lihaksen, joka sitä pumppaa, olet kuoleman oma. Niin, veressä on elämä, myös meillä Heränneillä.
Pian tulee aika, jolloin muinainen valtakunta Strigos tulee kukoistamaan jälleen kerran. Se ei enää ole siellä, missä se joskus oli, vaan se on täällä, kaiken ulottumattomissa, maassa, josta kerran kaikki sai alkunsa. On kuin munainen Lahmia ja Strigos yhdistyisivät yhdessä ja samassa unelmassa, jossa sinunkaltaisesi palvelevat minunkaltaisiani orjina ja karjana. Mutta siinä ei ole vielä kaikki, sillä tuona aikana, joka on tulossa, minunkaltaiseni hallitsevat myös kaikkia muita Heränneitä, ja sillä, joka heitä hallitsee, on oleva heidän kaikkien voimansa puolellaan. Tuo aika on tulossa, Veren Aika.”
”Hullut unelmasi saavat luvan päättyä tähän, peto, sillä Pyhän Sigmarin voimat pystyvät vastustamaan sinunkaltaistesi ilkeitä juonia. Minä olen hänen Lähettiläänsä ja tuon hänen nimessään valon tähän kirottuun paikkaan!”
Olento näytti siltä kuin irvistys sen kasvoilla olisi tarkoitettu joksikin hymyntapaiseksi, pilkalliseksi epäilemättä, sillä halveksunta ja pilkka kuului selvänä sen syvästä äänestä sen puhuessa: ”Sigmar, Sigmar... Hän oli kauan sitten mahtava voimissaan, ollessaan ihminen, mutta nyt? Sinun typerä uskosi häneen ja hänen asiaansa on hyödytöntä kun minun kaltaiseni valtaavat maailman ja hallitsevat sitä iänkaiken.”
”Niin kauan kuin minä elän, teen kaiken mahdollisen sen estääkseni, alkaen sinusta! Maista Oikeuden Terää!” Uusi voima oli kasvanut hänessä hänen puhuessaan Sigmarista ja hänen tehtävästään ja pelon kylmä koura oli irroittanut otteensa hänen sydämestään. Sen sijaan taistelukiihkon tuoma huuma valtasi hänet poistaen ainakin hetkeksi kaiken väsymyksen ja kivun hänen kehostaan.
Kuitenkin Wilhelm tiesi joutuneensa jo kokemaan paljon, ja olevansa ylirasittunut ponnisteluista taistella kannibaaleja vastaan, kuin myös aikaisemmasta kohtaamisestaan Viemärikuninkaan kanssa, jota hän ei olisi enää halunnut tehdä toiste, varsinkaan nyt, kun hän tiesi, mikä olento todella oli.
Viemärikuningas oli muinaisen pahuuden ruumiillistuma, joka oli saattanut elää jo vuosisatoja ennen hänen syntymäänsä. Sillä saattoi olla voimia, jollaisia vastaan hän ei olisi voinut taistella vaikka kokonainen yksiköllinen hänen aseveljiään olisi ollut häntä tukemassa. Hän muisti kauheat tarinat elävistä kuolleista kootuista armeijoista, jotka pitivät sisällään luurankosotilaita ja mätäneviä ruumiita, jotka olivat nostettu takaisin elämään hiljattain kuolemansa jälkeen palvelemaan pahaa maagia mielettöminä olentoina, joita ohjasi eteenpäin vain ne herättäneen velhon paha tahto.
Hän karisti moiset ajatukset pois mielestään ja keskittyi vain kohtaamaan hirviövampyyrin, sillä hän ajatteli, että jos olisi tarpeeksi nopea, voisi hän estää tätä nostamasta Grugeria takaisin eloon mielettömänä orjanaan. Hansista hän ei ollut kovinkaan huolissaan, koska tämän pää oli leikattu irti. Jotkut tarinat kertoivat, että jos elävältä kuolleelta leikkasi pään irti, tämä menettäisi saamansa epäpyhän elämän ja kuolisi lopullisesti.
Siinä oli ajatus, joka saattaisi tehota myös hänen edessään olleeseen hirviöön. Missä oli Kurt? Kunpa hän ei vain olisi paennut.
Olento torjui hänen iskunsa kynsillään ja teki oman iskunsa, joka oli hyvin raivoisa ja nopea. Vain vaivoin hän kykeni välttämään osumat. Tämä väistely saattoi hänet myös epätasapainoon ja teki hänestä haavoittuvaisen tuleville iskuille.
Olento jatkoikin hyökkäystään, mutta isku ei ollut niin kova kuin se olisi voinut olla, mutta se oli tarpeeksi lennättämään hänet mahalleen maahan muutaman metrin päähän olennosta. Hän pääsi nousemaan vain puolittaiseen asentoon kun uusi isku tuli ja lennätti hänet uudelleen selälleen, jälleen muutaman metrin päähän olennosta.
Oli kuin olento olisi leikitellyt hänen kanssaan, pyrkinyt osoittamaan hänelle ylivoimaisuutensa.
Kun olento lähestyi Wilhelmiä tehdäkseen uuden iskun, tämä sai miekkansa hyvään asentoon ja se upposi olennon paksuun ranteeseen. Olento kiskaisi kätensä pois ja Wilhelm piti kiinni miekastaan, joka irtosi ranteesta hänen ollessa ilmassa lennättäen hänet usean metrin päähän olennosta, joka huusi tuskasta ja raivosta.

Tähdet tanssivat Wilhelmin silmissä ja maailma oli ylösalaisin. Etäisesti hän kuuli olennon karjunnan ja lähestymisen. Hän ei nähnyt olentoa, koska oli selin tähän. Sillä ei ollut väliä, hän ajatteli, sillä kuolema oli tulossa hänelle kylään, siitä hän oli nyt varma. Jotenkin hän oli varma siitä, että oli nyt yksin kohtaamassa tätä hirviötä, ja hänen ainoa selvinnyt kumppaninsa oli jättänyt hänet kuolemaan pelastaakseen oman nahkansa.. Ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut asialle tehdä, ja ajatus sellaisesta avuttomuudesta ruokki hänen vihaansa, mutta edes se ei auttanut tässä tilanteessa, hän kuolisi nyt.
Hän tunsi suurten kynsisten kourien tarttuvan itseensä ja nostavan häntä ylös kuin hän ei olisi painanut mitään. Olento käänsi hänet itseään kohti ja vihasta leimuavat silmät kohtasivat hänen katseensa. Hän kohotti miekkansa lyöntiin, mutta tunsi voimattomuutta toteuttaa haluaan tappaa vampyyri. Tahtomattaan hän alkoi laskea kättään alas. Vampyyrin hampaat olivat vain senttien päässä hänen kaulastaan.
Vampyyrin kuuma hengitys tuntui hänen ihollaan. Sitten kaukaisuudesta ja pimeydestä kuului huuto ”Ulric!” ja olento karjaisi nostaen Wilhelmin korkeammalle kuitenkaan päästämättä irti hänestä. Äkkiä hän tunsi vastustuksen nousevan mielessään ja halun taistella elämästään palautuvan. Mikä olikaan ollut se lumous, joka oli saanut hänet melkein antautumaan vampyyrille, oli nyt murtunut. Hänellä oli yhä miekka kädessään, vaikka vampyyrin tahto oli melkein saanut hänet pudottamaan aseensa.
Uusi huuto kuului: ”Ulricin nimeen, peto, kuole!” Iskua seurasi uusi karjaisu ja samassa Wilhelm käytti tilaisuutensa hyväkseen vahingoittaa vampyyria. Hän iski siistin pistolyönnin suoraan sen vasemapaan silmään, jonka seurauksena hänet heitettiin ilmaan. Onneksi hänen kuitenkin oli mahdollista ohjata alastuloaan hieman ja sen ansiosta hän putosi maahan jalat edeltä, vaikka kaatuikin välittömästi selälleen likaiseen veteen menetettyään tasapainonsa.
Vampyyri huusi raivosta ja huitoi nyt villisti ympärilleen ja Kurt onnistui pakenemaan olennon iskuja, mutta vain täpärästi. Nopeasti Wilhelm nousi ylös ja lähti juoksemaan hirviötä kohti välittämättä kivusta, jota tunsi jaloissaan putoamisen jäljiltä. Olennon huomio oli nyt keskittynyt Kurtiin, joka sittenkin oli tullut hänen avukseen.
Kurt väisteli epätoivoisesti olennon iskuja tämän yrittäessä tavoittaa metsästäjää. Wilhelm näki sen olevan kuitenkin nyt vähemmän suojaava itseään kohtaan ja käytti tilaisuutta hyväkseen kun olento oli sivuttain häneen päin niin, että hän oli olennon sokealla puolella.
”Sigmar!” hän huusi iskiessään aseellaan voimiensa takaa. Tuohon iskuun hän käytti kaiken jäljellä olleen voimansa tietäen, että jos isku epäonnistuisi ja olento ei kuolisikaan, hän olisi kuoleman oma.
Olento ei ehtinyt kunnolla tajutakaan olevansa kuollut, sillä sen ruumis toteutti vielä sen raivoisaa käskyä tappaa vihollinen, vaikka sillä ei enää ollut päätä komentamassa sitä. Vielä kun ajan hampaat takertuivat vampyyrin ruumisiiseen alkaen nopeasti kuihduttamaan sitä, se yritti tappaa Kurtia, joka oli jo kauempana ruumiista.
Vampyyrin ruumis alkoi kutistumaan ja murenemaan silmissä. Pian jäljellä oli vain kasa epämuodostuneita luita, jotka olivat jääneet johonkin hirviön ja ihmisen välimuotoon. Myös olennon pää oli osittain kutistunut. Se oli vääristynyt irvikuva ihmisen pääkallosta, jossa oli epämuodostumia hampaissa ja silmien kuoppien koossa. Wilhelm poimi pääkallon ja kääri sen kankaaseen, jonka oli saanut mukaansa luostarista lähtiessään.
”Oletko kunnossa?” Wilhelm sanoi saaden hengityksensä taas tasaantumaan ja kulkemaan normaalisti. Metsästäjä vain nyökkäsi vastaukseksi pyyhkien verta pois metsästysveitsestään. Hän näytti heikolta nyt, sillä mies oli varmasti menettänyt paljon verta haavoistaan. Hän oli kuitenkin vaatteestaan tehnyt siteitä tukkimaan pahimmat vuodot, vaikka nyt nekin olivat tummat verestä
”Se oli kai vampyyri”, hän sanoi tutkien olentoa.
”Niin oli. Me kuitenkin tapoimme sen.”
Kurt hymyili. ”Ehkpä Sigmar ja Ulric voivatkin toimia yhdessä, varsinkin kun on paljon pahaa, jonka voimia molemmat jumalat yrittävät epätoivoisesti vastustaa.”
Wilhelm naurahti. ”Ystäväni, luulen, että meillä on vielä paljon oppimista, niin toisiltamme kuin jumaliltammekin.”
Niin he poistuivat pois viemäreistä. Päästyään takaisin raikkaaseen yöilmaan he tutkivat ympäristöään selvittääkseen olinpaikkansa.
”Olemme näköjään kolonisaation itäpuolella. Näyttää siltä, että pesä ei sijainnutkaan kolonisaatoin alueella.”
Wilhelm nyökkäsi tutkiessan myös itse saadakseen selville heidän sijaintinsa. ”Shallyan luostari on tuossa suunnassa”, hän osoitti kohti lounasta. Siihen suuntaan he lähtivät kulkemaan toinen toistaan tukien, sillä taistelut olivat kuluttaneet heidän voimansa lähes loppuun.

ääh, kaikki tappaa aina minun lempihahmoni, Olisin suonut grugerin vielä elävän.no ei voi mitään.Hyvin kirjoitettu.

olisiko jatkoa tulossa?

Anteeksi viivästys, tuli vähän esteitä, etten saanut ajallaan julkaistua uutta materiaalia, mutta tässä sitä nyt kuitenkin tulee, olkaapa hyvät!

4.Luku

Keisarillinen kolonisaatio, Shallyan Luostari, Keisarillinen vuosi 1841

”Nämä uutiset ovat hyvin huolestuttavia”, Milena sanoi Kurtin ja Wilhelmin kerrottua tapahtumista viemäreissä ja itsensä Viemärikuninkaan kohtaamisesta.
”Uskon henkilökohtaisesti, vaikka se kuulostaakin hullulta, että kyseessä ei ollut mikään tavallinen vastustaja, vaan jotakin paljon kauheampaa. Se olento ei ollut elävä, ainakaan samalla tavalla kuin me sen käsitämme.” Milena tutki Wilhelmin kasvoja, kuin etsiäkseen niistä jotakin vastauksia. Sitten hän nyökkäsi, kuin olisi tehnyt päätöksen jonkin asian suhteen. ”Se olento, jonka kuvasitte... En uskonut joutuvani todellisuudessa tekemisiin sellaisen olennon kanssa, enkä uskonut sellaisten voimien edes liittyvän tähän, vaikka nyt kun asiaa ajattelen tarkemmin, en oikeastaan ole yllättynyt... Mitä te kohtasitte, oli todellakin jotakin sellaista, jonka kohtaamisesta vain aniharvat kuolevaiset ovat koskaan selvinneet hengissä kertoakseen tarinansa.” Puisella kirjoituspöydällä ollut kallo tuijotti heitä. Se oli kuollut, mutta silti Wilhelmillä oli tunne kuin se olisi vielä tarkkaillut heitä ja kuunnellut heidän keskusteluaan.
”Se oli vampyyri, kuollut, mutta ei kuollut.” Huoneeseen tuli painostava hiljaisuus. Kukaan ei puhunut mitään, mutta kaikki vilkuilivat kalloa, joka oli epämuodostunut jonkinlaisen muutoksen jäätyä kesken ennen kuin voima, joka vampyyria oli pitänyt elossa siihen saakka, jätti sen lopullisesti. Senällä kynttilän liekin heijastamat varjot tanssivat, kuin ne olisivat olleet jonkinlaisia mielipuolisia olentoja, joilla oli oma elämä, joka ei ollut riippuvainen niistä, joista varjot olivat peräisin.
Ei mitenkään mieltä ylentävä ajatus, Wilhelm ajatteli ja välittömästi pyrki poistamaan ajatuksen mielestään.
”Me siis tapoimme vampyyrin?” Kurt kysyi, kuin olisi halunnut vain rikkoa hiljaisuuden. ”Mikä on tietämyksenne näistä julmista olennoista?”
”En tiedä kovinkaan paljoa, ainakaan mitään varmaa. Olen kyllä tietoinen monista asioista, joita kansanuskomukset kertovat vampyyreista, sekä tarinoista, joilla pelotellaan lapsia, mutta en voi sanoa varmasti, kuinka paljon niistä on totta. Eläminen täällä, lähellä maita, joissa kuolleet eivät nuku, olen kuitenkin valmis uskomaan jopa vampyyrien olemassaoloon, vaikka se, että niitä löytyi näin läheltä, oli minulle kuitenkin yllätys.” Hiljaisuus laskeutui taas huoneeseen, mutta tällä kertaa lyhyempänä ja vähemmän painostavana kuin hetkeä aikaisemmin. ”Kurt”, Milena sanoi viimein, ”Ota mukaasi miehiä ja palaa viemäreihin. Haluan ainakin Grugerin ja kersantti Byarin ruumiit takaisin. En pyydä teitä palaamaan pesään hakemaan muita, sillä se olisi liian vaarallista kaikkien niiden kannibaalien yhä ollessa viemäreissä.” Mies kumarsi ja nousi puiselta tuoliltaan. Oven sulkeuduttua Milena käänsi huomionsa takaisin Wilhelmiin.
”Oletan, ettette ole jakaneet tietämystänne paikallisista aatelisista? Hyvä niin, sillä vain hyvin harvat ovat asiasta tietoisia, ja vaikka monet sotilaista toimivatkin nyt alaisuudessani, ovat he kuitenkin kyseisten aatelisten palkkalistoilla, ja kuka tahansa heistä voi olla mukana juonessa. Nämä kumppanit olivat kaikkein vahvimpia, joita saatoin antaa käyttöönne, mutta myös kaikkein luotetuimpia, jopa Gruger. Mietin vain, että kuinka moni aatelinen on vielä jotakin aivan muuta kuin ihminen.”
”Tarkoitatteko, että aatelisista osa voisi olla jopa vampyyreja?”
”Miksei? Valiettavasti en voi esittää todisteita tämän väitteen tueksi, ja toivon, että niin ei ole. Mikäli siis tällä Viemärikuninkaalla oli mitään tekemistä paikallisten aatelisten kanssa.”
”Tämä alkaa olla aika hankala tilanne, mikäli tähän on sekaantunut myös eläviä kuolleita.”
”Tästä en ole varma, joten kunnes toisin sanon, voitte olla huoletta, mutta siltikin, pitäkää silmänne auki kaikelle epäilyttävälle.” Wilhelm nyökkäsi.
”Tämä on ollut rankka yö teille, pajon hyviä sotilaita on nyt poissa. Toivottavasti heidän sielunsa löytävät turvallisesti Morrin valtakuntaan. Yrittäkää nyt saada nukutuksi, sillä luulen tämän olevan vielä kaukana lopusta. Tuolla on vielä aatelisia, jotka juhlivat ihmisen lihalla. Toivottavasti tämä oli voitto meille kaikesta huolimatta.”
”Minä toivon myös niin, lady Milena.”
Shallyan papitar käytti voimiaan ja paransi Wilhelmin haavoja, minkä pystyi. Haavat olivat lakanneet vuotamasta, mutta ne olivat merkittäviä. Taistelu noiden haavojen kanssa olisi mahdotonta ilman, että ne repeytyisivät uudelleen auki. Wilhelm kiitti papitarta ja palasi huoneeseensa lepäämään.
Kauas hän ei kuitenkaan ehtinyt käytävää pitkin kun Kurt ja hänen mukanaan olleet miehet palasivat. Veri oli tahrinut heidän vaatteensa ja he kantoivat Hansin päätöntä ruumista sekä Grugeria mukanaan.
”Sir Wilhelm!” Kurt huusi. ”Gruger on vielä elossa!”

”Hänen on saatava nyt levätä”, Milena sanoi hätyyttäen eleellään huoneen oven taakse kerääntyneitä miehiä.
”Selviääkö hän?” Wilhelm kysyi huolestuneena.
”Hänen on saatava levätä, ja jos Shallya on suo armonsa hänelle, hän selviää. Mutta se vie aikaa, sillä hän on menettänyt paljon verta.”
Kurt oli kertonut Wilhelmille heidän saapuneen Grugerin avuksi viime hetkellä, sillä mies oli joutunut kannibaalien ympäröimäksi ja nämä olivat juuri raahaamassa ruumiita pois kun he olivat saapuneet. Suurin osa kannibaaleista oli saanut surmansa, ja ne jotka olivat selvinneet, olivat paenneet viemärin kätköihin.
”Menkää lepäämään nyt, tämä on ollut pitkä yö, ja voimia tullaan tarvitsemaan vielä”, papitar hätyytti miehiä, jotka mutisten hajaantuivat kukin tahoillleen. Wilhelm tunsi pistoksen sydämessään sillä hän oli jättänyt Grugerin jälkeensä edes katsomatta oliko mies ollut vielä elossa. Kun mies tulisi parempaan kuntoon, hän korvaisi tekonsa tälle jotenkin. Sen hän lupasi itselleen.

Seuraavana päivänä Wilhelm nukkui pitkään aamulla, eikä palvelevat sisaretkaan tulleet hänen huoneeseensa kuin vasta päivän ollessa puolessa. Herätessään hän tunsi osan voimistaan palanneen. Hänen lihaksiaan särki rasituksesta, hänen haavansa olivat kosketukselle arkoja, ja muistuttivat olemassa olostaan mikäli hän teki liian äkkinäisiä tai vääränlaisia liikkeitä.
Milena tuli hänen luokeen ja juotti hänelle kitkerän makuista ainetta. Hän oli pukeutunut tummaan kaapuun, joka verhosi hänen muotonsa hyvin, mutta jostakin syystä Wilhelm pystyi hyvin kuvittelemaan naisen kurvikkaat muodot selkeästi mieleensä. Se oli jotakin hyvin häiritsevää, ja hän nopeasti pyrki poistamaan ajatuksen mielestään.
Onneksi aineen maku sai hänet nopeasti unohtamaan äskeiset ajatuksensa. ”Äh! Mitä tämä oikein on?” hän kysyi naama irveessä.
”Älkää huolehtiko, se auttaa kipuihinne haavoissanne sekä lihaksissanne. Olette vapaa niistä koko loppupäivän.”
”Kiitos. Kuinka on Grugerin laita?”
”Hän on yhä heikossa kunnossa ja nukkuu. Jos haluatte, voitte käydä hänen luonaan vierailemassa.” Wilhelm kiitti tilaisuudesta ja lupasi tehdä niin kunhan pääsisi kivuiltaan jaloilleen. Papitar oli puhunut totta, sillä aine todella poisti hänen kipunsa ja väsymyksen lihaksista sekä haavoista.
Huone, jossa Gruger oli, oli samanlainen yksinkertainen kuin Wilhelminkin huone, kirjoituspöydän ollessa sängyn vieressä. Grugerin veriset vaatteet oltiin pesty ja huolehdittu hyvään kuntoon ja ne olivat seinällä naulassa. Hänen aseensa olivat jossakin poissa näkyvistä.
Kun Wilhelm katsoi miestä, näytti tämä riutuneelta, hänen tummat hiuksensa olivat harmaantuneet osittain, samoin hänen viiksensä. Hän näytti nyt paljon vanhemmalta kuin todellisuudessa oli ja Wilhelm mietti, mahtoiko se johtua jonkinlaisesta kirouksesta, joka miehen ylle oli langetettu viemäreissä. Hänen ihonsa oli kalman kalpea ja hänen kasvonsa olivat riutuneet.
”On ihme, että olet yhä hengissä”, hän kuiskasi hiljaa. Silloin Gruger avasi silmänsä ja katsoi yllättävän terävillä silmillään suoraan Wilhelmin silmiin vangiten hänen katseensa omaansa.
”Olen selvinnyt pahemmastakin kuin tämä, usko pois... Vaikka tämä kerta oli koitua viimeisekseni.”
”Sinä olet hereillä?”
Mies virnisti. ”Mikäs pahan tappaisi? Tiedän, että podet huonoa omaatuntoa ritarillisessa pääkopassasi siitä, että jätit minut sinne kuolemaan. Sinun sijassasi olisin tehnyt samoin, joten en muista sitä pahalla.” Wilhelm oli yllättynyt miehen terävästä älystä, jota hän ei ollut aikaisemmin nähnyt vielä vilaustakaan. Ilmeisesti hän oli sittenkin tuominnut miehen väärin perustein.
”Olet oikeassa, poden huonoa omaatuntoa. Mutta aion maksaa sen sinulle takaisin heti kun siihen tulee tilaisuus.”
”Heh... yleensä minä olen ollut se, joka on velkaa... tältä se siis tuntuu kun joku on sinulle velkaa. Ei hullumpi tunne.” Wilhelm ei ollut varma, oliko tuo sarkasmia, vitsi vai loukkaus häntä kohtaan, joten hän ei vastannut mitään. Sen sijaan hän sanoi: ”Minä taidan jättää sinut lepäämään, papitar sanoi sen olevan tarpeen.”
”Hyvä on... Wilhelm!” hän huudahti juuri kun ritari oli poistumassa huoneesta. Wilhelm kääntyi katsomaan palkkasoturia kysyvänä.
”Tule katsomaan toistekin... luulen aikani täällä tulevan käymään pitkäksi.” Wilhelm nyökkäsi ja poistui huoneesta. Hän ei ollut varma pitikö miehestä vai ei. Hän ei ollut tottunut toimimaan tuollaisten ihmisten kanssa, sillä olihan hän kuitenkin kasvanut paremmissa piireissä, joissa ihmisillä oli käytöstapoja ja he tunsivat etikettisäännöt, joiden mukaan toimivat ja asioivat. Tuon ajatuksen myötä hän mietti, oliko vain itsekäs paskiainen, joka katseli alempiaan ylhäältä päin, ja jos oli, niin oliko se jotakin, mistä hän itsessään piti.

