Sotavasara.net

Antakee anteeksi kömpelöt käännökseni, sekä myöskin englanninkieliset sanat joita en kääntänyt tai etsinyt käännöstä.

Prologi

"Herää, ei tämä vielä ole ohitse!"
Siristelin silmiäni jotka tuntuivat olevan veren peitossa. Inkvisition maine kidutuksen asiantuntijana ei ollut liioiteltua, tosin sen ymmärtää vasta jouduttuaan kuulusteluun. Tuskan ja kivun läpi tunsin oudon olon koska en ollut enää haarniskassani. 150-vuotta olin viettänyt samassa taistelupuvussa, ja tuntui oudolta olla pitkästä aikaa ilman sitä. Niin oudolta etten herännyt todellisuuteen ennen kuin inkvisiittori tuli lyömään päähäni taas, ja silloinkin vain heikosti. Eivät "normaalit" ihmiset osaa löydä vaikka yrittäisivät.

Huonosti valaistussa huoneessa oli minä, kaksi muuta mariinia ja inkvisiittori Storsheim apureineen. Inkvisiittorin tunsin naamansa perusteella, ei niin rumaa pärstää voi unohtaa, ja kaksi muuta olivat melkein mustissa haarniskoissa aseistettuina boltereilla täysin liikkumattomina. Kyseisen inkvisiittorin alaa eivät olleet kerettiläiset tai demonit vaan xenot. Kuolemanvahdin nyrkkirautoja, mies joka inhoaa kaikkia ei-ihmisiä niin paljon ettei yksikään alieni ole selvinnyt hänen kuulusteluistaan. Nyt ymmärrän hyvin miksi. Apurit näyttivät valmistelen jotain vielä pahempaa varalleni, ihan kuin ei riittäisi muutenkin. Moneen kertaan noille tolvanoille pitää sanoav........
"Varius, olet tehnyt Kuolemanvahdin kanssa niin monta tehtävää etten käsitä miten voit unohtaa tietosi siitä miten tämä tulee päättymään. Lopeta siis..."

"Lopeta itse! Storsheim, te inkvisition hyypiöt saatte vaikka pimeät eldaritkin kerjäämään kuolemaa ja niin myös minut! Riittäköön tämä, tapa tai usko, sama se on minulle."

"Varius, olet liian arvokas että tappaisimme sinut tähän paikkaan mutta se että uskoisin sinua? Ehen, älä edes kuvittele moista. Pidä mua minä haluat, mutta älä pidä tyhmänä! Jos kuvittelet että nielen valheesi niiin..."

"Nyt kuuntelet! Miten kuvittelet että olisin yksin pystynyt tunkeutumaan kaikkien niiden örkkien läpi, selviytymään tyranideista ilman hänen apuaan? Me kuoleman enkelit olemme kovia, muttemme niin kovia!"

"SE! Käytä siitä nimitystä se! Lopeta horinointisi, miten tyranidien Tyrantti mukamas "liittoutuisi" ihmisen kanssa joka vielä hetki sitten yritti tappaa tämän? Tyranidit ovat olleet vihollisiamme siitä pitäen kuin Tyran vallattiin, ikinä ei ole neuvoteltu mistään, ne oliot elävät vain ja ainoastaan syödäkseen tämän galaksin ja kaikki siinä elävät. Ja sinä kuvittelet että uskoisin sinun taistelleen tiesi läpi tyrantin kanssa?"

"Usko mitä uskot, se on silti tapahtunutta. Sillä planeetalle ei ollut merkkiäkään kaaoksesta, korruptiosta tai keisari ties mistä xenojen perhanoista. Ainoastaan örkkejä, tyranideja ja me. Kaksi galaksin nopeimmin leviävää vihollistamme samalla planeetalla taistelemassa toisiaan vastaan ja meidän piti vielä mennä siihen mukaan?! Ja kyllä, liittouduin tämän tyrannin kanssa koska se oli meille molemmille ainoa tie pois. Äläkä kyseenalaista arviointikykyäni, tiedän tasan tarkkaan mitä tyranidit ovat tehneet ja vielä paremmin niiden aiheuttaman uhan."

