Skinkki (osat I-III)
Lähetetty: Pe 21.08.2009 17:37
Skinkki
Osa I
Oli aikainen aamu, ja auringon ensimmäiset säteet valaisivat Huatlin temppelikaupunkia, joka oli jo herännyt tähän uuteen päivään. Huini-Tlaxa puikkelehti pitkin temppelikaupungin ruuhkaista pääkatua. Hän pysytteli tiukasti kadun laidassa väistääkseen keskitietä käyttävät valtavat stegadonit, jotka kantoivat ja vetivät massiivisia lasteja puuta ja kiveä. Hirmuliskojen selissä ratsastavat skinkit ohjastivat mahtavia liskopetojaan tottuneesti. Yksi stegadon aivan Huinin vieressä mylväisi kovaan ääneen, ja hänen silmänsä rävähtivät säikähdyksestä, vaikka hän olikin kuullut saman äänen lukemattomia kertoja aiemmin.
Huini-Tlaxa oli skinkkityöläinen Huatlin temppelikaupungissa. Valtavan kaupungin uudelleenrakennustyöt olivat käynnissä, ja Huini oli melko varma että kaupunki oli elävämpi kuin yksikään toinen liskojen mahtavista kaupungeista. Mutta Huini ei varsinaisesti pitänyt tästä seikasta.
Skinkkityöläinen väisti häntä vastaan tulevan yhtenäisen joukon vikkeliä skinkkejä, ja ohitti mahdollisimman kaukaa suurikokoisen saurussoturin, joka marssi hänen edellään määrätietoisesti mutta hitaasti. Huini ei todellakaan voinut sanoa nauttivansa tästä vilinästä. Suuressa kaupungissa oli liikaa kaikkea. Liikaa valtavia työliskoja, liikaa vaarallisia rakennusalueita, liikaa pelottavia saurussotureita, ja ennen kaikkea aivan liikaa muita skinkkejä.
Kaupungissa työskenteli tuhansia muita skinkkityöläisiä. Se oli aivan liian suuri määrä Huinin aivojen käsiteltäväksi, mutta hän kykeni kyllä ymmärtämään että muita oli paljon. Todella paljon. Liian paljon.
Tai no, määrä ei ehkä ollut suurin ongelma, vaan laatu.
Kaikki muut skinkit vain tuntuivat olevat niin paljon taitavampia työssään kuin hän. Hän oli aina ollut sukupolvensa heikoin työläinen. Heidän 21-henkinen joukkonsa oli kivenveistäjiä, jotka valmistivat erilaisiin seiniin ja pylväisiin suuria hieroglyfi-merkkejä. Se oli yllättävän raskasta työtä. Ainakin Huinille, muut tuntuivat olevan omalla alallaan kivipaasia veistäessään. Hän oli liian heikko siihen työhön.
Kolme vuotta sitten, olessaan yhdeksänvuotias, Huini oli päässyt kokeilemaan kuparintyöstämistä tutustuessaan erääseen vanhaan kupariseppään. Se oli tuntunut paljon mukavammalta kuin raskas kivenveistotyö. Mutta työstä toiseen ei noin vain päässyt. Huini oli yrittänyt hakea kuparisepäksi, mutta hänen olisi pitänyt olla paljon taitavampi sillä alalla. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa harjoitella, ja niinpä hänen oli myönnettävä itselleen, että hän tulisi viettämään koko lopun ikänsä raskaassa ja vaikeassa työssään. Kaiken lisäksi vanha kupariseppä, joka oli ollut hänen läheisin ystävänsä kaupungissa, oli kutsuttu vuoden päästä asepalvelukseen, ja sen jälkeen Huini ei ollut tätä nähnyt.
Huini havahtui mietteistään huomatessaan miltei ohittaneensa pienen kujan, jolle hänen olisi kuulunut kääntyä. Hän vilahti pimeälle kujalle skinkkimäisen liukkaasti, ja syöksyi sen läpi saapuakseen pienelle aukiolle, jonka keskellä hänen joukkonsa uusin työnkohde odotti.
Se oli pieni pyörä temppeli, tai oikeastaan vain katettu alttari. Alttarin kattoa kannattelevat pylväät olivat paljaita, ja ne tulisivat tänään saamaan tarkat kaiverrukset päällensä. Alttarin luona odotti työläisjoukon johtaja, mutta kukaan muu ei ollut vielä saapunut. Huini oli saapunut paikalle etuajassa, jotta ei joutuisi lopettamaan kovin paljon myöhemmin kuin muut.
