Olkoon tie pitkä

[Da Big Boss]

Osa 1

Kun maailman syntyä pystyi todistamaan silmin, Kurnous ja Isha loivat lapsikseen, kuvikseen eldarin, jalon rotumme.
Tuolloin kuolevaiset ja kuolemattomat kävelivät samassa todellisuudessa. Tällöin jumalat antoivat osan taidoistaan rotumme opittavaksi, valettavaksi ja hyödynnettäviksi.

Isha näytti, kuinka hänen kyyneleensä muodostavat viimeisen suojamme tuonpuoleista katoamista vastaan, sekä yhteydeksi korkeampiin voimiin. Hänen opeilla opimme kuinka selviytyä.

Kurnous opetti, miten ottaa henki turmelematta tätä tekoa turhuudeksi. Hänen taidot periytyivät lajillemme sukupolvien hartaan katseen alla täydelliseksi jalostettuina.

Khaine antoi pakokeinon sielujemme syvimmistä tarpeista. Kuolema on vääjäämätön osa elämää kaiken sen kauneuden keskellä, ja esi-isämme vaalivat tämän kyvyn meidän käytettäväksi, turmeltumattomana ja puhtaana.

Vaul jakoi käsiimme kyvyn luoda toiveemme, näkymme ja unemme todelliseksi. Hänen viisauden kautta voimme luoda mielemme syvimmät tahdot todellisuudeksi, kauniiksi kuvaksi olemuksestamme.

Artisaanin tie olkoon pitkä. Kokekaamme siinä elämän tarjoamat rikkaat mahdollisuudet. Sisältyköön siihen kaikki Vaul jumalamme viisaus, ja oppikaamme käyttämään sitä tarpeisiimme. Harkitusti valakaamme tuota taitoa, jumalien lapsina esittäkäämme osamme elämässä ja tuonpuoleisessa, käyttäkäämme niiden mahdollisuuksia parhaamme mukaan. Jos epäonnistumme, vajotkaamme unohduksen ikuisesti laantumattomiin virtoihin.

Nuo sanat olivat kaikuneet kauan Ethyrialin mielessä. Kenties tuo aika oli jopa liian pitkä. Nuo sanat hän sai kuulla artisaanin tien aloitettuaan. Ne kuvastivat hänelle monin tavoin hänen koko olemustaan. Kaikki mielen kauneus, halu, kauheus ja jokainen muu tunne olivat tuon aikana tulleet hänelle mahdollista ilmaista mitä sanoinkuvaamattomilla tavoilla, joita vain todella jumalien lapset pystyisivät esittämään.

Siltikin, kaikessa viisaudessaan ja mahtipontisuudessaan, nuo sanat tuntuivat hiipuvan jonkin paljon vahvemman alle. Hän ei tiennyt tarkasti minkä, vaikka se muistutti jo sellaisia joita hän oli kokenut. Vihaa ja raivoa lähimpänä se oli, muttei mennyt yhteen, liian väkevänä se nousi hänen mielensä syvyyksistä hänen hauraalle, kokemattomalle pinnalle.

Vaikka kuinka paljon hän yrittikään, ei Ethyrial lopulta pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin koskettelemaan joskus artisaanin tien alussa saamaansa korua. Häneen se ei jostain syystä tehnyt enää samanlaista vaikutusta kuin silloin joskus, kun se oli kirkkaan kultaisena heijastanut Veistosmaailmansa valoja. Mitä minulle on tapahtumassa? hän kysyi itseltään ties kuinka monennen kerran viimeisten minuuttien aikana, ja yrittää kääntää katseensa pois korusta, mutta hänen otteensa vain vahvistui sen ympärille. Tämä sai hänen mieleensä uuden virran ajatuksia ja tunteita, jotka pääasiassa vain tekevät hänen olonsa vielä nykyistäkin huonommaksi.

Veistosmaailman teknologialla saavutettu tekoaurinko paistoi vielä hetkisen, kunnes laskeutui pylväistä muodostuneen horisontin taakse, jättäen pienen, hetkellisesti elävän punaisen kajon lähtiessään näkyvistä. Tuo valo vielä kituvasti valaisi Ethyrialin kasvot, saaden täydellisen ihon loistamaan kauniin värisenä. Joskus ennen tuo olisi saanut hänen olonsa haikeaksi, onnelliseksi sekä tyytyväiseksi, mutta jokin tuntui estävän näitä tunteita nousemasta hänen mieleensä.

