Sotavasara.net

Tämä nyt ei liity figumaailmaan mitenkään, mutta eipä täällä pari muutakaan joten päätin yt sitten raapustaa tällaisen(aika pitkän) tarinan tänne.
(HUOM! Tämä tarina eroaa hyvin paljon muista tänne kirjoittamistani tarinoista!)

Tässä olisi ensimmäinen osa kuusi osaista tarinaa, joka kertoo vanhasta metsästä, asukkien ja metsän julman hallitsijan mukaan nimetystä Peikkometsästä. Tarina alkaa kun satapäinen joukko ristiritarieita on hyökännyt kylään ja verisen taistelun jälkeen jäljelle on jäänyt vain viisi, ja kun he aloittavat matkansa kuudennen jäsenen kanssa, alkaa ensimmäiset askeleet kohti lordin aarteen etsintää.

Sisällys:

1. Kuusi ristiritaria
2. Lordin aarre
3. Kuolon kummut
4. kolme vankikarkuria
5. Vaarallinen matka
6. Viimeinen kohtaaminen

KUUSI RISTIRITARIA

He laittoivat miekat tupeihinsa, suuri ja verinen taistelu oli ohi.
Vihreä maa oli nyt täysin verestä punainen, ja siellä makasi ruumiita. Muurien seinämät olivat myös veren tahrimat.
Taistelu oli ollut pitkä ja raskas, se oli kestänyt monta päivää. Maantie rosvot, peikot, ja julmat ja hirvittävät idän-ihmiset, olivat liittyneet yhteen, ja valloittaneet kylän. He olivat orjuuttaneet kylän asukkaat.
Mutta sitten, saapuivat urheat ristiritarit, nuo jalot taistelijat, jotka eivät tunteneet pelkoa. He olivat taitavia ja pelottavia taistelijoita, ja he hyökkäsivät noiden barbaarien kimppuun, eikä niistä jäänyt kukaan henkiin.
Mutta noista urheista ristiritareista, jäi jäljelle vain viisi, niistä kaikista sadastaviidestäkymmenestä ristiritarista, vain viisi selviytyi hengissä taistelusta. Eivätkä he selvinneet siksi, että olisivat piiloutuneet, ja noussut esiin vasta taistelun päätyttyä. Ei, he jäivät henkiin, koska olivat kaikkein taitavimpia taistelijoita, pelottavampia ja hurjempia kuin ketkään muut tuolla taistelukentällä ja heidän mielensä oli kaikkein rohkein, sillä he eivät olisi väistäneet, vaikka suuri ja mahtava Yrsa olisi noussut maasta heidän eteensä!
Mutta kun he selvisivät tuosta taistelusta elävinä, niin samalla he muuttivat kohtaloa, ja siitä alkoi suuri tapahtumaketju, johon nuo viisi, ja heidän hyvä ystävänsä, joutuivat osallisiksi.
Nämä kuusi ristiritaria olivat:

Sir Sam: Sir Sam, oli yksi kuudesta ristiritarista, vähäpuheinen, vakava ja hyvin taitava taistelija. Hänellä oli lyhyet, tummanruskeat hiukset, ja hän oli keskipitkä. Hänellä oli vaatteinaan valkoinen, hupullinen tabardi, jonka keskellä oli punainen risti. Aseena hänellä oli miekka.

Sir Edward: Sir Edward, ristiritareista nuorin, hän oli(toisin kuin sir Sam) puhelias, hänkin etevä taistelija, ja hänellä oli pitkät vaaleat hiukset. Hänelläkin oli valkoinen tabardi, ja päässään hänellä oli hopeinen kypärä, joka peitti hänen kasvonsa. Aseena hänellä oli pitkä, kahdenkäden miekka. Hän kantoi mukana myös suurta säkkiä.

Josep Tork: Josep Tork, kuului Torkin sukuun. Torkin suku, oli kuuluisa parannustaidoistaan, jotka olivat hyödyksi heidän tulevalla matkallaan.
Hänellä oli vaaleat hiukset, hän oli joukon toisiksi nuorin ja hänelläkin oli valkoinen tabardi, sekä huivi päässä. Aseena hänellä oli pieni nuija.

Sir Ilmari: Sir ilmari, joukon vanhin, suurin, ja kaikkein kokenut taistelija, hänellä oli aseenaan miekka, jota pystyi käyttämään joko kahdella, tai yhdellä kädellä. Hänellä oli lyhyet ruskeat hiukset ja hänellä oli valkoinen tabardi.

Sir Walther: Sir Walther, oli joukon lyhin, ketterin ja nopein, sillä hän oli tiedustelija. Hän tiedusteli aina, ennen kuin muut menivät edeltä. (Joskin sir Fredrig kulki joskus hänen kanssaan). Hänellä oli mustat hiukset, ja hänellä oli päällään musta, hupullinen paita ja mustat housut, joiden päällä valkoinen tabardi. Aseena hänellä oli miekka.

Sir Fredrig: Sir Fredrig, oli hoikka, nopea, ja taitava miekkailija. Hän oli keskipitkä, hänellä oli pitkät, ruskeat hiukset ja hänellä oli päällään valkoinen, lyhythihainen paita, mustat housut ja pitkä, valkoinen tabardi, jonka päällä musta viitta. Aseena hänellä oli kahdenkäden miekka.

Oli kevät. Aurinko paistoi korkealla taivaalla, kun ristiritarit olivat menneet muurin viereisien puiden varjoon hoitamaan haavojaan, ja syömään.
Sir Sam laittoi vyötään kiinni, ja meni sitten muurinpäällä olevan reppunsa luokse, ja kaivoi sieltä esiin pienen juoma pullon.
- Olipa pitkä ja verinen taistelu, onneksi se on ohi. Huokaisi Josep Tork, joka oli koko taistelun ajan koettanut parantaa niin montaa omalla puolella olevaa taistelijaa kuin vain mahdollista.
- Niin, mutta jos olisit keskittynyt enemmän parantamiseen, meitä voisi olla tässä enemmänkin kuin vain viisi! Tiuskaisi sir Sam joka laittoi juomaansa takaisin reppuun.
- Yritä itse parantaa kaverisi haavoja, kun ympärilläsi pyörii koko ajan kymmeniä idän-miehiä! Tork vastasi ärtyneenä.
- Lopettakaa riitely! Huusi sir Edward, joka oli ottanut kypäränsä pois päästä, ja sullonut sen säkkiinsä. Olkaamme onnellisia siitä, että jäimme henkiin, eikä kukaan saanut sen pahempia haavoja, joita Tork ei pystyisi parantamaan. Hän sanoi.
- Olet oikeassa. Sir Sam sanoi. Mutta olisi silti mukavampaa, että meitä olisi hieman enemmän, ties vaikka he hyökkäävät uudestaan.
- En olisi niinkään varma, peikoilla ja idän-ihmisillä on erimielisyyksiä. Sanoi sir Ilmarinen, joka oli juuri juonut tyhjäksi yhden omista juomapulloistaan. Kauanko aiomme viipyä täällä vielä? Hän kysyi.
- Ruumiit pitäisi varmaankin haudata…emmehän me voi niitä tuohonkaan jättää? Kysyi Tork.
- Kyllä, haudatkaamme heidät, ja lähtekäämme vasta sitten. Sir Edward sanoi.
- Minusta tuntuu, että me lähdemme aivan pian. Sanoi tähän asti hiljaa ollut, muuriin nojaava sir Fredrig, ja nyökkäsi metsään päin.
Muut kääntyivät katsomaan sinne, ja huomasivat valkoiseen tabardiin pukeutuneen miehen juoksevan metsästä kohti kylää.

Ristiritarit huomasivat jo kaukaa, että se oli heidän ystävänsä sir Walther, jonka olivat tunteneet jo heidän lapsuudestaan asti.
- Koti kylään…lääh…sinne on…hyökätty! Sir Walther huudahti, ja kaatui hengästyneenä maahan, kun oli saapunut heidän luokseen.
Sir Ilmarinen ja Tork nostivat hänet ylös, samalla kun muut kolme ottivat miekkansa esiin, ja katselivat ympärillen siltä varalta, että sir Waltheria olisi seurattu.
- Minua ei…lääh…seurattu. Sanoi vieläkin hengästynyt sir Walther.
He laittoivat miekkansa takaisin tupeihin.
- Ketkä sinne hyökkäsivät? koska he hyökkäsivät? Sir Fredrig kysyi.
- En nähnyt, olin palaamassa kylään, kun kuulin taistelun ääniä. Talot olivat tulessa, kyläläiset pakenivat,…minä…minä en keksinyt muuta kuin tulla tänne kertomaan teille. Ajattelin että taistelu olisi ollut jo ohi, ja ajattelin myös…että teitäkin olisi ollut enemmän. Sir Walther vastasi, kun oli huomannut että heitä oli yhteensä vain kuusi.
- Niin, mekin toivoisimme että meitä olisi enemmän. Sir Sam sanoi.
- Mitä teemme? Kotikylä täytyy pelastaa, mutta meitä on vain kuusi. Sir Ilmarinen sanoi.
- Olet oikeassa, meitä on vain kuusi, mutta se saa riittää. Ja jollet muista, me, olemme niitä, jotka selvisivät tuosta taistelusta, me olemme kuusi ristiritaria! Sir Fredrig huudahti ja kohotti miekkansa ilmaan. lähtkäämme! Hän lisäsi.
- Meillä ei ole yhtään aikaa hukattavana! Kylä, jossa synnyitte, jossa kasvoitte, on vaarassa, mutta toivoa on niin kauan, kun me yritämme pelastaa sitä! Sir Edward huudahti, ja hänkin kohotti miekkansa.
- He saavat kokea kuoleman meidän käsiemme kautta! Sir Sam huudahti, ja kohotti miekkansa.
- Meille he eivät pärjää! Tork huudahti, ja kohotti nuijansa.
- Taidoillamme, ja rohkeudellamme, karkotamme heidät pois kylästä! Sir Ilmarinen huudahti, ja kohotti miekkansa.
- Lähtekäämme, ja vaikka täältä sinne on lyhyt matka, on se silti vaarallisempi, kuin lohikäärmeen edessä kulkeva, liekkien ympäröivä tie. Sir Walther huudahti viimeisenä, ja kohotti hänkin miekkansa korkealle.
- Vapiskoot Yrsa luolassaan, teljetköön velho itsensä torninsa korkeimpaan huoneeseen, paetkoon peikko metsästään ja kuolkoot ne kaikki muutkin, jotka meidän tiellemme astuvat! Me olemme kuusi ristiritaria! He huudahtivat kaikki yhteen ääneen, laskivat miekkansa tupeihin, pakkasivat reppunsa, katsahtivat vielä kerran valloitettua kylää ja lähtivät kulkemaan, kohti kotikyläänsä.

He kulkivat metsäntiheikössä, sillä he eivät halunneet kulkea tietä pitkin. Jottei heitä nähtäisi, sillä noilla seuduilla liikkui paljon ristiritarien vihollisia, eniten velhontornin vartijoita, sotilaita, jotka palvelivat metsän ilkeää velhoa.
Sir Walther kulki edellä, sillä olihan hän sentään tiedustelija. Hänen takanaan sir Ilmarinen ja Josep Tork. Heidän takanaan kulki, säkkiä kantava sir Edward, ja hänen takanaan sir Sam ja sir Fredrig, jotka söivät pieniä, värikkäitä, hedelmän makuisia palloja, joista sai energiaa. He ylittivät kaatuneen puun ja nousivat pienen, sammaleisen kiven päälle, josta hypähtivät takaisin tiheän kasvuston sekaan.
He kulkivat vielä vähän matkaa, kunnes heidän eteensä tuli tie. Tie ei ollut mikään pieni, likainen soratie, vaan yleinen, kivetetty, pitkä tie, jossa kulki paljon väkeä. Joko kävellen tai ratsain, myös sotakoneet käyttivät sitä, sillä se vei suoraan velhon tornille. Ja tuo tie heidän piti ylittää.
He tarkistivat ensin, oliko reitti selvä. Kun ketään ei näkynyt, he juoksivat tien yli, mutta tällä kertaa he eivät menneet tiheikköön, vaan jatkoivat matkaansa pientä tietä pitkin kävellen.

- Mihin me pystytämme ensimmäisen leirimme? Sir Edward kysyi, kun he olivat kulkeneet noin viisitoista minuuttia sen jälkeen, kun tie oli ylitetty. Minulla alkaa olla nälkä. Hän lisäsi.
- Niin minullakin. Tork sanoi.
- Voisimme pitää tauon Joutsenten lammella, se on tässä matkan varrella, eikä sinne ole pitkä matka. Sir Fredrig ehdotti. Muut suostuivat ja he jatkoivat matkaansa loivaa alamäkeä pitkin.
Kun he kulkivat alamäkeä pitkin, kohosi heidän ympärillään korkeat, ja paksut, vihreät pensaat, jotka peittivät heidät kokonaan. Paitsi ylhäältä, sillä puut olivat jääneet taakse. Mutta he ajattelivat, että tuskinpa kukaan, tai mikään, joka osaa lentää, välitä heistä. Ja velhontornikin oli vielä sen verran kaukana, ettei sieltäkään näkisi.
Yhtäkkiä Tork huudahti jotakin, ja muut kääntyivät katsomaan.
- Mitä nyt? Sir Edward kysyi ja asteli lähemmäs. Jolloin hän huomasi Torkin kädessä suuren, vihreän madon.
- Se on myrkyllinen! Myrkkytoukat ovat yleisiä näillä seuduilla. Ota se pois…jos sen myrkkyä joutuu minun vereeni,…en pysty edes ajattelemaan, millaiseksi parannustaitoni saattaa muuttua! Tor huusi ja yritti ravistaa toukkaa pois, mutta se ei lähtenyt hänen kädestään.
Sir Edward nosti kätensä tyynesti, ja heilautti sitä, ja läimäisi toukan takaisin pusikkoon.
- Kiitos. Tork sanoi.
- Mikä jalo teko ristiritarilta! Sir Fredrig huudahti, ja sarkasmi erottui helposti hänen äänestään. Ajatelkaas, hän tappoi toukan! Mikä sankari! Hän nauroi.
- Niin, mutta jatkaisimmeko nyt matkaa? Sir Sam kysyi.
Muut nyökkäsivät. ja he lähtivät kulkemaan tietä pitkin eteenpäin.
- Hmp! Naurattaisikohan enää silloin, kun parannan jotakuta, mutta parantumisen sijaan hän myrkyttyy. Tork kuiskasi hiljaa sir Edwardille.

Kirkas vesi kimalsi auringonvalossa, kun ristiritarit saapuivat Joutsenten lammelle. He pystyttivät leirin pienen kuusen ja puskan, joka peitti näkymän tieltä, väliin. He istuutuivat vihreälle, ja sileälle nurmikolle, ja alkoivat syödä ja juomaan.
- Jatkammeko tästä kohti velhon tornia? Sir Ilmarinen kysyi suu täynnä ruokaa.
- Kyllä, eiköhän se ole nopein reitti. Vastasi sir Sam.
Fredrig kaivoi repustaan pienen vihon ja alkoi kirjoittamaan siihen.
- Mikä tuo on? sir Edward kysyi ja osoitti vihkoa.
- Sitä kutsutaan vihkoksi. Fredrig vastasi.
- Tiedän kyllä mikä se on! Edward sanoi. Mutta mitä se sisältää?
- Ai, olen kirjoittanut siihen muistiinpanoja ja kirjoittanut siihen matkastamme. Fredrig sanoi.
- Saanko lukea sitä? Sir Sam kysyi.
- Kyllä, anna muidenkin, sitten kun olet itse lukenut. Fredrig sanoi.
Kun muut lukivat kirjaa, kuului mutinaa, pään nyökyttelyä, katkeria äännähdyksiä, ja siellä täällä naurahduksia.
Kun sir Sam, sir Edward, sir Walther, sir Ilmarinen ja Josep Tork olivat kaikki lukeneet vihon, antoivat he sen takaisin Fredrigille, joka tunki lopun leivästään suuhunsa, ja aloitti kirjoittamaan:
- …Ja sitten he leiriytyivät ensimmäisen kerran matkallaan, jonka tarkoituksena oli…
Muut juttelivat keskenään siitä, mitä kautta menisivät ja siitä, mitä sanoja saisi käyttää, heidän matkallaan. Kunnes yhtäkkiä sir Edward huudahti:
- Vihollisia! Piiloon!
Muut kääntyivät ympäri, ja näkivät kaksi ihmistä tulevan heitä kohti. He olivat aivan liian lähellä, piiloutuminen ei onnistuisi. Ne, joilla oli huput, laittoivat ne päähänsä. Sitten kaikki menivät kyyryyn, ja pitivät koko ajan käsillään kiinni aseistaan. Ja siinä he istuivat, hiljaa ja liikkumatta. Jalkojen tömistys koveni ja läheni koko ajan, kunnes ne olivat aivan vieressä. Ristiritarit puristivat aseitaan, valmiina torjumaan iskut, jotka kohdistuisivat heihin, mutta niitä ei tullut.
Ristiritarit kohottivat katseitaan, ja huomasivat yhden miehen ja naisen, kävelevän heidän ohitseen hyvin nopeasti.
- Eivät olleet vihollisia. Sir Edward huokaisi helpotuksesta.
- Niin, mutta tuolta on tulossa lisää väkeä. Sir Sam huomautti. Parasta lähteä. Hän lisäsi.
He nousivat nopeasti, laittoivat tavaransa reppuun, heilauttivat ne selkään, ja lähtivät juoksemaan pois Joutsenten lammelta. Ja juuri kun he poistuivat sieltä, oli paikka täynnä väkeä, ja joukossa myös heidän vihollisiaan.
- Jotkut taitavat tietää meistä. Sir Walther sanoi. Muut nyökkäsivät.

He kulkivat kivetettyä tietä ylöspäin, ja Joutsenten lampi jäi pian kauas taakse.
He saapuivat risteykseen, jossa oli kaksi tienviittaa, toinen näytti eteenpäin, ja siinä luki: velhon torni. Toinen taas näytti alaspäin kulkevalle, pienelle hiekkatielle, ja siinä luki: Yrsan luola.
- Kumpaan suuntaan me jatkamme? Sir Edward kysyi.
- Joko Yrsan suuhun, tai velhon eteen. Sir Fredrig sanoi.
- Ehdotan tornia. Sir Ilmarinen sanoi. Se olisi ainakin nopeampi.
Mutta sitten heidän edestään kuului metallin kolinaa, ja pian he näkivät tietä pitkin tulevan heitä kohti kovaa, rautainen sotavaunu.
Se oli iso ja sitä veti kolme suurta, mustaa ja vahvaa, raskaasti haarniskoitua hevosta. Se oli suuri puinen vaunu, joka oli päällystetty metallilla ja raudalla, siinä oli piikkejä ja joka puolella roikkuvia ketjuja. Joidenkin ketjujen päässä oli miekkoja, nuijia ja piikkipalloja, ja ne pitivät kovaa ääntä iskeytyessään toisiinsa.
- JUOSKAA! Huusivat kaikki yhteen ääneen, ja lähtivät juoksemaan tabardit hulmuten hiekkatietä alaspäin, kohti Yrsan luolaa.

Kun he olivat juosseet jonkin aikaa, he pysähtyivät taas uuteen risteykseen. Mutta tällä kertaa siinä ei ollut yhtään tien viittaa.
- Mistä tiedämme mihin pitää mennä? Tork kysyi ja katsoi vuorotellen kumpaankin suuntaan.
- Jos lähetetään sir Walther tutkimaan tietä? Sir Sam ehdotti.
- Liian vaarallista, olemme niin lähellä Yrsan luolaa, että kannatta pysyä yhdessä. sir Ilmarinen sanoi.
- Sitten täytyy vain…Sir Fredrig aloitti, mutta sir Edwardin huudahdus keskeytti hänet.
- Katsokaa, MERKKITÄHKÄ! Se näyttää oikean tien! Hän huusi.
- Hienoa! Minne suuntaan se näyttää? Kysyi Tork.
- Tänne! Sir Edward sanoi ja näytti kädellään suuntaa.
Ja niin he jatkoivat matkaansa, tietämättä, että jos olisivat kulkeneet toiseen suuntaan, olisivat he joutuneet suoraan Yrsan luolalle, jossa Yrsa odotti heitä. Mutta nyt, kun ristiritarit menivätkin toiseen suuntaan, ei Yrsa enää ollutkaan luolassaan, kun he saapuivat sinne.( Mutta se tapahtuu paljon myöhemmin tässä tarinassa.)
Ristiritarit kävelivät tietä pitkin, jota ympäröivät korkeat männyt. Taivas oli kirkkaansininen ja aurinko paistoi edelleen. He kääntyivät vasemmalle ja huomasivat yhdessä puussa suuren pahkan.
- Katsokaa mikä pahka! Sir Edward huudahti.
- Sehän on isompi kuin tiedustelijamme sir Walther! Sir Fredrig naurahti.
Pahka oli suuri, ja kun sir Walther meni seisomaan sen alle, niin muut huomasivat, että se oli melkein sir Waltherin kokoinen.
He katselivat pahkaa vielä hetken, ja sitten jatkoivat taas matkaansa. He kulkivat tuota samaa tietä pitkin, juttelivat siinä kaikessa rauhassa, ja olivat jo melkein unohtaneet matkan tarkoituksen ja vaaran joka heitä lähestyi metri metriltä.

