Komissaari
Lähetetty: Pe 01.06.2007 18:39
Tällainen mukava tarina tuon faba- sotkun välissä. Tuo vähän vaihtelua elämään. Nauttikaa.
Komissaari
Johann Schumann oli maanviljelijän poika. Hän oli yhteiskuntajärjestelmän pohjasakkaa, sen jo miehen rujo ulkomuotokin kertoi. Hampaat olivat mustuneet ja niitä puuttui paljon. Miehen hintelä ulkomuoto antoi kuvan, ettei hän pystyisi edes kivääriä nostamaan. Silti alokas Schumann oli rekrytoitu vastoin hänen tahtoaan muiden sotilaiden mukana keisarilliseen kaartiin. Hän oli kirjaimellisesti jumalan soturi.
Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, ylikersantti Schumann hymyili. Hän ei ollut ikinä uskonut että kaarti toisi hänelle jotain hyvääkin. Vuosikausia se oli syytänyt hänen päälleen roppakaupalla paskaa. Toisin oli nyt. Vastoin kaikkea järkeä keisarillinen kaarti oli tuonut hänelle ja hänen perheelleen uskomattoman ilon aiheen. Schumann oli saanut aamulla sähkeen jossa ilmoitettiin hänen ainoan poikansa, samanlaisen hintelän nulikan mitä hän itse oli ollut, täyttäneen vaatimukset. Hänen pojastaan, pikku Schumista tulisi aito komissaari, tällaisen kunnian määrää ei voinut sanoin kuvata.
Totta, käytäntö oli sangen poikkeuksellinen, yleensä komissaarit koulutettiin aina vauvaiästä asti, he olivat orpoja joilla ei ollut mitään menetettävää. Vuosien koulutus keisarin tahdon täyttämiseksi teki heistä kovia, muokkasi heistä säälimättömiä hirviöitä, joita pelättiin ja kunnioitettiin. Jos ei ollut perhesiteitä, ei ollut menetyksen pelkoa. Heistä kasvoi kovia, armoa antamattomia.
Toisaalta Schumannin tilannekin oli poikkeuksellinen. Komissaarin, joka pojan oli ottamassa opetettavakseen, aikaisempi oppilas oli menehtynyt taistelussa pettureita, kapinoivia kansalaisia, saastaa vastaan. Silloinen sotamies Schumann oli uhrannut oman henkensä raahaamalla komissaari- opiskelijan kuolleen ruumiin läpi taistelukentän takaisin mestarilleen. Komissaari oli luvannut Schumannille palveluksen, niin kauan kuin se oli hänen toteutettavissaan. Schumann oli käyttänyt sen hyvin.
Lisänä tähän suunnattomaan ylpeydenaiheeseen samainen komissaari oli vetämällä muutamista naruista saanut Schumannille järjestettyä erikoisluvan tulla pois rintamalta. Hänestä oli tuleva kaartin kouluttaja, olisi hänen tehtävänsä harjoittaa sotilaita Keisarin pyhään armeijaan. Sen hän aikoi toteuttaa, hänen yksiköstään tulisi koko aurinkokunnan, ei, koko sektorin paras. He ansaitsisivat mitaleja sadoista, ei, tuhansista urotöistään, Schumannista tulisi vähintään kunnia- kapteeni. Kyllä, elämä hymyili.
Schumann oli vaihtanut mielipidettään asiasta koulutettuaan imperiumin parhaimmistoa vuoden verran. Hänelle oli syydetty hikisimmät kylähullut joita oli löydetty, pahimmat pahimmista. Huolimatta siitä, että Schumann oli kauden alussa tuntenut yhteenkuuluvuutta tällaiseen porukkaan, hän myöhemmin käänsi takkinsa. Heistä ei saanut sotilaita tekemälläkään. Vuoden päivät kaartin kouluttaja oli piiskannut alokkaitaan, takoen heihin alkeellisimpia sotilastaktiikoita mitä oli keksitty. Silti, vuoden koulutusjakson päätyttyä vain harvat osasivat edes aseellaan ampua.
Schumannin itsetunto oli suorastaan romahtanut hänen saadessaan tietää että vahvistuksia rintamalle tarvittiin nyt eikä joskus hamassa tulevaisuudessa. Avaruuslaivaston komissaari ja tämän alainen tulisivat tarkastamaan miesten fyysisen ja henkisen kunnon sekä antamaan alokkaille sijoittautumismääräykset. Schumann tiesi olevansa kuvainnollisesti sanottuna nesteessä.
Ylikersantti Schumannin kädet hikosivat. Hän tunsi onnistumisen paineen harteillaan, komissaarit eivät hyväksyneet epäonnistumista. Ei edes tämä nimenomainen komissaari. Schumann pakotti kasvoilleen teennäisen hymyn kääntyessään puhumaan samalle mursuviiksisille, arpeutuneelle miehelle joka oli hänen poikansa vienyt oppilaakseen tasan vuosi sitten.
