Tarinakilpailu 2008- Sanansaattaja

[Poistuja]

Sanansaattaja istui. Odotti.

Aurinko oli painunut mailleen horisontin taa ja kelmeä kuu oli noussut sysimustalle taivaalle. Suden hetki. Pimeys ympäröi kaupungin, kietoutui sen ympärille kuin varjoista kudottu käärinliina, kuin tukahduttaen elämän tunnun. Kaupunki oli hiljaa. Vain yksinäinen kulkukissa liikkui autioilla kaduilla, hiljaisuuden rikkova naukaisu kaikuen yössä. Sen silmät hehkuivat hetken, ennen katoamistaan pimeyteen talonröttelön puoliavoimesta ovesta.

Sanansaattaja ei liikkunut. Hän odotti.

Lihaskaan ei värähtänyt jäntevässä kehossa. Sanansaattajan mustaan verhoutunut hahmo istui kyykyssä temppelin katonrajasta esiin työntyvän gargoilipatsaan päällä. Sanansaattaja istui aloillaan, oli istunut jo useita ikuisuuksilta tuntuvia tunteja. Huurre kimalteli viitan laskoksissa. Kuun kalpeat säteet eivät ulottuneet Sanansaattajan kalpeille kasvoille, ne olivat naamion alla piilossa. Naamiossa ei ollut silmänreikiä. Sanansaattaja ei tarvinnut niitä.

Sanansaattajalle oli kerrottu tarkkaan hänen tehtävänsä. Sanansaattaja totteli. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Suu Mustassa Kuopassa oli käskenyt, ja Sanansaattaja tiesi, ettei Hänelle voinut sanoa vastaan. Suu Mustassa Kuopassa tiesi kaiken. Hän näki kaiken. Hän pystyi mihin vain.

Sanansaattaja ei pitänyt tekemästään. Joka kerta kun hän riisti ihmisen hengen, katkaisi elämänlangan, syvällä sisimmässään hän voihkaisi: Ei. Mutta hänelle oli annettu tehtävä. Ja joka kerta kun hänelle annettiin käsky, oli mahdotonta kieltäytyä. Yhä uudelleen pahuus ja pimeys valtasi hänet.

Yhä uudelleen hän suoritti tehtävänsä.

Ensimmäisellä kerralla Sanansaattaja oli anonut polvillaan. ”En pysty siihen, voimani eivät riitä, kykyni eivät riitä.” Ja Suu Mustassa Kuopassa oli vastannut, ”Sinä tulet saamaan voimia.” Ja voimia hän oli saanut. Vaikka tappaminen oli joka kerralla helpompaa, hän olisi halunnut muuta. Nyt, jälleen yhden ihmisen odottaessa kadotusta, Sanansaattajan kaipuu oli entistä vahvempi.

Ovi alhaalla aukesi. Tummaan, karheaan kaapuun kääriytynyt pappi astui ulos ja hengitti kylmään yöilmaan höyrypilviä. Hän sulki temppelin tukevan oven ja lukitsi sen raskaalla rauta-avaimella. Avaimen kaikuva naksahdus lukossa oli kuin kytkin Sanansaattajan aivoissa. Lähes mekaanisesti hän siirtyi paikaltaan ja alkoi kiivetä alas veistosten peittämää seinää. Autuaan tietämättömänä pappi talsi rauhallisesti poispäin. Kaikki tapahtui niin kuin Suu Mustassa Kuopassa oli ennalta kertonut. Sanansaattajan ei tarvinnut nähdä, hän tiesi tarkalleen, miltä pappi näytti, miten hän käveli ja miten hän tekisi. Miten hän kuolisi. Sanansaattaja tiesi, miten pappi ehtisi kiljahtaa ensimmäisen tavun herransa nimestä ennen kuin Sanansaattajan kuristusnaru kiertyisi hänen kaulansa ympärille. Sanansaattaja tiesi, kuinka pitkän ajan hänen täytyisi odottaa ennen kuin papin henkitorvi painuisi kasaan.

Kaiken tämän Suu Mustassa Kuopassa oli kertonut. Sanansaattaja tiesi, mitä tuleman piti, mutta Suun vastustamaton tahto läpäisi Sanansaattajan mielen ja mursi tieltään kaiken vastahakoisuuden.