Aurinko jäi pian taas puiden taakse, kun ristiritareita ympäröineet männyt katosivat, ja niiden tilalle tuli taas paksut ja suuret kuuset sekä muuta sekavaa kasvillisuutta. Varjossa oli viileää, ja ristiritarit pitivät siitä.
Yhtäkkiä heidän edestään kuului ääniä, ristiritarit havahtuivat ja katselivat ympärilleen. Mutta ketään ei näkynyt. He jatkoivat matkaansa, mutta nyt varovaisemmin ja hiljemmin kuin äsken. Sitten kuului uudestaan, ääni voimistui, siitä erotti sanoja, ja pian olivatkin jo kaikki kuusi hypänneet tien sivuun ja juosseet piiloihin.
Sir Sam meni kyykkyyn pensaan taakse, ja sir Fredrig juoksi hänen viereensä, ja jäi nojaamaan puuta vasten. Heidän takanaan oli sir Walther, ja sir Ilmarinenkin oli löytänyt piilon. Josep Tork oli vähän matkan päässä heistä. He kuuntelivat ääniä, mutta erottivatkin nyt voihkaisun ja hiljaisen avun huudon aivan läheltä. He kääntyivät katsomaan, ja näkivät sir Edwardin makaavan maassa, naama kosteaa sammalta vasten.
- Ammph! Mhhp! Hän äänteli, hän ei pystynyt kääntymään selälleen, koska oli haavoittunut niin pahasti.
- Ole hiljaa ja paikallasi, minä parannan sinut kohta! Josep Tork huusi hiljaa.
Sitten he näkivät tiellä kaksi, kookasta, noin kahdenmetrin korkuisia, raskaasti haarniskoituja velhon vartioita. Heillä oli raudasta tehty haarniska, joka peitti täysin heidän koko ruumiinsa, ja toisella vartioista, oli musta viitta. He kävelivät hiljaa, sillä haarniskat painoivat niin paljon. He puhuivat ihmisten kieltä, mutta heidän äänensä oli möreä ja aina välissä oli omituisia karjahduksia, niin ettei ristiritarit saaneet mitään selvää heidän puheesta. Kun he olivat menneet, Tork nousi ja lähti parantamaan haavoittunutta sir Edwardia.
- Sir Walther, mene tutkimaan onko turvallista jatkaa matkaa. Sir Sam sanoi.
- Selvä. Sir Walther sanoi ja lähti juoksemaan tielle päin.
Vähän ajan päästä hän viittoi kädellään ja kun muuta tulivat hänen luokseen, hän sanoi että reitti oli selvä.

He kulkivat tietä pitkin, kunnes kuuset jäivät taakse, ja heidän eteensä kohosi suuri, harmaista kivistä tehty korkea torni, velhon torni!
Ristiritarit perääntyivät nopeasti takaisin metsään, sillä eivät halunneet kenenkään näkevän heitä, eivätkä etenkään halunneet, että itse velho näkisi heidät.
- Mitä teemme? Sir Edward kysyi yhtäkkiä.
- Meidän pitää tehdä suunnitelma, mutta ensiksi pitää löytää suojaisampi ja parempi paikka jossa voidaan miettiä. Sir Ilmarinen sanoi.
- Kävisikö tuo pömpeli? Sir Edwar kysyi ja osoitti puista, lahoavaa pientä hökkeliä tien sivussa.
- Mennään sen taakse! Sir Walther huudahti ja he juoksivat äkkiä pois tieltä, sen puisen hökkelin taakse.
He eivät kaikki mahtuneet sen taakse, koska se oli liian pieni. Mutta kasvusto oli niin tiheää, että he ajattelivat, etteivät vartijat näkisi heitä sen läpi.
- No niin, mitäs sitten? Sir Fredig kysyi.
- Ehdotan että jakaannumme kahteen ryhmään. Sir Ilmarinen sanoi.
- Miksi? Kysyi sir Fredrig, joka ei ymmärtänyt ideaa.
- Koska kuusi ristiritaria on helpompi nähdä kuin kolme, lisäksi, jos he näkevät meidät, heidän on vaikeampi saada meitä kaikkia hengiltä, jos olemme kahdessa ryhmässä. Sir Ilmarinen selitti.
- Selvä, mitkä ovat ryhmät? Sir Edward kysyi.
- Minä, sir Sam ja sir Walther, Olemme yksi ryhmä. Sir Ilmarinen sanoi.
- Mistä syystä te saatte tiedustelijan? Tork kysyi.
- Koska sir Fredrig tuntee nämä seudut hyvin. Sir Ilmarinen vastasi. missä tapaamme? Sir Ilmarinen kysyi.
- Yrsan luolan vieressä kulkevilla rappusilla, siellä on kohta jossa voimme leiriytyä. Sir Fredrig vastasi.
- Eivätkö vartijat liiku siellä? Tork kysyi.
- Ei, kyläläisiä ainoastaan, ja he tuskin välittävät meistä. Sir Fredrig vastasi.
No, onko kaikille selvä mitä teemme? Yrsan luolan läheisillä portailla siis, tapaamme siellä! Sir Ilmarinen sanoi, heilautti kättään ja lähti sir Samin ja sir Waltherin kanssa pois.
- No niin, lähdetään mekin sitten. Sir Fredrig sanoi sir Edwardille ja Josep Torkille ja he lähtivät kulkemaan mäkeä pitkin ylös, kohti heidän määränpäätään.
Sir Fredrig kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan ja näki valkoisen tabardin katoavan puiden ja pensaiden sekaan. Sitten hän kääntyi takaisin ja jatkoi matkaansa.

He kulkivat polkua pitkin ja saapuivat pian velhon tornin alapihalle. Sir Fredrig näytti merkin että olkaa hiljaa ja he kulkivat varovaisesti ja matalina pienen kuusen taakse ja katsoivat pihaan.
Piha oli kivetetty, ja se oli täynnä sotavaunuja, mutta ei yhtäkään vartijaa.
He olivat juuri lähdössä, kun pihaan vievää alamäkeä pitkin tömisteli kolme haarniskoitua vartijaa. Ristiritarit perääntyivät takaisin kuusen taakse. Vartijat avasivat rautaisen vaunun oven ja astuivat sen sisään ja lähtivät pois.
Kun piha oli taas autio, sir Fredrig sanoi:
- Kun näytän merkin, te lähdette.
- Selvä. Sir Edward ja Josep tork sanoivat samaan aikaan.
Ja sitten sir Fredrig katsoi pihalle, ja lähti juoksemaan musta viitta hulmuten takanaan. Kun hän oli keskellä pihaa, hän viittoi kädellään ja Josep Tork ja sir Edward lähtivät myös juoksemaan pihan halki. He juoksivat suuren pihan poikki ja juuri kun olivat päässeet takaisin puiden suojiin, saapui pihaan uusi sota vaunu.
He hypähtivät maahan ja odottivat, kunnes vartijat olivat nousseet vaunusta ja menneet pois. Sitten he nousivat taas. Mutta sitten sir Fredrigin tasapaino petti, ja hän nojasi puuhun pysyäkseen pystyssä. Ja kun hän oli laittanut kättensä puuta vasten, oli hän tuntenut siinä jotakin tahmeaa, hän otti kätensä irti puusta ja huomasi jotakin keltaista ja kultaista, hieman kimaltavaa ja tahmeaa valuvan hänen kädestään. Hän katsoi sitä hetken ja sanoi:
- Pihkaa…kädessäni on pihkaa...
Ja silloin tornille vievää tietä pitkin tuli taas vartioita, mukanaan pieni tyttö.
- Vartioita! Piiloutukaa! Sir Edward huusi ja meni maahan makaamaan.
Josep Tork ja sir Fredrig tekivät samoin, mutta sir Fredrig oli varma, että tuo pieni tyttö oli nähnyt hänet vilaukselta.
Kun vartijat olivat taas menneet, ristiritarit nousivat jälleen kerran seisomaan, ja nyt oli sir Fredrigin käteen tarttunut pihkan takia kasa sammalta ja pieniä risuja ja neulasia.
- Paperia…paperia…Sir Fredrig mutisi itsekseen, ja kaivoi reppuaan. Samalla sir Edward ja Tork vartioivat koko ajan siltä varalta, että vartijoita tulisi lisää.
- Kannattaisi lähteä nopeasti jatkamaan matkaa, vartijoita liikkuu aivan liikaa täällä. Sir Edward sanoi ja katsoi sir Fredrigiä, jonka vasempaan käteen oli tarttunut nyt myös paperia.
- Pihkakäsi! Olkoon se minun uusi niemeni! Tästä hetkestä lähtien olen sir Fredrig Pihkakäsi! Hän huusi kun hänen kätensä oli vieläkin pihkasta tahmea ja edelleen täynnä pientä roskaa.
- Älä huuda! Meidän täytyy jatkaa matkaa. Sir Edward sanoi ja he lähtivät jatkamaan matkaa.

Samaan aikaan, olivat sir Sam, sir Walther ja sir Ilmarinen saapuneet velhon tornille.
- Minä ja sir Walther menemme torniin katselemaan näkyykö muita ja mikä olisi parhain ja nopein reitti kylään. Sir Ilmarinen sanoi.
- Minä jään vartioimaan, mutta olkaa varovaisia, siellä on paljon vartioita, ja tehkää se nopeasti, sillä jos velho teidät näkee, ette tule elävinä sieltä pois. Sir Sam sanoi.
- Olemme varovaisia. Sir Ilmarinen sanoi.
- Tule mennään. Sir Walther sanoi ja he lähtivät kohti tornia, vältellen vartioita.
Torni oli suuri, harmaista kivistä tehty ja sen ympärillä kuhisi vartioita.
- Miten me pääsemme tuosta ohi? Sir Ilmarinen kysyi.
- Odota, niin näet. Vastasi sir Walther.
He odottivat piilossaan ja pian olivatkin vartijat poistuneet, ja menneet syömään ja juomaan.
- Voiko näin hyvää tuuria ollakaan? Ihmetteli sir Ilmarinen kun he juoksivat torniin, ja alkoivat kiivetä portaita pitkin ylös, kohti huippua.
Mutta kun he olivat kiipeämässä, he pysähtyivät yhtäkkiä, heidän sydämensä pompahtivat. He olivat hetken hiljaa, ja kuuntelivat.
He kuulivat kovan, kylmän äänen tornin huipulta.
- Se on velho! Ristiritarit huudahtivat ja lähtivät juoksuun.
Velho oli kuullut sen, mutta ennen kuin hän oli edes tajunnut ketkä se olivat huutaneet, ristiritarit olivat jo pinkaisseet juoksuun ja juosseet pihan poikki, välittämättä kaikista lukuisista vartioista jotka heidät olivat nähneet.
- Lähdetään! Meidät nähtiin! Sir Walther huudahti kun hän ja sir Ilmarinen olivat päässeet sir Samin luo.
- Näittekö velhon? Entä muita? Löysittekö hyvän reitin? Sir Sam kyseli kun he juoksivat pois kohti rappusi jossa heidän oli määrä tavata toiset.
- Ei pysty puhumaan, kiire! Hengästynyt sir Ilmarinen selitti, kun he juoksivat.

Josep Tork tuli joukon viimeisenä, ja hänen edessään kulki sir Edward, joka oli kaatua, kun he kulkivat jyrkkää mäkeä pitkin sir Fredrig edellä.
- Katsokaa, vartijat ovat syömässä. Tork sanoi kun he ohittivat vartijat ilman että he huomasivat heitä.
- Ovatkohan muut kunnossa, toivottavasti eivät ole menneet velhon torniin. Sir Fredrig sanoi.
- Niin, se olisi liian suuri riski, jos velho näkisi meidät…se olisi reissun loppu. Sir Edward sanoi.
- Tuskin he ovat jääneet kiinni. Kuuluvathan he kuuden ristiritarin joukkoon. Tork sanoi.
Lopulta heidän alapuolellaan olleet sotavaunut jäivät taakse, ja heidän eteensä ilmestyivät portaat Yrsan luolalle.
- Siinä ne ovat! Sir Edward huudahti innoissaan, ja oli juuri menossa aidan yli rappusille, kun sir Fredrig veti hänet takaisin.
- Emme voi mennä vielä tästä, kiertäkäämme vielä vähän, niin saavumme turvallisemmalle alueelle, jossa vartijat eivät liiku. Sir Fredrig sanoi.
- Minä en enää täällä tiheikössä pelleile. Sir Edward tiuskaisi ja kiipesi aidan yli. Niin teki myös Josep Tork. Mutta sir Fredrig hyppäsi aidan yli vasta myöhemmin.
- Noin, ei meitä kukaan nähnyt. Sir Edward sanoi kun he olivat taas kolmistaan.
- Se on hyvä, nyt pitäisi vielä löytää toiset. Sir Fredrig sanoi, mutta ennen kuin hän kerkesi enempää tekemään, kuului hänen takaansa tuttuja ääniä, hän, sir Edward ja Josep Tork kääntyivät ja näki sir Waltherin, sir Samin ja sir Ilmarisen tulevan portaita pitkin heidän luokseen.
- Terve! Selvisitte kaikki hengissä, miten matka onnistui? Sir Fredrig kysyi
- No…hyvinhän se! Näkikös kukaan teitä? Sir Ilmarinen kysyi.
- Itse asiassa pysyimme aika hyvin piilossa, tosin saattoi olla että… Sir Fredrig aloitti, mutta sir Edward keskeytti hänet sanomalla:
- Mitä jos juttelisimme tästä kaikesta samalla kun syömme siellä suojaisassa paikassa? Sir Edward kysyi ja muut nyökkäsivät, ja tyytyväisinä siitä, että kaikki olivat selvinneet ehjin nahoin velhon tornista ja että pian he saisivat taas ruokaa. Ja sen jälkeen, olisi heidän edessään enää yksi asia, ennen kuin pääsisivät taistelemaan kyläänsä…Yrsan luola!

Ristiritarit istuutuivat pienen, kivisen pöydän ympärille, ja alkoivat syödä ja juoda. Heillä olikin jo kova nälkä, sillä olivat viimeksi syöneet joutsentenlammella.
Heidän oikealla puolella olivat rappuset, joita pitkin olivat tulleet ja joita pitkin lähtisivät jatkamaan matkaa. Oikealla puolella oli myös kallion seinämä. Mutta vasemmalle puolelle kantautui näköala puiden yli siniselle järvelle. Kun ristiritarit olivat syöneet ja kertoneet siitä, miten olivat ohittaneet velhon tornin, he jatkoivat matkaansa, sillä he olivat melkein perillä, ja aika oli käymässä vähiin.

Portaat olivat kiviset, ja niissä oli rautainen kaide. Portaat kiemurtelivat vähän väliä, ja olivat joissain kohdin hyvin jyrkät. Ristiritarit astelivat niitä pitkin, ja vähän ajan kuluttua näkivätkin jo Yrsan luolan.
Yrsan luola oli suuri, se oli kaivettu kallion seinämään. Sen edessä avautui suuri kivinen piha, jonka reunalla oli suuri, tummanharmaa kivi.
- Tässä se nyt on! Huudahti sir Edward, kun he olivat saapuneet luolan suulle.
- Ja siinä on Yrsa! Sir Ilmarinen huudahti ja osoitti suurta patsasta luolan suuaukolla.
Patsas oli veistetty kivestä, ja se esitti suurta, takajaloillaan seisovaa karhua, jonka ympärillä oli monta pienempää karhua.
- Se esittää Yrsaa, karhujen kuningasta ja nuo pienemmät hänen alamaisiaan ja palvelijoitaan. Sir Sam sanoi.
- Eikös tuon patsaan sisällä ole oikeasti Yrsa, eikö tarujen mukaan Druidivuoren druidit muuttaneet Yrsan kiveksi? Sir Edward kysyi.
- Niin muuttivatkin. Mutta huhujen mukaan Yrsa pääsi vapaaksi ja liikkuu nykyään metsässä näillä seuduilla. Minä uskon siihen, että Yrsa on vapaana. Sillä olihan hänkin druidi,…oli…mutta ei enää, nykyään hän on koko ajan karhun muodossa. Sir Sam vastasi.
- Jos huhut pitävät paikkansa, tarkoittaako se siis sitä, että tämä patsas on sisältä ontto, ja että Yrsa, karhujen kuningas, vaeltaa nyt vapaana Peikkometsässä? Sir Ilmarinen kysyi.
- Tarkoittaa, mutta Yrsa pelkää yhtä, sitä, joka edelleen hallitsee Peikkometsää…Peikkoa! Sir Sam sanoi.
- Pelkääkö? Sehän tarkoittaa, että peikko olisi Yrsaakin voimakkaampi? Sir Ilmarinen sanoi, samaan aikaan hämmästyneenä ja pelokkaana.
- Niin, en ole varma. Mutta joka tapauksessa Yrsa ei uskalla liikkua kovin kaukana luolastaan, se pysyttelee aina sen lähellä, se tuntee olonsa turvallisemmaksi täällä, sillä tämä luola, on yksi ainoista paikoista, jonne peikko ei tule. Sir Sam sanoi.
- Jos Yrsa ei koskaan lähde kauas luolastaan, ja jos hän on vapaana, niin silloinhan se saattaa tulla tänne milloin tahansa! Sir Edward huudahti.
Ristiritarit jähmettyivät, he tajusivat mitä oli tapahtunut, nyt he huomasivat, että heidän puheensa olivat totta, kallion seinämän päältä, korkealta heidän yläpuoleltaan, kuului karjaisu. Se ei ollut ihminen, ei peikko, sen oli päästänyt Yrsa.
- Lähdetäänkö? Sir Fredrig kysyi yhtäkkiä.
- Lähdetään. Muut sanoivat ja he lähtivät kävelemään ripeästi pois Yrsan luolalta.

Yrsan luola jäi pian heidän taakseen, ja he saapuivat jälleen kerran soraiselle tielle, joka johtaisi heidät suoraan heidän koti kyläänsä, jossa, mikäli olivat kulkeneet tarpeeksi nopeasti, voisivat taistella ja hyvällä onnella, pelastaa kylä ja tappaa kaikki jotka sinne olivat hyökänneet.
Sininen järvi, jonka olivat nähneet portailla pidetyssä leirissä, oli nyt heidän vieressään. Heidän eteen nousi jyrkkä ylämäki, he olivat juuri lähdössä kulkemaan sitä pitkin ylös, kun sir Edward sanoi:
- Ei! Emmehän me voi mennä tietä pitkin? meidät saatettaisiin nähdä, ja vielä näin lähellä kylää, tällä seudulla saattaa hyvinkin liikkua vihollisia.
- Mutta tämä on lyhin reitti, aikaa ei ole paljoa, meillä on kiire! Sir Fredrig sanoi ja oli taas jatkamassa matkaa, kun sir Edward sanoi uudestaan:
- Kumpi on parempi sinusta, myöhään vai ei milloinkaan?
- Tässä tapauksessa sillä ei ole paljoakaan väliä, jos tulemme myöhään, on kylä jo tuhottu. Sir Fredrig vastasi.
- Mutta jos kuljemme tietä pitkin, saatamme itse jäädä vangeiksi, jos menemme täältä. Sir Edward osoitti metsään vievää polkua. Voimme selvitä ja pelastaa kylän.
- Minusta meidän kuuluisi äänestää! Ne jotka ovat sitä mieltä, että menemme tietä pitkin, jolloin saavumme kylään nopeammin, mutta jolloin on suurempi riski jäädä kiinni, nostakoot kätensä nyt. Sir Fredrig sanoi ja oli ainoa joka nosti kätensä.
- Ne, jotka ovat sitä mieltä, että on parasta kiertää, mennä turvallisempaa reittiä ja jolloin on kuitenkin vielä pieni mahdollisuus onnistua, nostakoot kätensä nyt! Sir Edward huudahti ja nosti kätensä samalla kun sir Sam, sir Ilmarinen, sir Walther ja Josep Tork nostivat kätensä.
- Hyvä on, menkäämme turvallisempaa reittiä pitkin. Sir Fredrig sanoi, ja lähti takaisin muiden luokse.

Ristiritarit kulkivat pientä ja mutaista polkua pitkin, kuuset polun ympärillä peittivät auringon valon. Sir Fredrig kulki nyt edellä, sillä joukon tiedustelija, sir Walther kantoi nyt suurta kilpeä, ja se hidasti häntä. He eivät puhuneet paljoa, sillä olivat jo niin lähellä kylää, etteivät he halunneet paljastua. Silti sir Edward uskalsi sanoa sen verran, että kysyi:
- Sir Walther, miksi kannat tuota kilpeä?
- Sir Waltherista tuli aseenkantaja! Vastasi sir Ilmarinen, ennen kuin sir Walther kerkesi avaamaan edes suutaan.
- Eikö hänen pitäisi tiedustella? Josep Tork kysyi.
- Näin lähellä kylää ei tarvitse, sitä paitsi sir Fredrig tuntee nämä seudut paremmin. Sir Ilmarinen sanoi. Vai mitä? Tunnethan sinä varmasti nämä seudut? Sir Ilmarinen varmisti sir Fredrigiltä.
- Kyllä, kyllä! Ja luulisi teidänkin osaavan, olettehan lähes koko ikänne asuneet näillä main. Sir Fredrig sanoi.
- Niin, mutta minä en kyllä koskaan käynyt tällä puolella. Sir Ilmarinen sanoi. Tiedättehän kuolonkummuista? Hän kysyi.
- Mitä ne ovat? Josep Tork kysyi.
- Kuolonkummut, ovat hyvin lähellä meidän kyläämme, ne sijaitsevat koko Peikkometsän synkimmässä osassa, puut siellä ovat kuolleita, maa on mustaa eikä siellä paista koskaan aurinko…ja sen asukit pitävät siitä. Sir Ilmarinen vastasi.
- Ketkä siellä asuvat? Josep Tork kysyi.
- Olentoja jotka kaihtavavat auringon valoa…olentoja jotka ovat kalpeita, naamat lähes vitivalkoiset…olentoja, jotka joskus olivat joko kunniallisia sotureita, tai viisaita velhoja….Kuolonkummut kuuluvat Vampyyreille! Sir Ilmarinen vastasi ja hänen ilmeensä oli inhoa täynnä. Vihaan niitä, hirveitä otuksia ne ovat, mutta minä en muutu vampyyriksi, ei, en koskaan! Hän lisäsi mumisten itselleen.
He kulkivat vielä vähän matkaa polkua pitkin, kunnes sir Fredrig huudahti:
- Tästä menemme ylös, seuratkaa minua!
Ja he lähtivät kiipeämään sammaleista, kuusien ympäröivää mäkeä pitkin ylös. Pian tulikin eteen sama tie, jota pitkin olivat kulkeneet, kun olivat ohittaneet Yrsan luolan. He katsoivat, onko reitti selvä ja sitten, nopeasti juosten, ylittivät tien ja saapuivat toiselle puolelle.