”Valmiina?”
”Anna parhaasi”, vastasi mustaan virkaunivormuun sonnustautunut komissaari. Rinnassaan hän kantoi kymmeniä ja taas kymmeniä kunniamerkkejä, kultainen naru yhdisti miehen rinnuksen ja hänen silmällään olevan monokkelin. Hymyilevä hahmo silitti sormillaan mahtavia viiksiään. Vastoin hänen asemansa tuomaa mielikuvaa komissaarin ääni oli lempeä, lähes isällinen. Se rauhoitti Schumannia.
Hän otti muutaman askeleen komissaarista poispäin, asettuen yksikkönsä viereen. Kahdeksas alokaskomppania seisoi rykmentin ampumaradalla, jonka harmaa betonipinta kylpi auringon valossa. Jokainen hänen alokkaistaan kantoi automaattikiväärissään, joita heille jaettiin, oikeita ammuksia. Pahinta mitä voi käydä, on että he ampuvat toisensa, Schumann ajatteli. Tämä toteamus sai Schumannin jopa virnistämään. Ampuvat toisensa.
”Aloitetaan”, kuului komissaarin ääni, Schumannin ilme kävi jälleen vakavaksi.
Komppanian johtaja veti jalkansa yhteen, kohotti ryhtiään. ”Asento!”
Neljäkymmentä alokasta veti täysin synkronoidusti saappaansa kiinni toisiinsa, nosti kiväärinsä eteensä. Tämä saattoi onnistua sittenkin.
”Olalle vie!” Neljäkymmentä kiväärin perää otti paikkansa olkapäätä vasten, osassa miehiä tapahtui kuitenkin pientä haparointia. Kaikki kiväärit eivät enää olleet tasapainossa, osa oli liikkunut aikaisemmin kuin muut. Komissaarin kulmat menivät kurttuun.
”Tähdätkää, tulta!”, kuului viimeinen komento, hieman hätäisesti käskettynä. Alokkaiden rytmi oli täysin sekaisin.
Epämääräinen määrä laukauksia purkautui rivistöstä, neljäkymmentä luotia upposi sadan metrin päässä oleviin maalitauluihin ja niiden takana oleviin hiekkasäkkeihin. Schumann tunsi hikipisaroiden alkaen jälleen muodostua iholle. Hän todella toivoi miesten osuneen. Vain se pelastaisi hänet.
”Jalalle vie”, kuului Schumannin viimeinen komento, tuntui kuin raskas kivi olisi vierähtänyt pois hänen sydämeltään. Tähän asti suoritus oli ollut tyydyttävä, ehkä jopa kelvollinen.
Komissaari viittasi kädellään merkin, ja yksi hänen henkilökohtaisen vartiostonsa jäsen juoksi noutamaan paperiset maalitaulut näytiksi komissaarille. Hänen kerätessään niitä Ylikersantti Schumann komensi yksikkönsä rivistöön komissaarin eteen, jo otti itse asemansa tämän viereltä. Sotilas palasi kainalossaan maalitaulut, jotka hän pikaisesti luovutti komissaarille. Tämä tutki niitä hetken, ennen kuin repäisi pinkan keskeltä kahtia, heittäen paperinpalaset maahan. Hän huoahti hiljaa, käänsi katseensa mieheen joka oli aikaisemmin tehnyt hänelle palveluksen, suuren sellaisen.
”Kersantti Schumann, älä nyt tosissasi väitä että tämä on kaikki mihin nämä alokkaat pystyvät? Olette harjoittaneet heitä vuoden päivät yhteen menoon, ja silti vain neljä osui kohteisiinsa? Vain neljä? Taistelutilanteessa yksikkönne on käyttökelvoton, tarpeeton. Keisari ei suvaitse heikkoutta, kersantti Schumann, luulisi teidän sen tietävän”, mustapukuinen komissaari selosti isälliseen, lähes lempeään sävyyn. Schumann pyyhkäisi hien pois naamaltaan. Komissaari ei näyttänyt vihaiselta, ehkä hän selviäisi vielä tästä.
Käsiaseenne, kersantti!”, kuului käsky. Schumann vavahti. Kaikki lempeys oli kadonnut komissaarin kasvoilta, yhtäkkiä hän uhkui silkkaa auktoriteettia ja voimaa. ”Käsiaseenne, Schumann, NYT!”
Vapisevin käsin kokenut kersantti avasi vyökotelonsa, veti sieltä ulos virkapistoolinsa. Vanhanmallinen käsiase, pienikaliiperinen koriste kersantin statuksesta. Epäröiden kersantti tarjosi pistoolinsa kahva edellä komissaarille.