Ethyrial yritti huutaa sammuttaakseen pahan olonsa, kunnes kurkkua kuivasi niin ettei hän pystynyt jatkamaan, ja paiskoi kultaisen korunsa seinään, luoden hiljaisuuden rikkovan kumean, lyhyen kaiun huoneeseensa, joka sai jatkoa korun iskeytyessä takaisin lattiaan. Harkitseminen tuon nostamisesta kävi hetkellisesti mielessä, mutta se tekisi hänen teostaan vielä merkityksettömämmän ja ärsyttäisi häntä jo entisestään. En ymmärrä, hän vielä kertasi. Kun eldar päättää tiensä ja aloittaa uuden sen tilalle luodakseen vaihtelua sekä tasapainoa elämäänsä, sen pitäisi olla iloa täynnä oleva tapahtuma; mutta miksei hän tuntenut tätä niin? Tämä tunne oli jotain, jota hän ei ollut koskaan ennen elämässä kokenut samalla mittakaavalla kuin nyt. Sitä hän ei pystyisi hautaamaan alleen, ja tämän ylimielisestä luonteestaan huolimatta ymmärsi vastahakoisesti.

Äkillisesti hän nousi pystyyn, ja lähti ripeällä juoksun vauhdilla kohti kristallimetsiä. Ne olivat joukkio havumetsiä, jotka väreilivät Veistosmaailman tekokuun alla kauniisti, ja niissä vallitsi ikuinen yö. Niiden olemus oli rauhoittanut häntä aina ennen, ja niin se saisi nytkin tehdä. Tai niin hän ainakin toivoi. Ympäröivä veistosmaailma oli pukeutunut hiljaisuuteen ja rauhallisuuteen, ja tähtien tuikkivien valojen alla se värjäytyi mitä puhtaimmaksi mahdolliseksi saavutukseksi, mitä elävä saattoi silmillään nähdä. Mutta miksei se sammuttanut hänen sisällään vellovaa raivoa?

Jossain horisontissa siinsi nuo metsiköt, luunvalkoisten, sileydeltään täydellisyyttä hipovien tornien saadessa ne erottumaan kaukaisuudessa. Hänen ripeä kulkeminen erotti hänet joukosta, saaden hänet kokemaan jälleen hetkellisesti ärsyyntyneisyyttä muiden katseista, mutta tämäkin peittyi tuohon outoon tunteeseen joka nyt tuntui muuttuneen joksikin niin kaukaiseksi mutta vahvemmaksi.

Ethyrialin paljaat jalanpohjat astelivat metsän kosteudesta pehmeällä sammalkerrokselle, vaikkakin niitä pisteli havupuista tippuneet, vielä vihreät neulaset. Tuo muodostui tosin vain yhdeksi pieneksi haitaksi, joka unohtui raikkaan metsikön tuoksuun, joka levisi kaikkialle ympäristöön. Aikanaan hän onnistui löytämään yhden pienen lammen, jonka äärellä hän oli aina onnistunut rentoutumaan. Syventymään olisi häntä miellyttänyt enemmän sanana, muttei sitä onnistunut tavoittamaan toivomallaan tavalla ilman unelmoijan tietä. Varpaat iskeytyivät lammen pintaan, luoden pieniä aaltoja sen tyyneyteen, ja lähettäen kylmiä väreitä Ethryrialin ihoon, saaden sen kananlihalle. Mutta miksei hänen sisällä vellova viha suostunut laantumaan kaiken tuon edessä?