”Wilhelm, herää! Ota miekkasi!” Kurt huusi ovelta. Yö oli Wilhelmin käsityksen mukaan jo pitkällä, kun hän unisena tarkasteli ympäristöään, ei aivan tajuten mitä oli tekeillä. Refleksinomaisesti hän tarttui miekkaansa ja kömpi ylös sängystä käytävälle. Hän katsoi molempiin suuntiin, mutta ne olivat tyhjät, sen sijaan alakerrasta kuului meteliä. Oliko tämä unta vai totta, hän ajatteli. Kuitenkin hän lähti äänien suuntaan ja päästyään portaille hän huomasi suurikokoisen olennon tukkivan tietä. Portaiden alapäässä hän näki Kurtin, joka ilmeisesti oli kierinyt portaat alas ja valitti nyt tuskissaan.
”Sigmar!” Wilhelm huusi ja survaisi miekkansa olentoon. Se osui sitä kylkeen ja se karjaisi melkein inhimillisellä äänellä ja kääntyi kohtaamaan Wilhelmin. Se oli kannibaali, mutta hyvin suurikokoinen sellainen. Se oli pukeutunut hyvin, sillä oli viimeistä muotia olevat vaatteet, mikä oli omituista Wilhelmistä.
”Sinä kuolet!” se sihisi terävien hampaidensa välistä ja hyökkäsi. Sen iskut olivat villejä, eikä se tuntunut välittävän haavasta, jonka Wilhelm oli sille aiheuttanut.
Nyt hän oli täysin hereillä ja aistit olivat valpastuneet pelon ja adrenaliinin myötä. Hänen lihaksiaan särki, mutta sen tuntemuksen hän itsepäisesti siirsi jonnekin alitajuntansa syövereihin tykyttäväksi muistutukseksi. Olennolla oli suurikokoinen kirves, se oli tappara, jolla se yritti tavoittaa häntä. Olento oli ilmeisen vahva, sillä se heilutteli tapparaa yhdellä kädellä samalla kun pyrki toisen käden pitkillä kynsillä tavoittamaan ritaria.
”Kuole!” se sihisi iskujen lomassa ja Wilhelm oli puolustuskannalla iskujen sataessa nopeina ja runsaina. Joka kerta kun aseet kohtasivat, lähetti isku kivuliaan viestin aivoihin ja teki hänen miekkakädestään turran. Hänen otteensa aseesta meinasi kirvota joka iskulla, mutta kuin ihmeen kautta hän sai pidettyä otteensa miekasta.
Olento löi kynsillään iskun ylhäältä ja tapparallaan iskun alhaalta. Wilhelm ei jäänyt torjumaan iskuja, vaan heittäytyi taakse päin. Hän oli saanut kivuista huolimatta suurimman osan notkeudestaan takaisin. Nyt, ilman haarniskaa hidastamassa hän voisi tehdä asioita, jotka todellisella taistelukentällä täydessä varustuksessa olisivat hankalia ja hitaita toteuttaa.
Hän antoi olennon edetä huitoen aseellaan villisti. Hän teki kärryn pyöriä taaksepäin kunnes tuli sopivaan kohtaan, jossa kohdata vastustajansa. Hän näki, että kannibaali alkoi turhautua ja sen iskut kävivät vähemmän tarkoiksi ja voimakkaammiksi. Tämä oli juuri se, mitä Wilhelm toivoikin käyvän. Nyt hän pystyi lukemaan otuksen liikkeitä jo ennalta ja tiesi, kuinka itse toimisi.
”Pirun paskiainen! Kuole!” olento karjui iskien voimalla. Se alkoi väsyä ja pisti nyt kaikki voimansa peliin lyönteihin. Wilhelm väisti iskun helposti ja teki oman iskunsa, johon olento ei kyennyt enää vastaamaan, sillä se oli poissa tasapainosta ja sen ase oli kaukana Wilhelmistä. Miekka upposi olennon rintaan kahvaa myöten tullen selästä ulos. Se oli puhkaissut toisen keuhkon ja olento saattoi vain korista. Se olisi nyt kuoleman oma.
Voimalla Wilhelm työnsi otuksen taaksepäin ja sen raivoisa ilme oli muuttunut hämmästykseksi. Wilhelm sai aseensa vapaaksi ja iski toisen iskun, joka lennätti olennon pään pois sen hartioiden välistä antaen sille nopean kuoleman. Sitten hän syöksyi päättömän, kaatumassa olleen ruumiin ohi kohti portaita. Siellä taistelu oli yhä käynnissä, Kurt oli päässyt ylös ja taisteli nyt epätoivoisesti yhtä kannibaalia vastaan pidellen toista kylkeään, jonka ilmeisesti oli loukannut portaissa. Kauempaa kuului naisten kirkaisuja ja aseiden kalsketta toisiaan vasten. Hän syöksyi portaat alas ja iski miekallaan Kurtia vastassa ollutta kannibaalia. Sen rytmi häiriintyi ja antoi Kurtille mahdollisuuden tappaa se.
Metsästäjä virnisti kiitokseksi ritarille, joka nyökkäsi takaisin ja kiirehti eteenpäin kohti taistelun melskettä.
Kannibaaleja oli paljon, nämäkin pukeutuneita ylhäisten vaatteisiin. Tämän täytyy olla pilaa, tai sitten Milenan olettamukset ylhäisten lapsista ovat totta. Milena oli mukana taistelun läheisyydessä, mikä oli yllättävää Wilhelmille, mutta hän ei taistellut, vaan paransi haavoittuneita kauempana siitä. Wilhelm huomasi vartioiden olevan alakynnessä hyökkääjiä vastaan ja osa heistä pakenikin pois taistelusta.
”Älkää paetko, ne voidaan kyllä tappaa!” Wilhelm huusi samalla kun juoksi mukaan taisteluun. Hänellä oli ylivoima vastassaan, mutta hän uskoi tilanteen voivan muuttua. Hänen yllättävä ilmaantumisensa säikäytti vastustajat niiden ilmeisesti luullessa suuremmankin joukkion olevan tulossa mukaan liittyäkseen taisteluun. Osa niistä pakeni, mutta vain saadakseen pertuskan terän selkäänsä.
Myös Kurt oli liittynyt taisteluun ja käytteli taitavasti metsästysveistään viiltäen ja pistäen sillä vihollisia. Huolimatta Kurtin ja Wilhelmin panoksesta taistelussa he olivat pakotettuja perääntymään, sillä niitä oli liikaa. Osa haavoittuneista palasi Milenan jäljiltä takaisin taisteluun, mutta sekään ei tuntunut riittävän.
Äkkiä olennot lakkasivat hyökkäämästä ja ne aloittivat pakenemisen, jolle Wilhelm ei nähnyt mitään syytä. Hän kuitenkin esti pertuskamiehiä menemästä niiden perään, sillä hän epäili kyseessä olevan jonkinlainen ansa.
”Mihin ne oikein pakenivat? Niillähän oli selvä ylivoima meitä vastaan”, eräs pertuskamiehistä ihmetteli.
”Tämä taistelu oli vain harhautus!” Wilhelm tajusi kauhukseen. Todellinen kohde saattoi olla sisarten huoneistot, jonne miehiltä oli pääsy kielletty. Wilhelm saattoi lukea kauhun ja huolestumisen myös Milenan kasvoilta.
”Menkää! Joutuin!”
Miehet ryntäsivät naisten tiloihin, jossa heitä odotti surkea näky, lattialla oli verisiä tahroja, jotka olivat tulleet veristen ruumiiden raahaamisesta lattiaa pitkin. Jäljet veivät erään huoneen ikkunalle. Wilhelm juoksi sille ja näki tummien hahmojen katoavan pimeyteen.
”Tämä on sisar Saran huone”, Milena sanoi. Muut sisaret olivat myös kerääntyneet huoneeseen. Suurin osa heistä vapisi ja nyyhkytti järkytyksestä, osalla vaatteet olivat repeytyneet ja he olivat peittäneet alastomuuttaan peitteillä.
”Keitä puuttuu?” Milena kysyi.
”Teidän pyhyytenne, sisar Sara vietiin, mutta myös kolme muuta, sisar Lena, jonka ne hirviöt tappoivat raa'asti, samoin sisar Faine, hänelle ne tekivät pahempaakin... ne... koskivat häneen...” naisen ääni sortui. Viha kiehui Wilhelmin sisällä. Hän päätti kostaa naisten kuolemat, etenkin sisar Saran, joka ei olisi moista kohtaloa ansainnut.
”Kuolivatko he kaikki?” hän kysyi ja vain vaivoin kykeni pitämään vihan poissa äänestään.
”Eivät. Sisar Sara oli elossa, samoin Faine, mutta Lena ja Matilda kuolivat. Heidän ruumiinsa ne ottivat mukaansa.”
”Morr heidän sielujaan varjelkoon”, Milena sanoi surullisella ja tuskaisella äänellä, kuin olisi juuri purskahtamassa itsekin itkuun.
”Minä aion mennä etsimään kadonneita naisia, ja ehkä, jos olen onnekas, löydän heidät vielä elossa ja voin tuoda heidät takaisin.”
”Minulla ei valitettavasti ole antaa sinulle apujoukkoja, sillä tarvitsen niitä täällä, nyt enemmän kuin koskaan.”
”Ymmärrän. Minä menen yksin, sillä silloin minulla on yllätys puolellani. Suurempi joukko olisi helpompi huomata ja todennäköisemmin joutuisimme taisteluun.”
”Minä tulen mukaasi”, Kurt sanoi.
”Et voi, olet haavoittunut ja loukannut itsesi. En voi sallia sinun tapattaa itseäsi, sillä metsästäjän taidoillasi on vielä suuresti hyötyä minulle täällä”, Milena sanoi päättäväisesti jättämättä Kurtille varaa väittää vastaan. Wilhelm nyökkäsi Kurtille ja sanoi: ”Älä huoli minusta, uskon selviäväni tehtävästä yksin, sitä paitsi Gruger tarvitsee ystävää”, hän sanoi virnistäen.
”En usko, että meistä tulee sydänystäviä hänen kanssaan, mutta lupaan katsoa hänen peräänsä. Koska aiot lähteä?”

”Mistä voisin löytää heidät?” Wilhelm tiedusteli Milenalta. ”Näillä olennoilla oli aatelisten vaatteita päällään.”
”Sara vietiin elävänä, mikä voi tarkoittaa moniakin asioita. Uskon ja tavallaan myös toivon, että hyökkääjät olisivat olleet Saran sukulaisia, sillä silloin tyttö olisi ainakin paremmassa turvassa kuin vieraiden käsissä, jotka saattaisivat tehdä tytöille moniakin inhottavia asioita.” Wilhelmin viha kiehahti jälleen kun hän muisti, mitä eräs sisar oli sanonut nähneensä.
”Toinen siepatuista ei kuitenkaan ole sen paremmassa turvassa, kuten viimeöinen todisti.”
”Totta. Huomenillalla saat lähteä matkaan, annan sinulle tarvittavan määrän lääkettä kipuja varten. Olkoon Shallya armollinen sisarilleen, että he ovat vahingoittumattomia vielä.”
”Voin lähteä jo tänään, minulla olisi suuremmat mahdollisuudet saada heidät molemmat pois elävinä.”
”Ei. Sitä ne juuri odottavat, lisäksi en pysty saamaan sinua niin hyvään kuntoon, että kestäisit rasituksen, mikäli joutuisit kohtaamaan vihollisen valmistautuneena. En pysty siihen huomennakaan, mutta silloin on mahdollista, etteivät ne ole valmistautuneita hyökkäykseen, ainakin toivon niin. Tämä on asia, josta en suostu keskustelemaan kanssasi enempää. Päätökseni pitää”, hän lisäsi nähtyään Wilhelmin päättäväisen ilmeen hänen aiottuaan vastustaa papittaren vaatimusta. Papittaren lempeillä kasvoilla oli myös päättäväisyyttä, joka kertoi Wilhelmille, ettei asiasta olisi viisasta puhua enempää.

Wilhelm lähti matkaan kohti kartanoa, joka kuului kannibaaliaatelisille. Oli vielä päivä ja aurinko oli vielä korkealla horisontin yllä. Se ei olisi laskeutumassa vielä useaan tuntiin, mutta päivän valossa saattoi nähdä jotakin, mkä saattaisi helposti jäädä yön varjojen kätköihin.
He olivat rikkaita kauppiaita, ja Schriekin suku tunnettiin myös Keisarikunnassa hyvin. Siellä suvulla oli hyvä maine luotettavina kauppamiehiehinä ja asiallisina ihmisinä.
Kartano oli rakennettu Keisarikunnan tyylin mukaisesti, se kohosi pitkän, oudoilla puilla reunustetun hiekkatien päässä. Sen pihalle oli jollakin konstilla saatu kasvamaan ruohoa, joka ympäröi kahta suurikokoista suihkulähdettä. Kartano oli suorakulman muotoinen, kahdessa kerroksessa kohoava rakennelma, jonka katto oli jyrkkä ja kohosi korkealle. Sen toisessa kerroksessa oli suurikokoinen parveke. Ikkunoita kartanossa oli monia, eikä Wilhelm ollut varma, oliko yhdessä huoneessa enemmän kuin yksi tai kaksi ikkunaa. Ne olivat korkeita ja avaria, tuoden huoneisiin varmasti paljon valoa. Kartanoon sisään vei suuret, leveät portaat, jotka kapenivat ylös päin mentäessä. Niiden yläpäässä oli suuret ja raskaan näköiset kaariovet ovet.
Koko paikka oli ympäröity korkealla, sileällä muurilla ja ainoa tie sisään oli rautaisen koristeportin kautta, jonka edustalla vartioi kaksi pertuskamiestä. Muurin takana kohosivat kiviset tornit jotka olivat myös miehiettyjä. Niitä oli etuseinällä neljä kappaletta. Wilhelm ei nähnyt, mutta epäili torneja olevan enemmänkin, ympäröiden kartanon. Se oli kuin pienikokoinen palatsi.
Hänen epäilynsä alkoivat nousta hänen miettiessään, kuinka pääsisi sisään noin hyvin vartioituun paikkaan huomaamatta. Kartanon edustalla seisoivat tummat vaunut, jotka olivat joko lähdössä tai juuri tulleet paikalle, sillä niitä ei vielä oltu siirretty talleille. Lopulta renki tuli noutamaan vaunuja ja ne vietiin pois. Hänen katsellessaan lisää vaunuja tuli ja niille avattiin portit, mutta ennen sitä ne tarkastettiin huolella. Ei siis sisään tuotakaan kautta, Wilhelm ajatteli, ellen onnistuisi pääsemään jotenkin vaunujen katolle.
Päivä ei olisi ainakaan paras hetki yrittää sisään, varsinkaan nyt kun paikka näytti kuhisevan muitakin aatelisia. Olikohan kyseessä jonkinlainen päivällinen? Mitä siellä tarjottaisiin, ja kuinka tietoisia vieraat olivat siitä, mitä suuhunsa pistivät? Olivatko Sara ja Faine joutuneet jo kannibaalien ruokapöytään ateriana? Olisiko sillä suurtakaan väliä, vaikka kyseessä olisi perheenjäsen, jonka he söisivät?
Wilhelm tunsi katkeruutta, hänen olisi pitänyt lähteä kannibaalien perään jo aikaisemmin, heti hyökkäyksen jälkeen. Ja nytkin hän tiesi, että hänen olisi odotettava iltaan saakka ja yritettävä yön turvin, mikä saattoi olla silloinkin silkkaa itsemurhaa. Hän oli kuitenkin antanut sanansa papittarelle, ja myös itselleen yrittää vapauttaa naiset.
Hän kiersi koko kartanoalueen ympäri ja hänen epäilyksensä torneista vahvistuivat, niitä oli sivustoilla kaksi per seinämä ja neljä takamuurilla. Miehillä torneissa oli pitkät jouset ja varsijouset. Kartanon oikealla puolella kasvoi puu, aivan muurin vieressä. Se oli muurin ulkopuolella, eikä kumpikaan torni ollut aivan lähellä puuta. Siinä oli pitkälle levittäytyvät oksat, se oli vanha tammi. Sellainen puu tällä seudulla, jossa oli vain hiekkaa, oli omituinen näky, ja Wilhelm mietti, kuinka se oli hengissä täällä, ja niin vanha kuin oli. Sen oli täytynyt seistä tuolla paikalla ainakin kolme vuosisataa, eli kauan ennen kolonisaatiota.
Joka tapauksessa, tuo tammi oli ainoa tie sisään, mikäli hän vain onnistuisi kiipeämään sen oksille huomaamatta. Yöllä sen ei pitäisi olla ongelma, lisäksi kartanoon ei ollut pitkä matka puulta, mikä oli hyvä.

Yö laskeutui ja Wilhelm tuli esiin kujalta, jolla oli piileskellyt loppupäivän. Tammi oli käytännössä vartioimaton, miehet jotka portilla vartioivat eivät liikkuneet mihinkään paikoiltaan, torneissa olevat miehet olivat liian kaukana puusta nähdäkseen heikolla tuikullaan yön pimeyteen puulle saakka.
Täydellistä, Wilhelm ajatteli. Vartijoiden vuoronvaihto oli juuri ollut ja vanhat vartijat olivat jo menneet kohti lepopaikkojaan. Uutta vuoronvaihdostakaan ei tulisi seuraavaan kahteen tuntiin. Wilhelm vilkaisi kuitenkin vielä sivuilleen varmistaakseen reitin todella olevan selvä, ja se oli. Missään ei näkynyt ketään. Kartanon ikkunat olivat valaistut, ja Wilhelm saattoi nähdä hahmojen liikkuvan sisällä, kukaan ei kuitenkaan ollut ikkunassa, ja vaikka olisi ollutkin ja katsonut suoraan puuhun, Wilhelm epäili ettei häntä olisi voitu nähdä. Tammi oli ryhmyinen ja tarjosi hyvät käden -ja jalansijat kiipijälle ja pian hän olikin jo oksan juurella, josta aikoi hivuttautua muurin yli. Molemmista torneista loisti lyhdyn kajo, mutta ilmeisesti lyhdyt olivat jossakin lattialla, eikä vartijan kädessä, joten kumpikaan vartija ei voinut mitenkään nähdä häntä. Hän vilkaisi kartanon ikkunoihin ja näki alemmasta ikkunasta sisään. Siellä oli jonkinlainen salonki, jossa oli pehmeän näköisiä sohvia ja sohvapöytiä, jotka oli koristeltu kauniisti. Miehet istuivat sohvilla ja polttelivat piippujaan ilmeisesti nautiskellen ruokasavuista. Muutamilla oli käsissään lasit, joissa oli, niin ainakin Wilhelm toivoi, punaviiniä tai konjakkia. Schriekin isäntäpari kestitsi vieraitaan hyvin, sillä palvelijoita juoksi edestakaisin täyttämässä vieraiden tyhjentyneet lasit ja he huolehtivat myös savukkeiden saannista. Muuten he olivat huomaamattomina jossakin seinien vierustoilla, tai katosivat palvelijoille tarkotetuista salaovista jonnekin kartanon kätköihin.
Wilhelm hivuttautui oksalle, kokeili kantaisiko se hänen painonsa ja oli tyytyväinen huomatessaan sen kantavan. Hän hivuttautui muurin ylle ja varovaisesti laskeutui muurille juuri kun tuuli suhisi muutenkin puissa peittäen kahinan, joka oksan lehdistä lähti. Heti muurin päälle päästyään hän kyykistyi, jottei osuisi tornien lyhtyjen valokeiloihin. Nopeasti hän loikkasi alas muurilta ja voihkaisi tukahtuneesti osuessaan maahan. Pudotus oli korkeampi, kuin hän uskoi sen olleen.
Hän painautui noustuaan ylös muuria vasten ja pysytteli paikallaan. Ilmeisesti kumpikin vartija oli kuullut jotakin, sillä molempien naamat tähyilivät pimeyteen kohotellen lyhtyään antamaan valoa. Molemmat huutelivat toisilleen, ja lopulta vartijat kai tulivat siihen lopputulokseen, ettei se ollut mitään, sillä he eivät antaneet hälytystä. Wilhelm huokaisi helpotuksesta. Olisi ollut paha paikka jäädä kiinni tässä vaiheessa, kun pakotietä ulos ei ollut näkyvillä. Tämä oli yhä ratkaisematon ongelma hänen yrityksessään pelastaa naiset, mutta hänellä oli yksi paikka mielessä, jota hän oli päättänyt yrittää kokeilla. Se oli toisella puolella sijaitseva puu, joka oli ainakin toiselta puolelta muuria katsottuna näyttänyt myös tammelta. Hän hiipi toiselle puolelle kartanon takaseinän viertä pitkin välttäen ikkunoiden valot ja huomasi, että oli ollut oikeassa, se oli tammi. Sellaista pitkin ylöskiipeäminen ei olisi kovin vaikeaa naisillekaan, vaikka ei hän aliarvioinutkaan naisten kykyjä pystyä samoihin tekoihin kuin miehetkin, mutta hänen kokemuksensa oli, että harvat naiset olivat ainakaan hänen lapsuudessaan kiipeilleet puissa poikien tapaan. Hän toivoi Saran ja Fainen tehneen niin, mikäli olivat vielä elossa.
Hän palasi toiselle puolelle ja varjoista tutki pihamaata. Se oli valaistu tulin, ja siellä oli hyvin avaraa. Piilopaikkoja ei ollut. Ainoa piilo olisi ollut tallit toisella puolella pihaa, lähellä tammea.
Kun hän palasi takaisin kartanon vasemmalle puolelle, jossa tallit ja tammi olivat, hän huomasi pienen oven seinällä. Juuri sellaista hän oli etsinyt. Pääovesta sisään käyminen olisi ollut silkka itsemurha, mutta varasisäänkäynnin kautta sisään saattaisi olla helpompi käydä, mikäli sen vain saisi auki jotenkin. Hän uskaltautui ovelle ja vilkaisi talleille päin. Siellä paloi heikko valo, mutta ei näkynyt liikettä, mikä oli hyvä. Wilhelm tutki ovea, koetti sitä. Se oli puinen, ja lukossa. Hetken hän ajatteli, että jos Gruger olisi ollut paremmassa kunnossa, tämä olisi voinut olla hänen mukanaan. Miehellä oli varmasti taitoa avata lukkoja, Wilhelm ajatteli. Mutta Gruger ei ollut nyt täällä, sen sijaan hän oli, ja hänen olisi keksittävä jokin keino aukaista ovi.
Äkkiä etupihalta kuului lähestyvien askeleiden ääniä. Ne olivat tasaiset ja niissä oli selvä rytmi, jota kulkija noudatti. Vartija, Wilhelm tajusi ja tarjosi kiitoksen Sigmarille hyvästä onnestaan. Miehellä olisi varmasti avaimet oveen. Mutta mistä mies oikein oli ilmestynyt, hän ei ollut nähnyt vartijaa tullessaan alas muurilta.
Nopeasti hän meni takaisin kartanon taakse odottamaan tulijaa. Hän oli äkkiä tietoinen siitä, kuinka lähellä hänen epäonnistumisensa oli ollut. Mikäli vartija olisi ilmestynyt jostakin juuri kun hän oli pudonnut muurilta, häntä ei olisi voinut pelastaa edes painautuminen seinää vasten ja hän olisi ollut varmasti kuollut, joko vartijan aseeseen tai torneissa olleiden miesten nuoliin.
Askeleet pysähtyivät ja kun Wilhelm vilkaisi kulman takaa, hän huomasi vartijan tutkivan ovea, kokeilevan sitä ja nyökkäävän hyväksyvästi itsekseen. Sitten mies jatkoi lähestymistään kohti Wilhelmiä.
Hänen olisi oltava nopea, sillä toinen torni ei ollut kaukana, ja ylimääräinen meteli vetäisi varmasti tornissa olevan vartijan huomion. Wilhelm huomasi, ettei vartija kantanut lyhtyä, mikä sekin oli hyvä, sillä vartija oli samojen varjojen kätkemä kuin hän itsekin oli, eikä tornin vartijat näkisi mitään, vaikka saattaisivatkin kuulla, mikäli hän epäonnistuisi nopeassa tapossaan.
Wilhelm oli vetänyt miekkansa esiin ja puristi sen kahvaa tiukasti samalla kuulostellen vartijan askeleita ja yrittäen arvioida etäisyyttä mieheen. Nyt askeleet kuuluivat aivan vierestä, ja Wilhelm teki liikkeensä.
Hän ponnahti ällistyneen vartijan eteen ja survaisi miekkansa kohti miehen kurkkua. Terä upposi miehen kurkkuun puhkaisten henkitorven. Mies yritti antaa hälytystä, mutta ei saanut aikaan muuta ääntä kuin pihinää. Wilhelm viilsi miekallaan miehen kaulavaltimon auki ja otti kaatuvan ruumiin vastaan ja laski maahan hellästi. Hän asensi miehen kartanon takaseinälle istuvaan asentoon, josta se löydettäisiin aamulla, kun hän olisi jo kaukana kartanolta. Ainakin niin hän toivoi.
Hän otti avainnipun mieheltä. Siinä oli varmasti avaimet kaikkiin kartanon huoneisiin, jotka tarvitsisi aukaista. Hän vilkaisi ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään, eikä kuullut juoksevien vartijoiden ääniä tai kuullut hälytyskellojen kilkatusta. Kaikki meni suunnitelman mukaan, hän ajatteli virne kasvoillaan. Sigmar oli suosiollinen hänelle.