Sanansaattaja laskeutui aukion mukulakiveykselle vakain liikkein. Tarkasti. Ääntäkään päästämättä. Hän veti esiin mustan silkkiliinan ja kietoi sen päät nyrkkiensä ympäri.

Ei! Ei! En voi tehdä tätä taas!

Jokin selittämätön tukahdutti kaikki vastahakoiset ajatukset Sanansaattajan mielessä. Huolimatta päänsä sisäisestä kamppailusta, hän jatkoi eteenpäin, liina pingotettuna nyrkkiin puristuneiden käsien välillä.

Ei! Ei! Ei…

Pappi ehti nähdä mustan varjon vilahtavan näkökenttänsä poikki.

”Sig-!” pappi parahti ennen kuin hänen äänensä tukahtui liinan painuessa hänen aataminomenansa päälle. Sanansaattaja yritti pakottaa automaattisesti toimivat kätensä toimimaan, mutta hän ei pystynyt siihen. Kuin hän olisi yrittänyt hallita näkemäänsä unta, josta ei voinut herätä. Pappi haroi sormillaan Sanansaattajan kasvoja. Sanansaattaja veti lujempaa, ja pappi rimpuili entistä kovemmin, yrittäen hyödyttömästi vääntää naamioidun kuoleman käsiä pois.

Sanansaattajan sydämeen pisti kuin tikariniskusta. Sekunnit muuttuivat ikuisuuksiksi. Aika hidastui. Sanansaattaja olisi halunnut pois, mutta hänen kätensä eivät olleet hänen hallussaan.

En halua! En voi! Miksi, miksi, miksi…

Papin rimpuilu lakkasi. Sanansaattajan naamion peittämät silmät vuodattivat kuivia kyyneleitä. Hän hellitti otteensa ja papin veltto ruumis tömähti kiveykselle.

Sanansaattajan mieli kirposi näkymättömän pahuuden otteesta ja hän lankesi polvilleen papin viereen. Hän oli siinä nyyhkyttäen muutamia minuutteja, kunnes onnistui kokoamaan itsensä.

Sanansaattaja nousi ylös ja suoristautui. Hän repi mustan naamion kasvoiltaan ja veti syvään henkeä kylmässä yöilmassa. Veri pauhasi hänen korvissaan. Sanansaattaja katseli maassa lojuvan papin silmien tyhjää, jähmettynyttä katsetta ja ikuiseen kauhun irvistykseen vääristynyttä suuta. Sanansaattaja pyyhkäisi yksinäisen kyyneleen silmäkulmastaan ja kumartui sulkemaan papin silmät. Papin olisi kadottava. Sanansaattaja tarttui ruumiiseen, nosti sen olkapäilleen ja alkaessaan kantaa ruumista vaivalloisesti yöhön hän toivoi, että kaikella tällä oli jokin suurempi tarkoitus.

”Ei kuolemaa nähdä saa
ei kärsimystä, tuskaa raastavaa
vain voimaa ja tietoa
ja valtaa vailla rajoja
Kun tielle korkealle käyt…”

Albrechtus Torn hyräili itsekseen ja kirjoitti. Vankilan vartijoiden jatkuvasta vahtimisesta huolimatta hän oli onnistunut nyrhimään sormenpäänsä auki pitkillä keltaisilla kynsillään, ja hän piirsi verellään tarkoituksettomia tekstejä sellinsä kylmiin, kosteisiin kiviseiniin. Selli oli vain vähän parempi kuin viemärin aukko, se oli pieni, ahdas ja likainen ja sen ainoa sisäänkäynti oli katossa sijaitseva pyöreä reikä jossa oli tukevat, ruostuneet kalterit. Samankaltaisia sellejä oli useita rivissä, ja vartijat kävelivät kierroksillaan aukkojen yli häpeilemättä, kaikki törky heidän saappaistaan rapisi selleihin. Tänne suljetut ihmiset olivat saastaa, silkkoja mielettömiä eläimiä, lukittu loppuiäkseen yhteiskunnan halveksivien silmien näköpiirin ulkopuolelle.

