Toiviotie (jatkoo 22.01.11)

[Usermaatra]

Noniin, kaaosarmeija on lähtenyt loppukesästä kasaantumaan ihan hyvälle mallille, ja pörröä on myös karttunut hiukan armeijaprojektin edetessä. Figuureista löytyy kuvatuksia täältä

Ja armeijaa varten kyhätyn blogin löytää kätevästi singeerauksestani.

Toiviotie

Höyryuurna oli syvä, kallioinen kuilu joka oli läpimitaltaan joitakin virstoja leveä. Nimelleen uskollisesti sen sisuksista kohosi höyryä ja savua, mutta kukaan ei ollut varma mistä tämä johtui. Lasten ja lampaiden katoaminen Höyryuurnaan oli harvinaista, muttei ennenkuulumatonta. Jos joku katosi Höyryuurnaan, ei häntä enää lähdetty etsimään, vaikka kuiluun johtivatkin vanhat, kallioon hakatut portaat. Luultavasti juuri jäljet jonkin älyllisen osallisuudesta paikan muovaamiseen tekivät siitä paikallisten silmissä niin mystisen ja kauhistavan voiman johon suhtauduttiin ikään kuin mahtavana, lähistölle asettuneena olentona jota ei todellakaan sopinut uhmata koska se ei ilmeisesti aiheuttanut välitöntä, suuren mittakaavan uhkaa.

Joka tapauksessa, lähes kaikki Höyryuurnasta tietävät pelkäsivät sitä.

Jopa Destyron Myrskynsilmä, suuri ja mahtava noita ja velho, pelkäsi sitä. Mutta omista, jokseenkin välillisistä syistään. Ja jos hänellä olikin kuilua kohtaan jotakin luontaista pelkoa, se hautautui uteliaisuuden ja ahneuden alle, noiden kahden todellistakin todellisemman demonin, jotka hänen sydämessään pitivät majaansa. Uteliaisuus on yksinään hyvästä, mutta kiedottuna ahneuteen ja himoon se vääristyy kummajaiseksi, joka lopulta syö kaiken löydetyn hyvän lihottaakseen pahoja tarkoitusperiään. Tämä mies ei ollut persoonastaan huolimatta mikään säälittävä, kostosta haaveileva katkera rääpäle, vaan Pohjoisen lukemattomilla verisillä tasangoilla ja areenoilla kunniaa ja kadotusta niittänyt hahmo. Todella vaarallisen Destyronista taas teki se, että hän näki asioita. Ja ajatteli näkemäänsä, hän muodosti kuvia, juonikulkuja ja visioita, tarttui välissä niiden kudelmaan ja muokkasi lopputuloksestaan mieleisensä. Ehkäpä näistä syistä hän oli omaksunut pimeään sieluunsa muutoksen toiviotien. Se oli myös kaaoksen tie. Ja se tie oli tuonut Destyronille valtaa, se oli näyttänyt asioita, muodostanut visioita ja kattanut hänelle tilaisuuksia upottaa omat sormensa ihmisten aikomuksiin ja toiveisiin. Kaaos oli tuonut hänelle tavan ilmaista itseään, ja ennen kaikkea - kaaos oli tuonut hänelle taikuuden.

Sen taikuuden avulla hän oli ottanut monia voittoja vastustajistaan, vähäiselläkin miesvahvuudella varustettuna hän oli kyennyt kokonaisten vihollisdivisioonien kukistamiseen. Harva saattoi kestää hän salamoidensa ja maagisten myrskyjensä edessä ja jääräpäisinkin oli aina kylmennyt viimeistään mahtavien meteorikuurojen edessä joita Destyron taivaalta sylki. Taikuus, niin, taikuus toi hänelle kyvyn ylittää vihollisen sietokyvyn ylivoimaisesti ja ennen kaikkea omat rajansa.

Höyryuurna oli tärkeä tekijä yhdessä Destyronin lukuisista visioista, jotka lähes aina liittyivät rajojen ylittämiseen. Jo pohjolassa hän oli saanut tietää tästä paikasta ja jotenkin kokenut sen tärkeäksi itsensä kannalta. Useiden näkyjen ja unien varmistamana hän lopulta aloitti pitkän marssinsa Etelään luotetuimpiensa kanssa. Nyt Höyryuurna oli saavutettu, ja heidän ensimmäinen leirinsä oli pystytetty sen suuaukon välittömään läheisyyteen.

Leirin toisella puolella Murchad tuijotti nuotiota ihaillen sen kaoottisesti pärskähteleviä kipinöitä ja leimuavia liekkejä. Nuotion liekit loivat myös valoa Etelän yön sysimustaan pimeyteen. Tulihan oli tavallaan kuin kaaos itse, niin satunnainen, voimakas ja loistava. Kummatkin pystyivät tuomaan valoa ja lämpöä pimeyteen ja kylmään, mutta myös tarpeen vaatiessa kitkemään ja polttamaan pahan aineksen pois. Murchad yritti muistella aikaa ennen kaaosta, tai paremminkin aikaa ennen kuin kaaos oli ottanut hänet hoivaaviin helmoihinsa.

Hän muisti etäisesti jämähtäneet, hitaat päivät joista jokaisena odotti jotain suurta tapahtuvaksi huomenissa. Sellaiset päivät, ja sellaisen elämän, jossa päämäärät oli saavutettu ja keskitytty turvaamiseen. Hänellä oli ollut koti. Ja perhe. Ne olivat olleet hänen elämänsä vakaat perusteet, ja niillä perusteilla se elämä oli yhtä vakaasti levännyt päivästä toiseen. Murchad muisti vaimonsa kasvot ja hiukset, ihon pehmeyden. Hän muisti myös nimiä, joista osa kuului lapsille, eikä hän enää osannut pistää niitä järjestykseen. Oleellista olivat enää vain nimet, ja niiden kaiku, kaiku joka jokaisella lausuntakerralla vähitellen yltyi jyskeeksi hänen päässään, se jyske sai hänet takomaan maata jaloillaan ja kiveä nyrkeillään. Se jyske sai hänet voimaan pahoin, itkemäänkin, mutta ennen kaikkea se sai hänet raivoihinsa, ja joskus jyske lakkasi kun Murchad löi jotakin, tai vuodatti verta. Hän oli katkera. Katkera menetyksistään, ja katkera siitä, kuinka hänen onnensa ja elämänsä vakaa pohja oli häneltä riistetty. Ja kuinka hän oli tullut narkomaaniksi jonka täytyy tappaa ja teurastaa kyetäkseen muistelemaan kivutta niitä hyviä asioita joita hänellä oli ehkä joskus ollut.