Oven takaa avautuivat käytävät, jotka veivät kellareihin. Käytävä, jota pitkin hän kulki oli kapea ja pieni. Hän tunsi lievää ahtaan paikan kammoa kulkiessaan sitä pitkin. Sillä jos nyt tulisi taistelu, hänen olisi vaikea puolustaa itseään, toisaalta sama koski myös hänen vastustajiaan, jotka voisivat kohdata hänet vain yksi kerrallaan. Tuon ajatuksen myötä hänen kammonsa laantui.
Käytävät olivat kuitenkin tyhjät ja pian ne levenivät ja haarautuivat pieneksi verkostoksi, joka muistutti hyvin paljon viemäreitä. Kellareissa oli useita puisia ovia, joista monet olivat auki. Niiden takaa löytyi vain runsaita määriä viini -ja konjakkitynnyreitä, sekä hanoilla varustettuja oluttynnyreitä. Todellisia kulinaristeja, ajatteli Wilhelm ja muisti sitten varastot, jotka olivat hänen kotonaan olleet. Ne olivat varmasti olleet vähintään yhtä suuret. Wilhelmin oli vaikea sanoa, sillä hän ei lapsenakaan ollut uskaltautunut kellareihin, sillä hänen hoitajansa oli pelotellut niissä asuvan peikkoja, jotka söivät pieniä lapsia, jotka harhailivat niillä käytävillä ilman lupaa ja valvontaa.
Ei ollut tuokaan kovinkaan rohkaiseva ajatus, Wilhelm ajatteli happamasti. Täällä hän oli, kartanon kellarissa, jonka isäntäväki oli jotakin tavallaan vielä pelottavampaa kuin peikot, jotka sentään rehellisesti olivat hirviöitä. Nämä olivat ihmisen vaatteissa olevia hirviöitä, jotka kuulostivat ja näyttivät viimeistä piirtoa myöten ihmisiltä, mutta eivät kuitenkaan sitä olleet. Wilhelm saattoi kuvitella vain vähän asioita, jotka saattoi löytää pelottavimpina kuin tuo, ja yksi niistä oli vampyyrit, joita hän sydämestään toivoi olevan löytämättä täältä.
”Yhdessä on tarpeeksi koko eliniäksi”, hän kuiskasi ja säikähti, kuinka kovalta sekin kuulosti hänen korviinsa.
Hän yritti karistaa pois ahdistavia ajatuksia ja jatkoi päättäväisesti matkaansa availlen ovia ja löytäen vain ruokatarvikkeita, sekä joitakin huonekaluja, jotka olivat poistuneet käytöstä.
Hän avasi oven, joka ei ollut puinen, vaan rautainen. Siinä ei ollut ikkunaa, eikä se ollut koristeellinen. Se oli tiukassa, mutta aukesi lopulta.
Oven takaa häntä vastaan tunki viileää, jopa kylmää ilmaa.
”Mitä noituutta tämä on?”
Hän avasi oven enemmän auki ja veti miekkansa esiin. Hän otti seinältä soihdun, ja tähyili pimeyteen. Hän toivoi, ettei olisi sitä tehnyt, sillä koko huone oli täynnä ruhoja, ei eläinten vaan ihmisten!
Ne olivat alastomia, miesten, naisten ja jopa lasten ruumiita. Ne roikkuivat niskastaan koukuissa, kuin eläimet, osa niistä oli nyljettyjä, ja niistä oli vaikea ensisilmäykseltä sanoa, olivatko ne joskus olleet ihmisiä, vai olivatko ne sittenkin eläimiä. Sisälmyksiä niillä ei enää ollut, eikä nahkaa. Myös ruumiiden päät oli poistettu, vain mehukkaimmat ja lihaisimmat osat oli säästetty. Lihakönttien muodoissa oli kuitenkin vielä jotakin ihmismäistä, kuten jalat ja kädet, joista oli poistettu jänteet sekä sormet, että varpaat.
Osaa ruumiista oli aloitettu nylkemään, mutta se oli jostain syystä jäänyt kesken. Wilhelm ei voinut itselleen mitään, hän oksensi ja laski päänsä polviensa väliin.
Sigmarin nimeen, tällaista ei voi tapahtua oikeasti...
Kun hän sai koottua itsensä, hän päätti nopeasti selvittää olivatko hänen etsimänsä naiset roikkumassa joistakin noista koukuista, ja oli helpottunut, ettei ainakaan kyennyt tunnistamaan heitä ruhojen joukosta.
Hän sulki oven ja päätti olla aukaisematta enää yhtään ovea tässä kirotussa kellarissa.
Hän laittoi soihdun takaisin paikalleen ja jatkoi matkaansa. Pian hän tuli kapeille ja jyrkille portaille, joiden yläpäässä oli puinen, koristeltu ovi. Juuri kun hän oli astumassa portaille, ovi aukeni ja nopeasti hän vetäytyi pois valosta varjoihin piiloon. Alas tuli kaksi palvelijaa, jotka olivat selvästi päissään. Toinen oli mies, toinen nainen ja he olivat toistensa kimpussa himon vallassa.
”Hienoa”, Wilhelm kuiskasi itsekseen. ”Sigmar, älä nyt jätä minua tänne!” hän rukoili jumalaansa.
Nainen kikatti miehen kähmiessä häntä ja sitten hän kuuli naisen sanovan: ”Älä Luis, joku voi tulla... ei älä! Lopeta!” nainen huusi kikattaen. ”Mennään tänne, rakkaani!” Wilhem kuuli miehen sanovan ja ovi pamahti kiinni. Lempiväisten askeleet kulkivat juuri hänen piilonsa ohi, mutta pysähtyivät pian.
Voi piru... menkää nyt! Hän ajatteli. Mutta juuri toisin kävi. Kun hän vlkaisi, hän näki miehen painavan halukkaan naisen kivistä seinää vasten ja yrittäen löytää kädellään tietä tämän hameen alle. Enempää hän ei halunnut nähdä, mutta ääniltä hänen oli vaikeampi suojautua. Nainen kuulosti hyvin ihanalta hänen korviinsa, ja hän tunsi ajatustensa lipuvan pois käsillä olevasta tehtävästä.
Lopulta mies lopetti naisen lempimisen saatuaan täyttymyksensä, joka ilmeisesti koski molempia osapuolia. Wilhelm oli kiitollinen sen viimein loppuessa. Mutta rakastavaiset eivät kuitenkaan lähteneet heti, vaan lepertelivät vielä tovin keskenään kuiskien rakkauden sanoja toisilleen.
”Meitä varmasti kaivataan ylhäällä”, hän kuuli naisen viimein sanovan.
”Rakas, ei mennä vielä, meillä olisi vielä aikaa, sitä paitsi onhan muita palvelijoitakin, ei kukaan huomaa meidän katoamista vähäksi aikaa...”
Nainen kikatti taas, sanoen: ”Tiedän, Luis kultaseni, ja minunkin tekisi vielä mieli sulautua sinuun, mutta jos me jäämme kiinni, niin voimme molemmat päätyä tuonne, enkä usko kummankaan meidän tulevaisuuden haaveena olevan koristaminen isäntäväen ruokapöytää.”
Luis murahti ilmeisesti ajatuksen vastenmielisyydestä ja huokasi sitten syvään. ”Hyvä on rakkaani, olet kaiketi oikeassa... Tuletko luokseni tänä yönä kun kaikki ovat menneet nukkumaan?”
”Tulen varmasti, jos pystyt silloinkin samaan suoritukseen kuin äsken”, nainen vastasi kujeilevasti.
”Pystyn vielä parempaan.” Sitten tuli hiljaista, ennen kuin rakastavaiset kävelivät pois juuri Wilhelmin editse sulkien kellarin oven perässään.
Syvään huokaisten Wilhelm kurkisti piilostaan portaiden yläpäähän. Hän kuulosteli ja yritti selvittää, mitä oven takana voisi olla. Kenties keittiö, ja jos niin olisi, kuinka monia palvelijoita se pitäisi sisällään?
Wilhelm uskaltautui portaiden yläpäähän ja ovelle. Sen takaa kuului kiireisiä askeleita, jotka menivät sinne tänne, mutta sitten tuli hiljaista. Varovaisesti Wilhelm raotti ovea nähdäkseen, mitä toisella puolella oli. Se näytti käytävältä, ei keittiöltä. Avattuaan ovea enemmän hän saattoi nähdä olleensa oikeassa, se oli käytävä.
Äkkiä hän uskaltautui käytävälle ja sulki oven. Se oli ollut salaovi, palvelijoille tarkoitettu. Nämäkin olivat tietoisia isäntäväen vastenmielisistä ruokailutottumuksista. Ja mikä pahinta, palvelijoillekin se tuntui olevan aivan itsestäänselvä asia, jolla saatettiin vitsailla, kuten rakastavaiset olivat tehneet hetkeä aikaisemmin. Kuinka moni nyljetyistä ihmisistä oli ollut entisiä palvelijoita, jotka vain olivat myöhästyneet tarjoilemisesta tai tehneet jonkin muun mitättömän virheen, josta seurauksena oli pataan joutuminen? Vai olivatko virheet olleet suurempia?
Wilhelm hakeutui erään suuren viherkasvin ja verhon taakse suojaan, ettei tulisi huomatuksi. Hän tarkasteli kartanon sisäpuolta. Käytävä, jolla hän oli, oli lähellä sisääntulosalia, joka näkyikin hänen piilopaikastaan. Eteinen oli suurikokoinen halli, jossa oli Keisarikunnasta tuotua taidetta koristamassa seiniä, sekä kilpiä ja miekkoja ja kirveitä koristamassa seiniä. Kilvet oli maalattu eri läänien värien mukaan. Wilhelm tunsi halveksutaa talon omistajia kohtaan, jotka pilkkasivat keisaria ja kaikkea sitä, mitä Keisarikunta edustaa.
Käytävä oli edelleen tyhjä, jostakin ylemmästä kerroksesta kuului musiikin ääntä ja ihmisten keskulun ääniä, naurua ja askeleita. Ellei Wilhelm pahasti erehtynyt, niin hän oli portaiden alla, jotka veivät yläkertaan. Hän syöksyi eteenpäin niin nopeasti kuin uskalsi liikkua ja sai nyt paremman kuvan eteishallista. Portaat olivat juuri siinä kohden, missä Wilhelm olettikin niiden olleen, ja niitä pitkin alas tuli nyt ihmisiä. Käytävä oli valaistu hyvin, eikä piilopaikan löytäminen olisi helppoa. Hän kokeili läheistä ovea, ja se olikin auki. Nopeasti hän piiloutui sinne ja tarkkaili tulijoita.
”...voin taata teille, herra Schriek, että yhteistyöstämme tulee hedelmällinen. Kun pystytte tukemaan meitä ruokakuljetuksillanne, saamme uuden kolonisaation pystytettyä tuota pikaa. Ja keidas, joka lähellä sijaitsee takaa sen, että kauppareitti tulee olemaan menestys. Ajatelkaa, kuinka paljon reitti lyhentää matkaa täältä keisarikuntaan, kun se on valmis?.”
”Olen hyvin tietoinen asiasta, Edwin, siksi suostuinkin tukemaan sitä niin vähin vastaväittein ja kysymyksin. Olen jo jonkin aikaa pohtinut oman kauppareitin perustamista sille alueelle, mutta alueen levottomuus on vaivannut minua, ja omat sotilaani eivät ole tarpeeksi pitämään rauha yllä siellä. Mutta nyt kun Stirlandin valitsijakreivi armeijoineen on tukemassa tätä, uskaltaudun mukaan siihen.”
”Nyt kun tarvikeongelma on ratkaistu, niin uskon armeijalla olevan paljon paremmat edellytykset pitää reitti turvattuna, ja teidän ansiostanne tämä tulee olemaan melkein ilmaista myös Stirlandille.” Hetken oli hiljaista, sitten Edwin-niminen mies puhui uudelleen: ”Hmm, entä se toinen asia, josta keskustelimme? Tyttärenne... mikäli muistatte vielä? Olen kovin kiintynyt häneen, ja olen valmis moniin uhrauksiin saadakseni hänet omakseni.”
”Minkälaisista uhrauksista me nyt puhumme, Edwin?” herra Schriek kysyi kiinnostuneena. Ahneus kuulsi hänen äänestään.
Siksi siis Sara kaapattiin takaisin! Hänet aiotaan naittaa jollekin rikkaalle idiootille! Mutta miksi se toinen nainen vietiin myös elävänä? Wilhelm mieti, muttei keksinyt mitään syytä sille. Ehkä, hän ajatteli, ajan myötä sekin valkenisi hänelle. Miehet jatkoivat keskusteluaan kävellen kohti ulko-ovea.
”Ehkäpä tarvitsette jonkun pitämään huolta sijoitustenne tuottavuudesta? Jonkun, jolla on sisäpiiritietoa asioista, kuten minulla on...”
Herra Schriek nauroi, hänen äänensä oli kumea, mikä sopi hyvin miehelle, joka oli ylisyöneen jätin näköinen.
”Tuossa on jotakin, mikä saisi minut todellakin harkitsemaan vakavasti tyttäreni antamista sinulle, Edwin. Mutta eikö moinen vahingoittaisi sinun tahratonta mainettasi sijoittajana sekä neuvojana?”
”Älkää minun maineestani olko huolissanne, herra Schriek, pystyn kyllä huolehtimaan itsestäni.”
”Hyvä on, harkitsen tarjoustasi, ja olen yhteydessä sinuun heti kun olen päätökseni tehnyt. Voinet kuitenkin olla melko varma siitä, että olet jo voittanut hänet itsellesi.”
”Kiitos, kiitos! Se tekisi minut hyvin onnelliseksi tosiaan. Näkemiin, herra Schriek”
”Näkemiin, Edwin”, Schriek vastasi viileästi. Muitakin vieraita tuli alas portaita ja ilmeisesti kartanon emäntäkin liittyi miehensä seuraan toivottamaan hyvää matkaa vierailleen.
”Odotan uutta tapaamistamme pian, monseur Schriek”, sanoi ylellisesti pukeutunut nainen hänelle vieraalla korostuksella, jonka Wilhelm arvioi bretonnialaiseksi.
”Samoin, madame Sofie de Fleur”, isäntä sanoi tehden hovikumattuksen. Naisessa oli jotakin hyvin erikoista Wilhelmin silmiin, hän oli kaunis, hyvin kaunis nainen, jopa näinkin etäältä katsottuna, mutta sitten oli jotakin muutakin, jota hän ei osannut nimetä. Hänellä oli mustat, pitkät hiukset, jotka oli kuitenkin nostettu ylös muodostamaan kampaus, joka sai naisen muistuttamaan käärmettä. Hänen ihonsa oli hyvin kalpea ja huulensa täyteläiset ja punaiset. Hänen silmänsä olivat näin etäältä katsottuna tummat. Hänellä oli sileät posket, mutta jotenkin hän vaikutti vanhemmalta kuin, miltä näytti. Wilhelm ei osannut mainita seikkaa, joka sai tämän vaikutelman aikaan. Hänen pukunsa oli vaalean sininen, kenties myös valkoinen, ja siinä oli pitsiä hihoissa puffeina, sekä pitsiset laskokset hameen helmoissa.
Äkkiä naisen katse kääntyi, suoraan kohti häntä. Oli kuin nainen olisi voinut nähdä hänet, vaikka sen ei olisi pitänyt olla mahdollista. Nainen väläytti tietäväisen hymyn hänelle paljastaen valkeat hampaansa. Siitä Wilhelm oli varma, että hymy oli tarkoitettu hänelle. Sitten nainen kääntyi poistuakseen.
Sanoiko nainen jotakin isäntäparille, vai ei. Ja jos ei, niin miksei jos kerran näki hänet todella? Vai oliko se vain sattumaa? Ei, Wilhelm tiesi, se ei ollut sattumaa, nainen oli ilmaissut selvästi nähneensä hänet.
Loput vieraat kiittivät ilmeisesti onnistuneesta illasta ja poistuivat vaunuilleen yksi kerrallaan tai pariskunta kerrallaan. Kun kaikki olivat menneet, kertoi herra Schriek vaimolleen aikeistaan naittaa tyttärensä Edwin-nimiselle rikkaalle sijoitusalalla toimivalle vanhalle miehelle. Hän kertoi eduista, joita he voisivat naimakaupan mukana saada.
”Elisabeta, tämä asia on lähes varma, ellen saa vieläkin houkuttelevampaa tarjousta joltakulta muulta, mitä epäilen suuresti.” Näin puhellen he menivät takaisin yläkertaan ja käytävä sekä eteishalli olivat jälleen hiljaiset.
Wilhelm tuli ulos piilostaan ja tarkasteli tilannetta. Käytävä oli edelleen tyhjä ja äänet yläkerrassa olivat vaimenneet. Hän katsoi ylös parvelle ja totesi sen olevan tyhjä. Parvi ympäröi suurta eteishallia ja Wilhelm näki käytäviä, jotka veivät jonnekin kartanon kätköihin.
”Nyt tai ei koskaan”, häs sanoi itsekseen edeten portaille ja nopeasti kiipsi ne ylös. ”Mistä voisin etsiä naisia? Olisivatko he jossakin yläkerran huoneissa?” Hän lähti vasemmalle ja saapui eräälle käytävälle. Sen varrella oli kuusi koristeellista ovea. Mitä nuo huoneet pitivät sisällään, Wilhelm ajatteli. Hän kokeili oikealla olevaa lähintä ovea varovasti. Se oli lukossa. Sen toiselta puolelta kuului pelästyneen naisen ääni: ”K... kuka siellä? Mene pois!”
Se oli Sara! Nopeasti Wilhelm alkoikaivaa avaimia ja alkoi järjestelmällisesti kokeilla avaimia lukkoon. Vasta 15. avain osui oikeaan ja ovi avautui. Wilhelm syöksyi sisään ja sulki oven perässään lukiten sen huolellisesti.
”Sisar Sara, missä Faine on?”
”Wilhelm! Mitä te täällä teette? Onko mukananne muitakin?”
”Ei, olen yksin. En saanut mukaan muita. Missä Faine on?”
”Kuollut. Hän... hänelle tehtiin kaikenlaisia asioita...” Tyttö sortui ja nyyhkytti Wilhelmin olkaa vasten.
”Olen nyt tässä, ja me pakenemme täältä. Minulla on suunnitelma valmiina, kuinka onnistumme siinä. Lähdetäänkö?” Tyttö niiskutti, mutta nyökkäsi. ”Hyvä on, mennään.”

Portaiden luo päästyään Wilhelm huomasi tien olevan tukossa. Portaiden alapäässä oli pertuskamiehiä ja miekkamiehiä ja yhdestä huoneesta piippuaan imeskellen tuli herra Schriek.
”Tulitte hieman myöhässä juhliini, herr ritari. Sallikaa minun esittäytyä, olen Jacob Schriek. Ja te olette mies, joka poisti tieltäni erään kiusallisen esteen, joka oli vakava haitta minun liiketoiminnalleni ja toi myös minulle ei-toivottua huomiota. Tietänette varmaan, mitä tarkoitan? Mystistä Viemärikuningasta... Kertokaapa, kuka tai mikä otus oiken oli? En saanut kunniaa tavata tätä... olentoa, jotta olisin voinut päästä asiasta selvyyteen.”
”Jos olisitte, ette todennäköisesti olisi kertomassa sitä meille muille. Väitättekö, ettei teillä ole mitään tekemistä kannibaalien kanssa, jotka elävät viemäreissä?”
Lihava mies nauroi niin, että läskit lyllyivät. Hän paljasti hammasrivistönsä, jotka olivat erilaiset kuin normaaleilla ihmisillä, ne olivat terävämmät.
”Sigmar olkoon todistajani, en ikinä voisi olla missään tekemisissä sellaisten otusten kanssa kuin ne pedot olivat. Viemärikuningas oli joku, joka ilmestyi kuvioihin jokin aika sitten, ja aluksi en ollut mokomasta huolissani, mutta sitten Shallyan luostari alkoi kääntää meitä kohti syyttävää sormeaan, lisäksi tämä tyttäreni tässä lisäsi omalta osaltaan vettä myllyyn. Silloin Viemärikuninkaasta tuli viholliseni, joka oli saatava pois pelistä. Ne harvat, jotka tiesivät näistä asioista ja halveksuvat niitä, uskoivat automaattisesti Viemärikuninkaan liittyvän meihin ylhäisiin jollakin tavoin. Niin, nyt olette kuulleet totuuden, ja monet näistäkin vieraista nauttivat ihmislihaa täällä tänään, joko tietoisesti tai tiedostamattaan, kuten hyvä ystäväni Edwin teki, ja hyvällä ruokahalulla tekikin!
Mutta kuten olin sanomassa, jalon tekonne tähden en tapakaan teitä heti, vaikka voisinkin sen tehdä... Sen sijaan Saatte esiintyä minun tulevassa ohjelmanumerossani, jonka esitän muutaman viikon kuluttua.
Sara, rakas tyttäreni, joko olet poistumassa ilman lupaani? Minulla on sinun varallesi suunnitelmia, enkä salli sinun niskoittelusi estävän niitä!” Jacob astui askeleen eteenpäin ja läimäytti tytärtään kasvoille.
”Viekää heidät pois, ritari koppeihin ullakolle!”

heh Gruger olikin elossa, ehdin jo säikähtää.

oli aika vieheetöntä, yhen kirjoitusvirheen pongasin

itse stoori oli mahtava

Näitä on mukava lukea. Sun kirjoittamat tarinat ovat varmaan ainoot tarinat mitä olen odottanut innolla. Näitä lisää.

5.Luku

Kolonisaatio, Schriekin suvun kartano, Keisarillinen vuosi 1841

Wilhelm heittäytyi eteenpäin kohti lihavaa miestä tarkoituksenaan ottaa tämä panttivangiksi, mutta Jacob oli nopeampi ja sai Saran otteeseensa. Hän piti veistä tytön kurkulla ja perääntyi.
”Olkaa kiltti poika, tai nainen kuolee!”
”Et tappaisi häntä, sillä hänellä on sinulle muuta arvoa, kuulin keskustelunne Edwin. nimisen miehen kanssa. Aiot naittaa tyttäresi hänelle, jotta saisit sisäpiiritietoa kannattavista sijoituskohteista. Laske hänet irti, ja saat sanani, että kuolemasi on oleva nopea, muussa tapauksessa tulet kuolemaan hyvin tuskallisesti.”
”Hah! Ette taida nyt ymmärtää tilannetta, arvon ritari. Te olette alakynnessä, eikä teillä ole paikkaa, johon paeta, ja minulla on vankinani se, jota varten tänne tulitte. Hänen elämänsä on minun käsissäni, mutta myös teidän, sillä jos ette laske asettanne, tyttö kuolee. Älkääkä olko huolissanne Edwinin ja minun välisestä sopimuksesta, sillä hän ei koskaan ole nähnyt tytärtäni, vain kuullut hänen säkenöivästä kauneudestaan. Voin tappaa hänet ja korvata toisella naisella, joka täyttää vaatimukset, ja esitellä hänet tyttärenäni.”
Pertuska -ja miekkamiehet olivat jo portaiden yläpäässä, aseet valimiina. Wilhelm hyökkäsi Jacobin sijaan heidän kimppuunsa potkaisten yhden heistä kumoon saatuaan ensin miekallaan ohjattua pertuskan terän sivuun. Mies kaatui suoraan takana olleita päin ja osa miehistä kieri portaita alas. Portaat olivat kuitenkin sen verran leveät, että osa miekkamiehistä pääsi Jacobin taakse, josta tekivät hyökkäyksen Wilhelmiä kohti.
Wilhelm kohtasi nyt vihollisia joka suunnasta, ja oli pahassa alakynnessä, mutta onnistui pakenemaan pinteestä hyppäämällä portaiden kaiteen yli. Pudotus ei ollut kovin paha, mutta Wilhelmin vanhat haavat eivät siitä pitäneet. Kyljessä ollut haava repesi vuotamaan.
Wilhelm oli jo pakenemassa ovelle, kun Jacob huusi: ”Noinko jätätte naisen pulaan, Sir ritari? Pakenette. Hänen kunniansa on teidän käsissänne ja te pakenette! Ehkä hän ei todellakaan merkitse teille mitään, kuten ei minullekaan kaupallista arvoa lukuunottamatta!” Wilhelm oli pysähtynyt ja katsoi nyt Jacobia ja lähestyviä sotilaita. Hän oli ansassa, tästä ei olisi tietä ulos ilman, että kunnia saisi kolauksen. Pää pystyssä hän heitti miekkansa maahan ja antoi sotilaiden piirittää itsensä. Hän kuuli Saran kiellot olla tekemättä sitä.
”Sisar Sara, Taistelen teidän kunnanne puolesta, ja myös kuolen sen saman kunnian tähden. Mutta minä en pakene, ja jätä teitä tänne sen vuoksi. Jätän teidät ainoastaan kuolemani kautta.”
”Se voidaan järjestää”, sanoi yksi pertuskamiehistä, hän oli yksikön kersantti. Mutta Jacob esti miestä.
”Hän on vanki, ja hyvinkin arvokas sellainen. Viekää hänet ullakolle odottamaan suurta päivää.”