”…nähdä kaikkeus vailla silmiä,
tietää kaikki kuulematta
Oi, valtaa loistavaa
tahdosta herran kaiken valvojan…”

Albechtus piirsi jokaisen viivan lähes lapsellisella innolla ja päättäväisyydellä. Kuin hän opettelisi kirjoittamaan uudelleen. Hän lauloi itselleen sanoja vailla merkitystä ja piirsi seinään saman tekstin, iloiten jokaisesta uudesta haparoivasta kirjaimesta. Väillä hän naurahteli itsekseen.

Hänen yläpuolellaan, aukon suulla oleva luukku avattiin, ja kevyeen parkittuun nahkaan pukeutunut vartija pudottautui sisään. Albrechtus nytkähti pakkoliikkeenomaisesti äänen suuntaan, hänen mielipuolisen laajenneet, tummien renkaiden ympäröimät silmänsä nauliutuivat vartijaan, joka tarttui häneen. Albrechtuksen langanlaihat käsivarret eivät pystyneet vääntäytymään irti vartijan otteesta. Albrechtus rääkäisi petomaisesti ja kurotti verta vuotavia sormiaan piirustusten peittämää seinää kohti.

”Kahleet! Tuokaa kahleet!” vartija parkaisi, kun Albrechtus alkoi murista, kynsiä ja purra hänen otteessaan. Albrechtus uikutti kuin raivotautinen koira. Pian toinen vartija astui sisään kantaen raskaita rautakahleita. Ne lukittiin kiinni Albrechtuksen luisiin nilkkoihin ja ranteisiin, ja hänet kahlittiin piirroksia vastapäiseen seinään. Albrechtus puuskutti ja hänen hengityksensä vinkui. Silmissä paloi villi järjetön raivo.

”Mitä teemme hänelle? Ja noille harakanvarpaille?”

”Jääköön siihen. Albrechtus saa miettiä mitätöntä elämäänsä. Vai mitä, Albrechtus?”

Vastaamatta, Albrechtus tuijotti rävähtämättä eteensä ja mumisi itsekseen selittämättömiä horinoitaan. Hän heijasi itseään edestakaisin, kiinnittämättä enää mitään huomiota vartijoiden tekemisiin, edes silloin kun vartiomiehet poistuivat ja lukitsivat sellin perässään.

Sanansaattajan ruumis kouristui hänen tahtomattaan. Kirouksia purkautui hänen huuliltaan; jokin kaamea mato työntyi hänen mieleensä, ahmien sitä sisältä päin. Hänen päänsä oli haljeta tuskasta. Hän puristi kätensä tiukasti korvilleen, mutta ääni oli hänen päässään. Sanansaattaja huusi, ja kuolaa pisaroi vaahtona hänen suustaan. Tämä tunne oli hänelle tuttu. Pian hänelle puhuttaisiin.

Tuska hellitti, ja Sanansaattaja avasi silmänsä.

Ylimaallinen ääni kaikui joka puolelta mustaa tyhjyyttä samanaikaisesti. Se tunkeutui Sanansaattajan luihin ja ytimiin asti, levisi säteittäin suoraan aivokuoreen.

>>Kutsun Sanansaattajaa>>, ääni pauhasi kuin ukkonen, kuin yli äyräidensä tulviva koski myrskyävien sateiden jälkeen, kuin lasitasangolla kaatuva rautatorni.

Sanansaattaja seisoi aloillaan, kelluen tyhjyydessä, jähmettyneenä.

>>Ihmisen täytyy kuolla>>, ääni sanoi, mutta Sanansaattaja oli jo arvannut.

>>Sinun täytyy viedä sana.>>

Sanansaattaja ei reagoinut. Hän ei pystynyt reagoimaan. Ja Suu Mustassa Kuopassa kertoi hänelle nimen.



Sanansaattaja istui. Odotti.

Pian ovi alapuolella aukeaisi, ja haarniskoitu mies astuisi ulos. Sanansaattaja hyppäisi miehen päälle ja tappaisi hänet. Sitten Sanansaattaja astuisi sisään ja etsisi sieltä miehen nimeltä Albrechtus Torn.

Kuitenkin, Sanansaattajan mielessä velloi ajatuksia. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Suu Mustassa Kuopassa oli paljastanut uhrin nimen. Sanansaattaja ei voinut olla tuntematta tietynlaista yhteyttä itsensä ja tämän Albrechtus Tornin välillä. Ehkäpä Albrechtuskin oli ollut Sanansaattaja? Ja tullut vangituksi?