”Tervehdys Huini-Tlaxa!” johtaja sihisi. Tällä oli vieressään pino kääröjä, joita hän valikoi hetken, ja ojensi sitten yhden Huinille. ”Päivän työsi”, johtaja totesi, ja osoitti yhtä pylväistä. Skinkkityöläinen avasi käärön ja ryhtyi töihin. Hän otti olkahihnastaan talttansa ja vasaransa, ja alkoi napsutella pylvääseen A-kirjainta merkitsevää liskonpäätä. Johtaja valitsi hänelle tarkoituksellaan melko helppoja kuvioita. Se oli jollain tapaa nöyryyttävää, mutta Huinin oli hyväksyttävä että se oli kaikkien kannalta paras vaihtoehto.
Muut työläiset kuuluivat jo saapuvan työpaikalle, mutta Huini ei vaivaantunut tervehtimään heitä, vaan keskittyi työhönsä. Hänen vesiveljensä eivät olleet hänelle kovin läheisiä. Huini hakkasi liskonpäälle hampaita. Sitten, yhtäkkiä, hän löi taltallaan hieman harhaan, ja etummaiseen hampaaseen jäi näkyvä kolo. Huini sihahti kirouksen.
Yllättäen Huini tunsi olallaan taputuksen. Hän värähti inhosta. ”Hyvä yritys, Huini”, yliystävällinen ääni hänen takanaan sanoi. Huini vilkaisi taakseen, vaikka tiesikin hyvin kuka siellä oli. Hän näki Xiliqua Tlaqtotlin hymyilevän hänelle niin maireasti, että tämän alaluomet muuttivat skinkin silmät pelkiksi viivoiksi. Xiliquan harjassa käväisi sekunnin ajan vihamielinen punaisen häivähdys, joka kuitenkin hävisi ennen kuin kukaan muu kuin Huini ennätti sen huomata, ja Xiliqua poistui työstämään omaa kivipylvästään.
Tlaqtotl oli saanut eräissä sotilasharjoituksissa nimen Xiliqua, Tuliveri. Silloin hän oli osoittanut äärimmäistä tehokkuutta niin ammunnoissa kuin taisteluharjoituksissa, ja hänet oli valittu heidän joukkonsa urhoksi. Käytännössä se oli vain arvonimi, mutta jos sotatila sattuisi heidän elinajalleen, Xiliquasta tulisi joukon johtaja. Hän toimisi siis myös heidän rauhanajan johtajansa yläpuolella. Tietysti kaukopartiot kävivät jatkuvasti kahakoita rannikoilla epämääräisiä aarteenetsijöitä vastaan, mutta sellaiset mitättömät vihollislaumat eivät herättäneet pelkoa Huatlissa.
Mutta Xiliquan arvonsaanti kismitti silti Huinia. Skinkki oli aina ollut varsin etevä kaikessa, ja kaiken lisäksi täysi idiootti. Sotilasharjoituksissa hänellä oli ollut tapana tulla aina taputtamaan Huinia selkään, ja sanomaan: ”Hyvä yritys”, kun Huini oli epäonnistunut jossakin. Ja sittemmin tästä typerästä lausahduksesta oli tullut Xiliquan suosikkilause. Tilanteesta riippumatta Huini sai aina kuulla nuo kaksi sanaa, ja joka kerta ne aiheuttivat hänessä enemmän ja enemmän raivoa.
Mutta mitäpä hän olisi voinut ärsyttävälle skinkille tehdä. Hänen suurin unelmansa oli piestä se idiootti hengiltä. Se oli tietenkin naurettava ajatus, olihan Xiliqua paljon vahvempi kuin hän. Sitä paitsi sellaisen teon jälkeen hän olisi luultavasti päässyt vierailemaan Sotekin valtakuntaan skavenien seurassa.
”Huomio 41. kaiverrusjoukkue!” johtajaskinkin ääni havahdutti Huinin, ja hän kääntyi katsomaan mitä asiaa tällä oli, kuten kaikki muutkin. Johtajan viereen oli saapunut piikikästä miekkaa kupeellaan kantava suurikokoinen skinkki.