Nyt ristiritareita ympäröivät koivut, ja heidän edessään oli nyt polku, joka ei ollut mutainen. Suuret kuuset, jotka peittivät korkealla paistavan, kirkkaan auringon, olivat jääneet taakse, ja nyt aurinko valaisi heidän tietään. Ja se sai heidän mielensä paremmalle tuulelle, hetkeksi he unohtivat Kalmankummut, vampyyrit ja jopa sen että pian saattaisi kotikylä olla tuhottu ja että he makaisivat kuolleina sen raunioiden keskellä. Mutta sitten kaikki tuo palasi takaisin, siellä, mihin he olivat matkalla, nousi suuria ja sakeita savu pilviä.
- Kiiruhtakaamme, olemme jo lähellä! Sir Fredrig huudahti.
- Sir Walther! Mene edeltä, minä otan kilven. Sir Ilmarinen sanoi.
Sir Walther jätti kilven sir Ilmariselle, joka tunki sen sir Edwardin säkkiin.
- Johdata meidät kunnialla loppuun asti, se on oikein, että sinä johdat meitä, johdit alusta asti ja nyt, sinä johdat meidät loppuun, loppuun joka on joko voitto tai häviö! Sir Sam sanoi kun sir Walther juoksi hänen ohitseen, ohitti sir Fredrigin ja kun hän oli jonon ensimmäisenä, lähtivät kaikki kuusi juoksemaan polkua pitkin, kohti kyläänsä.
- Ja niin, sir Walther, joukon tiedustelija, edellä johdattaa meidät urheasti kylään! minä, sir Fredrig, yksi neljästä taistelijasta hänen takanaan, turvaamassa hänen selustaa, ja minun takanani kaksi muuta taistelijaa, sir Ilmarinen ja sir Sam, joiden takana sir Edward, joukon neljäs taistelija varmistaa Josep Torkin, joukon ainoan parantajan kanssa, ettei meitä seurata! Näin, me, kuusi ristiritaria, saavumme kyläämme, saavumme määränpäähän, ja niin kuin sir Sam jo sanoi aiemmin, saavumme joko voittoon tai tuskaiseen häviöön! Sir Fredrig selosti samalla kun he saapuivat tielle.

Tie oli suuri, sekin oli sorainen ja sitä ympäröivät kuuset. Se jatkui pitkälle, hyvin pitkälle, pois koko Peikkometsästä.
Ristiritarit pysähtyivät keskelle sitä, he katsoivat eteenpäin ja näkivät harmaat, kiviset, sortuneet kotikylänsä muurit. Joiden takaa nousi mustia savu pilviä korkealle taivaalle.
- Siinä se on. Sir Ilmarinen sanoi.
- Toivottavasti sitä ei ole tuhottu vielä kokonaan. Sir Edward sanoi.
- Mennään katsomaan, se on ainoa tapa jolla saamme sen selville. Sir Fredrig sanoi ja he lähtivät kävelemään rivissä kylän hajonnutta porttia kohti.
Yhtäkkiä he pysähtyivät, kaikki samaan aikaan, he katsoivat toisiaan, ottivat miekkansa esille, kohottivat ne korkealle ilmaan ja huutaen raivoissaan ja täynnä vihaa, he lähtivät juoksemaan kylään. Sora lenteli heidän jalkojensa alla ja metsän eläimet pakenivat koloihin ja pesiinsä.
Miekkojaan heilutellen ristiritarit saapuivat kylään, he olivat ajatelleet näkevänsä monta vihollista heidän edessään, ja he olivat valmistautuneet taisteluun, mutta sen sijaan…
Ristiritarit jäivät niille sijoilleen, osa heistä pudotti aseensa. Heidän vihansa vaihtui nopeasti hämmästykseen, ja sitten suruun…kylä oli tyhjä!

Muurit olivat sortuneet, talot olivat palaneet kaikki poroksi, kivitalot sortuneet. Eikä kyläläisistä tai vihollisista ollut mitään jäljellä. Ja siinä he seisoivat, keskellä tuhkaa, tomua, savua ja raunioita. He olivat epäonnistuneet, olivat olleet myöhässä, olivat arvioineet matkan pituuden väärin.
- Kaikki tuhoutui. Sanoi sir Fredrig yhtäkkiä.
- Niin, edes minun jykevä kivitaloni ei kestänyt. Josep Tork sanoi surullisena.
Heidän kaikkien oli vaikea pidättää itkuaan, jokaisen talo oli tuhottu, heillä ei ollut enää kotia. Heidän tuttavansa ja perheensä olivat poissa.
- Mitään ei ole jäljellä. Sir Walther sanoi hiljaa.
Hetken oli hiljaista, kunnes sir Fredrig sanoi:
- Mutta me selvisimme!
- Joka ei ole tärkeää. Sir Ilmarinen sanoi synkkänä.
- On se! Me selvisimme velhon tornista, Yrsan luolasta, matkasta tänne! Olemme minun mielestäni todistaneet, että meissä on voimaa ja rohkeutta haastaa Peikko metsän pelottavimpia olentoja! Sir Fredrig huudahti ja lievä hymy nousi hänen kasvoilleen.
- Mutta emmehän me edes taistelleet heitä vastaan. Sir Sam ihmetteli.
- Emme, mutta kun me lähdimme matkaan, jokainen tiesi, että saattaisimme joutua taistelemaan. Jokainen tiesi, että saatamme kohdata Yrsan, jokainen tiesi että saatamme kohdata velhon. Ja jokainen meistä hyväksyi sen, olimme siis valmiita taistelemaan heitä vastaan. Lisäksi, miettikää, kuinka moni on joskus lähtenyt näin vaaralliselle matkalle Peikkometsässä, ennen tätä? Sir Fredrig kysyi.
- Ei kukaan. Sir Edward vastasi hetken mietittyään.
- Aivan! Ja meidät on nähty vilaukselta matkalla. Vihollisemme tietää keitä olemme, he harkitsevat seuraavia hyökkäyksiään. Heidän täytyy kuitenkin selvittää, kuinka monta meitä on? Minkä puolesta taistelemme ja miksi? Sir Fredrig sanoi.
- Minä en nyt oikein ymmärrä, mitä sinä ajattakaa? Sir Ilmarinen kysyi.
- No, tässä lyhyesti kaikki. Me olemme tehneet matkan, joka oli hyvin vaarallinen. Vihollinen tietää, että uskallamme taistella ketä tai mitä tahansa vastaan. Vihollinen ei kuitenkaan tiedä, monta meitä on, sillä meistä nähtiin vain osa. Heidän täytyy siis ensin selvittää, montako meitä on, ennen kuin voivat hyökätä. Olemme nähneet ainakin yhden vihollisemme armeijan, velhon armeijan, tiedämme siis mihin varautua. Sen sijaan vihollisemme ei tiedä vielä, mikä häntä odottaa. Jos voisimme pysyä salassa, voisimme yrittää pikku hiljaa saada lisää tietoja, mutta se tarkoittaa, että me emme voi lähteä tästä kylästä. Sir Fredrig sanoi.
- Tarkoitatko sinä siis, että vihollinen, ei tiedä kuinka monta meitä on, eikä sitä miksi me liikumme näillä main? Mutta kuitenkin tietää millaisia olemme, ja meidän tapauksessa se on hyvä, koska vihollinen saattaa pelätä meitä, meidän hullun matkamme takia? Sir Edward kysyi.
- Juuri niin! Meillä on siis ylivoima, ainoa negatiivinen asia on se, että me emme tiedä ketkä tänne hyökkäsivät, ja se ettemme voi lähteä kylästä, ainakaan samaan aikaan. Sir Fredrig sanoi.
- Meidän täytyy selvittää ketkä tänne hyökkäsivät, mutta meidän olisi kyllä muutenkin pitänyt jäädä tänne. Sir Ilmarinen sanoi.
- Miksi? Kysyi sir Edward.
- Koska lordi on tulossa. Sir Ilmarinen sanoi, ja istuutui penkille.
Muut miettivät hetken kuulemaansa, heidän mielialansa nousi siitä, että nyt he tiesivät, että vaikka he eivät pystyneet lähtemään kylästä, niin silti muut pystyivät tulemaan heidän luokse kylään. Ja Auringon laskiessa, ristiritarit alkoivat syödä ja juoda, samalla kun odottivat lordin saapumista.

sinun kirjoitustyylisi kyllä tunnistaa kauas ja korkealle, kun nämä yhdys sanat ovat aina oikeilla paikoillaan.

Tarina kuulostaa kaukaisesti tutulta... Ihan kun olisin jopa nähnyt tapahtumaketjun sieluni silmin.

Jotkut osat olivat niinkin huippuluokkaa, että nauruni kuului naapuriin asti:

Yrsa kirjoitti:- Mitä nyt? Sir Edward kysyi ja asteli lähemmäs. Jolloin hän huomasi Torkin kädessä suuren, vihreän madon.
- Se on myrkyllinen! Myrkkytoukat ovat yleisiä näillä seuduilla. Ota se pois…jos sen myrkkyä joutuu minun vereeni,…en pysty edes ajattelemaan, millaiseksi parannustaitoni saattaa muuttua! Tor huusi ja yritti ravistaa toukkaa pois, mutta se ei lähtenyt hänen kädestään.
Sir Edward nosti kätensä tyynesti, ja heilautti sitä, ja läimäisi toukan takaisin pusikkoon.
- Kiitos. Tork sanoi.
- Mikä jalo teko ristiritarilta! Sir Fredrig huudahti, ja sarkasmi erottui helposti hänen äänestään. Ajatelkaas, hän tappoi toukan! Mikä sankari! Hän nauroi.

Yrsa kirjoitti:He olivat aivan liian lähellä, piiloutuminen ei onnistuisi. Ne, joilla oli huput, laittoivat ne päähänsä. Sitten kaikki menivät kyyryyn, ja pitivät koko ajan käsillään kiinni aseistaan. Ja siinä he istuivat, hiljaa ja liikkumatta.

Yrsa kirjoitti:- Katsokaa, MERKKITÄHKÄ! Se näyttää oikean tien!

Siis, mitä IHMETTÄ!?

Yrsa kirjoitti:- Katsokaa mikä pahka! Sir Edward huudahti.
- Sehän on isompi kuin tiedustelijamme sir Walther! Sir Fredrig naurahti.
Pahka oli suuri, ja kun sir Walther meni seisomaan sen alle, niin muut huomasivat, että se oli melkein sir Waltherin kokoinen.
He katselivat pahkaa vielä hetken, ja sitten jatkoivat taas matkaansa.

Ja olipas muuten hyvä, että nämä kuusi ristiritaria EIVÄT LÄHTENEET HÄRÖILEMÄÄN PITKIN METSÄÄ KYLÄÄN SAAPUMISENSA JÄLKEEN, koska olis ollut aika typerää lähtee esim. etsimään sitä vihollista!

totta! XD

Muutkin saavat niitä kommenteja laittaa, vai onko täällä vieläkin menossa Yrsa = trolli, siitä seuraa: "ei kommentoida sen tarinoita."

Erittäin pitkä ja mahtava tarina. Sir Edwardin säkki mahtoi olla painava!

Valadirin Haamu kirjoitti:Erittäin pitkä ja mahtava tarina. Sir Edwardin säkki mahtoi olla painava!

Sinähän sen tiedät kaikkein parhaiten! :)

kartza kirjoitti:sinun kirjoitustyylisi kyllä tunnistaa kauas ja korkealle, kun nämä yhdys sanat ovat aina oikeilla paikoillaan.

Tarina kuulostaa kaukaisesti tutulta... Ihan kun olisin jopa nähnyt tapahtumaketjun sieluni silmin.

Jotkut osat olivat niinkin huippuluokkaa, että nauruni kuului naapuriin asti:

Yrsa kirjoitti:- Mitä nyt? Sir Edward kysyi ja asteli lähemmäs. Jolloin hän huomasi Torkin kädessä suuren, vihreän madon.
- Se on myrkyllinen! Myrkkytoukat ovat yleisiä näillä seuduilla. Ota se pois…jos sen myrkkyä joutuu minun vereeni,…en pysty edes ajattelemaan, millaiseksi parannustaitoni saattaa muuttua! Tor huusi ja yritti ravistaa toukkaa pois, mutta se ei lähtenyt hänen kädestään.
Sir Edward nosti kätensä tyynesti, ja heilautti sitä, ja läimäisi toukan takaisin pusikkoon.
- Kiitos. Tork sanoi.
- Mikä jalo teko ristiritarilta! Sir Fredrig huudahti, ja sarkasmi erottui helposti hänen äänestään. Ajatelkaas, hän tappoi toukan! Mikä sankari! Hän nauroi.

Yrsa kirjoitti:He olivat aivan liian lähellä, piiloutuminen ei onnistuisi. Ne, joilla oli huput, laittoivat ne päähänsä. Sitten kaikki menivät kyyryyn, ja pitivät koko ajan käsillään kiinni aseistaan. Ja siinä he istuivat, hiljaa ja liikkumatta.

Yrsa kirjoitti:- Katsokaa, MERKKITÄHKÄ! Se näyttää oikean tien!

Siis, mitä IHMETTÄ!?

Yrsa kirjoitti:- Katsokaa mikä pahka! Sir Edward huudahti.
- Sehän on isompi kuin tiedustelijamme sir Walther! Sir Fredrig naurahti.
Pahka oli suuri, ja kun sir Walther meni seisomaan sen alle, niin muut huomasivat, että se oli melkein sir Waltherin kokoinen.
He katselivat pahkaa vielä hetken, ja sitten jatkoivat taas matkaansa.

Ja olipas muuten hyvä, että nämä kuusi ristiritaria EIVÄT LÄHTENEET HÄRÖILEMÄÄN PITKIN METSÄÄ KYLÄÄN SAAPUMISENSA JÄLKEEN, koska olis ollut aika typerää lähtee esim. etsimään sitä vihollista!

Huomasitko, että kaikki nuo olivat niitä, jotka "olet nähnt sielusi silmin"

Lordin aarre

Ristiritarit olivat jääneet odottamaan lordin tuloa, mutta ennen kuin lordi oli ehtinyt tulla, sir Sam ja sir Fredrig olivat lähteneet kylästä. Sir Sam, oli saanut tilaisuuden häipyä, ja hän oli jättänyt vain viestin, jossa kertoi lähteneensä metsästämään Yrsaa. Sir Fredrig taas, oli saanut viestin, että hänen ystävänsä Nick Woodtailor oli Peikkometsän ulkopuolella, ja että hän tiesi peikosta, ilmeisesti aika paljon. Niinpä tuohon kylään jäi vain neljä ristiritaria, ja kuuden ristiritarin joukko hajosi, ja sen voima, josta olisi ollut vastusta vihollisen joukoille, heikkeni.
Vaikka ristiritarit olivatkin jo kokeneet kovia, matkalla kyläänsä, oli heidän edessään nyt paljon, paljon enemmän vaikeuksia, ja juuri siitä, kun lordi saapuu kylään ja kertoo ristiritareille tärkeästä aarteesta, alkaa suuri tapahtumaketju ja siitä alkaa vaarallinen seikkailu lordin aarteen puolesta!

Lordi: Lordi oli vanha, paljon nähnyt mies. Hänellä oli valkoinen parta, ja päässään hänellä oli musta sulkahattu. Vaatteina hänellä on tumman vihreä liivi, ja vihreä, lyhythihainen paita ja housut. Hän käytti kävelemisessä hänen kävely sauvaansa. Vaikka lordi olikin vanha, oli hänessä silti puhtia ja voimaa liikkua pitkiä matkoja, mutta kiipeäminen tuotti hänelle vaikeuksia, eikä hän pysty liikkumaan paljoa putkeen, vaan hänen pitää levätä silloin tällöin. Luonteeltaan hän oli mietteliäs ja osittain salaperäinen, ja kyläläisistä tuntuu joskus, ettei hän kerro kaikkea, mikä saattaisi olla tärkeää…

Josep Tork: Josep Tork, kuuden ristiritari joukon parantaja, jäi kylään odottamaan lordia. Hänellä oli vaaleat hiukset, ja iso pää. Hänellä oli normaali, valkoinen tabardi ja aseena pitkä, kahden käden miekka. Hän on auttavainen.

sir Edward: Sir Edwardilla oli vaaleat, pitkät hiukset ja hänellä oli vaatteinaan valkoinen tabardi ja sen alla harmaa paita. Aseena hänellä oli myös, Torkin tavoin, pitkä, kahdenkäden miekka. Luonteeltaan sir Edward oli puhelias, eikä hän surrut enää kylän tuhoutumista, niin paljoa, niin kuin ei kukaan kyläläisistä.

Sir Walther: Sir Walther, joukon nuorin, entinen tiedustelija, nykyään lähinnä taistelija oli jäänyt kylään odottamaan lordia. Hänellä oli tumman ruskeat hiukset ja vaateina hänellä oli valkoinen tabardi, jonka keskellä oli punainen risti. Hänellä oli mustat housut ja lyhythihainen paita tabardin alla. Aseena hänellä oli miekka, jota pystyi käyttämään sekä yhdellä että kahdella kädellä. Sir Walther piti aarteiden etsimisestä ja etsi niitä lähes koko ajan.

Seppä Ilmarinen: Seppä Ilmarinen, oli kylän ainoa seppä. Hän oli ollut joskus sir Ilmarinen, mutta ristiritari puuhat eivät häntä enää kiinnostaneet, ja hän jäi eläkkeelle. Ilmarisella oli vaatteinaan tavalliset sepän vaatteet ja aseena hänellä oli miekka, jota pystyi käyttämään joko yhdellä tai kahdella kädellä. Mutta hän takoi koko ajan lisää aseita. Mutta hän teki erityisiä aseita, ja niihin tarvittiin kylän lähellä olevia hopea paloja, joita hän kehotti etsiä. Ilmarinen ei ollut kiinnostunut lordin aarteesta, eikä jaksanut edes etsiä sitä, hän oli luonteeltaan ystävällinen ja puhelias.

