Silmät

[Drakojan]

Sotavasaran tarunhohotoisen ja legendaarisen the Tarinakisan tarina. Risut, ruusut, vaikka ne jo aika tyhjentävästi kisassa tulivatkin. Sijoittui jaetulle kakkospaikalle, onnittelut Gilaenille voitosta!

* * *

Holl, Lauren. Cadian sadasyhdeksäskymmenesensimmäinen rykmentti, toinen komppania, viides joukkue, komentoryhmä, lääkintämies. Kaartilainen 19216813-GADAW. Sitä alkaa tuntea olonsa melko pieneksi varsinkin kun olen jo valmiiksi pienikokoinen, jopa naiseksi. Kirjoitan tämän meidän ihmisten takia. En Imperiumin, en Keisarin, vaan tavallisten ihmisten, jotta he tietäisivät millainen on meidän kurja elämämme tässä maailmassa. Siihen mahtuu kuitenkin valopilkkuja, uskoisin, itse kullakin.

Synnyin Cadialla, 2451962.M41, rannikkokaupungissa nimeltä Mellav. Äitini oli ravintolanpitäjä, yksi harvoista Cadian siviileistä. Isäni oli Imperiumin Kaartin luutnantti, mutta en ikinä oppinut tuntemaan häntä kunnolla. Kun olin viisi, hän lähti Pois Cadian 122 rykmentin mukana. Myöhemmin sain tietooni, että koko rykmentti tuhoutui Vogen kaupungin taistelussa.

Olen kuullut, että muinoin tytöt leikkivät nukeilla ja kotia, mutta pojat taisteluita sekä sotia. Cadialla kaikki leikkivät sotaa. Vietin päiväni koulussa, joissa opeteltiin taistelutaitoja, historiaa, sekä tietenkin kansalaisten perustaitoja kuten alkeellista lukemista ja kirjoittamista sekä uskonnonopetusta. Kun opetus loppui siltä päivältä, rohkaistiin meitä leikkimällä kohottomaan kuntoamme sekä taistelutahtoamme. Olin onnellinen saaden leikkiä ystävieni kanssa, syöden äitini herkkuja ja tutkiessani Mellavin ympäristöä telmien ja sotapelejä pelaten.

Eräänä koulupäivänä kouluumme, isoon, betoninharmaaseen linnoituksen näköiseen rakennukseen - eli se ei siis paljoa poikennut muista Cadian rakennuksista - saapui Imperiumin Pyhän Kirkon pappi. Odotimme näkevämme vanhan, kumaran miehen kuten jotkin Mellavin munkeista. Mutta koulun suuressa salissa eteemme lavalle asteli pitkä, lähes kaksimetrinen keski-ikäinen mies. Hänen rintaansa peitti samanlainen panssari kuin iskujoukkojen sotilaita, ja hänen olkansa takaa näkyi hirmuisen kokoinen sahamiekan kahva.

Seisoimme siisteissä riveissä suuressa salissa, lähemmäksi tuhat 7-12 -vuotiasta lasta, yllämme väljät harmaalla maastokuviolla väritetyt housut ja takit. Seinän vierellä seisoivat opettajakersantit, hekin suorissa riveissä ja katse suoraan eteenpäin suunnattuna. Kun pappi pyyhki katsellaan rivistöjämme, kaikki ottivat asennon, ja löivät nyrkillä rintaansa tehden kunniaa Keisarin lähettiläälle.

Silloin kun kuuntelin hänen puhettaan, minuun iski tarpeellisuuden tuntu. Halusin silloin mennä, ja tuhota keisarin viholliset, niin että hänen valonsa loistaisi galaksin joka kolkkaan. Kuinka naiivi voi lapsi olla. Pappi, Zacharias, oli taitava puhuja, se täytyy myöntää. En ollut ainut, joka vaikuttui, myös kaikki muut oppilaat tulivat uskonnollisen kiihkon valtaan. Tämä tietenkin oli koko vierailun tarkoitus alusta alkaen.

Iltapäivällä juttelin ystävieni kanssa meren rannassa, missä nurmikko vaihtui pikkuhiljaa hietikkoon. Leikissämme oli tauko, komppaniamme oli marssilla ja nautimme parhaillaan ruoka-annoksia rykmentin kenttäkeittiöstä. ”Muistatteko sen papin koulusta?” Gavin, hoikka ja pienikokoinen poika kysyi. ”Tietenkin, miten hänet voisi unohtaa?” vastasin. ”Niin, mitä hänestä?” muut kyselivät innostuneena. ”Hänhän puhui Keisarista. Miten hän on niin mahtava, että hänen valonsa näkyy mihin tahansa maailman kolkkaan?” Minä ja muut lapset kannustimme häntä jatkamaan. ”Miksi kaikkien täytyy sitten taistella? Jos hän kerran on niin mahtava, miksi kaikki sota ja taistelu ja kuolema? Miksei hän voi lopettaa sitä?”