”Aah, vanha kunnon .55 Cadian mk8, en olekaan leikkinyt tällaisella aikoihin. Hyvä valinta, olette sittenkin kunnon miehiä. hyvä valinta tosiaan. Nyt, ammuksia, jos saan pyytää?” Komissaari työnsi kätensä kohti hikoilevaa ylikersanttia. Schumann veti taskustaan kaksi varalipasta. Tilanne ei vaikuttanut hyvältä. Hänelle, siis.
Komissaari työnsi ensimmäisen lippaan sisälle aseeseen, latasi pistoolin tottuneella käden liikkeellä. Hän nosti aseen, katsoen sen tähtäimen läpi kaukana lepäävään maalitauluun. ”Aseenne on priimakunnossa, todellinen aarre. Mutta vähempää en odottanutkaan teiltä, ylikersantti.”
”Kiitos, sir.”
Komissaari mittaili askelillaan matkaa alokasrivistön päästä päähän. Hän aloitti isällisen puheensa.
”Alokkaat”, ääni oli jälleen kova, nuhteleva. ”Ei. Sotilaat. En voi syyttää teitä kersanttinne virheistä. Ei ole teidän vikanne että tämä puupää ei ole saanut taottua teihin niitä taitoja joita kaartilainen tarvitsee. Kuitenkin..”
Laukaus kaikui hiljaisella ampumaradalla. Schumannin silmät laajenivat hämmästyksestä. Yksi alokkaista kaatui maahan, otsassaan luodin tekemä aukko. Kuolleen miehen kasvoilla oli tyynen rauhallinen ilme, hän kuoli kuin sotilas, täyttäen velvollisuutensa. Ei pelkoa.
”Kuitenkin, hän on arvokkaampi kuin te.”
Toinen laukaus, toinen mies kaatui radalle. Hylsy purkautui aseen pesästä, tippui kolahtaen betoniselle maaperälle, kierien komissaarin ympäri kilisten surullisesti.
”Hän on kouluttaja, me tarvitsemme kouluttajia.”
Laukaus, kolmas ruumis.
”He palvelevat Keisarin tahtoa, he kouluttavat pyhää armeijaa, jolla voittaa Keisarin viholliset.”
Laukaus, neljäs mies lysähti polvilleen, valuen siitä hitaasti selälleen.
”Te taasen viette vain tilaa, olette vain taakka, joihin kuolematon Keisari uhraa muonavarojaan, näinkö te korvaatte tämän uhrauksen hänelle?”
Laukaus.
”Olette epäonnistuneet, miehet. Epäonnistuneet.”
Tyhjä lipas osui maahan kumahtaen, komissaari asetti uuden paikalleen ja jatkoi teurastustaan. Yksi kerrallaan alokkaat kaatuivat, muiden seistessä suorassa rivistössä, odottaen vuoroaan. Yksikään ei liikahtanut tuumaakaan, yksikään ei paennut. Alokkaat olivat epäonnistuneet velvollisuudessaan taistella, he eivät tulisi epäonnistumaan velvollisuudessaan kuolla. Kuin kunnon sotilaat he menettivät henkensä, kärsivät rangaistuksen epäonnistumisestaan. Ei pelkoa.
Pistoolin piippu savusi, ruudin katku levisi aseesta ilmaan. Komissaari nosti aseen nenänsä alle, nuuhki sen savua. ”Täydellistä.”
”Ylikersantti?”, komissaarin surullinen ääni kaikui täysin hiljenneellä ampumaradalla.
”niin Sir?” Schumannin ääni oli pelokas, hän ei ymmärtänyt miksi näin oli käynyt. Miksi koko hänen yksikkönsä oli teurastettu armoa antamatta, sääliä tuntematta?
”Keisari ei suvaitse epäonnistumista, Schumann. Ryhmänne kuoli tänään sinun virheesi takia. Olet suoraan vastuussa miestesi kuolemasta, täysin ja yksin. Kukaan ei tarvitse tuollaisia paskiaisia, joita sinä näytilleni toit tänään. Keisari vaatii täydellisyyttä, Schumann. Täydellisyyttä. Sinun miehesi eivät olleet edes lähellä”
”Kyllä sir, en epäonnistu enää.”
”Tiedän sen”, komissaari totesi paha- enteisesti. ”Keisari ei suvaitse epäonnistumista.”
Komissaari napautti sormiaan, ja tämän henkivartiosto lähti marssimaan poispäin ampumaradalta, jättäen miehet kahden kesken. Komissaarin silmistä paistoi sääli, jota vain kuoleville suotiin.