Lordi asteli mäkeä pitkin alas. Oli kesä, ja hyvin kuuma, aurinkoinen päivä. Tietä, jolla lordi käveli, ympäröi männyt ja kuuset, ja monen moiset pensaat ja muut kasvit. tie oli leveä ja sorainen. Lordi katsoi eteensä, ja näki mäen alapuolella harmaat, kiviset ja sortuneet muurit joiden takaa kuului takomisen ääni.
Kun lordi astui kylään, hän huomasi heti, että viesti jonka oli saanut, oli ollut totta. Koko kylä oli tuhottu, lukuun ottamatta muurien ja talojen raunioita. Lordi huomasi myös senkin, että yhtäkään ruumista ei ollut maassa, mutta hän ajatteli, että ristiritarit olivat varmaan jo haudanneet ne jonnekin.
Kylässä kasvoi joka puolella vihreää ruohoa, ja aurinkoisten kumpareiden päälle oli alkanut kasvaa korkeaa heinikkoa.
- Päivää, arvon lordi! Kuului jostain.
Lordi kääntyi ja näki Ilmarisen kumartavan.
- Hyvää päivää! Olettekos te sir Ilmarinen? Lordi kysyi.
- En…tai olen ollut, nykyään olen seppä Ilmarinen. Ilmarinen vastasi. Taisteleminen ei enää kiinnostanut, menin eläkkeelle. Hän lisäsi.
- Ymmärrän, olet kokenutkin monia taisteluita, niin kuin ystäväsikin. Lordi sanoi ja kääntyi katsomaan muurilla ja kivien päällä istuskelevia kolmea ristiritaria.
- Päivää! Keitäs te olette? Lordi kysyi uteliaana.
- Olen sir Edward! Sir Edward vastasi.
- Minä olen Josep Tork. Tork sanoi.
Sir Walther hyppäsi muurilta ja sanoi:
- Minun nimeni on sir Walther, ja te taidatte olla se rikas lordi? Sir Walther kysyi.
- Niin, monet pitävät minua rikkaana, mutta suurin aarteeni ei ole minulla, vaan se on piilotettuna tämän kylän lähistölle. Lordi vastasi.
- Mikä aarre se on? Kysyivät ristiritarit yhteen ääneen.
- Teepäs minulle tilaa, niin kerron teille jotakin aarteestani. Lordi sanoi ja hääsi sir Edwardin pois kiveltä ja istui itse sille.
Ristiritarit ja seppä Ilmarinen kerääntyivät lordin ympärille kuuntelemaan hänen tarinaansa. Lordi alkoi kertoa aarteesta:
- Kuten olette jo saattaneet kuulla, olen joskus, joskus monia vuosia sitten, piilottanut näille main yhden aarteen. Ja tämä aarre, ei ole mikään tavallinen arkku täynnä kultaa ja jalokiviä. Eikä se myöskään ole mikään suuri, kullasta valettu esine, mutta se on paljon arvokkaampi, kuin viisi suurta kultaista arkkua, jotka on koristeltu timanteilla ja jonka sisällä on hopeaa ja kultaa. Lordi piti pienen tauon ja tarkkaili kuuntelijoiden kasvoja, jotka olivat mietteliäät ja hämmästyneet. Lordi jatkoi:
- Aarre, josta puhun…on avain.
Ristiritarien suut loksahtivat auki, ja Ilmarinen pudotti juomapullonsa, joka oli täynnä rommia.
- Avain? Ristiritarit kysyivät.
- Niin juuri, avain. Mutta kuunnelkaa tarinani loppuun. Lordi sanoi, ja jatkoi. Avain sopii minun linnani yhteen oveen, ja ovi vie hyvin, hyvin tärkeään huoneeseen. Itse kutsun ovea nimellä Ovi, joka avaa oven ikuiseen elämään, mutta älkää kysykö mistä nimitys tulee, sillä keksin sen kauan sitten, enkä minä enää muista syytä. Lordi sanoi.
- Miksi kerrot tämän kaiken meille? Sir Walther kysyi.
- Koska itse olen liian vanha etsimään aarretta, lisäksi, olette ristiritareita, ja mikäli olen kuullut oikein, taidatte olla rohkeimmasta ja taitavimpien taistelijoiden päästä. Lordi vastasi.
Ristiritarit virnistivät.
- Tarkoitatko sinä, että annat meille tehtävän etsiä aarre sinulle. Sir Edward kysyi.
- En aivan. Katsokaas, hän, joka löytää tämän aarteen, saa pitää sen, mutta asiaa mutkitta se, että hän joka on löytänyt aarteen, ei saa sitä, jos minä olen hengissä, mutta jos hän, joka on löytänyt aarteen tappaa minut, ei hän saa koskeakaan aarteeseen, tai muuten hänen ihonsa palaa ja hän kuolee. Lordi sanoi.
- Mitä hyötyä aarteesta on meille? Sir Edward kysyi.
- Olen kuullut, että teillä on aika tukalat olot. Peikko on taas liikkeellä, Yrsa on vapaana, velho tietää teistä. Avaimesta, joka avaa oven ikuiseen elämään, saattaisi auttaa jotenkin. Tietysti jos ette halua etsiä aarretta, jään kuitenkin kylään vähäksi aikaa, ennen kuin jatkan matkaani. Lordi sanoi.
- Me mietimme asiaa. Sir Edward sanoi ja lähti reppunsa luokse, ja kaivoi sieltä juoma pullonsa.

Kumpujen päällä kasvoi korkeaa, melkein puolentoista metrin korkuista heinää. Maa kylässä oli kuivaa, sillä aurinko porotti kuumana korkealta, pilvettömältä taivaalta. Ei siis ollut mikään ihme, että kyläläiset olivat asettuneet muurin lähelle, kuusien varjojen alle, jossa ei ollut niin kuumaa ja jossa kivet tuntuivat mukavan viileiltä.
Lordi istui kivellä ja katseli mitä muut tekivät. Sir Edward ja sir Walther kiipeilivät muurin päällä ja hyppivät aina välillä alas. Josep Tork taas istui lordia vastapäätä ja joi. Ja seppä Ilmarinen, takoi otsa hiestä märkänä miekkaa, jonka sanoi valmistuvansa nopeasti tällä vauhdilla, jos vain saisi jostain hopeaa.
- Tarvitsetko vielä niitä hopea paloja? Sir Walther kysyi kun saapui sepän luo.
- Kyllä, ilman niitä tuskin saan valmistettua tätä asetta. Kuule, jos tuot minulle kolme hopea palaa, saat tämän miekan itsellesi. Ilmarinen sanoi.
- Selvä! Lähdenkin heti… mistä niitä löytää? Sir Walther kysyi.
- Joka puolelta! Luulisin kuitenkin, että eniten tuon mäen puolelta. Ilmarinen sanoi ja osoitti kylän viereistä, korkeaa mäkeä.
- Selvä! Sir Walther sanoi ja lähti mäkeä pitkin, etsimään hopea paloja.
Ilmarinen jatkoi takomista, hän oli tekemässä miekasta bastardia, jolloin sitä pystyi käyttämään joko yhdellä tai kahdella kädellä. Se ei ollut pitkä, mutta sen terässä oli jonkinlaisia koristeita.
Lordi nousi seisomaan, otti kävely keppinsä, ja lähti kulkemaan ympäriinsä, omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli huomannut, että kyläläiset viihtyivät kylässä hyvin, he saivat olla rauhassa, kukaan ei häirinnyt, heillä oli kylässä rauhallista ja leppoisaa, päivät pitkät he kiipeilivät muurilla, juttelivat, söivät ja joivat, nukkuivat ja lepäsivät, paitsi Ilmarinen, joka takoi miekkaa. heillä oli kaikki hyvin.

Vähän ajan päästä sir Walther palasi, mutta tyhjin käsin. Hän ei ollut löytänyt yhtään hopeaa.
- etkö löytänyt hopeaa? Ilmarinen kysyi, kun sir Walther saapui kylään.
- En, en sitten yhtä ainuttakaan. Hän vastasi.
- Ensikerralla me voimme tulla mukaan. Sir Edward sanoi.
- Selvä, kun meitä on enemmän, löydämme helpommin. Sir Walther sanoi.
- Samalla voimme etsiä aarretta. Lordi sanoi yhtäkkiä.
- Niin, voisihan sitäkin etsiä, jos siitä on meille kerta jotakin hyötyä, ei kai siitä haittaakaan voi olla. Sir Edward sanoi.
- Hienoa! Julistan nyt, lordin aarteen etsinnän alkaneeksi! Lordi huudahti.

He kulkivat pientä polkua pitkin. Polkua ympäröivät pienet kuuset ja pensaat joiden seassa oli muutama isompi ja pari mäntyä. Lordi, sir Walther ja sir Edward. olivat lähteneet etsimään hopeapaloja. Muut olivat olleet sitä mieltä että lordi voisi jäädä kylään, mutta hän vakuutti, että kyllä hän jaksaisi kiivetä mäen päälle. Mäki kohosi korkeana heidän eteensä ja he jatkoivat matkaansa ylös vievää, jyrkkää mäkeä pitkin.
Pian he olivat mäen päällä, ja alkoivat etsiä hopeapaloja.
He tutkivat pensaiden alta, kivien koloista ja tutkailivat ympäristöä, mutta eivät löytäneet yhtään hopeapalaa.
- Ei niitä löydy! Sir Edward huudahti masentuneena.
- Kyllä niitä löytyy. Lordi vakuutti, ja hän vaikutti hengästyneeltä kiipeämisestä.
Yhtäkkiä sir Walther huomasi valkoisen lapun, joka oli kiedottu keppiin, joka nojasi tukevasti puuta vasten.
- Tulkaa katsomaan mitä löysin! Hän huudahti, ja riensi avaamaan lappua.
Lordi ja sir Edward tulivat hänen luokseen ja katsoivat, kun hän avasi vanhalta näyttävän, repaleisen lapun.
Kun sir Walther oli avannut lapun, kolmikko huomasi, että sen sisälle oli piirretty jonkinlainen kartta, täynnä nuolia ja kirjoitusta.
- Kartta? Miksi se täällä on, mihin se vie? Sir Edward ihmetteli.
- Tuo on vanha kartta. Lordi sanoi yhtäkkiä.
Ristiritarit katsoivat lordia.
- Tiedätkö sinä tästä kartasta? Sir Walther kysyi.
- Tiedän. Minähän sen tein. Lordi vastasi.
- Viekö tämä kartta lordin aarteen luo? Sir Edward kysyi.
- Vie… mutta jos muistan oikein, tein useita tuon kaltaisia karttoja, luulenpa, että tämän kartan avulla, pääsette toiselle vihjeelle. Lordi sanoi. Näytäpä sitä karttaa. Lordi jatkoi ja sir Walther antoi kartan lordille.
- Hmm… Kyllä, tämä kartta vie teidät toisen vihjeen luo. Mutta nuorena, kun näitä karttoja tein, ajattelin, että olisi hyvä, mitä vaikeampi karttoja on hankkia. Siispä opettelin loitsun, jonka asetin näiden karttojen ylle. Se suojaa niitä niin, että jos niitä yritetään liian ahnaasti ja nopeasti hankkia, ne tuhoutuvat, jokainen, eikä kukaan silloin saa niitä. Siispä pyydän teiltä, älkää etsikö karttoja tai aarretta liian ahnaasti. Lordi sanoi.
- Emme etsi. Ristiritarit lupasivat ja lähtivät takaisin kylää kohti.
- Odottakaa! Vielä yksi asia! Lordi huusi ja juoksi heidän peräänsä.
- Mitä? Sir Edward kysyi.
- Älkää kertoko tästä Josep Torkille tai sepälle. Lordi vastasi.
- Selvä. Ristiritarit sanoivat, mutta olivat mietteliäitä.
Sir Walther laittoi lapun taskuun, ja he lähtivät takaisin kylään, jälleen kerran, ilman hopeapaloja.

Kun lordi ja sir Edward ja sir Walther olivat löytäneet kartan mäeltä, ei lordi ollut sen jälkeen lähtenyt pitkään aikaan pois kylästä. Sir Edward, sir Walther ja Josep Tork tosin liikkuivat usein muurien toisella puolella, etsien joko lordin aarretta, tai sitten hopeakimpaleita.
Lordi istuutui kivelle ja katsoi kuinka seppä Ilmarinen takoi taas miekkaansa.
- Kunpa sir Walther löytäisi niitä hopeakinpaleita, ei tästä muuten hyvää miekkaa saa tehtyä. Mutisi Ilmarinen itsekseen.
Ja juuri silloin palasi kylään sir Walther, kädessään kaksi kimaltavaa hopeakimpaletta ja ojensi ne Ilmariselle.
- Tässä, toivottavasti saat miekkasi valmiiksi näiden avulla. Hän sanoi kun antoi kimpaleet sepälle.
- Saan hyvinkin! Pian on miekkasi valmis, sir walther. Ja sen jälkeen, jos hopeaa löytyy vielä lisää, voin aloittaa uuden miekan tekemistä. Seppä Ilmarinen vastasi ja jatkoi takomista.
Pian kylään saapuivat myös sir Edward ja Josep Tork, jotka eivät olleet löytäneet mitään. Kyläläiset pitivät ruoka tauon.

Ilta alkoi jo lähestyä, ja aurinko laski jo puiden taake. Taivas tummui ja Ilmarinen lopetti takomisen, tuli aivan hiljaista. Ilma viileni. Kyläläiset ja lordi olivat menneet muurien vierelle ja istuutuneet jutustelemaa ja syömään.
- Yö on jo lähellä, ei kannata enää mennä muurien toiselle puolelle. Lordi sanoi ja katsoi tähti taivaalle.
- Ei niin, siellä saattaa liikkua vaikka mitä tahansa otuksia. Näin viime yönä tummia hahmoja metsässä. Ilmarinen sanoi.
- Vampyyrejä? Kysyi sir Walther.
- En tiedä, saattoivat hyvinkin olla. He ovat palanneet, Kuolonkummut on taas luotu. Ilmarinen sanoi synkästi.
- Kuolon kummut? Luotu? Josep Tork kysyi.
- Niin. Lordi aloitti. Kuolon kummut, paikka jossa vampyyrit asuvat. Maa siellä on mustaa, puut kuolleita ja jos tarkkaan katsoo saattaa erottaa tapettuja tai vangittuja ihmisiä, loihdittuja kiinni puun runkoihin tai kiviin. Siellä ne aina kiljuvat apua, mutta turhaan. Lordi sanoi.
- Mutta miten niin luotu, eikö se aina ole sama paikka? Josep Tork kysyi.
- Ei, Kuolon kumpuja on monia, ja niitä pystyy luomaan vaikka tuhansia, mutta mitä vähemmän, sitä enemmän niissä on pimeyden voimia. Lordi sanoi.
- Onko kylän lähellä Kuolon kumpuja? Sir Walther kysyi.
- En tiedä, saattaa olla, että tässä lähistöllä on yksi, mutta minulla ei ole tietoa missä päin se on. Lordi vastasi.
- Mitä jos vampyyrit hyökkäävät, miten voimme puolustautua? Josep Tork kysyi.
Sitten Ilmarinen puhui:
- iskette niitä suoraan kohtaan jossa on sydän. Vampyyrit kuolevat siitä heti. Niin, ja teidän kyllä pitäisi tietää sekin, että vampyyrithän eivät kestä auringon valoa, voitte siis olla aivan huoleti, niin kauan kuin aurinko paistaa. Ilmarinen vastasi.
- Onhan meillä pahempiakin huolia kuin vampyyrit, peikko on taas liikkeellä. sir Edward sanoi, kuunneltuaan tarpeeksi muiden puheita.
- Niin, olet oikeassa. Peikko on liikkeellä. Hän on kuullut kuudesta ristiritarista, minusta tuntuu että hän pitää teitä pahanakin vihollisena. Lordi sanoi.
- Emmekös me ole paha vastus peikolle? Meitä oli viisi kun valtasimme sen linnan. Sir Walther oli ainoa joka selvisi elossa täältä, kun tänne hyökättiin. Me kuusi olimme ne jotka pääsivät läpi velhon tornista ja selvisimme sen vartioista. Me kuusi vältimme Yrsan vihan ja saavuimme kaikki elävinä kyläämme. Emmekö ole osoittaneet, että meissä on voimaa haasta peikko, Peikkometsän kuningas? Ilmarinen sanoi kovalla ja ylväällä äänellä.
- On kyllä totta, että olette tehneet suuren vaikutuksen kaikkiin, jotka ovat kuulleet teistä. Enkä kiistä sitäkään, ettettekö olisi huonompia taistelijoita kuin peikko. Mutta peikolla on voimia, voimia jollaisia teillä ei ole. Hän on ovela, kokenut taistelija ja osaa jonkinlaisia taikojakin. Jos ei muuta, niin hypnoosin salat hän osaa. Lordi vastasi.
- Tiedämme että hän osaa hypnotisoida, tiedämme että hän on ovela ja taitava taistelija. Mutta ei hän yksin pärjää kuudelle ristiritarille. Ilmarinen sanoi.
- Ei niin, en usko että hän pärjää kuudelle ristiritarille. Mutta teidän täytyy ottaa huomioon, että kuutta ristiritaria ei enää ole. Joukkonne on hajonnut, kuuden ristiritarin mahti on hiipunut. Se josta olisi ollut vastusta, on kadonnut. Tällä hetkellä on peikkoa vastassa vain neljän, ja vielä tarkemmin, kolmen ristiritarin voimat. Lordi sanoi.
Hetken oli hiljaista, ristiritarit katsoivat toisiaan, lordi oli oikeassa, kuuden ristiritarin joukko oli hajonnut.
- Yö on tulossa. Sir Edward sanoi.
- Pitkä yö on tulossa. Lordi sanoi.

Seuraavana päivänä pidettiin turnajaiset. Oli taas aurinkoista, ja kuten tavallista hyvin kuuma, mutta viime yön puheiden jälkeen kyläläiset halusivat alkaa harjoittelemaan taistelutaitojaan, ja hauskin ja turvallisin tapa oli järjestää turnaus, joissa jokainen otteli kerran kaikkia vastaan ja eniten kaksintaisteluita voittanut, julistettiin voittajaksi.
Miekat vaihdettiin puumiekoiksi, jottei kenellekään sattuisi vakavia haavoja tai vammoja.
Ensiksi ottelivat Ilmarinen ja sir Edward. Muut kerääntyivät heidän ympärille. Heillä oli juotavaa ja he kannustivat ja huutelivat neuvoja ottelijoille samalla kun he heilauttelivat puumiekkojaan. Jonkin ajan päästä Ilmarinen selviytyi voittajaksi ja häntä vastaan tuli sir Walther, joka myös sai kokea karvaan tappion. Kun Ilmarinen oli voittanut jo kaksi ottelua, saapui viimeinen ottelija, Josep Tork häntä vastaan. Tämä taistelu oli pitkä, mutta Ilmarinen tuttuun tapaansa voitti ottelun. Ilmarinen oli voittanut turnauksen, toiseksi pääsi sir Edward ja kolmanneksi sir Walther ja Josep Tork tasapelillä.
Kun turnaus oli ohi, menivät kaikki juomaan, sillä heillä oli hirveä jano.
Lordi istu kivellään ja nauroi:
- Olettepa te kehnoja miekkailijoita! Jos minä olisin osallistunut olisin voittanut kaikki! Sitten hän hörppäsi juomaansa.
- Niin varmasti olisitkin, arvon lordi. Sanoi Ilmarinen ja virnisti.

Lordi istui penkillä. Oli keskipäivä ja turnauksesta oli jo aikaa. Lordi ajatteli omia asioitaan ja vilkuili välillä muurin vieressä seisoskelevia ristiritareita ja seppää jotka näyttivät puhuvan jotakin samalla kun tarkkailivat lordia. Lordi nosti kätensä ja heilutti heille. He tekivät samoin. Sitten lordi lähti kulkemaan omissa oloissaan ympäri kylää ja mietti kaikenlaista, mistä kyläläiset eivät tienneet yhtikäs mitään…
yhtäkkiä, kun lordi oli erään suuren kuusen vieressä, hän kuuli äänen:
- Hei lordi!
Lordi säikähti ja hyppäsi taemmas ja katsoi eteensä.
Ja siinä hän näki valkoiseen tabardiin pukeutuneen, vaaleahiuksisen ristiritarin. Josep Torkin. Lordi katsoi häntä tarkemmin ja huomasi että Torkin kädessä oli valkoinen, repaleinen, luultavasti hyvin vanha paperi. Sitten lordi katsoi lappua tarkemmin ja huomasi sen olevan samanlainen kuin se, minkä sir Walther oli löytänyt mäen päältä, se oli yksi kartoista jotka johtivat lordin aarteen luo!
- Mitä nyt lordi? Josep Tork kysyi kun lordi ei saanut silmiään irti paperista joka edelleen oli Josep Torkin kädessä.
- Mit.. ai, joo…Mitä sanoit? Lordi kysyi ja kohotti katseen Torkiin.
- Löysin tällaisen. Tork sanoi ja antoi kartan lordille. Liittyykö se siihen sinun aarteeseen? Hän kysyi.
Lordi katsoi karttaa, se oli tehty samalla tavalla kuin sir Waltherin löytämä kartta. Siinä oli mäki, jonka päällä oli rasti.
- Kyllä tämä liittyy aarteeseen. Oletko käynyt katsomassa tuolta mäeltä, minusta tuntuu että siellä saattaa olla jotakin. Kartassakin on rasti siinä kohdalla. Lordi sanoi ja osoitti korkeaa, kallio seinästä mäkeä.
- En ole käynyt vielä katsomassa, löysin tämän juuri äsken tästä. Tork sanoi ja osoitti kivikasaa. Mitä muuten teet täällä? Tork kysyi.
Lordi vilkaisi kuusta joka oli hänen takanaan.
- En mitään, kunhan kuljeskelen täällä omissa oloissani. Tule, menkäämme muiden luokse. Lordi sanoi ja lähti Josep Torkin kanssa kulkemaan tietä pitkin muiden luokse.

Sir Walther oli löytänyt lisää hopeapaloja, ja seppä Ilmarinen oli saanut miekan valmiiksi.
Miekka oli hienosti ja huolella tehty. Se ei ollut pitkä, mutta sopi sir Waltherille mainiosti, joka oppi pian käyttämään sitä todella hyvin. Ilmarinen piti nyt taukoa takomisessa, ja oli tyytyväisen oloinen tulokseen. Sir Edward taas puhui muiden kanssa.
- Terve, ristiritarit…ja seppä! tervehti lordi.
- Terve! Mitä teit tuolla…Aloitti sir Edward, mutta lordi ei kuunnellut, vaan meni istumaan kivelle ja kaivoi repustaan ruokaa.
Edward ihmetteli, mutta kysyi uudestaan:
- Lordi, minkä takia kuljette vähän väliä yksin omissa oloissanne…kertokaa totuus!
- Haluan olla yksin. Lordi vastasi suu täynnä ruokaa.
Sir Edward oli sanomassa jotakin, mutta vaikeni. Lordi katsoi häntä ja sanoi:
- Siinä kaikki! Voit luot…, hetken hän oli hiljaa ja sir Edward kääntyi katsomaan häntä. Muutkin kohottivat katseensa häneen päin. Ihmettelivät miksi lordi piti taukoa, aivan kuin hänen päässään liikkuisi monia sanoja ja asioita samaan aikaan. Mutta sitten hän jatkoi:
- Voit luottaa minuun! Ja sitten hän sulki reppunsa ja oli hiljaa, ja vaipui omiin ajatuksiinsa.