”Minä olen päällikkö Qatlgar”, soturiskinkki esitteli itsensä. ”Koillisella Vampyyrirannikolla on tällä hetkellä levottomuuksia, joita alueelle asetetut kaukopartiot eivät kykene hillitsemään. Siksi maagipapit ovat päättäneet, että temppelikaupungistamme kerätään lisäjoukkoja, jotka lähetetään torjumaan valtakuntaamme uhkaava vaara. Teidän joukkueenne on valittu siirtymään rintamalle, ja luotamme siihen, että kunnioitettu päällikkö Xiliqua tulee johtamaan soturinsa suuriin tekoihin. Joukkueenne saapuu huomenaamulla keskusaukiolle, josta sille jaetaan aseet ja se siirtyy kuuden muun joukkueen tavoin ulos kaupungin alueelta minun johdossani.”
Päällikkö silmäili lopetettuaan skinkkejä, jotka kaikki näyttivät hyvin yllättyneiltä. Xiliquan silmäkulmassa saattoi tosin nähdä tyytyväisen hymynkareen. ”Ilmeisesti asia on selvä? Voitte jatkaa työtänne”, soturiskinkki totesi.
Huini alkoi naputella kivipylvästä järkyttyneenä. Miten näin saattoi käydä?
Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän puolustaisi liskomiesten mahtavaa rotua. Mutta miksi sen piti tapahtua idiootin Xiliquan komennossa?
Iski yhtäkkiä ispiraatio kirjoittaa tarina liskomiehistä niin, että se kuvaisi niiden elämää muutenkin kuin taistelun tasolla. Aluksi aioin kirjoittaa skinkkitarinan jossa ei taisteltaisi ollenkaan, mutta päätin kuitenkin, etten tee tätä ihan niin vaikeaksi (warhammerin maailma ei ole mikään helppo ympäristö arkitarinoille). Tavoitteena on kirjoittaa tässä samalla vähän taustafluffia omalle liskoarmeijalleni, joskaan en vielä aivan itsekkään tiedä, mihin skinkkipäähenkilöni tie lopulta johtaa.
PS. syvimmät pahoittelut tarinan nimen äärimmäisestä kekseliäisyydestä
Osa I
Oli aikainen aamu, ja auringon ensimmäiset säteet valaisivat Huatlin temppelikaupunkia, joka oli jo herännyt tähän uuteen päivään. Huini-Tlaxa puikkelehti pitkin temppelikaupungin ruuhkaista pääkatua. Hän pysytteli tiukasti kadun laidassa väistääkseen keskitietä käyttävät valtavat stegadonit, jotka kantoivat ja vetivät massiivisia lasteja puuta ja kiveä. Hirmuliskojen selissä ratsastavat skinkit ohjastivat mahtavia liskopetojaan tottuneesti. Yksi stegadon aivan Huinin vieressä mylväisi kovaan ääneen, ja hänen silmänsä rävähtivät säikähdyksestä, vaikka hän olikin kuullut saman äänen lukemattomia kertoja aiemmin.
Huini-Tlaxa oli skinkkityöläinen Huatlin temppelikaupungissa. Valtavan kaupungin uudelleenrakennustyöt olivat käynnissä, ja Huini oli melko varma että kaupunki oli elävämpi kuin yksikään toinen liskojen mahtavista kaupungeista. Mutta Huini ei varsinaisesti pitänyt tästä seikasta.
Skinkkityöläinen väisti häntä vastaan tulevan yhtenäisen joukon vikkeliä skinkkejä, ja ohitti mahdollisimman kaukaa suurikokoisen saurussoturin, joka marssi hänen edellään määrätietoisesti mutta hitaasti. Huini ei todellakaan voinut sanoa nauttivansa tästä vilinästä. Suuressa kaupungissa oli liikaa kaikkea. Liikaa valtavia työliskoja, liikaa vaarallisia rakennusalueita, liikaa pelottavia saurussotureita, ja ennen kaikkea aivan liikaa muita skinkkejä.
Kaupungissa työskenteli tuhansia muita skinkkityöläisiä. Se oli aivan liian suuri määrä Huinin aivojen käsiteltäväksi, mutta hän kykeni kyllä ymmärtämään että muita oli paljon. Todella paljon. Liian paljon.