Wilhelm saatettiin kahleissa rakennuksen ullakolle, jonne johtivat kapeat ja jyrkät portaat. Portaiden yläpäässä oli ovi, joka oli rautainen. Se muistutti vankilan ovea, sillä sen ikkuna-aukossa oli kalterit. Eräs sotilaista otti avainnipun pois Wilhelmiltä ja avasi sillä vankilan oven.
Ullakko oli suurikokoinen, pinta-alaltaan mahdollisesti yhtä suuri kuin koko rakennus. Siellä oli häkkejä, jotka eivät olleet järin suuria. Niiden sisässä olleet ihmiset pystyivät joko seisomaan tai istumaan niissä, mutta kävely ja pitkällään makaaminen olivat melkein mahdottomia temppuja tehdä. Heitä ei oltu kahlittu, sillä häkkien kalterit olivat riittävän vahvat pitämään vaikka jätin sisällään. Lattia oli laudoitettu ja katto oli korkealla. Wilhelmin nenään tuli pesemättömän ihmisen pistävä haju, sekä jätösten hajuja, että homeen hajua. Hän olisi halunnut oksentaa.
Sotilailla oli ilmeisesti myös vaikeuksia pidätellä haluaan oksentaa, ja he yrittivätkin pidätellä hengitystään.
”Tämä ei ole oikeanlaista kohtelua ritarille”, hän huomautti eräälle sotilaalle, joka vain mulkaisi häntä.
Pian he tulivat häkkirivistön päähän, erään tyhjän häkin kohdalle. Wilhelmin yllätykseksi se oli siisti, mutta hän tiesi, ettei se kauaa olisi, mikäli hän joutuisi täällä virumaan pidemmänkin aikaa.
Hänet tönäistiin häkkiin heti kun hänet oli riisuttu aseista. Ovi laitettiin kiinni ja vartijat lähtivät poispäin. Muissa häkeissä olleet ihmiset rukoilivat vartijoita pääsämään heidät vapaiksi, toiset rukoilivat ruokaa ja vettä. Vastauksisksi he saivat joko välinpitämöttömyyttä tai iskun miekan lappeella tai pertuskan varrella. Sitten Wilhelm kuuli oven kolahtavan kiinni. Paikassa oli hämärää, muutama soihtu seinillä oli kaikki valo, mitä paikassa oli. Ikkunoita ullakolla ei ollut lainkaan.
Laskemattoman ajan kuluttua metallinen ovi avautui. Wilhelm havahtui hereille. Hän tunsi kipua kyljessään. Haava oli lakannut vuotamasta, mikä oli hyvä. Hänen eteensä tuli mies, jolla oli Jacobin suvun tunnukset rinnuksissaan. Mies piti hajustettua nenäliinaa suunsa ja nenänsä peittona ja hengitti sen kautta. Mukanaan miehellä oli toisessa kädessä lautanen. Hän jätti sen juuri häkin ulkopuolelle. Wilhelm nousi ylös ja kokosi kaiken arvovaltansa ylleen. Hän tuijotti kylmästi vartijaa.
”Syö”, oli kaikki mitä mies sanoi ennen kuin kääntyi takaisin rautaovelle päin. Miehen ilme oli kylmä ja välinpitämätön, sellainen joka kertoi Wilhelmille, ettei mies välittänyt epämukavuudesta, jossa vangit olivat. Hän ei saanut siitä tyydytystä, mutta ei myöskään inhonnut sitä. Miehelle oli aivan sama, kunhan vain hänen saamansa käskyt tulivat toteutetuksi. Jos hänellä oli käsky tappaa, hän olisi sen tehnyt, jos taas hänen oli määrä säästää jonkun henki, hän olisi senkin tehnyt.
Ajatus tuollaisesta tunteettomuudesta puistatti Wilhelmiä. Hän ei pitänyt itseään tuollaisena sieluttomana ja mielettömänä olentona, joka tahdottomasti seuraa komentajiensa käskyjä.
Hän vilkaisi astiaa lattialla. Siinä oli kypsennettyä lihaa ja perunaa vaalealla kastikkeella. Sitten hän muisti nyljetyt ruumiit kylmäkellarissa ja irvisti. Hän jätti ruuan sikseen. Hän oli nälkäinen, muttei ainakaan vielä niin nälkäinen, että uskaltaisi lihaan koskea. Hän mietti hetken.
”No, kenties nuo perunat voisi vielä syödä.” Perunat yksinään eivät kyenneet sammuttamaan hänen nälkäänsä, ja nyt hänen janonsakin kasvoi. Ullakko oli kuuma auringon porottaessa suoraan rakennuksen kattoon.
Ihmiset olivat surkeassa kunnossa, jotkut näyttivät olevan nälkäkuoleman partaalla, toiset taas nääntymässä janoon.
”Sinulle ne sentään toivat muutakin kuin lihaa. Oletko joku ylhäinen vai? Mitä teit, että jouduit tänne”, kysyi viereisessä häkissä ollut mies. Tämä näytti soturilta, ja jos Wilhelm ei pahasti erehtynyt, mies ei ollut ollut kauaa vankilassaan. Hänellä oli silmälappu vasemman silmänsä peittona ja tuuhea ruskean värinen parta ja viikset peittivät hänen suutaan. Hänellä oli ruskeat hiukset, jotka olivat korville, ne olivat takussa. Muuten vartaloltaan mies oli roteva, joskaan ei kovin pitkä.
”Olen Sir Wilhelm Herlieb, Valon moukarin ritarikunnasta, mestari-insinööri Conrad Herliebin poika Nulnista.”
”Herlieb? Olen kuullut sukusi saavutuksista rakentaa mahtavia sotakoneita jotka käyttävät mustaa ruutia. Olet siis ritari? Luulin, että Herliebin suku ei lähettänyt yhtään poikaansa Arabiaan ristiretkille. Minun nimeni on Max Gunther, olen maantierosvo ja palkkasoturi, myyn asekäteni aina eniten tarjoavalle, olipa kyseessä haltia, kääpiö tai vaikkapa örkki. Vaarallista touhua, mutta hyvin tuottoisaa.”
”Ja te vielä ylpeilette sillä, että olette moraalia vailla oleva lainsuojaton. Mistä te tiedätte, ettei sukuni ole lähettänyt yhtään poikaa ennen minua palvelemaan jotakin ritarikuntaa?”
”Tiedän paljon Keisarikunnan aristokraateista, sillä hyvin monille noista ylimielisistä paskiaisista olen työskennellyt. En välitä siitä, mitä asiaa he ajavat, kunhan vain palkkani tulee maksetuksi. Moraaliton? Ehkäpä sinun hyveellisiin silmiisi katsottuna olen moraaliton, mutta entäpä ne ylhäiset, jotka minunkaltaisiani palkkaavat?” Wilhelm pohti tätä hetken ennen kuin vastasi: ”Kenties olette oikeassa, Herr Gunther. Lopultakin monia ihmisiä saa surmansa ennen kuin heille maksetaan sovittu summa tehdystä työstä. Mutta niin Keisarikunta toimii. Jos teidänlaisillanne ei olisi muuta tekemistä kuin remuta oluttuvissa, olisi paikallisilla vartijoilla paljon enemmän tekemistä kuin nyt, kun te puratte turhautumistanne Keisarikunnan vihollisiin ja saatte vielä maksunkin siitä. Kaikki ovat tyytyväisiä.”
Max nauroi vedet silmissä, eikä Wilhelm osannut nähdä, mitä niin huvittavaa oli tullut sanoneeksi. Hänhän oli sanonut vain totuuden.
”Haah... Miksipä ei, miksipä ei. Mutta silti on niitäkin, jotka kuitenkin aiheuttavat ongelmia Keisarikunnalle, kuten minun useimmat ystäväni ovat valitettavasti tehneet. Osa heistä on ollut örkkien matkassa auttamassa niitä ryöstämään pieniä syrjäkyliä, joissa lain valvonta on olematonta. Noilla seuduilla ei ole veronkerääjiäkään nähty useampaan vuosisataan.
Herr Herlieb, kenties liioittelin sanoessani myyväni miekkakäteni jopa örkeille. Niin en ole koskaan tehnyt, sillä minä olen keisarin mies henkeen ja vereen, enkä sekaantuisi mihinkään, mistä olisi kansallista vaaraa Keisarikunnalle tai keisarille.
Mutta se, mikä minua nauratti, oli tuo sinun väitteesi siitä, että meidänlaisemme ei aiheuta ongelmia jos toimivat palkkasotureina Keisarikunnalle. Niin se yleensä alkaa. Me toimimme palkkasotureina jollekin ylhäiselle, mutta sitten ilmestyy joku, jolla on tarjota enemmän, ja siinä vaiheessa raha tai muu vastaava houkutin voi ajaa yli isänmaallisuuden. Ja silloin meidänlaisemme ovat jälleen uhaksi teidänlaisillenne. Ymmärrätkö nyt?”
”Kenties olet oikeassa”, Wilhelm vastasi väsyneesti kyllästyneenä tähän keskusteluun. ”Miten jouduitte tänne, Herr Gunther?”
”Se on pitkä tarina, mutta lyhyesti sanottuna värväydyin erään ritarikunnan palvelukseen jalkaväkivahvistuksena ja täällä ollaan.”
”Mutta miten jouduitte tänne kartanoon?”
”Se taas on toinen tarina. Talon isäntä tarjosi minulle avokätisen palkkion vaivoistani yrittää päästä eroon Viemärikuninkaasta. En ollut ainoa joukossa, meitä oli kaksikymmentä. Ainoastaan minä palasin ja palkkioksi minut teljettiin tänne odottamaan yhtä noista 'suurista päivistä'.”
”Suurista päivistä? Mitä sillä tarkoitetaan?”
”Silloin meille tarjotaan mahdollisuus vapauteen. Miten, sitä en tiedä, mutta ainakaan kukaan suureen päivään osallistuneista ei koskaan ole palannut, joten voihan olla että heidät on päästetty menemään.”
”Tai sitten syöty...”, Wilhelm sanoi hiljaa.
”Mitä sanoit?” Max kysyi selvästi epäuskoisena siitä, oliko kuullut oikein.
”Niin, meidät voidaan syödä. Mutta sitä ei tee mikään suurikokoinen hirviö, vaan ihmiset. Tämän talon isännällä on kylmäkellari täynnä nyljettyjä ihmisiä, joista on jätetty jäljelle vain syötäväksi kelpaavat osat. Minä näin sen tullessani tänne.”
”Talon isäntä on... kannibaali? Mutta entä ne toiset siellä viemäreissä? Mitä ne sitten olivat?”
”Kannibaaleja myös, mutta eivät Jacobin alaisuudessa, vaan Viemärikuninkaan, joka nyt on kuollut.”
”Mistä sinä sen tiedät?”
”Minä tapoin sen.” Hämmästys levisi Maxin kasvoille ja hänen parran peittämä suunsa loksahti auki.
”Mutta siellähän oli satoja kannibaaleja, kuinka kummassa onnistuit selviämään sieltä hengissä?”
Wilhelm kertoi koko tarinan Maxille ja tämä nyökkäili hyväksyvästi kuunnellessaan Wilhelmin kuvausta kannibaaleista, viemärien käytävistä ja salaisista merkinnöistä, jotka johtivat pesään. Tämä oli kokonaan uutta tietoa Maxille ja hän kuunteli tarkoin, kuinka merkin saattoi löytää ja kunka sitä tuli tulkita.
Wilhelm kertoi taistelusta Viemärikuningasta vastaan ja epäusko levisi Maxin kasvoille hänen kuvaillessa hirviön kokoa, voimaa ja nopeutta.
”Kaikki tämä on totta, Sigmar on todistajani.”
”Oliko se sitten jokin suurikokoinen kannibaali?”
”Ei. Se oli vampyyri.” Nyt Maxin silmät levisivät teelautasten kokoisiksi epäuskosta.
”Eihän sellaista voi tappaa... Miten teit sen? Tiesitkö, mikä olento oli ennen kuin kohtasit sen?”
”En tiennyt, joten en ollut varustautunut kohtaamaan yhtä mahtavimmista ja pelottavimmista vastustajista, joita maa päällään kantaa. Jos olisin tiennyt, en tiedä, olisinko kyennyt edes menemään koko viemäriin kohtaamaan sitä, vaikka olenkin ritari. Kunniani tähden olisin sen saattanut tehdä kuitenkin. Tapoin olennon lyömällä sen pään poikki, josta en vieläkään ole varma,miten se tapahtui. Luulin olennon olleen jo aikaisemmin kuollut kun pistin sitä sydämeen, mutta tällä kertaa se muuttui epämuodostuneeksi luurangoksi. Pää löytyy Shallyan luostarista, jonne vein sen todisteeksi teostani.”
”Uskomatonta. Mutta entä, miksi sinä tänne tulit, jos Shallyan papitar antoi sinulle tuon tehtävän?”
”Jacob Schriekillä on tytär, joka sai aikoinaan selville perheensä synkän salaisuuden ja pakeni sitä Shallyan luostariin. Hänestä tuli yksi sen sisarista. Mutta nyt Jacob aikoo naitattaa tyttärensä jollekin sijoittajalle, ja siksi hänet kaapattiin luostarista ja tuotiin tänne.”
”Ja sinä olet rakastunut tyttöön?”
”En! Se ei ole syy, miksi tänne tulin, vaan se, että Milena pyysi minua tulemaan. Ja olin luvannut auttaa häntä ja luostaria toipilasaikanani kunnes ritarikuntani tulee minua noutamaan. Jouduin vangiksi kunniani tähden, Saran kunnian tähden.”
”Sara... Viehättävä nimi. Mutta edelleenkin, tämän talon isäntä on kannibaali? Ja se on syy, mikset syönyt tuota lihaa?”
”Se on peräisin ihmisestä. Olen siitä varma.” Max oksensi kaltereiden välistä.
”Minä olen syönyt sitä hyvällä ruokahalulla jo kuukausia ja jopa ihmetellyt, miksi täällä tarjoillaan lähes parasta ruokaa, mitä tarjolla on, mutta muut olosuhteet ovat retuperällä.”

Viikko kului ilman mainittavia tapahtumia. Wilhelm sai päivittäisen annoksensa ruokaa ja juomaa, mutta aina hän jätti lihan syömättä ruuastaan. Kun vartija kysyi syytä tähän, Wilhelm vastasi pilkallisesti olevansa kasvissyöjä. Palkinnoksi sarkasmistaan hän sai iskun kepistä.
”Älä pilkkaa minua”, vartija tiuskaisi. ”Minulla on valta tappaa sinut.”
”En uskoisi Jacobin olevan siitä mielissään. Hän säästi minut jotakin varten, ja se selvinnee meille jonakin päivänä.”
Vartija mulkoili ritaria ja käveli pois. Viereisessä häkissä Max nauroi. Hän oli kummallinen mies, tuntui kuin hänellä olisi ollut varaa siihen, vaikka tiesikin nyt, että oli mahdollisesti kuolemassa tuohon haisevaan häkkiinsä.
”Sinulla tuntuu olevan hauskaa.” Wilhelmin sarkasmi sai vain miehen naurun yltymään. Täysi kaheli koko mies, hän ajatteli. Toisaalta, hän olikin viettänyt tuossa kopissaan jo tovin, joten ehkä miehellä oli kaikki syy nauraakin. Ehkä kyseessä olikin katkeran, toivonsa menettäneen, surkean ihmisen nauru, joka alkoi kun viimeisetkin vihan ja turhautumisen kyyneleet oli puristettu ihmisestä. Olisiko hänkin muutaman kuukauden kuluttua aivan samanlainen?
”Max. Max!” Mies lopetti naurunsa, mutta hykerteli vielä partaansa. ”Oletko yrittänyt paeta täältä näinä kuukausina, jotka täällä olet viettänyt?”
”Paeta?” Max räjähti uudelleen nauruun kuin Wilhelm olisi murjaissut paremmankin vitsin. Wilhelm pudisti päätään ja jätti miehen nauramaan katkeraa nauruaan. Sen sijaan hän tutki häkkiä. Se oli todella vahvan oloinen, kalterit olivat tukevasti lattiassa kiinni. Hän nousi ovelle, ja tutki lukkoa. Se oli erilainen kuin lukot, joita hän oli aikaisemmin tavannut. Avaimen reikä oli erilainen, pienempi kuin yleensä lukoissa.
No, eipä sillä väliä, kun en osaisi sitä avata muutenkaan. Hän lysähti takaisin maahan.
”Olen toki yrittänyt paeta, mutta näitä lukkoja ei voi tiirikoida auki, luota minuun, olen yrittänyt.” Nyt katkeruus kuulsi selvästi Maxin äänestä. ”Tiedätkö, kun aloitin urani palkkasoturina, tiesin kuolevani taistelussa tai sitten yrittäessäni toteuttaa jonkin aatelin tahtoa poistaa tieltä 'esteitä', jotka estivät hänen pääsynsä suuremman vallan kahvaan. En kuitenkaan koskaan uskonut päätyväni tällaiseen helvetinloukkoon ilman mahdollisuutta päästä pakenemaan. Kun palasin kartanolle, olin siinä uskossa, että saisin rahani, tai ainakin osan siitä yrityksestä. Miten typerä ihminen voikaan olla?”
”Me keksimme jonkin tien ulos täältä, Max. Luota minuun.”
”Enpä tiedä, ritari. Täällä on ollut muitakin, tarpeeksi kykeneviä pakenemaan lähes mistä tahansa, ja silti ainoa tie ulos on ollut suuri päivä. Me kuolemme tänne, molemmat. Koristamme jotakin juhlallispöytää.”
Wilhelmillä oli yhtä huono olo kuin Maxilla, mutta nyt ei ollut varaa vajota epätoivoon. ”Max, meidän on yritettävä selvitä tästä jollakin keinolla. Älä luovu vielä toivosta.”
”Hah! Olen luopunut siitä jo kauan sitten”, mies vastasi surkeana.
Pari päivää myöhemmin koitti suuri päivä, ja itse Jacob Schriek tuli vierailemaan vankilassa. Hänen hyvinsyönyt ruhonsa keinahteli puolelta toiselle hänen liikkuessaan lian ja saastan keskellä. Max odotti sopivaa hetkeä ja heitti omista jätöksistään tehdyllä pallolla Jacobia.
”Kirottua! Nyt vaatteeni ovat paskassa. Ne ovat pilalla! Tämän saat maksaa kalliisti, sinä kirottu! Vartijat, ottakaa hänet!”
”Ei! Valitkaa minut hänen sijaansa!” Wilhelm huudahti. ”Valitkaa minut!” Jacob tuli Wilhelmin häkin luo ja hymyili julmaa hymyään.
”Ei vielä, Sir ritari. Teidät on ensin valmisteltava. Olkoon se minun kiitokseni teille Viemärikuninkaan tappamisesta. Ystävänne on viettänyt täällä jo kuukausia, ja on tullut aika vapauttaa hänet. Teillä on vielä aikaa jäljellä.”
”Ei! Max! Maax!” Hänet kiskottiin ulos sellistään ja vartijat alkoivat raahata häntä pois ullakolta.
”Teidänkin aikanne tulee vielä”, Jacob sanoi ja nauroi poistuessaan mielipuolista nauruaan.
”Sinä kirottu! Tapan sinut ja kaikki kaltaisesi! Tapan!” Jacobin nauru vain yltyi ja sitten ovi rysähti kiinni.
”Vaikka siihen menisi tuhat vuotta, ja vaikka minun olisi tultava haudan takaa repimään sinut mukaani helvettiin, minä teen sen...” Wilhelm lysähti maahan ja avuttomuuden ja turhautuneisuuden kyyneleet virtasivat hänen kasvoillaan.

