Kauas katoaa päivä
Lähetetty: Ti 08.03.2011 17:56
Nyt varmaan on jo turvallista laittaa tämä tänne, kun kisa loppui. =) Eli tässäpä tämän vuoden tuotokseni. Kertokaa mitä diggasitte, kommentoikaa risuja, että ruusuja ja erityisesti kertokaa, millaisia tunteita tarina herätti jos mitään.
Kauas katoaa päivä
Sade hakkasi metsää, repi lehtiä ja oksia irti puista, kun kadonneiden maiden ja unohdettujen raunioiden prinssi menetti itsensä. Hän yritti tähytä tähtien valoa, rukoili kadonneita jumaliaan epätoivon ja kauhun vimmalla, mutta kukaan ei vastannut. Tumma, pilvien tukahduttama taivas heitti kylmiä pisaroita hänen kasvoilleen. Prinssi huusi. Hän huusi kauhusta ja pelosta, vihasta itseään kohtaan ja ymmärryksestä, ettei hän enää kyennyt valehtelemaan itselleen. Kompuroiden prinssi etsi tiensä tammen suuren, tumman rungon luo ja halasi sitä henkeä haukkoen. Hän valahti vasten puun kovaa runkoa nyyhkyttäen ja alkoi hakata päätään sitä vasten. Hän huusi, vaikka hänen äänensä oli vain korinaa ja tunsi, kuinka lämmin veri alkoi valua pitkin kauniita kasvoja, sumentaen näön tummista, syvällä kuopissaan olevista silmistä.
Rasahduksia. Prinssi havahtui ja tuijotti yöhön usvaisin silmin. Viisi hahmoa tiellä, soihtuja ja terästä, joka hehkui vasten tulta.
”Tuolla on niistä yksi.”
”Tapetaan piruparka, se on jo haavoittunut.”
”Sigmar varjele.”
”Hans, Jan, menkää vasemmalta. Otto, Wilhelm, minun kanssani. Olkaa varovaisia.”
Sanoja, jotka eivät olleet hänen omaa kieltään, mutta joita hän ymmärsi. Kuolema, hän odotti sitä, mutta pelkäsi mitä toisella puolella oli. Hänen sielunsa, jos sitä enää oli, oli tyhjä. Hänen sielunsa... prinssi tärisi ja tarttui heikosti miekkaansa. Isien ylpeys ja kuolleiden sielujen voima virtasi häneen ja lämmitti läpi kuumeen ja kostean kylmyyden. Hahmot lähestyivät, tahtoivat tappaa. Tässä makasi prinssi, muotopuolena vasten tammen runkoa, metsässä jonka nimeä hän ei edes muistanut, metsästäjien saaliina. Ei, hän kuolisi, mutta ei näin. Kuoleman piti tulla oman käden kautta. Prinssi rukoili jumalia, ketä tahansa, puristi miekkaansa ja huohotti. Lämpö palasi nopeammin ja usva hälveni.
”Nyt, ennen kuin se ehtii tehdä mitään. Iske, Hans, iske!”
Prinssin pää nousi ja kohtasi miehen katseen. Veren ja kyynelten tahrimat kasvot vääntyivät irvokkaaseen hymyyn ja hän nauroi.
******
Naisen silmät olivat kirkkaat ja siniset, kuin aamuinen taivas. Kasvot olivat vaaleat, poskipäät korkealla ja nuori iho kauniin pehmeä. ”Minä pelastin sinut”, nainen sanoi. Hitaasti, hyvin hitaasti usva naisen ympärillä alkoi kadota ja saada muotoja, piirtäen tämän ympärille pienen, harvaan kalustetun mutta valoisan puupirtin huoneen.
Aelan Elenthan yritti liikkua, mutta hänen kehonsa oli turta, eikä totellut. Luomet olivat painavat, eikä hän kyennyt keskittämään katsettaan. Kaikki naisen ympärillä oli kirkkaan valon ja tummien varjojen harsoamaa, kun tämä kumartui prinssin ylle ja asetti viileän rätin hänen tulikuumalle otsalleen, juuri ennen kuin hän vaipui uudestaan veren ja väkivallan siivittämään tiedottomuuden pimeyteen.
Aelan heräsi vielä kaksi kertaa uudelleen kuumehoureen vallassa, kuin saavuttaen hetkeksi myrskyävän veden pinnan, ennen kuin jokin veti hänet takaisin synkkiin syvyyksiin. Molemmilla kerroilla nuori nainen oli hänen vierellään ja hymyili. Nainen katsoi häntä taivaansinisillä silmillään ja Aelan löysi niistä jotain, mikä peilasi huolta. Naisen silmien tuijotus häiritsi prinssiä, pakotti jotain sellaista takaisin hänen päähänsä, minkä hän olisi mielellään unohtanut jo kauan sitten. Muisto sai Aelanin sydämen hakkaamaan nopeasti ja vaivoin hän kuiskasi karheasta kurkustaan: ”Mitä olet tehnyt?” vaikka nainen ei sitä tuntunut kuulevan.
Kun Aelan heräsi kolmannen kerran, huone oli tyhjä. Hänen kuumeensa oli laskenut ja hän tunsi olevansa taas aavistuksen enemmän oman kehonsa herra. Hän makasi sängyssä pienessä pirtissä, jonka hän näki nyt ensimmäistä kertaa selvästi ja terävästi. Pirtti todella oli heikosti kalustettu ja köyhän oloinen; joitain tuoleja, pöytä, kamiina ja välttämättömät tarvekalusteet. Sänky, jolla hän makasi, oli kova ja sen peite oli näivettynyttä pellavaa. Harhainen ja kaukainen muisto sai prinssin ajattelemaan, että hänen ei olisi pitänyt tyytyä tähän, mutta hän pakotti ajatuksen nopeasti mielestään. Hänen olonsa oli kevyt, lähes vaivaton ja hänen päänsä oli hyvin tyhjä.
Aamuaurinko paistoi sisään ikkunasta ja levisi laiskasti pölyiselle puulattialle, saaden pirtin nurkassa makaavat varusteet hohtamaan hopeaa ja kultaa niin täydellisesti, että ne olisivat yhtä hyvin voineet hohtaa omaa sisäistä valoaan. Aelanin vaatteet, ithilmarista taottu haarniska ja kaunis pitkämiekka olivat kaikki aseteltu huolella ja varovasti lattialle, seinää vasten. Hiljalleen Aelan nousi sängystä ja nojasi kädellään hirsiseinää vasten. Hänen hoikka vartensa totteli hitaasti ja unisesti. Syvään hengittäen asteli tavaroidensa luo ja haistoi makean hien, joka nousi hänen pesemättömästä kehostaan ja hopeisista hiuksistaan.
Nuolaisten kuivia huuliaan prinssi kurotti kohti miekkaansa, mutta pysäytti sormensa tuumien päähän lohikäärmeenpäisestä pommelista. Álfheimrin sydän sykki huotrassaan samaa tahtia kantajansa sydämen kanssa ja Aelan tiesi, että murhan jumalan riimu miekan terässä hohti punaisena yhä kirkkaammin, mitä lähemmäksi miekkaa prinssi kätensä vei. Normaalisti se ei häirinnyt Aelania, sillä hän oli hyväksynyt sen ja tarvitsi sitä, kenties enemmän kuin mitään muuta, vaikkei hän sitä ääneen sanonutkaan. Hänen kotinsa sydän, jonka hän oli varastanut mukaansa, oli kuolema ja viha. Ja kuolema ja viha olivat olleet Aelan Elenthanille työkalut, joilla selvitä hengissä, taistella ja pelastaa itsensä, sekä muut. Ainoastaan nyt, tässä oudossa tyvenessä ajatukset hänen valintojensa oikeutuksesta tulvivat hänen mieleensä. Aelan sulki silmänsä ja veti kätensä pois miekan luota. Hän tiesi, että jos hän jatkaisi tämän pidemmälle sen sydämensä osan tutkimista, joka oli hänen miekkansa, hän menettäisi järkensä taas, eikä saisi sitä enää koskaan takaisin.
Ovi kammarin perällä avautui ja Aelan käännähti vaistomaisesti ja nopeasti, saaden sisään astuneen nuoren naisen säpsähtämään. Nainen, joka oli istunut prinssin vuoteen äärellä, oli muuttunut ja Aelanin oli vaikea salata helpotustaan. Kuumehoureen sinisiksi maalaamat silmät olivat nyt meren vihreät ja kasvojen piirteet raskaat. Nainen, ruskeat hiukset sidottuina ja likainen mekko päällään, aavistuksen liian suurena roikkuen näytti juuri siltä, mitä hän oli – ihmiseltä.
Tuo ihminen kuitenkin tuijotti kadonneiden maiden prinssiä, vuosisatojen ruhtinasta suoraan silmiin ja hänen katseensa oli täynnä sääliä. Aelan taisteli hetken pakottavan tunteen kanssa, joka käski hänen lähteä heti, jättää tämä paikka taakseen ja unohtaa koskaan olleensa tekemisissä tämän ihmisen kanssa. Ja kuitenkin, hän jäi paikoilleen ja vastasi naisen katseeseen. Ajattomat ajat yksin, seuranaan vain hänen oman mielensä demonit, olivat ajaneet prinssin hulluksi ja ainoastaan tässä paikassa, nyt tämä pieni ihminen oli palauttanut hänelle hänen järkensä. Aelan vastasi naisen katseeseen.