Meni päivä, meni ilta. Tuli yö ja sen kyläläiset nukkuivat ja heräsivät vasta kun aurinko oli jo korkealla taivaalla. Meni aamu, ja sitten lähtivät sir Walther, sir Edward ja Josep Tork etsimään lordin aarretta. He suuntasivat kohti mäkeä josta sir Walther oli löytänyt kartan. Kylään jäivät vain seppä Ilmarien, joka oli alkanut taas takomaan uutta miekkaa. Ja lordi, joka sanoi, ettei jaksaisi kiivetä ylös mäen päälle.
- Mitä luulet löytävätkö he mitään? Seppä kysyi samalla kun kaivoi romminsa repusta.
- En tiedä, lienen piilottanut aarteeni tarkemmin ja paremmin kuin uskoin aluksi. Lordi vastasi.
- Kunpa sir Walther löytäisi edes hopeakimpaleita. Seppä sanoi ja avasi pulloa, mutta korkki oli tiukasti kiinni. Sitten hän jatkoi:
- Hopeakimpaleet ovat…PSFIIFF…Kuului kun seppä Ilmarisen pullon korkki lennähti pois ja rommia tipahti maahan.
- Sillä lailla! Naurahti lordi joka oli katsonut sivusta tapahtumaa.
- Kyllä! Näin se käy! Ilmarinen huudahti ja sitten alkoivat kumpikin nauraa, ja naurua kesti niin pitkään kunnes kolme ristiritaria olivat palanneet kylään, mutta ilman aarretta. Sir Edward tosin oli löytänyt yhden hopeakimpaleen ja antoi sen(yhä nauravalle)Ilmariselle.

Pienen hetken he siinä puhuivat ja söivät. Nauroivat ja kiipeilivät muureilla. Söivät vähän lisää, joivat ja nauroivat. Sellaista oli suurimmaksi osaksi heidän elämänsä tuossa kylässä. Elämää Peikkometsän siimeksessä, peikon vaellellessa lähistöllä, Yrsan tutkailemassa uutta ilmaa ja tuumailemassa sitä, mitä tapahtumia on tulossa. Ja vaikka velho miettikin tornissaan keitä kuusi ristiritaria olivat ja mikä heidän päämääränsä oli. Ja miten kaikkialla puhuttiin siitä, että missä ja mikä tämä lordin aarre oli. Niin tämän kaiken keskellä sir Edward, sir Walther, Josep Tork, seppä Ilmarinen ja lordi, elelivät vailla pienintäkään murheen häivää siitä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan.

Yhtäkkiä, kun sir Edward tuli lordin luokse. Lordi sanoi hänelle:
- Sir Edward, seuraa minua. Ja lordi otti kävelykeppinsä ja lähti sir Edwardin kanssa syrjemmälle, niin kauas, etteivät muut kuulleet heidän keskusteluaan. Kun he olivat tarpeeksi kaukana, lordi kysyi:
- Oletteko edistyneet aarteen etsinnässä?
- No, olemme löytäneet sir Waltherin kanssa kaksi karttaa lisää. Yksi puuttuu vielä. Sir Edward sanoi.
- Entäpä oletteko te kaksi kertoneet kartoista Torkille? Lordi kysyi.
- Emme ole. Sir Edward vastasi.
- Hyvä! Yrittäkää vältellä häntä, älkää kertoko kartoista…jos mahdollista, yrittäkää päästä eroon hänestä. Lordi sanoi.
- Millä tavalla eroon? Kysyi sir Edward.
Lordi katsoi vakavana sir Edwardia, ja sanoi:
-Mene sir Waltherin ja Josep Torkin kanssa kolmisin etsimään aarretta. Kun olette kolmisin, eikä ketään ole lähellä, tapatte Torkin!
- Tappaa!? Sir Edward ihmetteli.
- Niin, se on kaikkien parhaaksi…Tork havittelee aarretta, eikä ole kertonut siitä teille…hän suunnittelee, juonii kaikenlaista! Tappakaa Tork! Lordi sanoi kovalla ja käskevällä äänellä.
- Juonii? En olisi uskonut. Mutta sinä tunnut olevan oikeassa, kerron sir Waltherille suunnitelmasta…ja tapamme Josep Torkin! Sir Edward sanoi.
Sitten sir Edward lähti pois lordin luota, ja lordi kutsui sir Waltherin hänen luokseen.
- Mitä asiaa, arvon lordi? Kysyi sir Walther.
- Olette kuulemma löytäneet kaksi karttaa lisää? Hienoa! Lordi sanoi. Sitten hän jatkoi:
- Josep Tork juonii jotakin saadakseen aarteen itselleen, sir Edwardilla on antamani ohjeet, hän kertoo ne sinulle, ja tee juuri niin kuin hän sanoo. Torkin kuolema on kaikeksi parhaaksi. Lordi sanoi ja sir Waltherin ilme muuttui hämmästyneeksi.
- Tapammeko me siis Josep Torkin? Ystävämme? Lapsuudesta asti olemme hänet tunteneet. Sir Walther kysyi hämmästyneenä.
- Se on kaikille parhaaksi. Usko minua, olen kokenut ja oppinut elämäni aikana paljon viisautta. Sanoi lordi, mutta hänen kasvoistaan katosi hetkellisesti viisaus ja harkitsevan vanhuksen piirteet, ja tilalle tuli hullun ja juonittelevan miehen ilkeät kasvot. mutta tätä ei sir Walther huomannut, sillä oli niin hämmästynyt tästä ideasta, mutta sanoi kuitenkin:
- Niin, olet oikeassa. Torkin on paras kuolla. Ja kun katsoi lordia, olivat lordin kasvot taas hymyilevät ja silmissä loimusi viisaus.
Sitten lähti sir Walther ja lordi kutstui luokseen Josep Torkin.
- Päivää Tork. Lordi sanoi iloisesti, kun Josep Tork saapui hänen luokseen.
- Päivää, mitä asiaa teillä on minulle? Tork kysyi.
Lordi oli hetken hiljaa, hän mietti mitä sanoisi. Sitten hän avasi suunsa ja kysyi:
- Onko sinulla vielä se kartta?
- On, se on minun taskussani. Tork sanoi.
- Selvä, kävitkö jo etsimässä mäeltä? Lordi kysyi.
- Kävin, en löytänyt sitä sieltä. Tork vastasi.
- Hmm…käy katsomassa uudestaan. Sir Edward ja sir Walther lähtevät myös etsimään aarretta. Voit mennä heidän mukaansa…kolmisin löydätte helpommin. Lordi sanoi ja Josep Tork nyökkäsi ja he lähtivät kumpikin muiden luokse.
Kun he olivat muiden luona, lordi katsoi sir Edwardia ja sir Waltheria. Kummallakin oli miekat ja kun lordi katsoi heitä, he nyökkäsivät. Josep Torkin elämä loppuisi aivan pian.
- Hei Tork! Huusivat sir Edward ja sir Walther.
Tork kääntyi heihin päin.
- Tule, mennään etsimään lordin aarretta. Sir Edward sanoi. Ja kun Josep Tork oli ottanut miekkansa, niin lähtivät Josep Tork ja sir Walther, sekä sir Edward jälleen kerran kylästä, ja yksi heistä, ei koskaan enää palannut kylään…elävänä.

Lordi katsoi vielä pitkään kolmen ristiritarin perään, kunnes kääntyi seppä Ilmariseen päin.
- Löytävätköhän he tällä kertaa aarteen? Ilmarinen kysyi ja katsoi sinne, missä ristiritarit olivat kadonneet näkyvistä.
- En tiedä, mutta minusta tuntuu, että pian tapahtuu jotakin, joka muuttaa tämän kylän elämää. Lordi sanoi ja taas hänen silmänsä muuttuivat ahnaiksi ja ilkeä virne levisi hänen naamalleen. Mutta pian hänen kasvonsa olivat normaalit, ja hän oli taas vanha, sauvaan nojaava, valkopartainen lordi, jolta sai neuvoja ja joka ilo mielin kertoili matkoistaan ja kaikesta kokemastaan.
Hetken nuo kaksi, kylän vanhinta juttelivat ja söivät. Menivät välissä vieläpä yhden kaksin taistelun, kun jostain kuului:

TONK! TONK! TONK!

Lordi ja seppä olivat aivan hiljaa, he eivät liikkuneet, kunnes kuului taas:

TONK! TONK! TONK!

Sitten lordi sanoi:
- Se tulee mäeltä! Siellä on tapahtunut jotakin!
- Mitä teemme? Ilmarinen kysyi.
- Jää sinä kylään, minä kiiruhdan ylös. Lordi sanoi, tarttui sauvaansa ja niin nopeasti kuin pääsi, juoksi mäkeä kohti.

Lordi saapui kuusien ympäröimälle polulle. Joka johti mäen päälle. Hän katsoi vielä Ilmarista, joka seisoi kylässä ja näytti käsillään: mene nyt jo.
Sitten lordi lähti polulle, ja juoksi kohti mäkeä, joka kohosi pian korkeana hänen edessään. Hengästyneenä hän lähti kiipeämään mäkeä ylös. Hänen mielessään pyöri useita asioita. Kuuma aurinko porotti taivaalla, ja kun hän saapui mäen päälle, ei hän nähnyt ketään, hän hypähti pienen kiven yli, ja sitten hän näki monta asiaa samaan aikaan:
Ensiksi hän huomasi kuolleen Josep Torkin ruumiin maassa, sen vieressä seisoivat sir Walther ja sir Edward, joiden tabardit ja miekat olivat veren tahrimat. Sitten lordi tarkkaili ensin Torkin ruumista, sitten sir Waltheria ja sitten sir Edwardia, joka puristi kädessään jotakin rautaista, suurta, avaimen muotoista esinettä. Lordin suu loksahti auki. Sir Edwardin kädessä oli Lordin aarre! Lordin aarre oli löytynyt!

Hetken kaikki katsoivat vuorotellen toisiaan, sitten Torkin ruumista, kunnes lordi sanoi:
- Te teitte sen. Löysitte aarteeni!
- Itse asiassa se oli Josep Tork, joka sen aarteen löysi. Sir Edward vastasi.
- Tork? No, ei hän päässyt siitä pitkään iloitsemaan. Lordi sanoi ja katsoi ruumista. Mitä täällä tapahtui? kertokaa kaikki! Lordi kysyi uteliaana.
- No, ensiksi me saavuimme tänne, sitten Josep Tork löysi aarteen. Sitten minä ja sir Edward hyökkäsimme hänen kimppuunsa ja otimme häneltä aarteen. Sir Walther sanoi.
- Niin siis kävi… Te tottelitte käskyäni…se oli kaikkien parhaaksi, myös Torkin. Lordi sanoi.
- Minä en oikein ymmärrä, miten niin tämä kaikki oli hyväksi? Sir Edward kysyi.
- Kerron kylässä kaiken. Antaisitko avaimen minulle. Te voitte kantaa ruumiin kylään ja haudata sen sinne. Lordi sanoi samalla kun sir Edward antoi hänelle avaimen.
Kun lordi kääntyi selin kahteen ristiritariin päin ja katsoi avainta, muuttui hänen ilmeensä taas ahneeksi ja ilkeäksi, eikä se lähtenyt pois.

Seppä Ilmarinen katsoi tielle, ja näki lordin tulevan ensimmäisenä, tutkien avainta ja hänen takanaan sir Waltherin ja sir Edwardin jotka kantoivat Josep Torkin ruumista.
- Mitä on tapahtunut? Kysyi hämmästynyt Ilmarinen kun näki Torkin kuolleen ruumiin.
- Tork löysi lordin aarteen ja me tapoimme hänet. Sir Edward vastasi.
- Avain! Tuo avain on lordin aarre! Ilmarinen huusi ja katsoi lordia, joka tutki innoissaan avainta
- Kyllä ystäväni! Se se on! Vastasi lordi, mutta ei kuulostanut enää ollenkaan omalta itseltään.
Ristiritarit ja Ilmarinen katsoivat lordia tarkemmin. Lordin silmät olivat suuremmat kuin normaalisti, hänen partansa tummempi ja likaisempi, hänen kasvonsa olivat ahnaat ja ilkeät.
- Lordi, onko kaikki hyvin? Ilmarinen kysyi.
- Voi kyllä! Mitä parhaimmin! Lordi vastasi.
- Ette näytä omalta itseltänne…ettekä myöskään kuulosta! Sir Edward sanoi.
- Minä voin hyvin! Minulla on vihdoinkin aarteeni! Lordi huusi.
- Ei! Teillä ei ole kaikki hyvin, mikä teillä on!? Sir Edward kysyi. Teidän piti kertoa meille jotakin, kertokaa totuus! Hän jatkoi.
- Totuus? Minäpä kerron! Kuunnelkaa tarkkaan! Lordi aloitti, tarttui tiukasti sauvaansa, ja alkoi puhua:
- Minä huijasin teitä! Olen koko ajan huijannut! Ensiksi, kyllä minä tiesin mitä nimitys avaa oven ikuiseen elämään tarkoittaa! Minulla on linnassani huone, jossa on elämän eliksiiriä, ovi aukeaa vain tällä avaimella! Toiseksi, en minä olisi tätä teille jättänyt! Hullujako olette! Lordi nauroi. Hänen äänensä kuulosti jotenkin sairaalta, hänen kasvonsa muuttuivat koko ajan hullummiksi ja hänen naurunsa koveni. Sitten hän jatkoi:
- Kolmanneksi, ei Josep Tork mitään sen suurempia suunnitellut! Hah! Tapoitte oman ystävänne! Tapoitte Josep Torkin! Minä taidankin tästä lähteä, jätän teidät tänne peikon armoille, hyvästi typerykset! Lordi huusi, nyt hänen partansa näytti täysin harmaalta, epäsiistiltä ja likaiselta, silmissä kiilsi hulluus ja hänen kasvonsa olivat ahnaat ja hullut. Haukkuen ristiritareita hän lähti juoksemaan pakoon. Mutta sitten ottivat sir Walther ja sir Edward miekkansa esiin, ja sir Walther sanoi:
- Pysähdy lordi! Aikasi on tullut! Ja sitten kumpikin ristiritari lähti juoksemaan lordia kohti, miekat valmiina. Lordi kääntyi ja yritti torjua sauvallaan iskuja, mutta ristiritarit olivat liian nopeita ja taitavia, ja pian oli lordi niin täynnä haavoja, että kivusta huutaen kaatui maahan.
- Tämä on Josep Torkin puolesta! Sir Edward huudahti ja kohotti miekkansa iskeäkseen vielä viimeisen kerran, mutta lordi ähkäisi ja sanoi:
- Odota…ota tämä. Ja antoi avaimen sir Edwardille. Sitten hän jatkoi:
- Tule lähemmäs…hän sanoi ja sir Edward kumartui kuuntelemaan. Lordi jatkoi:
- Vartioikaa sitä…älkää antako sitä vampyyreille…älkääkä missä tapauksessa…Peikolle! Ja sen sanottuaan hän kuoli.

Sir Walther ja sir Edward katsoivat kuollutta lordia. Lordin kasvot olivat taas normaalit. Parta oli taas valkoinen ja silmiin oli palannut viisaus.
- Se on ohi. Ilmarinen sanoi, hän oli tullut myös katsomaan lordin ruumista.
- Niin, lordin aarre on löydetty. Mutta se maksoi kahden kyläläisen hengen. Sir Walther sanoi.
- Yhden ristiritarin, Josep Torkin. Meidän ystävämme hengen, jonka me tyhmyyksissämme tapoimme. Ja lordin, en tiedä mitä ajatella hänestä. Aluksi hän tuntui viisaalta, mutta hänhän meidät yllytti tappamaan Torkin. Minusta oli oikein että hän kuoli. Sir Edward sanoi.
- Niin, kohtaloa ei pysty muuttamaan. Mutta kaksi kuollutta on jo paljon, joten antaisitko sen avaimen minulle, ennen kuin sinäkin kuolet. Ilmarinen sanoi sir Edwardille joka puristi yhä kädessään lordin aarretta.
- Mitä? Ai niin, tässä. Olin unohtanut kokonaan sen mitä lordi oli sanonut:
” Se joka minut tappaa ei saa koskea aarteeseen, tai muuten kuolee itse.”
Sir Edward sanoi ja antoi avaimen nopeasti sir Ilmariselle.
- Miksiköhän et kuollut jo? Sir Walther ihmetteli. Luulisi että taika tehoaa heti. Hän lisäsi.
- Jos sir Edward ei kuollut kun koski aarteeseen, ei lordi kuollut hänen miekastaan. Ilmarinen sanoi ja hän ja sir Edward kääntyivät katsomaan sir Waltheria. Sitten Ilmarinen jatkoi:
- Jos sir Edward ei tappanut lordia, niin lordi kuoli sir Waltherin käden kautta.
Sir Walther oli hiljaa ja katsoi kuollutta lordia.
- Mutta kuten sanoit, Ilmarinen, kohtaloa ei pysty muuttamaan, minun kohtaloni oli ilmeisesti tappaa lordi. Sir Walther sanoi.
- Niin, mutta vaikka sir Edward pystyisikin koskemaan aarteeseen, otan minä vastuun sen säilyttämisestä. Jos se vain käy teille? Ilmarinen kysyi, ja kun muut nyökkäsivät, hän laittoi avaimen taskuunsa.
- Etsin sille vielä hyvän piilopaikan. Ilmarinen mutisi itsekseen.
- Lordin aarre on löydetty. Mutta nyt on kuuden ristiritarin joukko todellakin hajonnut. Yksi on kuollut, toinen ei ole edes koko metsässä, kolmas seikkailee ympäriinsä metsää ja etsii Yrsaa. Ja me loput, olemme vankina tässä kylässä, ja odotamme tietoja muusta maailmasta. Sir Edward valitti.
- Johti se Kylän pelastus retki meidät aika moiseen soppaan. Sir Walther sanoi. Minusta tuntuu, että tieto lordin aarteen löytymisestä leviää nopeasti metsässä. Rauhalliset päivät taitavat olla lopussa, luulenpa, että tästä alkaa lordin aarteen metsästys! Hän lisäsi.
- Sitten meidän täytyy valmistautua taisteluun ja ehkäpä sotaankin, mutta ensiksi hautaamme nämä ruumiit jonnekin. Ilmarinen sanoi ja he lähtivät kaivamaan kuoppaa Josep Torkille, kuuden ristiritarin parantajalle, sir Waltherin, sir Edwardin, sir Samin, sir Fredrigin ja seppä Ilmarisen ystävälle. Sekä lordille, viisaalle, mutta ahneuksissaan pahuudelle sortuneelle vanhukselle, joka auttoi lordin aarteen etsinnässä yllättävän paljon.

Niin koki ensimmäinen ristiritari kuolemansa, ja tästä alkoi lordin aarteen etsintä!

Yrsa kirjoitti:Ilmarinen oli voittanut turnauksen, toiseksi pääsi sir Edward ja kolmanneksi sir Walther ja Josep Tork tasapelillä.
Kun turnaus oli ohi, menivät kaikki juomaan, sillä heillä oli hirveä jano.
Lordi istu kivellään ja nauroi:
- Olettepa te kehnoja miekkailijoita! Jos minä olisin osallistunut olisin voittanut kaikki! Sitten hän hörppäsi juomaansa.
- Niin varmasti olisitkin, arvon lordi. Sanoi Ilmarinen ja virnisti.

Aivan varmasti lordi olisi voittanut!

Yrsa kirjoitti:- Hopeakimpaleet ovat…PSFIIFF…Kuului kun seppä Ilmarisen pullon korkki lennähti pois ja rommia tipahti maahan.
- Sillä lailla! Naurahti lordi joka oli katsonut sivusta tapahtumaa.
- Kyllä! Näin se käy!

Näinhän se tosiaan käy, mutta minkä takia rommipullo sihahtaa?

kartza kirjoitti:

Yrsa kirjoitti:- Hopeakimpaleet ovat…PSFIIFF…Kuului kun seppä Ilmarisen pullon korkki lennähti pois ja rommia tipahti maahan.
- Sillä lailla! Naurahti lordi joka oli katsonut sivusta tapahtumaa.
- Kyllä! Näin se käy!

Näinhän se tosiaan käy, mutta minkä takia rommipullo sihahtaa?

Jos se on oikeasti pommacia! :D

Pitkää tekstiä...

Mutta miten tuo pommac liittyy tähän?

Tässä olisi ensimmäinen osa kuusi osaista tarinaa, joka kertoo vanhasta metsästä, asukkien ja metsän julman hallitsijan mukaan nimetystä PEKKOMETSÄSTÄ.


Korjaa tuo Pekko, repesin siihen aika pahasti : DD

aika vaisuksi ovat kommentit jääneet vaikka 200 on jo Lukenut/katsonut.

SPACE MARINE!!! kirjoitti:aika vaisuksi ovat kommentit jääneet vaikka 200 on jo Lukenut/katsonut.

Hahhah, katsoppa huviksesi muita ketjuja ennenkuin alat valittamaan kommenttien vähyydestä.

Kuolon kummut

Puiden lehdet olivat muuttuneet keltaisiksi ja punaisiksi. Syksy oli tullut Peikkometsään. Lordin kuoltua, oli avain nyt seppä Ilmarisen hallussa, joka oli lähtenyt piilottamaan avaimen jonnekin kauemmas kylästä. Mutta kun tuli yö, oli seppä Ilmarinen varomaton, ja pimeydestä hyökkäsi mustaan kaapuun sonnustautunut hahmo. Ilmarinen tarttui kiinni hänen tapparastaan, jonka oli takonut ja ottanut mukaansa ja kääntyi katsomaan mustakaapuista hahmoa. Kuun kelmeässä valossa hän erotti hahmon kalpeat ja valkoiset kasvot.
- Vampyyri! Ilmarinen huudahti, mutta silloin oli jo vampyyri purrut Ilmarista, ja Ilmarinen alkoi hoiperrella ympäriinsä, pudotti kirveensä ja sitten pyörtyi…

Kylässä asuivat nyt:

Sir Edward: sir Edward oli yksi kuudesta ristiritartista.