Tai no, määrä ei ehkä ollut suurin ongelma, vaan laatu.
Kaikki muut skinkit vain tuntuivat olevat niin paljon taitavampia työssään kuin hän. Hän oli aina ollut sukupolvensa heikoin työläinen. Heidän 21-henkinen joukkonsa oli kivenveistäjiä, jotka valmistivat erilaisiin seiniin ja pylväisiin suuria hieroglyfi-merkkejä. Se oli yllättävän raskasta työtä. Ainakin Huinille, muut tuntuivat olevan omalla alallaan kivipaasia veistäessään. Hän oli liian heikko siihen työhön.
Kolme vuotta sitten, olessaan yhdeksänvuotias, Huini oli päässyt kokeilemaan kuparintyöstämistä tutustuessaan erääseen vanhaan kupariseppään. Se oli tuntunut paljon mukavammalta kuin raskas kivenveistotyö. Mutta työstä toiseen ei noin vain päässyt. Huini oli yrittänyt hakea kuparisepäksi, mutta hänen olisi pitänyt olla paljon taitavampi sillä alalla. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa harjoitella, ja niinpä hänen oli myönnettävä itselleen, että hän tulisi viettämään koko lopun ikänsä raskaassa ja vaikeassa työssään. Kaiken lisäksi vanha kupariseppä, joka oli ollut hänen läheisin ystävänsä kaupungissa, oli kutsuttu vuoden päästä asepalvelukseen, ja sen jälkeen Huini ei ollut tätä nähnyt.
Huini havahtui mietteistään huomatessaan miltei ohittaneensa pienen kujan, jolle hänen olisi kuulunut kääntyä. Hän vilahti pimeälle kujalle skinkkimäisen liukkaasti, ja syöksyi sen läpi saapuakseen pienelle aukiolle, jonka keskellä hänen joukkonsa uusin työnkohde odotti.
Se oli pieni pyörä temppeli, tai oikeastaan vain katettu alttari. Alttarin kattoa kannattelevat pylväät olivat paljaita, ja ne tulisivat tänään saamaan tarkat kaiverrukset päällensä. Alttarin luona odotti työläisjoukon johtaja, mutta kukaan muu ei ollut vielä saapunut. Huini oli saapunut paikalle etuajassa, jotta ei joutuisi lopettamaan kovin paljon myöhemmin kuin muut.
”Tervehdys Huini-Tlaxa!” johtaja sihisi. Tällä oli vieressään pino kääröjä, joita hän valikoi hetken, ja ojensi sitten yhden Huinille. ”Päivän työsi”, johtaja totesi, ja osoitti yhtä pylväistä. Skinkkityöläinen avasi käärön ja ryhtyi töihin. Hän otti olkahihnastaan talttansa ja vasaransa, ja alkoi napsutella pylvääseen A-kirjainta merkitsevää liskonpäätä. Johtaja valitsi hänelle tarkoituksellaan melko helppoja kuvioita. Se oli jollain tapaa nöyryyttävää, mutta Huinin oli hyväksyttävä että se oli kaikkien kannalta paras vaihtoehto.
Muut työläiset kuuluivat jo saapuvan työpaikalle, mutta Huini ei vaivaantunut tervehtimään heitä, vaan keskittyi työhönsä. Hänen vesiveljensä eivät olleet hänelle kovin läheisiä. Huini hakkasi liskonpäälle hampaita. Sitten, yhtäkkiä, hän löi taltallaan hieman harhaan, ja etummaiseen hampaaseen jäi näkyvä kolo. Huini sihahti kirouksen.
Yllättäen Huini tunsi olallaan taputuksen. Hän värähti inhosta. ”Hyvä yritys, Huini”, yliystävällinen ääni hänen takanaan sanoi. Huini vilkaisi taakseen, vaikka tiesikin hyvin kuka siellä oli. Hän näki Xiliqua Tlaqtotlin hymyilevän hänelle niin maireasti, että tämän alaluomet muuttivat skinkin silmät pelkiksi viivoiksi. Xiliquan harjassa käväisi sekunnin ajan vihamielinen punaisen häivähdys, joka kuitenkin hävisi ennen kuin kukaan muu kuin Huini ennätti sen huomata, ja Xiliqua poistui työstämään omaa kivipylvästään.