Nainen ja prinssi tuijottivat toisiaan hetken, kunnes nainen räpäytti silmiään ja mittaili prinssin alastonta kehoa katseellaan. ”Olet haltia”, hän sanoi äänellä, joka oli korkea ja aavistuksen ohut, ja hymyili outoa, lähes lapsekkaan onnellista hymyä. Aelan nyökkäsi ja hymy naisen kasvoilla leveni. ”Puhutko reikspielia?” nainen kysyi ja lausui sanat korostetun hitaasti. Aelan nyökkäsi uudelleen ja etsi hetken jotain, mikä oli sana. Lukemattomien aikojen puhumattomuuden jälkeen ei ollut helppoa sanoa mitään kenenkään kielellä. Prinssi maisteli sanoja hetken kielensä päällä ja vastasi sitten: ”Kyllä, minä puhun reikspielia”. ”Hyvä”, nainen sanoi ja oli sitten hetken hiljaa, kuin miettien, kuinka jatkaa. ”Olen pessyt vaatteesi, mutta tahtonet peseytyä itsekin. Mökin takana on ranta, voit peseytyä siellä”. Aelan nyökkäsi näyttääkseen, että oli ymmärtänyt naisen sanat ja tämä siirtyi pois oven luota, päästäen Aelanin kävelemään pienen mökin keittiöön ja siitä ulos kirkkaaseen aamupäivään.
Mökin ulkopuolella, seinää vasten makasivat kirves, talikko ja varsijousi, jotka Aelan ehti panna merkille, ennen kuin varhaisen kevään kirpeä ilma sai hänet värisemään ja nosti ihon kananlihalle. Hänen ympärillään avautui Nordlandin vaarainen mantumaa, jonka keskelle oli raivattu pieni, lähes vain parinkymmenen hökkelin maalaiskylä. Jossain, parin virstan päässä nousivat suuret savupilvet kohti taivaanrantaa, kertoen suuremman kaupungin läsnäolosta lähistöllä.
Aelan asteli kylmään, kirkkaaseen joensuun rantaveteen, joka lähetti kylmiä aaltoja ylös hänen kehoaan pitkin. Hyvin nopeasti Aelan tiedosti, että useat silmät katselivat häntä. Monen talon ovet olivat auki ja ihmiset tuijottivat porstuoistaan ihmetyksen vallassa haltiaa, jonka luonnoton kauneus oli kovin poissa paikoiltaan köyhän ja riutuvan kaskikylän keskellä.
”Se on leski-Hilden haltia”.
”Tyttö ei valehdellut, se todella on elossa”.
”Sigmar todella lähetti sen tytölle”.
Vaikka prinssi ei näennäisesti suonut ihmisille huomiota, hän kuunteli kiinnostuneena näiden puhetta ja antoi lihastensa rentoutua vedessä. Vuosien ajan hän oli kiertänyt alempien rotujen asutukset kaukaa, sillä sydämessään hän halveksui kansaa, joka oli tyhmä, lyhytikäinen ja kykenemätön luomaan kauneutta, jota asur olivat vaalineet ajasta aikaan, ennen ihmisten tuloa. Lisäksi harvat ihmiset ymmärsivät hänen kansaansa. Monet, suurin osa, vain pelkäsivät häntä, kuten eläimet, jotka hyökkäävät pelosta sellaisen kimppuun, mitä eivät käsitä. Aurinko liikkui taivaalla, kohti keskipäivää ja alkoi lämmittää prinssin kasvoja. Aelan hymyili – tässä hetkessä, jollain hyvin oudolla ja käsittämättömällä tavalla, kaikki oli hyvin.
Kun Aelan oli peseytynyt ja pukenut vaatteensa ylleen, nainen kattoi itselleen ja prinssille lautaset täynnä ohraista puuroa. Aelan kiitti ja söi mautonta velliä hyvällä ruokahalulla hiljaisuudessa, puisten lusikoiden kalistessa lautasia vasten. Nainen ryki ja laski lusikkansa, katsoen Aelania: ”Olen Hilde Nadel Baumdorfin kylästä”. ”Prinssi Aelan Elenthan te tuin Tor Álfheimr”, prinssi vastasi, saaden Hilden katsomaan häntä kummastuneena. ”Aelan”, hän sanoi uudelleen ja nainen hymyili ymmärryksen merkiksi. ”Minulla on asioita tehtävänä kappelissa. Kun olen palannut, voimme puhua”, Hilde sanoi ja he jatkoivat ruokailuaan hiljaisuudessa.
******
Iltapäivällä Aelan Elenthan istui Hilden mökin pienellä takapihalla kiikussa, joka narisi hänen ponnistaessaan siihen laiskasti hidasta vauhtia. Pienellä pihalla versoivat vihannekset ja yrtit, jotka olivat lähteneet vasta kasvuun kevään edetessä. Suuri pihakoivu, joka oli jätetty kasvamaan pihalle, oli luonut uudet lehdet, joiden vaaleanvihreän pinnan läpi aurinko siivilöityi. Aelan Elenthanin pää ja sydän olivat tyhjiä ja hän mietti, milloin oli ehtinyt viimeksi antaa silmiensä ihastella versovien lehtien kauneutta – kauneutta, jollaisesta tarujen mukaan hänen kansansa oli syntynyt.
Hilde oli ollut poissa tunnin ja sinä aikana Aelan oli ehtinyt harkita lähtöä useasti, kuitenkin lopulta jääden istumaan tuohon nimenomaiseen pihakiikkuun. Hän ei luottanut ihmisiin. Hän luotti heihin vielä vähemmän, kuin itseensä, mutta totuuden nimissä hänellä ei ollut syytä lähteä minnekään. Pimeys, johon hän oli ajanut itsensä, oli väistynyt hänen päältään, aivan kuin jokin prinssin jumalista olisi vihdoin vastannut hänen rukoukseensa. Hän oli astunut pois tieltä joka oli ollut kadotuksen tie, eikä hänellä oikeastaan enää edes ollut polkua, jolle palata. Hän saattoi yhtä hyvin istua tässä pihakeinussa ja odottaa, mitä asiaa Hilde Nadelilla hänelle oli.
Kun Aelan oli odottanut vielä toisen tunnin, Hilde saapui talon takaa ja istahti hänen viereensä keinuun, kasvoillaan vakava, aavistuksen hermostunut ja epävarma ilme. ”Puhummeko?” haltia kysyi ja kääntyi naisen puoleen, joka nyökkäsi terävästi. ”Miksi pelastit minut?”, Aelan kysyi. Nainen puri huultaan ja katsoi Aelania suoraan silmiin. ”Kun löysin sinut metsästä yönä, jona myrskysi, teit kuolemaa. Pelästyin, kun näin sinut. Sitten löysin…” nainen vaikeni hetkeksi ja jatkoi. ”Nordlandissa sanotaan, että haltia toteuttaa yhden toiveen sille, joka auttaa häntä”, Hilde sanoi painokkaasti, kuin varmentaen sanojensa todenperäisyyden. Aelan pysyi vaiti ja hänen kasvonsa oli marmorinen naamio, josta oli mahdotonta lukea mitään.
”Mitä sinulle tapahtui?” Hilde kysyi ja Aelan ei tiennyt mitä vastata. Hän tiesi ainoastaan, ettei hänen olisi tarvinnut vastata naiselle mitään, mutta jokin hänessä tahtoi sanoa jotain, tehdä todeksi sen, mitä hän oli kokenut. ”Olin pakomatkalla”, hän sanoi lopulta ja antoi katseensa levätä pihakoivun lehdissä, jotka tanssivat heikossa tuulessa.
”Mitä pakenit?” Hilde kysyi hiljaa.
”Itseäni, luulisin – sitä mitä tein niille joita rakastin”.
”Olet prinssi? Luulin, ettei haltioilla ole enää valtakuntia Wanhassa Maailmassa”
Aelan hymyili surullisesti: ”Olin prinssi, olen kai yhä. Salatun valtakunnan valkeat tornit seisovat yhä, mikäli eivät ole kuihtuneet jo pois lähtöni jälkeen”. Hilde katsoi prinssiä hämillään.”Olen kirottu”, Aelan huokasi ja sulki silmänsä. ”Kuka sinut on kironnut?” Hilde kysyi tasaisella äänellä. Aelan kohautti olkiaan: ”Jumalat, kohtalo.” Hilde naurahti kuivasti, saaden haltian katsomaan naista ihmetyksen ja ymmärtämättömyyden vallassa. Hilde pudisti päätään katkerasti: ”Kirouksia ei ole olemassa, hyvä prinssi. Kiroukset ovat vain tekosyy, joilla selitämme omat väärät valintamme ja siirrämme syyt muiden niskaan.” Aelan hymähti poissaolevasti. ”Missä miehesi on? Näin metsästäjän varusteita pihamaalla”, haltia kysyi, tahtoen vaihtaa puheenaihetta.
Nyt Hilde katsoi vuorostaan kaukaisuuteen ja naisen kasvot muuttuivat mitään sanomattomaksi. ”Hän on kuollut. Hän oli metsällä neljän muun miehen kanssa kaksi viikkoa sitten. Olin etsimässä häntä, mutta löysinkin sinut. Aamulla kaikki viisi löydettiin kuolleina metsästä”, nainen sanoi. ”Mikä hänen nimensä oli”, Aelan kysyi, tuntien jonkin tumman ja kylmän kiertävän sisällään. ”Hans”, Hilde vastasi.