Sanansaattaja höristi korviaan. Salpa naksahti, hänen alapuolellaan oleva jykevä tammiovi työnnettiin auki ja ulos astui vartija, joka hieroi käsiään lämpimäksi jäätävässä yössä. Vartija alkoi kaivaa esiin piippua, mutta aie jäi sikseen kun Sanansaattaja pudottautui hänen niskaansa. Vartija yritti huutaa, mutta Sanansaattaja iski nyrkkinsä vartijan aataminomenaan joka rusahti hiljaa. Vartija tömähti maahan, ja Sanansaattaja luikahti sisään, mieli odottaen. Tähän aikaan muita vartijoita ei olisi paikalla, he olisivat poissa. Mikä Albrechtuksessa oli niin erikoista? Ehkä Suu Mustassa Kuopassa alkoi heikentyä.

Ehkä Sanansaattaja pystyisi välttämään murhat. Mutta vielä tänään, vain tänään, hän toimisi kuten oli käsketty.

Vaikka Sanansaattajan silmät oli peitetty, hän tiesi kaiken etukäteen. Ovi johti hämärään, muutaman käryävän soihdun himmeästi valaisemaan huoneeseen. Kivinen holvikatto oli soihtujen nokeama, ja lattia oli törkyinen ja kostea. Kattoon oli ripustettu häkkejä ja ruosteen syövyttämiä kahleita. Seinissä oli pieniä, tukevia tammiovia ja lattiassa viemärimäisiä, pyöreitä reikiä. Hän näki huoneen mielessään. Kaikki törky, kostea kivi ja ruosteen täplittämä tumma rauta piirtyi hänen verkkokalvoilleen. Erehtymättä, hän suuntasi tietyn viemäriaukon kohdalle ja alkoi tiirikoida lukkoa auki varmoin liikkein.

Albrechtus Torn nosti vaivalloisesti katseensa. Hänen päätään särki helvetillisesti, ja joka lihasta vihloi kahleissa riippumisen seurauksena. Kipu aaltoili hänen ruumiinsa yli. Vain vaivoin hän onnistui kohottamaan tihruiset silmänsä yläpuolella häilyvään mustanpuhuvaan hahmoon. Kivusta huolimatta hänen järkensä oli selkeä; kuin hän olisi herännyt vuosikausien unesta. Hän yritti tarkentaa tihruisia silmiään.

Mitä helvettiä…?

Sanansaattaja laskeutui alas kammioon. Hän toivoi että olisi kyennyt ottamaan maailman pois sulkevan naamionsa kasvoiltaan, katsellakseen salaperäistä uhriaan. Hän veti esiin yönmustan, himmeästi valoa heijastavan silkkiliinan. Sanansaattajalla oli omituinen tunne; hän tunsi tuskaa hengen riistämisestä, mutta sekaan ilmestyi myös tietynlainen voitonriemu. Tämä kaikki saattaisi olla ohi… Hän kietoi liinan Albrechtuksen hontelon kaulan ympäri ja alkoi vetää. Albrechtus ei kyennyt reagoimaan. Kuolemanpelko kouri hänen sydäntään, mutta mitä hän enää voisi?

Sanansaattaja veti yhä lujempaa.

Tämän kaiken on oltava osa jotain suurempaa suunnitelmaa! Kaikki muuttuu! Kaikella on tarkoitus!

Minä ymmärrän!

Albrechtuksen verestävät silmät kääntyivät ympäri syvissä kuopissaan. Viimeinen korahdus karkasi vangin kuivilta huulilta. Sanansaattaja hellitti otteensa, hänen kätensä olivat taas vapaat. Hän kyynelehti; ei myötätunnosta, kuten papin kanssa, vaan riemusta.

Voin olla vapaa.

Sanansaattaja veti naamion pois ja pudotti sen lattialle.

Hän katsoi ympärilleen, jähmettyi ja alkoi huutaa.



”Albrechtus on kuollut!” nahkahaarniskaan sonnustautunut pyylevä vanginvartija huudahti.

Vartijoita rynni sisään vankilan hämärään saliin. Vangit heräilivät epätoivoisista haaveistaan ja tihrustivat selleistään tapahtumia.