’’ En voinut olla huomaamatta sinua väkijoukon seasta.’’ sanoi ääni pehmeästi ja lempeästi kaiken teennäisen rauhallisuuden keskeltä, ja tuon äänen Ethyrial pystyi tunnistamaan jopa unissaan. Sanat lausui yksi veistosmaailman kaukonäkijöistä, ja hän seisoi ylpeästi verrattuna epätoivoisena kiven päällä istuvaan Ethyrialiin. Hänen nimensä oli Deshiriai, ja se oli kaikunut kunnian halleissa kohta jo vuosituhannen ajan. Pitkät luunvalkoiset liinat vajosivat hänen olkapäitten päältä metsää alustavalle sammalkerrokselle. Lähes kaiken ihon peitti alleen auringonlaskun oranssi, kullalla taidokkaasti koristeltu vaatetus, ja nuo harvat näkyvät ihonalueet loistivat metsän hopeisen tekokuun alla kalpeina.

’’ Deshiriai… en odottanut tapaavani teitä täällä.’’ Ethyrial sanoi ensin yllätyksen paistaessa läpi hänen sanojensa. ’’ En ole yllättynyt, eikä se myöskään tuota minulle epämiellyttävää tunnetta.’’ kaukonäkijä vastasi tähän. Hän katsasteli nopeasti läpi Ethyrialin kasvojen piirteiden ja kehon kielen, kunnes jatkoi sanottavaansa. ’’ Aistin sinussa jotain, mitä yrität lukita sisällesi. Et liiemmin nauti siitä, muttet tahdo myöskään päästää siitä irti.’’

Ethyrial poimi ystävänsä sanoista esiin heikosti huomattavan pilkan, ja meinasi avata suunsa protestoidakseen tätä lauselmaa, mutta lopulta onnistui estämään itseään sanomasta mitään tyhmää. Kenties hän ehkä saisi kiittää itseään tuosta, muttei kiinnittänyt tähän ajatukseen suurempaa huomiota.

’’ Kenties olet oikeassa, kaukonäkijä. Mutta miksi minä antaisin sinun käsitellä näitä tunteitani, joita en näe jaettavaksi ulkopuolisille?’’ Ethyrial tiuskaisi korottaen ääntään, katsoen vielä jonnekin kaukaisuuteen poissaolevasti. ’’ Sillä tiedät itsekin, vaikket näin uskoisikaan, että se tunne tulee kalvamaan sinua kunnes et ole enää kuin tyhjä, ontto mieli.’’ Vastaus sai tuon tunteen voimistumaan Ethyrialin sisimmässä, mutta se ei pystynyt vielä kuitenkaan ottamaan hänestä valtaa. ’’ Tunsit sen äsken, etkä voi kiistää sen olemassaoloa, vaikka kuinka paljon tahtoisitkin sen poistuvan sisimmästäsi.’’ Deshiriai jatkoi, pieni provosoiminen kätkettynä tarkoituksena sanoissaan.

Ethyrial käänsi päänsä kohti edessä aukeavaa lampea, jonka pinnassa väreili tähtitaivas pieninä, jatkuvasti hajoavina valonlähteinä, sekä sen reunat tummensi ympärillä nouseva havumetsikkö. Tuo kaikki rauhallisuus onnistui vihdoin synnyttämään kaipuun häpeän ja raivon keskelle Ethyrialissa, ja hän kääntyi takaisin kohti kaukonäkijää nyt silmät kostuneina alkavasta itkusta, joka ei kuitenkaan ollut päässyt nousemaan sille asetetun suojamuurin läpi mahdottomaksi hallita.

’’ Mutta miten sinä pystyisit muka sitä tukahduttamaan. Tai miksi edes yrität auttaa minun kaltaista haltiaa?’’ Ethyrial vastusteli vielä hetken näiden sanojen jälkeen, kunnes tyytyi oppilaan rooliin keskustelussa. ’’ Tiedät kyllä, että jokaisen eldarin elämä on kallisarvoinen. En tahdo nähdä rotumme kuihtuvan synkimpien tuntemuksiemme takia unholaan. Tiedät kyllä itsekin, ettei ole sallittavaa antaa yksilön hukkua omiin ongelmiin.’’