Kuvat välähtivät haltiaprinssin mieleen kirkkaina ja terävinä: Ihmisten ruumiita, verisinä ja paloiteltuina. Álfheimrin sydän iski ja löi, ja hän nauroi luonnotonta naurua.
Aelan oli hiljaa ja tuijotti tyhjää, antaen kuvien lipua rauhassa mielensä lävitse. ”Kuka heidät tappoi”, prinssi kysyi lopulta. Hilde hymähti terävästi: ”Samat pedot, jotka varmasti kävivät sinunkin kimppuusi – noidan mutantit. Ne ovat kiusanneet Baumdorfia vuodet. Niitä on siedetty, koska ne ovat vieneet vain karjaa, eivätkä koskaan vielä tappaneet ketään ennen tätä – eikä täällä kukaan ole uskaltanut käydä niiden kimppuun”. ”Miksei kaupunki lähistöllä tee mitään?” Aelan kysyi hiljaa. Hilde naurahti: ”Waldbergin kaartilla on tarpeeksi suurempia ongelmia, että ne vaivaantuisivat puuttumaan pariin mutanttiin, jotka kiusaavat kaskikylän elämää”.
Aelan puri huultaan. Hän tiesi mihin tämä oli menossa ja hän tiesi, että hänen olisi pitänyt lähteä jo aikaa sitten. ”Auta meitä, prinssi haltia”, Hilde sanoi. ”Toteuta ammoinen lupaus, joka kansojemme välillä on ja surmaa noita ja hänen hirviönsä, Hansin kostoksi”.
Oli hiljaista, jossain versovien kasvien seassa siritti kaskas. Aelan avasi suunsa ja etsi sanoja, vastaten: ”En ole vielä parantunut. Lepään luonasi päivän, pari, anna minulle aikaa”. Hilde katsoi häntä takaisin vakavana ja lopulta nyökkäsi.
Seuraavana yönä Aelan makasi tuvan lattialla ja katseli ikkunasta tähtien valoa. Hän rakasti tähtiä, oli aina rakastanut – hän vain ei ollut nähnyt niitä aikoihin, kuten ei juuri mitään muutakaan. Hän kuunteli Hilden pehmeää, tasaista hengitystä, joka tuli sängystä, jonne Aelan oli vaatinut Hildeä nukkumaan, pidettyään sitä itsellään jo kaksi viikkoa kuumeensa takia. Prinssin sydän tykytti, pumpaten verta tämän korviin, luoden yhdessä Hilden hengityksen kanssa kakofonian, jossa haltia ei kyennyt ummistamaan silmiään.
Hänen pitäisi lähteä. Hän voisi lähteä – kukaan kylässä ei olisi kyennyt estämään häntä, mikäli hän olisi päättänyt niin. Hän myös tahtoi lähteä, hän myönsi sen itselleen, mutta ei silti liikkunut, vaan katseli vain tähtiä. Hän ei tuntenut lojaliteettia näitä ihmisiä kohtaan, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli murhannut vastaantulevia ihmisiä noin vain, juurikaan suomatta tapahtuneelle ajatustakaan. He olivat lopulta ihmisiä, vain ja ainoastaan ihmisiä. Ja silti, kaiken sen jälkeen mitä hänelle oli tapahtunut ja mitä hän oli itse tehnyt, juurikin ihminen oli pelastanut hänet ja antanut hänelle jotenkin järjen takaisin. Ensimmäistä kertaa vuosiin, kenties kymmeniin vuosiin, juuri tässä pienessä kaskikylässä Aelan Elenthanin sydän oli ollut hetken hiljaa. Se ei ollut sattumaa tai onnea, sillä Tor Álfheimrin prinssi ei uskonut sattumaan tai onneen. Ei, jumalat olivat antaneet hänelle hänen järkensä takaisin, jotta hän voisi tehdä jotain – jotain oikein.
Hän oli tappanut Hilden miehen ja siitä tietämättä tämä oli hoitanut miehensä murhaajan haavat ja hoivannut tätä. Vastenmielinen syyllisyyden tunne painoi prinssin rintaa. Hän oli tehnyt pahempiakin asioita, paljon pahempia, mutta juuri nyt hän ei osannut murehtia niitä. Hän voisi lähteä, sanomatta mitään ja unohtaa tämän, mutta se ei ollut oikein, tai siltä Aelanista ainakin tuntui. Hän olisi myös voinut tunnustaa murhanneensa Hansin ja lähteä sitten. Ainakin silloin hän olisi kertonut Hildelle totuuden, mutta lopulta vain aiheuttanut enemmän surua ja tuskaa naiselle. Maailmassa, jossa ei ollut oikeutta ja ainoat varmat asiat olivat kärsimys ja suru, Aelan löysi itsensä tilanteesta, jossa oikeuden luominen oli hänen käsissään.
Äkkiä prinssi sulki silmänsä ja hymyili itselleen, tietäen miksi jumalat olivat antaneet hänelle hänen järkensä takaisin. Tämä oli hänen mahdollisuutensa hyvittää menneet teot ja tekojen puutteet. Jos hän surmaisi noidan ja tämän mutantit, hän voisi antaa Hildelle jotain, mitä hän itse oli etsinyt kauan, mutta ei ollut koskaan löytänyt: koston ja mahdollisuuden purkaa vihansa, antaa kaiken mädän tulla ulos ja löytää rauha.
Rauhallisesti hengittäen ja hymyillen Tor Álfheimrin prinssi vaipui unettomaan uneen.
******
Aamulla herätessään Hilde löysi Aelanin istumassa risti-istunnassa tuvan lattialla, silmät ummessa, outo, kaunis miekka kädessään. Haltia oli vetänyt sen esiin huotrasta ja piti sitä hellästi kaksin käsin sylissään. Miekan terä oli kuin puhdasta hopeaa, mutta siihen upotettu yksi ainoa riimu hohti verenpunaisena, kuin kekäle. Haltia avasi tummat silmänsä ja hymyili rauhallisesti Hildelle: ”Autan sinua”. Hilde hymyili, nousi sängystä, käveli Aelanin luo ja halasi tätä sydämellisesti, kuiskaten: ”Kiitos” tämän korvaan.
Kun Hilde oli syönyt kevyen ja pienen aamiaisensa ja pukeutunut, hän löysi Aelanin täydessä sotisovassa odottamassa häntä mökin takapihalla. Aamu oli sumuinen ja haltiaprinssi näytti usvan keskellä todella enemmän toisesta maailmasta saapuneelta kuolemattomalta olennolta, kuin karun maan kulkurilta. Vaikka Hilde nähnyt Aelanin ithilmar-panssarissaan, löytäessään tämän, oli haltia ollut silloin kuolemaisillaan, sairas ja likainen. Nyt naisen edessä seisoi todellinen kuolevan rodun prinssi; häiritsevän kaunis, hohtava ja pitkä. Hilde hymyili.
”Missä mutantit pitävät majaansa”, prinssi kysyi. ”Vaaroilla, vain vähän yli virstan päässä. Kaikki tietävät paikan, mutta eivät uskalla mennä sinne. Näytän sinulle tietä”, Hilde sanoi ja käveli haltian luo, kaivaen hameensa taskuja. ”Kävin eilen kappelista tämän”, hän sanoi ojentaen karusti taotun metsätysveitsen Aelanille:”Se oli Hansin veitsi. Hain sen eilen kappelilta, etteivät hautaisi sitä miehen mukana. Tahdon, että surmaat noidan tällä”. Aelan nyökkäsi hiljaa ja asetti veitsen vyölleen.
He kulkivat usvaisen metsän lävitse hiljaisuudessa. Vaara oli kivikkoinen, täynnä kallioita ja Hildelle vaikea edettäväksi. Nainen yritti olla näyttämättä väsymystään haltialle, joka loikki kevyesti kiveltä kivelle, ja purren huultaan pakotti itsensä pysymään Aelanin tahdissa. Tunnin matkan jälkeen Aelan huomasi naisen uupumuksen ja hymyillen pysähtyi lepäämään hetkeksi mäntyä vasten, naisen tehdessä samoin. Hilde veti syvään henkeä ja katsoi haltiaa silmiin: ”Sinä jos kuka tiedät, mitä on olla yksin”. Aelan nyökkäsi. ”Helpottaako se koskaan?” nainen kysyi. ”Vain niin paljon, kuin sydämesi antaa sen helpottaa”, prinssi vastasi.
Vaellettuaan vielä toisen tunnin he molemmat pysähtyivät. Aelan tunsi aamu-usvan seassa Kaaoksen läsnäolon, hänen herkkiä aistejaan puistattavan tunteen, joka sai hänet kakomaan kurkkuaan. ”Tuolla”, Hilde sanoi ja osoitti lähes näkymätöntä luolan suuta vajaan sadan metrin päässä vaaran rinteessä, jonka sisältä tuprusi leirinuotion paksu, rasvainen savu aamu-usvan sekaan. Nainen hikoili ja tärisi, ja Aelan tiesi Hilden tulleen tänne saakka silkalla päättäväisyyden ja vihan voimalla. ”Odota tässä”, hän sanoi naiselle. ”Pysy piilossa, äläkä liiku näkyviin, tapahtui mitä hyvänsä”, Aelan painotti ja Hilde nyökkäsi. Haltia hymähti ja lähti kulkemaan ketterästi ja nopeasti kohti luolan suuta.