Tuona iltana viisi muutakin vankia noudettiin pois selleistään, eikä heitä enää kuulunut takaisin. Uusia vankeja tuotiin muutaman päivän kuluttua täyttämään häkkejä. Maxin häkkiin tuotiin vanha mies, joka näytti olevan nääntymiskuoleman partaalla. Wilhelm oli varma, että mies oli kerjäläinen, mutta myöhemmin korjasi käsitystään. Mies oli arabi, joka ilmeisesti oli ollut vankina kolonisaatiossa jo pidemmän aikaa. Kun Wilhelm yritti kysyä miehen tarinasta, ja hänen nimeään, puhui tämä vain arabiaa, joka oli täysin tuntematonta hänelle. Hän luopui toivosta saada kontaktia mieheen.
Niin kului kaksi viikkoa. Tuona aikana Wilhelm päätti lopulta syödä myös lihaa, vaikka pahoin pelkäsi sen aikoinaan kuuluneen Maxille. Hän pyysi tekoaan anteeksi Sigmarilta ja vetosi rukouksissaan tilaansa. Hänen olisi pysyttävä voimissaan siltä varalta, että suuri päivä sattuisi tuleman hänen kohdalleen. Kenties silloin koittaisi vapaus, sellaisena kuin hän sen näki. Hänellä saattaisi olla pieni katoava mahdollisuus paeta kartanosta, ja jos sellainen sattuisi tulemaan, hän kyllä käyttäisi sen, tai sitten kuolisi yrityksessä.
Eräänä päivänä, tai yönä, vartijat tulivat hänen ovensa taakse ja aukaisivat sen käyttäen kummallisia avaimiaan.
”No niin, ritari. Ylös siitä! Herr Schriekillä on asiaa, eikä hän pidä odottamisesta.” Wilhelm kiskottiin likaisista vaatteistaan pystyyn. Ennen kuin hän huomasikaan, hän makasi maassa tuskissaan saamiensa iskujen takia, jotka vartijat olivat hänelle antaneet.
”Sanoin, että ylös! Vai tällaisia heikkoja pirujako te ylhäiset olettekin?” Wilhelm kiskottiin pystyyn, ja nopeasti hän yritti iskua vartijan leukaperiin, mutta viikkojen riutuminen ahtaassa häkissä oli heikentänyt häntä ja hidastanut hänen liikkeitään. Vartija väisti iskun helposti ja samassa tuli isku takaapäin hänen takaraivoonsa. Wilhelm näki tähtiä silmissään ja makasi maassa.
Kolmannen kerran hänet revittiin jaloilleen, mutta enempää iskuja ei tullut. Häntä alettiin raahaamaan pois haisevalta ullakolta. ”Jos Jacob katsoo, että me myöhästyttiin, saat kärsiä kaiken sen, mitä me kärsimme vähintään kolminkertaisena. Muista se!”
Miehet olivat vahvoja, ja Wilhelm epäili, että vaikka olisi ollut voimissaankin, olisi hänellä ollut tekemistä miesten voittamiseksi taistelussa. Kun he olivat ulkona ullakolta Wilhelm sai taas jalat alleen. Hän ei kuitenkaan yrittänyt vielä pakoa. Se olisi nyt mahdotonta. Hän veti keuhkoihinsa puhdasta ilmaa, joka ei haissut jätöksille ja virtsalle ja hielle.
”Riisu vaatteesi, menet pesulle ennen kuin tapaat Herr Schriekin,” toinen vartijoista sanoi. Hänen äänensä oli kylmä, melkein epäinhimillinen. Wilhelm ei vastustanut tätä käskyä, vaan meni sisään ovesta, joka osoittautui kylpyhuoneeksi. Siellä oli suuri amme, joka oli täytetty lämpimällä vedellä. Vartijat sulkivat oven ja päästivät myöhemmin sisään palvelijat pesemään hänet.
Peseytymisen jälkeen hän sai uusia vaatteita, hänen omat vaatteensa oli hävitetty johonkin. Sitten hänet opastettiin suureen valtaistuinsaliin. Siellä oli korokkeella kaksi koristeltua istuinta, joilla Jacob ja hänen vaimonsa Elisabeth istuivat kuin kuningaspari ikään. Sali oli koristeltu keisarikuntalaisella taiteella, joka oli yhdistetty arbialaiseen taiteeseen, matot olivat arabialaisia, kuten myös muukin verhoilu salissa aina valtaistuimia myöten. Jommalla kummalla on silmää kauneudelle, ja ellei Wilhem pahasti erehtynyt, se oli Elisabeth.
Hänet talutettiin valtaistuin korokkeen juurelle. Jacob teki liikkeen ja vartijat vetäytyivät taaemmas , mutta vain pari askelta.
”Tervetuoloa majaani, Sir Wilhelm. Olen pahoillani, jos vieraanvaraisuuteni on jotenkin loukannut teitä, mutta se oli välttämätöntä, jotta oppisitte ymmärtämään, kuka on isäntä, ja kuka vieras talossani. Tapoitte yhden vartioistani, ja se oli sinäällään jo syy toimittaa teidät... huoneisiinne. En kuitenkaan rankaise teitä tämän enempää siitä virheestä.”
”Et varmaankaan, varsinkaan kun miehestä voi saada voittoa tämän kuolemankin jälkeen, jopa saman verran kuin koskaan maksoitte hänelle palkkaa hänen palvelusaikanaan.”
”Tuo on totta, olette terävä-älyinen mies, Sir Wilhelm. Hänet todellakin myytiin ruuaksi. Miltä muuten talon antimet maistuivat? Oletan teidän nauttineen niitä hyvällä ruokahalulla? Max Gunther? Sehän oli ystävänne nimi? Hän sai vapauden, kuten oli luvattu suurena päivänä käyvän.”
”Päästit hänet vapaaksi? Sitä on vaikea uskoa.” Wilhelmin ääni tihkui ivaa ja vihaa.
”Osoittakaa minulle samanlaista kunnioitusta kuin minä osoitan teitä kohtaan, Herr Herlieb! Minä olen loppujen lopuksi kuitenkin aatelinen, saman arvoinen kuin tekin, ja oletan saavani sen mukaista kohtelua!” Jacobin vaimo laski kätensä miehensä kädelle, ja tämä vilkaisi häntä. Sitten hän rauhoittui ja pysyi vaiti. Hänen vaimonsa sen sijaan alkoi puhumaan. Hän oli Wilhelmin mielestä miestään vanhempi, kaulallaan hänellä oli suurikokoinen amuletti, jossa oli tumma kivi, joka osaltaan korosti hänen kalpeita kasvojaan. Hänen silmänsä olivat smaragdinvihreät, hänellä oli terävä nenä ja kapeat, pitkullaiset kasvot. Hänen hiuksensa olivat kiharat ja suhteellisen lyhyet, ulottuen vain niskaan saakka. Jokin hänen piirteissään kapinoi lemeäksi tarkoitettua ilmettä vastaan.
”Herr Herlieb, teidän on hyvä tietää, kuinka kaikki alkoi. Me olimme vähällä ruualla, ja olisimme varmasti kuolleet kaikki, ellei tätä keinoa oltaisi uskallettu käyttää. Kumpikaan meistä ei ollut mielissään siitä, ei sen enempää kuin tekään nyt. Mutta myös te olette maistanut ihmisen lihaa, ja olette myös osana tätä kaikkea. Lopultakin, te teitte sen samoista syistä kuin mekin 15 vuotta aiemmin.
Ja nyt syyhyn, miksi teidät on kutsuttu tänne”, nainen jatkoi kun Wilhelm pysyi vaiti. Hän halveksi itseään, mutta hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Hänen oli myönnettävä ymmärtävänsä syyt, miksi kyseiset tavat olivat saaneet alkunsa ylhäisten keskuudessa. Kenties nainen todella puhui totta sanoessaan tunteneensa kuten hän nyt, mutta hän ei edelleenkään ymmärtänyt syytä, miksi se jatkuu yhä. Tuota syytä hän ei välittänytkään oppia ymmärtämään. ”Kutsuimme teidät tänne antaaksemme teille mahdollisuuden valmistautua suureen päivään. Tätä ei normaalisti tehtäisi, mutta me olemme kuitenkin teille kiitollisuuden velassa Viemärikuninkaan tappamisesta. Suuri päivä on päivä, jolloin jokaiselle osallistuneelle todellakin annetaan mahdollisuus vapauteen. Mutta sitä ei anneta ilmaiseksi, vaan hänen on voitettava areenalla tietty määrä häntä vastaan asetettuja vastustajia, ja mikäli hän selviytyy voittajana kaikista vastustajista, hänelle myönnetään vapaus. Häviäjät luonnollisesti kuolevat areenalla.
Teillä on jo nyt kannattajia yleisössä, sillä se haluaa vaihtelua ainaiselle teurastukselle areenalla. Se haluaa nähdä todellisen kamppailun, jossa voisi olla ainakin teoriassa toivoa selviytyä. Teidät on valittu tähän. Kuten sanoin, teillä on teoriassa ainakin mahdollisuus voittaa, lisäksi saatte mahdollisuuden saada itsenne kuntoon kamppailua varten, mitä ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut.”
”Otan haasteen vastaan”, Wilhelm sanoi ennen kuin Elisabeth kerkesi jatkaa. Hän oli närkästynyt, mutta peitti sen hyvin äänestään, vaikkei kyennytkään sitä kasvoiltaan peittämään.
”Tietenkin otatte, sillä muuta vaihtoehtoa teillä ei olekaan. Kieltäytykää, ja palaatte takaisin 'vierashuoneeseenne' odottamaan suurta päivää muiden kanssa, jolloin tulette varmasti kuolemaan.”

Wilhelm sai käyttöönsä paremmat huoneet, joita saattoi oikeasti kutsuakin vierashuoneiksi. Ne sijaitsivat kartanon pohjoisessa siivessä, toisessa kerroksessa. Ilmeisesti paikka oli tarkoitettu tämäntyyppiseen käyttöön, sillä ikkunoissa oli vahvat ristikot, jotka oli taitavasti koristeltuja niin, että ulospäin kukaan ei uskoisi niiden olevan vankilan kaltereita. Uudenlaisen vankilan, jossa hän oli nyt vankina.
Yksi huoneista oli tyhjä, sen lattia oli puinen ja lakattu, huoneen takaseinällä oli koko seinän kokoinen peili. Peilin oikealla puolella oli kaappi, jossa pidettiin harjoitusmiekkoja, jotka olivat puisia.
Niitä Wilhelmin oli käytettävä joka päivä ja eikä aikaakaan kun hänen voimansa ja taitonsa alkoivat palautua. Hän sai vastaansa vartijoita, joista osa oli hyvin vihamielisiä häntä kohtaan hänen tapettuaan yhden vartijoista. Nämä olivat vaarallisia vastustajia, ja vain Jacobin läsnäolo esti heitä yrittämästä tosissaan tappaa häntä.
Vihansa innoittamina he tosin laittoivat koko taitonsa peliin ritaria vastaan, ja Wilhelmillä oli töitä, voittaa vastustajat, joita välillä oli kaksikin kappaletta tai jopa kolme yhtä aikaa. Wilhelmin taitojen jälleen karttuessa hän voitti enemmän otteluita kuin hävisi, olipa hänellä vastassa kuinka monta vastustajaa hyvänsä.
Kolme viikkoa kului näissä harjoituksissa ja tuona aikana Wilhelmin ruokailutottumuksiakin kunnioitettiin enemmän, vaikka vieläkin hänen oli lähes pakko syödä hänelle tarjottua lihaa pysyäkseen kunnossa.
Eräänä iltana Jacob vaimonsa kanssa tuli hänelle tarkoitettuihin tiloihin. ”Nyt on aika”, mies sanoi ritarille. Kaksi suurikokoista miestä toi Wilhelmille kevyen haarniskan ja kilven. Miekkakin heillä oli, mutta sitä hän ei saanut vielä.
Wilhelm tunsi olevansa valmis kohtaamaan, mitä sitten hänen eteensä tulisikin, mutta rehellisesti sanoen, hän ei uskonut mahdollisuuksiinsa selvitä otteluista hengissä. Matka alas kellareihin tuntui pitkältä. Tuona aikana hän ehti käydä läpi useita asioita elämäänsä liittyen ja hän tarjosi Sigmarille rukouksen voittonsa puolesta, vaikka ei ollut varma, oliko enää suojelusjumalan suojeluksen arvoinen.
He kulkivat osittain samoja reittejä areenalle, kuin mitä Wilhelm oli käyttänyt tullessaan sisään kartanoon. He ohittivat kylmäkellarin ja sen rautaisen oven näkeminen täytti Wilhelmin inholla ja vihalla.
Jacob jätti saattueen ja lähti kiipeämään kapeita portaita pitkin ylös, ja katosi niiden yläpäässä pimeyteen. Jostakin sieltä suunnalta kuului puhetta ja hälinää, ilmeisesti yleisöä, joka oli tullut häntä katsomaan. Millähän verukkeella heidät oli saatu tänne, Wilhelm mietti itsekseen, kuten myös, keitä he olivat.
”Pysähdy siihen”, toinen vartijoista sanoi. Wilhelm totteli miettien, mitä nyt seuraisi. ”Tuossa aseesi, vyötä se lanteillesi.” Wilhelm teki niin kuin käskettiin ja tunsi itsensä varmemmaksi nyt kun miekka oli hänen kupeellaan valmiina toimimaan. ”Kävele!” sanoi toinen vartijoista ja he jatkoivat matkaa, kunnes tulivat ristikolle, jonka takana avautui hiekkainen kenttä, joka oli mustanaan verestä. Paikalla oli muitakin ihmisiä, mutta he olivat huomattavasti surkeammassa kunnossa kuin hän, osa näytti olevan nälkäkuoleman partaalla ja vain vaivoin pysyivät pystyssä. Heillä oli päällään likaiset vaatteensa, ja haju oli kammottava. Wilhelm oli tottunut nyt tavallisiin tuoksuihin, ja miesten haju sai hänet kakomaan. Nämä olivat miehiä ullakolta. Kentällä oli juuri yksi mies, joka puisen kepin kanssa taisteli itseään kaksi kertaa kookkaapaa örkkiä vastaan. Örkillä oli suurikokoinen miekka, jolla se pilkallisesti huitoi lähestulkoon avutonta uhriaan, joka iskujen voimasta lenteli sinne tänne kentällä. Lopulta mies ei enää jaksanut nousta ylös, hän aneli armoa, jota vihernahka ei luonnollisestikaan myynyt. Yhdellä mahtavalla iskulla mies katkesi keskeltä kahtia, jalkojen jäädessä polvilleen maahan ja yläruumiin pudotessa maahan. Miehen vatsalaukku ja muu suolisto levisi pitkin kenttää, ja mies eli hetken vielä, ennen kuin kuolema pelasti tämän suuremmalta tuskalta. Örkki otti miehen sisuskalut ja pusersi veren niistä rumalle naamalleen yleisön ylhäällä parvella hurratessa sille.
”Ihmisiä hurraamassa örkille? Tämän on oltava unta.” Muut miehet pudistivat toivottomana päätään Wilhelmille ja pelko ja epätoivo kuulsivat heidän silmistään. Sitten portti aukeni jokaiselle yksitellen ja niin he kaikki kohtasivat loppunsa yksi toisensa jälkeen, joko örkin kynsissä tai jätin, joka myös tuotiin välillä areenalle hauskuuttamaan yleisöä aterioinnillaan, joka sai yleisönkin voimaan pahoin vaikka ilmeisesti nämä kuitenkin rakastivat yletöntä väkivaltaa.
Kun Wilhelm yritti jossakin välissä mennä itse taistelukentälle, jotta voisi pelastaa edes osan noista surkeista ihmisraunioista, hänet kaadettiin maahan ja pidettiin aloillaan, lopulta kahlittiin, kunnes hänen vuoronsa tulisi.
Wilhelm lohduttautui sillä ajatuksella, että kuolema tuolla saattoi hyvinkin olla parempi vaihtoehto kuin häkissä pedon lailla eläminen ja ihmislihan syöminen. Mutta sitten ajatus siitä, että kenties osa surmatuista joutuikin itse ruuaksi vei senkin lohdun pois häneltä. Silmitön raivo täytti hänet, se oli täynnä turhautumista ja epätoivoa, tai suoranaista toivottomuutta.