Ja hänen täytyi vain seurata Myrskynsilmää saadakseen lisää tuota huumetta.

Murchad oli liittynyt hänen joukkioonsa sen matkatessa Sylvanian kirotun provinssin liepeillä, suurten vuorijonojen varjoissa. Siellä Myrskynsilmän pieni eliittijoukkio oli iskenyt vähäpätöisen ihmiskylän kimppuun raiskaten ja hävittäen sen lähes tyystin. Murchad oli piilotellut itseään läheisessä metsikössä sijainneessa hylätyssä maakellarissa, aika-ajoin siepaten ja lahdaten eläimiä ja joskus jopa kylän ihmisiä. Sitä oli jatkunut viikkoja, ja kylässä oli levinnyt jo kauhistavia huhuja ihmissudesta kun Myrskynsilmän joukkio saapui.

Yrittäen sovittaa murhansa Murchad oli rientänyt kyläläisten tueksi, repien ja hakaten maahan mahtavia ja säälimättömiä pohjoisen kaaossotureita. Murchad oli tappanut nopeasti kolme vihollista, mutta vielä nopeammin oli ollut kylä tulessa ja sen asukkaat joko riivattuja tai vainaita. Epätoivoissaan juosten, ratsumiehet kannoillaan hän pakeni maakellariinsa, mutta Destyronin erityistoiveesta omituiseen kiusankappaleeseen oli puututtava.

Destyron oli saapunut maakellarin liepeille, romahduttanut sen loitsuillaan ja kutsunut vielä meteorikuuron viimeistelemään voimannäytteensä. Lahonneen puun palavat palaset ja tulikuumiksi sekunnissa muuttuneet kivenmurikat sinkoilivat ympäriinsä, ja nostattivat sankan savun paikan ylle.
Savun asettuessa maakellarin rauniossa oli seisonut mies, Murchad, joka oli viimein antautunut täysin katkeruudelleen. Katkeruus ja kauna olivat jalostuneet epätoivoiseksi rukoukseksi, ja verilöylyn jälkimainingeissa suuri verijumala oli ottanut hänet valittujensa piiriin, suojaten häntä Myrskynsilmän loitsuilta.

Myrskynsilmä oli tietysti ymmärtänyt tapauksen luomat mahdollisuudet ennen kuin edes käsitti epäonnistuneensa sekavassa mielentilassa olleen miehen tappamisessa. Niin oli Murchad liitetty toiviotien piiriin, asetettu sen palvelukseen ja nimitetty hänelle oma pieni joukkio johon oltiin otettu lisää verijumaluuksille ja väkivallan riiteille mielensä menettänyttä, epätoivoista sielua. Jokaisessa taistelussa nämä kertaalleen voitetut katkeruuden kyllästämät miehet olivat päässeet sekä Destyronin, että neljän voiman suosioon. Raivoisien sotureiden vakuuttelu Destyronin seuraamisesta oli vaikeaa, muttei mahdotonta; sillä verukkeella he saivat lisää huumettaan.

Joachim Outomieli kiillotti kypäräänsä leirissä lähellä Myrskynsilmän telttaa. Hän oli joukkojen kunnioitettu lipunkantaja ja kentällä armeijan kiintopiste ja sen rohkeuden henkilöitymä. Joachim oli Destyronin luotetuin ja lojaalein ritari, ja selvinnyt monista myrskyistä herransa rinnalla. Vähästä hän ei ollut saanut kunnioitettua pestiään; hän oli taivaltanut aina pohjolasta saakka Destyronin ja tämän Vasamakaartin rinnalla tänne eteläisten vuorten kapeikkoihin ja rotkoihin. Hän oli heittäytynyt taisteluiden tiimellyksessä herransa päälle suojellakseen tätä omalla hengellään, sillä hän tiesi, että korkeammat voimat olivat varanneet erityisiä toiveita Destyronille että sitä kautta myös hän saisi palkintonsa.

Olihan hän myös syössyt monia vihollisia tuhoonsa silkan taitonsa ansiosta, näiden joukossa muun muassa verijumalan kauheiden demoneiden lipunkantaja, jonka hän oli kaksintaistelussa surmannut, tosin haavoittuen itse. Mutta hän oli selvinnyt jälleen jumalten kokeesta, ja istui edelleen leirissä varautumassa uusiin koitoksiin. Ei pelolla, vaan toiveikkuudella; mikä tahansa palvelisi heidän tarkoitustaan.

Joachimin komennosta Destyronin majapaikan läheisyydessä oli tietenkin myös Vasamakaarti; tuo pelätty ja sitkeä pohjolan joukko, joka oli johtajaansa seuraten raivannut tiensä läpi vihamielisen maaston, valheellisten pyhimysten suojeluksessa olevien maiden ja rappiokuninkaiden valtakuntien. Heidän tehtävänsä oli astella herransa vanavedessä kohti hänelle määrättyä kohtaloa, ja suojata tätä ja tämän päämääriä kilvin ja miekoin kun tarve vaati. He olivat muutoksen tiellä; toiviotiellä.