Luolan suuaukko oli suuri, kolme metriä suuntaansa, mutta sijoittunut rinteen alapäästä katsottuna niin, että se näytti vain pieneltä reiältä, vähän ketunkoloa suuremmalta. Aelan pujahti ääneti sisään luolan hämärään, jonka kosteita, vetisiä seiniä valaisi vain kaukana, luolan perällä leimuava, raskaasti savuttava nuotio. Luola oli kymmeniä metrejä syvä, mutta haltian silmät tottuivat hämärään nopeasti, erottaen nuotion ympäriltä viisi hahmoa; yhden ihmisen ja neljä olentoa. Pienen, vanhan, likaisiin kaapuihin pukeutuneen naisen ympärillä repivät lihaa käristetystä lampaasta neljä suurta, lähes jätin kokoista olentoa, joiden epämuodostuneet lihakset pullistuivat likaisen turkin alla, kun suurten kourien terävät kynnet raastoivat lihaa eläimen ruhosta suihin, jotka olivat täynnä teräviä torahampaita.
Sulavalla liikkeellä Aelan veti Álfheimrin sydämen huotrastaan ja puski itsensä nopeaan juoksuun kohti mutantteja ja noitaa. Nainen, joka istui päin luolan suuaukkoa näki hyökkäävän haltian ja silmät kauhusta suurentuen kirkui korkealla äänellä: ”Lapset, varokaa!” Neljä mutanttia kääntyivät säpsähtäen katsomaan luolan suuaukolle, josta haltia syöksyi heidän keskelleen. Pedot siirtyivät suojaavasti vanhan naisen eteen ja yrittivät karjuen tarrata kynnekkäillä kourillaan haltiaan.
Hetkessä Aelan Elenthanista oli tullut varjonnopea. Hän tunsi adrenaalinin sykkivän suonissaan ja kuuli Khainen, murhan jumalan kuiskivan korvaansa kauniita lupauksia, mahdista, voimasta ja ikuisesta veren vuodatuksesta, kuten aina kun hän tarttui isiensä miekkaan. Álfeimrin sydän leikkasi ensimmäisen mutantin käden irti ranteesta, lennättäen verta luolan lattialle ja nuotioon. Peto karjui kauhusta ja pelosta ja huitaisi haltiaa vasemmalla kourallaan. Aelan väisti iskun helposti ja huomasi nauravansa – ilosta ja huumasta. Hän pyörähti pedon käden alta ja avasi tämän vatsan. Olennon sisäelimet valuivat luolan lattialle ja surkeasti koristen mutantti kaatui maahan vuotamaan kuiviin.
Vanha noita mutanttien takana kiljui yhä pelosta ja kauhusta ja perääntyi nuotion luota luolan seinää vasten, kolmen muun mutantin perääntyessä hänen perässään. Verenhimon löytäessä tiensä Aelanin sydämeen, haltia ponnisti itsensä ilmaan kahden perääntyvän mutantin väliin ja leikkasi yhdellä, sulavalla liikkeellä molempien päät irti harteilta, lennättäen lisää verta päälleen. Aelan laskeutui viimeisen mutantin taakse, pyörähti päkiänsä varassa ja leikkasi pedon jalan irti taipeesta, kaataen sen maahan. Kahdella askeleella Aelan oli mutantin rinnan päällä ja työnsi miekkansa syvälle pedon sydämeen, vetäen sitten miekkansa ulos olennon sisuksista verestä mustana, kääntyen noidan puoleen.
Aelan pysähtyi. Kaikki Kaaoksen tahrima säteily oli kadonnut luolasta. Mutantit olivat kuolleet, mutta tässä naisessa ei ollut merkkiäkään korruptiossa – Aelan olisi aistinut sellaisen. Kykenemättä ymmärtämään mitä oli tapahtunut, haltia jäi seisomaan paikoilleen ja tuijotti vanhaa naista, joka oli käpertynyt luolan nurkkaan ja itki. ”Ei, ei, ei... ”, nainen nyyhkytti ja käänsi itkuiset silmänsä prinssiä kohti. ”Miksi? Miksi tapoit lapseni? Me veimme vain eläimiä”, vanhus haukkoi henkeä ja itki. ”Lapsesi olivat Kaaoksen saastuttamia mutantteja”, Aelan sähähti hampaittensa välistä. Vanhan naisen piirteet kouristuivat tuskan vääristämään irvistykseen: ”Mitä tämä oli sinulle? Meidät ajettiin jo pois! Varastimme vain ruokaa”. Aelan vei miekkansa huotraan ja tarttui Hansin veitseen vyöllään, juurikaan kuuntelematta vanhan naisen sanoja. ”Miksi? Me emme koskaan tappaneet ketään!” nainen kiljui itkunsa seasta.
Aelan puri huultaan. Tämä nainen ei ollut mutantti tai noita. Hän oli vain mutanttien äiti ja tuskin edes syyllistynyt koskaan karjavarkautta pahempaan rikokseen. Ja silti, Aelan oli luvannut Hildelle. Tämä oli hänen mahdollisuutensa parantaa Hilde tuskastaan, siinä missä Hilde oli parantanut hänet. Prinssi puristi veistä kovemmin. ”Murhasit viisi metsästäjää, noita. Siitä syystä sinut murhaan”, hän sanoi ja tarrasi kiinni noitaa kurkusta. ”Valehtelija! Me emme tappaneet ketään, emme koskaan”, vanhus kähisi. Aelan nuolaisi huuliaan ja huokasi sitten: ”Ei, te ette tappaneet ketään. Minä tapoin ne miehet”, iskien sitten Hansin veitsen kaksi kertaa nopealla liikkeellä vanhan naisen sydämeen. Varmistettuaan, ettei nainen enää hengittänyt, hän päästi vanhuksen ruumiin tippumaan lattialle ja käveli ulos luolasta hitaasti ja rauhallisin mielin.
Ulkona Hilde ei ollut totellut haltian sanoja, vaan oli kavunnut tätä vastaan luolan suulle. ”Se on tehty”, Aelan sanoi rauhallisesti, mutta huomasi sitten naisen vetiset silmät. Hilden kasvot olivat kiristyneet ja hän hengitti nopeasti. ”Sinä tapoit heidät... kaikki... Hansin”, nainen sanoi ja hänen silmänsä suurentuivat paniikista ”Kuulin mitä sanoit naiselle, ennen kuin murhasit hänet”. Aelan ei tiennyt mitä sanoa. Hän pudotti Hansin veitsen kädestään ja nosti molemmat kätensä rauhoittavasti eteensä. Hänen sydämensä jätti lyöntejä välistä ja hänen kurkkuaan kuivi. ”Hilde..” hän kähisi. Nainen veti henkeä vinkuen ja perääntyi kalpeana hänen luotaan. ”Pysy kaukana hirviö! Toldella olet kirottu ja syntinen, kuten itse sanoit!” Hilde kijui ja kääntyi paeten haltian luota.
Aelan jähmettyi hetkeksi ja hänen oli kylmä. Hän ei voinut epäonnistua jälleen. Ei, ei nyt, eikä näin. Hän oli lähtenyt hakemaan oikeutta, ei enää lisää surua ja tuskaa. Hän oli yrittänyt auttaa Hildeä. Ei! Hän ei sallinut tätä itselleen. Hän kykenisi vielä korjaamaan tämän. ”Hilde!” haltia huusi ja juoksi ketterästi naisen perään.
Hilde pakeni alas pitkin vaaran kivistä rinnettä, sydän paniikista vasten rintalastaa hakaten. Hän kompasteli ja kääntyi useasti katsomaan taakseen Aelania, joka juoksi hänen perässään. Haltian jalat olivat ketterät ja nopeat ja hän otti naista nopeasti kiinni. Hilde kiljui pelosta ja kauhusta, sumun ja kyynelten sumentaessa hänen näkönsä. Aelan pakotti itsensä nopeampaan juoksuun ja oli aivan naisen kannoilla, haistaen tämän kyyneleet. ”Hild...” Aelan huusi, mutta nimi juuttui hänen kurkkuunsa naisen kompastuessa kiveen kallion reunalla, saaden tämän kaatumaan ja vierimään alas pitkin terävien kivien täyttämää rinnettä. Huutaen Aelan syöksyi naisen perään, kaatuen itsekkin. Hän tarrasi kiinni Hildeen ja suojasi tätä haarniskoidulla kehollaan molempien pyöriessä puuttomalle tasanteelle vaaran alapuolella.
Rinne pyöri Aelanin silmissä ja tuskaisesti hän kääntyi ympäri sydän kurkussa. Hänen oli ehdittävä. Hänen oli täytynyt ehtiä. Hilde makasi hänen vieressään, yltäpäältä veressä ja silmät auki. Aelan ei osannut sanoa, oliko nainen hengissä, vai ei. Henkeä haukkoen hän raahautui naisen luo: ”Minä pelastin sinut, minä pelastin sinut”. Sitten, kovin hitaasti Hilde avasi suunsa ja sanoi verisillä huulillaan: ”Aelan Elenthan te tuin Tor Álfheimr, sinä pelastit minut”. Aelan tuuditti naista sylissään ja hymyili: ”Minä tein oikein, minä pelastin sinut. Minä...”. Aelan nielaisi syvään. Hilden silmät olivat taivaansiniset. Jotain purkautui prinssin sisällä ja nyyhkyttäen hän jatkoi naisen tuudittamista. ”Minä pelastin sinut. Minä pelastin sinut”.