Kun viimeinenkin vangeista oli julmasti teloitettu areenalla ja heidän ruumiinsa hapäisty silpomalla ja muulla vastenmielisellä tavalla, oli hänen vuoronsa.
Heti kun hän vapautui kahleista, hän teki nopean liikkeen ja sai surmattua toisen vartijan, ennen kuin tämä edes ymmärsi mitä oli tapahtunut. Toisen hän vei mukanaan areenalle riisuttuna aseestaan, pertuskasta.
Wilhelm otti maasta erään kaatuneen soturin aseen, jonka yksi vangeista oli kuin ihmeen kautta onnistunut nujertamaan. Se oli myös miekka. Hän ojensi sen vartijalle. ”Ota se!” Mies tiiraili ylös parvelle ja löysi katseellaan etsimänsä, Jacob Schriekin. Myös Wilhelm tuijotti miestä täynnä vihaa. Tämä ei kuitenkaan reagoinut siihen millään tavalla vaan nousi ylös ja kaikki vaikenivat.
”Hyvät naiset ja herrat! Tätä varten te kaikki olette tänne tänä iltana kokoontuneet. Sillä me olemme jo kauan saaneet nähdä, kuinka pahuus on vienyt aina voiton areenalla! Me olemme saaneet todistaa spektaakkelimaisia kuolemia tuolla areenalla! Mutta, tänä iltana, hyvät naiset ja herrat, areenalle astuu mies, joka edustaa hyvyyttä. Hän edustaa kunniaa ja ritarillisuutta! Kyllä, tänä iltana areenalla ei nähdä helppoa kuolemaa. Tänä iltana me näemme jotakin, mitä areenalla ei koskaan ole nähty! Me näemme kunniaa! Me näemme sankarillisuutta! Me näemme Sir Wilhelm Herliebin Nulnista puolustavan kuolleiden köyhien ja sorrettujen kunniaa!
Herr Herliebille on annettu, kuten näette kunnollinen varustus vihollisiaan vastaan! Hänellä on, kuten näette, oikea ase, jolla puolustautua! Hänellä on ollut kolme kokonaista viikkoa aikaa valmistautua juuri tähän iltaan! Tämän kaiken olen hänelle antanut, ja palkinnoksi sille, joka hänet tänä iltana areenalla voittaa, annan 300 kultakruunua! Ehtaa Keisarikunnan kultaa! Ja vastapainoksi Sir Wilhelmille tarjoan vapauden! Vapaus on kuuden vastustajan päässä, joista ensimmäisenä toimii haasteen vastaan ottava Matias Kiel!”
Vartija, Matias Kiel katsoi isäntäänsä silmät levällään. Hän ei voinut uskoa korviaan, eikä sitä, että joutuikin nyt ottamaan osaa tähän kamppailuun.
”Matias on perheellinen mies, hänellä on ihastuttava vaimo ja kolme ihastuttavaa lasta ja neljäs on juuri tulossa! Tämän sanon siksi, että ymmärrätte, mitä vastaan taistelette, Herr ritari.”
Nyt Matias oli muutakin kuin vain vihollinen joka täytyi tappaa, hän oli isä, aviomies; ihminen. Joku jota ritarin tulisi suojella, Keisarikunnan kansalainen. Tämä ottelu soti kaikkia Wilhelmin periaatteita vastaan. Hän katui miehen raahaamista kentälle. Hiljaisuuden keskeltä Wilhelm erotti nyyhkytystä, ja näki Matiaksen vaimon itkevän. Nainen oli siunatussa tilassa, kuten Jacob oli sanonut.
Silloin raivo täytti jälleen Wilhelmin. Jacob ei voinut tietää, että Matias raahattaisiin taistelukentälle, ellei tämän ollut sitten tarkoitus tulla sinne omasta aloitteestaan. Nainen oli siellä myös nauttimassa tästä sairaasta viihteestä, kuten myös oli hänen miehensäkin.
Tuohon ajatukseen Wilhelm tarttui kun hän lausui kuuluvalla äänellä haasteen Matiakselle. Tämä otti sen vastaan hymy huulillaan. Wilhelm torjui miehen iskut melko helposti. Tämä ei ollut kummoinen miekkamies, mikä oli onni, sillä hänen olisi nyt keksittävä tie ulos tästä ilman, että hänen periaatteensa ja kunniansa vaarantuisi. Mies edusti kaikkea sitä, mitä ritarin tuli vaalia ja suojella, ja myös kaikkea sitä, mihin ritarin ei koskaan tulisi alentua: mies ei ollut aatelinen, eikä kummoinen vastus, Wilhelm olisi voittanut halutessaan taistelun mennen tullen, mutta tyytyi nyt vain torjumaan iskuja.
Kun hän lopulta teki liikkeensä, oli mies riisuttu aseista ja hän oli kaatunut selälleen maahan ja tuijotti nyt uhmakkaasti Wilhelmiä paljastaen kurkkunsa.
”Tee se. Tapa minut nyt, kun kerran voitit.”
”Haluaisin tehdä sen. Mutten tee, koska et ole lähellekään veroiseni vastustaja. Et ansaitse kuolemaa minun käteni kautta. Taistelu on ohi!” hän huusi kaikille tiedoksi.
”Taistelu on ohi vasta kun tapat hänet!” Jacob vastasi nousten seisomaan, hänen silmänsä leimusivat vihasta. ”Tapa hänet, ritari!”
”En. Hän ei ansaitse sitä minun käteni kautta.”
”Minä määrään, kuka ansaisee ja mitäkin areenalla! Matias, ylös sieltä! Ota miekkasi ja taistele!” Nopeasti mies kömpi ylös ja hyökkäsi Wilhelmiä kohti aseensa kanssa. Wilhelm torjui vaivatta iskun ja kun Matias oli lukko-otteessa, hän iski kyynärpäällään tätä naamaan. Mies hoiperteli taakse päin nenäänsä pidellen. Kun hän näki oman verensä valuvan käsilleen, hän päästi raivoisan huudon ja syöksyi silmät leimuten uudelleen ritarin kimppuun, joka jälleen torjui hänen iskunsa ja väisti edestä antaen miehen kaatua maahan omalla painollaan.
Pölyisenä ja verisenä tämä kömpi takaisin ylös ja lähti uuteen villiin hyökkäykseen joka päättyi maahan samalla tavalla kuin edellinenkin hyökkäys. ”Luovuta jo, et voi voittaa minua. Enkä halua tappaa sinua, vaikka sen ansaitsisitkin.”
Kolmannessa hyökkäyksessä ei ollut enää niin paljon puhtia kuin kahdessa ensimmäisessä ja sekin päättyi kuten edelliset hyökkäyksetkin, maahan.
Wilhelm julisti itsensä voittajaksi, ja yleisö alkoi osoittamaan mieltään. Se oli liian tottunut näkemään julmia lopetustapoja ja verta, ettei tällainen lopetus enää kelvannut sille. Wilhelm halveksi yleisöään.
Mutta oli joukossa seurue, joka osoitti suosiotaan hänelle. Näitäkin Wilhelm halveksi, sillä he olivat ritareita. Hän ei tiennyt, mihin ritarikuntaan he kuuluivat, eivät ainakaan mihinkään keisarikuntalaiseen. Heidän haarniskassaan oli keskellä verenpunaisen ruusun kuva. Sama kuva koristi myös miesten kilpiä. Heillä oli mukanaan miekat sekä peitset, ja peitset olivat koristeelliset, niissä kiertyi terää pitkin ruusun piikkinen varsi.
Nämä olivat luultavasti bretonnialaisia, ja se ajatus sai hänet entistä enemmän halveksimaan ritareita, koska hän tiesi bretonnit kuuluisiksi ritarillisuudestaan ja hyveellisyydestään, jota tämä paikka ei missään nimessä edustanut.
Silmäkulmastaan Wilhelm havaitsi liikettä ja väisti vaistomaisesti terää, joka oli suunnattu hänen selkäänsä. Matiaksella oli tikari kädessään, ja ilmeisesti tuohon iskuun oli varattu paljon voimaa, ja sen oli oletettu osuvan, mutta kun se meni ohi, mies kaatui sen mukana. Wilhelm valmistautui ottamaan hänet uudemman kerran vastaan, mutta mies ei enää herännyt. Wilhelm lähestyi varoen miestä ja lopulta potkaisi tämän selälleen. Hän oli saanut oman teränsä mahaansa. Tikari oli pystyssä miehen mahassa.
”Hmph”, kuului parvelta kun Jacob tarkasteli, mitä oikein oli tapahtunut. ”Voittaja on Sir Wilhelm!” hän julisti, mutta hänen äänessään ei ollut iloa, yleisökään ei hurrannut hänelle vaan kohisi keskenään siitä, oliko voitto ansaittu vai ei.
”Seuraava vastustaja on Hassan Kaksterä!” Yksi portti aukesi ja sen uumenista tuli keskinkertaisen kokoinen mies turbaani päässään. Hänen rintansa oli paljas ja tatuoitu kummallisin merkein. Hänellä oli pussihousut, tai sellaisilta ne ainakin Wilhelmistä näyttivät, hän oli nähnyt monilla arabeilla sellaisia, joita oli retkillään kohdannut. Miehellä oli vyöllään kaksi miekkaa, joissa oli käyrät terät – sapeleita, Wilhelm muisti. Ne olivat pelottavat aseet taitavissa käsissä, sillä ne olivat varsin taitavasti tasapainotetut, sekä huomattavasti kevyemmät kuin Wilhelmin oma miekka. Kadeh, heidän oppaansa oli myös kantanut mukanaan tuollaista asetta ja Wilhelm oli kokeillut sitä. Se oli hyvin erillainen kuin aseet, joihin hän oli tottunut.
Mies käveli hyvin tyynenä keskelle areenaa pitäen aseensa kupeellaan. Miehellä oli tuuheat kulmakarvat ja tuuheat, mustat viikset ylähuulensa yläpuolella. Hänen katseensa oli terävä ja tuntui mittailevan tarkasti vastustajaansa merkiten muistiin kaikki vahvuudet ja heikkoudet, mitä hänellä oli. Myös Wilhelm mittaili miestä, eikä hän antanut paljaan rintakehän hämätä itseään, mies todennäköisesti osasi varsin tehokkaasti puolustaa itseään vaikka ei omannutkaan minkäänlaista haarniskaa tai kilpeä. Se saattaisi toimia miehelle jopa eduksi, koska hän voisi ketterästi liikkua paikasta toiseen ilman haarniskan rasitetta. Mies oli varreltaan sopusuhtainen ja omasi myös lihaksia. Voittaminen ei ehkä tulisi olemaan helppoa.
”Taistelijat ovat valmiina! Taistelu alkakoon!” Jacob julisti. Yleisö oli selvästi arabin puolella, mikä tuntui omituiselta sekin, sillä mies oli kuitenkin arabi, ja vihollinen, mutta toisaalta, jos tämä yleisö hurrasi örkille, miksei sitten arabillekin?
Kuten Wilhelm oli ennakoinutkin, arabi oli nopea. Salamannopeasti mies oli saanut aseensa esille ja aloittanut hyökkäyksensä, joka muistutti teristä muodostunutta pyörremyrskyä. Wilhelm sai tehdä tosissaan töitä onnistuakseen torjumaan tulevat iskut. Hän torjui sekä kilvellä, että miekalla, mutta aseet olivat terävät ja pian oli hänen kilpensä entinen iskuista.
Wilhelm heitti pois hyödyttömän kilven ja tarttui miekkansa molemmin käsin. Hänen olisi nyt kyettävä torjuman iskut pelkästään miekallaan ja haarniskallaan, mikä ei vaikuttanut kovin helpolta tehtävältä tehdä miehen taistelutyylin poiketessa niin paljon hänen omastaan. Hän vain toivoi, etteivät sapelit kykenisi tuhoamaan hänen miekkaansa myös.
Ensimmäisen iskusarjan hän torjui miekallaan paria iskua lukuunottamatta, jotka kuitenkin hänen haarniskansa torjui. Hän ei ehtinyt aloittaa vastahyökkäystä koska uudet iskut olivat jo tulossa ja mies liikkui kuin tuuli.
Wilhelm oli jo saanut muutamia pieniä haavoja sapeleista. Ne vuosivat vain vähän verta, mutta nyt alkoi olla vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen vakavampi haava syntyisi tai milloin pienien haavojen tuottama verenhukka kävisi liian suureksi. Jotakin oli tehtävä ja pian.
Wilhelm oli alkanut päästä mukaan arabin taistelun rytmiin ja alkoi osata lukea miehen liikkeitä, pian hän kykeni jo ennakoimaan ainakin osan tämän liikkeistä. Tämä oli kaikki, mitä hänellä oli aikaa, ja nyt hänen olisi toivottava olevansa riittävästi perillä miehen taistelutyylistä voidakseen ennakoida tämän seuraavan siirron tehdäkseen heti omansa.
Uusi iskusarja tuli yhtä tehokkaasti kuin edellisetkin. Iskut olivat tarkoin suunnattuja ja miehen liike oli täydellisessä tasapainossa iskuihin. Taistelu näytti hänen osaltaan tanssilta. Mutta sen sijaan, että Wilhelm olisi jäänyt paikalleen, heti torjuntojen jälkeen hänkin aloitti liikkeen tarkoituksenaan pyrkiä sulautumaan arabin liikkeisiin. Wilhelm oli ketterässä kunnossa nyt ja pian hän oli omaksunut taistelun rytmin. Torjuttuaan seuraavat iskut hän tekikin yllättävän liikkeen vastakkaiseen suuntaan kuin arabi ja tämän seuraavat iskut menivät ohi. Sama toistui vielä kaksi kertaa, kunnes Wilhelm taas muutti suuntaa, tällä kertaa niin, että kesken iskusarjansa arabi joutuikin puolustuskannalle, mutta teki sen kuitenkin hyvin ketterästi kevyillä aseillaan.
Näin taistelu jatkui ja sen tuoksinnassa Wilhelm oli myös alkanut saada oman kannattajajoukkonsa yleisöstä. Hän kuuli kohinan ja aseiden kalahtelun keskeltä, kuinka hänenkin nimeään huudettiin. Hän oletti olevansa nyt jyvällä taktiikasta, jolla taistelu voitaisiin voittaa. Hän teki taas yllättävän liikkeen kun sapelit viuhuivat hänen päänsä yli. Wilhelm tiesi nyt pelaavansa vaarallista peliä tällä liikkeellä, sillä hän tiesi sapeleiden kääntyvän kevyesti ja olevan parasta aikaa etsimässä tietä hänen selkäänsä hänen ollessa kumarassa.
Kuten Wilhelm oli olettanut, arabi käänsi aseitaan, mutta samalla hän oli poissa tasapainosta ja hänen liikkeensä oli pysähtynyt, vain murto-osan hetken ajaksi, mutta se oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Isku viilsi arabia jalkaan porautuen osittain luuhun. Samalla hän tunsi terien osuvan selkäänsä ja viiltävän kohdasta, jossa ei ollut haarniskaa.
Arabi ei päästänyt ääntäkään, mutta isku oli tehnyt tehtävänsä, hän ei kyennyt liikkumaan enää niin ketterästi kuin aikaisemmin. Sapelit viuhuivat kuitenkin vielä yhtä tappavina kuin aikaisemminkin, ja Wilhelmin iskut torjuttiin, mutta pian Wilhelm alkoi saada voimaa lyönteihinsä ja yhdellä iskulla hän onnistui saamaan molemmat terät pois tieltään ja toisella iskulla osuman arabin rintaan. Se oli kuitenkin vain viiltohaava, mutta siitä alkoi valua verta vuolaana jonkin ajan kuluttua. Mies taisteli yhä, mutta hänen liikkeensä olivat hidastuneet veren hukan myötä. Yleisö oli nyt täysin Wilhelmin puolella ja eräällä iskulla arabi menetti toisen sapeleistaan. Yhdellä sapelilla hän oli avuton, eikä kyennyt torjumaan raskaampaa keisarikuntalaista terää. Isku leikkasi arabin pään irti harteista ja muu ruumis putosi maahan vertavaluvana.
Wilhelm lyyhistyi maahan. Hänen haavansa vuotivat ja hän tunsi uupumusta. Vielä olisi monta vastustajaa tulossa, ja jo nyt hän olisi ollut valmis luovuttamaan.
”Voittajana selvisi Sir Wilhelm Herlieb, Nulnista!” Jacob julisti ja hänen sekä Wilhelmin niemeä huudettiin kaikkialla. Myös ruusukoristeiset ritarit hurrasivat hänelle.
”Mutta”, Jacob lausui ja salissa tuli hiljaista, ”taistelu on vasta alussa! Vielä on yrittäjiä, jotka haluavat tuon 300 kruunua! Seuraavana heistä areenalle astelee kaikkien suosikki Gorbag Veriterä! Tämä örkki painaa huikeat 150 kiloa, josta kaikki se massa on ehtaa lihasta! Gorbagin aseena on suurikokoinen miekka ilkeällä sahalaitaterällä. Tuo terä, kuten monet teistä, arvon naiset ja herrat, ovat saaneet todistaa tänä iltana, pystyy leikkaamaan aikuisen miehen kahtia yhdellä iskulla! Siinä on teille vertauspohjaa örkille ja ihmiselle ja näiden kahden rodun väliselle erolle. Naiset ja herrat, Gorbag Veriterä!”
Sama portti, josta arabi oli astunut esiin, tuli nyt massiivinen hahmo, joka oli ainakin kaksi kertaa Wilhelmin kokoinen. Sillä oli päässään valtavan kokoiset sarvet ja muutenkin se näytti piikikkäältä otukselta. Oliko se jokin Kaaoksen turmelema yksilö? Kun varjot väistyivät, esiin tuli tumman vihreää nahkaa, jonka Wilhelm tiesi ennestään hyvin sitkeäksi lävistää miekalla. Sarvet työntyivät massiivisesta kypärästä, joka verhosi olennon päätä. Muut piikit kuuluivat haarniskaan, jota se kantoi. Örkki oli julmannäköinen ilmestys, sen suusta työntyi esiin valtavat syöksyhampaat, jotka varmasti jo itsessään toimivat jonkinmoisena aseena. Ase sen valtavassa kourassa oli suuri, ja aikaisemmin illalla Wilhelm oli nähnyt sen työssään. Örkki oli sama kuin aikaisemmin illalla.
”Minä olen Gorbag! Gorbag Mahtava! Gorbag Voittamaton!”
Yleisö vastasi sille: ”Gorbag Voittamaton on täällä!” kuin yhteen ääneen. Epätoivo valtasi Wilhelmin. Kuinka hän voisi voittaa jotakin tuollaista tässä kunnossa? Hänellä ei ollut edes enää kilpeään suojana, vaikka tuota asetta ja voimaa vastaan sillä tuskin oli paljoa väliä. Örkki olisi varmasti jossakin klaanissa ollut jonkinlaisen johtajan asemassa, hän ajatteli katkerana. Tämä voisi olla hänen loppunsa, mutta ainakin hän kohtaisi sen pystypäin, kuten ritari ainakin, vaikka hän ei kyllä tiennyt, olisiko suurikin häpeä yrittää paeta tästä nyt. Hän kuitenkin antoi kunniantuntonsa tehdä päätöksen puolestaan ja nousi ylös kohtaamaan vastustajansa.
Tämä ele herätti monissa katsojissa tunteita sankaruudesta, ja monet alkoivat huutaa hänen nimeään Gorbagin sijaan, mikä selvästi suututti julmetusti örkkiä, joka oli tottunut olemaan kaiken huomion keskipiste ja se, jota palvottiin.
”Olet kuollut, pehmis!” se julisti karkealla Reikspielin kielellä. ”Tämä on minun areena! Tämä on minun yleisö, ja sinä et sitä minulta vie!” Sillä hetkellä örkki teki hyökkäyksensä kohti Wilhelmiä. Suuresta koostaan huolimatta örkki oli nopea, vaikkakaan ei kovinkaan ketterä, ei mitään verrattuna aikaisempaan vastustajaan.
Wilhelm väisti tulevan iskun, hän päätti olla yrittämättäkään torjua niitä, sillä hän oli jo kertaalleen nähnyt, mitä örkki pystyi aseellaan tekemään. Raivoissaan se teki uuden melko nopean hyökkäyksen ja Wilhelm onnistui vain täpärästi väistämään sen kumartumalla. Sitten hän jo juoksikin kauemmas örkistä yrittäen samalla päästä sen taakse. Hän tiesi sen olevan epäritarillista, mutta tässä kunnossa hänestä ei olisi mitään vastusta örkille, kun se olisi täydessä terässäkin ollessa melko vaikeaa.
Örkki kuitenkin onnistui kääntymään Wilhelmin suuntaan, ja kääntyi sitten vastakkaiseen suuntaan lyöden samalla. Tämä yllätti hänet ja oli viedä häneltä pään mennessään samalla. Örkki taisi todellakin olla maineensa veroinen, se oli taitava taistelija ja vahva, monin paikoin Wilhelm olisi kuvannut sitä täydelliseksi tappokoneeksi.
Örkki toi Wilhelmille etäisesti mieleen Viemärikuninkaan, vaikka Gorbag olikin pienempi kuin Viemärikuningas oli ollut kooltaan. Silloin hänellä oli ollut myös harhauttajia pitämässä huomion poissa hänestä, nyt ei ollut muita kuin hän.
Näin taistelu jatkui, Wilhelm väisteli örkin iskuja, joka raivoissaan huitoi sinne tänne osuakseen ketterämpään vastustajaansa. Wilhelm teki omia iskujaan kun pystyi, mutta ne eivät tuottaneet örkkiin mainittavaa vahinkoa, lukuunottamatta muutamia vakavampia viiltoja, joita hän onnistui tekemään.
Wilhelm alkoi vain itse jo väsyä, sillä haavat vuosivat yhä, ja hän menetti verta, vaikkakaan ei kovinkaan paljoa kerralla. Toistaiseksi hän oli väistänyt kaikki iskut, joita örkki oli tehnyt, mutta siinä ei näkynyt pienintäkään uupumisen merkkiä, sen sijaan se tuntui vain saavan lisää voimaa iskuista, raivostaan ja turhautumisestaan. Se löi iskun maahan niin, että verinen hiekka lennähti, ja siitä Wilhelm saikin idean. Sokeana örkistä ei olisi vastusta!
Seuraavan iskun hän väisti syöksymällä maahan. Hän koppasi kourallisen hiekkaa käteensä ja kääntyi selälleen odottamaan örkkiä tekemään ”viimeistelyä”.
Se raakkui karhealla äänellään, joka kaiketi oli tarkoitettu joksin naurun vastineeksi. Se tunki rumaa pärstäänsä lähemmäs katsomaan ”avutonta” vastustajaansa. Silloin sen silmiin lensi hiekkaa ja se kiskaisi äkkiä itsensä pystyyn ja huitaisi miekallaan maahan. Wilhelm oli kuitenkin jo poissa tieltä ja hän iski miekallaan kaikin voimin työntäen sen örkin rintaan. Voiman oli oltava valtava, sillä iskun voimasta terä upposi kärki edellä haarniskan läpi aina lihaan ja luuhun saakka. Uusi isku oli tulossa ja Wihelm loikkasi sivuun. Örkki oli alkanut saada hiekan vähitellen pois silmistään ja toisella kädellä se repäisi aseen pois nahastaan ja viskasi sen kauas Wilhelmistä.
Ei! Wilhelm katsoi aseensa lentävän areenan nurkkaan. Hän oli nyt aseeton, väsynyt ja haavoittunut. Örkki oli myös haavoittunut, mutta se ei tuntunut sitä juurikaan haittaavan. Siltä se ainakin aluksi vaikutti, mutta sitten sen askeleet alkoivat olla huterat sen lähestyessä avutonta Wilhelmiä. Se kohotti valtavan aseensa ja valmistautui iskuun. Wilhelm sulki silmänsä. Tässä se nyt oli, hänen elämänsä vilahteli silmien ohi, hänen kuolemansa hetki oli tullut. Hän rukoili mielessään Sigmaria vapahtamaan hänet kaikesta pahasta, jota oli joutunut tekemään viimeisten viikkojen aikana.
Hän kuuli korahduksen örkin kurkusta, sitten tömähdyksen, joka kuului valtavasta aseesta, jota se oli kantanut. Kuului uusi korahdus, epätoivoisen oloinen. Wilhelm aukaisi silmänsä ja näki örkin pitelevän haavaa, joka oli lävistänyt rinnan siltä kohdin missä ainakin ihmisellä pitäisi olla sydän. Hän ei ollut varma örkkien anatomiasta, mutta oli nähnyt useimpien kuolevan melkolailla samoista haavoista kuin ihmistenkin, tai viimeistään ainakin verenhukkaan.
Vihreää nestettä oli kaikkialla örkin ympärillä, ja sen iho alkoi haaleta väriltään. Se oli tekemässä kuolemaa, Wilhelm tajusi ja nopeasti kääntyi pois noustakseen ylös. Örkki otti vielä muutaman huteran askeleen ennen kuin putosi polvilleen maahan. Vielä kuollessaankin se tavoitteli suurta asettaan, mutta sen valtavat voimat olivat nyt ehtyneet ja lopulta se antoi periksi kuolemalle ja kaatui maahan, eikä enää noussut. Sen käsi lepäsi sen valtavan aseen kahvalla.
Yleisö puhkesi raikuviin suosionosoituksiin, Wilhelm nouti aseensa areenan nurkasta, jonne örkki sen oli viskannut. Hänen oli todella huono olla nyt. Hänen näkökenttänsä reunoilla oli alkanut vaania petollinen pimeys, jonka hän tiesi koituvan kohtalokseen, jos joutuisi vielä kohtaamaan yhdenkin tuollaisen hirviön.
”Kiitos, Sigmar”, hän lausui. ”Sinun vuoksesi ja sinun nimeesi olen voitokas!”
”Ja uskomatonta kyllä, mutta edelleen voittajana selvisi Sir Wilhelm Herlieb!” Yleisö osoitti suosiotaan uudelle sankarilleen, mutta Wilhelmille tämä kaikki oli kuitenkin vain etäistä kohinaa. Hän oli hyvin uupunut nyt, mutta hän oli päättänyt kuitenkin kohdata kaiken, mikä vastaan tuli armoa anelematta.
Hän käänsi katseensa portille, joka aukesi jälleen. Hän ei ollut onnistunut kuulemaan, kuka hänen seuraava vastustajansa olisi. Hän ei oikeastaan enää välittänytkään, koska tiesi tämän illan nyt koituvan kuolemakseen, vaikka hän voittaisi jokaisen vastustajan, joka hänen tielleen asettui. Verenhukka tappaisi hänet lopulta ilman apua.
Parvella hän näki Lady Sofien. Tämä hymyili Wilhelmille rohkaisevasti. Hänellä oli jälleen kerran tietäväinen hymy kovin punaisilla ja täyteläisillä huulillaan. Hän nosti maljaansa hänelle ja Wilhelm ihmetteli tätä. Hän nyökkäsi naiselle takaisin.
Hän taistelisi seuraavan taistelun tuon suloisen olennon kunnian tähden. Siitä hän tuntui saavan uutta voimaa ja väsymys hänen jäsenistään kaikkosi jotenkin. Hän katsoi nyt vastustajiaan. Ne olivat kaksi kannibaalia. Ne olivat hyvin samannäköisiä, mistä Wilhelm päätteli niiden olevan kaksoset. Aseina niistä toisella oli lihakirves ja toisella sirppi.
Kaksoset piirittivät häntä, aloittivat hyökkäyksensä, mutta Wilhelm kykeni vastaamaan niihin helposti. Eikä tämä taistelu kauaa kestänytkään, toinen kaksosista sai miekan rintaansa, mikä ilmeisesti vaikutti toiseenkin jollain mystisellä tavalla, jota Wilhelm ei ymmärtänyt. Sekin kiemurteli tuskissaan, vaikka ei ollut saanut vielä yhtään haavaa, ei ennen kuin nyt. Wilhelm upotti helposti teränsä kannibaalin nahkaan ja iski pään irti tämän harteista, jolloin taistelu oli ohi ennen kuin oli kunnolla edes alkanutkaan. Tämä teki Wilhelmille hyvää, sillä helpompi vastus oli auttanut häntä keräämään voimiaan, olivatko nämä kaikki, mitä hänen olisi kohdattava?
Jacob julisti taas hänet voittajaksi, ja yleisö oli haltioissaan, mutta seuraava ilmoitus seisautti Wilhelmin veren.
”Ja nyt, taistelu, jota olette näin kauan jaksaneet odottaa, on täällä. Olento, jollaista ei kukaan toivoisi joutuvansa kohtaamaan silmästä silmään, on täällä. Olen nimennyt sen Teurastajaksi! Te tiedätte, mitä tarkoitan!”
Yllättäen yleisö alkoikin vastustamaan tämän Teurastajan tuontia areenalle. Tämä oli täydellinen yllätys Wilhelmille, ja hän oli asiasta hyvillään. Hän vain toivoi, että Jacob kuuntelisi yleisönsä mielipidettä.
”Nyt, kuulkaa, hyvät naiset ja herrat! Te tunnette säännöt! Ja nyt on kuusi vastustajaa, koska Wilhelm niin valitsi tuomalla Matiaksen areenalle! Kannibaaliveljekset lasketaan vain yhdeksi vastustajaksi, te tiedätte sen. Tähän mennessä kuolleita siis ovat Matias, Hassan Kaksterä, Gorbag Veriterä ja Kannibaalikaksoset! Nyt vuorossa on Teurastaja! Tämän jälkeen vain yksi vastustaja ja vapauden hinta on maksettu!”
Yleisö buuasi ja osoitti mieltään, mutta kukaan ei poistunut paikaltaan, sillä he kaikki halusivat nähdä, kuinka tämä huikea spektaakkeli lopulta päättyisi.
Wilhelm ei olisi halunnut nähdä, mutta hän käveli Gorbagin ruumiin päälle valmistautuen kohtaamaan tämän Teurastajan. Se olikin nopea otus ja heti kun portti aukesi, sieltä esiin loikkasi suunnattoman kokoinen ihmismäinen humanoidi, jolla oli suuret silmät, tumma, suomuinen iho, ilkeännäköiset hampaat ja suuri kita.
Se oli peikko! Wilhelm ei koskaan eläissään ollut kohdannut moista otusta, mutta oli kuullut lukuisia tarinoita niistä. Nyt hän epätoivoisesti yritti muistaa, mitä kaikkea noista olennoista kerrottiin. Otus karjui yleisölleen, ja heilutteli suurta nuijaa, joka oli ilmeisesti jonkinlainen tukki.
Se raapi päätään, kun kukaan ei näyttänyt osoittavan sille suosiota, kuten sekin oli varmasti tottunut tapahtumaan. Tätä Wilhelm käytti hyväksi ja hyökkäsi olennon kimppuun sen vielä raapiessa päätään tyhmänä. Isku upposi olennon nahkaan ja siitä valui ilkeän hajuista nestettä, joka varmaankin oli olennon verta. Neste kiinteytyi nopeasti ja pian haava olikin taas ummessa.
Wilhelm kavahti taakse päin, vilkaisi suurta olentoa, joka ei ollut kaiketi edes huomannut iskua, sillä se yhä katseli kohti yleisöä tyhmänä, eikä näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota siihen, mitä Wilhelm oli juuri äsken tehnyt.
Joku yleisöstä huusi: ”Se voi parantaa itsensä! Käytä tulta!” Ei, se ei tullut yleisöstä, se kuului hänen päässään. Se oli naisen ääni, mutta kuka? Lady Sofie nyökkäsi hänelle kun hän katsoi kohti naista, samassa tuli isku jostakin sivulta. Sen voimasta hän lensi ilmassa useita metrejä ja putosi maahan niin, että ilmat puristuivat ulos hänen keuhkoistaan. Tuota tunnetta hän oli oppinut vihaamaan.
Peikko oli tajunnut vaaran ja iskenyt Wilhelmin maahan kuin surisevan hyttysen korvassaan ja nyt se rynnisti kohti häntä suuri nuija koholla. Epätoivo täytti hänet ja hän yritti pelkkien vaistojensa varassa kiskoa itseään pois tulevan hyökkäyksen tieltä, mutta turhaan. Viime hetkellä Wilhelm sai heittäydyttyä pois tieltä ja nuija osui tyhjään. Peikko katseli ympärilleen ja raapi päätään jälleen, sen vastustaja oli hävinnyt johonkin.
Olento oli taas raapimassa päätään ja ihmettelemässä, mihin sen vastus oli kadonnut. Hyvä niin, Wilhelm ajatteli ja yritti jostakin löytää voimaa voittaa hirviö. Tulta. Jostakin oli saatava tulta, mutta mistä? Kelpaisikohan pelkkä kuumennettu terä?
”Mikä tahansa, mikä polttaa”, kaikui ääni hänen päässään. Wilhelm kuumensi terää liekissä samalla kun tarkkaili peikkoa. Se kääntyi ympäri ja näki nyt Wilhelmin. Se lähti rynnimään taas häntä kohti nuija kohollaan. Wilhelm odotti ja odotti kunnes olento olisi tarpeeksi lähellä. Sitten hän veti tulikuuman terän pois liekistä ja väisti peikon iskua, samalla iskien sitä käteen. Pahan hajuinen veri pulppusi haavasta, mutta nyt se vain valui, eikä muodostunut enää kiinteäksi, jotta siitä olisi voinut muovautua uusi raaja. Olento huusi tuskasta. Seuraava isku leikkasi jänteet poikki sen jalasta, myös se jäi parantumatta, ja olento kaatui maahan. Viimeinen isku osui peikon päähän, mutta tämä iskun jälki alkoi paranemaan. Nopeasti Wilhelm yritti vetäytyä, mutta sai taas voimakkaan iskun, joka lennätti hänet muutaman metrin päähän kituvasta peikosta. Se oli vielä kaikkea muuta kuin tapettu. Se alkoi ryömiä Wilhelmiä kohti, mutta se oli nyt hidas ja avuton, melkein ainakin. Mutta niin oli Wilhelm itsekin. Hänen voimansa olivat nyt äärimmillään. Hämärä hänen näkökenttänsä laitamilla oli vallannut lisää tilaa ja oli viemässä viimein voittoa hänestä, kun Lady Sofien kasvot kuvastuivat hänen näkökenttäänsä. Se yksistään auttoi lakaisemaan pois väsymystä sekä pimeyttä hänen näkökentässään, ja toi lisää voimaa häneen.
Hän nousi ylös, repi itseään kohti tulta, johon laittaa miekkansa terän. Kun se oli tehty, hän palasi yhtä riuhtovan peikon luo, ja iski miekallaan sitä niin, että toinenkin käsi irtosi, eikä enää parantunut, sitten viimeinen isku keskelle peikon silmää, ja otus päästi kuolon korahduksen ja kuoli viimein.
Wilhelm vetäytyi raadon luota pois, sillä peikon veri haisi pahalle, ja koko otus sen mukana.
Viimeinen vastustaja oli jätti, Urogur nimeltään, mutta se, nähtyään peikon kuolevan, tappoi vartijansa ja pakeni tappaen kaiken tieltään. Se karjui mennessään ritarin olevan kirottu, sillä se ei kuole.
Portti aukesi ja sisään tuli sotilaita. Wilhelm tiesi, ettei saisi vapauttaan jätin paettua. Mutta silloin katsomossakin alkoi tapahtua: ritarit olivat nousseet vastarintaan, heitä oli vain neljä, mutta niin voimallisia he olivat, ettei yksikään uskaltanut heitä tai Wilhelmiä lähestyä.
Hän näki Jacobin poistuvan parvelta yleisön suuttuessa häneen. Kaaos oli vallannut jätin myötä koko kartanon. Wilhelm tiesi nyt, kuinka pakenisi tästä kirotusta paikasta, mutta hänen ruumiinsa oli väsynyt.
Hän sai tehdä töitä tosissaan päästäkseen liikkeelle ja kohti avonaista porttia. Ruusulla merkityt ritarit olivat asettuneet Wilhelmin ja sotilaiden tielle antaen näin hänelle mahdollisuuden paeta. Wlhelm ei voinut uskoa tätä kaikkea todeksi!
Lopulta hän oli löytänyt tien ulos kartanosta, ja oli ollut aikeissa palata takaisin luostarille, mutta silloin voimat olivat pettäneet ja hän oli lyyhistynyt maahan eräälle kujalle. Siellä hän oli valumassa kuiviin.

Jatkoa seuraa...

voi veljet kun jäi jännään kohtaan, tarina vain paranee kuin laatuviina.

muuten mitä ne ritarit oli?bretonnialaisia taisivat olla mutta mitä semmoiset tekee kannibaalien tykönä?ovat selvästi hulluja mousillonialaisia taikka sitten blood dragoneita....