Nyt Deshiriai muutti katsettaan vakavammaksi ja sanoi. ’’ Khainen kosketus on synnyttänyt sinuun tyhjiön, joka voi täyttyä vain häntä miellyttävällä sotaisuudella ja elämän päätöksellä. Muista nämä sanat tarkkaan, sillä ne tulevat olemaan elämällesi eteenpäin tärkeät. Ryhdy yhdeksi soturipyhäkkömme jäseneksi. Opi kuinka hallita aggressiosi tiellä kadonneen oppilaana, ennen kuin vihasi muokkaa sinusta tyhjän kuoren sielullesi, joka ei enää pysty tuntemaan elämän tarjoamia nautintoja.’’ Nämä sanat sanottuaan Deshiriai kääntyi, ja käveli yhtä nopeasti pois kuin oli saapunutkin.

’Ryhdy yhdeksi soturipyhäkkömme jäseneksi’ kaikui Ethyrialin korvissa vielä pitkään yön koskemattoman rauhallisuuden keskellä.

Osa 2

Muutama taivaalla leijuva pilvi hohti kuun hopeisia värejä auringonnousun ollessa vielä nuori, kun Ethyrial pystyi erottamaan luunvalkoisen soturipyhäkön. Häntä vieläkin harmitti lievästi heikkouden esittäminen kaukonäkijän edessä, mutta tuo miete sai hautautua kaiken muun alle, kun hänen mieli prosessoi vauhdilla jatkuvasti häneen syntyviä tunteita ja ajatuksia. Hetkeksi hän loi katseen läpi käytävää jota hän käveli, ja nopeasti ymmärsi, ettei ollut koskaan nähnyt sitä. Yllättävää. Olivathan hänen lukuisat vuodet Veistosmaailmassa olleet täynnä nuoren mielen heikosti hallittua uteliaisuutta, joten hänestä oli osittain virkistävää nähdä jotain uutta arkipäiväisyydestään tylsäksi muodostuneen valkoisen kaupungin sijasta.

Mutta vaikka ajatus siitä, ettei hän olisi jo kokenut tarpeeksi tietääkseen miten hänen veistosmaailmansa toimi saattoikin synnyttää itsekeskeiseen egoon ärsyyntyneisyyttä, oli lopulta vääjäämätöntä, milloin hän itse tulisi ymmärtämään kyseisen tosiasian, ettei hän voinut edes yrittää kuvitella todellista veistosmaailman kokoa realistisesti, ehkei edes sitä osaa, mikä ympäröi häntä. Häntä kenties elämän loppuun saakka ympäröivää veistosmaailmaa ei voinut mitenkään sulloa yhteen lauseeseen, kuvaan tai eldarin valtaisia määriä ymmärtävään ajatukseen. Läheinen soturipyhäkkö saattaisi sisältää jopa neliökilometrien edestä tilaa joka olisi täytetty mitä arvaamattomilla asioilla, vaikka ulkokuva tahtoisikin todistaa tämän mahdollisuuden vääräksi.

Ethyrialin saavuttaessa soturipyhäkön portin luo hänen mielestään kaivautui esiin yksi ajatus, joka jopa onnistui ohittamaan vielä vahvana vellovan raivon. Portti oli kyllä aivan yhtä täydellinen kuin moni muu häntä ympäröivä asia, mutta sen ympärillä hohti näkymätön väkivallan aura. Se tunne sai hänet täyttymään tyytyväisyydestä ja sen edessä jokainen lihas jännittyi kuin valmiuteen jotain tulevaa varten. Oi, kuinka hienoa olisikaan saada tyydyttää tuota vihaa vuodattamalla verta, hänen mielensä, koko olemus vaati saada toteuttaa näin. Jopa toisen eldarin, vaikka tuollainen teko saattoikin tuntua vielä vastenmieliseltä.

Portin yläpuolelle oli kaiverrettu Bansheen riimu ja sitä ympäröi muutama hohtava kristalli, sekä sen alhaalla sijaitsi järjestyksellisesti itse temppelin riimu. Eivät ne olleet isoja, ehkä vain puolikas metristä. Temppeliä ylläpitävä exark, toisin sanoin temppeli ei ainakaan Ethyrialin arvioiden mukaan kaivannut yhtään ylimääräistä huomiota.