Suurimman osan teltoista kuitenkin täytti vuoristojen barbaariheimot, jotka Destyron oli saanut liittymään yhteen näiden kuvitellessa hänen olevan taivaanjumalan poika. Toiviotiehen liittyessään he toki olivat saaneet siunauksia, mutta pikemminkin sellaisia jotka palvelivat neljän Suuren ja Destyronin päämääriä. Suurin ja voimakkain vuoristojen klaaneista, Mustakäsien Klaani, oli näet ottanut tehtäväkseen seurata taivaanjumalan poikaa minne tämä ikinä kulkisikin, he olivat hyälleet kotoisat kallionsa ja luolansa joissa esiintyi kuplivia, mustia lähteitä, joihin miehet ennen taistelua kätensä kastoivat. He uskoivat näin saavansa maalta oikeutuksen vuodattaa verta. Nyt tuota ainetta oli täytynyt pakata mahdollisimman paljon tynnyreihin ja vankkureihin, jotta perinnettä voitaisiin jatkaa myös kansainvaelluksen yhteydessä. Mustakäden Klaania oli paljon, ja heillä oli suuret aseet ja tulinen mieli.

Mustakäden Klaanin mukana vuorten uumenista oli noussut muunlaisiakin petoja – hirveitä ja muinaisia kaaoksen mutatoimia olentoja, jotka vastasivat Myrskynsilmän koollekutsuun. Osa niistä oli varmaankin joskus ollut ihmisiä jotka olivat aikojen saatossa pikkuhiljaa muovautuneemmat hirviömäisemmiksi ja pian niiden ainoa tarkoitus oli olla loistava, havainnollistava esimerkki siitä, mitä neljä suurta voivat saada aikaan jos sattuvat toraisiksi, tai vain siunaavat valittujaan liikaa.

Olentojen muoto ei ollut määriteltävissä, milloin kehosta työntyi piikkejä, milloin lonkeroita, joskus käsien tilalla oli pelkkiä silmiä tai suita, joskus metallisia aseentapaisiakin. Vain mielikuvitus ja ihmismielen synkimmät sopukat saattoivat muodostaa adjektiivejä jotka olisivat riittävän kuvaavia edes joihinkin näiden syvällä möngertävien otusten ominaisuuksista.

Suurin ja mahtavin näistä olennoista oli Blashark, kahden kaaosta palvelevan kääpiön taltuttama järkälemäinen olio jota ohjasi sisäinen riivaaja. Kirotulla taituruudella kääpiöt olivat muovanneet jätin osittain koneeksi, ja sen suunnattomasta ruhosta työntyi esiin ilkeämielisen näköinen piippu, joka osoitti eteenpäin kuin raivosta huutava kita. Piikit ja savupiiput törröttivät sen selkämyksestä ja ketjut kilisivät sen astellessa ainoilla raajoillaan joukkojen vanavedessä. Sillä ei ollut silmiä, korvia eikä varsinaista suutakaan. Sitä ohjastavat synkät kääpiöt vetivät sitä vihollisen suuntaan ja latasivat sen valtavan kanuunan syöstäkseen vihollisen joukkoihin kärsimystä ja epätoivoa.

Kaikki tämä, ja vielä joitakin muita vähäisempiä joukkioita oli nyt kerääntynyt Höyryuurnan liepeille vastaten Myrskynsilmän kutsuun. Aamun sarastaessa alkaisi kipuaminen tuohon kirottuun kaivantoon ja vain Tzeentch saattoi tietää, minkä kohtalon se oli varannut ehkäpä vaikeimpaan ja karmivimpaan tehtäväänsä valmistautuvalle sotajoukolle…

Destyron istui teltassaan ja hymyili, vain hänen jumalainen herransa saattoi pistää hänet näin epäilyttävään, arveluttavaan ja siltikin niin voitonvarmaan kokeeseen – hän ei voisi epäonnistua, hänet oli pyhitetty, juuri tätä tarkoitusta varten.

_________________________________________________________________________________________________

Palautetta tuleen.

[Usermaatra]

Jatkoa sitten kuitenkin, vaikka kukkaan ei nyyhnyyh kommentoikkaan ;_____________;

Väijytys!

Höyryuurnaan laskeutuminen vei joukolta useita tunteja, omat logistiset ongelmansa toi kuilun pohjan vähäinen pinta-ala, tai pikemminkin se oli vain tasanne josta pudotus jatkui ilman minkäänlaisia portaita tai kiipeämiskelpoisi pintoja suoraan syvyyksiin. Tälle tasanteelle portaat olivat kuitenkin tuoneet Destyronin joukkoineen, ja siinä oli riittävästi tilaa kaikkien joukkojen levähtää. Tasanteelta lähti useita eri käytäviä kallioperän uumeniin, ja se toi uuden mutkan matkaan; Destyronilla ei ollut juuri käsitystä siitä, mihin tulisi seuraavaksi mennä.

Yksi tunneleista näytti kuitenkin huomattavasti suuremmalta, ja sen hakkuujälki oli samantapaista kuin rappusten vastaava. Lukuisissa pienemmissä onkaloissa kulkeminen oli myös paljon vaikeampaa ja riskialttiimpaa, koska niissä risteilevä höyry ja häkä seisoi pitempään kuin suuressa päätunnelissa. Niinpä Myrskynsilmä päätti marssittaa joukkonsa tuohon suurimpaan onkaloon. Tietysti pienempiä, mutta silti kulkukelpoisia tunneleita lähetettiin luotsaamaan vuoristojen barbaarit, ja klaanimiehet ottivatkin tehtävän ilolla vastaan itse Taivaanjumalan pojalta.

Joukkojen marssitahti hiljeni maan alle tultaessa ja osa miehistä kävi varovaisiksi, sillä sivuttaisista tunneleista kuului välillä rapinaa tai pienten kahakoiden ääniä ja satunnaiset tuulenpuuskat saivat heidän soihtunsa lepattamaan arvaamattomasti. Tiedustelemaan lähetetyt Mustakäden klaanilaisetkaan eivät olleet palanneet partioiltaan, silti kenelläkään ei käynyt edes mielessä kyseenalaistaa Destyronin määräyksiä, tämä olisi hänen (ja sitä kautta heidän kaikkien) koitoksensa, eikä varovaisuus ollut yleensä päänäyttämöllä kun mitattiin jumalten suosiollisuutta. Päätunnelista haarautui välillä pienempiä käytäviä, ja niitä tutkimaan lähetettiin lisää sotureita.