Nauroimme hänelle silloin, sillä aurinkoisella rannalla. Niin vahva on lapsen usko. Gavin katosi seuraavalla viikolla. Hän ei ilmaantunut kouluun, eikä hänen tavaroitaan löytynyt mistään. Olimme ymmällämme, mutta nyt ymmärrän. Joku oli puhunut sivu suunsa saadakseen jonkin herkun, karkin tai leivoksen. Niin herkkäuskoinen lapsen mieli.

Muutama vuosi myöhemmin leirillä Cadian päiväntasaajan lähellä sain ensimmäisen kokemuksen kuolemanvaarasta. Olin silloin neljätoista. Minä ja kymmenentuhatta muuta ”nuorisokaartilaista” olimme harjoittelemassa taistelua vuoristoisissa oloissa. Olin mukana tiedustelupartiossa, jonka oli tarkoitus haravoida leirin ympärys mahdollisista vaaroista. Vuoristo oli kuuma ja kuiva paikka, Cadian ilmastoon suhteutettuna. Kymmenen hengen ryhmämme taivalsi keltaisen oranssissa kallioisessa maastossa, joka oli täynnä railoja ja kivenlohkareita. Korkeat huiput kohosivat korkeina yläpuolellamme. Varomattoman henki oli siellä höllässä. Hikoilin vuolaasti panssarini sisällä, ja lyhyeksi kynityt hiukseni liimautuvat päätäni vasten kypärän alla. Las-kivääri tuntui painavilta käsivarsillani ja muona sekä muu tarpeellinen repussani sai hartiani huutamaan kivusta.

Pysähdyimme hetkeksi lepäämään korkean ja leveän kivipaaden varjoon. Join ahnaasti kenttäpullostani, ja olin laskenut tavarani maahan. ”Säästä tuota. Leirin ympäri on vielä pitkä matka” johtoomme asetettu kersanttiehdokas tuli sanomaan minulle. Ruuvasin kuuliaisesti korkin kiinni, mutta mulkoilin hänen selkäänsä vihaisesti, kun hän lähti kiipeämään paaden päälle kiikarit mukanaan.

Samassa paaden päältä hyppäsi eläin upottaen kyntensä suoraan pojan rintaan. Panssari ei ilmeisesti edes hidastanut suurta kissapetoa. Me muut jähmetyimme, kun peto tömähti maahan kersantti kynissään. Tämä huusi kivusta, mutta ääni loppui lyhyeen eläimen raadellessa hänen kurkkunsa auki. Veri roiskui ja sekoittui soraan ja tomuun. Kuiva maa pöllähti kissapedon, pumin, hypätessä seuraavan uhrinsa eteen. Se oli lähes kaksi ja puoli metriä pitkä kuonosta hännän päähän. Sen suuret valkoiset torahampaat kimaltelivat punaisesta verestä. Ja siniset silmät… Ne olivat täynnä kuolemaa.

Syöksyin kiväärilleni samaan aikaan, kun pumi syöksyi seuraavan valkokilven kimppuun. Tyttö kuoli silmänräpäyksessä. Naputin varmistimen pois päältä ja nostin tukin olalleni, mutta maasta noussut tomu pyörteili nyt ilmassa peittäen kaiken näkyvyyden. Ainoa, mitä kuulin, olivat äänet: kissapedon kumeat karjaisut, paniikissa ammutut kiväärin laukaukset, kirkuminen ja kivunhuudot.

Osasin purkaa las-kiväärini alle minuutissa jo kymmenvuotiaana, ja laittaa sen takaisin kasaan samassa ajassa. Mutta mikään ei ollut valmistanut minua tähän.

Juoksin. Nappasin maasta pulloni ja juoksin poispäin. Pääni sisällä oli vain yksi ajatus, ja se oli itsesuojeluvaisto. Ehkä olisin voinut pelastaa toverini, ehkä en. Luultavasti en, ja kalutut ja auringon valkaisemat luuni koristaisivat nyt yhdeksän muun luurangon tavoin sen kivipaaden ympäristöä. Rohkeus ja velvollisuudentunto ovat erittäin suuria hyveitä Cadialla, kenties koko Imperiumissa. Tunsin itseni pelkuriksi, ja sitä kai pohjimmiltani olenkin.