Ympäröivä ilmasto muuttui nopeasti temppelin sisällä kosteammaksi siihen pisteeseen, ettei normaalin ilmastoon tottunut pystynyt enää pitämään oloaan miellyttävänä. Muutama saniaisen kaltainen kasvi peittyi niiden pinnalla tomuisilta tuntuviin vesipisaroihin, vaikka olikin selvää Ethyrialille, ettei niiden syntymisestä ollut kauaakaan aikaa. ’’ Nojaa, ei sillä väliä.’’ hän totesi ajatuksissaan. Eniten häntä tosin jaksoi kiinnostaa se, miten temppelin soturit oikein jaksoivat yrittää sietää tällaista ilmastoa.

’’ Mitä haet täältä?’’ kysyi naisen ääni hänen takaa, horjuttaen hänen ajatuksen kasaan kuin korttitalon pienellä tökkäisyllä. Ethyrial oli yllättynyt kääntyessään ja nähdessään valkoiseen, ihonmyötäiseen panssariin pukeutuneen naisen, jonka katse oli vähintäänkin kysyvä. Ensimmäiseksi hänen aivot kuitenkin täyttyivät kysymyksistä, vaikka häneltä vaadittiin vastausta. ’’ Miten tuo oli oikein pystynyt ilmestymään taakseni?’’ oli niistä ensimmäinen, ja siihen vastaukseksi tuli nopeasti exarkin kasvoille leviävä hymy. Ethyrial tuon nähdessään pystyi olettamaan, että häntä tuijottava haltia oli arvannut hänen kysymyksensä ilman suurempia vaikeuksia. ’’ Joudunko kertaamaan kysymykseni?’’ hän kertasi, sallien pienen ivan esiintyvän äänensävyssään.

Ethyrialian ego otti tuon vastaan loukkauksena ja vastasi tuohon; ’’ Et joudu, luulin sen olevan itsestäänselvyys.’’ Exark antoi tuohon pienen naurahduksen, kenties vain provosoidakseen Ethyrialia. ’’ Onpas siitä kulunut aikaa, kun viimeksi olen päässyt kuulemaan jotain noin viihdyttävää. ’’ Ethyrialin tasapaino kääntyi jälleen vihan puolelle, mutta tukahdutti sen ennen kuin se ehti ottaa hänestä otteen. ’’ Leikit sikseen, vastaa kysymykseeni.’’

’’ Tahdon ryhtyä temppelisi jäseneksi.’’ Ethyrial vastasi ripeästi, jälleen saaden vastaukseksi pelkän huvittuneen katseen. ’’ Ja mikä muka tekisi sinusta sen arvoisen? Minä olen kuullut monen sanovan sanojasi jo ennen syntymääsi, eivätkä ne vakuuta minua.’’ Exark sanoi. ’’ Ja mikä mielestäsi olisi muka vielä tarpeellinen lisäys sanoihini? Etkä muka luota vilpittömyyteeni?’’ Ethyrial intti vastaan. ’’ Sinä et ole yhtään erilainen muista. Sanasi eivät yksinkertaisesti riitä todistamaan sitä, että tahdot todella tätä. Jos et tahdo, heität vain elämäsi hukkaan ilman syytä.’’ Tässä vaiheessa Ethyrialin itsehillintä ylikuormittui ja hän kiskaisi kätensä vaiston kaltaisesti exarkin kaulalle.

’’ Pieni lapsi panee vastaan, kuinka yllättävää.’’ Exark totesi, venyttäen hymyään vielä leveämmäksi. Ethyrialin yllätykseksi hän ei tuntunut yhtään kärsivän kuristusotteesta, välittämättä kuinka kovaa hän kurkkua puristikin. Melkein huomaamattoman nopeasti hän tajusi makaavansa lattialla, vasemman käden väännettynä kivuliaasti kohti kattoa ja hänen kasvojen painautuessa turhankin kovaa exarkin jalan alla. Hän yritti saada muutaman kovaäänisen sanan suustaan, muttei leualle ollut tarpeeksi tilaa liikkua niiden luomiseen.