Äkkiä, erään mutkan takana käytävä Haarautui kahtia ja toista valaisivat seiniin kiinnitetyt soihdut, mutta valaistun tunnelin pinta ja lattia oli rosoinen ja kuoppainen, ja käytävä näytti muutenkin nopeasti louhitulta. Joukot seisautettiin jälleen.

Yhtäkkiä valaisemattomasta tunnelista ryntäsi yksi etsintäretkelle lähetetyistä tiedustelijoista, hänen toinen kätensä oli ilmiliekeissä, ja kasvoilta kuvastui pakokauhu kun hän huusi: ”Suunnaton määrä… niitä… rottia!”, tämä oli hänen viimeinen hengenvetonsa ennen kuin hän kaatui maahan.

Voisi luulla, että tuntemattomissa maanalaisissa tunneleissa, ilmeisen saarrettuna oleva sotajoukko vajoasi nopeasti sekasortoon tällaisen näyn nähtyään. Mutta Murchadin miehet ja muut Mustakäden klaanista joutuivat raivon valtaan, Vasamakaartin ja Destyronin suhtautuessa viileästi ja laskelmoiden tapahtuneeseen. Pitkää mietintäaikaa he eivät saaneet, sillä joukkion takariveissä oltiin tajuttu, että sankat skavenlaumat olivat päässeet kiertämään heidän selustaansa tunneleiden pimeydessä.

”Eteenpäin, valaistuun käytävään! Nopeasti, jos kohtaamme vastarintaa, muserramme sen!”, kajahti maagisesti vahvistettu käsky Myrskynsilmän suusta. Järjestyksessä juoksuun sännäten Murchad sotureineen muodosti ensimmäisenä etenevän kiilan, keskellä tulivat Joachim ja Destyron vasamakaartin saattaessa heitä, ja viimeisenä barbaarit, Blashark jäi auttamatta hiukan jälkeen, koska sitä ohjastavat kääpiöt eivät pysyneet pitkien ihmismiesten tahdissa. Skavenit olivat nopeita, ja saavuttivat joukkiota nopeasti. Yhtäkkiä Blashark murtautui kahleistaan ja päästi järisyttävän, vihaisen murinan uumenistaan ja rynnisti kohti rottamiesten laumoja. Talloen lukuisia alleen ja pelottavan vielä useampia tiehensä se ainakin osti pääjoukolle lisää aikaa. Skavenit eivät olleet saaneet siihen näkyvää vahinkoa kun taistelu katosi kulman taakse.

Murchad sotureineen rynnisti valaistua käytävää eteenpäin, heittäen oman soihtunsa maahan ja tarttuen suureen hilpariinsa. Verta ja vihaa janoten hän juoksi eteenpäin suurelta osin toivoen löytävänsä jotakin tapettavaa. Käytävää ei tarvinnut taivaltaa pitkästi, kun tunnelissa häämötti hätäisesti lankuista ja tynnyreistä kyhätty viritelmä jonka ilmeisesti piti muistuttaa jonkinlaisia alkeellisia barrikadeja. Niillä seisoi kymmenittäin skaveneita, mutta enempää miettimättä Murchad sotureineen ryntäsi pienten olentojen kimppuun. Hän ei sotureineen ehtinyt tappaa kovin montaa, kun pelkurimaiset otukset jo luikkivat karkuun, hyläten rintavarustuksensa ja päästäen Destyronin pääjoukkion etenemään rivakassa tahdissa.

Blasharkin taistelusta syntyneitä ääniä ei enää kuulunut heidän takaansa, sen oli korvannut satojen pienten askelten äänet jotka kokoajan lähestyivät heitä heidän takanaan. Mutta Kaaokselle uskoutuneet paahtoivat eteenpäin, ja yllättäen tunneli johti heidät jättimäiseen saliin jonka kattoa tai vastakkaista seinää ei pystynyt pimeässä näkemään. Muodoltansa se oli ympyrä, ja sen lattiassa oli suuri kahdeksankulmainen reikä josta tuprusi savua ja sen sisusta leimusi vihreitä lieskoja. Yläpuolellaan, suurten pilarien tuntumassa he näkivät paljon pieniä, risteileviä siltoja, joista osa oli katkennut tai romahtanut aikoja sitten. Salista oli niin suuri, että sinen olisi mahtunut leiriytymään paljon heidän joukkoaan suuremmalla armeijalla.

”Olisi viisasta hakeutua johonkin ahtaampaan tilaan, ja nopeasti herrani. Rottamiehet ovat tunnettuja lukumäärästään, eikä tilannettamme auta näin avarassa paikassa taisteleminen. Täällä meidät voidaan saartaa.” neuvoi Joachim nopeasti komentajaansa. Destyron mulkaisi suosikkiaan pikaisesti ja vastasi: ”Ajattelin jo samaa, ja päätin, että lähdemme etenemään salin seinustaa pitkin vasemmalle, käännymme ensimmäiseen riittävän isoon tunneliin.”.

He eivät kuitenkaan ehtineet toteuttaa suunnitelmaansa, vaan olivat aukealla, kun tunnelista johon he olivat aikoneet tunkeutua marssi lauma rottamiehiä, tällä kertaa raskaasti haarniskoituina ja järjestyksessä. Destyron tunsi myös mahdin värähtelevän tämän uuden rottalauman sydämessä. Hän avasi suunsa antaakseen käskyjä, mutta skavenit paljastivat etulyöntiasemansa ja alkoivat toteuttamaan omaa suunnitelmaansa. Suuri aalto huonosti aseistettuja ja kirkuvia orjia syöksyi Destyronin joukkoja päin. Murchadia miehineen ei tarvinnut erikseen käskeä vastahyökkäykseen, ja pian salin lattia alkoi täyttyä karvaisesta lihamössöstä, joukko-osastojen kohtaaminen muistutti hyvin paljon jauhelihan valmistusprosessia. Yksikään kaaossoturi ei kaatunut, mutta skaveneilla riitti orjia syötettäväksi.