Schumannin silmät laajenivat. Hän ei selviäisi tästä hengissä.
”Sir, et voi tehdä sitä.” Schumann vajosi polvilleen. ”Rukoilen, älä tee sitä. Keisarin tähden, minä autoin sinua, toin oppipoikasi kuolleen ruumiin takaisin, uhrasin henkeni vuoksesi! Anna tämän kerran anteeksi, rukoilen sinua!”
”Puhut totta, vanha ystävä. Olet tehnyt minulle palveluksen, jollaista harva on upseerinsa miellyttämiseksi tehnyt. Tästä syystä minä en voi sinua ampua. En kuitenkaan voi myöskään antaa anteeksi, vain Keisari voi sen tehdä.” Komissaarin surulliset silmät katsoivat suoraan silmiin, arvioiden Schumannia. ”Sinun täytyy löytää tiesi Keisarin luokse, anoa häneltä anteeksiantoa. Vain hän voi sen antaa.”
Hitaasti komissaari käveli ylikersantin turran vartalon ohi, polvistuen muutaman metrin päähän hänen taakseen. Hän puhui jälleen. ”Sitä paitsi, annoin sinulle jo korkeimman vastapalveluksen, minkä pystyin urheasta teostasi toteuttamaan. Pojastasi tulee komissaari.”
Schumann kääntyi ympäri, katsoen ensimmäistä kertaa olentoon jonka hän tiesi olleen paikalla koko ajan. Pieni poika, vasta kymmenvuotias, seisoi komissaarin vieressä samanlaisessa mustassa puvussa kuin hänen mestarinsakin. Hän oli kuin vanhan komissaarin pienoismalli.
”En voi ampua sinua. Mutta jonkun se on tehtävä. Olen pahoillani. Todella.” Komissaari tarjosi pistoolin kahva edellä lapselle, joka pienillä käsillään tarttui siihen. Schumannin silmät revähtivät auki. ”Perkele.”
”Aseessa on vain yksi luoti jäljellä, katsokaamme, osaako minun oppilaani ampua yhtään paremmin kuin sinun.”
Schumann kääntyi ympäri, hän ei halunnut kuolla. Ylikersantti otti askeleen eteenpäin, toisenkin. Hitaasti hän kiihdytti juoksuun, pinkoen kaikilla voimillaan ruumiiden yli loikaten ampumaradalle, yrittäen päästä pakoon. Silmäkulmassaan hän näki kumartuneen komissaarin neuvovan poikaansa. Entistä poikaansa. Pojasta oli tullut hirviö, vasta nyt Schumann ymmärsi, mitä sana komissaari todella tarkoitti.
”Ota kaikki aika mitä tarvitset. Sinulla on vapaa osuma, et voi ampua ohi. Keisari ohjaa tähtäystäsi.”
Pienet kädet puristivat isänsä virka- asetta. Pistoolin paino oli nuorelle lapselle miltei liikaa, hän joutui käyttämään kaikki voimansa jotta pystyi tähtäämään sillä. Kahdella sormellaan lapsi painoi liipaisinta, joka ei aluksi tuntunut hievahtavan mihinkään. Jo monta sekuntia yritettyään se lopulta alkoi taipua, naksahtaen lopulta pohjaan asti. Yksittäinen luoti purkautui piipusta, lensi ilman halki kohti pakenevaa kersanttia.
Kaartin ylikersantti Schumann juoksi. Hänen silmistään valui kyyneleet, se sydämetön paska käytti hänen omaa poikaansa murhaan. Hänen murhaansa. Äkkiä mies pysähtyi, tunnustellen kylkeään. Luoti oli läpäissyt hänen rintakehänsä takaa päin, murskaten vasemman keuhkon täydellisesti. Schumannia huippasi, hän yritti ottaa ilmasta tukea, mutta ei löytänyt mitään. Hän kaatui polvilleen maahan, tunnustellen kädellään rinnastaan pursuavaa nestettä. Punainen veri pulppusi ulos kuolettavasta haavasta, värjäten harmaan sotilasunivormun purppuraan.
”Perkeleen perkele.”
Lopulta hänen kehonsa antoi periksi, Schumann kaatui mahalleen hiekkakentälle. Pieni pölypilvi nousi hänen kaatuessaan, kuin kunnioittaen sotilaan poismenoa. Hän oli epäonnistunut. Epäonnistumista ei suvaittu.
”Ei heikkoutta”, kuului vanhan komissaarin ääni tämän suoristaessa jalkansa. Lapsi käänsi totiset kasvonsa mestariinsa. ”Ei heikkoutta”, toisti hiljainen pojan ääni vailla tunteen häivää. ”Keisarin puolesta, vapauden tähden.”
_____________________________________
Teksti vaihdettu toiseen versioon. Alkuperäinen kuoli ja kuopattiin.