Sir Walther: sir Walther oli yksi kuudesta ristiritarista.

Grief Tork: Grief Tork, oli Josep Torkin sukulainen, ja oli kuullut siitä, että Josep Tork oli tässä kylässä, niinpä hän päätti lähteä tapaamaan sukulaistaan, mutta tuli hieman liian myöhään…
Grief Tork muistutti paljon Josep Torkia. Hänelläkin oli vaaleat hiukset ja valkoinen tabardi, vaikkei ollutkaan ristiritari. Ja kuten Josep Tork, myös hän pystyi parantamaan ihmisiä. Aseena hänellä oli kahdenkäden miekka.

Ouh-kim: Ouh-kim, kylään saapunut seikkailija, hänen alkuperäänsä ei tiedetä. Hänellä oli vaaleat hiukset, hihaton musta paita ja viitta. Aseena hänellä oli lyhyt, yhdenkäden miekka.

Kuolon kummuilla asustivat:

Peikko: Peikko, se sama joka kerran tuhosi kokonaisen valtakunnan…on taas liikkeellä! Hän on liittoutunut vampyyrien kanssa, sillä hän on kuullut lordin aarteesta, avaimesta, joka avaa oven ikuiseen elämään…ja sellaisenhan peikko tietysti haluaa…
Peikolla on vihreä, paksu iho. Valkoinen parta ja punavihreät kädet, joissa on suuret, terävät ja pitkät kynnet. Vaatteina hänellä oli repaleinen musta paita, musta viitta ja hiippalakki, sekä vaalea vaatteen repale, joka roikkuu hänen vyöstään. Aseena hänellä on seppä Ilmarisen takoma kirves.

Vampyyri soturi: Vampyyri soturi, hänellä oli päällään kasvot peittävä musta huppu ja liina. Sekä musta kaapu, joka oli kiinni vyöllä. Hänellä oli aseena lyhyt yhden käden miekka. Hän, oli ennen ollut hyvä taistelija. Hän oli kerran asunut siinä kylässä, jossa Ouh-kim, sir Walther, sir Edward ja Grief Tork asuivat,…hän oli ollut kylän seppä,…hän oli ollut seppä Ilmarinen, yksi kuudesta ristiritarista! Mutta nyt, hänestä on tullut varjoissa elävä, yöllä liikkuva, pimeyden voimien palvelija ja peikon liittolainen.

Sir Edward ja Grief Tork kävelivät mäkeä ylös. Kun he saapuivat mäen päälle, huomasivat he edessään mustaan viittaan pukeutuneen tumman hahmon.
- Päivää. Sanoi hahmo ja kääntyi heihin päin.
Sir Edward ja Grief Tork huomasivat hahmon suuret kädet ja vihreän ihon, valkoisen parran ja ilkeät silmät jotka näkyivät hupun alta. Se oli peikko.
Tork otti miekkansa esiin, mutta sir Edward ei tehnyt mitään.
Peikko huomasi Torkin miekan, naurahti möreästi, ja veti esiin tapparansa. Tork katsoi kauhuissaan tapparaa ja perääntyi pari askelta, sir Edward ei tehnyt vieläkään mitään. Sitten peikko otti muutaman askeleen lähemmäs Grief Torkia, katsoi tätä silmiin, ja osoitti tätä kädellään.
- Sinä, Tork, olet vallassani. Et tee mitään, mitä en käske sinun tekevän, ja teet vain sen, mitä minä käsken sinun tehdä. Tämä kirous poistuu yltäsi vain, jos minä sen poistan, tai jos kuolen. Peikko sanoi, ja näin oli Grief Tork hypnotisoitu.
Sitten peikko käski Torkin mennä seisomaan puun viereen, ja käänty sir Edwardia kohti.
- Voit ottaa kypäräsi pois. Peikko sanoi ja katsoi kuinka sir Edward nosti raskaan kypäränsä pois päästään, ja paljasti hänen kalpeat ja valkoiset kasvonsa.
Sir Edward alkoi yhtäkkiä kyyristellä ja valittamaan, kun auringon säteet osuivat häneen. Hän kaatui maahan ja huusi tuskasta. Peikko katsoi sivusta, kuinka ristiritari kömpi varjoon, ja nojasi puuta vasten, kohotti kätensä, joka oli lähes pelkkää luuta ja heilautti sitä, lausui joitakin sanoja ja yhtäkkiä aurinko peittyi tummien pilvien taakse, ja ilma muuttui synkemmäksi.
- Hyvin taiottu! Mörähti peikko samalla kun sir Edward nousi pystyyn. Hän oli täysin kalpea, hänen kätensä olivat pelkästään luuta, ja hänen hiuksensa olivat lähteneet lähes kokonaan. Kun sir Edward oli noussut, hän kumarsi peikolle ja kysyi:
- Onnistuinko hyvin, johtaja?
- Paremmin kuin hyvin, saimme Torkin, ja sinustakin on viimein tullut kunnon vampyyri. Peikko sanoi.
sir Edward virnisti ja paljasti hänen vampyyrin hampaansa.
- Vaihda vaatteesi…maagina et enää tarvitse tuollaisia. Peikko sanoi ja heitti sir Edwardille tumman ruskean kaavun.
Kun sir Edward alkoi laitamaan kaapuaan päälle, kuului pensaikon takaa rapinaa, ja peikko kääntyi katsomaan, kuinka kaksi, säikähtäneen ja ihmeissä olevaa kyläläistä, Ouh-kim ja sir Walther kompuroivat peikon ja sir Edwardin eteen.
Ouh-kim ja sir Walther katsoivat ihmeissään, ensin paikallaan seisovaa, tyhjyyteen tuijottavaa Torkia, sitten kalpeaa sir Edwardia, ja hänen käsiään, ja sitten peikkoa, joka oli aivan heidän lähellään. Välittömästi he vetivät miekkansa esiin ja olivat hyökkäämässä, kunnes peikko tarttui tapparaansa ja hypähti eteenpäin ja alkoi huitoa tapparallaan, sekä karjumaan ja huutamaan. Kauaa ei mennyt, kun peikko oli jo saanut kyläläiset pakenemaan, ja pian sir Waltherinkin valkoinen tabardi oli hävinnyt metsän siimekseen.
- Etkö varmistanut, että sinua ei seurata! Peikko ärjyi.
- Käskin heitä lähteä etsimään muualta, en minä tiennyt että he voisivat epäillä jotakin! Sir Edward valitti.
- Vampyyriksi muuttumin nähtävästi vähensi älykkyyttäsi jonkin verran, onneksi minä olen johtaja, eikä sinun tarvitse suunnitella enää mitään. Peikko ärisi.
Sir Edward avasi suunsa, mutta peikko keskeytti hänet:
- Meidän on lähdettävä, ties vaikka palaisivat suuremman joukon kanssa. Kerää tavarasi, lähdemme. Tork! Seuraa minua! Peikko sanoi ja he lähtivät kohti Kuolon kumpuja, jossa peikon toinen apuri, vampyyri soturin, kuuluisi odottaa heitä.

He kävelivät aluksi mäkeä pitkiä alas pienelle polulle. Peikko käveli edellä, sitten sir Edward(tai se mitä sir Edwardista oli lähellä, sillä hän oli muuttunut lähes täysin) ja viimeisenä mitään ajattelematon Grief Tork, jota luultavasti odotti hirveä loppu Peikon ja vampyyrien leirissä.
Polku oli tasainen, ja sitä ympyröi korkeat puut, jotka antoivat hyvän suojan noille pahoille olennoille, jotka pystyivät liikkumaan varjoissa lähes huomaamattomasti. Mutta vähän ajan päästä sir Edward kuitenkin huomasi harmaat, sortuneet ja sammaloituneet kylän muurit, joiden päällä Ouh-kim ja sir Walther seisoivat.
- Seis! He ovat tuolla! Sir Edward huudahti.
Peikko kääntyi katsomaan, ja samalla sir Walther katsoi peikkoa.
- Piiloutukaa! Peikko huusi ja hypähti puun taakse.
Sir Edward meni maahan, ja Grief Tork pysähtyi niille sijoilleen.
- Tork, maahan! Peikko käski. ja Tork totteli.
- Tai katkaisen kaulasi, ja syötän pääsi Yrsalle. Peikko lisäsi, mutta sitä ei kukaan kuullut.
Peikko nojasi puuta vasten, ja mietti, olisiko sir Walther huomannut heidät. Vaikka peikko olikin hyvä taistelija, tuhonnut valtakunnan, valloittanut kylän ja tappanut monia, halusi hän silti välttää taistelua ristiritarin kanssa. Viimein uskalsi peikko kurkistaa puun takaa, ja heidän onnekseen sir Walther ei ollut huomannut peikkoa, tai ketään muutakaan. Ja kun sir Walther ja Ouh-kim olivat menneet muurin toiselle puolelle, jatkoivat peikko, sir Edward ja Tork matkaa.

Pian he saapuivat seudulle, jossa vihreä maa muuttui kuivaksi ja ruskeaksi, värikkäät lehtipuut ja vihreät havupuut muuttuivat kuihtuneiksi ja ympäristö näytti muutenkin synkemmältä. Peikko katseli ympärilleen ja nauroi synkästi, edes sir Edward ei ymmärtänyt miksi.
Pian he saapuivat tielle, joka heidän piti ylittää, he tarkistivat reitin, sir Edward vahvisti auringon synkennys taikaansa ja sitten he ylittivät tien.
Tien toisella puolella oli monia polkuja. Peikko koetti muistaa, mikä polku vei kuolon kummuille, kun yhden polun päästä kuului ääni:

Tonk! Tonk!

Se kuului vaimeasti, mutta siitä he kuitenkin ymmärsivät, että vampyyri soturi yritti viestiä heille oikealle polulle.
- Tämä se on. Peikko sanoi ja heitti varmuuden vuoksi Grief Torkin päälle vielä vaaterepaleen, ettei hän(vaikka olikin hypnoosissa) näkisi reittiä kuolon kummuille. Sitten he lähtivät kulkemaan polkua pitkin.

Polku mutkitteli, sen ympärillä olevat puut olivat kuihtuneita ja pieniä, joskin korkeimmat kuuset ja männyt toivat suojaa tuolle pimeälle polulle. Heidän eteensä tuli kaatunut puu, he ylittivät puun, ja kääntyivät loivasti vasemmalla, ja silloin he näkivät suuria, sammaloituneita kiviä, joiden ympärillä oli puita, jotka olivat lähes kokonaan kuolleet. Vaikka kirkas taivas näkyi selvästi, oli siellä ilma kuitenkin synkkää ja maa märkää ja kosteaa. Kivien ja puiden keskelle jäi pieni rinki, tasainen alue, jonka maa oli täysin mustaa, ja koko tuon paikan olemus oli yhtä synkkää, kuin se joukko, joka siellä asusti. Tuon paikan olemus oli yhtä synkkä kuin kertomukset Peikkometsän ja koko muun maailman kirjoissa. Tuo paikka, oli yhtä synkkä kuin Kuolonkummut, ja tuo paikka, oli Kuolonkummut.
- Tervehdys. Vastasi käheä ääni peikon edestä.
Peikko kohotti katseensa ja näki vampyyrin nojaavan puuta vasten.
- Hrmm… Tervehdys vain…Ilmarinen. Peikko vastasi.
- Älä kutsu minua sillä nimellä! En ole ollut Ilmarinen moneen viikkoon! Huusi vampyyri ja vaikka hänen kasvonsa peittikin mustaliina, huomasi hänen silmistään kuitenkin, että hän oli kerran, joskus, ollut seppä Ilmarinen ja yksi kuudesta ristiritarista. Mutta nyt hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja vain harva pystyisi hänet tunnistamaan.
- Sinäkö se olit joka hakkasi kepillä puuta? Sir Edward kysyi.
- Kyllä…Mutta kukas sinä olet? En tiennyt että peikolla oli muita apureita. Vampyyri kysyi.
- Minä? Etkö tunnista! Sir Edward nauroi. Olen myös vampyyri, ja kerran olin sir Edward. Sir Edward jatkoi.
- Edward! Vampyyri huudahti ja hänen silmissään tuli iloinen ja sekava katse.
- Kyllä, ja sinä olet seppä Ilmarinen? Olemme näköjään ainoat kuudesta ristiritarista, jotka loppujen lopuksi valitsivat sen oikean puolen. Sir Edward sanoi.
- Niin, nyt tuntuu kyllä hyvin typerältä se meidän matka, meidän olisi kaikkien pitänyt jo heti alussa liittyä pimeyden ja varjojen tielle. Vampyyri sanoi käheällä äänellään.
- Olet oikeassa. Sir Edward totesi.
- Entä kuka on tuo kolmas? Kysyi vampyyri, joka oli huomannut sir Edwardin takana seisovan Torkin.
- Hän on Tork, ilmeisesti Josep Torkin sukulainen. Vastasi peikko, kun oli ottanut Torkin silmien päällä olleen vaaterepaleen.
- Vai Tork! Harmi ettei hän nähnyt Josepin kuolemaa…harmi etten minä nähnyt. Totesi vampyyri.
- Miksei hän muuten tee mitään? Vampyyri kysyi peikolta.
- Koska hypnotisoin hänet, idiootti. Peikko ärjäisi.
- He älä hauku minua! Vampyyri huudahti vihaisesti ja tarttui miekkaansa.
- Älä ala taistelemaan kanssani, tiedät ettet voi voittaa! Peikko huusi ja otti esiin tapparansa.
Hetken vampyyri tuijotti peikkoa vihaisesti, mutta sanoi sitten:
- Hyvä on, johtaja. Mutta lisäsi sitten itsekseen: voittaisin jos haluaisin.
- Mitä sanoit? Peikko kysyi, sillä oli kuullut vampyyrin mumisevan.
- En mitään…en mitään. Vampyyri selitteli ja otti pullon, joka oli kiveä vasten. Pullossa oli verta, jota vampyyri joi.
Sitten peikko kääntyi sir Edwardia kohti ja sanoi:
- Nyt kun olet täällä, sinun täytyy heittää viimeisetkin rippeet ristiritarista joka joskus olit, pois ja otettava uusi nimi käyttöön. Peikko sanoi.
- Selvä, tästä lähtien olen vampyyri maagi, muuta nimeä en tarvitse. Maagi sanoi ja lähti kaivamaan reppuaan.
Peikko taas meni hypnoosissa olevan Torkin luokse, ja mietti mitä hyötyä Torkista olisi.
- Mitä luulette onko tästä mihinkään? Peikko kysyi, ja tarkoitti Torkia, joka tuijotti eteenpäin tietämättään mitään missä oli tai miksi oli siellä.
- En tiedä, hänhän on hypnoosissa, käske hänen tehdä jotakin. Vampyyri soturi sanoi.
- Niin, tai sitten muutetaan hänet vampyyriksi. Maagi sanoi.
- Hmm…enpä tiedä, vampyyreitä muutenkin täällä metsässä tarpeeksi. Peikko mutisi.
- Mitä? Vampyyrit toistivat yhteen äänen.
- Ei mitään teille kuuluvaa! Peikko ärjäisi.
- No, olemme samaa joukkoa, kai sinä meille voit kertoa asiasi. Vampyyri soturi sanoi hieman hermostuneena.
- Niin, olemme samaa joukkoa, kyllä meidänkin pitää tietää. Maagi sanoi, häntäkin alkoi ärsyttää, sillä hänestä tuntui, ettei peikko kertonut kaikkea.
- Koittakaa muistaa, että tämä liitto on tilapäinen, kun MINÄ olen saanut aarteen, joukko hajoaa, enkä ole enää teidän puolella! Peikko karjui kovaa.
Vampyyrit olivat hiljaa ja katsoivat toisiaan.
- Mutta olette oikeassa! Peikko myönsi ja jatkoi: Teidänkin pitää tietää suunnitelmat. Peikko sanoi, ja jatkoi sitten näin:
- Aion lähettää Torkin kylään kertomaan viestin meiltä, joka menee näin: jos he eivät tuo meille aarretta, me tulemme, ja surmaamme kaikki jotka kylässä ovat. Peikko sanoi ja hymyili ilkeästi ja alkoi nauraa. Vampyyrisoturi kaatoi verta suuhunsa ja huudahti:
- Pian päästään katkaisemaan päitä! Ja yhtyi peikon nauruun maagin kanssa, kun Tork lähti Kuolon kummuilta kohti kyläänsä, edelleen hypnoosissa.

Kuolon kummulla leijaili harmaata usvaa, ja yhtäkkiä alkoi yksi kuihtunut kuusi heilua, hetken se heilui paikallaan, kunnes se kaatui, ja rysähti kylmään maahan.
- Miksi sinä sen kaadoit? Ihmetteli vampyyrisoturi.
- Se ärsytti minua. Peikko vastasi.
- Jaaha…tuota, mikäs siinä sinua oikein ärsytti? Vampyyrisoturi kysyi.
- Se oli tiellä. Peikko vastasi äreästi.
- Minkä tiellä? Kysyi vampyyrisoturi peikolta.
- Toisen puun tiellä. Peikko vastasi hermostuneena.
- Eihän ollut. Sanoi vampyyrisoturi.
Peikko kääntyi katsomaan vampyyrisoturia vihaisena ja sanoi:
- Onko sillä jotakin väliä, jos minä kaadan puun?
- Ei. Vampyyri soturi vastasi.
- No sitten sinun ei tarvitse kysellä typeriä kysymyksiä! Peikko karjui.
Vampyyrisoturi katsoi peikkoa ja nousi seisomaan ja sanoi:
- Saatan välillä olla hiljainen ja vaikuttaa tyhmältä. Mutta olen silti vampyyri, ja vieläpä soturi. Joten en sinuna huutaisi minulle koko ajan. Minulla on miekkani, ja osaan käyttää sitä. Ja jos jatkat minun ja maagin komentelemista näin, voit olla varma, että jos saat sen aarteen, tunnet kuinka miekkani lävistää sinut.
- Sittenhän minun on syytä varoa teitä, kun olen saanut sen aarteen. Peikko sanoi, mutta vampyyrisoturin sanoista sai hän ajatuksen, ja siitä hän kehitti suunnitelman, jonka aikoi toteuttaa, jos aarretta ei löytyisi.

Maagi tuli leiriin, hän oli lähtenyt metsästämään, mutta oli huomannut, että hänen jousensa oli jäänyt mäelle, jossa vangitsivat Grief Torkin.
- Peikko, minun jouseni ja nuoleni jäivät sinne mäelle kun vangitsimme Grief Torkin. Maagi sanoi kun oli palannut kuolonkummuille.
- Meidän pitää näköjään käydä hakemassa ne. Peikko sanoi.
- Tarvitset aseen. Vampyyri soturi sanoi maagille.
- Minulla on tikarini. Maagi sanoi ja vetäisi vyöltään kaksi lyhyttä tikaria.
- Et sinä noilla pärjää, jos kohtaamme kyläläisiä. Vampyyri soturi sanoi.
- Eivät ne niin hyviä taistelijoita ole. Peikko sanoi.
- Mutta siellä on vielä yksi ristiritari, sir Walther, eikä hän ole mikään huono taistelija. Vampyyri soturi sanoi. Sitä paitsi siltä Torkilta jäi miekka tänne, ota se. Vampyyri soturi jatkoi.

Kun heillä kaikilla oli aseet, he lähtivät etsimään maagin jousta ja nuolia.
He päättivät aloittaa etsinnän kylästä, sillä peikko arveli, että sir Walther oli saattanut käydä tutkimassa mäkeä sen jälkeen kun oli nähnyt peikon siellä.
Peikko kulki edellä, ja saapui ensimmäisenä kylän muureille, pian tulivat myös vampyyrit. He huomasivat pienen kummun muurien toisella puolella, ja ylittivät muurin siitä kohtaa, jotteivät kyläläiset näkisi heitä heti. Peikko kertoi, että tarkoituksena ei olisi tappaa kyläläisiä, sillä heidän täytyi etsiä lordin aarre, koska peikolla ei ollut mitään käsitystä mihin se oli piilotettu. Lisäksi hän halusi oppia tuntemaan uudet vihollisensa, varsinkin ristiritari sir Waltherin.
Kun peikko oli kertonut mitä piti tehdä, he lähtivät kylän keskustaan.