”Jaamme Vasamakaartin kahtia Joachim, minä käyn hyökkäykseen näytä eteemme ilmaantuneita vastaan, ja sinä siirryt taakse tukemaan vuoristolaisia. Liittykää meihin kun olette saaneet selustan siivottua!” , huusi Destyron lipunkantajalleen nopeasti kehittyvässä tilanteessa. Joachim toimi epäröimättä, ja otti komentoonsa noin puolet kaartilaisista. Destyron lähti mielessään tapailemaan loitsuja kun hän näki ensimmäisten pirullisten skavenkeksintöjen ilmaantuvan taistelukentälle; tautia ja happoa syöksevät mörssärit, saastakiveä ampuvat sarjatulittavat omituiset laitteet ja liekinheittimet. Hän tuhosi välittömästi kaksi näistä laitteista loitsuillaan aiheuttaen lievää pakokauhua skavenrivistöissä. Samalla alkoi tulitus Murchadin veren sokaisemia sotureita kohti; orjien hengillä ei ollut väliä, mutta jokainen kuollut kaaossoturi oli viholliselle painonsa arvoinen kullassa.

Destyron marssitti osastoaan kohti rottamiehiä, kun tunsi voimakkaan impulssin magian tuulissa; joku yritti loitsia. Hän keskitti kaiken voimansa maagisen latauksen torjumiseen, ja onnistuikin siinä. Tilaisuutta hyväksikäyttäen hän avasi vihollisen keskiöön maagisen, imevän portaalin vihollisvelhojen vastustuksesta huolimatta. Rottamiesten kiljahdukset olivat musiikkia hänen korvilleen niiden kadotessa pimeään porttiin. Hän sai myäs jälleen ammuttua tulipallollaan erään inhottavista sotakoneista. Vasamakaarti lähestyi pelokkaita rottia, ja Murchad näytti pian tehneen selvää jälkeä orjalaumoista.

Heidän takanaan barbaarit olivat ottaneet suuria tappioita skavenien ampuessa omituisen raketin heidän keskelleen ja liekittäneen heitä, mutta taistelukontaktiin päästyään jokaista vuoriston soturia kohti kaatui ainakin kolme kurjaa rottaa. Viimeistään Joachimin tullessa taisteluun skavenien moraali murtui; vasamakaarti teki hakkelusta vihollisesta systemaattisesti, ottaen minimaalisia tappioita.

Murchad sotureineen oli ajautunut hiukan sivummalle Destyronin johtamasta osastosta, ja taisteli lähempänä salin keskiosaa – koko ajan vihollisia surmaten – kuin tunnelia johon heidän oli ollut tarkoitus edetä. Khornen sotilaat olivat menettäneet vain muutamia, ja heidän kulkemaansa reittiä somisti verellä, irtoraajoilla ja rotanulosteella maalattu lattia. Myrskynsilmä oli juuri antamassa hyökkäyskäskyä, kun yhtäkkiä hän tunsi ylivyöryvän maagisen voiman keskittyvän itseään ja osastoaan kohden. Liian myöhään hän yritti virittää muutoksen voimasta valettuja muureja miestensä ympärille, kun nämä jo alkoivat huutaa, tai pikemminkin vikistä, tuskasta. Destyron alkoi tuntea myös itsessään kavalan kirouksen tekemässä työtään – hänen joukkionsa oli muuttumassa rotiksi. Moni vajosi lattialle, mutta Destyron itse – uudessa olomuodossaan, hylkäsi aseensa ja pakeni rottien rivistöihin.

Skavenit saivat tästä suunnattomasti itsevarmuutta, Myrskynsilmän luoma portaali sulkeutui, ja raskaasti haarniskoidut tuholaiset astuivat nyt hilpareineen eturiviin, aikomuksenaan hyökätä Murchadin ja tämän sotureiden selustaan. Joachim oli kuitenkin saanut sotureineen käännettyä taistelun kulun selustassa, suurin osa skaveneista oli kuollut, ja loput luikkineet takaisin pimeisiin tunneleihinsa. Vaikka Joachim tunsi, että Destyron ei ollut enää johtamassa taistelua, hän piti kiinni alkuperäisestä suunnitelmasta. Raivostunut vasamakaarti säntäsi rynnäkköön Murchadin avuksi, pureutuen skavenien riveihin kuin valtamerialuksen kokka joka jakaa laineet kahtia. Vihollisvelhot yrittivät reagoida Tzeentchin siunattujen rynnäkköön, mutta liian myöhään. Joachim Outomieli oli jo heidän kimpussaan, taistellen mahtava, voittoa julistava lippu toisessa kädessään hän halkoi rottakenraalien kalloja.

Skavenien taistelumoraali mureni, ja ne pakenivat joukolla tunneleihinsa – Destyron joukossaan…

[Destructus]

Hyvä tarina ei näyttänyt löytyvän kirjoitus virheitä. Milloin jatkuu. Odotan innolla seuraavaa "osaa".

Jatkoa kirjoittteluun. :)

[Usermaatra]

Terppa, postailenpa tämän loppuosankin sitten.

(EN KEKSINYT MITÄÄN SIISTIÄ TÄHÄN)

Hajuja. Makuja. Kipua. Pakokauhua. Juoksua. Sekasortoa. Hän ei ymmärtänyt kunnolla mitä oli tapahtunut. Tässä ei ollut järkeä! Kaikki se vaiva! Kaikki se aika koota joukot, marssia pohjolasta… Tullakseen rotaksi! Tätä hän ei voinut sietää! Hänen täytyi löytää keino surmata itsensä… Hän näki erään selvästi tavallista korkea-arvoisemman skavensotilaan juoksevan edellään, raskaan haarniskan painon alla. Sotilas alkoi uupua, ja se juoksi jo selvästi häntä hitaampaa. Hän hyppäsi sotilaan kimppuun toivoen että fyysisesti isokokoisempi otus kuristaisi hänet hengiltä. Raskaasti panssaroitu ja kookkaampi sotilas toivoikin tekevänsä nopeasti tästä kimppuunsa hyökänneestä rääpäleestä selvää ja sai käsivartensa hänen kurkulleen. Yhtäkkiä hän kuitenkin tunsi jonkin, tuntemattoman halun nousevan sisällään. ”DESTYRON!” Kumahti ääni hänen päässään, ja hän räväytti silmänsä auki. ”OTA TIKARI. TAPA. LUOTA.!” Käskyjen sarja kajahteli hänen sielunsa siinä osassa, jossa vielä oli osa vanhasta harkintakyvystä jäljellä. Destyron, vaikkakin heikossa rotan ruumiissaan, tarttyi nopeasti sotilaan vyöllä olevaan tikariin ja sai kuin saikin iskettyä sen ahdistajansa kurkkuun.
Haarniska rämisten otus rojahti tunnelin lattialle.