Komissaari
Johann Schumann oli maanviljelijän poika. Hän oli yhteiskuntajärjestelmän pohjasakkaa, sen jo miehen rujo ulkomuotokin kertoi. Hampaat olivat mustuneet ja niitä puuttui paljon. Miehen hintelä ulkomuoto antoi kuvan, ettei hän pystyisi edes kivääriä nostamaan. Silti alokas Schumann oli rekrytoitu vastoin hänen tahtoaan muiden sotilaiden mukana keisarilliseen kaartiin. Hän oli kirjaimellisesti jumalan soturi.
Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, ylikersantti Schumann hymyili. Hän ei ollut ikinä uskonut että kaarti toisi hänelle jotain hyvääkin. Vuosikausia se oli syytänyt hänen päälleen roppakaupalla paskaa. Toisin oli nyt. Vastoin kaikkea järkeä keisarillinen kaarti oli tuonut hänelle ja hänen perheelleen uskomattoman ilon aiheen. Schumann oli saanut aamulla sähkeen jossa ilmoitettiin hänen ainoan poikansa, samanlaisen hintelän nulikan mitä hän itse oli ollut, täyttäneen vaatimukset. Hänen pojastaan, pikku Schumista tulisi aito komissaari, tällaisen kunnian määrää ei voinut sanoin kuvata.
Totta, käytäntö oli sangen poikkeuksellinen, yleensä komissaarit koulutettiin aina vauvaiästä asti, he olivat orpoja joilla ei ollut mitään menetettävää. Vuosien koulutus keisarin tahdon täyttämiseksi teki heistä kovia, muokkasi heistä säälimättömiä hirviöitä, joita pelättiin ja kunnioitettiin. Jos ei ollut perhesiteitä, ei ollut menetyksen pelkoa. Heistä kasvoi kovia, armoa antamattomia.
Toisaalta Schumannin tilannekin oli poikkeuksellinen. Komissaarin, joka pojan oli ottamassa opetettavakseen, aikaisempi oppilas oli menehtynyt taistelussa pettureita, kapinoivia kansalaisia, saastaa vastaan. Silloinen sotamies Schumann oli uhrannut oman henkensä raahaamalla komissaari- opiskelijan kuolleen ruumiin läpi taistelukentän takaisin mestarilleen. Komissaari oli luvannut Schumannille palveluksen, niin kauan kuin se oli hänen toteutettavissaan. Schumann oli käyttänyt sen hyvin.
Lisänä tähän suunnattomaan ylpeydenaiheeseen samainen komissaari oli vetämällä muutamista naruista saanut Schumannille järjestettyä erikoisluvan tulla pois rintamalta. Hänestä oli tuleva kaartin kouluttaja, olisi hänen tehtävänsä harjoittaa sotilaita Keisarin pyhään armeijaan. Sen hän aikoi toteuttaa, hänen yksiköstään tulisi koko aurinkokunnan, ei, koko sektorin paras. He ansaitsisivat mitaleja sadoista, ei, tuhansista urotöistään, Schumannista tulisi vähintään kunnia- kapteeni. Kyllä, elämä hymyili.
Schumann oli vaihtanut mielipidettään asiasta koulutettuaan imperiumin parhaimmistoa vuoden verran. Hänelle oli syydetty hikisimmät kylähullut joita oli löydetty, pahimmat pahimmista. Huolimatta siitä, että Schumann oli kauden alussa tuntenut yhteenkuuluvuutta tällaiseen porukkaan, hän myöhemmin käänsi takkinsa. Heistä ei saanut sotilaita tekemälläkään. Vuoden päivät kaartin kouluttaja oli piiskannut alokkaitaan, takoen heihin alkeellisimpia sotilastaktiikoita mitä oli keksitty. Silti, vuoden koulutusjakson päätyttyä vain harvat osasivat edes aseellaan ampua.
Schumannin itsetunto oli suorastaan romahtanut hänen saadessaan tietää että vahvistuksia rintamalle tarvittiin nyt eikä joskus hamassa tulevaisuudessa. Avaruuslaivaston komissaari ja tämän alainen tulisivat tarkastamaan miesten fyysisen ja henkisen kunnon sekä antamaan alokkaille sijoittautumismääräykset. Schumann tiesi olevansa kuvainnollisesti sanottuna nesteessä.
Ylikersantti Schumannin kädet hikosivat. Hän tunsi onnistumisen paineen harteillaan, komissaarit eivät hyväksyneet epäonnistumista. Ei edes tämä nimenomainen komissaari. Schumann pakotti kasvoilleen teennäisen hymyn kääntyessään puhumaan samalle mursuviiksisille, arpeutuneelle miehelle joka oli hänen poikansa vienyt oppilaakseen tasan vuosi sitten.