Tlaqtotl oli saanut eräissä sotilasharjoituksissa nimen Xiliqua, Tuliveri. Silloin hän oli osoittanut äärimmäistä tehokkuutta niin ammunnoissa kuin taisteluharjoituksissa, ja hänet oli valittu heidän joukkonsa urhoksi. Käytännössä se oli vain arvonimi, mutta jos sotatila sattuisi heidän elinajalleen, Xiliquasta tulisi joukon johtaja. Hän toimisi siis myös heidän rauhanajan johtajansa yläpuolella. Tietysti kaukopartiot kävivät jatkuvasti kahakoita rannikoilla epämääräisiä aarteenetsijöitä vastaan, mutta sellaiset mitättömät vihollislaumat eivät herättäneet pelkoa Huatlissa.
Mutta Xiliquan arvonsaanti kismitti silti Huinia. Skinkki oli aina ollut varsin etevä kaikessa, ja kaiken lisäksi täysi idiootti. Sotilasharjoituksissa hänellä oli ollut tapana tulla aina taputtamaan Huinia selkään, ja sanomaan: ”Hyvä yritys”, kun Huini oli epäonnistunut jossakin. Ja sittemmin tästä typerästä lausahduksesta oli tullut Xiliquan suosikkilause. Tilanteesta riippumatta Huini sai aina kuulla nuo kaksi sanaa, ja joka kerta ne aiheuttivat hänessä enemmän ja enemmän raivoa.
Mutta mitäpä hän olisi voinut ärsyttävälle skinkille tehdä. Hänen suurin unelmansa oli piestä se idiootti hengiltä. Se oli tietenkin naurettava ajatus, olihan Xiliqua paljon vahvempi kuin hän. Sitä paitsi sellaisen teon jälkeen hän olisi luultavasti päässyt vierailemaan Sotekin valtakuntaan skavenien seurassa.
”Huomio 41. kaiverrusjoukkue!” johtajaskinkin ääni havahdutti Huinin, ja hän kääntyi katsomaan mitä asiaa tällä oli, kuten kaikki muutkin. Johtajan viereen oli saapunut piikikästä miekkaa kupeellaan kantava suurikokoinen skinkki.
”Minä olen päällikkö Qatlgar”, soturiskinkki esitteli itsensä. ”Koillisella Vampyyrirannikolla on tällä hetkellä levottomuuksia, joita alueelle asetetut kaukopartiot eivät kykene hillitsemään. Siksi maagipapit ovat päättäneet, että temppelikaupungistamme kerätään lisäjoukkoja, jotka lähetetään torjumaan valtakuntaamme uhkaava vaara. Teidän joukkueenne on valittu siirtymään rintamalle, ja luotamme siihen, että kunnioitettu päällikkö Xiliqua tulee johtamaan soturinsa suuriin tekoihin. Joukkueenne saapuu huomenaamulla keskusaukiolle, josta sille jaetaan aseet ja se siirtyy kuuden muun joukkueen tavoin ulos kaupungin alueelta minun johdossani.”
Päällikkö silmäili lopetettuaan skinkkejä, jotka kaikki näyttivät hyvin yllättyneiltä. Xiliquan silmäkulmassa saattoi tosin nähdä tyytyväisen hymynkareen. ”Ilmeisesti asia on selvä? Voitte jatkaa työtänne”, soturiskinkki totesi.
Huini alkoi naputella kivipylvästä järkyttyneenä. Miten näin saattoi käydä?
Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että hän puolustaisi liskomiesten mahtavaa rotua. Mutta miksi sen piti tapahtua idiootin Xiliquan komennossa?
Iski yhtäkkiä ispiraatio kirjoittaa tarina liskomiehistä niin, että se kuvaisi niiden elämää muutenkin kuin taistelun tasolla. Aluksi aioin kirjoittaa skinkkitarinan jossa ei taisteltaisi ollenkaan, mutta päätin kuitenkin, etten tee tätä ihan niin vaikeaksi (warhammerin maailma ei ole mikään helppo ympäristö arkitarinoille). Tavoitteena on kirjoittaa tässä samalla vähän taustafluffia omalle liskoarmeijalleni, joskaan en vielä aivan itsekkään tiedä, mihin skinkkipäähenkilöni tie lopulta johtaa.
PS. syvimmät pahoittelut tarinan nimen äärimmäisestä kekseliäisyydestä