Saavuin takaisin leiriin illansuussa. Lopen uupuneena, janoisena ja kuin unessa raahauduin joukkueeni upseerini, luutnantin, telttaan ja tein asennon. ”Lepo. Asianne, alokas?” Luutnantti oli lyhyt, ja hänen hiusrajansa oli vetäytynyt selvästi. Silmät olivat pienet ja tihruiset, ja hän selvästi olisi sillä hetkellä missä tahansa muualla. ”Ryhmäni… He… He ovat kaikki kuolleita”, sopersin ja painoin katseeni. Aloin vasta nyt ymmärtää mitä oli tapahtunut. Luutnantti katsahti minuun ja kysyi terävästi: ”Kenen toimesta? Pettureita, vihollisia?” ”Peto, herra”, vastasin ääni käheänä. ”Ahaa. Kirjuri!” Aiemmin näkymättömistä ollut lihava mies tuli esiin nurkasta ja avasi kannettavan datanäppäimistön. Katselin silmät suurina, sillä sen täytyi olla reliikki monen vuosituhannen takaa.

”Yhdeksän kuolemantapausta, kaikki tehtävää suorittaessa. Hanki heidän tietonsa, kirjaa ylös ja lähetä eteenpäin” luutnantti sanoi kuin puhuisi säätilasta eikä ihmishengistä. ”Voit poistua, alokas”, luutnantti puhahti katsomatta minuun.

Kun kävelin ulos teltasta hiipuvaan auringonvaloon, tajusin, kuinka vähän ihmishenget Imperiumissa merkitsevät. Katselin hetken aikaa auringonsäteitä, jotka heittivät pitkiä varjoja telttojen suorista riveistä, ajoneuvoista ja muutamista ihmisistä jotka kävelivät, juoksivat ja suorittivat muita askareitaan ulkona. Kaksi poikaa kulki ohitse nauraen toistensa typerille vitseilleen, kypärät rehvakkaasti niskassa, kivääri olalla. Vanhempi kersantti poltteli tupakkaa ja syljeksi maahan erään teltan varjossa. Hänen arpinen päänsä kiilteli hiestä. Kukaan muu ei tuntunut tajuavan, että meitä koulutettiin kuolemaan. Minua kylmäsi seuraava ajatukseni. Tai kukaan ei välittänyt.

Lopulta tuli se päivä, kun minä ja puoli miljoonaa muuta tulevaa valkokilpeä lähti kohti tähtiä ja Keisarin vihollisia. Matka valtavassa aluksessa, suuremmassa kuin Mellav, kesti lähes kolme kuukautta. Kun kävelimme siisteissä kymmenen miehen levyisissä riveissä aluksen ramppia ylös, aurinko tuli esiin ulapan takaa. Meren heijastukset tekivät kuvioita aallonmurtajaan, ja tornien valtavien tykkien piiput välkehtivät auringonvalossa. Aloin miettimään, näkisinkö enää koskaan syntymäkaupunkiani. Sitten takanani tuleva kaartilainen tökkäsi minut kiväärinperällä liikkeelle ja herätti minut haaveistani. Otin peri juoksuaskelta takaisin riviin, kurinpidon pelosta.

Matkasta ei ole paljoa kerrottavaa. Nousimme ylös, osallistuimme nimenhuutoon, harjoittelimme, söimme, nukuimme. Saatoin purkaa kaikki varusteeni, putsata ne ja laittaa takaisin kokoon kymmeniä kertoja peräkkäin vain jotta saisin jotain tekemistä.

Odotin määränpäähän pääsyä innolla. Tiesin, että meidät voitaisiin uhrata taistelussa heti jos se vain olisi hyödyllistä, mutta uuden maailman näkeminen ja Imperiumin puolustaminen sen vihollisilta oli ajatus, joka oli ajanut minua koko elämäni.

Lopulta oli päivä kun alus saapui Verdien IV:n yläpuolelle. Minä ja monta muuta katselimme hiljaisuuden vallitessa alhaalla hiljaa pyörivää planeettaa. Keltaiset pilvet peittivät ruskeaa planeettaa, ja jossakin iski salama. Välähdykset näkyivät avaruuteen asti.

Puolen tunnin tärinän ja aluksen ryminän sekä narinan jälkeen ramppi avautui edessämme. Seisoimme jälleen 10 hengen riveissä joukko-osastoittain. Ensin näkyi vain kaistale vaaleaa, lähes valkoista taivasta ja sitten horisontti. Ilma haisi… Tomulle. ”Eteenpäin!” kuului käsky, ja lähdimme marssimaan puolen kilometrin pituista ramppia alaspäin. Maa oli ruskeaa tasankoa, ja siinä kasvoi vain muutamia piikikkäitä pensaita. Ilma oli todella lämmin, jopa kuuma. Taivaalla näkyi muutama pilvenriekale, muttei mitään mikä suojaisi porottavalta punaiselta auringolta. Uusi planeetta. Uusi maailma.

