Sydämetön
Lähetetty: Ti 11.08.2009 23:57
Äh, ei jaksa läppätarinoita.
Mä menin tohon yhteen areenaan tekemään ukon ja sille sitä fluffia myös. Nyt vaan kävin niin, että itse olen pirun tyytyväinen tuohon fluffiin (etenkin ulkonäön kasvo-osioon) jonka sain aikaiseksi, joten minä aattelin alkaa kirjoittelemaan ihan kunnon tarinaa tuosta hahmosta. Seuraavan mä suunnilleen copypastesin viestistäni, niin saatte tietää vähän Sydämetömän taustoista. Jos näyttää/vaikuttaa hyvältä, niin mä kirjoitan tarinaa tosta ukosta.
Mahtava mies eläessään Hag Graefissa, Drotirik hallitsi yhtä suurta huonetta. Hänen hallintokaudellaan huone todellakin loisti Hag Greafin pimeillä kujilla. Rikkauksia ja orjia oli enemmän kuin vain voisi muille jakaa, eikä kukaan, voimakkaimpia hallitsijoita lukuunottamatta, uskaltanut vastustaa heitä. Huoneen miekka ylsi kauas ja sen salamurhaajien tikarit vielä kauemmas. Mikään ei kuitenkaan ole kestävää, parhaatkin soturit kuolevat siihen ensimmäiseen kuolettavaan osumaan.
Drotirikin oma veli iski myrkytetyn tikarinsa hänen kylmään sydämeensä hänen nukkuessaan. Drotirik ei itse muista siitä yhtään mitäään. Kaikki vain pimeni. Sitten kaunis naisääni alkoi kuiskia hänen korvaansa. "Hän oli pelkuri. Et tarvitse, et ansaitse tälläistä loppua. Kyllä, kuolema sattuu, minä voin lopettaa sen. Voin muuttaa tuskan nautinnoksi, jolle vetää vertoja vain koston ihana maku. Antaudu minulle ja herää!"
Sitten haltia heräsi ja löysi itsensä alastomana keskkelllä pauhuavaa merta. Hän makasi pienellä, kivisellä saarekkeella, ympärillään vain raivoavat aallot. Mies nousi ylös ja katseli ympärilleen. Rantaan olisi satojen metrien matka. Yhtään matkasta välittämättä hän sukelsi hyytävään mereen aaltojen armoille. Yliluonnilisen vahvat kädet kauhoivat vauhdilla jolle yksikään kuolevainen ei vetänyt vertoja. Haltia lähti saarekkeelta niin nopeasti, että hän ei huomannut mitää saarekkeella lojui hänen lisäkseen. Siinä juuri sen kohdan vieressä jossa hän oli maannut oli pieni vihertävä esine. Drotirikin sydän.
Rantaan päästyään haltiaa johti vain yksi ajatus, kosto, sekä sen tuoma nautinto. Hänen sydämensä tilalla oli verenpunainen kivi ja hänen suonissaan virtasi jumalan veri. Ilman tarkempia ajatuksia, haltia marssi huoneeseensa ja kohtasi veljensä. Vartijat ja sotilaat olivat järkyttyneitä nähdessään hänet elossa, eivätkä tehneet muuta kuin antoivat entisen herransa kävellä nykyisen luokse. Veli ei kuitenkaan ollut avuton miekkamies. Heti vainajan nähdessään hän tarttui miekkaansa ja loikkasi tämän kimppuun. Sanoja ei vaihdettu, teräs kohtasi teräksen. Dritirikillä oli kuitenkin Slaanesh puolellaan, ja hän pääsi joka lyönnillä enemmän niskan päälle. Pien petturiveli kaatuikin velttona maahan. Nauru valtasi salin. Ruumista alkoi tulvia saksikätisiä naisia, demonittareita, haltioiden kimppuun. Dritirik ei välittänyt tästä, hän vain poistui paikalta tyhjänä kuorena.
Sielunsa myynneen haltion kasvoilla paistavat tuhannet näkymättömät arvet. Sileät ja kovat kasvot eivät näyttäneet kuuluvan millekkään elävälle. Silmät katsoivat suoraan eteenpäin ja suu pysyi peruslukemilla. Tarkaan katsoessa kasvot olivat itse asiassa surulliset. Varjot muodostuivat silmistä nenän molemmille puolille kuin kyynelvirta. Silmät olivat muuten tyhjät, mutta niiden mustien iiristen syvyys oli helvettiäkin syvempi. Hänen kasvonsa olivat kuin jäänteitä ajasta jolloin hänellä oli tunteita, mutta jotka hän piti sisällään. Kuitenkin, mikään asia tässä maailmassa ei enään saisi tunteetonta haltiaa muuttamaan ilmettään.
Haltia on pitkä haltiaksi, liki kaksimetrinen, ja vaikka hänellä ei ollut suuriakaan lihaksia, hän pystyisi katkaisemaan puun paljain käsin. Musta, ihoamyötäilevä pellistä ja nahkasta tehty panssari koristaa hänen yläkehoaan. Muuta vartaloa koristaa musta, tai hyvin tumma harmaa, vaate. Yllään hänellä on myöskin harmaa kaapu. Hiukset hänellä oli harmahtavan sinertävät. Haltiaa kun katsoi, suru on ensimmäinen asia tai tunne joka tulee mieleen, ja todellakin, haltia kantaa suurta surua, vaikka ei sitä itse tunne, ja myös tuo surua tuhotessaan kaiken jonka kohtaa
Mä menin tohon yhteen areenaan tekemään ukon ja sille sitä fluffia myös. Nyt vaan kävin niin, että itse olen pirun tyytyväinen tuohon fluffiin (etenkin ulkonäön kasvo-osioon) jonka sain aikaiseksi, joten minä aattelin alkaa kirjoittelemaan ihan kunnon tarinaa tuosta hahmosta. Seuraavan mä suunnilleen copypastesin viestistäni, niin saatte tietää vähän Sydämetömän taustoista. Jos näyttää/vaikuttaa hyvältä, niin mä kirjoitan tarinaa tosta ukosta.