Tehdään pieni paljastus, ne ritarit olivat Verilohikäärmeitä ja tulevat näyttelemään melko merkittävää osaa tarinassa. Ja nämä ritarit ovat tai ainakin joskus olivat ihan keisarikuntalaisia, mutta heidän ritarikuntansa vajosi pimeyteen kauan sitten, eikä heistä löydy paljoakaan tietoa Keisarikunnan historiasta. Tämän vuoksi Wilhelm uskoi heidän olleen brettejä. No lisää vastauksia mahdollisiin kysymyksiin tulee seuraavassa luvussa, joka ilmestynee parin päivän sisällä tänne.

6.Luku

Kolonisaatio, Keisarillinen vuosi 1841

”... hänellä on demonin raivo ja voimat, ja horjumaton usko Sigmariin...” Lisää ääniä kuului lähistöltä. ”Mitä tämä mies on, jos hänet riisutaan uskostaan? Murtuisiko hän? Omaisiko hän yhtä vahvan ja horjumattoman miekkakäden ilman uskoaan asiaansa?” Äänet kaikkosivat kaukaisuuteen. Tiedostamattoman ajan päästä ne jälleen palasivat. ”... ovat kiinnostuneita hänestä. Onko meillä varaa olla ottamatta häntä yhdeksi meistä? Kuvitelkaa mitä tällainen mies saisi aikaan toisten joukoissa, kun hänestä olisi muokattu yksi niistä. Minä sanon, että hänet on otettava...” Jälleen äänet kaikkosivat ja muuttuivat kohinaksi Wilhelmin korvissa. Hänen oli kylmä, mutta vaikka hän yritti, hän ei saanut silmiään auki, eikä hän tuntenut ruumistaan, ei jalkojaan, ei käsiään. ”Hyvä on. Tänä yönä Heinrich von Fried herättää uuden ritarin Pimeyteen.”
Wilhelm tunsi, kuinka hänet nostettiin ylös seisomaan. Nostaja oli vahva, sillä oli kuin hän ei olisi painanut varusteineen mitään nostajalle. Hänen päänsä oli hyvin raskas ja se keinahti kallelleen, kun hän ei löytänyt voimia pidätellä sitä. Hän ravistautui väkisin irti tuosta voimattomasta autuudesta ja viimein sai silmänsä auki. Häntä vastaan tuijotti mies, joka oli häntä kookkaampi, pitempi, leveäharteisempi ja lihaksikkaampi monin verroin. Hänen silmänsä olivat mustat ja ne tuijottivat hänen silmiinsä, vangiten ne omaan katseeseensa. Oli kuin mies olisi kyennyt lukemaan Wilhelmin sielua hänen silmiensä kautta, niin läpitunkeva oli tuo katse.
Wilhelm tunsi halua antautua miehelle, antaa tämän tehdä, mitä halusi, mutta jokin hänessä vastusti tuota tunnetta. Hänen voimansa olivat palautuneet kuin taikaiskusta kun hän ymmärsi olevansa vaarassa. Hän löi miehen ranteeseen, mutta oli kuin hän olisi yrittänyt murtaa graniittia. Miehen ote ei hellittänyt. Sitten hän sai potkaistua miestä ja tämä irrotti nyt otteensa. Wilhelmillä oli miekka kädessään ja hän oli valmiina puolustautumaan. Miehet olivat samat neljä ritaria, joilla oli ruusukoristeita varusteissaan.
”Keitä te olette?” hän kysyi voidakseen esittää haasteensa heille.
”Me olemme Ruusun ritareita, minä olen Heinrich von Fried. Olen kuullut sinusta pelkkää hyvää, nuori ristiretkeilijä”, mies sanoi hymyillen. Hänen hampaansa olivat terävät ja valkoiset, hänen huulensa olivat luonnottoman punertavat muuten kalpeaa ihoa vasten.
Kannibaaliritareita, Wilhelm päätteli. ”Haastan teidät taisteluun kanssani, ritari.”
”Olette rohkea, vaikka saitte vinkin siitä, mikä minä olen. Mutta ei, te ette ole alkuunkaan minun tasoiseni taistelija, enkä saisi iloa teidän surmaamisestanne. Sen sijaan ehdotan, että te liitytte meihin. Näimme, kuinka taistelitte ja teitte kuolevaisten mittapuulla arvioituna mahdottomasta totta.”
Kauhukseen Wilhelm alkoi ymmärtää, keitä ritarit saattoivat olla, tai paremminkin mitä ne olivat. Hän puristi miekkansa kahvaa ja toisti haasteensa, mutta ei enää aivan niin varmana itsestään kuin aikaisemmin. Heinrich nauroi ja teki kädellään liikkeen. Jokin näkymätön, kuin äkillinen voimakas tuulenpyörre osui Wilhelmiin ja hän tajusi lentävänsä ilmassa ja seinän olevan lähestymässä häntä kohti kovaa vauhtia. Ennen kuin hän ymmärsi mitään muuta, hän oli jo törmännyt seinään ja pudonnut maahan. Hänellä oli yhä miekka kädessään ja hän ponnisteli ankarasti päästäkseen takaisin pystyyn. Silloin jokin näkymätön voima tarttui häneen uudestaan ja paiskasi taas seinää päin, mutta tällä kertaa hän jäi seinälle, jalat olivat irti maasta. Hän tunsi kasvavaa kauhua sisällään, mutta kamppaili sitä vastaan pitääkseen sen poissa kasvoiltaan. Uusi osuma näkymättömiltä käsiltä ja hänen aseensa lensi hänen kädestään jonkin matkan päähän hänestä.
”Olette hyvin vahva, Sir Wilhelm. Tässä vaiheessa useimmat kuolevaiset olisivat jo kangistuneet kauhusta ja olisivat kokonaan minun armoillani, mutta teissä on sisua. Pyritte yhä vapaaksi otteestani.”
”Vapauta minut! Mikä oikein olet? Aineellistunut demoni helvetistä? Sigmarin nimeen, katoa läheisyydestäni!” Kuin ihmeen kautta Wilhelm oli onnistunut vapauttamaan toisen kätensä ja ottanut pyhän amuletin kaulaltaan ja yritti torjua sillä olentoa, joka hänet oli vanginnut.
Tämä vain nauroi ja uusi pyörre tarttui amulettiin ja se lensi hänen kädestään maahan.
”Mikä luulet Sigmarin olevan sinulle? Hän ei ollut mitään muuta kuin poikkeuksellisen vahva ihminen, jota epätoivoiset alkoivat tämän kuoleman jälkeen palvoa jumalanaan. Hän on kuollut, eikä muuttunut miksikään jumalaksi. Minulle hän ei voi enää tehdä mitään, kuten ei kenellekään muullekaan, kun taas Suuret Neljä voivat tehdä mitä haluavat, sen olette saaneet todistaa niissä lukuisissa mutanteissa, joita vastaan Keisarikunta on joutunut taistelemaan. Millaisia ihmetekoja Sigmar on koskaan suonut seuraajilleen? Oletteko Sigmarin suomien voimien vuoksi vahvempia kuin kuka tahansa muu kuolevainen? Ette, vaan koska olette harjoittanut taistelutaitojanne enemmän kuin tavallinen keisarikuntalainen maajussi, jolla on kädet täynnä huolehtia maatikustaan.”
”Olet valehtelija ja vääräuskoinen, demonien jälkeläinen!”
”Olenko? Ehkäpä, mutta sentään demonit ovat todella olemassa, olen itse ne nähnyt, sen sijaan Sigmaria en ole. Miksei hän auta sinua nyt? Sinä olet pahassa alakynnessä, mutta jumalasi ei näytä nostavan sormeaan sen eteen, että auttaisi sinua.”
”Hänen ei tarvitse, hän tietää, että jos kuolen, kuolen hänen vuokseen ja hänen asiansa tähden.”
”Siis toisin sanoen hän ei kykene auttamaan sinua, koska häntä ei ole edes olemassa. Lakkaisit jo valehtelemasta itsellesi. Ja vaikka jumalasi olisikin olemassa, hänen apunsa olisi kovin oikukasta, mikäli hän jättää yhden palvelijoistaan minunkaltaisteni armoille, jolla on valta muuttaa sinut itseni kaltaiseksi. Kuolema ei ole kaikkein pahin kohtalo, jonka ihminen voi joutua kokemaan. Hänen sielunsa voidaan vangita tähän maailmaan ikuisiksi ajoiksi, ja sen tie Morrin valtakuntaan, kuten te sitä kutsutte, voidaan katkaista noin vain”, ritari napsautti sormiaan.
”Valehtelet!”
”Valehtelenko? Sinä sanot edustavasi hyvyyttä, eikö totta?”
”Minä palvelen valoa”, Wilhelm vastasi empimättä.
”Niin palvelet, mutta myös samalla pimeyttä tiedostamattasi. Sinä suoritat murhia Sigmarin nimessä, tapat toisia ihmisiä hänen nimeensä ja tuot hänen julistustaan heille verellä, tulella ja teräksellä. Mikä sinut erottaa minusta? Minä teen samaa, mutta en koskaan piiloudu minkään jumalan selän taakse ja teeskentele olevani jotakin muuta kuin olen.
Sigmar alisti kaikki muut ihmisheimot alaisuuteensa voidakseen voittaa tulevan uhan örkkejä ja hiisiä vastaan. Se on Keisarikunnan mielestä oikeutta, eikö niin? Alistaa heikompi alleen ja käyttää sitä omiin tarkoitusperiinsä?”
”Mikä sinä olet puhumaan, kun itse pidät minua otteessasi.”
”Mutta minä olen oikeassa sanoessani Sigmarin olleen alistaja, ja tyranni, ei todellinen johtaja. Kääpiöt seurasivat häntä vain koska heidän käsityksensä kunniasta, ja valoista ovat niin erilaiset kuin ihmisillä ja ne vaativat sitä. He seurasivat, koska olivat kiitollisuuden velassa, eivät vapaasta tahdostaan. Tämä on jumala, jota sinä palvot, ja tämä on työ, jota sinä teet, olet aina tehnyt.”
Wilhelm mietti ritarin sanoja, hän halusi vastustaa, mutta ei osannut vastata mitään, sillä hän ei oikeastaan ollut koskaan perehtynyt Sigmarin tekojen moraalisuuteen kovinkaan syvällisesti, ja hän ei koskaan ollut ajatellut sen tarkemmin Sigmarin alistamia heimoja, joista koko Keisarikunta sai alkunsa. Mutta hänen oli myönnettävä kääpiöihin liittyvän seikan olevan mahdollisesti totta.
”Nyt, aika on käsillä. Sinusta tulee nyt yksi meistä, ja saat jättää taaksesi elämän, jota tähän asti elit.”
Niin sanoen Heinrich syöksyi kiinni Wilhelmin kurkkuun ja hän tunsi terävien hampaiden painautuvan syvälle lihaansa.
”Eiii!” Vain korppikotkat todistivat yhdessä kuiden kanssa tätä julmaa tapahtumaa.

Milena katsoi ulos yöhön luostarin kätköissä sijaitsevasta huoneestaan. Oli kulunut jo yli kuukausi siitä kun Wilhelm oli jättänyt luostarin suojan ja matkannut Schriekin kartanoon. Sisar Sara oli vangittu vanhempiensa toimesta, ja nyt näyttää siltä, ettei tuo lapsirukka olisi enää palaamassa takaisin luostarin suojiin. Missä ritari oli nyt? Olikohan hän enää elossa? Tuo ajatus teki kipeää, ja vaikka Milenan oli vaikea sitä myöntää itselleen koska oli papitar, hänellä oli miestä kohtaan tunteita. Sellaisia tunteita, joiden hän uskoi jättäneen hänet jo kauan sitten. Hän rakasti Wilhelmiä, ja jotenkin aisti miehen tunteneen jotakin samantapaista häntä kohtaan, vaikka olikin niin ystävällinen ja hienotunteinen, ettei asiasta mitään maininnutkaan. Milena oli viettänyt lukuisia unettomia öitä sen jälkeen kun oli lähettänyt miehen matkaan, ja uhkaavasti näytti siltä, että uusi uneton yö olisi taas tulossa.
”Minun on tehtävä jotakin tälle asialle, ja tunteilleni jotka repivät minua kahtia”, hän kuiskasi yötuulelle. Hän puki päälleen kaapunsa, jonka oli jo ripustanut naulaan ja laittoi päälleen hunnun, joka verhosi hänen pitkät ja tuuheat, punertavat hiuksensa, jotka olivat kiharat.
Hetken kuluttua nainen oli erään puisen oven takana ja koputti. Hän astui sisään kuultuaan ”sisään” pyynnön.
”Aah, jos se ei ole itse hänen pyhyytensä, Milena. Kuinka voin palvella teitä tänä synkkänä iltana?”
”Gruger, toivoisin sinun todella suhtautuvan minuun oikealla tavalla, olen sentään ylipapitar.”
Mies virnisti ja loikkasi kirjoituspöydän äärestä ja sulavasti asteli Milenan eteen ja teki moitteettoman hovikumarruksen ja pyysi anteeksi käytöstään. Jotenkin miehen kumarruskin huokui osaltaan sarkasmia, mutta kun hän taas katsoi naista, hänen ilmeensä oli vakava.
Papitar katsoi miestä hetken. Hän oli hieman lyhyempi varreltaan kuin Wilhelm, eikä ehkä aivan yhtä lihaksikas, mutta hyvin kykenevä kaveri, mitä tuli hänen asetaitoonsa. Hänen viiksensä olivat nyt vahatut, ne olivat jonkin verran kasvaneet, hänellä oli parin päivän ikäinen sänki leuassaan ja hänen tummat silmänsä olivat jotenkin veijarimaiset, kenties se johtui tuikkeesta, joka niissä oli jatkuvasti. Hänen hiuksensa oli kiedottu poninhännälle, ne olivat lyhyemmät, hänen itsensä leikattua niitä. Nyt ne ylsivät vain lapaluiden kohdalle. Tämä kai oli rituaali, jonka mies tunnollisesti aina silloin tällöin suoritti jostakin syystä.
”Haluan antaa sinulle tehtävän. Kuten muistanet, kuukausi sitten, yli kuukausi itse asiassa, Sir Wilhelm lähti luotamme tehtäväänsä suorittamaan. Hän ei ole palannut, eikä hänestä ole kuulunut mitään, ja olen huolissani.”
”Hän on varmaankin saanut surmansa, sellaista sattuu, pitäisihän sinun se tietää.” Nainen loi terävän katseen Grugeriin, joka kohautti vain olkapäitään, joka ilmaisi hänen vain kertoneen totuuden. Lopulta mies kuitenkin huokaisi ja levitti käsiään ja pyöritteli silmiään. Sitten hän sanoi: ”Hyvä on, kerro, miten voin auttaa? Oletettavastikin haluat minun sulautuvan kansan keskuuteen ottamaan miehen kohtalosta selvää?”
”Melkein oikein, kansan sijaan haluan sinun menevän kartanoon ja tutkivan paikkoja. Tiedän, tiedän. Se on vaarallista, mutta se on ainoa keino varmistua. Vältä kuitenkin kahnauksia, mikäli mahdollista, vartijoiden ja muiden kanssa, ja jos et tahdo mitään todisteita sieltä löytää, palaa tänne sitten tyhjin käsin. Toivon kuitenkin, että teet muutakin kuin vietät muutaman tunnin oluttuvassa tappamassa aikaa ja palaat sitten luokseni kertomaan, ettet löytänyt mitään.” Miehen ilme kertoi tämän olleen aikeissa toimia juuri niin. Sitten hän huokaisi ja antoi sanansa yrittää löytää tiensä kartanon sisään ja ottaa todella selvää, oliko ritari siellä ja jos oli, oliko hän elossa vai kuollut.
”Olen kiitollinen sinulle tästä, Gruger. Kun palaat, lupaan sinulle ruhtinaallisen palkkion vaivoistasi, ja mikäli tuot mukanasi jonkin todisteen Wilhelmin kuolemasta, on palkkiosi oleva suurempi. Kaikkein suurin se on, jos pystyt tuomaan sanan ja jonkin vakuuden siitä, että mies on vielä elossa, mutta vaikkapa vankina kartanossa.”
Gruger pohti tätä hetken, mutta saatuaan etumaksun, joka oli 70 kultakruunua, hänen empimisensä lakkasi ja hän hymyili sanoen: ”Ladyni, annan sanani siitä, että teen parhaani ja yritän saada jonkinlaisen johtolangan miehen tämän hetkisesta tilasta ja olinpaikastaan!”
Niin sanoen hän kietoi mustan huivinsa päänsä ympärille, otti tikarikotelonsa, jota ei koskaan pitänyt kovin kaukana kädensä ulottuvilta. Tikari oli koristeellinen, siinä oli kahvan päässä säihkyvä rubiini. Milena oli varma, että ase oli lumottu jotenkin, mutta ei osannut sen tarkemmin sanoa, miten. Sitten mies vyötti miekkansa ja puki päälleen takkinsa, joka oli ruskea väritykseltään. Sen sisään kätkeytyivät niin miekka kuin tikarikin.
”Aiotko matkaan jo tänä yönä? Ajattelin vasta huomenna tai ylihuomenna...”
”Mitä nopeammin, sitä parempi, sitä paitsi”, hän lisäsi virnistäen, ”iltahan on vielä nuori.”

Yö oli kolea, kuten aavikolla tahtoi aina olla, Medesin lahdelta puhalsi kylmä viima, joka puri luihin ja ytimiin. Kaikkina näinä kolmena vuotena, jotka Gruger oli viettänyt aavikolla, hän ei vieläkään ollut tottunut näihin ääriolosuhteisiin, päivällä polttava helle ja yöllä kirpeä pakkanen. Hän oli aluksi sairastellut lämpötilan niin äkillisen vaihtelevuuden vuoksi, mutta nyt hänen elimistönsä tuntui jo hyväksyneen moiset olosuhteet, vaikka tietoisesti ne vielä tuottivat hänelle vaivaa. Molemmat kuut olivat taivaalla, suurempi, helmen valkea kuu, Mannslieb oli korkealla kun sen seuralainen, paha veli Morrslieb, joka hohkasi himmeää vihreää valoa oli vielä vasta tekemässä nousuaan. Se oli puolikas, kun taas Mannslieb nyt oli melkein täysi. Gruger ihaili aina kuun täyttymistä, sillä hän löysi siinä jotakin lohdullista; se oli sama kuu täällä, kuin se oli kotona Keisarikunnassa. Tämän saman lohdullisen ajatuksen toi myös Morrslieb.
Kadut kolonisaatiossa olivat tyhjät, läheisestä oluttuvasta kuului naurua ja ilonpitoa, joka vetosi kyllä Grugeriin. Hän punnitsi kädessään olevaa nahkaista pussukkaa, jonka sisällä oli 70 kultakruunua ja silmäili mietiskellen oluttupaa kohti. Raskaasti hän huokaisi ja laittoi pussukan takaisin lanteelleen, sitoen sen huolellisesti nyöristä kiinni housuihinsa, ja lähti astelemaan kohti kartanoa, jonne tiesi Wilhelmin menneen kuukautta aikaisemmin. Kulkiessaan kapeita katuja pitkin, joilla vain juuri ja juuri mahtui hevosvaljakolla niin, että sivuilla käveli ihmisiä, häntä vastaan tuli neljä poikkeuksellisen suurikokoista miestä, jotka kuljettivat suurta kangassäkkiä. Sen sisään olisi mahtunut vaikka ihminen, ja kun Gruger tarkemmin katsoi säkkiä, hän oli himmeän katulyhdyn valossa erottavinaan jotakin tummaa säkin pohjassa. Se saattoi olla vain varjo, mutta se saattoi yhtä hyvin olla myös verta, ja säkissä saattoi olla yhtä hyvin ihminen kuin eläinkin tapettuna.
Kokemus kuitenkin kertoi Grugerille olla sotkeutumatta asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet, ja joista hänelle ei maksettu mitään. Lisäksi miehet olivat aatelisia, ritareita. Ehkä bretonnialaisia, sillä Grugerin mielestä vain bretit olivat niin romanttisia hahmoja, että olisivat koristelleet varusteensa verenpunaisella ruusulla. Kookkain miehistä, ilmeisesti heidän johtajansa loi katseensa häneen. Gruger säpsähti miehen läpitunkevaa katsetta ja otti askeleen taaksepäin, vaikka järki sanoikin, ettei miehessä ollut oikeastaan mitään pelottavaa, kokoaan lukuunottamatta. Gruger tunsi huimausta, ja kun hän palasi tolkkuihinsa, hän löysi itsensä maasta makaamasta ja ihmetteli, mitä oikein teki keskellä yötä.
Aikansa kerättyään ajatuksiaan, hän muisti olleensa matkalla kohti kartanoa, johon Wilhelm oli mennyt kuukautta aikaisemmin, hän koetti kuvettaan, ja löysi rahakukkaronsa yhä kiinni siinä, sitten hän vei kätensä takkinsa alle ja löysi sieltä sekä tikarin, että miekan paikallaan. Häntä ei siis oltu ryöstetty, mutta mitä oikein oli tapahtunut? Aina kun hän tunsi olevansa lähellä ratkaisua, ja muiston olevan juuri tulossa mieleen, kaikki muuttui epäselväksi sekamelskaksi hänen päässään, ja sitä alkoi särkeä.
Hän sulki silmänsä ja hieroi ohimoitaan, ja lopulta sai jomotuksensa päässä vaimenemaan. ”Kenties se joskus tulee mieleeni”, hän sanoi itsekseen ja lähti kulkemaan kohti kartanoa varmoin askelin.

Kartano oli hyvin vartioitu, siellä olivat vartiotornit kaikkialla, ja niiden editse kulki korkea muuri. Ainoa tie sisään näytti olevan rautainen korkea portti, jota vartioivat kaksi pertuskoin varustettua vartijaa. Kartanon piha oli valaistu tulin, jotka reunustivat hiekkaista tietä aina kartanon portaille saakka. Kartano itsessään oli suorakulmion muotoinen, ja ikkunoita oli kahdessa kerroksessa. Jollakin keinolla pihaan oli saatu kasvamaan ruohoa, joka näytti epäluonnolliselta ajateleen, että kaikkialla muualla oli vain kivikkoa ja hiekkaa.
Kaikki näytti aluksi rauhalliselta, mutta sitten kartanon etuovi rysähti voimalla auki niin, että ovi irtosi osittain saranoiltaan ja jäi roikkumaan toisen saranan varassa. Vartijat portilla kääntyivät katsomaan äänen suuntaan. Torneissa olleet vartijat tähtäilivät varsijousillaan ovelle päin. Nyt Gruger kirosi, ettei ollut ottanut mukaansa omaa varsijoustaan, jolla olisi hyvin voinut tappaa torneissa olleet vartijat ilman, että nämä olisivat edes päästäneet ääntä kuollessaan.
Hän yritti nähdä piilostaan, läheiseltä kujalta portin läpi kartanon ovelle, ja ellei hän pahasti erehtynyt ovella riehui suuri kokoinen olento, joka saattoi olla jätti. Se valtavilla voimillaan löi maahan monia vastustajia, jotka sitä yrittivät hengiltä saada, mutta samalla useat pertuskat osuivat sen suureen ruhoon tehden haavoja. Se oli kuitenkin yhä voimissaan ja tappoi yhdellä iskulla kaksi pertuskamiestä näiden molempien lentäessä päin seinää. Jätillä oli suuri nuija käytössään, jota se kantoi molemmin käsin tehden selvää vastustajistaan. Sillä oli jonkinlainen haarniska yllään, sekä kypärä, joka suojasi varsin tehokkaasti olennon päätä.
Portilla olleet vartijat katsoivat kysyvinä toisiinsa, sitten takaisin ovelle, kuin olisivat epävarmoja siitä, mitä tulisi tehdä. Kuin tyhjästä ilmestyi kartanon takaa savua. Ei, se ei ollut savua, vaan usvaa, joka lähestyi porttia uhkaavasti ja valtavalla nopeudella, vaikka ilma oli aivan tyyni tuolla hetkellä.
Pian oli usva ympäröinyt rautaisen portin ja miehet, jotka sen edessä seisoivat. Usva oli hyvin tiheää ja miehet peittyivät sen alle kokonaan. Usva ylettyi jopa Grugerin piilopaikkaan saakka, ja se tuntui kylmältä ja nihkeältä, kuin kuolleen hengen hyytävä kosketus. Sitten jostakin usvan keskeltä kuuluivat portilla olleiden miesten huudot, jotka muistuttivat enemmän kirkaisuja kuin huutoja. Usva hälveni ja sen keskeltä paljastuivat vaunut, joita näyttivät vetävän jotkin olennot, jotka muistuttivat hevosia. Gruger saattoi kuitenkin nähdä niiden läpi! Ne olivat utuisia spektrejä, kuin itse usva, joka vaunuja ympäröi. Hevosten henkien – sellaisen nimityksen Gruger niille antoi – silmät leiskuivat punaisina, kuin itse helvetin tulet olisivat niissä palaneet. Äkkiä hän oli hyvillään, ettei ollut aikaisemmin tehnyt siirtoa portin suuntaan, sillä nyt hän saattaisi olla kuollut. Vaunut kääntyivät vasempaan ja kiisivät hurjaa vauhtia pois päin kartanolta kadoten jälleen usvan sekaan, joka kuitenkin hälveni nopeasti. Kun usva viimein oli poissa, olivat vaunutkin aavemaisine valjakkoineen, kadonneet. Eivätkä ne missään välissä päästäneet minkäänlaista ääntä kulkiessaan, kuten normaalien, saman kokoisten vaunujen olisi pitänyt tehdä.
”Mitä kirottua täällä oikein tapahtuu?” hän henkäisi. Portilla olleet miehet olivat kuolleet, he molemmat olivat kaatuneet maahan pitkin pituuttaan. Ilmeisesti vaunut olivat ajaneet heidän ylitseen ja he olivat kuolleet törmäyksessä. Kummaa, Gruger ajatteli, en kuullut törmäyksen ääntä, vaikka sen olisi pitänyt kuulua näin läheltä, ainoastaan miesten huudot.
Kartanolla tapahtui nyt muutakin: jätti oli tuhonnut kokonaisen yksiköllisen miehiä, mutta oli nyt itse tekemässä kuolemaa myös. Sisällä taisteltiin ilmeisesti myös, sillä sieltä kuului terän kalahtelua terää vasten.
”Olisikohan Wilhelm taistelemassa itselleen tietä ulos rakennuksesta?” Samassa hän näki, että torneissa lähinnä olleet miehet olivat kiivenneet alas niistä ja tutkivat kuolleita miehiä portilla.
”Mitä heille on oikein tapahtunut?” toinen vartijoista kysyi. Toinen kohautti olkapäitään sanoen: ”On kuin ne olisivat kuolleet puhtaaseen kauhuun.” Gruger pohti tätä. Se saattoi olla totta, sillä olihan kyseinen tapahtuma ollut vähintäänkin omituinen.
”Mennään auttamaan sisällä olijoita taistelussa”, toinen vartijoista sanoi ja he lähtivät kohti kuuminta taistelua. Portti oli nyt auki ja osittain vääntynyt irti saranoiltaan. Varovasti Gruger hiipi muurille ja tarkasteli huolellisesti tilannetta. Kaikki tornit, jotka hän kykeni näkemään, olivat hylättyjä, joten reitti sisään oli helppo. Hän vilkaisikuolleita vartijoita ja havaitsi itsekin, että nämä olivat kuolleet kauhuun, sillä molemmilla oli kasvoillaan puhdasta kauhuakuvaava ilme, ja veri oli kokonaan paennut heidän kasvoiltaan.
"Ei mikään kaunis tapa lähteä... piruparat!"