Exark hymähti tyytyväisenä ja totesi; ’’ Khainen tuottama tyhjiö sinussa todella onkin väkevä. Hetken jo ehdin epäillä motivaatiotasi ryhtyä soturin tielle, mutta kenties olin väärässä.’’. Tämän sanottuaan hän hellitti otettaan Ethyrialin kädestä, nosti jalkansa hänen poskeltaan ja laskeutui kyykkyyn tämän viereen. ’’ Heh, kaipaat harjoitusta. Selvästikään ei sinun taidoillasi pääsisi pitkälle voittojen tiellä, jos siihen pyrkisit.’’ Tämän sanottuaan exark hiljeni hetkeksi kunnes jatkoi, ’’ Mikä sinun nimesi on?’’ ’’ Ethyrial.’’ kuului antautuvalla äänellä vastaus.

’’ Ethyrial… tahdotko sinä ryhtyä jalolle sodan polulle, ja siten ryhtyä temppelini jäseneksi?’’ Ethyrial tunsi vielä suurta vihaa sisimmässään kohti exarkia, muttei aikonut kääntyä pois. Ei, hän tulisi todistamaan Tiellä kadonneen sanat vääriksi. ’’ Kyllä!’’ kaikui vastaus kupolimaisessa huoneessa. Tällä kertaa ei antautuneesti, vaan itsevarmasti. ’’ Olkoot näin. Minun nimeni on Lothdeorn, ja minä toimin tämän temppelin exarkina, tosin sen jo tiesitkin.’’

Tämän sanottuaan Lothdeorn johti Ethyrialin läpi saniaiskasvien temppelin sisimpiin osiin, ja ilmasto muuttui siedettäväksi. Ehkä rasittava kosteus aulassa oli vain tapa poimia hakijoiden joukosta halukkaimmat, muttei Ethyrial jaksanut miettiä sitä kauempaa. Hänen aivonsa janosivat enemmän kuin mitään muuta päästä täyttämään tyhjiötä verenvuodatuksella.

---

[Da Big Boss]

Osa 2

Muutama taivaalla leijuva pilvi hohti kuun hopeisia värejä auringonnousun ollessa vielä nuori, kun Ethyrial pystyi erottamaan luunvalkoisen soturipyhäkön. Häntä vieläkin harmitti lievästi heikkouden esittäminen kaukonäkijän edessä, mutta tuo miete sai hautautua kaiken muun alle, kun hänen mieli prosessoi vauhdilla jatkuvasti häneen syntyviä tunteita ja ajatuksia. Hetkeksi hän loi katseen läpi käytävää jota hän käveli, ja nopeasti ymmärsi, ettei ollut koskaan nähnyt sitä. Yllättävää. Olivathan hänen lukuisat vuodet Veistosmaailmassa olleet täynnä nuoren mielen heikosti hallittua uteliaisuutta, joten hänestä oli osittain virkistävää nähdä jotain uutta arkipäiväisyydestään tylsäksi muodostuneen valkoisen kaupungin sijasta.

Mutta vaikka ajatus siitä, ettei hän olisi jo kokenut tarpeeksi tietääkseen miten hänen veistosmaailmansa toimi saattoikin synnyttää itsekeskeiseen egoon ärsyyntyneisyyttä, oli lopulta vääjäämätöntä, milloin hän itse tulisi ymmärtämään kyseisen tosiasian, ettei hän voinut edes yrittää kuvitella todellista veistosmaailman kokoa realistisesti, ehkei edes sitä osaa, mikä ympäröi häntä. Häntä kenties elämän loppuun saakka ympäröivää veistosmaailmaa ei voinut mitenkään sulloa yhteen lauseeseen, kuvaan tai eldarin valtaisia määriä ymmärtävään ajatukseen. Läheinen soturipyhäkkö saattaisi sisältää joka neliökilometrien edestä tilaa joka olisi täytetty mitä arvaamattomilla asioilla, vaikka ulkokuva tahtoisikin todistaa tämän mahdollisuuden vääräksi.