Marssi nostatti pölyisestä tasangosta valtavat määrät pölyä ja tomua ilmaan, ja pian kuljimme sankassa ruskeassa pölypilvessä. Noin tunnin kävelemisen jälkeen kuului käsky pysähtyä. Edestä kuului satojen moottorien ääntä. Pöly oli alkanut tarttua kurkkuuni jo ensimmäisten minuuttien aikana, ja nyt olin todella janoinen. Meidän ei oltu annettu pysähtyä hetkeksikään jotta olisimme saaneet pullomme repustamme. Alun seikkailunriemu oli kadonnut hien juovittamiin kasvoihin, 20 kilon varustuksen kantamiseen ja siihen yksinkertaiseen seikkaan, että ympärillään ei nähnyt kuin samoja naamoja, joita oli saanut katsella jo kolme kuukautta.

Kimeeroiden tutut muodot alkoivat tulla esiin pölyn laskeutuessa. Henkeäni salpasi niiden määrä, sillä yksi pystyi kuljettamaan kaksitoista sotilasta, ehkä toiset kymmenen vaunun päällä. Jos meidät kuljetettiin vaikkapa kymmenessä erässä, niitä täytyi olla tuhansia. ”Väliaikainen komppania yksi! Siirtykää vaunuihin, vauhdilla!” Tajusin kuuluvani ensimmäiseen komppaniaan, kun väliaikaiset kersanttimme alkoivat komentaa meitä eteenpäin, jotkut varmemmin, jotkut epävarmemmin.

Minun ei tarvinnut kävellä kauas, kun ryhmäni kessu, Thomas, pysäytti meidät ja takoi kädellään ruskealla maastokuviolla varustetun Kimeeran sivua. Luukku avautui suristen. ”Kaikki sisään, liikkukaa”, Thomas kehotti, ei niinkään käskenyt. Kipaisimme matkustajatilaan ja istuimme penkeille. Ovi ohjaamoon heilahti auki, ja mies kääntyi katsomaan meitä penkiltään. Tällä oli optinen laite toisen silmän paikalla ja päässä koppalakki ja kuulokkeet. ”Kyydin tarjoavat Xanovarian kolmas, kuudes ja kahdestoista mekanisoitu rykmentti. Olkaa onnellisia kakarat ettette joudu kävelemään tätä muutamaa sataa kilsaa”, mies sanoi.

Heitin repun selästäni lattialle, asetin kiväärini polvilleni ja kaivoin vesipullot repun sivutaskusta. Join ahnaasti mutten liikaa, ja säästin vettä myöhemmäksikin. Avoimesta luukusta näkyi, kuinka ihmiset kiiruhtivat pölypilvessä. ”Montako reissua joudutte tekemään?” joku huikkasi kuskille. Tämä hieraisi silmäänsä ja katsoi yläviistoon kun ajatteli. ”Kymmenkunta. Aikaa on kuulemma kolme päivää” hän vastasi mietittyään hetken.

Odottelimme vielä hetken aikaa, ja sitten oven avoimeksi jättänyt kuljettaja painoi muutamaa nappia, ja luukku nousi nopeasti kiinni. Kimeera lähti liikkeelle ennen kuin luukku oli kokonaan kiinni. Juttelimme hetken aikaa tästä kaikille uudesta planeetasta, kuskin kertoessa meille välillä jotain irrottamatta kuitenkaan katsettaan näköluukusta. Keskustelu kuitenkin tyrehtyi äkkiä, ja kaikki vaipuivat omiin ajatuksiinsa. Kuljettaja alkoi vihellellä jotain. Suljin silmäni, ja Kimeeran vähäinen heilunta sekä kova mutta tasainen ääni alkoivat rauhoittaa.

En tiedä kuinka kauan nuokuin. Avatessani silmäni jotkut kohtasivat katseeni, silmät katsoen kypärän reunan alta. Suurin osa kuitenkin istuivat silmät kiinni, nojaten Kimeeran seinään tai toisiinsa. Thomaksen kiharat hiukset valuivat hänen korvilleen ja erään tytön kasvoille heidän hakiessaan toisistaan tukea. Vilkaisin ohjaamoon, mutta kuljettaja oli sulkenut oven. Valon määrä kattoluukun pienistä plekseistä oli vähentynyt huomattavasti, ja suljin jo silmäni uudelleen kun aloin kuulla outoa suhinaa.

Se alkoi hyvin korkeana, mutta madaltui koko ajan. Muukin hereillä olevat katselivat ympärilleen, ilmeisesti etsien vuotoa rungosta. Suhina muuttui kovaäänisemmäksi ja osa säpsähti hereille horroksestaan. Kohta se oli kuin pauhua, ja ihan kuin äänen alta olisi kuulunut muitakin ääniä. Sitten, päästyään todella matalaksi, ääni lakkasi. Käänsin päätäni nopeasti katsomaan vieressäni istuvaa poikaa. Hän kohtasi katseeni harmailla suurilla silmillään, ja maailma lakkasi olemasta.