Kylä oli autio, siellä ei ollut taloja, ei edes telttoja, joissa kyläläiset nukkuivat. Mutta keskellä kylää olivat Ouh-kim, Grief Tork ja sir Walther, ja kun he huomasivat peikon ja vampyyrien astelevan heitä kohti, ottivat he esiin aseensa, paitsi Tork, jonka ase oli maagilla.
Kun peikon joukot ja sir Waltherin joukot olivat kolmen metrin päässä toisistaan, näki sir walther ensimmäistä kertaa kunnolla peikon. pitkä likainen valkoinen parta, vihreä ryppyinen iho ja punaiset ja pahat silmät, jotka tuijottivat häntä hupun alta. Suuret, veren tahrimat kädet, joissa oli pitkät kynnet.
- Ristiritari. Peikko sanoi möreästi ja astui askeleen lähemmäs sir Waltheria, joka perääntyi ja kohotti miekkansa.
- Olet siis viimeinen ristiritari kylässä. Peikko sanoi ja käveli taas lähemmäs sir Waltheria, joka otti askeleen taemmas.
Peikko katsoi edelleen sir Waltheria, joka perääntyi koko ajan, kunnes yhtäkkiä Ouh-kim hyppäsi sir Waltherin vierelle, ja hänkin kohotti lyhyen miekkansa.
- Jos taistelet sir Waltheria vastaan, saat taistella minunkin kanssa! Ouh-kim huusi.
- En tullut taistelemaan. Peikko ärjäisi.
- Ha! Ha! Ha! Ouh-kim nauroi. Et tullut taistelemaan? Ethän sinä osaa mitään muuta tehdä! Sinä et ole muuta kuin villi peto, joka juoksentelee rääsyissä pitkin metsää ja karjuu! Ouh-kim nauroi.
Silloin peikko suuttui ja karjaisi:
- En ole mikään villi! Olen Peikkometsän kuningas! Ettekä te ole mitään muuta kuin pieniä kyläläisiä, jotka juoksevat aina tielleni. ja kokevat kaikki kuoleman!
Sitten hän otti esiin tapparansa, ja nousi kaikkeen pituuteensa, karjaisi ja heilautti raivoissaan tapparaa. Mutta ristiritari ja Ouh-kim väistivät ja koettivat iskeä takaisin, mutta peikko torjui iskut. Peikko katsoi taakseen ja näki kuinka maagi otti jousensa, ja antoi Torkille miekan.
- Miksi annoit tuolle aseen? Peikko kysyi hämmästyneenä maagilta.
- Hän ei suostunut antamaan muuten jousta. Maagi vastasi.
- Olisit tappanut! Peikko huusi.
- Sanoit ettei tarkoituksena ollut tappaa! Maagi huusi takaisin.
- Niin, mutta ei silti…. peikko aloitti, mutta sitten hyökkäsivät sir Walther ja Ouh-kim hänen takaa, ja hänen täytyi perääntyä. Peikko juoksi tielle, missä vampyyrisoturi seisoi.
- Mikset tehnyt mitään? Peikko kysyi ihmeissään, samalla kun kääntyi sir Waltheriin ja Ouh-kimiin päin.
- Maagin aurinkosuoja loitsu alkaa jo hiipua… aurinko alkaa polttaa minua… koitan koko ajan olla pystyssä, ja vastustaa auringon valoa. Vampyyri soturi vastasi.
Peikko katsoi maagia, joka alkoi kyyristelemään, ja joka meinasi kaatua maahan.
- Peikko, meidän pitää lähteä, voimani heikkenevät koko ajan! Maagi huudahti tuskissaan, ja horjui tielle.
- Onko sinulla jousi ja nuolet? Peikko kysyi.
- On. Maagi vastasi.
- Lähdetään sitten. peikko sanoi ja he lähtivät niin nopeasti kylästä kuin pääsivät.
- Älkääkä palatko ikinä! Ouh-kim huusi heidän peräänsä.
Peikko kääntyi vielä kerran ja vastasi:
- Emme palaakaan, jos etsitte minulle lordin aarteen! Sitten hän kääntyi ja hävisi vampyyrien kanssa metsään.

Peikko ja vampyyrit palasivat kuolonkummuille ja viettivät siellä aikaa juoden, syöden, kaksin taistellen ja odottaen tietoja siitä, olivatko kyläläiset löytäneet lordin aarteen. Mutta kun mitään ei kuulunut, alkoi peikko hermostua, ja hän kyseli koko ajan vampyyreiltä, tiesivätkö he mitään. Mutta eivät vampyyritkään tienneet, sillä he olivat olleet koko ajan peikon luona kuolonkummuilla. Sitten, maagi sai ajatuksen:
- Voisimme mennä vakoilemaan kyläläisiä. Hän ehdotti.
- Minä en oikein pidä ideastasi. Peikko sanoi.
- Miksi? Maagi kysyi.
- En pidä siitä, että piileskellään jossakin kuopassa, tai puun takana…tai missä tahansa! Tuntuu jotenkin pelkuri maiselta. Peikko vastasi.
- Pelkuri maiselta? Minä olen koko ikäni, sekä vampyyrinä ja ihmisenä vakoillut. Olenko minä sinusta pelkuri? Maagi kysyi peikolta.
Peikko nyökkäsi.
Maagi suuttui ja sanoi:
- Vai olen minä pelkuri! Olin sir Edward, ristiritari, ja nyt vampyyri, ainoa mitä pelkään, on aurinko! Maagi huusi ja jatkoi:
- Sitä paitsi, miksi sinä päätät aina kaiken?
- Johtuisikohan se siitä, että minä olen tämän joukon johtaja! Peikko huomautti.
- Silti! Voin minäkin lähteä ja perustaa oman joukon! Maagi huusi.
- siitä vaan, nähdään yöllä, niin minä ISKEN KIRVEELLÄ PÄÄSI KATKI, JA SEN JÄLKEEN REVIN SYDÄMESI IRTI RUUMIISTASI JA SYÖTÄN SEN JOUKOLLESI! Peikko karjui.
Maagi kauhistui ja perääntyi puuta vasten.
- Joten jos pysyisit minun joukoissani. Peikko sanoi rauhallisesti.
- Selvä. Maagi sanoi ja tuli lähemmäs.
- Siis, mitä me teemme? Kysyi vampyyri soturi, joka oli kuunnellut peikon ja maagin keskustelua sivusta.
- Kannatan edelleen vakoilua. Maagi sanoi.
- Hyvä on, mennään vakoilemaan. Peikko huokaisi.
- Älä välitä vaikka maineesi kärsisikin. Vampyyri soturi sanoi. Ja lisäsi:
- Voithan aina tappaa ne, jotka näkevät sinut vakoilemassa.
- Niin. Peikko naurahti vaimeasti.

He saapuivat lyhyen kävelyn jälkeen jälleen kylän murtuneille muureille, ylittivät ne, katselivat ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt.
Kylä oli tyhjä, ketään ei oltu jätetty edes vartioon, mutta sen sijaan peikko ja vampyyrit löysivät suunnilleen keskeltä kylää kyläläisten varusteet. Reput, ratsut, ruuat ja muut oli jätetty kylään, mutta aseet oli otettu mukaan, tai sitten ne oli piilotettu jonnekin.
- kyläläiset palaavat varmasti pian. Peikko örisi. Menkäämme piiloon. Hän lisäsi, vaikkei selvästikään olisi halunnut.
Niinpä he vähän ajan etsittyään löysivät pienen kumpareen, jonka taakse pääsivät hyvin piiloon.

Ja siihen he sitten jäivät makaamaan, ja odottamaan, jospa heidän vihollisensa pian palaisivat jostakin, missä ikinä olivatkin olleet, ja(niin peikko ja hänen kumppaninsa toivoivat) alkaisivat keskustella asioista, kuten: lordin aarteen sijainnista, hyökkäyksestä peikkoa vastaan. (Joka oli itse asiassa aika epätoden näköistä, sillä he eivät edes tienneet missä Kuolon kummut sijaitsivat). Jos he alkaisivat näistä asioista puhua, voisi peikko valmistautua niihin.
Sitten kuului jotakin. Jostakin kuului vaimea huuto. Vampyyrit painoivat päänsä alas, ja kuuntelivat tarkkaan, kun taas peikko kohotti päätään hieman, nähdäkseen saapuisiko joku kylään. Mutta mitään liikettä ei peikko havainnut, ja sitten äänetkin hiipuivat kuulumattomiin.
Peikko laski päänsä, ja hänen sotkuinen partansa osui pudonneisiin lehtiin, ja oksiin, sekä muuhun pieneen roskaan jotka takertuivat hänen partaansa kiinni.
Hetkeen ei kuulunut muuta kuin pientä rapinaa, siitä, kun peikko yritti saada suurimpia oksia ja lehtiä irti parrastaan. Pitkään nuo kolme, peikko, metsän kuningas ja hallitsija, maagi, entinen ristiritari ja vampyyri soturi, entinen ristiritari ja seppä, jolla oli lordin aarre, mutta joka, ikävä kyllä ei enää muistanut mihin se oli häneltä pudonnut, kun silloin onnettomana yöllä vampyyri oli purrut häntä. Makasivat tuon kumpareen takana korkean ruohon seassa, ja koettivat kuulla ääniä kyläläisistä. Mutta mitään ei kuulunut taaskaan pitkään aikaan, kunnes sitten, aivan yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta kuului naurua, kyllä, naurua ja turhan päiväistä huutamista. Ja tuo ääni läheni koko ajan, ja peikko olisi voinut vaikka vannoa jonkun liikkuvan puiden välissä.
- Ne tulevat. Peikko sanoi hiljaa, ja vetäytyi taaemmaksi.
- Pysymmekö täällä? Maagi kysyi.
Sitten he kuulivat askelten äänet, ja kuinka sora lensi askelten voimasta.
- He ovat jo kulkemassa mäkeä alas. Peikko sanoi.
- Pysymmekö täällä? Maagi toisti.
Sitten peikko näki valkoisen tabarin vilaukselta muurin reiästä.
- Ristiritari. Mutisi peikko itsekseen.
- Pysymmekö täällä? Maagi kysyi taas.
Peikko tuijotti eteensä, sitten hän kääntyi ja katsoi maagia.
- Me hyökkäämme. Peikko vastasi, otti kirveensä, nousi ylös, ja kun kyläläiset nauraen saapuivat kylään, muuttuivat heidän iloiset ilmeet ja ajatukset pian, kun peikko juoksi karjuen ja kirvestään heilautellen heitä kohti ja hyppäsi heidän kimppuunsa.
- Peikko! Mitä sinä teet! Maagi huusi, samalla kun vampyyri soturi oli vetänyt miekkansa esiin, ja juoksi hänen ohi taisteluun auttamaan peikkoa.
Maagi otti esiin tikarinsa, ja lähti myös auttamaan.
Peikko iski kirveellään, mutta Ouh-kim ja sir Walther väistivät iskun. Vampyyri soturi taisteli Grief Torkin kanssa. Maagi hyökkäsi Ouh-kimin kimppuun tämän selän takaa, mutta löi ohi.
- Peikko! Muista suunnitelma! maagi huusi niin kovaa kuin käheällä äänellään pystyi.
Mutta peikko ei kuunnellut, hän väisti Ouh-kimin iskun, joka alkoi taistella maagin kanssa.
- Ristiritari… peikko aloitti ja käveli sir Waltheria kohti.
Sir Walther katsoi peikkoa suoraan silmiin, ja jäi kuuntelemaan.
- Ristiritari, tule tänne! Peikko sanoi ja kohotti kätensä.
Sir Waltherin silmiin tuli outo katse, hän pudotti aseensa ja tuijotti edelleen peikon ilkeisiin silmiin. Peikko alkoi lausua sanoja:
- …Tämän kirous poistuu vain jos…
Mutta silloin Grief Tork huusi:
- Sir Walther! Olet sen vallassa! Taistele, sinun on taisteltava hypnoosia vastaan. Mutta silloin hyökkäsi vampyyri soturi, ja oli vähällä iskeä Torkin hengiltä.
Silloin sir Walther hätkähti, ja kun peikko oli vain parin askeleen päässä, nosti hän miekkansa maasta ja torjui peikon iskun.
- Raah! Peikko karjaisi pettyneenä ja vihaisena.
- Et saa minua hypnoosisi valtaan, et ikinä. Sir Walther sanoi.
- Olet rohkea, mutta sitä minä en ihmettele, olethan viimeinen kuudesta ristiritarista. Mutta ei se minua pysäytä, kuten huomaat, minun joukkoni on paljon mahtavampi kuin sinun, kukistan sinut helposti! Peikko nauroi ilkeästi, ja löi kirveellään, mutta sir Walther sai väistettyä iskun.
- Etkö tiedä, että en ole viimeinen ristiritari? Sir Walther kysyi ja torjui peikon iskun, iski peikon kirveen sivuun, ja pisti miekallaan peikon viittaan reiän.
Peikko horjui, hän mietti sanoja jotka sir Walther oli sanonut:
- Etkö tiedä, en ole viimeinen ristiritari?
Sitten peikko vasta muisti. Vielä oli kaksi, kaksi taitavaa soturia, jotka olivat lähteneet yhteisen matkansa jälkeen omille teilleen.
Sitten iski sir Walther jälleen, mutta peikko heräsi ajatuksistaan ja torjui iskun.
- Muistatko nyt? Sir walthr kysyi. Ja jatkoi sitten.
- Vaikka saisit tapettua minut, on kuitenkin jäljellä sir Sam ja sir Fredrig, ja sen sanon sinulle, että heille et sinä pärjää, vaikka sinulla olisikin nuo kaksi kurjaa vampyyriä puolellasi. Sitten peikko suuttui, karjaisi ja huitaisi kovaa kirveellään, monta kertaa hän huitoi raivoissaan, ja viimein joutui sir Walther perääntymään. Sitten kuului maagin huuto:
- Peikko mitä sinä teet? Muista suunnitelma!
Peikko kääntyi, näki vampyyri soturin seisovan haavoittuneena taistelun sivussa, ja maagin pakenevan Ouh-kimia ja sir Waltheria.
- Perääntykää! PERÄÄNTYKÄÄ! Peikko huusi, ja he häipyivät kylästä. Peikko oli hävinnyt taistelun, pilannut vakoilun, ja saanut mieleensä ikävän tosi asian: sir Sam ja sir Fredrig olivat vielä elossa.

He palasivat jälleen Kuolon kummuille, vielä eivät kyläläiset, (vaikka olivatkin etsineet) eivät olleet löytäneet tuota synkkää paikkaa.
Vampyyri soturi joi pullostaan verta. Maagi laittoi vanhan kypäränsä puun oksalle, ja ampui jousellaan sitä.
Peikko asetti tapparansa kiveä vasten ja kaivoi samaan kiveen nojaavasta säkistään omaa juomaansa.
- Mitä tuo on? Vampyyri soturi kysyi ihmeissään, kun näki peikon juoman.
- Tämän juoman sinun pitäisi kyllä tunnistaa, hyvä vampyyri. Vastasi peikko ja hörppäsi juomaansa.
- Tiedän tuon juoman… Sitä ne kyläläiset juovat, kaikki. Minäkin join sitä, mutta ei se maistu nykyään samalta… se on pahaa, se ei maistu samalta kuin veri, se ei tunnu suussa hyvältä. Vampyri soturi sanoi ja tarkasteli juomaa.
- Niin, tämä onkin ylempi arvoisten juomaa, ei teidänlaisenne siitä osaa välittää. Te kun juotte toisten verta, onhan sekin hyvää, täytyy myöntää, mutta kyllä tämä aina kuraveden ja veren voittaa. Peikko sanoi ja joi pullon tyhjäksi.
Vampyyri soturi katsoi kun peikko laittoi pullon takaisin säkkiinsä. Ja sitten vampyyri soturi sanoi hiljaa katkerasti:
- Kyllä minä sen maun muistan, se oli hyvää, kylmä ja raikas…vaan eipä ole enää.
- Älä välitä. Maagi sanoi, ja jatkoi sitten:
- Verta me nyt juomme, ja toivottavasti saamme sitä pian lisää. Hän sanoi ja katsoi peikkoa.
- Niin, äskeinen esiintyminen kylässä ei ollut oikein eduksemme. Peikko sanoi.
- No ei oikein. Vampyyri soturi myönsi.
- Joten eiköhän pitäisi pian hyökätä uudestaan. Jos kyläläiset eivät huomiseen mennessä tuo lordin aarretta, niin minä, ja te, lähdemme kylään, ja lyömme heidät maahan! Peikko huusi, ja karjaisi kovan karjaisun, joka karkotti linnut pois puista, ja joka kantautui aina Yrsan luolalle asti.

Pian kyläläiset jo näkivät peikon ja vampyyrien saapuvan kylään. He ottivat hitaita askelia, kunnes peikko kohotti kirveensä korkealle ilmaan, karjaisi taas hurjan pelottavan huudon ja sitten lähtivät nuo kolme hirviötä jousten kohti kyläläisiä. Ja jälleen alkoi hurja ja verinen taistelu. Vampyyri soturi taisteli Ouh-kimia vastaan, mutta taitavasti Ouh-kim taisteli vastaan, samalla kun maagi tikareillaan koetti surmata Grief Torkia, joka pitkällä kahdenkäden miekallaan huitoi voimakkaasti ympäriinsä. Sir Walther kiipesi peikkoa pakoon muurille, jolloin peikko käänsi hänelle selkänsä ja lähti auttamaan vampyyri soturia.
Pitkään siinä taisteltiin, ilman kuolemia, jokainen taisteli täysillä voimillaan. Eivätkä kyläläiset jättäneet peikolle yhtään mahdollisuutta hypnotisoida ketään heistä. Sitten sir Walther hypähti alas muurilta ja riensi myös taisteluun, ja yhdessä Ouh-kimin kanssa saivat peikon ja vampyyri soturin perääntymään, joskin vain väliaikaisesti, sillä pian, peikko jo huitaisi kirveellään ja sir Walther ja Ouh-kim joutuivat erilleen. Peikko alkoi kaksin taistella sir Waltherin kanssa, ja ajoi tämän kauas pois muista.
Sir Walther oli alakynnessä, ja hän iski peikon kirveen sivuun, ja sai mahdollisuuden paeta. Sir Walther lähti nopeilla jaloillaan, osittain kauhun vallassa, juoksemaan peikkoa pakoon, mutta myös peikolla oli nopeat jalat, ja hän lähti sir Waltherin perään.
Ouh-kim näki tilanteen, väisti vampyyri soturin lyönnin, työnsi tätä sivummalle, viilsi miekalla häntä ja lähti auttamaan sir Waltheria.
Sir Walther oli aivan peikon edessä, peikko ojensi kätensä eteen, kurkotti, ja löi kirveellään… mutta ohi. Peikko yritti uudestaan, mutta hänen viittansa takertui korkeaan ruohoon ja heinään, joka hidasti häntä, sitten peikko huitaisi uudestaan, mutta sir Walther oli ehtinyt kääntyä, ja peikko löi jälleen ohi. Peikko murahti, ja katsoi tielle, jossa maagi viittoi kädellä peikkoa hänen luokseen. Hän oli haavoittunut, samoin kuin vampyyri soturi, lievästi, mutta kuitenkin. Peikko katsoi kuinka sir Walther juoksi Torkin luokse, sitten peikko hyppäsi pitkän hypyn tielle vampyyrien luokse, juuri ennen kuin Ouh-kim olisi iskenyt miekalla häntä selkään.

Polku mutkitteli, lehtien pudotessa maahan, taistelussa tappion kärsineet peikko ja hänen joukkonsa kulkivat kohti Kuolon kumpuja. Peikko oli hävinnyt sir Waltherin joukkoja vastaan jo kaksi taistelua, ja alkoi jo epäillä, pystyisikö hän edes voittamaan kyläläisiä, vai koituisivatko nämä hyökkäykset lopulta hänen kuolemaansa.
Kuolon kummut, sen musta maa, kuolleet puut ja sitä ympäröivät synkät varjot olivat pitäneet peikon olinpaikan tuntemattomana, mutta kuinka pitkään sen pimeät voimat ja vahvat taiat pitäisivät kyläläiset poissa, sitä peikko ei tiennyt. Lordin aarteesta hän ei ollut saanut mitään tietoa pitkään aikaan, ja hän alkoi uskoa, että aarre, oli piilotettu jonnekin muualle.
- Minusta on alkanut tuntua, että minun on aika kuolla. Peikko sanoi kun he olivat saapuneet Kuolon kummuille.
- Mitä? Maagi ihmetteli.
- Itse asiassa, minunkin mielessä on käynyt ajatus kuolemastani. itsemurha ei olisi hullumpi ajatus. Vampyyri soturi sanoi käheällä äänellään.
- Kyläläiset ovat sittenkin yllättävän paha vastus. Heillä on sir Walther, tuskin tarvitsee kertoa miksi pidän häntä kylän parhaimpana taistelijana. Heillä on myös tämä Tork, no, hänestä ei ole taistelussa vaaraa, mutta kuten tiedätte, Torkin suku, kuuluisa taitavasta parannustaidostaan. Ja tämä minulle tuntematon, sankaria leikkivä naurava pelle… Ouh-kim, vai mikä hän olikin,…hän on yllättävän taitava myös. Peikko sanoi.
- Miten ajattelit voittaa? Maagi sanoi.
- Jos totta puhutaan… Peikko sanoi hiljaa. Ja jatkoi sitten, mikäli mahdollista vielä hiljempaa:
- En ajatellut voittaa, häviäminen, kuulostaa siltä mitä olen ajatellut.
Maagi ja vampyyri soturi katsoivat peikkoa ihmeissään. Peikko, koko metsän hallitsija, taistelussa lähes voittamaton, kokonaisen kuningas kunnan tuhoaja, monia tuhansia ihmisiä ja muita olentoja tappanut, muita peikkoja älykkäämpi olento, aikoo antautua.
- Se on ohi, en vain, jostain syystä pysty surmaamaan heitä. Peikko myönsi katkerana.
Hetken oli hiljaista, kunnes maagi avasi suunsa ja sanoi:
- Meidän täytyy tehdä suunnitelma! Emme ole suunnitelleet hyökkäyksiämme, meidän täytyy tehdä suunnitelma jota kaikki noudattavat.
Peikko ja vampyyri soturi katsoivat maagia.
- Minulla on suunnitelma. Hyökkäämme yön tullen, ja surmaamme Torkin, sitten ei heillä ole enää parantajaa, jolloin voimme hyökätä vielä viimeisen kerran, ja tappaa ristiritari, ja Ouh-kimin.
- Pidän suunnitelmastasi. Se on lyhyt, yksinkertainen ja helppo toteuttaa. Peikko sanoi.
- Joten, hyökkäämmekö ensi yönä? Vampyyri soturi kysyi peikolta.
Peikko kääntyi ja katsoi vampyyri soturia huppunsa alta:
- Me hyökkäämme. Hän sanoi hiljaisella ja möreällä äänellään.