Paininsa aikana hän oli jäänyt huomattavasti muusta joukosta jälkeen. Hänen parantuneet haju- ja kuuloaistinsa kyllä vielä vainusivat mihin suuntaan suurin osa paenneista skaveneista olivat menneet. Hän tietenkin pukeutui niin nopeasti kuin mahdollista korkea-arvoisemman sotilaan haarniskaan, jotta voisi toivoa saavansa muilta ”lajinsa” edustajilta rahtuakaan kunnioitusta. Ja mikä tärkeämpää, kukaan ei saisi tajuta hänen olevan skaveniksi muuttunut ihminen.

Rotta-Destyron lähti seuraamaan tunnelissa leijailevaa etovaa skaveninlemua, odotellen samalla uutta yhteydenottoa jumalaltaan. Sitä ei kuitenkaan kuulunut. Hetken päästä hän alkoi hiljalleen, vikisten naurahdella – kaikkihan sopi kuvaan täydellisesti. Mikä olisikaan parempi keino tuhota maanalainen skavenyhteisö, kuin saattaa se sisäiseen kaaokseen? Saapuessaan varsinaiseen asutuskeskukseen, joka todellakin oli suuri kaupunki, ei mikään pieni tuppukylä tai Middenheimin viemäreiden piilopaikka, hän ymmärsi että valtajärjestelmän romahduttaminen ja totaalinen voitto tulisi olemaan mahdotonta. Yksi pieni ”rotta”, joka ei edes tuntenut yhteiskunnan toiminta-tapoja, yrittäisi romahduttaa kaiken tämän? Siltikään Destyron ei lakannut uskomasta mahdollisuuksiinsa – muutoksen voimat olisivat hänen puolellaan.

Joachim kääntyi katsomaan joukkojaan tietäen mitä tuleman piti. Valtataistelua sotajoukon sisällä ei voinut välttää Destyronin kuoltua. Vaikka varsinaista taistelua ei tulisikaan, joukko ei olisi enää niin yhtenäinen, etenkään jos hän omisi liikaa oikeuksia itselleen. Joachim sai hämmästyä huomatessaan kuinka helppoa uuden järjestyksen luominen olikaan; barbaarit vannoivat kostoa niille, jotka olivat tappaneet heidän profeettansa, ja Murchad tovereineen ymmärsi heti, että skaveneiden verta oli näissä saleissa paljon enemmän, kuin ihmisten.

Heidän onnekseen tunneleissa ei ollut enää skavenpartioita, kaikki oli häädetty pois tai luikkinut matkoihinsa. Jotkut tiedustelemaan aiemmin lähetetyistä vuoristolaisista palasivat vasta nyt ja kertoivat joutuneensa hankaluuksiin, ja että heitä vielä saattoi harhailla jossakin pimeissä tunneleissa etsimässä joko tovereita tai lisää olentoja surmattavaksi. Yksi näistä tiedustelijoista kertoi löytäneensä kahden toverinsa kanssa tilavan luolan jonne meni vain yksi tunneli, ja sekin oli yllättävän vaikea huomata. Murchad ehdotti välittömästi heidän leiriytyvän toistaiseksi sinne. Toiset tukivat tätä ajatusta, ja lisää tiedustelijoita lähetettiin matkaan haravoimaan tunneleita, jotta aiemman kaltaisilta murhenäytelmiltä vältyttäisiin. Joidenkin tuntien päästä kaikki jäljelle jääneet joukot oli marssitettu tilavaan tippukiviluolaan jonne laski suuret luonnonportaat. Sisäänkäynti ei ollut järin suuri; siitä mahtui yhdessä kulkemaan vain joitakin kaaossotureita rinta-rinnan.

Tiedustelupartioiden kokoa lisättiin ja mukaan lähetettiin myös haarniskoituneita sotureita, näin luolastoa alettiin toden teolla haravoimaan, etenkin kun oli selvää, että tunneleissa oli jonkinlainen skavenyhteisö. Joachimin ja Murchadin tietoon tulikin jo muutaman päivän kuluessa, että lähistöllä tosiaankin oli pysyvä tuholaisyhdyskunta ja vieläpä kaupunki. Se tiesi vähintäänkin satojen tuhansien päälukemaa.

Joachim ja Murchad tutkailivat erään heimolaisen piirtämää pelkistettyä karttaa tiestä skavenkaupunkiin ja tekivät alustavia suunnitelmia, aikomuksena ei ollut suoraan hyökätä, vaan lähinnä parantaa puolustusasemia. Yhtäkkiä he kuulivat taistelun ääniä luolan sisäänkäynniltä. He ehtivät nostaa katseensa ylös kun heitä kohti leijaili omituinen, lentävä lautanen, jonka päällä ratsasti sarvipäinen, raskaasti haarniskoitu mies. Liekehtivä alusta piti omituista surisevaa ääntä lentäessään ja välillä sen ympärillä rätisi ja kipinöi, aivan kuin valtavasta maagisesta latauksesta johtuen. Joachim tiesi, mistä oli kyse; olihan hän Tzeentchin valittuja. Kapine, jolla tulija lensi, oli nimittäin Tzeentchin kiekko, lahja jumalilta joka kiidätti sillä seisovan muutoksentuojan taisteluun ja näytti hienolta.