Pitäessäni silmiäni auki ja nähden pelkkää valkoista ja verkkokalvoillani liikkuvia kuolleita soluja, mietin, miksen kuullut räjähdyksen ääntä. Räpytellen silmiäni vähän aikaa aloin nähdä siluetteja jotka liikkuivat näkökentässäni. Yritin liikuttaa päätäni, ja yhtäkkiä näin taas kohtuullisen selvästi. Katsoin Kimeeran lattiaa. Nousin polvilleni ja lopulta seisomaan. Äänet alkoivat palata vähitellen. Ympärilläni muut nousivat ottaen tukea seinistä ja nyt seinäksi muuttuneen lattian penkeistä. Katsoin ohjaamoon päin, ja ovi pamahti auki. Kuski huojui sisälle puristaen toisella kädellään haavaa päässään ja toisella pistoolia.

”Reput kantoon ja ulos! ULOS!” Kuulin juuri ja juuri hänen huutavan. Etsin kivääriäni, ja löysin sen takertuneena hihnastaan asetelineeseen. Nostin repun selkääni, ja aloin irrottamaan kivääriä. Taistelun äänet alkoivat porata itseään tietoisuuteni, kuulin laukaukset, kiljaisut ja räjähdykset. Muut järjestäytyivät jo jonossa rikkinäisen kattoluukun eteen. Tajusin pakokauhun puristavan rintaani. Revin kivääriä irti, mutta turhaan. Muut lähtivät ryömimään ulos, ja muistin silloin puukon reidelläni. Katkaisin hihnan nopeasti ja lähdin helpotusta tuntien kohti muita. Juuri kun olin jo melkein ulkona Kimeerasta, konekiväärisarja pyyhki sen kattoa. Syöksähdin takaisin sisälle, tuntien kuinka sydämeni hakkasi kurkussani. Muut eivät olleet yhtä onnekkaita.

Ilkeät mässähdykset löysivät tiensä tajuntaani ja katsoin kauhuissani ulos. Ryhmäni ja kuljettaja makasivat maassa omissa verilammikoissaan, joiltakin puuttui raajoja, joillakin ei enää ollut päätä, jotkut kiljuivat vielä… Käänsin pääni pois ja oksensin vatsani sisällön ulos. Maatessani nelinkontin nyyhkyttäen luukun vieressä, kuulin kuinka hiekka rahisi kun joku raahautui sitä pitkin. Nostin varovasti päätäni, ja näin Thomaksen raahautuvan kohti minua, hänen silmänsä anoivat minua auttamaan häntä. Näin kuinka hän muodosti huulillaan nimeni, rukoili minua auttamaan. Hän veti itseään eteenpäin ainoalla kädellään, ja kyyneleet valuivat hänen poskillaan juovittaen likaa ja verta joka peitti hänen kasvojaan.

Rohkeus, uhrautuvaisuus, sankarillisuus. Cadian hyveet. En pystynyt syöksymään ulos, en pystynyt olemaan sankari, en nyt, enkä silloin aiemmin Cadialla. Nyt olisin luultavasti kuollut, jos olisin toiminut toisin. Sen sijaan seurasin eläimellisiä vaistojani ja käperryin Kimeeran hylyn nurkkaan. Rahinaa kuului vielä vähän aikaa, mutta se loppui kun verenhukka ja shokki tekivät tehtävänsä.

En tiedä kuinka kauan istuin nurkassa puristaen las-kivääriä, pitäen sen suunnattuna kattoluukkua kohden. Nyyhkytin ja yritin olla itkemättä ääneen jotta kukaan ei kuulisi minua, jotta kukaan ei tulisi päättämään lyhyttä elämääni. En ikinä tulisi olemaan niin peloissani kuin sinä yönä, kun rumputuli lakkasi, huudot hiljenivät ja hiljaisuus laskeutui. Jostain kuului räsähdys, Kimeeran runko narisi sen jäähdyttyä räjähdyksen kuumudesta. Kun valon määrä alkoi lisääntyä, väsymys ja menetyksen suru alkoivat ottaa minusta vallan. Laskin aseen viereeni ja hautasin kasvot käsiini itkien hiljaa. Olin tuntenut kaikki heidät lapsuudestani asti. Thomas oli ensimmäinen ihastukseni. Yvene, Brom ja Lamia parhaita ystäviäni.