”Albrechtus on kuollut. Hänet tappoi mustapukuinen mies.”

”Missä tämä mustapukuinen mies on?”

”Istuu Albrechtuksen sellissä… ja laulaa.”

”Laulaa…?”

Sanansaattaja istui kyykyssä Albrechtuksen velton ruumiin vierellä, heijaten itseään edestakaisin kuin pikkulapsi. Hän tuijotti rävähtämättä tyhjyyteen, ja hymisi sanoja, samoja sanoja jotka oli piirretty verellä kosteaan kiviseinään hänen vierellään.

”Herrani on kohtalo
minä ikuinen orja
kuitenkin valtani on rajaton
hänen kielensä minun kieleni on
olen kuolemattoman suu
olen Teiden Muuttajan profeetta,
olen Suu Mustassa Kuopassa
syvyydestä kutsun sanansaattajaa…”

Sanansaattaja istui. Odotti.





Tässä tämä. Tekisi mieli korjailla tuota vielä, mutta tämä on nyt siinä muodossa kuin se oli tarinakilpailussa.

Kommentteja, kiitos.

[Grom]

Jaahas, tällainen voittaja tänä vuonna. Hyvää tekstiä kieltämättä. Parasta tässä oli varmaan se, miten on tavoitettu kaaoksen, Tzeentchin, olemus. Heikkoja hetkiä löytyy esim. aloituksessa, mutta taas kuvaukset vankilasta ovat erittäin hyviä, ja niistä välittyy juurikin tuo mainitsemani olemus ja tunnelmalataus. Laulunpätkät ovat omiaan lisäämään syvyyttä tekstiin.

Albrechtus on tässä mielestäni Sanansaattajaa mielenkiintoisempi hahmo ja herätti useita kysymyksiä allekirjoittaneessa. Novelli on hankala kerrontamuoto ja tämäkin muistuttaa jotenkin enemmän pidemmän tarinan prologia, kuin itsenäistä novellia. Joka tapauksessa hienoa kuvausta ja sujuvaa kerrontaa. Tästäkin saisi toki kehiteltyä enemmänkin materiaalia. Todennäköisesti olet voittosi ansainnut... sen tiedän varmasti sitten kun olen jokaisen lukenut läpi.

GromEdit: Lisätään nyt vielä se, että juonelliseksi kertomukseksihan tätä ei oikein voi kutsua, vaikka jotain tapahtuikin. Tämä tarina etenee juurikin kuvauksillaan ja tunnelmallaan ja siinä muutamia hyvän novellin piirteitä (IMO). Suurempaa rationalisuutta on siis varmaan turha etsiä... vai olenkohan sitten käsittänyt jotain pieleen. Tämä siis Viikatteen kommenttiin viitaten.

Valitettavasti en ymmärtänyt tätä tarinaa. Ehkä se johtuu taustatiedon puutteesta, mutta hommassa ei oikein ollut mitään järkeä, eikä lopussa varsinkaan.

[Rune]

Itse luin tämän kanssa tässä pari päivää sitten, mutta en saanut itseäni kommentoimaan ihan silloin vielä. Mielenkiintoista tavallaan, että tällainen tarina voitti - ovathan nuo yleensäkin olleet melko tunnelmapainotteisia, mutta niissä on yleensä ylistetty enemmän inhimillisyyttä ja kerrottu henkilön tarinaa. Kuten Grom sanoikin, tällä kertaa päähenkilöihin ei syvennytty niin paljon. En tahdo löytää sanoja sille, mistä tämän koen kertovan (siis sen kaaoskulttilaisten duunamisen lisäksi), mutta kyllä se ajatuskin on siellä, sen tahtoo jotenkin tuntea.