Kauas katoaa päivä
Sade hakkasi metsää, repi lehtiä ja oksia irti puista, kun kadonneiden maiden ja unohdettujen raunioiden prinssi menetti itsensä. Hän yritti tähytä tähtien valoa, rukoili kadonneita jumaliaan epätoivon ja kauhun vimmalla, mutta kukaan ei vastannut. Tumma, pilvien tukahduttama taivas heitti kylmiä pisaroita hänen kasvoilleen. Prinssi huusi. Hän huusi kauhusta ja pelosta, vihasta itseään kohtaan ja ymmärryksestä, ettei hän enää kyennyt valehtelemaan itselleen. Kompuroiden prinssi etsi tiensä tammen suuren, tumman rungon luo ja halasi sitä henkeä haukkoen. Hän valahti vasten puun kovaa runkoa nyyhkyttäen ja alkoi hakata päätään sitä vasten. Hän huusi, vaikka hänen äänensä oli vain korinaa ja tunsi, kuinka lämmin veri alkoi valua pitkin kauniita kasvoja, sumentaen näön tummista, syvällä kuopissaan olevista silmistä.
Rasahduksia. Prinssi havahtui ja tuijotti yöhön usvaisin silmin. Viisi hahmoa tiellä, soihtuja ja terästä, joka hehkui vasten tulta.
”Tuolla on niistä yksi.”
”Tapetaan piruparka, se on jo haavoittunut.”
”Sigmar varjele.”
”Hans, Jan, menkää vasemmalta. Otto, Wilhelm, minun kanssani. Olkaa varovaisia.”
Sanoja, jotka eivät olleet hänen omaa kieltään, mutta joita hän ymmärsi. Kuolema, hän odotti sitä, mutta pelkäsi mitä toisella puolella oli. Hänen sielunsa, jos sitä enää oli, oli tyhjä. Hänen sielunsa... prinssi tärisi ja tarttui heikosti miekkaansa. Isien ylpeys ja kuolleiden sielujen voima virtasi häneen ja lämmitti läpi kuumeen ja kostean kylmyyden. Hahmot lähestyivät, tahtoivat tappaa. Tässä makasi prinssi, muotopuolena vasten tammen runkoa, metsässä jonka nimeä hän ei edes muistanut, metsästäjien saaliina. Ei, hän kuolisi, mutta ei näin. Kuoleman piti tulla oman käden kautta. Prinssi rukoili jumalia, ketä tahansa, puristi miekkaansa ja huohotti. Lämpö palasi nopeammin ja usva hälveni.
”Nyt, ennen kuin se ehtii tehdä mitään. Iske, Hans, iske!”
Prinssin pää nousi ja kohtasi miehen katseen. Veren ja kyynelten tahrimat kasvot vääntyivät irvokkaaseen hymyyn ja hän nauroi.
******
Naisen silmät olivat kirkkaat ja siniset, kuin aamuinen taivas. Kasvot olivat vaaleat, poskipäät korkealla ja nuori iho kauniin pehmeä. ”Minä pelastin sinut”, nainen sanoi. Hitaasti, hyvin hitaasti usva naisen ympärillä alkoi kadota ja saada muotoja, piirtäen tämän ympärille pienen, harvaan kalustetun mutta valoisan puupirtin huoneen.
Aelan Elenthan yritti liikkua, mutta hänen kehonsa oli turta, eikä totellut. Luomet olivat painavat, eikä hän kyennyt keskittämään katsettaan. Kaikki naisen ympärillä oli kirkkaan valon ja tummien varjojen harsoamaa, kun tämä kumartui prinssin ylle ja asetti viileän rätin hänen tulikuumalle otsalleen, juuri ennen kuin hän vaipui uudestaan veren ja väkivallan siivittämään tiedottomuuden pimeyteen.
Aelan heräsi vielä kaksi kertaa uudelleen kuumehoureen vallassa, kuin saavuttaen hetkeksi myrskyävän veden pinnan, ennen kuin jokin veti hänet takaisin synkkiin syvyyksiin. Molemmilla kerroilla nuori nainen oli hänen vierellään ja hymyili. Nainen katsoi häntä taivaansinisillä silmillään ja Aelan löysi niistä jotain, mikä peilasi huolta. Naisen silmien tuijotus häiritsi prinssiä, pakotti jotain sellaista takaisin hänen päähänsä, minkä hän olisi mielellään unohtanut jo kauan sitten. Muisto sai Aelanin sydämen hakkaamaan nopeasti ja vaivoin hän kuiskasi karheasta kurkustaan: ”Mitä olet tehnyt?” vaikka nainen ei sitä tuntunut kuulevan.
Kun Aelan heräsi kolmannen kerran, huone oli tyhjä. Hänen kuumeensa oli laskenut ja hän tunsi olevansa taas aavistuksen enemmän oman kehonsa herra. Hän makasi sängyssä pienessä pirtissä, jonka hän näki nyt ensimmäistä kertaa selvästi ja terävästi. Pirtti todella oli heikosti kalustettu ja köyhän oloinen; joitain tuoleja, pöytä, kamiina ja välttämättömät tarvekalusteet. Sänky, jolla hän makasi, oli kova ja sen peite oli näivettynyttä pellavaa. Harhainen ja kaukainen muisto sai prinssin ajattelemaan, että hänen ei olisi pitänyt tyytyä tähän, mutta hän pakotti ajatuksen nopeasti mielestään. Hänen olonsa oli kevyt, lähes vaivaton ja hänen päänsä oli hyvin tyhjä.
Aamuaurinko paistoi sisään ikkunasta ja levisi laiskasti pölyiselle puulattialle, saaden pirtin nurkassa makaavat varusteet hohtamaan hopeaa ja kultaa niin täydellisesti, että ne olisivat yhtä hyvin voineet hohtaa omaa sisäistä valoaan. Aelanin vaatteet, ithilmarista taottu haarniska ja kaunis pitkämiekka olivat kaikki aseteltu huolella ja varovasti lattialle, seinää vasten. Hiljalleen Aelan nousi sängystä ja nojasi kädellään hirsiseinää vasten. Hänen hoikka vartensa totteli hitaasti ja unisesti. Syvään hengittäen asteli tavaroidensa luo ja haistoi makean hien, joka nousi hänen pesemättömästä kehostaan ja hopeisista hiuksistaan.
Nuolaisten kuivia huuliaan prinssi kurotti kohti miekkaansa, mutta pysäytti sormensa tuumien päähän lohikäärmeenpäisestä pommelista. Álfheimrin sydän sykki huotrassaan samaa tahtia kantajansa sydämen kanssa ja Aelan tiesi, että murhan jumalan riimu miekan terässä hohti punaisena yhä kirkkaammin, mitä lähemmäksi miekkaa prinssi kätensä vei. Normaalisti se ei häirinnyt Aelania, sillä hän oli hyväksynyt sen ja tarvitsi sitä, kenties enemmän kuin mitään muuta, vaikkei hän sitä ääneen sanonutkaan. Hänen kotinsa sydän, jonka hän oli varastanut mukaansa, oli kuolema ja viha. Ja kuolema ja viha olivat olleet Aelan Elenthanille työkalut, joilla selvitä hengissä, taistella ja pelastaa itsensä, sekä muut. Ainoastaan nyt, tässä oudossa tyvenessä ajatukset hänen valintojensa oikeutuksesta tulvivat hänen mieleensä. Aelan sulki silmänsä ja veti kätensä pois miekan luota. Hän tiesi, että jos hän jatkaisi tämän pidemmälle sen sydämensä osan tutkimista, joka oli hänen miekkansa, hän menettäisi järkensä taas, eikä saisi sitä enää koskaan takaisin.
Ovi kammarin perällä avautui ja Aelan käännähti vaistomaisesti ja nopeasti, saaden sisään astuneen nuoren naisen säpsähtämään. Nainen, joka oli istunut prinssin vuoteen äärellä, oli muuttunut ja Aelanin oli vaikea salata helpotustaan. Kuumehoureen sinisiksi maalaamat silmät olivat nyt meren vihreät ja kasvojen piirteet raskaat. Nainen, ruskeat hiukset sidottuina ja likainen mekko päällään, aavistuksen liian suurena roikkuen näytti juuri siltä, mitä hän oli – ihmiseltä.
Tuo ihminen kuitenkin tuijotti kadonneiden maiden prinssiä, vuosisatojen ruhtinasta suoraan silmiin ja hänen katseensa oli täynnä sääliä. Aelan taisteli hetken pakottavan tunteen kanssa, joka käski hänen lähteä heti, jättää tämä paikka taakseen ja unohtaa koskaan olleensa tekemisissä tämän ihmisen kanssa. Ja kuitenkin, hän jäi paikoilleen ja vastasi naisen katseeseen. Ajattomat ajat yksin, seuranaan vain hänen oman mielensä demonit, olivat ajaneet prinssin hulluksi ja ainoastaan tässä paikassa, nyt tämä pieni ihminen oli palauttanut hänelle hänen järkensä. Aelan vastasi naisen katseeseen.