Aloin kuulla varovaisia askeleita ulkoa. Nostin nopeasti pääni ja nappasin aseeni maasta äkkiä muistaen tarkistaa varmistimen olevan pois päältä. Kyyneleet sumensivat näköäni, mutta näin kun miehen hahmo kumartui luukusta. Puristin liipaisinta. Tajusin lippaan puuttuvan. ”Hei, täällä on elävä!” hän huikkasi hiljaa taakseen, ja lähti sen jälkeen ryömimään minua kohti. ”Ei mitään hätää, me viemme sinut pois täältä…” hän ei ehtinyt sanomaan enempää ennen kuin tartuin häneen, helpotuksen tarttuessa minuun kuin jään ikkunoihin. Nyyhkytin ventovieraan olkapäätä vasten ja tämä jähmettyi vähäksi aikaa, mutta vastasi sitten halaukseeni. ”Shh tyttö, kaikki hyvin”, hän mutisi korvaani ja nosti minut syliinsä ja kantoi ulos.

En muista seuraavasta päivästä mitään. Mathias kertoi minulle, että kantoi minut leiriinsä asti, hoiti vähäiset haavani ja vei minut ryhmänsä korsuun nukkumaan. Aamulla herätessäni minulle kerrottiin kapinallisten hyökänneen kimppuumme, estääkseen lisäjoukkojen saapumisen etulinjaan. Olin ainoa löytynyt selviytyjä.

Söin nurkassa omissa oloissani korsussa, joka oli ahdas jopa yhdelletoista ihmiselle. Katselin välillä pöydän ääressä istuvia miehiä ja naisia, jotka nauroivat ja vitsailivat toisilleen. Mathias vilkaisi vähän väliä minuun, ja olin näkeväni huolestuneisuutta hänen silmissään. Kun hän oli pyörinyt jakkarallaan muutaman kerran, hän otti lautasensa ja tuli istumaan viereeni. Söimme hiljaisuudessa, mutta minua lämmitti ihmiskontakti kaiken sen jälkeen.

”Kaikkeen tottuu”, hän sanoi hiljaa ja katsoen minuun. Pyörittelin ruokaa lautasellani enkä sanonut mitään. ”Kaartissa tulet menettämään ystäviä. Tulet menettämään heitä paljon. Mutta siitä on vain selvittävä. Me olemme se viimeinen linja ihmiskunnan ja tuhon välillä.” Katsahdin häneen ja miehen arpiset ja sänkiset kasvot kääntyivät pieneen hymyyn. ”Kannattaa syödä kaikki, ikinä ei tiedä milloin saa taas ruokaa.” Hymähdin ja aloin lusikoida velliä suuhuni. Tajusin, että minulla oli valtava nälkä. Velli ei varmastikaan ollut muuta kuin jauhoja, vettä ja muutama satunainen lihanpala. Se maistui taivaalliselta. Mathiaksen hymy hyytyi ja hän nousi ylös. ”Ole valmiina. Joudut varmaan taisteluun tänään. Mutta älä pelkää, minä olen kanssasi siellä”, hän sanoi ja kääntyi pois ennen kuin ehdin vastata. Kumma kyllä Mathiaksen sanat helpottivat oloani. Huomasin myös, että mies oli jättänyt loput ruuastaan penkille, minua varten.

Seisoimme ulkona pölyssä tunnin kuluttua, hiljaisuuden vallitessa koko juoksuhaudassa. Taistelu oli ilmeisesti taantunut asemasodaksi, sillä korsussa oli näkynyt pitkäaikaisia asumisen merkkejä. Yhtäkkiä kaukaa alkoi kuulua jylyä ja Mathias veti minut lähemmäksi. ”Pysy mahdollisimman lähellä juoksuhaudan seinää, siellä olet suojassa sirpaleilta. Jos ammus osuu suoraan juoksuhautaan, olet kuollut kuitenkin, joten sille ei oikein voi mitään. Pidä pääsi alhaalla, kypäräsi suojaa.” Nyökkäilin kun veteraani neuvoi minua selviytymään sodan kurimuksessa. Rumputuli alkoi. Ensimmäiset ammukset osuivat kauas, mutta pian lähelläkin maaperä alkoi lennellä ilmaan ja ilma oli vielä sakeampana pölystä kuin äsken.

”Pian he hyökkäävät. Tähtää, ammu. Tähtää, ammu. Pidä itsesi suojassa, äläkä tule pois vain kuin ampuaksesi”, Mathias joutui huutamaan melun yli. Pian kaukaa kuuluikin hurjaa huutoa, joka alkoi lähestyä. Lähellämme kaksi miestä nosti raskaan konekiväärin juoksuhaudan reunalle ja nostelivat viereensä monta ammuslaatikkoa. Toisella puolella kaartilaiset ottivat kranaatteja käsiinsä ja varmistivat veitsen lähtevän tupesta helposti. ”Älä huoli, he eivät tule pääsemään juoksuhautaan asti. Varovaisuus ei kuitenkaan ikinä ole pahasta”, Mathias kertoi ja höllensi omaa kaarevaa veistänsä vyöllään.