Salamannopeasti, ennen kuin kukaan ehti reagoida, Murchad survaisi tulijaa hilparinsa kärkipiikillä kainaloon, ja näytti siltä kuin isku olisi ohittanut panssaroinnin ja saavuttanut pehmeän lihan. Äkkiä terä kuitenkin pysähtyi, ja tulijan kaulassa oleva riipus alkoi hohtaa voimakkaasti. Ärhäkän ja ivallisen naurun saattelemana kiekkomies heilautti suurta glaiveaan ja pirstoi Murchadin aseen varren säpäleiksi. ”Olen Granwauld, enkä ole tullut tänne taistelemaan. Olen vaellellut näissä tunneleissa vuosia teurastaen kaiken eteeni sattuneen, oli se sitten ollut ihminen, skaven, kääpiö, örkki… tai jotakin muuta. Nyt olen kuitenkin kuullut kutsun, tuntenut jännityksen väreilevän näissä luolastoissa, ja valjastan sekä aseeni, että tietoni näistä käytävistä teidän herranne Destyronin, muutoksen välikappaleen, käytettäviksi.”, näin lausui näyttävän sisääntulon tehnyt muukalainen.

Joachim ei tietenkään luottanut Granwauldiin, mutta hänen puolustukseen on mainittava, etteivät epäjumalien palvojat yleensä muutenkaan nauti järin suurta luottamusta toistensa keskuudessa huolimatta palvomastaan jumalasta. Murchad oli välikohtauksen jälkeen täysin vaiti ja synkkämielisenä. Vihdoin, epävarman tauon jälkeen Joachim toivotti Granwauldin tervetulleeksi heidän ”palaveriinsa”.

Paljastui, että tämä tiesi jo yhtä sun toista tunneleista, ja hän myös näytti olevan tietoinen Destyronin tilanteesta. Joachimin tyrmistykseksi Granwauld piti järkevimpänä ratkaisuna suoraa hyökkäystä rottamiesyhdyskuntaan. Lukumäärä oli kuulemma toissijaista jos vain jumalat olisivat heidän puolellansa. Ja jos ne olisivat, niin kaikki muuttujat kääntyisivät heidän edukseen. Sellaisella vimmalla ja sisäisellä tulella puhui Granwauld tuolloin, että se sai jopa epäluuloisen ja paljon nähneen Joachim Outomielen vakuuttuneeksi.

Skaven-Destyron kantoi karkeasti valmistettua vesiruukkua kohti suurta, Skairutin pääluolassa olevaa rakennusta. Siinä kokoontui kaupungin neuvosto ja sen päämiehet. Kohta oli tiedossa erityisen tärkeä neuvottelutilaisuus jossa olisi läsnä mahtava Tuholaisruhtinas Bask’Zarit joka hallinnoi eteläisten vuorten alapuolisia tunneliverkostoja ja oli Höyryuurnan skavenien suurin sotilaallinen ja hengellinen johtaja. Hallinnon hän jätti muiden, vähäisempien käsiin.

Tänään oli määrä keskustella tunneleissa liikuskelleesta kaaoksen-palvojien armeijapahasesta, joka oli kuin ihmeen kaupalla pystynyt murtautumaan heidän asettamastaan saartorenkaasta ulos, ja piti nyt majaansa jossakin kaupungin lähistöllä. Skavenit tiesivät, mitä nämä ihmiset – jälleen kerran – olivat täältä tulleet hakemaan, mutta toisaalta tiesivät myös tietävänsä itse sen näitä ihmisiä paremmin, sillä kaaosjumalat eivät ole tunnettuja selvyydestään.

Kuitenkin, nämä puheet olivat kantautuneet myös Destyronin korviin, ja hän oli kuin ihmeen kaupalla kyennyt sumplimaan asioita niin, että juuri hänet oli tänään asetettu tarjoilemaan syöpäläisyhdyskunnan päälliköille virvoikkeita näiden neuvonpidossa.

Kun hän astui saliin, hän oli laskea alleen ja lyhistyä ovensuulle nähdessään Bask’Zaritin, joka käyskenteli ympyränmuotoisen huoneen keskellä mietiskelevän näköisenä. Bask’Zarit oli monta kertaa tavallista skavenia kookkaampi ja vastasikin kokonsa puolesta paremmin lähinnä hirvittävää rotta-jättiä. Hänen silmistään ja olemuksestaan kuitenkin huokui kiero äly ja mahti, ja Destyronin luontaiseen pelkoon tässä asiassa yhdistyi myös pelko paljastumisesta. Jos tuo olento ymmärtäisi, ettei hän ollut niin rotta kuin päällepäin näytti, olisi hänen päivänsä luetut.

Tuholaisruhtinas käveli ja istuutui valtaistuimelleen odottamaan muita ”silmäätekeviä” saapuvaksi. Tietäjät ja hullut keksijät toistensa jälkeen asettuivat tuoleihinsa pyöreän huoneen reunustoille. Destyron pisti huvittuneena merkille, että huoneen järjestely oli selvästi tehty pitäen silmällä tuholaisruhtinasta ja tämän tapaa kävellä ympyrää ah-niin-vaikuttavana lakeijoidensa edessä.

Neuvosto keskusteli kuumeisesti siitä, miten toimia luoliin linnoittautuneiden ihmisten kanssa. Sodanjohto halusi välttämättä käydä avoimeen taisteluun ja pyrkiä korjaamaan tekemänsä virheen ja näin saavuttaa uudestaan jalansijaa Bask’Zaritin silmissä. Taian käyttäjät pitivät järkevämpänä laskea joihinkin tiedustelijoihin kulkutauteja ja näin syövyttää ihmiset hiljalleen. Tuholaisruhtinas mietti aikansa mutta tuli lopulta siihen tulokseen että avoin hyökkäys olisi liian riskaapelia huolimatta vihollisen joukkion pienuudesta, ja toisaalta taudit olisivat liian hitaita.

Neuvonpitoon päätettiin kutsua eshinit.