Nainen ja prinssi tuijottivat toisiaan hetken, kunnes nainen räpäytti silmiään ja mittaili prinssin alastonta kehoa katseellaan. ”Olet haltia”, hän sanoi äänellä, joka oli korkea ja aavistuksen ohut, ja hymyili outoa, lähes lapsekkaan onnellista hymyä. Aelan nyökkäsi ja hymy naisen kasvoilla leveni. ”Puhutko reikspielia?” nainen kysyi ja lausui sanat korostetun hitaasti. Aelan nyökkäsi uudelleen ja etsi hetken jotain, mikä oli sana. Lukemattomien aikojen puhumattomuuden jälkeen ei ollut helppoa sanoa mitään kenenkään kielellä. Prinssi maisteli sanoja hetken kielensä päällä ja vastasi sitten: ”Kyllä, minä puhun reikspielia”. ”Hyvä”, nainen sanoi ja oli sitten hetken hiljaa, kuin miettien, kuinka jatkaa. ”Olen pessyt vaatteesi, mutta tahtonet peseytyä itsekin. Mökin takana on ranta, voit peseytyä siellä”. Aelan nyökkäsi näyttääkseen, että oli ymmärtänyt naisen sanat ja tämä siirtyi pois oven luota, päästäen Aelanin kävelemään pienen mökin keittiöön ja siitä ulos kirkkaaseen aamupäivään.
Mökin ulkopuolella, seinää vasten makasivat kirves, talikko ja varsijousi, jotka Aelan ehti panna merkille, ennen kuin varhaisen kevään kirpeä ilma sai hänet värisemään ja nosti ihon kananlihalle. Hänen ympärillään avautui Nordlandin vaarainen mantumaa, jonka keskelle oli raivattu pieni, lähes vain parinkymmenen hökkelin maalaiskylä. Jossain, parin virstan päässä nousivat suuret savupilvet kohti taivaanrantaa, kertoen suuremman kaupungin läsnäolosta lähistöllä.
Aelan asteli kylmään, kirkkaaseen joensuun rantaveteen, joka lähetti kylmiä aaltoja ylös hänen kehoaan pitkin. Hyvin nopeasti Aelan tiedosti, että useat silmät katselivat häntä. Monen talon ovet olivat auki ja ihmiset tuijottivat porstuoistaan ihmetyksen vallassa haltiaa, jonka luonnoton kauneus oli kovin poissa paikoiltaan köyhän ja riutuvan kaskikylän keskellä.
”Se on leski-Hilden haltia”.
”Tyttö ei valehdellut, se todella on elossa”.
”Sigmar todella lähetti sen tytölle”.
Vaikka prinssi ei näennäisesti suonut ihmisille huomiota, hän kuunteli kiinnostuneena näiden puhetta ja antoi lihastensa rentoutua vedessä. Vuosien ajan hän oli kiertänyt alempien rotujen asutukset kaukaa, sillä sydämessään hän halveksui kansaa, joka oli tyhmä, lyhytikäinen ja kykenemätön luomaan kauneutta, jota asur olivat vaalineet ajasta aikaan, ennen ihmisten tuloa. Lisäksi harvat ihmiset ymmärsivät hänen kansaansa. Monet, suurin osa, vain pelkäsivät häntä, kuten eläimet, jotka hyökkäävät pelosta sellaisen kimppuun, mitä eivät käsitä. Aurinko liikkui taivaalla, kohti keskipäivää ja alkoi lämmittää prinssin kasvoja. Aelan hymyili – tässä hetkessä, jollain hyvin oudolla ja käsittämättömällä tavalla, kaikki oli hyvin.
Kun Aelan oli peseytynyt ja pukenut vaatteensa ylleen, nainen kattoi itselleen ja prinssille lautaset täynnä ohraista puuroa. Aelan kiitti ja söi mautonta velliä hyvällä ruokahalulla hiljaisuudessa, puisten lusikoiden kalistessa lautasia vasten. Nainen ryki ja laski lusikkansa, katsoen Aelania: ”Olen Hilde Nadel Baumdorfin kylästä”. ”Prinssi Aelan Elenthan te tuin Tor Álfheimr”, prinssi vastasi, saaden Hilden katsomaan häntä kummastuneena. ”Aelan”, hän sanoi uudelleen ja nainen hymyili ymmärryksen merkiksi. ”Minulla on asioita tehtävänä kappelissa. Kun olen palannut, voimme puhua”, Hilde sanoi ja he jatkoivat ruokailuaan hiljaisuudessa.
******
Iltapäivällä Aelan Elenthan istui Hilden mökin pienellä takapihalla kiikussa, joka narisi hänen ponnistaessaan siihen laiskasti hidasta vauhtia. Pienellä pihalla versoivat vihannekset ja yrtit, jotka olivat lähteneet vasta kasvuun kevään edetessä. Suuri pihakoivu, joka oli jätetty kasvamaan pihalle, oli luonut uudet lehdet, joiden vaaleanvihreän pinnan läpi aurinko siivilöityi. Aelan Elenthanin pää ja sydän olivat tyhjiä ja hän mietti, milloin oli ehtinyt viimeksi antaa silmiensä ihastella versovien lehtien kauneutta – kauneutta, jollaisesta tarujen mukaan hänen kansansa oli syntynyt.
Hilde oli ollut poissa tunnin ja sinä aikana Aelan oli ehtinyt harkita lähtöä useasti, kuitenkin lopulta jääden istumaan tuohon nimenomaiseen pihakiikkuun. Hän ei luottanut ihmisiin. Hän luotti heihin vielä vähemmän, kuin itseensä, mutta totuuden nimissä hänellä ei ollut syytä lähteä minnekään. Pimeys, johon hän oli ajanut itsensä, oli väistynyt hänen päältään, aivan kuin jokin prinssin jumalista olisi vihdoin vastannut hänen rukoukseensa. Hän oli astunut pois tieltä joka oli ollut kadotuksen tie, eikä hänellä oikeastaan enää edes ollut polkua, jolle palata. Hän saattoi yhtä hyvin istua tässä pihakeinussa ja odottaa, mitä asiaa Hilde Nadelilla hänelle oli.
Kun Aelan oli odottanut vielä toisen tunnin, Hilde saapui talon takaa ja istahti hänen viereensä keinuun, kasvoillaan vakava, aavistuksen hermostunut ja epävarma ilme. ”Puhummeko?” haltia kysyi ja kääntyi naisen puoleen, joka nyökkäsi terävästi. ”Miksi pelastit minut?”, Aelan kysyi. Nainen puri huultaan ja katsoi Aelania suoraan silmiin. ”Kun löysin sinut metsästä yönä, jona myrskysi, teit kuolemaa. Pelästyin, kun näin sinut. Sitten löysin…” nainen vaikeni hetkeksi ja jatkoi. ”Nordlandissa sanotaan, että haltia toteuttaa yhden toiveen sille, joka auttaa häntä”, Hilde sanoi painokkaasti, kuin varmentaen sanojensa todenperäisyyden. Aelan pysyi vaiti ja hänen kasvonsa oli marmorinen naamio, josta oli mahdotonta lukea mitään.
”Mitä sinulle tapahtui?” Hilde kysyi ja Aelan ei tiennyt mitä vastata. Hän tiesi ainoastaan, ettei hänen olisi tarvinnut vastata naiselle mitään, mutta jokin hänessä tahtoi sanoa jotain, tehdä todeksi sen, mitä hän oli kokenut. ”Olin pakomatkalla”, hän sanoi lopulta ja antoi katseensa levätä pihakoivun lehdissä, jotka tanssivat heikossa tuulessa.
”Mitä pakenit?” Hilde kysyi hiljaa.
”Itseäni, luulisin – sitä mitä tein niille joita rakastin”.
”Olet prinssi? Luulin, ettei haltioilla ole enää valtakuntia Wanhassa Maailmassa”
Aelan hymyili surullisesti: ”Olin prinssi, olen kai yhä. Salatun valtakunnan valkeat tornit seisovat yhä, mikäli eivät ole kuihtuneet jo pois lähtöni jälkeen”. Hilde katsoi prinssiä hämillään.”Olen kirottu”, Aelan huokasi ja sulki silmänsä. ”Kuka sinut on kironnut?” Hilde kysyi tasaisella äänellä. Aelan kohautti olkiaan: ”Jumalat, kohtalo.” Hilde naurahti kuivasti, saaden haltian katsomaan naista ihmetyksen ja ymmärtämättömyyden vallassa. Hilde pudisti päätään katkerasti: ”Kirouksia ei ole olemassa, hyvä prinssi. Kiroukset ovat vain tekosyy, joilla selitämme omat väärät valintamme ja siirrämme syyt muiden niskaan.” Aelan hymähti poissaolevasti. ”Missä miehesi on? Näin metsästäjän varusteita pihamaalla”, haltia kysyi, tahtoen vaihtaa puheenaihetta.
Nyt Hilde katsoi vuorostaan kaukaisuuteen ja naisen kasvot muuttuivat mitään sanomattomaksi. ”Hän on kuollut. Hän oli metsällä neljän muun miehen kanssa kaksi viikkoa sitten. Olin etsimässä häntä, mutta löysinkin sinut. Aamulla kaikki viisi löydettiin kuolleina metsästä”, nainen sanoi. ”Mikä hänen nimensä oli”, Aelan kysyi, tuntien jonkin tumman ja kylmän kiertävän sisällään. ”Hans”, Hilde vastasi.