Gruger oli ottanut aseensa esiin ja hiipi nyt huolellisesti muurin viertä pitkin kartanon sivustaan. Ilmeisesti talon sisällä oli myös alkanut tulipalo, sillä alemmasta kerroksesta näkyi tulevan savua. Täydellistä, hän ajatteli. Hän löysi opulta kellarin oven, joka oli hajoitettu. Siitä syöksyi juuri ulos yksi taisteleva pari, toinen oli aatelinen vaatetuksesta päätellen, toinen vartija, joka oli pahassa alakynnessä.
”Wilhelmillä on näköjään liittolaisia. Mihinkähän minua enää tarvitaan?” Vartija sai miekan terän nahkaansa useaan kertaan ennen kuin ehti kaatua maahan. Mies oli jo kuollut osuessaan maahan. Aatelinen oli jo täyttä päätä Grugerin kimpussa, joka taitavasti käytti hyödykseen sekä tikaria, että miekkaansa. Taistellessaan hän kysyi hyökkääjältään ritarista, jota täällä pidettiin vankina.
Silloin aatelinen vetäytyi taaemmas. Gruger suunnitteli hyökkäävänsä miehen päälle, mutta tajusi, että tämä lopetti taistelun hämmästyksestä. ”Tunnet ritarin vai? Joka oli suuressa päivässä?”
”En tiedä mistään 'suuresta päivästä' mutta tänne tuli jokin aika sitten ritari, joka ilmeisesti vangittiin, ja jota kenties pidetään yhä vankina täällä. Sir Wilhelm Herlieb on hänen nimensä.”
Aatelinen hämmästyi entistä enemmän, ja laski nyt aseensa. ”Juuri hän oli areenalla taistelemassa tänä iltana. Hän voitti melkein vapautensa, mutta viimeinen vastustaja kieltäytyi kohtaamasta häntä ja isäntäpari ei ollut laskea häntä pois. Ilman muutamaa muuta ritaria, pelottavia ne olivatkin, vartijat olisivat vanginneet tai tappaneet hänet. Hän pakeni, ja en ole häntä sen jälkeen nähnyt. Yleisö kääntyi, minä mukaanlukien isäntäparia vastaan, koska he olivat epäoikeudenmukaisia.”
”Wilhelm siis saattaa olla jossakin talossa?”
”Kyllä, mutta on vaikea sanoa, mikä hänen tilansa on, sillä hän oli pahasti haavoittunut paetessaan ja ne haavat tulevat varmasti ilman hoitoa koitumaan hänen kuolemakseen, vaikka en parantaja olekaan, niin sen verran voin sanoa.”
”Nämä ritarit... keitä he olivat?”
”Kutsuvat itseään Ruusun ritareiksi, koristautuvat ruusuvaakunoilla ja muulla vastaavalla ruusuihin liittyvällä. He kuulostavat keisarikuntalaisilta, mutta uskon heidän kuitenkin olevan bretonnialaisia. Heitäkään ei ole näkynyt sen jälkeen kun tämä kaaos alkoi.”
Häilyvä muisto jossakin Grugerin takaraivossa kertoi, että hänen pitäisi tietää jotakin näistä ritareista. Oli kuin hän olisi kokenut de'javun, mutta ei kuolemakseenkaan muistanut, että mistä tuo ruusuteema ritareissa oli tuttu.
”Hyvä on, minä tulin pelastamaan ritaria Shallyan luostarin ylipapittaren käskystä. Olette vapaa liittymään minuun, jos haluatte.”
”Kiitos ei, taistelen itse omat taisteluni, tai vertaisteni rinnalla”, mies vastasi viileästi, mikä ei kuitenkaan hätkäyttänyt Grugeria mihinkään suuntaan, sillä tuollaiseen käytökseen hän oli aatelisten taholta tottunut.
”No, omatpahan ovat hautajaisenne”, vastasi Gruger ja työntyi aatelisen ohi kellariin. Aatelinen vastasi jotakin, johon Gruger ei nyt jaksanut kiinnittää huomiota. Nopeat askeleet takaa kertoivat aatelisen olevan tulossa.
”Minua ei kukaan kohtele noin, ei varsinkaan kukaan rahvas! Tiedätkö, kuka minä olen?”
”En, enkä juurikaan ole kiinnostunut tällä hetkellä”,hän vastasi tyynesti.
”Olen Sir Ralf von Herzh, suuren kauppiassuvun jälkeläinen, eikä kukaan käännä minulle selkäänsä. Kohtaa minut kunniakkaasti, tai olet kuollut.”
Gruger kirosi onneaan, joku aateliskakara tähän vielä tarvittiinkin kukkoilemaan. Kärsivällisesti hän sanoi, koettaen nyt hieman diplomaattisempaa tietä tarjoten nuorukaiselle pakotien pois ottelusta, joka varmastikoituisi tämän surmaksi. Eikä jonkin suvun vihojen saaminen päälleen ei kuulunut nyt hänen suunnitelmiinsa. ”Olen pahoillani, jos loukkasin ylpeyttänne töykeällä käytökselläni. Mutta en kuitenkaan ole halukas menettämään henkeäni tällaisen asian takia, enkä usko teidänkään arvostavan kunniaanne ja ylpeyttänne niin paljon, että se maksaisi teiltä vaivaa tappaa jokin mitätön olento, kuten minä olen. Hyväksykää siis nöyrin anteeksipyyntöni teitä kohtaan aiheuttamastani mielipahasta.” Gruger teki parhaan hovikumarruksensa, jonka osasi ja oli varma, että mies antaisi asian nyt olla, mutta kuitenkin toisin kävi.
”Vaadin kaksintaistelua, mitkään sulopuheet eivät sinua pelasta tästä, mitätön mato! Vedä teräsi esiin...” Hämmästynyt ilme tuli vihaisen ilmeen tilalle kun Grugerin miekka upposi varoittamatta miehen rintaan. Hän kohautti olkiaan sanoen: ”Minä en olekaan aatelinen, joten minua eivät sido teidän typerät säädöksenne kunnian suhteen.”
Sen sanottuaan hän vetäisi terän pois ja aatelinen kaatui maahan. Valo tämän silmistä sammui hetkeä myöhemmin, kuoleman mustuuden asettuessa tilalle. Gruger jatkoi matkaansa ja löysi pian tiensä sisälle kartanoon, jossa todellakin riehui tulipalo. Sitä oli sammuttamassa kourallinen vartijoita,joista osa joutui puolustautumaan hyökkääjiä vastaan. Nämä olivat ilmeisesti viimeisimpiä vartijoita, joita talossa oli. Gruger näki palvelijoiden juoksevan auttamaan vartijoita sammutuksessa, jotta nämä voisivat paremmin keskittyä taiselemaan vihollisiaan vastaan. Eteishallissa oli myös taisteluita käynnissä, ja Gruger tajusi edessään olevan seinän toisella puolella olevan portaat, jotka veivät yläkertaan.
Sen kummemmin pohtimatta vaihtoehtojaan, hän syöksyi eteishalliin ohi taistelevien aatelisten ja vartijoiden. Heistä kukaan tuskin edes huomasi hänen ohimenoaan, sillä he olivat niin intensiivisisesti toistensa kimpussa. Päästyään portaat ylös hän tutki ovia, joita oli hänen edssään monia. Hänen vasemmalla puolellaan oli vartija, joka oli saanut miekasta rintaansa ja makasi seinää vasten. Mies oli ilmeisesti kitunut vielä hyvän aikaa ennen kuolemaansa, sillä hänen kasvoilleen oli juuttunut kivulias ilme. Gruger tutki vainajan ja löysi avainnipun, jonka uskoi pitävän sisällään kaikki avaimet, joita kartanossa tarvittiin. Hän avasi lähimmän oven, mutta se oli tyhjä, samoin muut huoneet, joita hän näki. Sitten hän lähti oikealle ja kääntyi sitten vasemmalle käytävään, joka päättyi kapeille portaille. Niiden yläpäässä oli rautainen ovi, jonka hän uskoi jonkinlaiseksi vankilaksi.
Lopulta hän sai oven auki ja häntä vastaan tuli niin kuvottava löyhkä ja meteli, että hänen oli pakko sulkea ovi.
”Mitä kirottua tuolla pidetään? Ruumiitako?” Gruger keräsi itseään kuunnellen samalla taistelun ääniä, jotka yhä kuuluivat, mikä oli hyvä. Miehet olivat yhä myös tulipalon kimpussa ja savua alkoi kertyä nyt yläkertaankin. Hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja astui sisään. Ullakko oli suurikokoinen, ja se oli täynnä häkkejä. Lähes jokaisessa niistä oli ihmisiä sisällä, jotka makasivat omissa jätteissään. Kun nämä huomasivat hänet, ja että hän ei ollut vartija, he alkoivat anoa vapautusta. Gruger sulki silmänsä. Hänen olisi pakko vetää uudelleen henkeä sisäänsä, ja yritettävä tottua tähän paskan hajuun, jos mieli saada vastauksia. Jonkin aikaa totuteltuaan, ja oksennettuaan reilusti, hän alkoi tottua hajuun. Hän meni erään häkin lähelle ja sanoi kuuluvalla äänellä, ja kaikki vaikenivat: ”Kuulkaa! Minä voin vapauttaa teidät kaikki, minulla on avaimet tässä kädessäni, mutta ensin haluan tietoja eräästä miehestä, joka on saattanut olla täällä vankina. Hänen nimensä on Sir Wilhelm Herlieb! Tunteeko kukaan? Kukaan?”
”Täällä oli aatelinen”, sanoi kähisevä ääni läheltä Grugeria. Mies oli virunut vankilassaan ilmeisen kauan, ja ollut huonolla ruualla, mitähän ei ollenkaan ihmetellyt katsoessaan paikkaa ja haistellessaan sen kuvottavaa hajua. Miehellä oli pitkä parta, joka oli harmaa, kuten hänen hiuksensakin.
”Missä hän on nyt?” Gruger kysyi heilutellen lupaavasti avainnippua kädessään.
”Poissa, ollut jo useamman viikon. Kuollut, uskoisin minä.” Gruger pettyi. Nämä vangit eivät siis voineet kertoa mitään muuta kuin, että Wilhelm oli ollut todennäköisesti täällä, ja viety pois jostakin syystä. Mutta minkäänlaista erkkiä hänestä ei ollut.
”Missä hänen häkkinsä oli?” Vanha mies osoitti erästä nurkkaa, jossa oli häkkejä. Gruger nyökkäsi ja heitti vanhukselle avaimet, joka alkoi saman tien avata vankilansa lukkoa. ”Pidä kiirettä, vanhus, jotta kaikki saavat tilaisuutensa, sillä talo on tulessa ja alakerrassa vallitsee kaaos. Wilhelm oli ainakin vielä tänään elossa, ja ilmeisesti hän juuri sai aikaan tämän kaaoksen, joka siellä nyt vallitsee.” Wilhelmin nimi kulki suusta suuhun ja sekä hänelle, että Sigmarille, että monille muille jumalille osoitettiin kiitosta.
”Mikä on nimesi, muukalainen, kun meidät vapaaksi päästät?” joku kysyi, ja Gruger kertoi nimensä, jonka jälkeen myös hänen nimeään toistettiin kiitosten joukossa.
Häkissä, jossa Wilhelm oli ollut, oli nyt toinen ihminen, vahvarakenteinen mies, ja ulkonäöstä päätellen mies ei ollut ollut kauaa vankina. Hän oli selvästi palvelija, kenties joku, joka oli jotenkinpettänyt isäntäväen ja joutunut maksamaan teoistaan.
”Missä isäntänne on?” Gruger kysyi.
”En tiedä, varmaankin jossakin piileskelemässä, mikäli sisällä talossa todella on taistelu ja kaaos irrallaan. Olen ollut täällä jo viikon verran, kun varastin heiltä ruokaa perheelleni...” Gruger nyökkäsi. Hän ei oikeastaan säälinyt miestä, mutta sanoi kuitenkin: ”No, pian olet vapaa ja voit mennä mihin haluat. Minä palaan etsiään sitä ritaria.”

Tullessaan takaisin päin hän kuuli erään oven takaa ääniä. Ne olivat vaimeita, mutta sanoista sai selvän. Siellä oli ainakin kaksi naista, joista toinen ilmeisesti vanhempi, äiti kenties, ja toinen nuorempi, joka vastusti kiivaasti jotakin. Lisäksi sisällä oli myös kaksi miestä, molemmat äänestä päätellen vanhempia. Syvempi ääni saattoi olla tytön isä. Toisesta Gruger ei ollut varma. Hän muisti tytön, jota Wilhelmin oli määrä tulla pelastamaan tänne. ”Kenties se ei olekaan ritari valkealla ratsulla, joka pelastaa neidon pulasta vaan minä.” Hän potkaisi oveen kaksi kertaa voimiensa takaa, ja kolmannella se antoi periksi ja aukesi voimalla osuen toiseen paksuista miehistä.
Toinen oli ottanut kuin vaistomaisesti tytön vangiksi ja piti veistä tämän kurkulla. Huoneessa ollut vanhempi nainen piiloutui miehen taakse.
Gruger päätti tehdä saman kuin paksukainen, hän nosti toisen miehen maasta ja asetti rubiinikahvaisen tikarin miehen kurkulle. ”Päästä tyttö tai tämä kuolee, ja sinä saat melkoisesti selitellä tapahtunutta jäljelle jääneille suvun edustajille!”
”Enpä usko. Kuka oikein olet? Mitä teet täällä rikkomassa toisten kotirauhaa, varsinkaan minun kotini rauhaa?”
”Aah, te siis olette paikan isäntä. Tällä hetkellä näyttää, että paikasta on rauha kaukana. Tunnetteko nenässänne savun hajun? Se tulee alakerrasta, jossa on tuli irrallaan, vieraanne taistelevat vartijoitanne vastaan ja sitä rataa. Aika ei vaikuta nyt olevan puolellanne, Herr Schriek.”
Mies painoi terää yhä tiukemmin tytön kurkulla niin, että iho rikkoutui ja pieni verinoro valui tytön kaula-aukosta sisään. ”Voin tappaa hänet, niin tytär kuin hän onkin minulle”, Jacob sanoi.
”Ei, Sigmarin kautta, älä tee sitä, Jacob! Muista sopimuksemme!”
”Turpa kiinni Edwin!” Jacob karjaisi, mutta selvästi miehen sanat olivat vaikuttaneet häneen, sillä epävarmuus tarttui hänen tikarikäteensä ja ote heltyi hieman. Miehen silmissä oli villi katse, kuin petoeläimellä, joka oli ajettu nyt nurkkaan.
”Missä Wilhelm on? Onko hän yhä elossa? Jos hän on kuollut, sinä saat luvan tehdä hänelle seuraa!”
”Ritarinko perässä olet?” Jacob kysyi hämillään, villi kiilto hänen silmistään väheni hieman, sillä nyt hän punnitsi eri vaihtoehtoja, joita voisi käyttää hyväkseen. Lopulta mietittyään aikansa än vastasi totuuden mukaisesti, ettei tiennyt, missä ritari oli, mutta että tämä varmastikin oli jo kuollut, olipa missä tahansa.
”Lue viimeinen rukouksesi, Herr Schriek”, Gruger sanoi, mutta ei ehtinyt tehdä mitään muuta, sillä hänen takaansa tunki joukko likaisia ihmisiä, vankeja, jotka olivat päässeet viimein vapaaksi vankilastaan.
”Älkää tulko lähemmäs tai tyttö kuolee! Pysykää loitolla, vartijat! Vartijaat!” Nainen Jacobin takana kiljaisi.
Huone, jossa he olivat oli tilava, sen takimmaisella seinustalla oli takka, jossa paloi liekki. Ikkunan äärellä oli koristeellinen ja massiivinen kirjoituspöytä, jolla oli papereita levällään. Ainoa tie ulos Jacobilla olisi ikkuna, ellei täälläkin ollut sellaisia salaisia sisäänkäyntejä, jollaisesta Grugerkin oli kartanoon tullut.
Hän oli oikeassa, sillä äkkiä takan oikealla puolella ollut seinämä liikkui ja paljasti leveähkön käytävän. Aukosta tuli aatelisia, tai ainakin he näyttivät aatelisilta. Eliittiväkeä, Gruger ajatteli, eikä pitänyt tuosta ajatuksesta, sillä hänellä oli tukenaan vain ihmisiä, jotka olivat kuukausitolkulla olleet pienissä häkeissä vankeina, ja viruneet siellä menettäen joka päivä vähän voimistaan, kunnes olivat täysin voimattomia.
Miehillä, jotka aukosta tulivat oli aseinaan varsin erikoisia aseita, itse asiassa samanlaisia kuin mitä kannibaalit viemärissä olivat käyttäneet. Yksi näistä teki liikkeen kohti Grugeria, joka heti tiukensi otettaan tästä pullukasta, jonka nimeksi oli mainittu Edwin.
”Ei, ei, odottakaa!” Jacob sanoi hätäisesti ja mies lopetti lähestymisensä. ”Turvatkaa selustamme, me häivymme täältä!” Silloin Gruger teki liikkeensä, hän heilautti tikarikättään ja rubiinikahvainen ase lensi kohti maaliaan. Se osui Jacobin olkapäähän ja mies parkaisi tuskasta. Hän oli yrittänyt laittaa tytön itsensä ja tikarin tielle, mutta tikari ei ollut tavallinen tikari, vaan se oli lumottu osumaan aina sinne, minne sen heittäjäsen halusi osuvan, vaikka tiellä olisi minkälainen este. No, ei aivan minkälainen tahansa, mutta tyttö oli kuitenkin este, joka oli helppo tikarin lumouksen vaikutuksesta ohittaa.
Samalla hetkellä vangit tekivät liikkeensä ja hyökkäsivät eliittiväen kimppuun paljain käsin, osa pääsi takan luo ja sai hiilihangon aseekseen, tai onnistuivat voittamaan yllättyneet vastustajansa ja ottivat heiltä aseet omaan käyttöönsä. Vankeja oli paljon enemmän kuin eliittiväkeä, joten nämä joutuivat tosissaan taistelemaan pitääkseen asemansa, jonka heidän isäntänsä heille määräsi.
Sara oli vapautunut isänsä otteesta, samalla kun tämä oli vaimonsa kanssa tehnyt vetäytymisen tunneliin, ja Gruger irrotti otteensa Edwinistä, joka oli pulassa, koska Jacobin ja Elisabethin jälkeen eliittijoukot alkoivat vetäytyä, ja lopulta sulkivat salaoven niin, ettäosa eliittiväestä jäi yhä taistelemaan vankeja vastaan. Nämä olivat nopeasti kuolleita ja nyt olisi Edwinin vuoro. Gruger otti aseensa maasta ja pyyhki sen huolellisesti Jacobin verestä ja asetti sen takaisin koteloonsa.
”Tiedätkö mitään Wilhelmistä?” hän kysyi kun he olivat pakenemassa alakertaan, jossa tuli oli jo suurimmalta osin saatu sammumaan. Taistelut olivat alkaneet loppua, ja ruumiita lojui siellä täällä, osa aatelisia, osa vartijoita. Edwin armon anelut kuuluivat takaa, jotka pian muuttuivat tuskan huudoiksi vaieten kuolon korinaksi hyvin pian alettuaan.
”En ole nähnyt häntä sen jälkeen kun hän yritti pelastaa minut. Hänet vietiin ullakolle, sen verran tiedän, ja häntä valmisteltiin suureen päivään.”
”Mikä tämä suuri päivä on?” Gruger kysyi heidän juuri juostessa ulos tuhotusta kartanon pääovesta.
”Selitän kaiken kun pääsemme pois täältä! Tuolla, tallit!” Sara osoitti vasemmalle puolelle ja he suuntasivat sinne nopeasti. Tallissa oli kaksi renkeä piilottelemassa, ja kun he huomasivat Grugerin, he huusivat pelosta yhteen ääneen ja anelivat henkiensä puolesta.
”Haluamme vain kaksi hevosta, siinä kaikki. Hengistänne emme ole kiinnostuneita.” Vapisevin sormin he osoittvat kahta tammaa, joilla oli varustukset jo valmiina.
”Osaathan ratsastaa?” Tyttö nyökkäsi ja heilautti itsensä toisen hevosen selkään. Gruger teki samoin ja sitten he laukkasivat ulos tallista juuri kun neljä vartijaa olivat tulossa estämään heitä. Vartijat eivät voineet tehdä muuta kuin hypätä syrjään, yksi heistä sai tuntea hevosen kaavion päässään. Tämä vartija sai surmansa ennen kuin ehti sitä edes tajuta ollessaan liian hidas heittäytymään pois tieltä.
He näkivät jätin, joka teki vieläkin kuolemaa, ja joka vieläkin tappoi nuijallaan kaiken, mikä sattui tulemaan liian lähelle sitä. He ratsastivat vapauteen rikkoutuneista porteista juuri kun kolonisaation vartijat tekivät tuloaan katsastamaan, mistä oli kysymys.

Muutamaa hetkeä myöhemmin he olivat jo luostarin porteilla ja he läpäyttivät hevosiaan, ja molemmat pakenivat yöhön kirmaten vapaina.

Arvasin, lohrareitahan ne oli,

ite tarina oli hyvin kirjoitettu, ainoa mikä mättää tarinassa on se että grugerilla on viikset(ne on vaan niin tyhmiä )

Heretic kirjoitti:ite tarina oli hyvin kirjoitettu, ainoa mikä mättää tarinassa on se että grugerilla on viikset(ne on vaan niin tyhmiä )

Argh. luin ensimmäisen luvun, jossa Grugeria kuvailtiin kauan sitten ja olin unohtanut viiket. Nyt ne kummittelevat taas päässäni. Yhyy *niisk*

Tarinat ovat kaikki olleet aivan huippuja ja odotan taas innolla jatkoa. (hymiö oli pakko laittaa, sillä ilman näyttäisi kolkolta:D)