”Valmiina?”
”Anna parhaasi”, vastasi mustaan virkaunivormuun sonnustautunut komissaari. Rinnassaan hän kantoi kymmeniä ja taas kymmeniä kunniamerkkejä, kultainen naru yhdisti miehen rinnuksen ja hänen silmällään olevan monokkelin. Hymyilevä hahmo silitti sormillaan mahtavia viiksiään. Vastoin hänen asemansa tuomaa mielikuvaa komissaarin ääni oli lempeä, lähes isällinen. Se rauhoitti Schumannia.
Hän otti muutaman askeleen komissaarista poispäin, asettuen yksikkönsä viereen. Kahdeksas alokaskomppania seisoi rykmentin ampumaradalla, jonka harmaa betonipinta kylpi auringon valossa. Jokainen hänen alokkaistaan kantoi automaattikiväärissään, joita heille jaettiin, oikeita ammuksia. Pahinta mitä voi käydä, on että he ampuvat toisensa, Schumann ajatteli. Tämä toteamus sai Schumannin jopa virnistämään. Ampuvat toisensa.
”Aloitetaan”, kuului komissaarin ääni, Schumannin ilme kävi jälleen vakavaksi.
Komppanian johtaja veti jalkansa yhteen, kohotti ryhtiään. ”Asento!”
Neljäkymmentä alokasta veti täysin synkronoidusti saappaansa kiinni toisiinsa, nosti kiväärinsä eteensä. Tämä saattoi onnistua sittenkin.
”Olalle vie!” Neljäkymmentä kiväärin perää otti paikkansa olkapäätä vasten, osassa miehiä tapahtui kuitenkin pientä haparointia. Kaikki kiväärit eivät enää olleet tasapainossa, osa oli liikkunut aikaisemmin kuin muut. Komissaarin kulmat menivät kurttuun.
”Tähdätkää, tulta!”, kuului viimeinen komento, hieman hätäisesti käskettynä. Alokkaiden rytmi oli täysin sekaisin.
Epämääräinen määrä laukauksia purkautui rivistöstä, neljäkymmentä luotia upposi sadan metrin päässä oleviin maalitauluihin ja niiden takana oleviin hiekkasäkkeihin. Schumann tunsi hikipisaroiden alkaen jälleen muodostua iholle. Hän todella toivoi miesten osuneen. Vain se pelastaisi hänet.
”Jalalle vie”, kuului Schumannin viimeinen komento, tuntui kuin raskas kivi olisi vierähtänyt pois hänen sydämeltään. Tähän asti suoritus oli ollut tyydyttävä, ehkä jopa kelvollinen.
Komissaari viittasi kädellään merkin, ja yksi hänen henkilökohtaisen vartiostonsa jäsen juoksi noutamaan paperiset maalitaulut näytiksi komissaarille. Hänen kerätessään niitä Ylikersantti Schumann komensi yksikkönsä rivistöön komissaarin eteen, jo otti itse asemansa tämän viereltä. Sotilas palasi kainalossaan maalitaulut, jotka hän pikaisesti luovutti komissaarille. Tämä tutki niitä hetken, ennen kuin repäisi pinkan keskeltä kahtia, heittäen paperinpalaset maahan. Hän huoahti hiljaa, käänsi katseensa mieheen joka oli aikaisemmin tehnyt hänelle palveluksen, suuren sellaisen.
”Kersantti Schumann, älä nyt tosissasi väitä että tämä on kaikki mihin nämä alokkaat pystyvät? Olette harjoittaneet heitä vuoden päivät yhteen menoon, ja silti vain neljä osui kohteisiinsa? Vain neljä? Taistelutilanteessa yksikkönne on käyttökelvoton, tarpeeton. Keisari ei suvaitse heikkoutta, kersantti Schumann, luulisi teidän sen tietävän”, mustapukuinen komissaari selosti isälliseen, lähes lempeään sävyyn. Schumann pyyhkäisi hien pois naamaltaan. Komissaari ei näyttänyt vihaiselta, ehkä hän selviäisi vielä tästä.
Käsiaseenne, kersantti!”, kuului käsky. Schumann vavahti. Kaikki lempeys oli kadonnut komissaarin kasvoilta, yhtäkkiä hän uhkui silkkaa auktoriteettia ja voimaa. ”Käsiaseenne, Schumann, NYT!”
Vapisevin käsin kokenut kersantti avasi vyökotelonsa, veti sieltä ulos virkapistoolinsa. Vanhanmallinen käsiase, pienikaliiperinen koriste kersantin statuksesta. Epäröiden kersantti tarjosi pistoolinsa kahva edellä komissaarille.