Ethyrialin saavuttaessa soturipyhäkön portin luo hänen mielestään kaivautui esiin yksi ajatus, joka jopa onnistui ohittamaan vielä vahvana vellovan raivon. Portti oli kyllä aivan yhtä täydellinen kuin moni muu häntä ympäröivä asia, mutta sen ympärillä hohti näkymätön väkivallan aura. Se tunne sai hänet täyttymään tyytyväisyydestä ja sen edessä jokainen lihas jännittyi kuin valmiuteen jotain tulevaa varten. Oi, kuinka hienoa olisikaan saada tyydyttää tuota vihaa vuodattamalla verta, hänen mielensä, koko olemus vaati saada toteuttaa näin. Jopa toisen eldarin, vaikka tuollainen teko saattoikin tuntua vielä vastenmieliseltä.

Portin yläpuolelle oli kaiverrettu Bansheen riimu ja sitä ympäröi muutama hohtava kristalli, sekä sen alhaalla sijaitsi järjestyksellisesti itse temppelin riimu. Eivät ne olleet isoja, ehkä vain puolikas metristä. Temppeliä ylläpitävä exark, toisin sanoin temppeli ei ainakaan Ethyrialin arvioiden mukaan kaivannut yhtään ylimääräistä huomiota.

Ympäröivä ilmasto muuttui nopeasti temppelin sisällä kosteammaksi siihen pisteeseen, ettei normaalin ilmastoon tottunut pystynyt enää pitämään oloaan miellyttävänä. Muutama saniaisen kaltainen kasvi peittyi niiden pinnalla tomuisilta tuntuviin vesipisaroihin, vaikka olikin selvää Ethyrialille, ettei niiden syntymisestä ollut kauaakaan aikaa. ’’ Nojaa, ei sillä väliä.’’ hän totesi ajatuksissaan. Eniten häntä tosin jaksoi kiinnostaa se, miten temppelin soturit oikein jaksoivat yrittää sietää tällaista ilmastoa.

’’ Mitä haet täältä?’’ kysyi naisen ääni hänen takaa, horjuttaen hänen ajatuksen kasaan kuin korttitalon pienellä tökkäisyllä. Ethyrial oli yllättynyt kääntyessään ja nähdessään valkoiseen, ihonmyötäiseen panssariin pukeutuneen naisen, jonka katse oli vähintäänkin kysyvä. Ensimmäiseksi hänen aivot kuitenkin täyttyivät kysymyksistä, vaikka häneltä vaadittiin vastausta. ’’ Miten tuo oli oikein pystynyt ilmestymään taakseni?’’ oli niistä ensimmäinen, ja siihen vastaukseksi tuli nopeasti exarkin kasvoille leviävä hymy. Ethyrial tuon nähdessään pystyi olettamaan, että häntä tuijottava haltia oli arvannut hänen kysymyksensä ilman suurempia vaikeuksia. ’’ Joudunko kertaamaan kysymykseni?’’ hän kertasi, sallien pienen ivan esiintyvän äänensävyssään.

Ethyrialian ego otti tuon vastaan loukkauksena ja vastasi tuohon; ’’ Et joudu, luulin sen olevan itsestäänselvyys.’’ Exark antoi tuohon pienen naurahduksen, kenties vain provosoidakseen Ethyrialia. ’’ Onpas siitä kulunut aikaa, kun viimeksi olen päässyt kuulemaan jotain noin viihdyttävää. ’’ Ethyrialin tasapaino kääntyi jälleen vihan puolelle, mutta tukahdutti sen ennen kuin se ehti ottaa hänestä otteen. ’’ Leikit sikseen, vastaa kysymykseeni.’’

’’ Tahdon ryhtyä temppelisi jäseneksi.’’ Ethyrial vastasi ripeästi, jälleen saaden vastaukseksi pelkän huvittuneen katseen. ’’ Ja mikä muka tekisi sinusta sen arvoisen? Minä olen kuullut monen sanovan sanojasi jo ennen syntymääsi, eivätkä ne vakuuta minua.’’ Exark sanoi. ’’ Ja mikä mielestäsi olisi muka vielä tarpeellinen lisäys sanoihini? Etkä muka luota vilpittömyyteeni?’’ Ethyrial intti vastaan. ’’ Sinä et ole yhtään erilainen muista. Sanasi eivät yksinkertaisesti riitä todistamaan sitä, että tahdot todella tätä. Jos et tahdo, heität vain elämäsi hukkaan ilman syytä.’’ Tässä vaiheessa Ethyrialin itsehillintä ylikuormittui ja hän kiskaisi kätensä vaiston kaltaisesti exarkin kaulalle.