Kuu nousi mustalle taivaalle. Harmaa usva leijui Kuolon kumpujen yllä, kun peikko ja vampyyri soturit tarttuivat aseisiinsa, ja lähtivät marssimaan kohti kylää.
Maa oli kylmää, kun nuo kolme kävelivät kohti kylää. Vampyyrit kuulivat peikon raskaan hengityksen ja näkivät hänen punaisena hohtavat silmänsä, jotka tuijottivat koko ajan lähenevää kylän porttia.
- Hyökkäätte vasta, kun minä käsken. Peikko sanoi kun he astuivat kylään.
Vampyyrit nyökkäsivät, ottivat aseensa esille, ja kuun kelmeässä valossa kyläläiset huomasivat vihollisensa, hätäisesti he tarttuivat omiin aseisiinsa ja menivät nopeasti sekavaan muodostelmaan.
- Älkääkä antako armoa. Peikko sanoi vielä, kunnes olivat vastakkain vihollistensa kanssa.
- Antaa tulla! Huusi Ouh-kim ja hyökkäsi.
Peikko ja vampyyrit kuitenkin saivat Ouh-kimin perääntymään. Peikko etsi katsellaan Torkkia. Kunnes huomasi tämän sivussa. Tork yritti kiertää peikkoa ja vampyyreja. Sitten, tapahtui monta asiaa samaan aikaan. Ensiksi peikko hyökkäsi Ouh-kimin ja sir Waltherin kimpuun. Sitten vampyyrit kävivät Grief Torkin kimppuun.
Peikko heilautteli kirvestään hurjasti, mutta ilman tulosta, sitten hän kääntyi ja huomasi kädettömän Torkin, polvillaan taistellen edelleen kahta vampyyriä vastaan.
Vampyyrit olivat katkaisseet Torkin vasemman käden, ja kipu oli pakottanut hänet polvilleen. Mutta silti Grief Tork taisteli, kunnes tunsi kovan, terävän ja kuolettavan iskun selässään. Peikko oli iskenyt kirveellään Grief Torkia selkään. Ja niin kuoli Grief Tork, Josep Torkin sukulainen, vaikka kuinka taisteli ilman vasenta kättä, ei hän kuitenkaan kyennyt kestämään iskua, joka oli katkaissut hänen selkärankansa.
Kauhuissaan Ouh-kim ja sir Walther katsoivat kuinka Tork lyyhistyi kuolleena vampyyrien jalkojen juureen.
- Joukkoni! Lähtekäämme, tehtävä on suoritettu! Peikko huusi, ja lähti kylästä vampyyrien kanssa.

Pian olivatkin nuo kolme jälleen kerran Kuolon kummuilla, ja Torkin kuolema oli kohentanut peikon mielialaa. Heillä saattaisi sittenkin olla mahdollisuus voittaa kyläläiset, ja päästä eroon sir Waltherista.
Peikko hyppäsi kiven päälle istumaan, ja otti esiin juomansa ja ruokaa.
- Alkaa tässä taistellessa tulla nälkä. Peikko mörähti ja haukkasi repustaan löytynyttä kuivaa leipää.
- Onko hyvääkin? Kysyi vampyyri soturi, joka oli juuri juonut verta.
- Onhan sitä parempaakin ruokaa syöty, mutta kyllä tämäkin menee. Peikko vastasi ja haukkasi toisen palan.
- Vihdoinkin saimme tapettua yhden kyläläisen, eivät varmaan…Vampyyri soturi aloitti, mutta sitten lensi nuoli, vain noin parin kymmenen sentin päästä hänen päästään hänen ohi, ja osui puussa roikkuvaan sir Edwardin entiseen kypärään, joka putosi mustaan maahan.
- Mitä ihmettä! Huudahti vampyyri soturi ja katsoi maagia, joka oli ampunut nuolen jousellaan.
- Pitäähän meidän harjoitella. Kai me pian hyökkäämme uudestaan, ei kannata hukata aikaa. Maagi sanoi ja poimi nuolen ja kypärän maasta.
- Niin, mutta kyllä minä ainakin haluan nyt levähtää, ja syödä itseni täyteen, ja sitten taas levätä, ja sitten voin taas mennä repimään heidän suolensa ja päänsä irti, samalla kun te imette heistä veret, ja lopuksi ripustamme heidän päänsä ja ruumiinsa puista roikkumaan muurin yläpuolelle, ja laitamme maahan kyltin, johon kirjoitamme heidän omalla verellään:

Näin käy, jos vastustaa
peikko, ja hänen
apureitaan!

Peikko sanoi, joi pullonsa tyhjäksi, ja heitti leivän suuhunsa ja meinasi tukehtua siihen. Kun hän oli saanut leivän nielaistua, hän kysyi vampyyreilta haluasiko joku heistä kenties kaksin taistella häntä vastaan.
- minä voin. Maagi sanoi ja meni peikon kanssa pienelle, tasaiselle ja puuttomalle alueelle.
- Eikä iskuja jotka vaurioittavat pahasti. Maagi pyysi.
- Selvä. Peikko murahti.

He olivat juuri aloittaneet, kun he kuulivat oksien rapinaa. he katsoelivat ympärilleen mutta ketään ei näkynyt, sitten esiin tuli Ouh-kim ja sir Walther.
- Miten he löysivät meidät? Peikko ihmetteli.
- Ne on täällä! Ouh-kim huusi ja esiin astui vielä kolmas ihminen. Hänellä oli vaaleat hiukset ja…Grief Torkin vaatteet!
- Ei voi olla…? Maagi ihmetteli.
- Me tapoimme sinut! Vampyyri soturi huusi. Hän oli perääntynyt peikon ja maagin luokse.
- Te ette tappanut minua! Te tapoitte minun sukulaiseni Grief Torkin ja Josep Torkin…MINÄ TAPAN TEIDÄT! Mies huusi ja heilutti vihoissaan miekkaansa.
- Josep Tork? Sen ristiritarin? Ha! Ha! Ha! Emme me tappaneet Josep Torkkia, sen teki sinun vieressäsi oleva sir Walther! Maagi nauroi.
Brian katsoi sir Waltheria.
- Puhuuko hän totta? Hän kysyi.
Sir Walther avasi suunsa vastatakseen, mutta sitten:
- ULIULIULIULIULIULI! Kuului kun Ouh-kim peitti korvansa ja lähti juoksemaan poispäin.
Peikko oli yrittänyt hypnotisoida hänet, mutta hän oli onnistunut katseensa kääntämällä, ulinalla ja korvien peitolla välttymään siltä.
Kun sir Walther huomasi tämän, hänkin lähti juoksemaan.

Mutta Brian Tork jäi seisomaan paikoilleen tyhjä ilme kasvoillaan.
- Miksei tuo lähde? Vampyyri soturi ihmetteli.
- Katsopas taaksesi. Maagi sanoi.
Vampyyri soturi kääntyi, ja näki peikon. Kun Ouh-kim oli lähtenyt pakoon, jolloin peikko oli vaihtanut kohdettaan, ja hypnotisoi nyt Brian Torkin.
- Mitä teemme hänelle? Vampyyri soturi kysyi.
- Sinä, saat luvan maistaa hänen vertaan…kerro meille sitten miltä maistui. Peikko sanoi.
- Mihin te lähdette? Vampyyri soturi kysyi.
- Niin, mihin me lähdemme? Maagi kysyi myös.
- Luuletteko että päästämme heidät pakoon nyt kun he ovat löytäneet meidät? peikko kysyi ja jatkoi sitten:
- Lähdemme heidän perään, ja toivottavasti saisimme heidät viimein tapettua. Soturi jää tänne, vahtimaan Torkia.
- Mutta hänhän on hypnoosin vallassa? Eihän hän pysty mitään tekemään. Vampyyri soturi sanoi.
- Niin, mutta sanoin että saat juoda hänen vertaan. Peikko muistutti.
- Samallahan hänestä tulee vampyyri. Vampyyri soturi sanoi.
- Kyllä. Peikko myönsi.
- No, lähtekää sitten, niin minä herkuttelen täällä verellä! Vampyyri soturi sanoi ja iski hampaansa Torkiin.
Maagi katsoi kateellisena kun vampyyri soturi nautiskeli verellä.
- Tule jo! Olemme antaneet heille jo tarpeeksi etumatkaa! peikko huusi maagille.

Peikko ja Maagi juoksivat kylään, mutta se oli tyhjä. He etsivät merkkejä ristiritarista ja Ouh-kimista, mutta eivät löytäneet mitään. Kunnes maagi osoitti sormella sortuneiden muurien taakse.
- Peikko, he ovat tuolla! Hän huudahti.
Peikko näki sir Waltherin ja Ouh-kimin seisovan paikallaan tuijottaen takaisin.
- Otamme heidät kiinni. Peikko käski ja he lähtivät juosten kohti kyläläisiä, joiden pako yritys epäonnistui.

Peikko ja vampyyri maagi pakottivat kyläläiset muureille. Kyläläiset väistelivät peikon ja maagin jakelemia iskuja, ja koettivat iskeä takaisin, mutta turhaan.
Kyläläiset yrittivät taas paeta, mutta peikko ja vampyyrit eivät antaneet heille tilaa siihen, lopuksi sir Walther ja Ouh-kim joutuivat erilleen, ja peikko lähti sir Waltherin perään.
Sir walther kiipesi muurin päällä, ja peikko seurasi hänen jokaista liikettään. Peikko otti sir Waltrherin kiinni, ja yritti hypnotisoida tämän, mutta ristiritari käänsi katseensa poispäin ja näin onnistui torjumaan hypnoosin.
Peikko murahti kapusi myös muurille. Nyt seisoivat sir Walther ja peikko vastakkain, sir Walther löi miekallaan, mutta peikko työnsi iskun vaivattomasti pois kirveellään.
Sitten peikko kohotti kätensä ja katsoi sir Waltheria silmiin, joka ei kyennyt enää vastustamaan peikkoa ja antautui hypnoosin valtaan.
- Sinä, sir Walther, et pysty tekemään mitään, mitä minä en käske sinun tekevän, ja teet vain sen, minkä minä käsken sinun tehdä. Peikko sanoi ja sir Walther vaipui hypnoosiin.
- Ei! Ouh-kim huusi ja alkoi taistella raivokkaasti maagia vastaan.
Peikko nauroi ilkeää nauruaan, kunnes kääntyi taas sir Waltheria päin ja antoi tälle ensimmäisen käskynsä:
- Mene, ja tapa ystäväsi. Peikko sanoi ja katsoi kuinka sir Walther, viha silmissään hyökkäsi kauhistuneen Ouh-kimin kimppuun.

peikko ja maagi katsoivat sivusta kuinka sir Walther ja Ouh-kim taistelivat toisiaan vastaan.
Taistelu oli tasainen, sir Walther iski miekallaan ilman armoa. Ouh-kim väisteli ja torjui iskuja. Hän ei halunnut tappaa sir Waltheria, joskin tiesi, ettei ollut muuta vaihtoehtoa, jos halusi itse pysyä hengissä.
Sir Walther hyppäsi eteenpäin ja huitaisi miekallaan Ouh-kimin pään ohi. Ouh-kim iski takaisin, mutta ristiritari torjui senkin.
Ouh-kim alkoi taistella rajummin, ja hypnoosissa oleva sir Walther joutui perääntymään. Sir Walther perääntyi niin paljon, kunnes huomasi takanaan kuopan, jonka pohjalla oli teräviä kiviä.
- Et pääse mihinkään. Ouh-kim sanoi ja laittoi miekkansa sir Waltherin kaulalle.
Sir Walthr katsoi sekava ja mielipuolinen ilme naamallaan Ouh-kimia, löi tämän miekan pois ja hyppäsi.
Peikko ja maagi katsoivat, kuinka sir Walther putosi kuoppaan. Ouh-kim meni sir Waltherin perässä. Peikko ja maagi kuuntelivat miekkojen kalinaa kuopassa, kunnes ne hiljenivät.
Hetken oli täysin hiljaista, mitään ei kuulunut, kunnes kuopasta nousi käsi, ja ouh-kim nousi miekkansa kanssa kuopasta.
- Epäonnistuit! Tapoin sir Waltherin! Ouh-kim sanoi ja asteli lähemmäs peikkoa.
- Kuka sanoi, että sinun olisi kuulunut kuolla? Peikko kysyi.
Ouh-kim pysähtyi ja katsoi kuinka peikko ja maagi lähestyivät häntä.
- Sir Waltherin pitikin kuolla! Halusit että tapan sir Waltherin! Tiesit että hypnoosissa hän ei pärjäisi, ja näin sinä vältyit taistelulta häntä vastaan! Ouh-kim sanoi, nyt hän ymmärsi mikä peikon suunnitelma oli, ei peikko halunnut Ouh-kimin kuolevan, vaan sir Waltherin.
Peikko ja maagi olivat nyt taistelu etäisyydellä Ouh-kimistä joka tarttui kovemmin miekastaan ja hyökkäsi kovasti huutaen maagia kohti. Maagi torjui lyönnin ja Ouh-kim kohotti uudestaan miekkansa…
Hän pysähtyi, miekka putosi hänen kädestään ja hän kaatui maahan kuolleena. Peikko oli iskenyt jo ennestään verisen tapparansa hänen selkäänsä ja näin tappanut viimeisen kyläläisen.

- Se oli siinä. Maagi sanoi ja katsoi Ouh-kimiä.
- Niin, yksi ristiritari lisää kuolleiden joukossa…enää kaksi jäljellä. Peikko sanoi ja katsoi sir Waltherin ruumista kuopassa.
Hetken he seisovat siinä, kunnes peikko käski maagin seurata häntä.
- palaammeko kuolon kummuille. Maagi sanoi.
- Kyllä. peikko sanoi, mutta lisäsi sitten niin hiljaa, että vain itse kuuli sen:
- On aika lopettaa suunnitelmani.

Kuolon kummut, siellä olivat vampyyrit ja peikko hautoneet suunnitelmia, ja nyt saivat he viimein toteutettua ne.
Tork seisoi edelleen samassa paikassa, mutta hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin ennen.
- Saitteko tapettua ne? Kysyi vampyyri soturi uteliaan kun peikko ja maagi olivat saapuneet Kuolon kummuille.
- Kyllä, sir walther kuoli hypnoosissa Ouh-kimin iskusta. Ja Ouh-kim kuoli, kun peikko iski tapparansa hänen selkään. Maagi vasatsi.
Peikko tarkasteli Torkia.
- Hänestä on tulossa vampyyri, otan hänet oppipojakseni ja opetan hänelle kaiken, minkä minä osaan. Vampyyri soturi sanoi.
Peikko kääntyi katsomaan vampyyri soturia.
- Et opeta hänelle mitään. Hän sanoi kylmästi ja kääntyi taas Torkia päin. Sitten hän jatkoi:
- Iske miekkasi sydämestäsi lävitse! Hän käski, ja katsoi kuinka Tork, tyhjä ilme naamallaan tarttui miekkaansa ja tappoi itsensä.
- Mitä sinä teet! Vampyyri soturi karjaisi, tarttui lähimpään miekkaan, mutta ennen kuin ehti mitään erikoisempaa tekemään. Oli peikko jo hypnotisoinut hänet ja kun peikko päästi vampyyri soturin hypnoosin vallasta, huomasi vampyyri soturi, että oli iskenyt oman miekkansa sydämeensä.
Vampyyri soturi kohotti katseensa peikkoon, joka katsoi kylmästi kuinka vampyyri soturi kaatui kuolleena maahan.
- Mitä sinä teet! Maagi huusi, hän oli järkyttynyt, vaikka olikin vampyyri, ei hän silti sietänyt kun hänen omiaan tapetaan.
- Päätän suunnitelmani. Peikko sanoi, tarttui jälleen kerran tapparaansa ja hyökkäsi maagin kimppuun.
taistelu oli lyhyt, maagi perääntyi koko ajan, kunnes kompastui kiveen ja kaatui mustaan maahan.
- Peikko..älä tee sitä! Armoa! Maagi huusi, kun peikko kohotti kirveensä surmatakseen vampyyrin.
- Armoa? Peikko nauroi, ja jatkoi sitten:
- Hyvästi, sir Edward! Hän huudahti ja iski tapparansa maagin sydämeen.

Peikko nosti tapparansa korkealle ilmaan ja karjaisi voiton kunniaksi.
Hän oli ainoa, joka oli jäänyt henkiin, Grief Tork, oli kuollut ensimmäisenä, peikon ja vampyyrien hyökkäyksessä. Ouh-kim, oli kuollut peikon kirveestä ja vampyyrit joutuivat tekemään itsemurhan.
Niin koki kuolemansa myös sir Walther, kuudesta ristiritarista viimeinen tuossa kylässä, joka epätoivoisesti yritti estää peikkoa saamasta lordin aarretta, mutta koki kuolemansa peikon hypnoosin alaisena, omissa joukoissaan taistelevan Ouh-kimin käsistä.

Lordin aarre, on siis jälleen kerran hukkunut, ja sen piilottanut seppä Ilmarinen kuollut lopullisesti.
Peikko, joka sai kuulla että sir Sam ja sir Fredrig olivat vielä elossa, lähti etsimään heitä sillä halusi saada kaikki ristiritarit tapettua.

Kuolon kummut, ovat nyt tyhjänä, toki siellä on vampyyrien ruumiit, ja siellä se odottaa, seuraavia, jotka haluavat suojaa, ja jotka mieluusti turvautuvat pimeyden voimiin.

Kuolon kummut ovat siellä aina, koskaan ei musta maa muutu, koskaan ei puissa lehtiä näy ja aina on pahuus siellä.

Siinä olikin sellainen pätkä...

Ovat kyllä aika pitkiä, mutta toivottavasti jaksoitte lukea ajatuksella alusta asti aina typerään loppuun!

Kommenteja OLISI ja ONKIN kiva saada.

SPACE MARINE!!! kirjoitti:40K Monella sanalla ja hienolla lopulla.
Waagh! For the Emperor!!!
Dakka dakka dakka
Aaargh!!!
[bStomp 'hem!!![/b]
Sivallus ja hönkäys
Kill them all for the Emperor you scum!
Dakka Dakka
PUM!!!
Pum!!!!
Pum!!!!!
Pum!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
For the Lucius!
Emperor sucks, Lucius kicks his ass!
Dakka Dakka Dakka
Evil Laugh

Game Over

Tummennetut minun tekstiäni ja muokkaustani.

Antakaa joku edes kritiikkiä tästä tarinasta. Itse en voi vielä kertoa mielipidettäni tästä tarinasta, joten jotkut voisivat sitten korvata minua siihen aikaan kunnes olen lukenut jokaisen osan näistä.

samalla kun annatte tälle alienille kommentia voisitte antaa tälle minunkin tarinalleni(ei tuolle typerälle 40k jutulle vaan näistä edellisistä, Kuolonkummut jne.

Mutta nyt...

Aika ölö tuo tarinasi kyllä on, ei sitä tosissaan voi ottaa kukaan ja uskoisin että näin ei ole tarkoituskaan. Ehkä vähän turhan pikä.

Yrsa kirjoitti:samalla kun annatte tälle alienille kommentia voisitte antaa tälle minunkin tarinalleni(ei tuolle typerälle 40k jutulle vaan näistä edellisistä, Kuolonkummut jne.

Mutta nyt...

Aika ölö tuo tarinasi kyllä on, ei sitä tosissaan voi ottaa kukaan ja uskoisin että näin ei ole tarkoituskaan. Ehkä vähän turhan pikä.

Minulle kommenttia? Luit varmaan väärin viestini? Kirjoitin, että jotkut voisivat edes antaa kritiikkiä tälle tarinalle, eikä minulle mitään kommentteja.

Ja wtf! Arvosteletko omaa tarinasi vai minun omia hävyttömän huonoja tarinoitani? Vai tietääkö joku sotulainen Yrsan salasanan ja mennyt kommentoimaan Yrsan akolla hänen omaa tarinaansa?

Se on trolli, ei siitä kannata välittää.

Luulin että halusit tuosta sinun ölöstäsi kommentin, niin siksi laitoin sen.

Eikä Yrsan salasanaa tiedä muu lisäkseni kuin yksi kaverini, eikä hän tiätääkseni ole koskaan kirjautunut sisään.

Ja Drakojan, "se on trolli, ei siitä kannata välitää", aika asiaton kommenti minusta, ja olisi voinut jättää pois, jos ei ole mitään järkevää kirjoitettavaa tänne niin älkää sitten kirjoittako mitään. Ihmettelen vain sitä, että tämän tarinan kommentit ovat tulleet pelkästään Kartzalta ja Valadirin haamulta, ennen kuin lisäsin tänne tuon 40K YHDELLÄ SANALLA "tarinan", jolloin tänne alkoi niitä kommenteja ilmestyä...aika omituista, että trolli tarinat näyttävät kiinnostavan porukkaa enemmän, pitäisiköhän niitä sittenkin tehdä tällaisten tarinoiden sijaan?