"Ne olennot eivät neuvottele, ja tyrannit ovat niitä kaikkein pahimmasta päästä. Niiden ainoa tehtävä on johtaa miljoonia muita tappamaan kaikkea mitä tielle tulee. On olemassa tarinoita satoja vuosia vanhoista xenoista jotka edelleen heräävätä henkiin ja ryhtyvät tappamaan kaikkea mikä niiden näkökenttään tulee. Ja osa niistä pitää paikkansa. Mutta yhtäkään tarinaa ei ole että ihminen ja tyranidi taistelisivat yhdessä. Ja tältä pohjalta sinä oletat minun uskovan tarinasi tästä tyrantista?"

"Edelleenkin saat uskoa mitä ikinä vain haluat. Mutta ilman kyseistä tyranttia mistä puhut en olisi tässä."

Storsheim viittasi apulaisilleen että jättäisivät välineet rauhaan. Kiduttajat marssivat inkvisiittorin vierelle seisomaan ääneti.

"Kerro koko juttu vielä kertaalleen. Ja nyt yritä saada edes jotain tolkkua koko juttuun."

En kokenut että kolmas kerta sanoisi toden enää. Storsheim oli varmaan jo tehnyt päätöksensä, ja uskon että tulen saamaan kivuliaan kuoleman petturina. Petturi, ehkä sitten olen petturi, mutta en koe tehneeni maanpetosta Imperiumia kohtaan. Keisari armahtakoon minut, tai tuomitkoon. Kuitenkin, saakoon tuo kuolemanvahdin mallioppilas vielä kerran kuulla Rytlon Primen tapahtumista jos kerran haluaa.

Ihan mukavaa tekstiä tuo on, mutta siinä esiintyvät kirjoitusvirheet ovat suurimmat asiat mitä siitä voisi korjata. Kerran pari tuon uudelleen lukemalla pystyisi luultavasti kaikki poimimaan pois, ja muutaman muun tyhmyyden korvaamaan muilla sanoilla. Esimerkiksi Storsheimin sanoessa ''mua'' tuli hieman pettynyt olo, sillä muu teksti osoittaa, että pystyt kirjoittamaan parempaa tekstiä.

Tarina jäi kesken kohtaan, josta sen parantaminen on mahdollista. Odotan siis jatkoa ja katsotaan miten nuo muutamat häiritsevät asiat tarinastasi olet saanut kitkettyä pois.

Planeetta Rytlon Prime, Rytlonin alasektori, M41

Boltgunien suuliekit loistivat planeetan happosateessa kun kuolemavahdin sotilaat ampuivat hyökkäävää tyranidi-laumaa kohti. Jokaisen kuolleen tilalle tuntui tulevan aina vain uusia, kuin yhden kuolleen paikan olisi ottanut kolme uutta..75-kaliberin raskaat ammukset tunkeutuivat pieniin tyranideihin räjäyttäen ne kappaleiksi. Joidenkin mariinien ammukset sytyttivät lauman jäsenet tuleen. Taivas tuntui liekehtivän kun keisarillinen laivasto ja tyranidien aluksen ottivat yhteen avaruudessa. Taivaalla tapahtuva ei koskettanut kuolemanvahdin sotilaita, heillä oli tehtävä ja se tuli toteuttaa, hinnalla millä hyvänsä. Pilvien läpi näkyvät lieskat taivaalla olisivat olleet pysäyttävä näky, mutta aikaa ei ollut maisemien ihailua varten. Hormagauntit syöksyivät asemia kohti vauhdilla joka sai tulitukea varten lähetetyt kaartilaiset melkein perääntymään, ja olisivat varmaankin perääntyneet ilman komisaarien iskulauseita ja uhkauksia. Kuolemavahdin miesten tehtävä oli loppusuoralla, mutta alussa haaskattu aika ja hajonneet kulkuneuvot kostautuivat, sillä nyt he olivat jumissa eikä tulevaisuus ollut tuonut muuta kuin tappioita miesten osalta. Heitä vastaan lähetetyt kaartilaiset eivät olleet mitään Cadialaisia jotka syntyvät ase kädessä vaan paikallista nostoväkeä jotka on opetettu miten kivääri ladataan ja pelkäämään komisaaria. Tykinruoasta ei koskaan ollut haittaa, eikä nyt ollut sopivat hetki alkaa haukkua heitä, etenkään näissä asemissa. Tyranidit voivat vaikuttaa yksinkertaisilta, vaiston ohjaamilta pedoilta joiden ainoa taktiikka on hyökätä aaltona eteenpäin. Niinhän se oli, mutta loppupeleissä ne ketkä hyökkäsivät olivat kaartilaisiakin turhempaa tykinruokaa joita riitti, ne ketkä laumaa johtivat olivat niitä keitä tuli jokaisen pelätä, ja jos ei pelkoa tuntenut niin ainakin kunnioittaa. Koska kuinka muuten nämä pedot olisivat saaneet kokonaisen kolonnan kaartilaisia ja keisarin eliiteistä eliitmpiä sotilaita eli mariineja saarrettua?