Itse hyökkäyksestä en muista paljoa. Muistan ampuneeni pölyssä juoksevia hahmoja kohti uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan… Muistan Mathiaksen vieressäni, palo hänen sinisissä silmissään. Hän sanoi myöhemmin minulla olevan kauniit silmät. Vastasin minulla vain olevan samanlaiset kuin hänellä.

Taistelun jälkeen Mathias alkoi auttaa haavoittuneita. Hän kertoi olevansa lääkintämies, vaikkei komentoryhmässä ollutkaan. Autoin häntä sitomaan haavoja, kaivamaan luoteja ulos, amputoimaan ja antamaan keisarin armoa. Se oli miljoona kertaa karmeampaa kuin taistelu itse, nähdä ihmiset tuskissaan, huutamassa, kiljumassa. Verkkokalvoilleni palasi aina kuva Thomaksesta. Asia muuttui joutuessani ensimmäistä kertaa lähitaisteluun ja lyödessäni veitsen vastaan tulleen petturin kurkkuun, ja nähden hänen kuolevan aivan läheltä. Tärisin Mathiaksen halatessa minua seuraavan yön.

Kului vuosi, kului toinen. Hyökkäyksiä, vetäytymisiä, odottamista, nukkumista, syömistä. Elämistä. Jouduimme hautaamaan monet ystävistämme, vuodattaen kyyneleitä mutta jatkaen eteenpäin. Opin paljon Mathiakselta, hengissä selviämistä, taistelua, parantamista. Opin sitomaan verta vuotavan haavan, hoitamaan laser-palovammoja ja vetämään niveliä takaisin paikoilleen. Opin ampumaan tarkasti, väistämään miekaniskuja ja lyömään veitsen juuri sydämen kohdalle. Opin piiloutumaan pienimpäänkin varjoon, selviämään vähillä vesivaroilla ja ruualla.

Muistan erään keskustelumme Mathiaksen kanssa Saran kuoltua edellisenä aamuna vammoihinsa. Istuimme yöllä vartiossa, ja taivas oli kerrankin kirkas. Olimme päässeet hetken lepotauolle pieneen kaupunkiin keskellä tasankoa, ja kaupungin tulet ja valot heittivät varjoja muureille joilla istuimme. Mieleeni muistui Mellavin aallonmurtaja ja veden heijastumat sen pinnalla. Aloin miettiä myös opetuksiani.

”Kuka Keisari on?” kysyin häneltä hetken ajateltuani. ”He puhuvat Keisarin puolesta kuolemisesta, mutta miksi? Mitä Keisari on meille ikinä antanut?” Mathias sylkäisi hampaittensa välistä ja oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi. ”Keisari on jumala. Mutta jumalat eivät meitä voi auttaa. Meitä käsketään kuolemaan hänen puolestaan, mutta minä en siihen suostu. Enkä suostu kuolemaan Imperiumin puolestakaan. Jos komissaarit edustavat Imperiumia ja Keisaria, en suostu kuolemaan murhaajien, selkään ampujien ja pelkureiden puolesta. Ei. Minä kuolen ihmisten, ihmiskunnan puolesta.”

Sota jatkui. Ja yhtäkkiä se oli ohi. Saimme tiedon kapinallisten täydellisestä murtumisesta. Juhlat jatkuivat useamman päivän rykmentissämme, Cadian 191:ssä. Pian olimme kuitenkin taas aluksessa, matkalla seuraavalle taistelutantereelle.

En uskonut silmiäni saapuessamme määränpäähämme. Jopa kaiken kokeneen ja nähneen Mathiaksen leuka loksahti auki kilometrien korkuisille reheville viidakoille ja sen uskomattomille väreille. Lehtien ja köynnöksien syvä vihreä, valtavien kukkien sininen, punainen ja oranssi sekä taivaan syvä violetti jättivät meidät haukkomaan henkeämme. Kuukauden päästä paikalla oli pelkkää tuhkaa ja valtavia hiiltyneitä puunrunkoja.

Eldarit olivat hyökänneet tälle vasta asututulle planeetalle raivoisasti, ja planeetan kuvernööri oli pyytänyt välittömästi apuvoimia läheisiltä joukoilta. Matkaa Verdienistä CV-16:sta ei ollut kuin muutama viikko, joten rykmentit sieltä siirrettiin välittömästi vastaamaan vakavaan uhkaan.