Lyhyen odottelun jälkeen saliin astui salamurhaaja kertomatta nimeään, vain kuunnellakseen tehtävänannon ja rientääkseen sitten ohjeistamaan lukuisia alaisiaan asian toimeenpanemisessa. Yhdestä asiasta kuitenkin kävi ilmi että vieras oli erittäin varakas ja korkea-arvoinen. Hänen miekkansa hohti outoa, vihreää valoa, ja jokainen huoneessa oleva, jopa Bask’Zarit, katseli miekkaa epäröiden.

Yhtäkkiä Destyron oivalsi että hänen olisi tehtävä jotakin juuri tuolla nimenomaisella hetkellä. Hän kuitenkin epäröi hetken, sillä hän ei kuullut jumalansa ääntä kehottamassa häntä tekemään sitä mitä hän olisi juuri nyt niin kovasti halunnut. Hän arveli pilaavansa jotakin jos hän nyt seuraisi omia mielihalujaan, etenkin kun niillä ei näyttänyt olevan mitenkään kauaskantoisia tuloksi.

Hän ei kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta.

Niin nopeasti kuin pystyi, hän tarttui salamurhaajan vyöllä roikkuvan miekan kahvaan, hän tunsi miekan polttavan hänen kättään, mutta sysäsi kivun tunteen syrjään. Salamurhaaja kykeni vain katselemaan hölmistyneenä, kun yhtäkkiä palvelijantasoinen rääpäle uskalsi kajota hänen mahtavaan aseeseensa, jota pelkäsivät jopa syvyyksien demoniruhtinaat, eikä vähiten siksi, että tällaiset miekat ovat erityisen tuhoisia myös käyttäjälleen.

Mutta niin ovat myös kohteelleen.

Destyron loikkasi kohti Bas’Zaritia, ja ennen kuin suuri ruhtinas ehti päättää miten toimia, tunsi hän vihreän terän iskeytyvän nivusiinsa ja imevän hänestä voimat puolustaa itseään, tai edes käyttää mahtiaan. Destyron nauroi tilanteen sekopäisyydelle, neuvoston jäsenet yrittivät kukin tahollaan tehdä päätöstä jäädäkö tänne ja kukistaa tuo surkimus vai paeta tuota hullua.

Sitten tapahtui jotakin mikä nopeuttu heidän päätöstään huomattavasti – Destyron alkoi täristä, mutta myös huutaa suunnatomasta kivusta, hänen ruumiinsa alkoi hohtaa niin kirkkaasti ettei siinä enää erottunut piirteitä, vaan pelkkää puhdasta valoa, hänen äänensä muuttui kimakasta rotanäänestä jyliseväksi, mutta silti myös kutsuvaksi ja miellyttäväksi. Hän alkoi kasvaa kokoa, ja lopulta hän katseli lattialla makaavaa Bask’Zaritia yläilmoista.

Destyron oli saavuttanut kuolemattomuuden – hänestä oli tullut demoni.

Neuvosto hajaantui ja yritti etsiä pakotietä, mutta Destyron talloi ja potki säälittävät rääpäleet jalkoihinsa. Hän murskasi yhden rakennuksen seinistä ja asteli siitä ulos Skairutin kaduille.

Joachim ja Murchad olivat hetkeä aiemmin hyökänneet kaartiensa ja vuoristolaisten kanssa yhtä kaupunkiin johtavaa tunnelia vastaan ja kukistaneet siellä odottaneen vastarinnan yllättävän helposti ja Joachim arveli sen johtavan siitä etteivät Skavenit osanneet odottaa heidän käyvän näin typerään, mutta kunnianhimoiseen, hyökkäykseen.

Rottamiehet lakosivat ja pakenivat heidän sotureidensa edestä, mutta lisää ei näyttänyt tulevan, ainoastaan työtä tekevää rahvasta ja orjia tallautui heidän raskaisiin saappaisiinsa heidän raivatessaan tietään läpi kaupungin. He eivät vielä tienneet että kaupungin hallinto oli päättänyt yllättäen päivänsä, mutta se selvisi heillä kun Granwauld kiisi pian heidän luokseen tuomaan uutisia.

Kuultuaan johtajansa olevan hengissä, ja vielä saavuttaneen korkeimman päämäärän, he päättivät juhlistaa hetkeä järjestämällä suuret verikekkerit joissa hakattiin satoja, ellei jopa tuhansia onnettomia rotanraasuja kappaleiksi.

Skairutin kyky reagoida näin totaaliseen kaaokseen oli lamaantunut täysin, siellä missä eivät ihmiset olleet tappamassa skaveneita, sitä teki heidän lajitoverinsa joko oman etunsa toivossa taikka vahingossa. Laumoittain tuholaisia tallaantui pakenevien väkijoukkojen jalkoihin, ja viimeisen niittinsä sekasortoon ja kauhuun lisäsi Blasharkin uudelleen-esiintyminen siihen tunneliin jota viheliäiset rotat käyttivät poistumistienään.

Vuoristolaiset olivat läytäneet otuksen kyhjöttämästä suuren luolan perältä suremasta tappamiensa kaaoskääpiöiden juurelta. Pitkän maanittelun jälkeen vuoristolaiset saivat tämän jättämään entiset kaitsijansa ja tulemaan heidän mukaansa.

Vuoriston barbaarit ryöstivät Skairutin aarrekammiot, ja löysivät mahtavia aarteita, joista jotakin muinaista pohjolan sankaria esittävä kultapatsas ei liene vähäisin. Tätä aarrettaan taistelukentälläkin kantavat vain vahvimmat heimolaiset, ja sen on sanottu antaneen elintärkeitä siunauksia etenkin Murchadille ja Toivonpristojille.
Destyron oli löytänyt höyryuurnasta etsimänsä – hän oli hyötynyt suunnattomasti. Mutta hän oli myös saanut uuden kutkuttavan kutsumuksen, nimittäin demonisoituessaan hän oli tuntenut Tzeentchin ohella myös Slaaneshin, Mustan prinssin, kosketuksen, ja se oli havahduttanut hänet.

Ja hänellä oli jo uusi visio, johon liittyi vahvasti idän tasangot ja näiden joukossa mainetta niittänyt barbaarikuningatar.