’’ Pieni lapsi panee vastaan, kuinka yllättävää.’’ Exark totesi, venyttäen hymyään vielä leveämmäksi. Ethyrialin yllätykseksi hän ei tuntunut yhtään kärsivän kuristusotteesta, välittämättä kuinka kovaa hän kurkkua puristikin. Melkein huomaamattoman nopeasti hän tajusi makaavansa lattialla, vasemman käden väännettynä kivuliaasti kohti kattoa ja hänen kasvojen painautuessa turhankin kovaa exarkin jalan alla. Hän yritti saada muutaman kovaäänisen sanan suustaan, muttei leualle ollut tarpeeksi tilaa liikkua niiden luomiseen.

Exark hymähti tyytyväisenä ja totesi; ’’ Khainen tuottama tyhjiö sinussa todella onkin väkevä. Hetken jo ehdin epäillä motivaatiotasi ryhtyä soturin tielle, mutta kenties olin väärässä.’’. Tämän sanottuaan hän hellitti otettaan Ethyrialin kädestä, nosti jalkansa hänen poskeltaan ja laskeutui kyykkyyn tämän viereen. ’’ Heh, kaipaat harjoitusta. Selvästikään ei sinun taidoillasi pääsisi pitkälle voittojen tiellä, jos siihen pyrkisit.’’ Tämän sanottuaan exark hiljeni hetkeksi kunnes jatkoi, ’’ Mikä sinun nimesi on?’’ ’’ Ethyrial.’’ kuului antautuvalla äänellä vastaus.

’’ Ethyrial… tahdotko sinä ryhtyä jalolle sodan polulle, ja siten ryhtyä temppelini jäseneksi?’’ Ethyrial tunsi vielä suurta vihaa sisimmässään kohti exarkia, muttei aikonut kääntyä pois. Ei, hän tulisi todistamaan Tiellä kadonneen sanat vääriksi. ’’ Kyllä!’’ kaikui vastaus kupolimaisessa huoneessa. Tällä kertaa ei antautuneesti, vaan itsevarmasti. ’’ Olkoot näin. Minun nimeni on Lothdeorn, ja minä toimin tämän temppelin exarkina, tosin sen jo tiesitkin.’’

Tämän sanottuaan Lothdeorn johti Ethyrialin läpi saniaiskasvien temppelin sisimpiin osiin, ja ilmasto muuttui siedettäväksi. Ehkä rasittava kosteus aulassa oli vain tapa poimia hakijoiden joukosta halukkaimmat, muttei Ethyrial jaksanut miettiä sitä kauempaa. Hänen aivonsa janosivat enemmän kuin mitään muuta päästä täyttämään tyhjiötä verenvuodatuksella.

---

Kommentoikaa, te ruojat!

[Weedeeo]

Hmmm..
Ristiriitainen kuva jäi tarinasta. Hyvästä kuvailusta ja kielenkäytöstä ei ole saatu kaikkea irti kun kaikki on jotenkin kaukaisen tuntuista. Itse en ainakaan osannut yhtään samaistua päähenkilöön, vaikka tekstissä käsiteltiinkin paljon hänen päänsä sisäisiä tapahtumia. Luulisin että teksti kaipaisi vähän lisää vastakkainasettelua Ethyrialin ja ympäristön välille, mitä tässä on jo haettu(?), mutta mikä jää vähän liian vähäiseksi ja täten jättää päämäärän ja varsinkin motiivin vähän häilyväksi.
Tai no, Khainen aiheutttamaa tyhjiötähän hän on täyttämässä, mutta sen aiheuttajaa olisit voinut vähän enemmän valaista. Lisäksi ympäristö, vaikka eldareiden luoma onkin, olisi voinut olla muutakin kuin kimmellystä, hopeaa ja norsunluunvalkoista, vaikka se tukeekin tarinan etenemistä.

No jaa, en minä oikeastaan osaa muuta sanoa. Joko minulta on mennyt jotain pahasti ohi, en tiedä tarpeeksi eldareiden maailmasta tai tarina kaipaa jotain...