Alueella oli ennen ollut kaivostoimintaa, ja se näkyi maaperässä. Onkaloita, kuiluja sun muita keisari ties mitä kaikkialla, ja jokainen tyranideja vastaan taistellut tiesi että jokainen varjo voi sisältää jotain tappavaa, ja täällä varjoja riitti.
"Kaartilaiset, ampukaa niitä ketkä ovat tulossa älkää niitä jotka ovat etulinjassa!" Anton Varius, entinen Ultramariini, nykyinen kuolemanvahdin kersantti huusi koko äänellänsä ohjeita sille osalle mitä jalkaväkiplutoonasta oli jäljellä.
"Varus, liekitä nuo saastat! Älkää antako saatuneiden elää!" Varus, iskujoukon liekinheitinmies juoksi heti Variuksen osoittamaan suuntaan ja teki sen mitä parhaiten osasi. Samaan aikaan Varius itse siirtyi tuhoutuneen Chimeira-kuljetusvaunun päälle antamaan tulitukea raskaalla bolterillaan. Mariineja ei ollut enää paljoa, noin kolmetoista miestä ja kaartilaisia melkein seitsemänkymmentä. Vaikka mariinit ovat kuoleman enkeleitä, tuntui nimitys hieman ansaitsemattomalta kun Varius loi katseensa joka suunnalta hyökkäävää laumaa vasten ennen kuin aloitti tulituksen. Asema oli tuhoutuneen kaluston jäänteistä äkkiä kyhätty suoja ja tukiasema, ei kummoinen sellainen mutta riittävä. Tuhoutuneet ajoneuvot kertoivat omaa tarinaansa siitä kuin tuhoisa otus Carnifex voi pahimmillaan olla. Variuksen raskas bolter sylki tulta minkä pystyi mutta sekään ei tuntunut pysäyttävän laumaa. Tämä päättäväisyys ja pelottomuus tarkoitti yhtä asiaa joka olisi saanut olla olematta: lähistöllä oli pakko olla jokin joka johtaa tyranideja, ja se olento ei taatusti ole kauaa poissa itse taistelusta.