Alun prologointi oli minustakin hieman kumma. Esimerkkiä sanansaattajan sielunmaisemasta ei oltaisi välttämättä tarvittu. Kohtaus papin surmasta tuntuu jotenkin muusta tarinasta erilliseltä. Tapahtuma, joka antaa raameja itse tarinalle, muttei ole merkityksellinen sen kannalta. Alun ja lopun välinen kaari ei ole tässä tapauksessa yhtenäinen. Tästä huolimatta sitä oli kiva lukea, ei siinä mitään. :)

Tarkoituksellisuutta olisin siis kaivannut minä enemmän tähän, ja johdonmukaisuutta. Nyt tarinaan jää paljon aukkoja, jotka lukijan tulee arvata - harvoihin asioihin annetaan apuja tarinan sisällä. Lisäksi pikku miinuksena se, että tarinaan tarvitaan enemmän tai vähemmän warhammertuntemusta, että siitä ymmärtää mistä puhutaan ja missä ollaan menossa. Ei todellakaan kuitenkaan pahimpia 'örkki sleijaa GS:n ja se kämmää armorsaven'-tapauksia, ei todellakaan, ja hyvin olit mielestäni oivaltanut ettei lukijan välttämättä tarvitse olla warhammeristi, mutta hyvästä yrityksestä huolimatta jäätiin vähän pimentoon. Tämä on kuitenkin aika pikkuinen puute, ja siirtyy kastiin 'personal preference'.

Mutta ihan hyvää matskua kaikin puolin kuitenkin, tasaisen tunnelmallinen ja hyvin kirjoitettu paketti, jota lukiessa ei kerennyt kyllästymään. Pahimpia virheitä mielestäni tässä Sotun novellikisassa on antaa liian iso pala purtavaksi lukijalle. Pieni, sievä ja selkeä on valttia, ja sellaisista jää yleensä paras fiilis, kuten sinulla tässä tarinassa. Minulle kelpasi oikein hyvin. En ole muita tarinoita lukenut, mutta näin peruslaadukkaalla tekstillä voin kuvitella voiton olleen kovin ansaittu. Sykähdyttäviä wow-tunteita en kokenut, eikä maailmankuvani saanut murskaavaa iskua päin pläsiä, eikä maailmani palapelin palojen järjestys muuttunut, mutta tästä huolimatta tykkäsin kovasti lukea - ja sehän se on tärkeintä, että peruspohja on kunnossa.

[WHAM]

Hyvä tarina ja kaikinpuolin mielenkiintoinen asetelma. Loppuratkaisu harvinaisen vaikuttava ja ainakin itse jäin tarinan luettuani miettimään kokonaisuutta. Toisaalta tarina ei kokonaisuudessaan auennut minulle, minkä vuoksi en sitä korkeimmalle sijalle itse arvostanutkaan.

Alusta tuli vain jostain syystä mieleen Douglas Adamsin kirjoittaman Dirk Gentlyn holistisen etsivätoimisto:n alku! :D

Siitä huolimatta: Onnea voitosta!

[Viikate]

GromEdit: Lisätään nyt vielä se, että juonelliseksi kertomukseksihan tätä ei oikein voi kutsua, vaikka jotain tapahtuikin. Tämä tarina etenee juurikin kuvauksillaan ja tunnelmallaan ja siinä muutamia hyvän novellin piirteitä (IMO). Suurempaa rationalisuutta on siis varmaan turha etsiä... vai olenkohan sitten käsittänyt jotain pieleen. Tämä siis Viikatteen kommenttiin viitaten.

Valitettavasti en ymmärtänyt tätä tarinaa. Ehkä se johtuu taustatiedon puutteesta, mutta hommassa ei oikein ollut mitään järkeä, eikä lopussa varsinkaan.

Jep, näin kai se on nähtävä, tarkoitus tai ei. Ehkä pidin tarinasta juuri sen tunnelman takia. FaBa-tuntemukseni on aika heikoilla ja jäin tarinan luettuani miettimään, liittyikö tämä johonkin toiseen peliin, olisiko se auennut paremmin tarkemman taustatiedon avulla (vaikka kyllähän siellä Sigmarin pappi kylmätään...). Kuten Rune kommentoi, vähän tarkemmat selitykset olisivat hälventäneet lukijan epäilyksiä ja antaneet mahdollisuuden nauttia sen tunnelmasta. Oikeastaan pelkkä Tzeentchin mainitseminen olisi auttanut paljon, lukija olisi voinut antaa oudot rakenteet anteeksi ja hyväksyä ne osana kertomuksen jumalan toimintaa. Jutun näkeminen tzeentchläisessä valossa tekee siitä selvästi ensimmäistä lukukertaa paremman, mutta eipä olisi äänestykseen vaikuttanut, kun kolme pistettä annoin muutenkin.