”Aah, vanha kunnon .55 Cadian mk8, en olekaan leikkinyt tällaisella aikoihin. Hyvä valinta, olette sittenkin kunnon miehiä. hyvä valinta tosiaan. Nyt, ammuksia, jos saan pyytää?” Komissaari työnsi kätensä kohti hikoilevaa ylikersanttia. Schumann veti taskustaan kaksi varalipasta. Tilanne ei vaikuttanut hyvältä. Hänelle, siis.
Komissaari työnsi ensimmäisen lippaan sisälle aseeseen, latasi pistoolin tottuneella käden liikkeellä. Hän nosti aseen, katsoen sen tähtäimen läpi kaukana lepäävään maalitauluun. ”Aseenne on priimakunnossa, todellinen aarre. Mutta vähempää en odottanutkaan teiltä, ylikersantti.”
”Kiitos, sir.”
Komissaari mittaili askelillaan matkaa alokasrivistön päästä päähän. Hän aloitti isällisen puheensa.
”Alokkaat”, ääni oli jälleen kova, nuhteleva. ”Ei. Sotilaat. En voi syyttää teitä kersanttinne virheistä. Ei ole teidän vikanne että tämä puupää ei ole saanut taottua teihin niitä taitoja joita kaartilainen tarvitsee. Kuitenkin..”
Laukaus kaikui hiljaisella ampumaradalla. Schumannin silmät laajenivat hämmästyksestä. Yksi alokkaista kaatui maahan, otsassaan luodin tekemä aukko. Kuolleen miehen kasvoilla oli tyynen rauhallinen ilme, hän kuoli kuin sotilas, täyttäen velvollisuutensa. Ei pelkoa.
”Kuitenkin, hän on arvokkaampi kuin te.”
Toinen laukaus, toinen mies kaatui radalle. Hylsy purkautui aseen pesästä, tippui kolahtaen betoniselle maaperälle, kierien komissaarin ympäri kilisten surullisesti.
”Hän on kouluttaja, me tarvitsemme kouluttajia.”
Laukaus, kolmas ruumis.
”He palvelevat Keisarin tahtoa, he kouluttavat pyhää armeijaa, jolla voittaa Keisarin viholliset.”
Laukaus, neljäs mies lysähti polvilleen, valuen siitä hitaasti selälleen.
”Te taasen viette vain tilaa, olette vain taakka, joihin kuolematon Keisari uhraa muonavarojaan, näinkö te korvaatte tämän uhrauksen hänelle?”
Laukaus.
”Olette epäonnistuneet, miehet. Epäonnistuneet.”
Tyhjä lipas osui maahan kumahtaen, komissaari asetti uuden paikalleen ja jatkoi teurastustaan. Yksi kerrallaan alokkaat kaatuivat, muiden seistessä suorassa rivistössä, odottaen vuoroaan. Yksikään ei liikahtanut tuumaakaan, yksikään ei paennut. Alokkaat olivat epäonnistuneet velvollisuudessaan taistella, he eivät tulisi epäonnistumaan velvollisuudessaan kuolla. Kuin kunnon sotilaat he menettivät henkensä, kärsivät rangaistuksen epäonnistumisestaan. Ei pelkoa.
Pistoolin piippu savusi, ruudin katku levisi aseesta ilmaan. Komissaari nosti aseen nenänsä alle, nuuhki sen savua. ”Täydellistä.”
”Ylikersantti?”, komissaarin surullinen ääni kaikui täysin hiljenneellä ampumaradalla.
”niin Sir?” Schumannin ääni oli pelokas, hän ei ymmärtänyt miksi näin oli käynyt. Miksi koko hänen yksikkönsä oli teurastettu armoa antamatta, sääliä tuntematta?
”Keisari ei suvaitse epäonnistumista, Schumann. Ryhmänne kuoli tänään sinun virheesi takia. Olet suoraan vastuussa miestesi kuolemasta, täysin ja yksin. Kukaan ei tarvitse tuollaisia paskiaisia, joita sinä näytilleni toit tänään. Keisari vaatii täydellisyyttä, Schumann. Täydellisyyttä. Sinun miehesi eivät olleet edes lähellä”
”Kyllä sir, en epäonnistu enää.”
”Tiedän sen”, komissaari totesi paha- enteisesti. ”Keisari ei suvaitse epäonnistumista.”
Komissaari napautti sormiaan, ja tämän henkivartiosto lähti marssimaan poispäin ampumaradalta, jättäen miehet kahden kesken. Komissaarin silmistä paistoi sääli, jota vain kuoleville suotiin.
Schumannin silmät laajenivat. Hän ei selviäisi tästä hengissä.