Mahtava mies eläessään Hag Graefissa, Drotirik hallitsi yhtä suurta huonetta. Hänen hallintokaudellaan huone todellakin loisti Hag Greafin pimeillä kujilla. Rikkauksia ja orjia oli enemmän kuin vain voisi muille jakaa, eikä kukaan, voimakkaimpia hallitsijoita lukuunottamatta, uskaltanut vastustaa heitä. Huoneen miekka ylsi kauas ja sen salamurhaajien tikarit vielä kauemmas. Mikään ei kuitenkaan ole kestävää, parhaatkin soturit kuolevat siihen ensimmäiseen kuolettavaan osumaan.
Drotirikin oma veli iski myrkytetyn tikarinsa hänen kylmään sydämeensä hänen nukkuessaan. Drotirik ei itse muista siitä yhtään mitäään. Kaikki vain pimeni. Sitten kaunis naisääni alkoi kuiskia hänen korvaansa. "Hän oli pelkuri. Et tarvitse, et ansaitse tälläistä loppua. Kyllä, kuolema sattuu, minä voin lopettaa sen. Voin muuttaa tuskan nautinnoksi, jolle vetää vertoja vain koston ihana maku. Antaudu minulle ja herää!"
Sitten haltia heräsi ja löysi itsensä alastomana keskkelllä pauhuavaa merta. Hän makasi pienellä, kivisellä saarekkeella, ympärillään vain raivoavat aallot. Mies nousi ylös ja katseli ympärilleen. Rantaan olisi satojen metrien matka. Yhtään matkasta välittämättä hän sukelsi hyytävään mereen aaltojen armoille. Yliluonnilisen vahvat kädet kauhoivat vauhdilla jolle yksikään kuolevainen ei vetänyt vertoja. Haltia lähti saarekkeelta niin nopeasti, että hän ei huomannut mitää saarekkeella lojui hänen lisäkseen. Siinä juuri sen kohdan vieressä jossa hän oli maannut oli pieni vihertävä esine. Drotirikin sydän.
Rantaan päästyään haltiaa johti vain yksi ajatus, kosto, sekä sen tuoma nautinto. Hänen sydämensä tilalla oli verenpunainen kivi ja hänen suonissaan virtasi jumalan veri. Ilman tarkempia ajatuksia, haltia marssi huoneeseensa ja kohtasi veljensä. Vartijat ja sotilaat olivat järkyttyneitä nähdessään hänet elossa, eivätkä tehneet muuta kuin antoivat entisen herransa kävellä nykyisen luokse. Veli ei kuitenkaan ollut avuton miekkamies. Heti vainajan nähdessään hän tarttui miekkaansa ja loikkasi tämän kimppuun. Sanoja ei vaihdettu, teräs kohtasi teräksen. Dritirikillä oli kuitenkin Slaanesh puolellaan, ja hän pääsi joka lyönnillä enemmän niskan päälle. Pien petturiveli kaatuikin velttona maahan. Nauru valtasi salin. Ruumista alkoi tulvia saksikätisiä naisia, demonittareita, haltioiden kimppuun. Dritirik ei välittänyt tästä, hän vain poistui paikalta tyhjänä kuorena.
Sielunsa myynneen haltion kasvoilla paistavat tuhannet näkymättömät arvet. Sileät ja kovat kasvot eivät näyttäneet kuuluvan millekkään elävälle. Silmät katsoivat suoraan eteenpäin ja suu pysyi peruslukemilla. Tarkaan katsoessa kasvot olivat itse asiassa surulliset. Varjot muodostuivat silmistä nenän molemmille puolille kuin kyynelvirta. Silmät olivat muuten tyhjät, mutta niiden mustien iiristen syvyys oli helvettiäkin syvempi. Hänen kasvonsa olivat kuin jäänteitä ajasta jolloin hänellä oli tunteita, mutta jotka hän piti sisällään. Kuitenkin, mikään asia tässä maailmassa ei enään saisi tunteetonta haltiaa muuttamaan ilmettään.
Haltia on pitkä haltiaksi, liki kaksimetrinen, ja vaikka hänellä ei ollut suuriakaan lihaksia, hän pystyisi katkaisemaan puun paljain käsin. Musta, ihoamyötäilevä pellistä ja nahkasta tehty panssari koristaa hänen yläkehoaan. Muuta vartaloa koristaa musta, tai hyvin tumma harmaa, vaate. Yllään hänellä on myöskin harmaa kaapu. Hiukset hänellä oli harmahtavan sinertävät. Haltiaa kun katsoi, suru on ensimmäinen asia tai tunne joka tulee mieleen, ja todellakin, haltia kantaa suurta surua, vaikka ei sitä itse tunne, ja myös tuo surua tuhotessaan kaiken jonka kohtaa