Kuvat välähtivät haltiaprinssin mieleen kirkkaina ja terävinä: Ihmisten ruumiita, verisinä ja paloiteltuina. Álfheimrin sydän iski ja löi, ja hän nauroi luonnotonta naurua.
Aelan oli hiljaa ja tuijotti tyhjää, antaen kuvien lipua rauhassa mielensä lävitse. ”Kuka heidät tappoi”, prinssi kysyi lopulta. Hilde hymähti terävästi: ”Samat pedot, jotka varmasti kävivät sinunkin kimppuusi – noidan mutantit. Ne ovat kiusanneet Baumdorfia vuodet. Niitä on siedetty, koska ne ovat vieneet vain karjaa, eivätkä koskaan vielä tappaneet ketään ennen tätä – eikä täällä kukaan ole uskaltanut käydä niiden kimppuun”. ”Miksei kaupunki lähistöllä tee mitään?” Aelan kysyi hiljaa. Hilde naurahti: ”Waldbergin kaartilla on tarpeeksi suurempia ongelmia, että ne vaivaantuisivat puuttumaan pariin mutanttiin, jotka kiusaavat kaskikylän elämää”.
Aelan puri huultaan. Hän tiesi mihin tämä oli menossa ja hän tiesi, että hänen olisi pitänyt lähteä jo aikaa sitten. ”Auta meitä, prinssi haltia”, Hilde sanoi. ”Toteuta ammoinen lupaus, joka kansojemme välillä on ja surmaa noita ja hänen hirviönsä, Hansin kostoksi”.
Oli hiljaista, jossain versovien kasvien seassa siritti kaskas. Aelan avasi suunsa ja etsi sanoja, vastaten: ”En ole vielä parantunut. Lepään luonasi päivän, pari, anna minulle aikaa”. Hilde katsoi häntä takaisin vakavana ja lopulta nyökkäsi.
Seuraavana yönä Aelan makasi tuvan lattialla ja katseli ikkunasta tähtien valoa. Hän rakasti tähtiä, oli aina rakastanut – hän vain ei ollut nähnyt niitä aikoihin, kuten ei juuri mitään muutakaan. Hän kuunteli Hilden pehmeää, tasaista hengitystä, joka tuli sängystä, jonne Aelan oli vaatinut Hildeä nukkumaan, pidettyään sitä itsellään jo kaksi viikkoa kuumeensa takia. Prinssin sydän tykytti, pumpaten verta tämän korviin, luoden yhdessä Hilden hengityksen kanssa kakofonian, jossa haltia ei kyennyt ummistamaan silmiään.
Hänen pitäisi lähteä. Hän voisi lähteä – kukaan kylässä ei olisi kyennyt estämään häntä, mikäli hän olisi päättänyt niin. Hän myös tahtoi lähteä, hän myönsi sen itselleen, mutta ei silti liikkunut, vaan katseli vain tähtiä. Hän ei tuntenut lojaliteettia näitä ihmisiä kohtaan, eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli murhannut vastaantulevia ihmisiä noin vain, juurikaan suomatta tapahtuneelle ajatustakaan. He olivat lopulta ihmisiä, vain ja ainoastaan ihmisiä. Ja silti, kaiken sen jälkeen mitä hänelle oli tapahtunut ja mitä hän oli itse tehnyt, juurikin ihminen oli pelastanut hänet ja antanut hänelle jotenkin järjen takaisin. Ensimmäistä kertaa vuosiin, kenties kymmeniin vuosiin, juuri tässä pienessä kaskikylässä Aelan Elenthanin sydän oli ollut hetken hiljaa. Se ei ollut sattumaa tai onnea, sillä Tor Álfheimrin prinssi ei uskonut sattumaan tai onneen. Ei, jumalat olivat antaneet hänelle hänen järkensä takaisin, jotta hän voisi tehdä jotain – jotain oikein.
Hän oli tappanut Hilden miehen ja siitä tietämättä tämä oli hoitanut miehensä murhaajan haavat ja hoivannut tätä. Vastenmielinen syyllisyyden tunne painoi prinssin rintaa. Hän oli tehnyt pahempiakin asioita, paljon pahempia, mutta juuri nyt hän ei osannut murehtia niitä. Hän voisi lähteä, sanomatta mitään ja unohtaa tämän, mutta se ei ollut oikein, tai siltä Aelanista ainakin tuntui. Hän olisi myös voinut tunnustaa murhanneensa Hansin ja lähteä sitten. Ainakin silloin hän olisi kertonut Hildelle totuuden, mutta lopulta vain aiheuttanut enemmän surua ja tuskaa naiselle. Maailmassa, jossa ei ollut oikeutta ja ainoat varmat asiat olivat kärsimys ja suru, Aelan löysi itsensä tilanteesta, jossa oikeuden luominen oli hänen käsissään.
Äkkiä prinssi sulki silmänsä ja hymyili itselleen, tietäen miksi jumalat olivat antaneet hänelle hänen järkensä takaisin. Tämä oli hänen mahdollisuutensa hyvittää menneet teot ja tekojen puutteet. Jos hän surmaisi noidan ja tämän mutantit, hän voisi antaa Hildelle jotain, mitä hän itse oli etsinyt kauan, mutta ei ollut koskaan löytänyt: koston ja mahdollisuuden purkaa vihansa, antaa kaiken mädän tulla ulos ja löytää rauha.
Rauhallisesti hengittäen ja hymyillen Tor Álfheimrin prinssi vaipui unettomaan uneen.
******
Aamulla herätessään Hilde löysi Aelanin istumassa risti-istunnassa tuvan lattialla, silmät ummessa, outo, kaunis miekka kädessään. Haltia oli vetänyt sen esiin huotrasta ja piti sitä hellästi kaksin käsin sylissään. Miekan terä oli kuin puhdasta hopeaa, mutta siihen upotettu yksi ainoa riimu hohti verenpunaisena, kuin kekäle. Haltia avasi tummat silmänsä ja hymyili rauhallisesti Hildelle: ”Autan sinua”. Hilde hymyili, nousi sängystä, käveli Aelanin luo ja halasi tätä sydämellisesti, kuiskaten: ”Kiitos” tämän korvaan.
Kun Hilde oli syönyt kevyen ja pienen aamiaisensa ja pukeutunut, hän löysi Aelanin täydessä sotisovassa odottamassa häntä mökin takapihalla. Aamu oli sumuinen ja haltiaprinssi näytti usvan keskellä todella enemmän toisesta maailmasta saapuneelta kuolemattomalta olennolta, kuin karun maan kulkurilta. Vaikka Hilde nähnyt Aelanin ithilmar-panssarissaan, löytäessään tämän, oli haltia ollut silloin kuolemaisillaan, sairas ja likainen. Nyt naisen edessä seisoi todellinen kuolevan rodun prinssi; häiritsevän kaunis, hohtava ja pitkä. Hilde hymyili.
”Missä mutantit pitävät majaansa”, prinssi kysyi. ”Vaaroilla, vain vähän yli virstan päässä. Kaikki tietävät paikan, mutta eivät uskalla mennä sinne. Näytän sinulle tietä”, Hilde sanoi ja käveli haltian luo, kaivaen hameensa taskuja. ”Kävin eilen kappelista tämän”, hän sanoi ojentaen karusti taotun metsätysveitsen Aelanille:”Se oli Hansin veitsi. Hain sen eilen kappelilta, etteivät hautaisi sitä miehen mukana. Tahdon, että surmaat noidan tällä”. Aelan nyökkäsi hiljaa ja asetti veitsen vyölleen.
He kulkivat usvaisen metsän lävitse hiljaisuudessa. Vaara oli kivikkoinen, täynnä kallioita ja Hildelle vaikea edettäväksi. Nainen yritti olla näyttämättä väsymystään haltialle, joka loikki kevyesti kiveltä kivelle, ja purren huultaan pakotti itsensä pysymään Aelanin tahdissa. Tunnin matkan jälkeen Aelan huomasi naisen uupumuksen ja hymyillen pysähtyi lepäämään hetkeksi mäntyä vasten, naisen tehdessä samoin. Hilde veti syvään henkeä ja katsoi haltiaa silmiin: ”Sinä jos kuka tiedät, mitä on olla yksin”. Aelan nyökkäsi. ”Helpottaako se koskaan?” nainen kysyi. ”Vain niin paljon, kuin sydämesi antaa sen helpottaa”, prinssi vastasi.
Vaellettuaan vielä toisen tunnin he molemmat pysähtyivät. Aelan tunsi aamu-usvan seassa Kaaoksen läsnäolon, hänen herkkiä aistejaan puistattavan tunteen, joka sai hänet kakomaan kurkkuaan. ”Tuolla”, Hilde sanoi ja osoitti lähes näkymätöntä luolan suuta vajaan sadan metrin päässä vaaran rinteessä, jonka sisältä tuprusi leirinuotion paksu, rasvainen savu aamu-usvan sekaan. Nainen hikoili ja tärisi, ja Aelan tiesi Hilden tulleen tänne saakka silkalla päättäväisyyden ja vihan voimalla. ”Odota tässä”, hän sanoi naiselle. ”Pysy piilossa, äläkä liiku näkyviin, tapahtui mitä hyvänsä”, Aelan painotti ja Hilde nyökkäsi. Haltia hymähti ja lähti kulkemaan ketterästi ja nopeasti kohti luolan suuta.