Chimeira jonka päällä Varius oli tuntui lähtevän lentoon kun hyökkäystä johtanut tyranidi syöksyi esiin Imperiumin joukkojen aseman alta. Otus oli tullut kaivoskäytävää pitkin joukkojen alle, ja toi mukanansa lisää Hormagaunteja sekä Genestealereitä. Varius heitti aseensa päin liian lähelle eksynyttä Hormagaunttia joka sai korjaimellisesti kokea keisarin pelon niskassansa. Noustessaan pystyyn Varius näki kuinka tyranidit teurastivat kaartilaiset, sekä myös huomasi tarkemmin joukkoa johtaneen ison hirviön. Tämä oli aseistettu isolla, miekan näköisellä luulla joka tuntui tekevän pilkkaa ihmisten suosimasta aseesta, viikatteen kaltaisilla kynsillä ja jollain ruoskan näköisellä. Se oli tyrantti, tyranidien vaarallisimpia hirviöitä. Yksi kerrallaan mariinit sortuivat joukollle tyranideja, ja Varius myös valmistautui kohtaamaan kuolemansa, hän nosti raskaan voimamiekkansa, otti esille pistoolinsa ja ennen kuin hän pääsi rynnäköimään taivaalta tippui lähistölle jotain, jonka aiheuttama paineaalto keskeytti tyranidien hyökkäyksen. Savun hälvetessä sekä tyranidit että viimeinen mariini loivat katseen kohti tätä taivaalta tippunutta vekotinta. Hyvin karkeat piirrokset kyljessä ja rakenne viestivät vain yhdestä ainoasta asiasta: örkit olivat saapuneet.

Vaikka Varius oli taistellut örkkejä vastaan vuosikymmeniä, yllättyi hän aina vihreiden perkeleiden kestävyydestä. Avaruudesta tippuneen mahdollisimman halvalla kyhätystä romukasalta näyttävän aluksen luukut aukesivat ja sisältä kuului huuto:
"WAAAAGGGHHHHHHHHHH!!!!!!
Varius reagoi tapahtuneeseen, ja tyranidien keskittyä örkkeihin hän otti sen mitä tarvitsi eli miekan, pistoolin ja laukan jossa sijaitsi heidän tehtävänsä tavoitteet. Ennen kuin hän pääsi pakenemaan tyranni asettui hänen tiellensä. Yksikään keisarin parhaimmistosta ei anna periksi, ja Varius oli ennenkin katsonut kuolemaa silmiin ja selvinnyt. Hän laittoi pistoolin koteloonsa, otti miekasta kiinni kaksin käsin ja huusi:
"Keisarin puolesta! Kuole!"
Matkaa tyranniin ei ollut kuin vähän yli kymmenen metriä. Tyranni tuntui valmistautuvan rynnäkköön, heilautti ruoskaansa kuin ollakseen valmis ottamaan mariinin vastaan. Ennen kuin mies ja hirviö ottaisivat toisistaan mittaa örkkien aluksesta alkoi sataa raketteja jotka romahduttivat entisen aseman syvälle kaivokseen.

Kuolemavahdin tuntematon linnoitus, planeetta X

"Entinen kersantti Varius, enkö jo sanonut etten halua haaskata kallista aikaani sinun satuihisi? Miten örkkien ohjukset muka voivat aiheuttaa sortumisen jos se kerran kesti teidän kuljetuskoneiden painon?"

En jaksanut muuta kuin pettyä:
"Luulisi nyt että xenojen tuhoamiseen erikoistunut inkvisiittori tietää että örkit haluavat isoja aseita. Ja paljon. En tiedä millä ihmeellä ne sen aluksensa saivat alas tai että millän se oli aseistettu, mutta kyllä sieltä tulivoimaa löytyi."

"Kuinka syvä tämä *onkalo* sitten oli? Jos kerran oikein syöksyitte sinne?"

"Storsheim, lue ne raportit tarkemmin. Se alue on niin onkaloitunut ja siellä on käytetty niin raskasta kalustoa kuin vain löytyy. Kyllä se painon kestää, ei yhteen asemaan ammuttua örkkien rakettikuuroa jotka ovat varmaan tarkoitettu avaruudessa käytettäviksi. Se sortui niin että harva käytävä jäi ehjäksi.

Storsheimin naamasta näkyi selvä ärtymys ja viha. Keskinkertainen inkvisiittori, fanaattinen mutta tyhmä.

"Ei tämä mihinkään johda mutta kuunnellaan sitten lisää. Jatkakaa!"

Uu, vaikeissa tilanteissa voimansa yhdistäneet veriviholliset, kuinka klassisen herkullinen asetelma. We want moar.

Aika mukava tarina tästä on tulossa, mutta pieniä kirjoitusvirheitä sieltä löytää. Lisää vaan tulemaan :)