Eldarien aseet tekevät hirveää jälkeä. Erään naisen sisäelimet olivat yhtä puuroa erään kirkasvärisesti haarniskoituneet sotilaan jäljiltä. Useimmat vammat ovat puuttuvia raajoja tai kammottavia viiltohaavoja. Ilmeisesti heidän aseensa ampuvat paljon pieniä ammuksia. Ihmisiä kuoli aina vähintään kaksi yhtä pelastettua kohden - siinä ajassa joka kului pelastetun verenvuodon tyrehdyttämiseen. Turhautumiseni kasvoi jokaista menetettyä kohden, ja Mathiaksen pinnakin oli kireällä.

Lopulta väistämätön tapahtui. Se mistä Mathias oli minulle ensimmäisenä päivänä kertonut, en vain kuvitellut, että se olisi tapahtunut tällä tavalla, niin äkkiä. Niin merkityksettömästi. Olimme hiipimässä kohti Eldarien leiriä viidakon keskellä yöllä, kun ne tulivat kuin tyhjästä. Aseiden karjunta ja suhina, ihmisten kiljunta ja huuto sekä räjähdykset sekoittuivat kaukaisempiin taistelun ääniin. Raahasin Mathiasta suojaan puun taakse ampuen lähestyviä varjomaisia hahmoja. Ammukset suhisivat ympärilläni ja hyppäsin valtavan puunrungon suojaan vetäen Mathiasta perässäni. Otin hänen kasvoistaan kiinni ja toin ne lähelle omiani. ”Mathias! Mathias!” Mies murahti silmät kiinni. Aloin repiä panssaria pois hänen päältään, jonka keskellä oli ammottava reikä ammuksen polttaessa tiensä alla olevaan lihaan.

Haava näytti pahalta. Todella pahalta. Rintalihaksesta ei ollut jäljellä mitään, ja sen alta puolet kylkiluista oli palanut tuhkaksi. Katsoin edessäni olevaa kammottavaa haavaa ja yritin pitää kauhuni asioissa. ”Kaikki menee hyvin Mathias. Ei tämä ole paha”, puhuin enemmän itsekseni kuin hänelle. Veteraani yski rankasti, ja viimeisellä yskäisyllä hänen suustaan purskahti verta. ”En usko satuihin”, Mathias raakkui. Revin miehen paidasta suikaleita ja aloin painaa haavaa. Mathias näytti aina vain kalpeammalta. En muistanut ympärilläni riehuvaa taistelua ollenkaan, maailmaani kuului enää Mathias ja hänen pelastamisensa.

”Kuuntele, tyttö…” puhe katkesi taas yskään joka päättyi veren purskahdukseen.”Jatka taistelua. Pidä meidät ihmiset hengissä.” Mathias sai aikaan heikon hymyn. ”Minä haluan taistella rinnallasi!” Huusin ja lisäsin painetta haavaan. Rätti oli jo läpimärkä. Mathiaksen kasvot olivat lähes valkoiset. Kului hetki, ja tajusin, ettei Mathiaksen rintakehä enää liikkunut. Harkitsin tekohengitystä, mutta se olisi turhaa. Mathiaksen keuhkot olivat liian pahasti vaurioituneet. Istuin polvillani pää painuksissa ystäväni, opettajani… Kenties jopa isäni ruumiin vieressä pitkään, itkien hiljaa suruissani. Nostaessani viimein päätäni ja pyyhkiessäni kyyneleitäni, Eldareita ei näkynyt missään, vain ruumiita aluskasvillisuuden keskellä.

Hautasin Mathiaksen metsään, matalaan hautaan. Istuin hetken myllätyn maan lähellä ja katselin puita ja niiden välistä näkyvää taivasta, joka alkoi jo vaaleta päivän saapuessa. Palasin takaisin omia jälkiäni, ja jatkoin taistelua.

Nousin nopeasti viidennen joukkueen komentoryhmään. Taistelutaitoni, -tietoni ja -tahtoni hakivat vertaisiaan. Minua ylistettiin esimerkkinä kaikille, Imperiumin arvoiseksi sotilaaksi. Imperiumi voi minun puolestani painua helvettiin. Minä taistelen ihmisten puolesta. Ihmisten, jotka kasvattavat lapsensa sodan keskellä ja sen jatkuvan uhan alla. Ihmisten, jotka pelastavat ventovieraan tytön taistelukentältä. Ihmisten, jotka jakavat ruokansa sitä tarvitsevien kanssa.

Mutta en taistele enää itseni vuoksi. En hae kuolemaa taistelussa, mutta en sitä kartakaan. Tämän jotkut tulkitsevat urheudeksi, jotkut itsetuhoisuudeksi. Minä pidän itseäni vain turtuneena. Mutta kun kumarrun auttamaan haavoittuneita, kun heidän silmänsä hakevat lohtua ja turvaa omistani, he eivät löydä kumpaakaan.

Sillä minun silmäni ovat kylmät, kovat ja täynnä kuolemaa.

[No good names left]

Loistava tarina!!!