Luolan suuaukko oli suuri, kolme metriä suuntaansa, mutta sijoittunut rinteen alapäästä katsottuna niin, että se näytti vain pieneltä reiältä, vähän ketunkoloa suuremmalta. Aelan pujahti ääneti sisään luolan hämärään, jonka kosteita, vetisiä seiniä valaisi vain kaukana, luolan perällä leimuava, raskaasti savuttava nuotio. Luola oli kymmeniä metrejä syvä, mutta haltian silmät tottuivat hämärään nopeasti, erottaen nuotion ympäriltä viisi hahmoa; yhden ihmisen ja neljä olentoa. Pienen, vanhan, likaisiin kaapuihin pukeutuneen naisen ympärillä repivät lihaa käristetystä lampaasta neljä suurta, lähes jätin kokoista olentoa, joiden epämuodostuneet lihakset pullistuivat likaisen turkin alla, kun suurten kourien terävät kynnet raastoivat lihaa eläimen ruhosta suihin, jotka olivat täynnä teräviä torahampaita.
Sulavalla liikkeellä Aelan veti Álfheimrin sydämen huotrastaan ja puski itsensä nopeaan juoksuun kohti mutantteja ja noitaa. Nainen, joka istui päin luolan suuaukkoa näki hyökkäävän haltian ja silmät kauhusta suurentuen kirkui korkealla äänellä: ”Lapset, varokaa!” Neljä mutanttia kääntyivät säpsähtäen katsomaan luolan suuaukolle, josta haltia syöksyi heidän keskelleen. Pedot siirtyivät suojaavasti vanhan naisen eteen ja yrittivät karjuen tarrata kynnekkäillä kourillaan haltiaan.
Hetkessä Aelan Elenthanista oli tullut varjonnopea. Hän tunsi adrenaalinin sykkivän suonissaan ja kuuli Khainen, murhan jumalan kuiskivan korvaansa kauniita lupauksia, mahdista, voimasta ja ikuisesta veren vuodatuksesta, kuten aina kun hän tarttui isiensä miekkaan. Álfeimrin sydän leikkasi ensimmäisen mutantin käden irti ranteesta, lennättäen verta luolan lattialle ja nuotioon. Peto karjui kauhusta ja pelosta ja huitaisi haltiaa vasemmalla kourallaan. Aelan väisti iskun helposti ja huomasi nauravansa – ilosta ja huumasta. Hän pyörähti pedon käden alta ja avasi tämän vatsan. Olennon sisäelimet valuivat luolan lattialle ja surkeasti koristen mutantti kaatui maahan vuotamaan kuiviin.
Vanha noita mutanttien takana kiljui yhä pelosta ja kauhusta ja perääntyi nuotion luota luolan seinää vasten, kolmen muun mutantin perääntyessä hänen perässään. Verenhimon löytäessä tiensä Aelanin sydämeen, haltia ponnisti itsensä ilmaan kahden perääntyvän mutantin väliin ja leikkasi yhdellä, sulavalla liikkeellä molempien päät irti harteilta, lennättäen lisää verta päälleen. Aelan laskeutui viimeisen mutantin taakse, pyörähti päkiänsä varassa ja leikkasi pedon jalan irti taipeesta, kaataen sen maahan. Kahdella askeleella Aelan oli mutantin rinnan päällä ja työnsi miekkansa syvälle pedon sydämeen, vetäen sitten miekkansa ulos olennon sisuksista verestä mustana, kääntyen noidan puoleen.
Aelan pysähtyi. Kaikki Kaaoksen tahrima säteily oli kadonnut luolasta. Mutantit olivat kuolleet, mutta tässä naisessa ei ollut merkkiäkään korruptiossa – Aelan olisi aistinut sellaisen. Kykenemättä ymmärtämään mitä oli tapahtunut, haltia jäi seisomaan paikoilleen ja tuijotti vanhaa naista, joka oli käpertynyt luolan nurkkaan ja itki. ”Ei, ei, ei... ”, nainen nyyhkytti ja käänsi itkuiset silmänsä prinssiä kohti. ”Miksi? Miksi tapoit lapseni? Me veimme vain eläimiä”, vanhus haukkoi henkeä ja itki. ”Lapsesi olivat Kaaoksen saastuttamia mutantteja”, Aelan sähähti hampaittensa välistä. Vanhan naisen piirteet kouristuivat tuskan vääristämään irvistykseen: ”Mitä tämä oli sinulle? Meidät ajettiin jo pois! Varastimme vain ruokaa”. Aelan vei miekkansa huotraan ja tarttui Hansin veitseen vyöllään, juurikaan kuuntelematta vanhan naisen sanoja. ”Miksi? Me emme koskaan tappaneet ketään!” nainen kiljui itkunsa seasta.
Aelan puri huultaan. Tämä nainen ei ollut mutantti tai noita. Hän oli vain mutanttien äiti ja tuskin edes syyllistynyt koskaan karjavarkautta pahempaan rikokseen. Ja silti, Aelan oli luvannut Hildelle. Tämä oli hänen mahdollisuutensa parantaa Hilde tuskastaan, siinä missä Hilde oli parantanut hänet. Prinssi puristi veistä kovemmin. ”Murhasit viisi metsästäjää, noita. Siitä syystä sinut murhaan”, hän sanoi ja tarrasi kiinni noitaa kurkusta. ”Valehtelija! Me emme tappaneet ketään, emme koskaan”, vanhus kähisi. Aelan nuolaisi huuliaan ja huokasi sitten: ”Ei, te ette tappaneet ketään. Minä tapoin ne miehet”, iskien sitten Hansin veitsen kaksi kertaa nopealla liikkeellä vanhan naisen sydämeen. Varmistettuaan, ettei nainen enää hengittänyt, hän päästi vanhuksen ruumiin tippumaan lattialle ja käveli ulos luolasta hitaasti ja rauhallisin mielin.
Ulkona Hilde ei ollut totellut haltian sanoja, vaan oli kavunnut tätä vastaan luolan suulle. ”Se on tehty”, Aelan sanoi rauhallisesti, mutta huomasi sitten naisen vetiset silmät. Hilden kasvot olivat kiristyneet ja hän hengitti nopeasti. ”Sinä tapoit heidät... kaikki... Hansin”, nainen sanoi ja hänen silmänsä suurentuivat paniikista ”Kuulin mitä sanoit naiselle, ennen kuin murhasit hänet”. Aelan ei tiennyt mitä sanoa. Hän pudotti Hansin veitsen kädestään ja nosti molemmat kätensä rauhoittavasti eteensä. Hänen sydämensä jätti lyöntejä välistä ja hänen kurkkuaan kuivi. ”Hilde..” hän kähisi. Nainen veti henkeä vinkuen ja perääntyi kalpeana hänen luotaan. ”Pysy kaukana hirviö! Toldella olet kirottu ja syntinen, kuten itse sanoit!” Hilde kijui ja kääntyi paeten haltian luota.
Aelan jähmettyi hetkeksi ja hänen oli kylmä. Hän ei voinut epäonnistua jälleen. Ei, ei nyt, eikä näin. Hän oli lähtenyt hakemaan oikeutta, ei enää lisää surua ja tuskaa. Hän oli yrittänyt auttaa Hildeä. Ei! Hän ei sallinut tätä itselleen. Hän kykenisi vielä korjaamaan tämän. ”Hilde!” haltia huusi ja juoksi ketterästi naisen perään.
Hilde pakeni alas pitkin vaaran kivistä rinnettä, sydän paniikista vasten rintalastaa hakaten. Hän kompasteli ja kääntyi useasti katsomaan taakseen Aelania, joka juoksi hänen perässään. Haltian jalat olivat ketterät ja nopeat ja hän otti naista nopeasti kiinni. Hilde kiljui pelosta ja kauhusta, sumun ja kyynelten sumentaessa hänen näkönsä. Aelan pakotti itsensä nopeampaan juoksuun ja oli aivan naisen kannoilla, haistaen tämän kyyneleet. ”Hild...” Aelan huusi, mutta nimi juuttui hänen kurkkuunsa naisen kompastuessa kiveen kallion reunalla, saaden tämän kaatumaan ja vierimään alas pitkin terävien kivien täyttämää rinnettä. Huutaen Aelan syöksyi naisen perään, kaatuen itsekkin. Hän tarrasi kiinni Hildeen ja suojasi tätä haarniskoidulla kehollaan molempien pyöriessä puuttomalle tasanteelle vaaran alapuolella.
Rinne pyöri Aelanin silmissä ja tuskaisesti hän kääntyi ympäri sydän kurkussa. Hänen oli ehdittävä. Hänen oli täytynyt ehtiä. Hilde makasi hänen vieressään, yltäpäältä veressä ja silmät auki. Aelan ei osannut sanoa, oliko nainen hengissä, vai ei. Henkeä haukkoen hän raahautui naisen luo: ”Minä pelastin sinut, minä pelastin sinut”. Sitten, kovin hitaasti Hilde avasi suunsa ja sanoi verisillä huulillaan: ”Aelan Elenthan te tuin Tor Álfheimr, sinä pelastit minut”. Aelan tuuditti naista sylissään ja hymyili: ”Minä tein oikein, minä pelastin sinut. Minä...”. Aelan nielaisi syvään. Hilden silmät olivat taivaansiniset. Jotain purkautui prinssin sisällä ja nyyhkyttäen hän jatkoi naisen tuudittamista. ”Minä pelastin sinut. Minä pelastin sinut”.