”Sir, et voi tehdä sitä.” Schumann vajosi polvilleen. ”Rukoilen, älä tee sitä. Keisarin tähden, minä autoin sinua, toin oppipoikasi kuolleen ruumiin takaisin, uhrasin henkeni vuoksesi! Anna tämän kerran anteeksi, rukoilen sinua!”
”Puhut totta, vanha ystävä. Olet tehnyt minulle palveluksen, jollaista harva on upseerinsa miellyttämiseksi tehnyt. Tästä syystä minä en voi sinua ampua. En kuitenkaan voi myöskään antaa anteeksi, vain Keisari voi sen tehdä.” Komissaarin surulliset silmät katsoivat suoraan silmiin, arvioiden Schumannia. ”Sinun täytyy löytää tiesi Keisarin luokse, anoa häneltä anteeksiantoa. Vain hän voi sen antaa.”
Hitaasti komissaari käveli ylikersantin turran vartalon ohi, polvistuen muutaman metrin päähän hänen taakseen. Hän puhui jälleen. ”Sitä paitsi, annoin sinulle jo korkeimman vastapalveluksen, minkä pystyin urheasta teostasi toteuttamaan. Pojastasi tulee komissaari.”
Schumann kääntyi ympäri, katsoen ensimmäistä kertaa olentoon jonka hän tiesi olleen paikalla koko ajan. Pieni poika, vasta kymmenvuotias, seisoi komissaarin vieressä samanlaisessa mustassa puvussa kuin hänen mestarinsakin. Hän oli kuin vanhan komissaarin pienoismalli.
”En voi ampua sinua. Mutta jonkun se on tehtävä. Olen pahoillani. Todella.” Komissaari tarjosi pistoolin kahva edellä lapselle, joka pienillä käsillään tarttui siihen. Schumannin silmät revähtivät auki. ”Perkele.”
”Aseessa on vain yksi luoti jäljellä, katsokaamme, osaako minun oppilaani ampua yhtään paremmin kuin sinun.”
Schumann kääntyi ympäri, hän ei halunnut kuolla. Ylikersantti otti askeleen eteenpäin, toisenkin. Hitaasti hän kiihdytti juoksuun, pinkoen kaikilla voimillaan ruumiiden yli loikaten ampumaradalle, yrittäen päästä pakoon. Silmäkulmassaan hän näki kumartuneen komissaarin neuvovan poikaansa. Entistä poikaansa. Pojasta oli tullut hirviö, vasta nyt Schumann ymmärsi, mitä sana komissaari todella tarkoitti.
”Ota kaikki aika mitä tarvitset. Sinulla on vapaa osuma, et voi ampua ohi. Keisari ohjaa tähtäystäsi.”
Pienet kädet puristivat isänsä virka- asetta. Pistoolin paino oli nuorelle lapselle miltei liikaa, hän joutui käyttämään kaikki voimansa jotta pystyi tähtäämään sillä. Kahdella sormellaan lapsi painoi liipaisinta, joka ei aluksi tuntunut hievahtavan mihinkään. Jo monta sekuntia yritettyään se lopulta alkoi taipua, naksahtaen lopulta pohjaan asti. Yksittäinen luoti purkautui piipusta, lensi ilman halki kohti pakenevaa kersanttia.
Kaartin ylikersantti Schumann juoksi. Hänen silmistään valui kyyneleet, se sydämetön paska käytti hänen omaa poikaansa murhaan. Hänen murhaansa. Äkkiä mies pysähtyi, tunnustellen kylkeään. Luoti oli läpäissyt hänen rintakehänsä takaa päin, murskaten vasemman keuhkon täydellisesti. Schumannia huippasi, hän yritti ottaa ilmasta tukea, mutta ei löytänyt mitään. Hän kaatui polvilleen maahan, tunnustellen kädellään rinnastaan pursuavaa nestettä. Punainen veri pulppusi ulos kuolettavasta haavasta, värjäten harmaan sotilasunivormun purppuraan.
”Perkeleen perkele.”
Lopulta hänen kehonsa antoi periksi, Schumann kaatui mahalleen hiekkakentälle. Pieni pölypilvi nousi hänen kaatuessaan, kuin kunnioittaen sotilaan poismenoa. Hän oli epäonnistunut. Epäonnistumista ei suvaittu.
”Ei heikkoutta”, kuului vanhan komissaarin ääni tämän suoristaessa jalkansa. Lapsi käänsi totiset kasvonsa mestariinsa. ”Ei heikkoutta”, toisti hiljainen pojan ääni vailla tunteen häivää. ”Keisarin puolesta, vapauden tähden.”
_____________________________________
Teksti vaihdettu toiseen versioon. Alkuperäinen kuoli ja kuopattiin.
Tai sitten tuo: "Keisari ohjaa tähtäystäsi." Aimi se on...